Rautavaara - Antti Heikkinen

Kirjan nimi: Rautavaara

Kirjailija: Antti Heikkinen

Lukija: Antti Heikkinen
Julkaisija: Wsoy

Julkaisuvuosi: 2024

Kesto: 10h 35min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Rautavaaran kunta täytti 150 vuotta viime vuonna. Tämä on erään suvun fiktiivinen tarina noilta pohjoissavolaisilta köyhiltä mannuilta. Mummo vetelee viimeisiään Rautavaaralaisessa hoivakodissa ja hänen tyttärentyttönsä istuu vierellä. Koittaa tavoittaa vielä viimeiset järjelliset hetket, jotta voisi kysellä sukunsa vaiheista. Hän kirjoittaa suvustaan tarinaa omalle tyttärelleen. Jos vain kaiken saisi paperille oikein.

 

Vuorollaan suvun eri henkilöt saavat suunvuoron. Kuinka alkujaan porvarin poika lähti etsimään omaa tietään ja mahdollista tointa savolaisesta vankilasta. Hän kuitenkin löysi jo tyhjäksi jääneet pytingit. Elämä kuitenkin johdatti hänestä menestyvää porvaria - ei kuitenkaan Rautavaaraan vaan lähelle. Rautavaarassa puolestaan mökissä asuu perhe, jonka joukkoon otetaan huutolaistyttö. Köyhää on ja Rautavaaran maa ei hevillä anna mitään viljelijöilleen. Onneksi metsää riittää tuvan ympärillä. Kunnes metsäyhtiö onnistuu nekin lunastamaan pilkkahintaan itselleen. Välillä suvun vesat käyvät kaupungissa tai jopa Amerikan mannuilla pyörähtämässä, mutta jokin vettä lopulta aina takaisin Rautavaaraan. Läpi köyhyyden ja nälkävuosien siellä karussa pikkupitäjässä sinnitellään. Kunnes viimein kehityksen askeleet löytävät näin syrjäiseenkin kolkkaan. 

 

Tämän teoksen idea oli mielestäni hyvinkin kiehtova. Rautavaaran kunta oli nimittäin tilannut kirjailija Antti Heikkiseltä romaanin kunnastaan juhlavuotensa kunniaksi. Mikä mainioin tapa juhlistaa kunnan taivalta ja jättää pala historiaan. Monikaan ei-paikkakuntalainen tuskin olisi nimittäin jaksanut tarttua perinteiseen kuntahistoriikkiin, mutta näin tunnetun kirjailijan romaanina tilanne onkin aivan eri. Jopa minä, jolla ei ole minkäänlaisia yhteyksiä Rautavaaraan, päädyin ottamaan tämän teoksen lukulistalleni. Ja olen vieläpä oikein tyytyväinen tästä päätöksestä.

 

Rautavaara on teos, joka avaa tavallisen kansan elämää läpi vuosisadan. Kuinka rauhakseltaan tuo muutos alkujaan tapahtuikaan, kunnes yhtäkkiä modernina aikana parissa vuosikymmenessä menikin jo pientilojen aika ohi ja elinkeinot jälleen alta. Ei kyllä elämä ole ollut helppoa tuolla Savon perämetsissä. Ahneet metsäyhtiöt lunastivat maat. Eikä se helppoa ollut yrittää parantaa olojaan maanviljelykselläkään, kun kunta takavarikoi 'ylijäämät' köyhäinavuksi ja näin myös yrittelijät toimijat joutuivat ahdinkoon pohtimaan millä selviävät talven yli. Tarinaa oli kiinnostavaa seurata ja oli aivan mainiota, kuinka kirjailija lukijana eläytyi hahmoihinsa ja toi luennassaan näiden persoonaa ja murretta esiin. Täytyy kyllä myöntää, että aivan aluksi en ollut sitten millään saada kiinni suvun eri henkilöiden välisistä suhteista, mutta onneksi se korjaantui hiljalleen tarinan edetessä. Todella kiinnostava katsaus köyhän syrjäkylän historiaan erään fiktiivisen suvun tarinan kautta.

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muualla luettu: Amman lukuhetki, Sivumerkkejä, Kulttuuri kukoistaa, Anun ihmeelliset matkat ja Kirjavinkit 

Naisten taivas - Marja-Leena Lempinen

Kirjan nimi: Naisten taivas

Sarja: Kanada #1 

Kirjailija: Marja-Leena Lempinen

Lukija: Selma Saarela
Julkaisija: Icasos

Julkaisuvuosi: 2022

Kesto: 7h 5min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Jenny ja Hanna päättävät 1920-luvun Savossa, että parempi on jättää palvelijan pestinsä ja suunnata sen sijaan Kanadaan paremman tulevaisuuden perässä. Naapuri-isäntä lainaa matkarahat Atlantin ylitykseen ja pian sitä ollaan vieraalla maalla etsimässä uutta tointa. Tytöt eivät puhu englantia, mutta onneksi Kanadasta löytyy suuri suomalaisten maahanmuuttajien yhteisö joka auttaa toisiaan.

 

Jenny palkataan palvelijaksi rikkaaseen pankkiiriperheeseen. Hän hämmästelee arjen luksusta, joka on niin kaukana entisen suomalaisen palveluspaikkansa tasosta. Vaikka paikka on monella mittarilla mitattuna hyvä löytö, venyvät silti palvelijoiden päivät kutsuja järjestellessä eikä isäntäväen ystävällisyys välttämättä veny enää koskemaan tilanteita, jotka aiheuttaisivat heille mahdollista rahanmenoa. 

Ujon Hannan on taas vaikeampi löytää tointa. Ensimmäinen paikka on varsinainen riistopaja, mutta täysihoitolan pesti vaikuttaa jo paremmalta. Toisin kuin Jenny, joka on päättänyt pärjätä omillaan ja itsenäisenä, haaveilee Hanna kunnon miehen löytämisestä ja oman pienen tuvan emännöinnistä. Onneksi suomalainen yhteisö järjestää paljon yhteisiä iltamia joissa kohdata toisiaan, vaikka niitä sävyttääkin työläisaate. Sisällissodan kahtiajaon arvet on nimittäin itse kukin kantanut mukanaan valtameren toiselle puolelle.

 

Olipas tämä Lempisen sarjan avaus mukava uusi tuttavuus. Olin joskus sen ilmestyessä laittanut teoksen loputtomalle luettavien listalleni ja sitten unohtanut sen sinne täysin. Nyt siitä kuitenkin ilmestyi vastikään postaus kanssabloggarilta, ja näin muistin teoksen olemassaolon ja päätin ottaa sen pikimmiten kuunteluun. Olin nimittäin juuri kuunnellut JP Koskisen upean Haukansilmän, joka käsitteli suomalaisten maahanmuuttoa Yhdysvaltoihin ja halusin jatkaa teeman parissa vielä lisääkin. 

Jostain syystä olin olettanut teoksen olevan tuollaista aika perinteistä romantiikalla sävytettyä historiallista kerrontaa. Yllätyinkin positiivisesti, kun tarinassa olikin enemmän syvyyttä ja vähemmän keskittymistä miehen metsästykseen kuin olin odottanut. Vaikka päähenkilöitä olikin kaksi, oli pääpaino silti enempi itsenäisessä Jennyssä. Tästä saikin hienon kahdenkerroksenväkeä fiiliksen, kun seurasi hänen toimiaan hienostotalon palvelijana. 

 

Lempinen kuvaa sellaisella lempeydellä, mutta samalla tarkkuudella ihmishahmojensa arkea. Palvelijoiden väliset keskinäiset kinat, mutta samalla toveruus oli kuvattu hienosti. Vastaavasti Hannan romanssi tuntui juurikin aidolta. Ei välttämättä suurta tunteiden roihuntaa vaan yhteinen haave, jota kohti olisi mukava löytää kanssakulkija. Vastaavasti sisällissodan luomat haavat suomalaisyhteisöön oli hienosti upotettu osaksi tarinaa samoin kuin siirtolaisten turvaton asema. Pidin todella paljon tästä pienestä tarinasta 20-luvun Kanadan siirtolaishistoriaan ja haluan ehdottomasti saada selville, mitä trilogian seuraavat osat tuovatkaan tullessaan.

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muualla luettu: Amman lukuhetki, Kirjahilla, Kulttuuri kukoistaa, Kirjarouvan elämää, Tuulevin lukublogi, Kirjojen kuisketta ja Anun ihmeelliset matkat  

Sadan vuoden yksinäisyys - Gabriel García Márquez

Kirjan nimi: Sadan vuoden yksinäisyys (Cien años de soledad)
Kirjailija: Gabriel García Márquez, suomentanut Matti Rossi
Kustantaja: Wsoy

Julkaisuvuosi: 1967, suomennos 2010

Sivumäärä: 414

Mistä: Omasta hyllystä

 

' Tuntui kuin itse taivaan Herra olisi päättänyt kokeilla kansalaisten hämmästymiskykyä, panna Macondon asukkaat ailahtelemaan jatkuvasti riemun ja pettymyksen, uskon ja epäuskon välillä ja järjestää heille niin valtavia elämyksiä ettei kukaan enää pystynyt sanomaan varmuudella missä olivat todellisuuden rajat. Todellisuus ja kangastukset kietoutuivat niin sotkuiseksi vyyhdeksi että kastanjapuun alla istuva José Arcadio Buendián haamu alkoi kiemurrella kärsimättömänä, lähti liikkeelle ja kummitteli huoneissa keskellä päivää. '

s. 227

Macondo on kylä, joka perustetaan tyhjästä keskelle Kolumbian sankkoja viidakkoja. Se on syrjässä kaikesta ja vain harvoin joku satunnainen kaupusteleva mustalaisseurue eksyy paikalle tuomaan näytille maailman ihmeitä. Kylän suunnitellut ja perustanut José Arcadio Buendiá hurahtaa täysin näihin keksintöihin. Tosin aina kokien karvaan pettymyksen todellisuuden iskiessä takaisin. Hänellä on kuitenkin visio tulevaisuudesta koko kylälle. 

Macondon vaiheet kietoutuvatkin saumattomasti Buendiojen suvun vaiheisiin. Milloin pojat karkaavat maailmalle mustalaisten tai kapinan matkassa. Milloin joku hautautuu keksijänkammioon omiin oloihinsa. Kauniita tyttäriä syntyy. Suhteet ovat villejä ja valtaisia meloja on jos kelläkin. Jotenkin suku onnistuu kuitenkin aina sotkeutumaan toisiinsa. Ja mahdottomuuteen. Aika kuluu taustalla ja José Arcadion Ursula vaimo seuraa sukupolvi toisensa jälkeen kuinka kylä muuttuu ja kasvaa. Uudet tuulet herättävät sen henkiin. Yhteiskunnalliset muutokset kietoutuvat sen ympärille. Kunnes viimein banaaniyhtiön kadottua ja kaikkien jo unohdettua sen olemassaolonkin, nelivuotinen sade pyyhkii viimeisetkin palaset siitä mitä Macandon kylästä ja Bueniójen suvusta oli enää jäljellä.

 

' - Älähän nyt, poika kulta, hän sanoi lohduttavasti. - Kerro mummille kuka se on.

Saatuaan kuulla kuka se oli Pilar Ternera päästi syvän naurun. Se oli hänen muinainen raikuva naurunsa joka myöhemmin oli alkanut muistuttaa kyyhkysten kurinaa. Buendíojen sydämissä ei ollut salaisuuksia, joita hän ei olisi osannut tulkita, sillä sadan vuoden kokemus ja korttipakan syvällinen tuntemus olivat opettaneet hänelle että samat ilmiöt toistuivat peruuttamattomasti perheen historiassa. Tuo historia oli kuin alati kierivä pyörä joka olisi vierinyt ikuisesti ellei akseli olisi vähitellen ja auttamattomasti alkanut murentua. '

s. 393

 

Huh mikä lukukokemus. Sadan vuoden yksinäisyys on kyllä klassikkoasemansa ansainnut, sillä sen verran omanlaatuinen ja mieleenpainuva teos on kyseessä. Márquez ei kuitenkaan päästä lukijaansa helpolla. Sukupolvi toisensa jälkeen samat nimet pyörivät perheen piirissä ja koko ajan pitää olla tarkkana kuka onkaan kyseessä. Kerronta ei myöskään ole selkeän lineaarista vaan Márquez onnistuu kuljettamaan tarinaansa eteenpäin sellaisella vimmalla ja rönsyilyllä, että arempaa voisi hiukan jo kauhistuttaa. Minä kuitenkin rakastuin tähän hänen tapaansa kertoa. Uppouduin täysin sen monipolviseen syleilyyn ja annoin virran vain kuljettaa, minne se sitten sattuikaan kääntymään.

 

Tämän tarinan kanssa ei kyllä koskaan voinut olla varma, mitä tulee tapahtumaan seuraavaksi. Lattarikirjallisuudelle tyypillisesti mikään ei ole liian uskomatonta. Se nyt vain kuuluu asiaan, että jo kauan sitten kuollut mustalaiskauppias palaakin yhtäkkiä nuorenneena takaisin, viaton sielu lentää lakanassa taivaaseen kesken pyykkäyksen tai syntyy myrsky joka kestää vuosia ilman taukoa. Tiettyä maagista realismia on siis näiden sivujen lomassa luvassa. Onneksi olin jo aiemmin tutustunut Laura Esquivelin Pöytään ja vuoteeseen, joten tiesin jo hiukan odottaa näitä ylitsevuotia tunteita ja niiden vaikutuksia ympäristöön.

 

Olenpa iloinen, että tulin tarttuneeksi tähän klassikkoteokseen viimein. Siinä oli paitsi yhden suvun tarina, niin sen lisäksi myös syvyllistä kuvausta yhteiskunnan ja ihmisten toiminnasta. Kuinka osuvasti kapinajohtaja eversti Aureliaanon pettymystä kuvattiinkaan, kun saadakseen valtaa heidän olisikin pitänyt luopua oikeastaan kaikista vaateistaan ja myydä aatteensa suuremman kannatuksen puolesta. Mikä siis oli pointti kaikessa tässä sissisodassa? Entäs tuo kapitalistin täydellinen kukkanen banaaniyhtiö, joka pahan paikan koittaessa osoittaa oikeudessa ettei se suinkaan ole koskaan toiminut Macondossa tai oikeastaan koko yhtiötä edes ole ollut olemassa. Entä kuinka massamurha onnistuttiin täysin lakaisemaan maton alle tai... Esimerkkejä riittäisi. Hienon työn on Márquez tehnyt teoksessaan, vaikka vähän karsastinkin tuota sukurutsan määrää. Toisaalta jotenkinhan se suvun tuho piti pohjustaa, kun sitä siansaparoa odoteltiin ilmestyväksi viimeisenä merkkinä koittavasta lopun alusta. Tämä Márquezin omintakeinen teos on ajattelua ja keskittymistä vaativa, mutta kyllä sen lukeminen myös palkitsee.

 

Tähdet: 4.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirsin Book Club, Koulukirjastonhoitajat, Sivumerkkejä, Kirjakaapin kummitus, Kirja hyllyssä, Kirja vieköön!, Paljon melua kirjoista, Luettua elämää, Mustikkakummun Anna, Cats, books & me, Ankin kirjablogi, Kirjaluotsi  ja Kirjavinkit  

 

Yliaika - Piia Leino

Kirjan nimi: Yliaika

Kirjailija: Piia Leino

Lukija: Krista Putkonen-Örn
Julkaisija: S&S

Julkaisuvuosi: 2020

Kesto: 6h 44min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

On vuosi 2052. Suomessa on voimassa uusi laki, jonka mukaan 75-vuotiaiden on kuoltava. He menettävät kansalaisuusoikeutensa ja heidän koko omaisuutensa takavarikoidaan. Mikäli vanhus kitkuttelee vielä vuoden hengissä, menee koko omaisuus valtiolle eli perijöiden kannattaa kannustaa vanhempiaan tekemään vapaaehtoinen exitus silloin kun sen aika on. Suurin osa hyväksyy tilanteen paremman Suomen puolesta, mutta toiset karkaavat lainsuojattomiksi metsämummoiksi.

 

Annastiina Kankaanrinta on yksi niistä entisistä kärkipoliitikoista, jotka olivat muinoin luomassa pohjaa 75-vuotiaiden vapaaehtoiselle poistumiselle. Nyt hänenkin exituksensa on edessä. Läksiäisjuhlat ovat illalla ja kukat jo tilattu seuraavan päivän exitustilaisuutta varten. Kaikki on valmiina mediaa myöten. Ainut vain, että hän ei millään keksi viimeisiä sanoja. Tästä alkaa sisäinen paniikki, joka johtaa siihen että vastoin kaikkia odotuksia Annastiina lähtee karkumatkalle. Hän haluaa pysyä epätoivoisesti hengissä! Metsässä hän törmääkin muihin lainsuojattomiin metsämummoihin, mutta miten he suhtautuvat Annastiinaan, joka on ollut viemässä heiltä kansalaisuusoikeuksia ikäperusteisesti? Toisaalta myös koko Suomen kansa ja media kuohuu. Kuinka exitus lain äiti on voinut karata!?

 

Huh olipa aikamoinen ajatusleikki, jonka matkaan Leinon kirjan parissa pääsi. Kaikista kylmäävintä ja ajatuksia herättävintä on vieläpä se, että tämä melkein voisi olla totta. Ajatusleikki ei ole niin kaukaa haettu, kun Suomi painii heikon talouden, ylipitkien hoitojonojen ja ikärakenteen kriisien partailla. Se tekeekin näistä Leinon 2050-luvulle sijoitetuista teoksista niin kiehtovia (olen lukenut myös Taivaan), sillä hän on tarttunut nykyajan trendeihin ja vienyt niistä johdetut dystopiansa ei edes niin kauas tulevaisuuteen. Toivotaan todella, että ikinä moinen hullutus ei kuitenkaan mene läpi.

 

Kiehtovasti Leino onkin kuvannut Annastiinan takaumien avulla, kuinka tuo laki pääsikään syntymään 2020-luvulla. Kuinka silloin vielä varsin nuorekas poliitikko kävi dementiaosastolla ja järkyttyi sitä vegetaalista tilaa, jossa vanhukset siellä olivat. Eihän tuollainen elämän pitkittäminen ole inhimillistä hän ajatteli. Ehkä silloin 75-vuotta kuulosti vielä niin kaukaiselta... Itse kuitenkin tunnen monia ikäihmisiä ja pakko on sanoa, että varsin virkeätä porukkaa he ainakin ovat. 75-vuotiaana ei todellakaan ole elämä vielä ehtoopuolella monillakaan! Sitten seurasikin sitä poliittista salakähmää kuinka laki saadaan tarpeeksi pitkälle vietyä ennen kuin pakollinen mediakohu ottaisi sen hampaisiinsa. Näin noin viikon poru ei enää muuttaisi mitään, sillä aina tulisi uusia uutisia ja taas voitaisiin rauhassa jatkaa ristiriitaisen lain maaliin vientiä. Eipä anna kovin mairittelevaa kuvaa politiikasta, mutta ikävä kyllä tämäkin taitaa silti olla turhankin lähellä totuutta. 

 

Yliaika oli kyllä kiinnostava ja ajatuksia herättävä kirja. Eipä Annastiinakaan voinut lopulta seistä käyntiin laittamansa lain takana, kun se viimein koskettikin itseä. Onhan se totta, että jo nyt joudutaan keskustelemaan rahankäytön priorisoinneista. Kuitenkin kaikkien yli-ikäisten lahtaaminen on kyllä kammottava ajatus. Joskus kuitenkin tarvitaan tällaisia ravistelevia teoksia, jotta näitä asioita ruvetaan pohtimaan ja ehditään tehdä käännös siltä polulta mille ei ainakaan haluta astua. Onneksi kaiken tämän synkkyyden keskellä teoksessa oli myös vastapainona huumoria. Ja ehkä myös pilkahdus toivoa.

 

Tähdet: 4.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirjaluotsi, Älä ota sitä niin vakavasti, Kahvikissan kirjahylly, Kirsin Book Club, Sivumerkkejä, Kirjakaapin kummitus, Reader, why did I marry him?, Bibbidi Bobbidi Book, Kirjahilla, Narratiivistelmiä, Kirja vieköön!, Kirjanmerkkinä lentolippu, Anun ihmeelliset matkat, Kirjallisia ja Kirjavinkit