Akhilleen laulu - Madeline Miller

Kirjan nimi: Akhilleen laulu (The Song of Achilles)
Kirjailija: Madeline Miller, suomentanut Laura Lahdensuu
Kustantaja: Basam Books
Julkaisuvuosi: 2012, suomennos 2013
Sivumäärä: 440
Mistä: Synttärilahja

Patrokles on kömpelö lapsi, isänsä häpeän aihe ja kaiken lisäksi suuri nyhverö. Todellisen prinssin tulisi olla niin kuin pienen kuningaskunta Fthian prinssi Akhilleus: kaunis, nopea ja vahva. Patrokles ei täytä mitään näistä vaatimuksista, mutta hänen isänsä on päätänyt naittaa hänet Kreikan kauneimmalle naiselle Helenalle. Muiden kosioiden ollessa jumalten lapsenlapsenlapsia tai vähintääkin sotasankareita, ei vielä lapsenkengissä olevalla Patroklesilla ole mahdollisuuttakaan saada Helenaa puolisokseen. Ei sen puoleen, että häntä itseään se haittaisi, mutta hänen isälleen siitä tulee taas yksi häpeän ja pettymyksen aihe lisää. Myöhemmin tragedian sattuessa Patrokles määrätään maanpakoon Fthian kuningaskunnan kasvattipojaksi arvonsa menettäneenä.

'' Hän [Akhilleus] loikoili leveällä, tyynyillä pehmustetulla penkillä tasapainoitellen lyyraa vatsansa päällä. Hän näppäili sitä laiskasti eikä ehkä kuullut minun tulevan huoneeseen, tai ehkä hän vain päättä olla nostamatta katsettaan. Sillä tavoin aloin ymmärtää paikkani uudessa palatsissa. Siihen hetkeen saakka olin ollut prinssi, jonka saapumista odotettiin ja jonka tulosta ilmoitettiin. Enää en ollut huomion arvoinen. ''
s. 30

Uudessa kodissa vanha kauna nostaa päätään: Patroklesin isä halusi pojan, joka olisi kuin Akhilleus. Kateellinen Patrokles ei voi sietää Akhilleusta, mutta eräiden sattumusten jälkeen he ystävystyvät, ja tämä ystävyys syvenee poikien kasvaessa nuoriksi miehiksi. Akhilleus lähtee, Patrokles vanavedessään, vuorille kentauri Kheironin oppiin. Kheironin opissa ovat käyneet kaikki sankarit mukaan lukien Hercules. Elämä on ihanaa ja pojat nauttivat ajastaan. Sitten Helena ryöstetään Troijaan ja kaikki Kreikan kuninkaat rientävät valan velvoittamina piirittämään Troijaa. Edes Akhilleus ja patrokles eivät pysty välttymään tältä taistolta, ja poikien on aika kasvaa miehiksi. Verinen ja pitkä sota alkaa, ja kohtalottarilla on omat suunnitelmansa Akhilleen varalle.

'' Jumalallinen veri virtaa erilaisena joikaisessa jumalan lapsessa. Orfeuksen ääni sai puut itkemään, Hercules saattoi tappaa miehen vain läimäyttämällä tätä selkään. Akhilleen ihme oli hänen nopeutensa. Heti ensimmäisessä liikesarjassa keihäs liikkui silmää nopeammin. Se kieppui, iski eteenpäin, taaksepäin, sitten koukkasi hänen selkänsä taakse. Varsi näytti virtaavan hänen käsissään ja tummanharmaa terä vilkkui kuin käärmeen kieli. Hän liikkui kuin tanssija, jalat talloivat maata hetkeksikään pysähtymättä. ''
s. 59-60

Akhilleus on puoliksi jumala ja ennustuksen mukaan hänestä tulee mahtavampi kuin isästään, jonka vuoksi Zeus naitti hänen äitinsä kuolevaiselle. Akhilleus on paras taistelija jota on, ja Troijan sodassa hän tuleekin vuodattaneeksi paljon verta. Maine on kaikki mitä hänellä on, ja tietoisena omasta paremmuudestaan hän oli paikkapaikoin hyvinkin jääräpäinen. Rakastamalleen Patroklesille hän oli kuitenkin aina hellä ja huolehtivainen. Akhilleus on hyvin ristiriitainen ja tunnettu hahmo, josta Miller tuo esiin lapsekkaan leikkimielisyyden ja tietynlaise naiviuden. Millerin Akhilleus on paljon muutakin kuin pelkkä legendaarinen taistelija.

Romaanin kertojaääni on Patrokles, ja varsinkin alussa pikkulapsen säälittävä ruikutus ärsytti. Teksti kuitenkin kehittyi Patroklesin kasvaessa, vaikkakin Akhilleus näytettiinkin aina hänen ruusinpunaisten silmälasiensa läpi. Loppupuolella iloitsin myös Patroklesin löytäessä oman roolinsa Troijan sodassa, koska alkupuolella hänen roolinsa rajoittui paljolti Akhilleuksen rakastajan rooliin. Hassua että Akhilleus on kaikkien tuntema sankari, mutta Patriklesista en ollut koskaan kuullutkaan ennen tätä kirjaa. Wikipedian mukaan hän on kuitenkin osa Akhilleuksen tarinaa.

Millerin teos on herkkä ja romanttinen kuvaus suuresta sotasankarista. Toisin kuin inhoamani Nicholas Nicastron romaani Empire of Ashes, joka kertoi toisesta suuresta sotasankarista Aleksanteri Suuresta, Millerin romaani valotti enempi Akhilleuksen nuoruutta, eikä mässäillyt Troijan sodan väkivallalla. Intiimit hetket sivutettiin useimmiten kaunein sanankääntein menemättä tarkempiin yksityiskohtiin. Akhilleen laulu on soljuva tarina, joka valotta antiikin tarustoa. Erityisen viihdyttävää oli bongailla tuttuja hahmoja kuten Odysseus sekä Paris ja Helena. Pienenä varoituksen sanana sanottakoon kuitenkin että takana olevaa hahmoluetteloa ei kannata käyttää lukiessa, mikäli ei halua spoilaantua loppuratkaisusta. Sinne on nimittäin kirjattu henkilöiden koko tarina. Itse tein tämän virheen, joka söi hiukan kirjan yllätysmomenttia. Muuten kelpo kirja.

'' Odysseus kumartaa päätään.
´´Totta. Mutta maine on kummallinen asia. Jotkut saavuttavat mainetta kuoltuaan, toisten maine taas haalistuu. Sitä, mitä yksi sukupolvi ihailee, toinen kammoaa.´´ Hän levitti suuret kätensä. ´´Me emme voi sanoa, kuka selviää muiston massamurhasta. Kuka sen tietää?´´ Hän hymyilee. ´´Ehkä jonakin päivänä jopa minä olen kuuluisa. Ehkä sinua kuuluisampi.´´ ''
s. 434

Tähdet: * * * +

Muualla luettua: Sanalaivueet, Nenä kirjassa ja Käännä jo sivua

Norsun muisti - Agatha Christie

Kirjan nimi: Norsun muisti (Elephants Can Remember)
Kirjailija: Agatha Christie, suomentanut Anna-Liisa Laine
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1972, suomennos 1973
Sivumäärä: 217
Mistä: Ostettu kirjamessuilta

Omalaatuinen salapoliisikirjailija Ariadne Oliver on päättänyt poiketa tavoistaan ja pistäytyy kirjailijalounaalla, joita hän on kaihtanut koko elämänsä ajan. Kaikkea pitää kuitenkin kokeilla, ja alku onkin varsin lupaava. Lounaan loppupuolella rouva Burton-Cox kuitenkin liimautuu rouva Oliverin kylkeen kyselemään tämän kummityttären Celian vanhempien tragediasta. Hän esittää julkean kysymyksen liittyen heidän kuolemaansa, joka ei jätä rouva Oliverin kirjailijan aivoja rauhaan. Mitä oikeasti tapahtui?

'' Surmasiko hänen äitinsä hänen isänsä vai surmasiko isä äidin? ''
s. 16

Kaksitoista vuotta sitten kaksi toisiaan rakastavaa ja täysin onnellista ihmistä ampuivat itsensä kalliolla. Tapaus tulkittiin kaksoisitsemurhaksi eikä motiivi tai ampumisjärjestys koskaan selvinnyt. Tapauksessa on kuitenkin jotakin omituista. Miksi kaksi täysin tervettä ja onnellista ihmistä päättävä päättää päivänsä? Miksi rouva Ravenscroftilla oli neljä peruukkia? Mikä rooli koiralla on kaiken tämän kanssa? Näitä jo kauan sitten kylmennyitä johtolankoja rupeaa tutkimaan rouva Oliverin kanssa kuuluisa salapoliisi Hercule Poirot. Tapauksesta on kulunut jo yli kymmenen vuotta, ja jotta siitä muistaisi jotakin täytyisi omata varsinainen norsun muisti.

Teoksen sivuilla esiintyi tasapuolisesti niin rouva Oliver kuin Hercule Poirot. Heillä molemmilla oli hyvin luonteenomaiset tapansa hyökätä asian kimppuun. Rouva Oliver oli valmis kiertämään maat ja mannut löytääkseen jonkun joka muistaisi jotakin. Poirot puolestaan keskittyi tuttuun tapaansa kenttätyön sijasta aivoihinsa, jotka jälleen kerran onnistuivat ratkaisemaan tämän kaukaisen mysteerin menneisyydestä.

'' - Norsut eivät unohda, rouva Oliver sanoi. - Tiedäthän sen tarinan jota kerrotaan lapsille kasvattavassa mielessä? Kuinka joku intialainen räätäli pisti neulalla norsun syöksyhampaaseen. Ei, ei syöksyhampaaseen vaan tietenkin sen kärsään. Ja kun norsu seuraavan kerran kulki räätälin ohi, norsun kärsä oli täynnä vettä ja se ruiskautti sen kaiken räätälin päälle vaikkei ollut nähnyt tätä moneen vuoteen. Se ei ollut unohtanut. Se muisti. Siinä on asian ydin. Norsut muistavat. Minun on siis - minun on otettava yhteys joihinkin norsuihin. ''
s. 34

Kyseisestä tarinasta lähti koko kirjan läpi kulkenut sananparsi norsuista jotka muistavat. Oli huvittavaa lukea ihmisten väärinkäsityksiä, joista parhaiten mieleen jäänyt on se kun rouva Oliverin luultiin lähteneen metsästysretkelle Itä-Afrikkaan. Pikku hiljaa joka välissä putkahtelevat norsut rupesivat tympäisemään. Okei vähemälläkin viittauksella norsuihin olisi tajunnut, että aikaa on kulunut ja vaaditaan pitkää muistia, jotta totuus saadaan selville.

Norsun muisti on yllättävä, mutta ei yllä Christien parhaimmistoon. Siinä pyöriteltiin pitkälti vain samoja faktoja vähän eri kulmista katsoittuina. Toisaalta hömelön rouva Oliverin suurempi rooli oli mukavaa vaihtelua, ja hänen persoonansa nousee hyvin esille kirjassa. Ensi kertaa törmäsin myös siihen, että Christien teoksessa viitataan avoimesti hänen muihin teoksiinsa. Erityisesti Viisi pientä possua sai palstatilaa, mutta myös Kurpitsajuhla ja Rouva McGinty on kuollut mainittiin. Norsun muisti on ihan hyvä ja mielenkiintoinen, mutta toisaalta ymmärrän hyvin miksi sen elokuvaversioon on lisätty aika paljon lisää kierroksia.

Tähdet: * * *

Muualla luettu: Kirjojen tuomaa eli mitä kirja minussa käynnistikään...