sunnuntai 16. kesäkuuta 2024

Kuolema oopperassa - Donna Leon (#Dekkariviikko)


Kirjan nimi
: Kuolema oopperassa (Death at La Fenice)
Sarja: Guido Brunetti #1
Kirjailija: Donna Leon, suomentanut Titia Schuurman
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 1992, suomennos 2012
Sivumäärä: 272
Mistä: Kirjastosta
 
' Brunetti oli vuosia sitten nähnyt hänen johtavan orkesteria kahdesti. Esityksen aikana Brunetti oli huomannut seuraavansa kapellimestaria orkesterin sijaan. Wellauerin vartalo oli keinunut edestakaisin korokkeen yllä kuin demonin tai jumalan tempoilemana, vasen käsi puoliksi nyrkissä ikään kuin hän olisi halunnut riuhtaista äänen esiin viuluista. Oikean käden tahtipuikko oli ollut kuin ase, se oli syöksähdellyt sinne tänne ukonvaajana, jolla hän kutsui esiin äänien hyökyjä. Mutta kuolema oli karkottanut kaikki jumaluuden merkit ja jäljellä oli vain demonin irvistävä naamio. '
s. 15
 
La Feniceen, Venetsian oopperataloon, on kerääntynyt suuri joukko musiikin ystäviä kuuntelemaan maailmankuulun kapellimestarin Wallauerin johdolla esitettyä oopperaa. Väliajan jälkeen kapellimestaria ei kuitenkaan kuulu takaisin. Lääkäriä kysytään yleisöstä. Suuri herra Wallauer on nimittäin löydetty kuolleena pukuhuoneestaan ja hänen kahvistaan voi haistaa vahvan mantelin tuoksun - syanidia!
 
Poliisi saapuu paikalle kanaalia pitkin poliisiveneellä ja sen mukana tutkintaa johtava Guido Brunetti. Hän on tiukan paikan edessä. Lehdistö tulee riehaantumaan tästä kuolemasta ja koko Venetsian maine on vaakalaudalla. Murhaaja tulee löytää, ja pian. Venetsian katuja ja kanaaleita pitkin Brunetti kulkee haastattelemassa oopperalaulajia ja Wallauerin menneisyyden ihmisiä. Kapellimestari ei ollut kovin pidetty ja hän oli vieläpä tunnetusti homovihaaja ja entinen natsi. Jostakin näiden kaikkien juorujen verkosta on löydettävissä totuus. Mitä kaikkea kuuluisuuden verhon takana onkaan tapahtunut.  

' Venetsia, joka oli kerran ollut koko maanosan huvielämän keskus, oli muuttunut uniseksi pikkukaupungiksi, joka iltayhdeksän tai -kymmenen jälkeen oli lähes aavekaupunki. Kesäkuukausina kaupunki muisti taas kurtisaaninmenneisyytensä. Se heräsi unestaan ja säihkyi niin kauan kuin turistit maksoivat ja kaunista säätä riitti, mutta talvella siitä tuli väsynyt vanha eukko, joka meni mielellään varhain maata ja jätti autiot katunsa kissojen ja muistojen valtaan. '
s. 39
 
Myönnän suoraan, että rakastin nuoruudessani näitä italialaisten dekkareiden tv-sarjoja. Niiden juonet olivat juuri sopivan koukuttavia, mutteivat liian raakoja tai julmia. Ja ennen kaikkea ne maisemat ja kaikki se italialaisuus puhetapoineen, vahvoine tunteineen ja ruokakeskeisyyksineen. Luinkin jokunen vuosi sitten Camillerin Montalbano-sarjan ensimmäisen osan ja petyin karvaasti. Niin paljon tuon sarjan ihastusta olikin siinä visuaalisessa puolessa ja ihanassa italialaisessa puhetavassa, jota en lainkaan tavoittanut kirjan sivuilta. Olen kuitenkin jo vuosia pohtinut, että joku päivä haluaisin kokeilla myös monien kehumaa Donna Leonia. Tämän kirjabloggaajien dekkariviikon saattelemana päätin sitten viimein tarttua lehmää sarvista ja antaa tälle toiselle ihanalle italialaiselle sarjalle mahdollisuuden.  

Tietyllä tapaa ymmärränkin, miksi monet ovat tykästyneet tähän sarjaan. Leon kuvaa eläväisesti Venetsian katuja sellaisella rakkaudella, johon vain kaupungissa asunut kykenee. Itsekin olen pari kerta käynyt tuossa kanaaleiden ja palatsojen upeassa kaupungissa ja siten pystyin hyvin eläytymään kirjan tarjoamiin maisemiin. Tässä myös tuo italialaisuus näkyi paremmin kuin Camillerin Montalbanossa. Ehkä koska kirjailija on alkujaan yhdysvaltalainen, joka on myöhemmin kotiutunut Venetsiaan, ja siten osaa katsoa tuota kulttuuria myös tällaisen ulkopuolisen katsein. 

Kuolema oopperassa on siis ihan mukavan leppoisa nojatuolimatka Venetsiaan, mutta jotain jäi silti uupumaan. Tietyllä tapaa tämä koko teos jäi liian keskinkertaiseksi. Sen dekkarijuoni oli ihan kiinnostava, mutta ei nyt mitenkään erityisen ihmeellisiä koukkuja sisältävä. Venetsian kuvaus oli mukavaa, mutta ei silti niin vahvaa, että vain sen vuoksi näitä jaksaisi lukea. Henkilötkin jäivät aika keskiverroiksi. Mikään ei varsinaisesti heissä häirinnyt, mutta toisaalta en nyt sen suuremmin myöskään kiintynyt. Varsinaista pahaa sanottavaa ei siis ollut, mutta silti jäin kaipaamaan jotakin enemmän. Jotakin joka nostaisi tämän sarjan sieltä massasta. Nyt tämä jäi sellaiseksi, että ei minulla sinänsä ole mitään sitä vastaan, että lukisin sarjan seuraavan osan, mutta toisaalta ei myöskään mitään sen suurempaa tarvetta siihen tarttua. Ilmeisesti tätä sarjaa on jo julkaistu yli kolmekymmentä osaa eli suuri lukijakunta tällä kuitenkin on. 

Tähdet: 3 / 5

perjantai 14. kesäkuuta 2024

Salainen vastustaja - Agatha Christie (#Dekkariviikko)


Kirjan nimi
: Salainen vastustaja (The Secret Adversary)

Kirjailija: Agatha Christie, suomentanut Eva Siikarla
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 1922, suomennos 1974
Sivumäärä: 294
Mistä: Omasta hyllystä

' - Minun on pakko! mies mutisi itsekseen. - Niin, se on ainoa keino. Sitten hän sanoi yhtäkkiä ääneen: - Tehän olette amerikkalainen?
- Olen.
- Isänmaallinen amerikkalainen?
Tyttö punastui.
- Ei teillä ole oikeutta kysyä tuollaista! Totta kai olen!
- Älkää loukkaantuko. Ette loukkaantuisi jos tietäisitte miten paljon on pelissä. Mutta minun on luotettava johonkin henkilöön- ja sen täytyy olla nainen.
- Miksi?
- Siksi että "naiset ja lapset ensin". Mies vilkaisi ympärilleen ja madalsi ääntään. - Minulla on mukanani papereita - äärettömän tärkeitä papereita. Niillä saattaa olla ratkaiseva merkitys liittoutuneille sodassa. Ymmärrättekö? Papereiden on pelastuttava! Niillä on paremmat mahdollisuudet teidän mukananne. Otatteko ne? '
s. 8
 
Toukokuun 7. päivänä vuonna 1915 Lusitaniaan on osunut kaksi torpedoa. Laiva on uppoamassa ja sen mukana liittoutuneiden tärkeät salaiset paperit, jotka voisivat muuttaa sodan kulun. On vain yksi vaihtoehto. Mies lähestyy rehellisen näköistä nuorta amerikkalaistyttöä ja antaa paperit hänen kannettavakseen. Naiset ja lapset ensin, ehkä hän voisi selvitä. Tämän naisen nimi on Jane Finn. Hänen nimensä löytyy myöhemmin selvinneiden joukosta, mutta itse nainen tuntuu kadonneen kuin savuna ilmaan - paperit mukanaan.
 
Muutama vuosi sodan päättymisen jälkeen lapsuudenystävät Tommy ja Tuppence kohtaavat toisensa sattumalta Lontoossa. He vaihtavat kuulumisia ja pohtivat mitä tekisivät elämässään. Raha on heillä molemmilla tiukassa ja jotakin työtä olisi keksittävä. He päättävätkin yhdessä tuumin ryhtyä seikkailijoiksi! Seikkailijoiksi, jotka suorittaisivat tehtävän kuin tehtävän, kunhan maksu olisi kohtuullinen. Eräs mies kuuleekin heidän puheensa ja tulee tarjoamaan Tuppencelle työtä. Pian kaksikko tajuaa olevansa sotkeutuneensa aikamoiseen vyyhteen. Toisella puolella on valtion salainen tiedustelu, joka koittaa epätoivoisesti löytää eräät sodan aikana kadonneet asiakirjat. Toisaalla on rikollisliiga, joka aikoo horjuttaa koko Englannin poliittista kenttää ja saada kommunistinen vallankumous aikaiseksi. Heidän salaperäistä johtajaansa herra Brownia kukaan ei tunne, mutta samaiset asiakirjat ovat myös hänelle avainasemassa. Ja ennen kaikkea kaikki haluavat löytää nuoren Jane Finnin. Myös eräs amerikkalainen miljonääri, joka väittää olevansa tämän kauan kadoksissa oleva serkku... Kierrokset kasvavat. Ovatko nuoret Tomy ja Tuppence haukanneet liiankin ison palan?  

' - Ulkonaisesti hän on tavallinen hyvärakenteinen, melko pölkkypäinen nuori englantilainen. Hidas henkisiltä toiminnoiltaan. Mutta toisaalta häntä on aivan mahdoton johtaa harhaan vetoamalla hänen mielikuvitukseensa. Sellaista hänellä ei ole - joten häntä on vaikea pettää. Hän pohtii hitaasti asiat selviksi, ja kun hän on saanut jostain kiinni, hän ei hellitä otettaan. Nuori neiti on aivan toista maata. Enemmän vaistoa ja vähemmän järkeä. He ovat hyvä pari yhdessä työskennellessään. Nopeus ja kestävyys. '
s. 229
 
Pakko se on myöntää, että olen aikamoinen Christie-fani. Nuorena hänen kirjansa olivat ne ensimmäiset mitä luin, kun siirryin aikuisten osaston valikoiman pariin. Pitkin vuosia olen lukenut hänen tuotantoaan säännöllisesti, ja kartuttanut hänen melkein koko tuotantonsa kirjahyllyynikin. Kaikkia en siltikään ole vielä ehtinyt lukemaan ja tämä Christien toinen teos oli yksi näistä. Kuinka ihanaa olikaan päästä sukeltamaan Christien tarinan pariin, jota en ollut ennen lukenut enkä myöskään nähnyt filmatisointina. 
 
Näitä Tommy ja Tuppence kirjoja julkaistiinkin huomattavasti vähemmän kuin kuuluisia neiti Marplea ja Hercule Poirottia. Tämä nuori parivaljakko oli kuitenkin todella herkullinen kaksikko. Toisin kuin Christien iäkkäämmillä ja rauhallisilla salapoliisi sankareilla, näillä kahdella riitti sellaista dynaamista nuoruuden intoa, jolla porhaltaa läpi vaikka harmaan kiven. Tylsää ei todellakaan tullut tämän tarinan parissa, ja parivaljakolla riitti kohellettavaa. Hiukan kuin Poirotin tarinassa Neljä suurta, myös tässäkin vastassa ei ollut sen vähempää kuin suuri rikollisjärjestö, jonka johtaja osaa piilotella näkyvillä. Tämän nuoren parivaljakon selvittelyihin tämä kuitenkin tuntui sopivan paremmin, koska heille tuntui olevan luonteenomaista rynnätä johtopäätöksiin ja kohti seuraavaa johtolankaa. Luulin jo keksineeni juonen, mutta ähäkutti Christie onnistui kuitenkin jekuttamaan. Oli myös huomattavasti miellyttävämpää pysyä kadonneen ihmisen ja asiakirjojen metsästyksen tasolla tuon äsken kuuntelemani Harglan kammottavan Apteekkari Melchiorin jälkeen. Christie ei totisesti petä! Hänen tuotantoaan voin lämpimästi suositella näin dekkariviikollakin :D

Tähdet: 4 / 5



 

keskiviikko 12. kesäkuuta 2024

Apteekkari Melchior ja Rataskaivonkadun kummitus - Indrek Hargla (#Dekkariviikko)


Kirjan nimi
: Apteekkari Melchior ja Ratskaivonkadun kummitus (Apteeker Melchior ja Rataskaevu viirastus) 
Sarja: Apteekkari Melchior #2
Kirjoittaja: Indrek Hargla, suomentanut Jouko Vanhanen
Lukija: Ville Tiihonen
Julkaisija: Into
Julkaisuvuosi: 2010, suomennos ja äänikirja 2021
Kesto: 10h 21min
Mistä: Kirjastosta
 
Eletään herran vuotta 1419 ja Tallinnan keskiaikaisilla kaduilla kuohuu. Hyvin rikas kauppias kuolee pyhiinvaellusmatkallaan rakenteilla olevaan, ja myös kaupungilla kovaa vastustusta saaneeseen, Birgittalaisluostariin. Myös torninvartija tippuu muurilta kasvoillaan kauhistunut ilme. Sama kyseinen vartija oli edellisenä päivänä käynyt Apteekkari Melchiorin luona ja säikähtänyt puheita kummituksesta. Ja aivan sellaisen nähneeltä hänen kuolin irvistyksensä näyttääkin. Kun Rataskaivonkadulta löytyy vielä vakavasti pahoinpidellyn ja kastroidun nuorukaisen ruumis aivan Unterrainerin pahamaineisen kummitustalon edustalla, on apteekkari Melchiorin pakko ryhtyä tutkimaan näitä kuolemia. Kaikki ei voi olla sattumaa.

Tutkimuksissaan oikeusvouti Domin apulaisena Melchior lähtee varsinaiseen kummitusjahtiin. Unterrainerin talossa on vuosikymmeniä sitten tapahtunut kauheita, ja edelleen juorutaan talossa kummittelevan näiden seurauksena. Vaimoltaan Melchior kuuleekin naisten saunajuorut ja hän saa selville, että myös kaksi muuta on torninvartijan lisäksi nähnyt viime vuosina tuon kummituksen ja kohdannut seuraavana päivänä loppunsa. Eräs lyypekkiläinen taidemaalari sekä paikallinen portto. Melchior lähtee jahtaamaan totuutta näiden hatarien juorujen perusteella. Voisiko kummitus todella olla surmatöiden takana? Entä miksi kaikki tuntuu aina palaavaan tuohon kuolleeseen rikkaaseen kauppiaaseen, vaikka hän kuolin luonnollisesti? Minkälainen synkkä pahuus on kaiken tämän takana?

Nyt tosiaan vietetään blogeissa perinteistä dekkariviikkoa, jota Kirsin kirjanurkka luotsaa (yhteistyökumppaninaan Suomen dekkariseura), ja minäkin päätin nyt ensimmäistä kertaa osallistua mukaan. Tavoitteenani oli ehtiä lukea kolme teosta tätä viikkoa varten (katsotaan miten tässä käy jäiks), joista yksi olisi lemppari dekkaristiltani Christieltä, toinen jostakin uudesta sarjasta mitä en ole ennen lukenut ja kolmanneksi paluu jonkun jo aloittamani mutta unohtamani sarjan pariin. Täksi kolmanneksi teokseksi valikoitu tämä keskiaikainen dekkari, mutta äänikirjana ehdinkin kuunnella sen ennen kirjojen valmistumista, joten aloitetaankin sitten tästä.
 
Apteekkari Melchior kuulostaa kaikin puolin loistavalta sarjalta minulle. Rakastan historiallisia romaaneja ja tässä murhat tapahtuvatkin autenttisessa keskiaikaisessa Tallinnassa. Tallinnassakin on tullut käytyä niin usein, että monia paikkoja ja katuja pystyi jopa näkemään silmiensä edessä lukiessa. Tuo ensimmäinen osa jäi kuitenkin hiukan keskinkertaiseksi kokemukseksi, mutta vertailukohtanani olikin juuri vastikään lukemani upea Umberto Econ Ruusun nimi, joten päätin antaa tälle sarjalle nyt uuden mahdollisuuden. 
 
Ikävä kyllä tämä tilaisuus kuitenkin vain vahvisti, että tämä sarja ei ole minua varten. Olen hyvin herkkä ja siksi pitäydynkin varsin vahvasti cozy crimen puolella. Olin olettanut ja muistellut, että tämä sarja oli aika Poirotmaista, keskustelujen kautta hiljalleen asioiden ratkaisemista mielenkiintoisessa miljöössä. Nyt kuitenkin kun lopussa paljastettiin kaiken kauheus niin minua suorastaan oksetti. Näillä sivuilla esiteltiin niin oikeustoimien kidutuskammiota todistusten saamiseksi eri välineineen kuin myös ruoskimisia ja kidutusta muidenkin toimesta - jopa viattomaan lapseen kohdistettuna. Anteeksi mutta tämä oli vain aivan liikaa minulle. Ylipäätänsä lukiessa Melchiorin tutkimukset eivät jaksaneet pitää kiinnostusta yllä ja henkilöitäkin tuntui olevan liikaa. Sitten nuo kammottavuudet vielä päälle niin ei. Ei ehkä aivan sellainen aloitus tähän dekkariviikkoon kuin toivoin, mutta onneksi seuraavaksi luvassa tuttua ja turvallista Christietä, johon voi aina luottaa.

Tähdet: 1.5 / 5

Muut sarjasta lukemani osat:
 
 

sunnuntai 9. kesäkuuta 2024

Dyynin lapset - Frank Herbert


Kirjan nimi
: Dyynin lapset (Children of Dune)
Sarja: Dyyni #3
Kirjailija: Frank Herbert, suomentanut Natasha Vilokkinen
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 1976, suomennos 2023
Sivumäärä: 586
Mistä: Kirjastosta
 
' Näihin kaksosiin - Letoon ja hänen sisareensa Ghanimaan - keskittyi huikaiseva valta. Kun he elivät, Maud'Dib eli heissä vaikka kuollut olikin. 
Nämä eivät olleet vain yhdeksänvuotiaita lapsosia: he olivat luonnonvoima, jota kunnioitettiin ja pelättiin. Heidän isänsä oli Paul Atreides, josta oli tullut Muad'Dib, kaikkien fremenien Mahdi. Maud'Dib oli toiminut sytykkeenä ihmiskunnan räjähdykselle; fremenien dzihad oli lähtenyt leviämään tältä planeetalta ja levittänyt heidän kiihkonsa kaikkialle asutettuun maailmankaikkeuteen, niin että uskonnollisen hallinnon kaikenkattava auktoriteetti oli jättänyt jälkensä joka planeettaan. '
s. 9
 
Dyyni sarjan kolmannessa osassa keskitytään Paulin sijasta hänen lapsiinsa Letoon ja Ghanimaan. Ennalta näkyineen jumalalliseen asemaan nostettu Maud'Dib on lähtenyt aavikolle ja hylännyt elämänsä ja lapsensa. Hänen sisarestaan, ikiaikaisen esivanhempien muistin jo syntymässään omaksunut, Alia on noussut valtaan sijaishallitsijaksi. Myös Leto ja Ghanima ovat tätinsä tavoin poikkeuksellisia. Vaikka he näyttävät vain yhdeksänvuotiailta lapsilta, pitävät he sisällään kaikkien esivanhempiensa tiedot. Mieleltään he ovat siis ikiaikaisia. Siksi heitä kunnioitetaan ja myös pelätään.

Juonittelua on luvassa, sillä jokaisella on omat suunnitelmansa, miten hyödyntää näitä kaksosia vallantavoittelussaan. Kaksosten isoäiti Lady Jessica on palannut jalostusohjelmastaan tunnettujen Bene Gessari 'noitien' joukkoon ja heille kaksosten geenit ovat äärimmäisen tärkeät. Toisaalta he pelkäävät, että näin ennaltasyntyneet ovat Kauhistuksia, tai kuten aavikon fremen kansa heitä kutsuisi riivattuja, jollakin aiemmista elämistä. Täti Alia koittaa pysyä itse vallankahvassa ja samalla taistelee päänsä sisällä meuhkaavien elämien kanssa. Pystyykö hän saavuttamaan tasapainoin, vai tuleeko hänestä se mitä kaikki pelkäävät? Toisaalta on myös entisen keisarin sukulaispoika Farad jota valmistellaan valtaistuimelle, jahka kaksoset vain saataisiin raivattua tieltä.
 
Toisaalta myös kaksosilla on omat suunnitelmansa. He tietävät isänsä kaikki näyt siittämiseensä asti, ja siten tietävät kuinka kammottava kohtalo planeettaa ja koko Imperiumia odottaa tulevaisuudessa. Isänsä tavoin Leto on ruvennut myös osoittamaan ennalta näkemisen kykyä. Vain herkkä tasapainoilu Kultaisella tiellä voi pelastaa sen mitä on pelastettavissa. Mutta hinta siitä on kova. Molemmat kaksosista joutuvat tekemään suuria uhrauksia. Pystyvätkö he luovimaan kaikissa juonittelujen verkoissa? Eikä tavoiteltu lopputuloskaan ole jälleen ritarillisen sankarillinen. Kultainen tie johtaisi kammottavaan tulevaisuuteen. Mutta sen vaihtoehdot olisivat vielä hirveämmät.   
 
' Mutta Leto ei suostunut poikkeamaan omalta ilmestyksen polultaan. "Vähemmän hiekkataimenia - planeetan ekologinen transformaatio..."
"Ne vastustavat sitä, totta kai", Ghanima sanoi ja alkoi ymmärtää pelon veljensä äänessä, kun hänet nyt oli vasten tahtoaan vedetty mukaan.
"Kun hiekkataimenet katoavat, myös kaikki madot katoavat", Leto sanoi. "Heimoja täytyy varoittaa."
"Ei enää rohtoa", Ghanima sanoi.
Sanat vain hipaisivat sitä koko järjestelmää uhkaavaa vaaraa, jonka molemmat näkivät leijuvan Dyynin yllä ihmisen puuttuessa planeetan ikiaikaisiin suhteisiin. '
s. 51-52
 
Huhhuh minkälaisen tykityksen Herbert oli jälleen lukijoilleen varannut. Sarjan ensimmäinen osa nousi minulla silloisen vuoden lukuparhaimmistoon sisältäen niin hienon ja ajatuksia herättävän tarinan tuosta aavikkoplaneetasta. Se oli taitava yhdistelmä seikkailua, filosofiaa, ekologiaa ja uskontoa. Toinen osa jäi puolestaan vähän puolitiehen. Se tuntui vähän täyteosalta. Ja sellainen se taisi ollakin, sillä nyt Herbert räjäytti taas potin. Hatussa oli kyllä pitelemistä tämän teoksen kanssa. Onneksi maailma ja henkilöt olivat jo varsin tutut aiemmista osista, niin päästiin heti syväsukeltamaan Dyynin monimutkaisen yhteiskunnan pinnan alle. 
 
En osaa täysin sanoittaa sitä, mutta jotenkin tätä lukiessa tuntui koko ajan takaraivossa sellainen ajatus, että nyt luen jotakin suurta. Sinänsä kirjan ensimmäinen taso on olla vetävä sci-fi tarina ja sellaisenaankin se on varsin kiehtova omine kulttuureineen, heimoineen ja ekologioineen. Siinä on monipuolinen henkilökaarti, jotka vuorottelevat kerronnassa niin että eri puolet tulevat hyvin tutuiksi. Mutta sitten on vielä se syvempi taso. Ensimmäisen osan tavoin jälleen päästiin sukeltamaan isojen filosofisten kysymysten äärelle. Vallantavoittelu, oikea tapa hallita, ennalta tietämisen loukku, luonnontilaan puuttuminen, eri kansojen hyvinkin erilaiset moraalikäsitykset ja käytöskoodistot, uskonnon valta, yhteiskunnan rappioituminen kaupungistuessa ja mukavuuksien tullessa saataville.... Lista voisi jatkua. 
 
Tässä oli niin paljon kaikkea, että paljon on varmasti mennyt minultakin ohi. Silti ihailen Herbertin kykyä yhdistää seikkailukertomukseen näin paljon sisältöä. Tämä on tarina joka jaksa aina yllättää uudestaan. Asiat eivät todellakaan ole mustavalkoisia. Ei ole valkoisella ratsulla saapuvaa pelastajaa. Hyvät aikeet johtavat usein suorinta tietä helvettiin. Esimerkiksi Dyyni planeetan ekologinen transformaation oli tästä hyvä esimerkki. Ajatus kasvittaa planeetta kuulostaa hienolta. Elämä palaa veden myötä ja karuuden sijasta sieltä löytäisikin paratiisin. Toisaalta juuri tämä ihmisten hyvää tarkoittava puuttuminen oli johtamassa hiekkamatojen sukupuuttoon, joka johtaisi puolestaan rohdon katoamiseen, jolloin koko Imperiumi romahtaisi, sillä avaruusmatkustus tuhoutuisi. Teoilla on todella kauaskatseiset seuraukset. Tämä sarja todella ravistelee ajattelemaan, joten olen hyvin iloinen, että näitä osia nyt suomennetaan jälleen tuon uuden elokuvasarjan myötä. Huh mitäköhän kaikkea seuraavassa osassa onkaan luvassa.
 
Tähdet: 4.5 / 5
 
Muut sarjasta lukemani osat:

keskiviikko 5. kesäkuuta 2024

Unohdettujen muistojen valokuvaamo - Sanaka Hiiragi


Kirjan nimi
: Unohdettujen muistojen valkovaamo (
Jinsei Shashinkan No Kiseki)
Kirjailija: Sanaka Hiiragi, suomentanut Markus Juslin
Lukija: Anna Saksman
Julkaisija: Minerva
Julkaisuvuosi: 2019, suomennos ja äänikirja 2024
Kesto: 5h 18min
Mistä: Kirjastosta
 
Jossain kuoleman ja elämän välimaastossa sijaitsee valokuvaamo. Täällä valokuvaamossa jokainen ihminen pääsee käymään läpi elämänsä valokuvat. Joka päivältä on yksi valokuva. Niitten ääressä voi muistella vaikkapa lapsuuden vanhaa kotikatua, ja lopulta niistä tulee valita elinvuosien verran kuvia. Sitten kuvat laitetaan pyörivään kuvalyhtyyn, joka saattelee vainajan eteenpäin. Elämän kuvien saattelemana.
 
Herra Hirasaka työskentelee yhdessä näistä maagisista valokuvaamoista. Hän on kuolleiden tukena auttamassa heitä hyväksymään menehtymisensä ja rakentamassa tuon kuvalyhdyn valituista kuvista. Tämän lisäksi hän on opas, jonka matkassa nämä kuolleet voivat päästä vielä kerran elämään uudestaan yhden elämänsä tärkeimmistä päivistä ja ikuistamaan sen vielä kuvaan. Hänen valokuvaamonsa kautta kulkevat niin vanha lastentarhaopettaja, keski-ikäinen gangsteri sekä nuori pahoinpidelty tyttö, jonka elämä on ollut yhtä kärsimystä. Mutta voiko Hirasaka olla heille vielä jotenkin muutenkin avuksi tällä elämän viimeisellä matkalla?  

Jokin näissä japanilaisissa teoksissa on sykähdyttävää. Vaikka ne ovatkin pieniä kooltaan, on niiden vähäeleiseen kerrontaan onnistuttu tavoittamaan jotakin hyvin inhimillistä. Tässäkin tarinassa ajatus tuosta elämän ja kuoleman välisestä valokuvaamosta on hyvin kaunis. Vielä viimeisen kerran päästä muistamaan kaikki jo unohtuneetkin asiat valokuvien matkassa ja vieläpä päästä seuraamaan yhtä elämän tärkeätä päivää uudestaan ikuistaen sen viimeiseen kuvaan. Niin lohdullista.

Tällä kertaa en kuitenkaan harmikseni ihastunut täysin varauksitta. En tiedä oliko syynä äänikirja formaatti vai mikä, mutta tuntui että nuo siirtymät valokuvaamosta siihen, että kerrotaan saapuneen ihmisen elämäntarina menneisyyden muisteluina, ei ollut kovin sulavaa. He lähtivät herra Hirasakan matkassa menneisyyden päivään ja odotellessa sitä oikeaa hetkeä he alkoivat kertoilemaan elämäntarinaansa ja yhtäkkiä jo kirjallisesti vain elettiin tuossa menneisyyden elämässä. En tiedä miksi mutta jotenkin tämä jäi vaivaamaan. Samoin selitys, miksi aina se yksi kaikista rakkain valokuva oli heikkolaatuinen ja vaati uudelleen ottamista, oli jotenkin vähän kaukaa haettu, vaikka olikin keskeinen koko juonen idealle mennä ottaman vielä se viimeinen valokuva.
 
Toisaalta nuo itse tarinat olivat jälleen hyvin koskettavia. Erityisesti sydämeni suli tuolle gangsterin tarinalle ja heidän rahanpesu korjaamonsa omalaatuiselle työntekijälle Hiiri-kunille, joka eli korjatakseen asioita. Oli kyse sitten mistä tahansa vekottimesta, valokuvasta tai jopa hamsterista. Pala myös nousi kurkkuun viimeisen tarinan myötä. Kaikki loksahti sen myötä paikoilleen. Koskettavuutta siis löytyi, mutta en ihan ymmärrä tuota takakansitekstiä, sillä se ohittaa täysin nuo kaksi edellistä tarinaa. Itsekin odottelin pitkään, että milloin päästään siihen luvattuun asiaan, kunnes heitin nuo takakannen luomat ennakko-odotukset romukoppaan ja annoin näiden eri ihmisten elämäntarinoiden vain viedä mennessään. 
 
Tähdet: 3 / 5
 

sunnuntai 2. kesäkuuta 2024

Kunpa kaikki läheisesi lukisivat tämän kirjan - Philippa Perry


Kirjan nimi
: Kunpa kaikki läheisesi* lukisivat tämän kirjan (*ja monet muutkin elämässäsi) (The Book You Want Everyone You Love* To Read (*and maybe a few you don't))

Kirjailija: Philippa Perry, suomentanut Heli Naski
Kustantaja: Atena
Julkaisuvuosi: 2023, suomennos 2024
Sivumäärä: 198
Mistä: Kirjastosta
 
' Hyvä uutinen on, että vaikkemme voi muuttaa muita, meillä on valta muuttaa omia reaktioitamme, ja tämä voi muuttaa tilanteet, joista löydämme itsemme. Muita emme pysty hallitsemaan, pystymme hallitsemaan vain itseämme, ja jos tahdomme avata ihmissuhteidemme solmuja, meidän pitää alkajaisiksi muuttaa omaa toimintaamme ja käytöstämme. On paljon helpompaa mutta vähemmän hyödyllistä keskittyä muiden ärsyttävyyteen '
s. 72
 
Psykoterapeutti ja kirjailija Perry on päättänyt tässä kirjassaan lähestyä ihmissuhteita ja kuinka selvitä niiden solmukohdissa. Teos on jaoteltu neljään osaan. Ensimmäisessä 'Miten rakastamme', keskitytään ruotimaan muun muassa merkityksellisten ihmissuhteiden luomista, yhteyden kaipuuta sekä kiintymyssuhteita. Toisessa osassa 'Miten riitelemme' esitellään seitsemän erilaista riitelytapaa sekä neuvot, kuinka purkaa nämä tilanteet ja toimintamallit, jotta jatkossa tilanteiden ei tarvitsisi eskaloitua niin pahasti. Kolmannessa osassa 'Miten muutumme' pohditaan eri muutoskohtia elämässä kuten kuinka päästä ulos umpikujasta ja muuttaa omia tapojaan sekä hyväksyä vanhenemista ja surua. Viimeisessä osassa 'Miten saavutamme tyytyväisyyden' pureudutaan puolestaan stressin ja sisäisen kriitikon selättämiseen ja tyydyttävän elämänpolun löytämiseen.
 
Tiivistettynä Perryn lähestymistapa haastaviin ihmissuhteisiin on se, että muita ei voi ikävä kyllä muuttaa, mutta omaan itseensä voi vaikuttaa. Näin tämä teos keskittyykin siis ennen kaikkea siihen kuinka itse voi muuttaa omaa käytöstään ja ajatteluaan eri tilanteissa. Uhrimentaliteetin sijaan ottaa aktiivisen roolin. Päättää skipata faktatenniksen ja sen sijaan olla empaattisesti läsnä. Olla avoin. Ja omana lisäyksenäni: ja sitten vielä tyrkätä tämä teos sen rasittavan ihmisen käteen, jotta hekin ymmärtäisivät ja ottaisivat vastuun omasta käytöksestään :D
 
' ARKIVIISAUTTA
On turha yrittää "voittaa" riitaa faktoilla ja logiikalla. Se vain ajaa osapuolet ikävään kilpailuun oikeasta ja väärästä. Älä taistele äläkä tuomitse, vaan yritä rakentaa ymmärrystä ja empatiaa. '
s. 81  
 
Takakannessa jo heti luvattiin, että tämä Perryn teos on käytännönläheinen. Tässä hän avaisi työssään usein törmänneisiin 'erimielisyyttä aiheuttaviin teemoihin ja jalostanut havainnoistaan ihmissuhteiden selviytymisoppaan'. Yksi takakannen esimerkeistä oli muun muassa 'miksi appivanhempien kanssa on vaikea tulla toimeen?' Ja juuri siihen tarvitsin kipeästi apua. Anoppini on nimittäin hyvin vahvamielipiteinen ja tuputtaa näkemyksiään innokkaasti. Tämä anoppisuhde meni vielä ihan hyvin, kunnes lapsemme syntyi, jonka jälkeen olen ruvennut ottamaan hyvinkin henkilökohtaisena arvosteluna hänen uudestaan ja uudestaan laukomat kommenttinsa kasvatukseen ja hoitoon liittyen. Ennen kuin välimme tulehtuisivat lopullisesti, tarvitsin kipeästi pelastusrengasta. Ja kuin tilauksesta huomasin tämän Perryn teoksen katalogista. Kohtaloako?
 
Takakannesta huolimatta anoppeja käsiteltiin vain yhdessä pienessä esimerkissä, mutta yleisluontoisesti tämä teos oli kyllä mainio ihmissuhdeselviytymisopas. Erityisesti nuo riitelykappaleet olivat niin konkreettisia, että jokaisessa vain nyökyttelin päätäni: Joo noin se helposti menee. Ai noinko se pitäisikin hoitaa! Luonnollisesti se, että tietää nämä paremmat toimintatavat ei vielä automaattisesti tarkoita, että yhtäkkiä elämä muuttuisi helpoksi. Myös nämä tekniikat vaativat harjoitusta ja sitä, että uskallat heittäytyä ja olla avoin. Vihan sijaan otatkin kiinni, miksi sinusta tuntuu siltä. Sanoitat tunteesi. Olet ymmärtäväinen. Mutta ainakin Perry näyttää tuon polun alun. Sitten se on itsestä kiinni, että jaksaa kävellä sitä pitkin, vaikka välillä horjahtaisikin.
 
Perrystä on muotoutumassa minulle aika täsmä kirjoittaja elämän selviytymisoppaisiin. Olen aiemmin lukunet häneltä kasvatusoppaan Kunpa vanhempasi olisivat lukeneet tämän kirjan (ja lapsesi kiittävät että sinä luit), joka kolahti kyllä kovaa. Ja nyt vielä tämä osittain samoista teemoista ja osittain uusista ammentava ihmissuhteiden selviytymisopas. Jotenkin Perryn neuvot tuntuvat fiksuilta (vaikka se tuntuukin epäreilulta, että miksi minun pitää muuttua, kun se toinen tässä on se ärsyttävä ja haastava ihminen :D) ja tähtäävät lempeästi vastuun ottamiseen omasta elämästään ja tunteistaan. Osuvasti on jälleen myös nimetty tämä teos. Toivoisin nimittäin todella, että monet läheiseni (ja myös ne vähemmän läheiset) lukisivat myös tämän ja löytäisivät sitä kautta sisäistä rauhaa ja tyytyväisyyttä elämäänsä. Ja myös helpotusta niihin elämän konfliktitilanteisiin - luonnollisesti.
 
Tähdet: 4 / 5   
 

perjantai 31. toukokuuta 2024

Puolikuu - Chi Zijian


Kirjan nimi
: Puolikuu (
E'ergunahe youan)
Kirjailija: Chi Zijian, suomentanut Rauno Sainio
Lukija: Hannamaija Nikander
Julkaisija: Aula & co
Julkaisuvuosi: 2005, suomennos ja äänikirja 2022
Kesto: 12h 25min
Mistä: Kirjastosta
 
Tarinan kertoja on evenkinainen. Hän istuu kotansa tulisijan ääressä nyt yhdeksänkymppisenä ja pohtii elettyä elämäänsä. Kuinka maailma on muuttunut, mutta heidän paimentolaiselämänsä ei. Paitsi nyt kun muu heimo on päättänyt muuttaa kiinalaiseen kaupunkiin ja ottaa porot mukaansa. Nainen kuitenkin jäi. Hän ei osaisi elää ilman, että näkee tähdet päänsä päällä. Nykyajan mukavuudet ja vempeleet ovat hänelle tietämättömiä. Hän on paimentolainen. Hän elää vuorille.
 
Elämänsä aikana nainen on ehtinyt nähdä heimonsa kehityskaaren. Kuinka toiset kuolevat, mutta myös kuinka uusia sukupolvia aina syntyy lisää. Heidän heimonsa ei ollut suuri, vain joitakin perhekuntia, mutta heidän elonsa oli sitäkin tiiviimmin sidottu yhteen. Toiset olivat haastavia persoonia, joidenkin välille kauna söi juopaa. Toiset taas lähimpiä ystäviä ja sielunkumppaneita. Eloa rytmittivät porojen vuodenkierto. Kotapaikkoja vaihdettiin säännöllisesti. Riistaa metsästettiin ja kiertävät kauppiaat vaihtoivat nahkoja välttämättömyystarvikkeisiin kuten suolaan ja jauhoihin. Kiinan historia liikkuu jossain kaukana taustalla japanin valloituskausineen ja punaisine vallankumouksineen. Lopulta myös uudet sukupolvet haluavat ennemmin kaupunkiin elämään modernisti. Tämä on tarina pienen paimentolaisheimon viimeisistä hetkistä.
 
Muistan kun tämä Zijianin teos ilmestyi, se sai paljon positiivista huomiota blogimaailmassa. Kauniisti kerrottu tarina, jossa luonto ja vanha paimentolaistapa elää on vahvasti läsnä. Kuulosti juuri minun kirjaltani, joten laitoin sen ylös ehdottomasti luettavien kirjojen listalleni. Sitten se kuitenkin unohtui sinne hyväksi toviksi. Kun huomasin tämän nyt kirjaston äänikirjapalvelusta, laitoin sen heti varaukseen. Odotus oli silti pitkä. Monet muutkin halusivat edelleen sukeltaa evenkien maailmaan. Nyt kuitenkin pääsin naisen hiljalleen kertoman tarinan matkaan kokemaan heidän ilonsa ja surunsa. 
 
Oli hyvin mielenkiintoista lukea naisen kertomana evenkien tavasta elää. Uskomatonta kuinka tuolla Kiinan ja Neuvostoliiton Argun rajajoella elänyt heimo onnistui pysymään noinkin erillään. Jotenkin tätä kuunnellessa ihan unohti, että koko ajan lähestytään vääjäämättä nykyaikaa. Evenkien tavoissa se ei nimittäin juurikaan näkynyt. Miten he ovatkaan selvinneet vuorien kunnon talvista ilman vakituista kattoa päänsä päällä. Vau minkälainen elämäntapa. Tässä huomasin myös yhtäläisyyksiä saamelaisiin: porotaloutta, shamaaneja ja karhun peijaisia. 
 
Olenkin viime aikoina lukenut paljon shamaaneista kertovia kirjoja, ja taas oli mielenkiintoista nähdä, kuinka he tanssillaan paransivat. Toisaalta hinta oli yleensä varsin kova. En voinut ymmärtää miksi kylän shamaani kerta toisensa jälkeen oli valmis menettämään oman lapsensa vaihtokauppana jonkun toisen pelastamisesta... Ylipäätänsä vaikka heimo oli varsin pieni, niin silti teoksen sivuille mahtui hyvin paljon kuolemaa. Onnettomuuksia ja sairauksia, vanhana ja nuorena. Ymmärrän, että kirjailija on halunnut kertoa kaikkien tarinansa henkilöiden koko elämät, mutta varsinkin lopussa näitä kuolemia vain rupesi olemaan hiukan liikaa. Lyyrisesti eteenpäin soljuva tarina ei ihan jaksanut ylläpitää taianomaisuuttaan loppuun asti. Sitten tulivat tukkirekat ja kaupunkikokeilut. Kiehtova elämäntarina kuitenkin tavasta elää luonnon kanssa harmoniassa, mitä ei enää ole.

Tähdet: 3.5 / 5