Kirjoittaja: Amin Maalouf, suomentanut Annikki Suni
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 1988, suomennos 2009
Sivumäärä: 361
Mistä: Omasta hyllystä
Samarkand tapahtuu kahdessa aikatasossa. Toisessa päähenkilönä toimii Omar Khaijam, filosofi, astronomi ja myöhemmin arvostettu neuvonantaja. Hänellä on taipumusta lausua säkeitään vähän liian helposti, joten hänen ystävänsä antaa hänelle tyhjän kirjan, johon hän voi kirjoittaa nelisäkeitään ilman vaaraa joutua ongelmiin. Tästä kirjasta tulee Samarkand, joka 600 vuotta katoamisen jälkeen päätyy Atlantin pohjaan Titanicin upottua. Toisessa ajassa taas seurataan Benjamin Omar Lesagen matkaa Samarkandia etsien, ja hän tuleekin matkalla sotkeutuneeksi moniin soppiin Persiassa.
Kirja on jaettu neljään osaan, joista kaksi ensimmäistä kertovat 1000-luvun Persiasta Omar Khaijamin kannalta, ja kaksi jälkimmäistä Benjamin (1800-1900-luvun) ajan Persiassa, Amerikassa, Ranskassa, Turkissa jne. Tämä jaottelu oli hyvä asia, mutta ne tuntuivat olevan melkein kuin eri tarinat. Tietysti jälkimmäinen oli kytköksissä ensimmäiseen, mutta enemmänkin siinä seurattiin miten Benjamin selviää kiperistä paikoista, kun Persia rupeaa liikehtimään. Omar Khaijam ja Samarkand tuntuivat olevan siinä vain sivujuonena. Ylipäätänsä tämä Samarkand kirja oli todella pienessä osassa, vaikka Maaloufin koko kirja oli nimetty sen mukaan. Se oli hyvin hämmentävää, kun luulin sen olevan se pääjuttu. Ainakin kirjan takakansi ja kirjan arvostelut lupailivat sitä. Oikeastaan parempi näin. Tällä tavoin sai aivan eritavalla kosketuksen Persian historiaan ja kulttuuriin.
Itse rakastan eri kulttuureista lukemistä, ja tämä kirja todella toi sen esiin samoin kuin Persian historiaa. Omarin osissa rakastin kuvausta 1000-luvun arjesta Persiassa samoin kuin vallan tavoittelusta ja valtapelistä. Shaahi tuntui olevan varsinanen vätys, joka ei itse pystynyt mitään tekemään. Shaahin vaimo, vaimon hovineiti (Omarin rakastettu) ja tietysti Shaahin neuvonantajana toiminut Nizam al-Mulk sekä hänen paikkaansa havitellut Hassan-e Sabbah (jotka molemmat Omarin läheisiä ystäviä) tavoittelivat valtaa. Myöhemmin Hassan-e Sabbah perustaa Assasiinien veljeskunnan eli joukon fanaattisia islamilaisia, jotka olivat erikoistuneet julkisiin murhiin, joitten jälkeen he antoivat katsojien/virkavallan tappaa heidät. Eli vähän kuin nykyisten ääri-islamilaisten itsemurhaterroristejen esi-isät.
Pienen googletuksen jälkeen selvisikin, että ainakin Omar, Nizam ja Hassan-e ovat oikeita historiallisia henkilöitä, ja Assasiinien veljeskuntakin on todenperäinen. Monet tapahtumat ja hahmot olivat siis oikeita, mikä toikin kirjaan mukavaa ulottovuutta. Kuitenkin tämä Omarin kirja Samarkand on fiktiivinen, vaikkakin joku Omarin kirja oikeasti on Atlantin pohjassa. Tämä kirjan alkupuolisko oli huomattavasti parempi.
Benjamin kuvaus oli mielenkiintoinen, kun kuvattiin Persian pyristelyä demokraattiseksi valtioksi, ja siihen liittyvät komplikaatiot. Takakannessa mainittiin, että Samarkandin etsintä veisi tämän amerikkalaisen pariisiin ja sieltä Theraan (Persiassa), mutta kyllä tuo Pariisi vähän jäi. Kun luin tämän kirjan, olin juuri lähdössä Pariisiin vierailulle, mikä olikin yksi kriteeri kirjan valinnalle, ja pettymyksekseni Benjamin oli Pariisissa ehkä yhden luvun verran. Miksiköhän se kuitenkin mainittiin takakannessa. Vähän harhaanjohtavaa.
Eli ylipäätään pidin kirjasta ja sen kirjoitustyylistä (vaikka tapahtumia olikin suht paljon sivumäärään verrattuna) ja varsinkin sen historiallisesta annista. Persian (nyk. Iran) avautui minulle aivan eri tavalla tämän kirjan avulla. Sitä arvostan kirjoissa hyvin paljon.
Tähdet: * * * +
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti