Seitsemän sisarta - Lucinda Riley

Kirjan nimi: Seitsemän sisarta (The Seven Sisters)
Sarja:  Seitsemän sisarta #1
Kirjoittaja: Lucinda Riley, suomentanut Hilkka Pekkanen
Kustantaja: Bazar
Julkaisuvuosi:  2014, suomennos 2018
Sivumäärä: 660
Mistä: Kirjastosta

' Papa Salt oli valinnut jokaisen meistä erikseen, kun olimme pieniä. Olimme kotoisin eri puolilta maailmaa, ja hän oli tuonut meidät kotiinsa elämään hänen suojeluksessaan. Papa Saltilla oli tapana sanoa, että jokainen meistä oli erityinen ja erilainen kuin muut.... me olimme hänen tyttöjään. Hän oli antanut meille nimen lempitähdistönsä, Plejadien eli Seitsemän sisaren, tähtien mukaan. Maia oli ensimmäinen ja vanhin. '

s. 18

Papa Salt on mystinen miljonääri, joka on adoptoinut kuusi tyttöä ympäri maailmaa. He ovat kasvaneet Genevenjärven rannoilla omassa suojaisessa saaressaan Atlaksessa. Nyt kaikki tytöt ovat jo aikuisia, mutta sisarusparven vanhin kolmekymppinen Maia asuu edelleen Atlaksessa tehden kääntäjän töitään. Hän on kokenut neljätoista vuotta aiemmin yliopistoa aloittaessaan suuren romanssin, jossa hän on kuitenkin polttanut siipensä ja palannut Atlaksen suojiin piilottaen lumoavan kauneutensa. Nyt Papa Salt on kuitenkin kuollut. Jäähyväisinään hän on jättänyt jokaiselle tyttärelleen kirjeen, joka ohjaa heidät kohtaamaan menneisyytensä. Maian ei siis auta muu kuin pakata laukkunsa ja suunnata kohti sambaavaa Brasiliaa. Voisiko koordinaateilla ja pienellä liuskekivipalalla löytää paitsi juurensa niin myös jotain vieläkin arvokkaampaa?

Toisessa ajassa seurataan 1920-luvun Rion seurapiirielämää. Kuvankaunis Izabela 'Bel' Banifacio on uusirikkaan isänsä toivo, sillä hyvän avioliittosopimisen jälkeen Rion nuivat seurapiiriperheet eivät voisi enää sorsia häntä ja hänen uutta rahaansa. Kuin taivaan johdatuksesta pieni ja rotan näköinen Gustavo Aires Cabrali, joka kuuluu yksiin Brasilian hienoimmista aristokraattisuvuista, iskee silmänsä Beliin. Belin on myönnyttävä kihlaukseen, mutta viimeisenä vapauden hetkinään hän lähtee tuttavaperheensä kanssa näkemään maailmaa Eurooppaan ennen varsinaista astumista alttarille. Kristus patsaan arkkitehdiksi valittu Heitor da Silva Costa on nimittäin lähtenyt Pariisiin etsimään sopivaa kuvanveistäjää mahtavalle projektilleen. Pariisin taitelijapiirit vetävät kuitenkin nuoren Belin rakkaudennälkäisen pään aivan pyörälle. Paluu jyrsijältä näyttävän ja hillityn Gustavon luo tuntuu koko ajan vaikeammalta valinnalta.

' Kukaan teistä ei tullut minulle syntymätodistus mukanaan, ja kuten kaikki tiedätte, teidät on virallisesti rekisteröity tyttärikseni. Sitä kukaan ei voi ottaa teiltä pois. Voin kuitenkin näyttää teille oikean suunnan, ja sen jälkeen voitte itse valita, halutatteko matkata takaisin omaan menneisyyteenne.

Armillaarissa, jonka nyt olette kaikki nähneet, on jokaisen kohdalla koordinaatit, jotka osoittavat täsmälleen, missä paikassa tarinanne on alkanut tällä planeetalla. Kirjekuoressa on lisäksi pieni johtolanka, joka auttaa selvitystyössä. '

s. 92 

Seitsemän sisarta aloittaa samannimisen kirjasarjan, jossa vuorollaan jokainen sisaruskatraan jäsen saa toimia oman tarinansa kertojana. Ilmeisesti sarja tulee viemään sisaruksia eri puolille maailmaa ja myös läpi toisten aikakausien herättäen henkiin historian kaiken takana. Pakko nostaa hattua tälle idealle, sillä sarjasta tulee varmasti varsin monipuolinen miljöineen ja kertomuksineen, joten lukija on aika varmasti koukussa. Erityisen kiva lisänyanssi on vielä kirjasarjan perustuminen löyhästi antiikin tarustoon Seitsemän sisaren tähdistöstä, jota avattiin hiukan kirjan lopussa. Aina on yhtä mielenkiintoista kuulla mistä kirjailijat ammentavatkaan inspiraatioita ja päästä vertailemaan toteutusta suhteessa omaan aiempaan käsitykseen. 

Vaikka Seitsemän sisarta onkin Maian tarina, on se silti sarjan aloitusosa, jossa on alussa hyvin perusteellisesti pohjustettu eri siskot ja heidän väliset dynamiikat. Tämä olikin mainiota, sillä näin minut saatiin lukijana kiinnostumaan jo ennakkoon muistakin sarjan osista ja muutenkin lukija otetiin sarjan kyytiin rauhassa. Hiukan tämä tosin myös huolettaa, sillä kirjailija on ilmaissut, että sarjan kuusi ensimmäistä osaa voi lukea missä järjestyksessä vain. Toivotaan siis, että jokaisen alussa ei ole aivan näin perusteellista pohjustusta, sillä voin jo kuvitella sitä turhautumisen määrää jos satakunta sivua junnataan alustuksissa jotka ovat jo tutut lukijalle.

Kokonaisuutena pidin Seitsemää sisarta raikkaana viihdeteoksena, joka ei kuitenkaan ole liian makeasti sokerikuorrutettu. Lähtökohdat tälle tarinalle ja koko sarjalle on myös mainiot. Nautin paljon myös historiallisista romaaneista, joten koinkin hyvin kiehtovaksi nuo Kristus-patsaan rakennukseen ja suunnitteluun liittyvät vaiheet, joihin Belin tarina lomittui. Yksinkertaisesti sykkivä Rio oli jo itsessään niin kiehtova miljöö, että en malta odottaa minne kaikkialle Riley voikaan vielä lukijansa kuljettaa tämän sarjan puitteissa. Pienenä miinuksena on kuitenkin mainittava, että vaikka tarina imaisikin hyvin vahvasti mukaansa, niin loppua kohden eräänlainen lukuähky rupesi saamaan valtaa. Pientä karsintaa oltaisiin ehkä voitu harrastaa, sillä nyt tarina oli hiukan pitkitetty. Loppu oli myös ylipäätänsä mieleeni hiukan liian makea ja koskettavuuden hakuinen. Toisaalta viihdeteoksesta kun on kyse niin mitä muuta voisikaan odottaa. Loistavaa kesälukemista mökkilaiturille (varsinkin pokkariversio)! Ehkä joku päivä tämä visuaalinen tarina myös saataisiin tv-ruutuun nähtäville, sillä nämä hahmot ja miljööt tarjoaisivat aiheeseen kyllä huomattavaa potentiaalia.

Tähdet: 3.5 / 5

Muualla luettu: Elämä on ihanaa, Luetut kirjat -blogi, Kirjanmerkkinä lentolippu, Suvin kirjahylly, Kahvikissan kirjahylly, Evarian kirjahylly, Kirjasähkökäyrä, Kirjoihin kadonnut, Yksi luku vielä..., Kirjahullun päiväkirja, Kuristava kirsikka ja Mininkirjat

 

Minä, Katariina - Laila Hirvisaari

Kirjan nimi: Minä, Katariina
Kirjoittaja: Laila Hirvisaari
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi:  2011
Sivumäärä: 601
Mistä: Äidiltä lainassa

' - Kertoisin kerran vielä kaiken minkä muistan. Kokoaisin sen yksiin kansiin. Osa elämästäni on muistissani, osa paperilla. Sinä olet ainoa, joka voisi korjata kirjoitelmani, olet ollut lähellä kaiken aikaa. Olen liioitellut... tai puhunut asian vierestä. Ehkä olen jättänyt jotakin kertomatta. Olisiko sinulle Leon...

- Siis koko elämänne?

- Olisit ikään kuin omatuntoni. Diderot käytti usein sanaa opponentti. Se tarkoittaa olla vastaväittelijänä, kyseenalaistaa kuulemansa. Haluaisin selvittää, mikä on totuus ihmisestä Katariina II ja hänen elämästään. '

s. 19

On vuosi 1795 ja 66-vuotias Venäjän keisarinna Katariina Suuri on loukannut jalkansa kaatuessaan portaissa. Joutuessaan näin sänkynsä vangiksi useaksi kuukaudeksi kutsuu hän uskollista ystäväänsä Leonia saapuvaksi paikalle. Katariina on viimein päättänyt käydä läpi koko elämänsä uskollisena totuudelle, oli se kuinka kipeä tai epäimarteleva tahansa. Leon on ainut joka voi Katariinaa auttaa tässä tehtävässä, sillä he ovat tunteneet aina Katariinan lapsuudesta saakka kun tämä oli vielä vain saksalainen prinsessa. Leon on myös ainut joka uskaltaa vastustaa keisarinnan sanomisia. Nyt on aika käydä läpi Katariinan muistiinpanoja ja muistoja. Katariina kertoo ja Leon haastaa ja kirjaa ylös.

Sophie Auguste Frederike eli Anhalt-Zerbstin prinsessa Sofia syntyi Berliinissä 1729. Neljätoistavuotiaana Sofian elämä muuttui peruuttamattomasti. Hänen enonsa oli nimittäin Venäjän senhetkisen keisarinnan entinen sydämen valittu, ja kas kummaa keisarinna Elisabet kiinnostuikin Sofiasta, joka olisi mainio puoliso perintöruhtinas Pietarille, joka on tuleva seuraamaan lapsetonta Elisabetia valtaistuimelle. Nuori Sofia siis riuhtaistaan irti perheestään ja kotimaastaan Venäjälle, jossa hänestä tulee suuriruhtinatar Katariina suuriruhtinas Pietarin vaimo. 

Muutto täysin vieraaseen maahan olisi joka tapauksessa rankka, mutta Katariinan ongelmat eivät lopu tähän. Hänen äitiään syytetään vakoilusta ja suuriruhtinas Pietari osoittautuu lapsenmieliseksi, jota kiinnostavat sotaleikit eivätkä kruununperillisen hankinta. Keisarinna Elisabet tekee myös Katariinan elämästä helvettiä ja luovia ratkaisuja on tehtävä, jotta kruununperijä saataisiin aluilleen ja tilanne rauhoitettua. Katariinan asema jää kuitenkin epävarmaksi. Tämä on tarina siitä kuinka vastoin kaikkia oletuksia tästä hyljeksitystä suuriruhtinaan puolisosta kasvoi lopulta Venäjän historian yksi vahvimmista hallitsijoista - Keisarinna Katariina Suuri.

' Minut nuori tyttö, repäistiin kylmästi siitä maailmasta, jossa olin elänyt, unelmoinut toivonut, kuvitellut elämääni kokonaan toisenlaiseksi. Miten vähän sanottavaa meillä lapsilla silloin oli tulevaisuudestamme, ja lapsihan minä olin. Olin tietoinen siitä suunnitelmasta, johon minut pakotettiin ja uhrattiin, mutta en ymmärtänyt sitä vielä silloin. Ei kukaan kysynyt halusinko mennä naimisiin suuriruhtinas Pietarin kanssa! Halusinko ylipäätänsä mennä neljätoistavuotiaana naimisiin kenenkään kanssa! Ei kukaan kysynyt, haluanko vaihtaa uudeksi kotimaakseni Venäjän, tämän mystisen maan, josta minulla ei ollut aavistustakaan, ei kulttuurista, ei kielestä, ei ihmisistä, tavoista, ei tottumuksista, ei edes keisarinnasta, josta tiesin vain nimen. '

s. 64-65

Noin kuukausi sitten tulin lukeneeksi Sisin elämänkerran, jonka avulla tulin perehtyneeksi Itävalta-Unkarin hallitsijasoppiin. Nyt tuntuikin luontevalta jatkaa tietämykseni laajennusta kattamaan myös Venäjää, ja tämä Hirvisaaren romaani löytyikin sopivasti äitini kirjahyllystä. Heti ensisivuilta lähtien olikin selvää, että myös Hirvisaari on tehnyt kotiläksynsä, vaikka kyseessä onkin romaani eikä elämänkerta. Sen verran tykitystä oli heti alusta lähtien luvassa eri henkilöiden sukutaustoista. Pieni päähän siinä oli mennä aivan pyörälle, mutta onneksi lopussa oli sukupuu ja henkilölistaus, joiden avulla saatiin perusteet kuntoon vaikka täysin uuden maan ja ajan valtakiistat olivatkin kyseessä. Samaan tapaan kuin Gregoryn Ruusujen sota -sarjan kanssa, niin nytkin inspiroiduin myös lukemaan netin ihmeellisestä maailmasta lisää tietoja Katariina Suuresta ja tuon ajan valtapolitiikasta. Ilmeisesti Katariina Suuri on varsin kiitollinen aihealue, sillä hän on itse kirjoittanut laajat muistelmat ja paljon myös hänen kirjeenvaihtoaan on säilynyt jälkipolville. Tässä Hirvisaaren romaanissahan nuo muistelmat taitavat olla tulilla. Olisikin jännä joku päivä lukea nuo alkuperäiset muistelmat, mutta jo tällä Hirvisaaren romaanilla pääsee hyvin alkuun!

Hirvisaaren valitsema kerrontatapa on erikoinen. En tiedä miksi hän on valinnut kertoa tarinan iäkkään Keisarinnan muisteluina ja keskusteluina Leonin kanssa. Minulle jäi nimittäin tunne, että ihan perinteinen kronologinen kerronta olisi voinut myös toimia, sillä nyt tarinaan tuli aina välillä hyppyjä takaisin iäkkään Katariinan elämään ja tapaamisiin lastenlasten kanssa jne. Tämä hiukan katkaisi sitä kerronnallista jännitettä ja paljon asioita käsiteltiin myös Katariinan ja Leonin dialogeissa. Ehkä tarkoituksena on ollut näyttää Katariina inhimillisempänä henkilönä, joka koittaa pehmittää omia tekojaan. Ainakin nyt Leonin vastaväitteillä saatiin esiin eri näkökulmia ja kuinka myös, tai juuri erityisesti, hallitsijat ovat erityisen halukkaita käyttämään valikoivaa muistia antaen itsestään suotuisampaa kuvaa. Leon olikin tässä se totuuden ääni palauttamassa Katariina takaisin realiteetteihin.

Minä, Katariina on 600 sivua pitkä, mutta silti se kuvastaa vain puolta Katariinan elämästä. Tässä ei päästy vielä edes Katariinan varsinaisiin hallitsijavuosiin vaan kuvattiin nuoren Sofian matkaa Venäjän keisarinnaksi. Hirvisaaren maalaama kuva venäjän Elisabetin aikaisesta hovista ei ole kovin maaritteleva. Hovi oli yksi haureuden paikka, jossa kaikki oli alistettu Elisabetin oikkuihin ja mielitekoihin. Mikäli hän halusi vaihtaa palatsia, koko tuhatpäinen hovi lähti vaikka keskellä talvea liikkeelle reillä ilman mahdollisuuksia peseytymiseen tai kunnon nukkumapaikkoihin. Keisarinna Elisabet myös suhtautui Katariinaan milloin myöntyväisesti ja milloin taas suurimman osan aikaa vihaten tätä syvästi. Vuodet siis vierivät ja sama toistuu: palatseja vaihdetaan ja Elisabetin hallinta kruununperillisten elämästä pysyy. Vain Katariinan rakastajat vaihtuvat. Ehkä Hirvisaari olisi voinut harrastaa hiukan karsintaa, sillä paljon samankaltaisia tapahtumia sattui ja kuitenkin 600 sivussa päästiin vasta Katariina Suuren valtaannousuun. Hienosti hän kuitenkin herättää myös henkiin Venäjän 1700-luvun hovielämän ja itse Katariinan hallitsijan takana. Ehkä pitää itsekin tarttua tuohon Hirvisaaren jatko-osaan, jossa kuvataan Katariinan loput 33-vuotta, jotta syntyisi ehjä kokonaisuus Katariina Suuren elämästä.

' Ennen paluutamme Pietariin meidän on selvitettävä, jatkammeko elämänkertani kirjaamista tähän hetkeen? Olen vasta puolessavälissä. Jaksaako hän? Jaksanko minä? '

s. 585

Tähdet: 3.5 / 5

Muualla luettu: Nannan kirjakimara, Amman lukuhetki, Saran kirjat, Jokken kirjanurkka, Kirjabrunssi, Nenä kirjassa, Kirjakaapin kummitus, Kirjan jos toisenkin, Satun luetut, Ofelia Outolintu ja Booking it some more

Normaaleja ihmisiä - Sally Rooney

Kirjan nimi: Normaaleja ihmisiä (Normal People)
Kirjoittaja: Sally Rooney, suomentanut Kaijamari Sivill
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi:  2018, suomennos 2020
Sivumäärä: 257
Mistä: Kirjastosta

' Connell nojaa selkänsä jääkaappiin ja katselee, miten Marianne nuolee lusikan. Koulussa hän ja Marianne eivät ole tuntevinaan toisiaan. Kaikki tietävät, että Marianne asuu valkoisessa kartanossa, jossa on pitkä pihatie, ja että Connellin äiti on siivooja, mutta kukaan ei tiedä näiden seikkojen välistä suhdetta. '

s. 8

Connell on lukiossa suosittu urheilija, mutta samalla myös luokkansa priimus. Ulkonäöllään ja älyllään hän on onnistunut ravistamaan harteiltaan köyhän pojan leiman ollen haluttu saalis. Marianne on puolestaan rikkaan, mutta rikkinäisen perheen tytär. Hän on myös luokan priimus, mutta kaikkien mielestä hiukan ällöttävä, sillä eihän hän edes meikkaa tai ajele säärikarvojaan! Marianne on koulussa kaikkien syrjimä, mutta toisaalta hän ei näytä välittävän muiden mielipiteistä. Connell taas keskittyy liiaksikin sosiaalisiin paineisiin ja statukseen.

Connellin äiti on Mariannen perheen siivooja ja nämä nuoret tapaavat toisiaan aina satunnaisesti Connellin hakiessa äitiään töistä. Vain täällä Mariannen kartanon valkoisen julkisivun sisässä he voivat osoittaa tuntevansa toisensa, sillä mikä haloo siitä syntyisikään jos koulun suosituin jätkä hengaisi Mariannen kaltaisen outolinnun kanssa. Jokin seksuaalinen vetovoima kuitenkin vetää näitä kahta yhteen. Connell tosin haluaa pitää kaiken visusti salassa. 

Sitten lukio päättyy ja Irlantilainen peräkylä vaihtuu Dublinin katuihin. Trinity Collagessa Mariannen ja Connellin roolit kuitenkin kääntyvät päälaelleen. Mariannesta tulee sosiaalisissa piireissä älyllään säkenöivä, kun taas ei merkkivaatteita omaava Connell jää syrjään maalaisjunttina. Vaikka aikaa kuluu ja molempien elämäntilanteet muuttuvat moneen otteeseen opiskelujen aikana, niin näiden kahden välinen vetovoima säilyy. Siinä on jotakin niin erilaista verrattuna kehenkään muuhun, mutta samalla yhdessä oleminen ja kommunikointi ei vain tunnu luonnistuvan. Saavatko Connell ja Marianne lopulta toisensa vai onko jokin liian pahasti rikki heidän välillään, jotta siitä ikinä voisi tulla mitään enempää?

' Connell suukottaa hänen suljettuja silmäluomiaan. Muiden kanssa ei ole tällaista, Marianne sanoo. Joo, Connell sanoo. Ei niin. Marianne vaistoaa, että Connell jättää paljon sanomatta. Hän ei tiedä, pidätteleekö Connell halua vetäytyä kauemmas vai halua antautua jotenkin entistä haavoittuvammaksi. Connell suutelee häntä kaulaan. Luomet painavat. Mä luulen, että me pärjätään hyvin, Conell sanoo. Marianne ei tiedä tai muista, mistä Connell puhuu. Hän nukahtaa. '

s. 94-95

Tulen harvoin lukeneeksi uutuuksia, sillä olen enempi fiilislukija eikä varausten tekemisen vaatima aikainen suunnitelmallisuus oikein istu tähän. Normaaleja ihmisiä oli kuitenkin kehuttu muissa blogeissa, joten kerrankin päätin laittaa sen varaukseen ja päädyinkin mukavasti sijalle 900+. Sattuman kautta törmäsin kuitenkin heti seuraavana päivänä tähän kirjaston Bestseller hyllyssä, joten pääsinkin näin heti tuoreeltaan Connellin ja Mariannen maailmaan. Heti ensisivuilla naamani olikin venähtää, kun tajusin että dialogi onkin vain normaalin tekstin lomassa ilman mitään välimerkkejä. Pohdin jo että onkohan tämä minun teokseni ollenkaan ja mistä se hype oikein johtui. Onneksi tähän kirjoitusasuun kuitenkin tottui nopeasti alun hölmistyksen jälkeen ja pääsin uppoamaan tähän riipaisevaan tarinaan on-off suhteessa palloilevista irlantilaisnuorista.

Rooney kirjoittaa todella aidon tuntuisesti puhaltaen henkilöhahmonsa henkiin. Hän kuvaa tarkasti toisiaan kohti vetävää vetovoimaa, jonka esteenä kuitenkin tuntuu aina olevan sosiaaliset normit tai ajoitus. Tämä on rehellinen kertomus, jota ei ole sokerikuorrutettu vaan henkilöillä on vahvasti omat heikkoutensa tehden heistä moninaisia ja aidon tuntuisia. Kuinka vain toisen seurassa uskaltaa oikeasti olla oma itsensä ja haavoittuvainen, mutta kuinka toisaalta kommunikointiongelmat suhteen epätasapaino niin monella tasolla vaikeuttaa yhdessäoloa. Epävarmuus toisen tunteista ja omasta asemasta pysyi heidän välillään, mutta voiko muuta odottaakaan, kun lähtöasetelmat ovat mitkä ovat. Väärinymmärryksiltä ei voida välttyä, kun molemmat osapuolet ovat omalta osaltaan rikki ja epävarmoja. Rooneyn kertomus onkin erilainen rakkaustarina joka sykähdyttää.

Teoksessa molemmat osapuolet pääsevät vuorollaan ääneen parin kuukauden aikahypyissä, joissa kuitenkin aina myös kerrataan väliin jääneitä tapahtumia. Kuinka toisen tulkinta tilanteesta onkin voinut olla aivan väärä. Kuinka sisältä paistava kipu ja hyväksynnänpuute ajaa epätoivoisiin tekoihin. Kuinka kumpikin osapuoli kaipaa toista, mutta kuitenkin heidän välinen suhde on niin toksinen, että ei voi tietää kuuluisivatko he kuitenkaan yhteen kaikesta siitä vetovoimasta huolimatta. Lukiessa näiden tunnetasolla kipuilevien ihmisten tarinoita mieleeni nousi viime vuoden yksi voimakkaimmista lukukokemuksistani eli Ynagiharan Pieni elämä. Yhtä lailla tässä Rooneynkin teoksessa kuvattiin sitä arkea iloineen ja suruineen, mutta samalla pinnan alla möyrii yhä vahvemmin myös henkinen kipu ja ahdistus. Identiteettikriisi on näillä päähenkilöillä kova: kuinka löytää oma paikkansa nykyajan maailmassa. Alun arkinen nuorten epävarmuuksien kuvaus saakin yhä synkempiä sävyjä, kun molemmat tahoillaan rupeavat vajoamaan yhä vahvemmin ahdistuksen ja arvottomuuden tunteen peittoon. Luulin tarttuneeni johonkin kevyempään, mutta sainkin loppupeleissä aika rankan teoksen. Tämä on romaani, joka herättää voimakkaita tunteita. 

Tähdet: 4 / 5

Muualla luettu: Kirsin Book Club, Annelin lukuvinkit, Lukuisa, Kirjakaapin kummitus, Rivi ja Kaiken ei tarvitse olla totta

Kohtalokas viikonloppu - Agatha Christie

Kirjan nimi: Kohtalokas viikonloppu (The Hollow)
Kirjoittaja: Agatha Christie, suomentanut Annikki Setälä
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi:  1946, suomennos 2006
Sivumäärä: 263
Mistä: Omasta hyllystä

' Koko asetelma oli kiinnostava. Niin - sellaiselta se juuri näytti: asetelmalta.

Joukko toisiinsa sotkeutuneita suhteita ja persoonallisuuksien yhteentörmäyksiä. Ihmeellinen kudos, jossa oli vihan ja toivon lankoja.

Oliko Gerda tosiaan ampunut miehensä? Vai eikö asia sittenkään ollut aivan niin yksinkertainen? '

s. 170

Lucy on Hollown kartanon emäntä ja tottunut järjestämään sosiaalisia tapahtumia. Vaikka hajamielisellä Lucylla onkin puolet ajasta pää pilvissä, kaikki rakastavat tätä hupsua emäntää. Lucyn ja Henryn vieraiksi onkin tänä viikonloppuna saapumassa aikamoinen sekahedelmäsoppa. Tohtori John Christow saapuu aran ja palvovan vaimonsa Gerdan kanssa. Samaan aikaan myös Lucyn serkku Edward on saapuva, vaikka Johnin seurassa hänen huonot puolensa korostuvatkin. Sitten keitokseen heitetään mukaan vielä kuvanveistäjä Henrietta, joka on antanut Edwardille useampaan otteeseen rukkaset haaveillessaan Johnin perään. Tietenkään ei saa myöskään unohtaa kilttiä Midgeä, jota Edward ei huomaa itsevarman Henriettan varjosta. Onpas myös eräs kuulu salapoliisi Hercule Poirot kutsuttu lounaalle.

Jännitteet tiivistyvät entisestään, kun selviää, että Lucyn kartanon naapurissa asuva filmitähti onkin Johnin nuoruuden rakkaus, joka on jäänyt kummittelemaan hänen mielensä sopukoihin. John lähtee illalla saattamaan Veronicaa takaisin naapuriin, palaten vasta yön pikkutunneilla. Seuraavana päivänä hän menee vielä viimeisen kerran tapaamaan nuoruuden rakastaan ja paluumatkalla Hollown pihapiirin poikki hänet ammutaan. Tilanteesta tietämätön Poirot saapuukin juuri sopivasti näyttämölle luullen tilanteen olevan lavastettu murhapeli hänen 'ilokseen'. Miten muuten miestään palvova vaimo seisoo ruumiin vieressä ase kourassa ja kaikki kartanon väki tuntuu saapuvan juuri sopivasti eri suunnilta näyttämölle. Sitten selviää, että tilanne ei suinkaan ole järjestetty näytelmä vaan totista totta - John on murhattu! Mutta onko tilanne sittenkään niin yksinkertainen kuin ensisilmäykseltä näyttää. Mikäli Gerda ei murhannut miestään, kuka sen teki?

' Poirot sanoi: - Tuolla on eräs tarkastaja Grangen miehistä. Hän näyttää etsivän jotain.

- Johtolankoja, arvaan. Eivätkö poliisit hae aina johtolankoja? Savukkeen tuhkaa, jalanjälkiä, poltettuja tulitikkuja.

Henriettan äänessä oli katkeraa ivaa. Poirot vastasi vakavasti:

- Niin - sellaista he hakevat ja joskus saattavat löytääkin. Mutta todelliset johtolangat ovat löydettävissä ihmisten välisistä suhteista, ainakin tämänkaltaisissa tapauksissa.

- En jaksa oikein ymmärtää, mitä tarkoitatte.

- Pikkuseikat, sanoi Poirot heittäen päänsä taaksepäin ja sulkien silmänsä puoleksi. - Ei savukkeentuhka ja kumikoron jäljet - vaan ele, katse, äkkinäinen teko... '

s. 167

Heti alkuun sanottakoon, että tämä on hyvin kaukana Christien parhaimmistosta ja kontrasti juuri lukemaani Kuolema Niilillä oli valtaisa. Pakko myöntää, että en ole ennen juurikaan kiinnittänyt liikoja huomiota Christien kerrontaan sillä se on tuntunut vain etenevän vaivattomasti. Yleensä yhdessä luvussa on kuitenkin pysynyt tietty kertojanäkökulma, mutta tällä kertaa silmille iski vahvasti tietty sekavuus. Nimittäin saman luvun sisällä peräkkäisissä kappaleissa olikin yhtäkkiä aivan eri henkilön aivoituksia jopa aivan toisesta paikasta, vaikka mitään pohjustusta tällaisiin yllättäviin näkökulman vaihdoksiin kesken tekstin ei ollut. Tämä tuntuikin hyvin töksähtelevältä paikka paikoin ja häiritsi hiukan lukemista, kun luvut eivät muodostaneetkaan järkeviä kokonaisuuksia.

Lukujen sisällön lisäksi myös henkilöt olivat sekaannusta aiheuttavia. Vaikka kertomus etenikin hyvin rauhassa pohjustaen eri henkilöitä ja heidän monimuotoisia kytköksiä toisiinsa, niin siltikin minulle jäi epäselvyyksiä eri hahmojen sukulaisuussuhteista. Suurin osa näistä henkilöistä siis liittyivät Angkatell sukuun ollen serkuksia toisilleen, mutta pakko myöntää, että menin tässä aivan sekaisin enkä loppujen lopuksikaan ollut varma, että miten John vaimoineen istuikaan tähän sukusoppaan. Ehkä olisin kaivannut sukupuun selventämään näitä kaikkia serkkuuksia, mikä ei tietenkään ole hyvä asia parisataa sivuiselta dekkarilta.

Kokonaisuutena Kohtalokas viikonloppu ei siis ollut kovin sykähdyttävä lukukokemus. Näkökulmien pomppiminen, henkilöiden suhteiden ymmärtäminen ja loppujen lopuksi myös itse murhajuoni eivät olleet kovin hääppöisiä. Harmikseni myös itse Poirot tuntui jäävän enemmänkin vain markkinointitempuksi, sillä haastatteluja teki hänen sijastaan tarkasta Grange, jättäen itse päätähden vain taka-alalle. Ehkä ilman näin vahvaa vertailukohtaa muihin Christieihin tämä olisi voinut olla mukiinmenevämpi, mutta nyt kyllä tämän tarinan heikkoudet paistoivat esiin ja vahvasti. Aikamoinen täyte Christie siis.

Tähdet: 1.5 / 5

Muualla luettu: Jokken kirjanurkka, Paljon melua kirjoista, Hurjan hassu lukija ja Agatha Christien kirjat