Tokuen resepti - Durian Sukegawa

Kirjan nimi: Tokuen resepti (あん)

Kirjoittaja: Durian Sukegawa, suomentanut Raisa Porrasmaa
Kustantaja: Sammakko

Julkaisuvuosi: 2013, suomennos 2020

Sivumäärä: 196

Mistä: Kirjastosta 

 

' "Söin teiltä viimeksi ostamani dorayakin. Sen kuori oli vielä mukiinmenevä, mutta paputahna oli hieman..."

"Paputahnako?"

"Niin. Siinä ei voinut aistia sen valmistaneen ihmisen tunteita."

"Tunteitako? Sepä merkillistä."

Sentarõ toki tiesi, että sellaista oli ylipäätään mahdoton aistia hänen tahnastaan, mutta yritti näyttää siltä kuin olisi kuullut jotakin yllättävää.

"Se oli jotenkin mitäänsanomatonta."

"Paputahnan valmistus on kuulkaas vaikeaa. Onko rouva koskaan itse kokeillut?"

"Olen tehnyt sitä itse, jo viisikymmentä vuotta." '

s. 12

 

Sakuradõrilla eli "Kirsikankukkakadulla" sijaitsee dorayaki-leivonnaisia myyvä Doraharu myymälä. Liiketiloilla ei mene kovin kummoisesti, mutta nyt kirsikkapuiden ollessa komeimmillaan on väkeä kaduilla hiukan enemmän. Sentarõ pyörittää tätä Doraharua joka päivä ilman vapaapäiviä, mutta silti hän ei ole siinä sydämellään mukana. Dorayakien tärkein osio eli paputahna on valmistavaraa, jota hän lätkii suoraan purkista myyntiin. Kuoret hän sentään jaksaa vielä paistaa itse. Oikeastaan Sentarõ ei edes itse välitä makeasta. Hän vain makselee menneisyytensä velkoja ja illalla siirtyy kippaamaan sakea jonnekin baariin. 

 

Elämä toistaa samaa päivästä toiseen, kunnes myymälään saapuu muuan vanha muori Tokue. Tämä heiveröinen mutta lämminsydäminen vanhus on maistanut Sentarõn dorayakia ja tullut siihen tulokseen, että sen paputahnasta puuttuu sielukkuus. Hänhän sen tietää viidenkymmenen vuoden kokemuksella aiheesta. Oikeastaan Tokue haluaisi tulla Sentarõlle töihin. Sentarõ on epäileväinen, mitä apua on heikkokuntoisesta vanhuksesta keittiössä, varsinkin kun Tokuen kädet ovat jonkun sairauden pahasti runtelemat ja siten lähes käyttökelvottomat. Tokue on kuitenkin sitkeä ja lopulta Sentarõ päättää palkata hänet. Tästä alkaa yhteinen matka, jossa kaksi elämässä kolhuja saanutta sielua sukeltavat paputahnan herkän valmistuksen saloihin. Ja ehkä siinä samalla he tulisivat myös viimein avautumaan menneisyytensä painolasteista.

 

' "Oli aika jolloin... Olin suljettuna erääseen paikkaan."

Heti sen sanottuaan Tokue ravisti päätään ja alkoi lisätä vettä kattilaansa. Hän näytti katuvan äskeistä lausahdustaan.

"Anteeksi. Minähän aiheutan teille huolia puhumalla itsestäni", Sentarõ aloitti, "Vaikka teilläkin..."

"Niin minäkin. Anteeksi", Tokue vastasi. Hän ei katsonut Sentarõta, lisäsi vain: "Unohtakaa, mitä sanoin." '

s. 60 

 

Oli jotenkin intiimi kokemus päästä seuraamaan vierestä, kuinka nämä kaksi täysin erilaista ihmistä haparoiden uskaltautuvat avaamaan omia haavojaan. Pelko torjunnasta ja ihmisten yleisistä stigmoista on kova. Sentarõon nuoruuden törttöilyt ovat jättäneet sisäiset arvet, mutta Tokue joutuu kantamaan sairautensa merkkejä jatkuvasti näkyvillä. Ennakkoluulot ovat kovat. Sentarõn ja Tokuen tarinaa valvoo myös ikkunasta näkyvä kirsikkapuu, joka muuttaa ulkonäköään aina vuodenaikojen mukaan. Paljon vuoteen nimittäin mahtuu, eikä kaikki suinkaan ole yhtä menestystarinaa. Iän tuomalla viisaudellaan Tokue pyrkii kuitenkin välittämään oppejaan Sentarõlle. Jossain kohtaa on kuitenkin tuleva aika, kun tämänkin nuoren miehen on aika löytää oma polkunsa. Jymähtäneeseen murheen aallokkoon ei kannata jäädä asumaan. Vaikka elämä heittäisi eteen vaikka minkälaiset olosuhteet, on silti löydettävä omat pienet ilonsa. Sen jos jonkin Tokue tietää. Ihmisten sairauden pelko on nimittäin vienyt hänen oikeutensa normaaliin elämään.

 

Oi että, näissä japanilaisissa teoksissa on vain sitä jotakin joka vetoaa minuun. Luin juuri vuodenvaihteessa Higashinon upean Namiyan puodin ihmeet sekä pari vuotta sitten Muratan pienoisromaanin Lähikaupan naisen, joissa oli myös jotakin samaa tunnelmassa. Henkilöt ovat omanlaisiaan kolhuja saaneita mutta siitä huolimatta lämminsydämisiä ihmisiä, mutta joita ympäröivä yhteiskunta ei välttämättä hyväksy. Tarjolla on niin sitä elämän lämpöä, mutta myös tummempia sävyjä, jotka koskettavat ja saavat lukijana ajattelemaan. Pienestä sivumääristään huolimatta tässä tuntuu saavan paljon enemmän. Siinä ei ole mitään turhaa. Tunnelma on kaiken a ja o. 

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muualla luettu: Kirjaluotsi, Lumiomena, Unien kelluvalla sillalla, Reader, why did I marry him?, Eniten minua kiinnostaa tie, Lukijatar, Hemulin kirjahylly, Kirjahilla ja Oksan hyllyltä