Kimppakämppä - Beth O'Leary

Kirjan nimi: Kimppakämppä (The Flatshare)

Kirjoittaja: Beth O'Leary, suomentanut Taina Wallin

Kustantaja: Wsoy

Julkaisuvuosi: 2019, suomennos 2020

Sivumäärä: 445

Mistä: Kirjastosta

 

' Pieni, aurinkoinen kaksio Stockwellissä (avokeittiö, yksi vuode), vuokra 350 puntaa kuukaudessa sisältäen osuuden yhteisistä kuluista. Heti vapaa, minimivuokra-aika puoli vuotta.

Asunto (ja makuuhuone/vuode) yhteiskäytössä 27-vuotiaan saattohoitajan kanssa, joka tekee pelkästään yövuoroja ja on poissa viikonloput. Paikalla asunnossa vain ma-pe klo 9-18. Muun ajan asunto kokonaan hakijan käytössä. Loistokämppä yhdeksästä viiteen -työläiselle.

Näyttöä varten ota yhteyttä L. Twomeyyn - yhteystiedot alla. '

s. 13-14

 

Tiffy on eronnut poikaystävästään Justinista, joten uusi asunto pitäisi löytää ja nopeasti. Ainut ongelma on vain Lontoon kallis vuokrataso, johon kustannustoimittajan palkoilla pienessä käsityöläiskirjoja julkaisevassa kustantamossa työskentelevällä Tiffyllä ei olisi millään varaa. Toisaalta saattohoitaja Leon tekee vain yövuoroja ja on viikonloput tyttöystävänsä luona, joten hänen kämppänsä on liikaakin tyhjillään. Hänen veljensä on vankilassa ja Leon tarvitsisi lisätuloja, jotta voisi kustantaa asianajajan tapauksen uusintakuulusteluun. Hän keksii laittaa vuokrailmoituksen jaetusta asunnosta - kimppakämpästä.

 

Tiffy ja hänen ystävänsä suhtautuvat aluksi hyvinkin varautuneesti ajatukseen kimppakämpästä, sillä erillisten huoneiden sijasta nukuttaisiin samassa sängyssä mutta vain eri aikoina. Asunnon tarve on kuitenkin suuri, joten Tiffy tarttuu Leonin diiliin. Vaikka he jakavat asunnon eivät he ole koskaan tavanneet. Leon ihmettelee Tiffyn tuomaa väri- ja tavarapaljoutta. Pikkuhiljaa he rupeavat jättämään toisilleen Post-it-lappuja kommunikoinnin muotona. Aluksi ne ovat arkisia huomautuksia tiskeistä, mutta pian näissä lapuissa jo vuodatetaan syvimpiä tuntoja ja elämän sattumuksia. Miten toisesta voikin tulla niin lähenen vain Post-it-lappujen välityksellä? Entä mitä käy, jos he jossain kohtaa oikeasti tapaisivatkin?

 

' Hymyilen. Viesti on kiinni jääkaapin ovessa, alkuna jo toiselle kokonaiselle Post-it-lappukerrokselle. Tämänhetkinen suosikkini on Leonin piirros vitosasunnon miehestä istumassa valtavankokoisen banaanikeon päällä. (Emme edelleenkään tiedä, miksi hänellä on kaikki ne banaanilaatikot pysäköintiruudussaan.)

Nojaan otsaani jääkaapin oveen ja juoksutan sormiani paperinpalasten ja Post-it-lappujen lomitse. Niin paljon kaikkea. Vitsejä, salaisuuksia, keskusteluja: kaksi elämäntarinaa, jotka pikkuhiljaa keriytyvät auki ja muuttuvat joksikin muuksi, rinnakkain - tai, en tiedä, ehkä synkassa. Samassa paikassa, eri aikaan. ' 

s. 229 

 

O'Learyn teoksen idea oli sen verran kutkuttava, että olihan siihen pakko tarttua: Mitä tapahtuu kun kaksi toisilleen tuntematonta jakavat elämänsä keskenään, mutta eivät silti ole koskaan tavanneet? Minkälaisiin kommelluksiin tai jopa mahdollisiin kiusallisiin törmäämisiin tässä saatettaisiin päästä käsiksi? Luonnollisesti kun teoksen tulee poimineeksi kirjaston romantiikkahyllystä, niin kipinät tulevat lentelemään, mutta O'Learyn teos tuntui silti ihanan freesiltä. 

 

Ensi metreillä en kuitenkaan rakastanut teokseen oikopäätä. Varsinkin Leonin osuudet tuntuivat hyvin töksähteleviltä ja selostavilta. Kontrasti Tiffyn tunnerikkaaseen selittämiseen ja toheltamiseen oli suuri. Tietysti on hienoa, että kirjailija on nähnyt vaivaa tehdä kahdelle vuorottelevalle kertojalleen tunnistettavat omat äänensä (mikä ei suinkaan ole itsestäänselvyys), mutta silti jäin kaipaamaan Leonin kerrontaan tiettyä sulavuutta. Onneksi kuitenkin kun tarina eteni ja alun pohjustuksista päästiin varsinaiseen pihviin eli Tiffyn ja Leonin kimppa-asumiseen ja Post-it-viestittelyyn, niin tarina heräsi toden teolla henkiin. Leonkin kuoriutui omasta harmaasta kuorestaan ja annoin vain tarinan imun viedä minut menneessään. Kuinka aitoja ja sydämellisiä viestejä nämä kaksi toisilleen tuntematonta, mutta yhdessä asuvaa ihmistä jättivätkään toisilleen. Saattokodin asukas herra Patelin sanoin, hyvin intiimiä. 

Vaikka minulta siis menikin hetki lämmetä O'Learyn teokselle, lopulta värejä rakastava Tiffy sekä ujo Leon saavuttivat kiintymykseni. He eivät olleet monien hömppäkirjojen päähenkilöiden tavoin kauniita ja seksikkäitä menestyjiä. Vakavampiakin asioita päästiin käsittelemään Leonin vankilassa olevan veljen sekä Tiffyn menneisyyden traumojen muodossa. He olivat ihmisiä, joilla on omat salaisuutensa ja omalaatuisuutensa, mutta juuri se kiiltokuvamaisuuden puute teki heistä niin lämpimiä ja rakastettavia henkilöitä. Ja pakko vielä lisätä, että O'Learyllä on myös sanailu ja huumori hyvin hanskassa. Voin siis lämpimästi suositella tätä sympaattista teosta kevyemmän lukemisen nälkään!

Tähdet: 4 / 5

 

Muualla luettu: Kirsin Book club, Bibbidi bobbidi book, Kartanon kruunaamaton lukija, Paljon melua kirjoista, Kaiken ei tarvitse olla totta, Kirjakaapin kummitus ja Kirjakaapin avain

 

Hän sanoi nimekseen Aleia - Erika Vik

 

Kirjan nimi: Hän sanoi nimekseen Aleia

Sarja: Kaksosauringot #1

Kirjoittaja: Erika Vik

Kustantaja: Gummerus

Julkaisuvuosi: 2017

Sivumäärä: 532

Mistä: Kirjastosta

 

' Turkistakin huppu peitti suurimman osan kasvoista, mutta Corildon saattoi erottaa suljetut silmät ja nenänpään pehmeän muodon.

Tyttö. Se oli nuori tyttö.'

s. 31

 

Nordinian kuningaskunnan pohjoisilla erämailla yksinäinen seleesi Corildon tekee työtään Seuran toimipisteellä. Manner on ihmisten valtakuntaa, joten Corildon kirkkaine silmineen ja viirumaisine pupilleineen pistää silmään massasta. Hän onkin erakoitunut tutkimaan tuulia, sillä seleesit voivat tuntea elementtejä ja varjomaailman mahtia. Mahdin kanavoiminen ja magia on kuitenkin vahvasti kielletty, sillä ihmiset pelkäävät seleesioita ja heidän voimiaan. Tuulissa on kuitenkin alkanut tapahtua muutoksia. Jokin suuri muutos on koittamassa, eikä se lupaa hyvää.

Eräänä lumimyrskyisenä yönä Corildon kuulee ääniä ulkoa ja löytää nuoren tytön pihaltaan pökertyneenä. Jokin tytössä saa kuitenkin Corildonin epäilykset heräämään, sillä aivan kuin hän olisi havainnut vivahduksen sinistä tytön iholla - jäänteitä laittomasta magiasta. Herättyään mysteeri ei kuitenkaan selviä sen enempää, sillä tämä tyttö, joka kertoo nimekseen Aleia, kärsii muistinmenetyksestä. Jokin tässä ihmistytössä on kuitenkin poikkeuksellista, sillä hän pystyy aistimaan muuttuneet tuulet, vaikka sen pitäisi olla mahdotonta muille kuin seleesioille. Ainut keino selvittää totuus on lähteä matkalle koko mantereen läpi kohti Seleesiaa. Ehkä siellä Aleian arvoitus voisi selvitä?

 

' Tyttö vaikutti yllättyneeltä. "Mikä sinä oikein olet?" hän puuskahti. Ääni kuulosti yhä käheältä, kuin puhumisesta olisi päiväkausia. Hän vaikutti yllättyvän siitä itsekin. 

Corildon tarkasteli häntä hetken pää kallellaan. "Olen seleesi", hän vastasi hiljaa.

Tyttö hätkähti. Kynttelikköä pitelevät kädet huojahtivat alemmas. 

"Hämäränkulkija, yöneläjä", Corildon jatkoi tytön kasvonilmeitä tarkkaillen. "Jälkimmäinen tosin on kehno nimitys, sillä olemme valveilla myös päiväsaikaan kuten huomaat. On värikkäämpiäkin ilmaisuja, mutta niitä en mielelläni toista naisseurassa." Hän hymyily synkästi. "Jossakin päin maailmaa meitä kutsutaan demoneiksi." '

s. 45-46 

 

Aah kuinka nautinnollista olikin taas pulahtaa fantasiakirjallisuuden maailmaan! Vikin teoksessa pääsimme tapaamaan seleesioiden lisäksi myös mahtia havaitsevaa väriä vaihtavaa liskomaista amargundia sekä sinistä varjomaailmassakin kulkevaa kettumaista fennokkia. Suurimman palstatilan saa kuitenkin seleesit. Oikeastaan tuossa seleesien kohtelussa oli paljon samaa Sapkowskin Noitureihin. Molemmat olivat aisteiltaan ylivertaisia ja siten myös ihmisten pelkäämiä ja halveksimia lajeja, joilla rauhallinenkin ilta majatalossa voi muuttua kännisten ihmisten toimesta uhkaavaksi pyssyleikiksi. Herääkin kysymys, miksi erilaisuuteen aina suhtaudutaan niin vahvasti ja syrjivästi? Aivan kuin toisen erilaisuus olisi jotenkin uhkana omalle olemassaololle. Onkin hienoa, että fantasiakirjallisuudessa on nostettu tämä tärkeä aihe esille, sillä ikävä kyllä tämä ilmiö on liiankin vahvana nyky-yhteiskunnassamme.

Oli myös virkistävää vaihtelua huomata, että Vik on sijoittanut tarinansa keskiaikaisen fantasiamiljöön sijasta vahvasti omille urilleen. Kehityksessä oltiinkin siis lähempänä 1800-luvun miljöötä, kun höyryveturit halkovat maata ja käsiaseita oli käytössä kuin villissä lännessä konsanaan. Naisellinen vaateparsi oli myös pitkähelmaista ja Corildonin lookki piti sisällään liivejä kuin parhaimmalla herrasmiehellä konsanaan. Vik ei ole kuitenkaan unohtanut jokaiselle fantasiamaailmalle tarpeellista karttaa, mistä pystyi hyvin seuraamaan sankareidemme etenemistä läpi eri valtakuntien ja kaupunkien. Fantasiaelementteinä mahti ja tuulet olivat hiukan haastavia konsepteja hahmottaa aluksi, mutta onneksi pidemmän päälle tämänkin junan kyytiin pääsi mukaan samoin kuin seleesioiden erilaisiin elementteihin, kykyihin ja pulsseihin. Odotankin mitä kaikkea seuraava osa voikaan syventää näistä aiheista, kun vyyhti toivottavasti rupeaa pikkuhiljaa aukenemaan.

Oli hyvin innoissani Vikin teoksesta heti ensisivuilta lähtien. Tuntui kuin olisin tarttunut kansainväliseen menestysfantasiaan, ja hämmennykseni olikin suuri, kun jossain välissä tajusinkin lukevani kotimaista teosta. Alun viiden tähden huuma ei kuitenkaan jaksanut kantaa loppuun asti, sillä tarina tuntui jäävän junnaamaan paikalleen. Matkaa tehtiin milloin milläkin kulkuvälineellä ja olipa sinne joukkoon sekoitettu yksi romanssikin. Todella lupaavan alun jälkeen siis hieman petyinkin, kun tarinassa ei sen 500 sivusta huolimatta päästy vielä kovin pitkälle. Aivan kuin olisin lukenut vasta esinäytöstä tähän fantasiamaailmaan, jossa raotettiin hiukan verhoa, mutta josta ei oikeastaan ehditty kunnolla kertoa vielä mitään. Toinen hämmennyksen aihe oli Aleian ikä, sillä häneen viitattiin sanalla nuori tyttö, mutta silti myöhemmin hänen toiminnastaan saa enempi käsityksen nuoresta naisesta. Joka tapauksessa olen kuitenkin koukussa tähän sarjaan, sillä haluan ehdottomasti saada tietää lisää Aleian tilasta samoin kuin ylipäätänsä tuosta kutkuttavasta maailmasta. Ei siis auta muu kuin tarttua mahdollisimman pian trilogian seuraavaan osaan.

Tähdet: 4 / 5

 

Muualla luettu: Lukujonossa,  Todella vaiheessa, Yöpöydän kirjat, Kirjamies, Eniten minua kiinnostaa tie, Lukijatar, Kulttuuri kukoistaa, Musteen jäljet, Aamusta yöhön..., Kirjojen pyörteissä, Kirjapöllön huhuiluja, Kirjoihin kadonnut, Mustetta paperilla, Hurjan Hassu Lukija, Lukutoukan kulttuuriblogi, Oksan hyllyltä, Kirjakaapin kummitus, Tyttö ja liian suuri kasa kirjoja, Siniset helmet ja Kujerruksia