maanantai 20. syyskuuta 2021

Kuun sisar - Lucinda Riley


Kirjan nimi
: Kuun sisar (The Moon Sister)
Sarja: Seitsemän sisarta #5
Kirjoittaja: Lucinda Riley, suomentanut Hilkka Pekkanen
Kustantaja: Bazar
Julkaisuvuosi: 2018, suomennos 2020
Sivumäärä: 773
Mistä: Siskolta lainassa

' Sisareni olisivat ilman muuta sanoneet, että olin hullu eristäytyessäni sinne ja että minun pitäisi viettää enemmän aikaa ihmisten - mieluiten soveliaiden miespuolisten kumppaneiden - seurassa, mutta sellainen ei houkutellut minua. Luonnon keskellä tunsin olevani elossa, aistini herkistyivät ja minusta tuntui että kohosin irti maasta ja muutuin osaksi maailmankaikkeutta. Kinnairdissa sisäinen minäni, jonka kätkin ulkomaailmalta, saattoi puhjeta kukkaan ja kasvaa, sillä siellä saisin joka ikinen aamu herätessäni lahjaksi tämän lumotun laakson. '
s. 36-37
 
Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta sarjassa on seuraavaksi vuorossa Tiggyn tarina. Tiggy on ottanut juuri vastaan työn Skotlannin syrjäseuduilta Kinnairdin kartanosta, jossa hänen vastuullaan on kotiuttaa harvinaisia metsäkissoja tiluksille. Työta ei ole paljon, mutta tilanhoitaja Calin kanssa puuhaillessa ei tule tylsää. Saapahan myös työnantaja Charlie aikaiseksi jokusen sydämentykytyksen. Eläimet ja luonto ovat kuitenkin ne alueet, joissa Tiggy on elementissään. Hän on aina ollut hiukan erilainen. Tiggyllä on eräänlainen vaisto, jonka kautta hän tuntee maailmankaikkeuden. Hän on oppinut piilottamaan tämän osan itsestään, sillä nykymaailmassa sitä pidettäisiin vain humpuukina. Adoptioisä Papa Saltin kirjeessä kuitenkin kerrotaan hänen periytyneen Espanjan mustalaisten Sacromontesta voimakkaiden näkijöiden suvusta. Ehkä tuolta yhteisöstä hän löytäisi oman paikkansa universumista?

Vuonna 1912 Sacromonten paahtavan auringon alla syntyy palavasieluinen tyttölapsi. Tuolla kallioluolissa asuu romaniyhteisö, jotka näkevät Alhambran ja Granadan kaupungin alapuolellaan, olematta kuitenkaan osa varsinaista valkoisten payojen yhteiskuntaa. Syntynyt tyttö on Lucía ja hän on kuin tulta ja tappuraa. Jo pikkutyttönä hän omaksuu romaniyhteisön tulisen flamencon rytmin. Hänen askeleitaan saattelevat suuremmat voimat. Tästä tytöstä on tuleva suuri ja tunnettu flamencotaiteilija, mutta matka huipulle on kaikkea muuta kuin helppo.

' Sinä iltana Meñique pani Lucían ankaralle koetukselle. Hän aloitti pettävän hitaasti, mutta polkaisi yhtäkkiä jakaa, huudahti: Olé! ja aloitti niin vauhdikkaat arpeggiot, että Lucíankin jalkojen oli vaikea pysyä mukana. Yleisö taputti, hurrasi ja tömisteli, kun molemmat taiturit yrittivät kilvan lyödä toisensa laudalta, toinen sormiaan ja toinen jalkojaan käyttämällä. Lucía muuttui tanssivaksi dervissiksi, kuumaksi ja kiihkeäksi tanssinpyörteeksi, ja lopetti vasta kun Meñique löi kitaransa kieliä viimeisen kerran, pudisti päätään ja nousi kumartamaan Lucíalle. '
s. 396

Ahh kuinka ihanaa oli taas pitkästä aikaa sukeltaa Rileyn takuuvarman viihdesarjan pariin. Edellistä osaa Helmen sisarta lukiessa rupesin tuntemaan jo pientä väsymystä sarjan toisintoa kohtaan. Päätinkin tuolloin pitää pienen tauon ja se ehdottomasti kannatti, sillä nyt olin taas täysin uudella innolla seuraamassa Tiggyn ja Lucían elämäntarinoita. Viimeiset päivät ovat olleet aika kuormittavia, joten oli ihana vain laittaa aivot narikkaan ja upota Tiggyn vetävän tarinan vietäväksi. Oli aivan kuin olisi päässyt lämpimän ystävän syleilyyn. Tämä oli juuri sitä mitä tarvitsin.

Tällä kertaa tarinassa vahvasti mukana kulkeva hengellisyys ja romanien mystiikka oli myös aivan mahtava lisä. Kaikkea ei tarvitse uskoa sellaisenaan, mutta koin hyvin kauniina tuon Tiggyn luontosuhteen. Helposti nykyaikana tulee eriytyneeksi luonnosta, joten oli rauhoittavaa lukea tuosta ylisukupolvellisesta yhteydestä ja tradioista. Kipuilin hiukan taas sen kanssa, kuinka on epäuskottavaa, että sisarukset sattuvat aina loistamaan samoissa asioissa kuin esivanhempansa, mutta ehkä sen avulla ollaan haluttu korostaa noita sukulaissuhteita. Tulisieluinen ja uhmapäinen Lucía ei kylläkään ollut lempeän Tiggyn kanssa luonteiltaan samankaltaisia...

Kuten sarjan muissakin osissa pelkän sukujuurien etsinnän ja hiukan romanttisuudenkin lisäksi kirjassa myös kuvataan vahvasti tuota kulttuuria ja aikaa mihin se sijoittuu. Romanien asema toisen luokan kansalaisina, jotka on heitetty syrjään kallioasumuksiinsa ilman juoksevaa vettä tai muita mukavuuksia, oli minulle uutta espanjan historiasta vielä 1900-luvulta. Ildefonso Falconesin Paljasjalkaisessa kuningattaressa kylläkin kuvattiin mustalaisten vainoja 1700-luvulla. Toinen mielenkiintoinen historiallinen osa oli Espanjan sisällisota, josta musikanttipiirit eivät halunneet tietää mitään, sillä politiikkahan on hirvittävän tylsää. Kuitenkin lehdet kertoivat karua tarinaa, kunnes Espanjaan ei ole enää turvallista jäädä. Sansomin Talvi Madridissa teoksessa valotettiin tuota aikaa vielä vahvemmin, mutta hyvin sen vainot kävivät myös selväksi Lucían perheen kautta.
 
Kuun sisar oli oikeastaan aika nappivalinta sen hetkiseen lukutarpeeseeni. Se on Rileyn muiden kirjojen tavoin sivumäärästään huolimatta hyvin helppolukuista ja otteessaan pitävää kerrontaa. Tiggy oli raikkaan erilainen päähenkilö ja niin Espanjan kuin Skotlannin miljööt toivat hienot lisänsä tarinaan. Tietyt hiukan liiankin epäuskottavat romantiikka käänteet voi siis antaa anteeksi. Tämä teos ei ollut tajuntaa räjäyttävä, mutta oikein mainio genrensä edustaja. Nyt jään taas innolla odottamaan milloin olisi sopiva hetki tarttua sarjan kuudenteen osaan!
 
' Luota vaistoosi, Tiggy, se ei petä koskaan. '
s. 25 
 
Tähdet: 4 / 5
 
Muut sarjasta lukemani osat:
 
 

sunnuntai 5. syyskuuta 2021

Hytti nro 6 - Rosa Liksom


Kirjan nimi
: Hytti nro 6

Kirjoittaja: Rosa Liksom
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 2011
Sivumäärä: 187
Mistä: Kirjastosta
 
' Moskova painautui maaliskuun kuivassa pakkasillassa kyyryyn, suojeli itseään jäisen, punaisena laskevan auringon kosketukselta. Tyttö nousi junan häntäpään viimeiseen makuuvaunuun, etsi hyttiään, hyttiä numero kuusi, ja hengitti syvään. [- -] Tämä juna veisi hänet karkotettujen asuttamien kylien, Siperian avointen ja suljettujen kaupunkien halki Mongolian pääkaupunkiin Ulan Batoriin. '
s. 7
 
On suomalainen tyttö, joka on opiskellut Moskovassa. On ollut rakkaus, joka ei kutenkaan nouse tytön mukana junaan. Tyttö on yksin. Lähdössä kohti Mongoliaa läpi Siperian ulkomaalaisilta kiellettyjen kylien. Viime hetkellä junan hyttiin numero 6 astuu kuitenkin kaalikorvainen venäläinen mies. Mies on karski, Neuvostoliiton karaisema tapaus. Hän on jättänyt mustasilmäisen vaimonsa ja nuoren poikansa Moskovalaiselle asemalaiturille. Mies on menossa töihin Mongoliaan. Jollainhan on roponsa ansaittava ja siellä ei ainakaan ole vaimoa mäkättämässä jaloissa.
 
Alkaa junamatka läpi 80-luvun Neuvostoliiton. Hytti on pieni ja ahdas. Mies puhuu ja kertoo elämästään. Kerrankin hänellä on kuuntelija, joka ei pääse pakoon, vaikka haluaisikin. Juna pysähtyy erinäisissä kylissä. Veturikin vaati aina paikoin parin päivän levähdystä ennen seuraavaa lumista etappia. Neuvostoliiton syrjäseutujen elämänmeno tulee tutuksi. Paikoin tyttö muistelee mielessä menneitä. Mies taas puhuu ääneen ajatuksiaan. Matka on pitkä.
 
' Tämä ei ole enää Moskovaa: lumen alle sortunut talo, villinä huojuvaa pakkasen jäätämää mäntymetsää, nietoksen peittämä aukea, kinosten alle jäätynyt lauha höyry, pimeys, yksittäinen pieni hirsitalo valkoisen aavan keskellä, pihalla hoitamaton omenapuu, tönkkölumista sekametsää, huviloiden lauta-aitoja, ränsistynyt puinen vaja. Edessä aukeaa tuntematon jään jähmettämä Venäjänmaa, juna kiitää, uupunutta taivasta vasten piirtyvät kirkkaana loistavat tähdet, syöksyy luontoon, pilvien, tähdettömän taivaan valaisemaan painostavaan pimeyteen. Kaikki on liikkeessä: lumi, vesi, ilma, puut, pilvet, tuuli, kaupungit, kylät, ihmiset ja ajatukset. Juna jyskyttää halki lumisen maan. '
s. 9
 
Nyt kun Liksomin teoksen filmatisointi on saanut menestystä aina Cannesia myöten päätin, että on viimein minunkin aika tutustua tähän entiseen Finlandia-palkinnon voittajaan. Muistan tuolloin kymmenen vuotta sitten siskoni suhtautuneen tähän teokseen nihkeästi. Hän ei pitänyt siitä alkuunkaan. Minulla itselläni ei myöskään ole ollut mitenkään tajuntaa räjäyttäviä kokemuksia Finlandia voittajista (Hurmeen Niemeä lukuun ottamatta), joten olin hiukan skeptinen, kun aloitin tämän matkan läpi Neuvostoliiton.

Odotin jotakin aivan kammottavaa inhorealistista kerrontaa, mutta sen sijaan ajauduinkin mukaan karuun Neuvostoliiton junamatkaan. Olen vasta viime aikoina ruvennut lukemaan enemmän Neuvostoliittoon sijoittuvaa kirjallisuutta. Miehen lapsuudesta tulikin mieleen Kähkösen Graniittimiehen katulapset. Pasternakin Tohtori Zivago puolestaan henki maaseutukylien köyhyydessä. Kaikista vahviten kerronta toi mieleen Sofi Oksasen teokset, sillä myös Liksom on tavoittanut jotakin hyvin tarkkaa Neuvostoelämän kuvauksessaan. Aivan kuin tuo aika ja ohivilistävät kaupungit olisivat olleet siinä edessä ja nenään olisi kantautunut votkan ja homeen tuoksut. Kihlattuni lukee puolestaan juuri Nobel-palkitun Solzenitsyn Gulag - Vankileirien saaristoa. Tuo teos pitää myös ehdottomasti lukea jossain välissä. Osuvasti myös Tytölle kerrotaan junamatkalla näistä Neuvostoliiton pakkotyöleireistä ja siitä, kuinka kuka vain voitiin todistaa syylliseksi.
 
' - Kirov oli Leningradin suuri päällikkö, jonka Stalin keihästi. Ensin lahdataan viholliset yhdessä liittolaisten kanssa, sitten liittolaiset ystävien kanssa, sitten ystävät. Loput arvotaan. Syyttömiä ei ole. Ihminen on aina tyytymätön johonkin ja se paljastuu. Syyllinen löytyy ja syykin vuorokauden sisällä pidätyksestä. Muistakaa se. '
s. 40 
 
Oliko teos karu - Ehdottomasti! Toistettiinko hiukan liian monta kertaa vittu - Juu-u. Oliko tytöllä epämukavaa matkakumppaninsa seurassa - Eiköhän. Jotenkin silti tätä kahta kohtalon yhteen heittämää hyvin erilaista ihmistä oli mielenkiintoista seurata. Erityisesti miten heidän keskinäinen dynamiikkansa myös kehittyi uusien kylien aina vilahtaessa ohi. Jotakin erityistä tuossa venäläisessä miehessä oli, mikä piti tarinan mielenkiinnon yllä. Hän oli karski ja yököttävä härskeine ehdotuksineen. Mutta silti hän oli jollain tasolla kiehtova romaanihenkilö. Miksi hänestä oli tullut tuollainen? Oliko se Neuvostoliiton karun elämänmenon seurausta, jossa kukin vain koitti selviytyä tavallaan. Vai vaikuttivatko taustalla syvään juurtuneet vääristyneet sukupuoliroolikasvatukset. Ainakin katu oli tullut hänelle tutuksi. Neuvostoliitossa ei ollut helppo elää ja selviytyä. Ei ihme, että elämästä oli lopulta tullut yhtä votkaa ja vittua.

Sen suuremman juonen sijasta Liksom on keskittynyt kuvaamaan hetkiä. Noita tuokioita, joilla tavoittaa Neuvostoliiton syrjäseutujen kurjuuden ytimet. Jotenkin Turgenevin Metsämiehen muistelmia teoksen kuvailut tulivat mieleen, sillä siinäkin keskityttiin paikoin vain pysähtymään ja kuvailemaan ympäröivää luontoa ja maailmaa. Mihinkään ei ole kiire. Liksomin tarina viipyilee kuin tuo juna konsanaan. Itse teos puhuu puolestaan. Varsinaista juonta ei siis tarvita.
 
Tähdet: 4 / 5
 

sunnuntai 29. elokuuta 2021

Lähikaupan nainen - Sayaka Murata


Kirjan nimi
: Lähikaupan nainen (Konbini ningen)

Kirjoittaja: Sayaka Murata, suomentanut Raisa Porrasmaa
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2016, suomennos 2020
Sivumäärä: 126
Mistä: Kirjastosta
 
' "Irasshaimase!"
Kohotin ääneni samalla tavalla kuin äsken, kumarsin ja otin korin vastaan.
Niin pääsin ensimmäistä kertaa osaksi maailmaa. Minä todellakin synnyin sinä päivänä uudelleen. '
s. 22
 
Keiko on japanilaisen lähikauppa konbinin myyjä. Ainut poikkeuksellinen seikka tässä asiassa on se, että Keiko on ollut tuon samaisen konbini liikkeen myyjä jo kahdeksantoista vuotta. Kaikki muu henkilökunta ja tuotteetkin ovat jo ajansaatossa vaihtuneet, mutta ei Keiko. Keiko aloitti liikkeessä opiskelujen ohessa ja edelleen hän tekee samaista osa-aika työtä. Japanilaisessa yhteiskunnassa tämä aiheuttaa kummastusta, sillä pitäisihän jo 36-vuotiaana olla vakituisessa hyvässä työssä tai omata perhe ja lapsia, jotta nainen voisi olla arvokas osa yhteiskunnan rattaita.
 
Toisaalta Keiko on aina ollut hiukan erilainen. Yhteiskunnan sanattomat käytösnormit ovat olleet hänelle haastavia. Miksi kuollutta lintua tulisi itkeä? Mitä väärää on lopettaa tappelu lapiolla sen sijaan että odottaisi opettajaa? Hänen vanhempansa eivät tiedä mitä tehdä tyttärensä kanssa, joka ei vain tunnu sopeutuvan. Keiko yrittää kyllä kovasti miellyttää ja toimia oikein. Ehkä juuri sen takia konbinissa on hänen niin hyvä olla. Siellä kaikkeen on toimintaohjeet eli viimein Keiko kokee, että osaa toimia juuri niin kuin pitääkin. Hän elää ja hengittä konbinin tahtiin. Harmi vain, että kaikki muut tuntuvat painostavan häntä löytämään oikean työn tai vähintäänkin aviomiehen.
 
' En itsekkään tiennyt, miksi mikään muu työpaikka ei tullut kyseeseen. Konbinissa oli täydelliset toimintaohjeet kaikkiin tilanteisiin. Vaikka pystyin muuttumaan myyjäksi, en edelleenkään tiennyt, miten olla tavallinen ihminen ohjeiden ulkopuolisessa maailmassa. '
s. 23 
 
Voi Keiko! Miten maailma voikin olla niin kapeakatseinen, että jo lapsena Keiko on joutunut oppimaan piiloutumaan ohjeiden taakse. Unohtamaan omat maailman ihmetyksensä, vain jotta hän pystyisi operoimaan tässä monimutkaisessa käytösnormiviidakossa, jossa ei edes monin paikoin ole mitään järkeä. Miksi meiltä kaikilta odotetaan tiettyä lammasmaista samanlaisuutta? Ja jos sitä poikkeaa, olet lauman hylkiö ja saat ulkopuolisen, erilaisen leiman. Jokaisen tulisi saada olla omanlaisensa yksilö eikä joutua piilottelemaan itseään. Keiko ihmettelee ns. ulkopuolisen silmin noita nykymaailman oletettuja normeja, jotka meille on iskostettu jo lapsena, niin että emme osaa edes kyseenalaistaa niitä enää. Olikin kiehtovaa nähdä kuinka eri tavalla näitä voi tulkita, kun joku tarkasteleekin asioita eri lähtökohdista.

Lähikaupan nainen herätti siis pienestä koostaan huolimatta paljon ajatuksia. Lähikauppa oli Keikon turvasatama ja tarkoitus elämälle, sillä minnekään muualle hän ei vain tuntunut sopivan. Hän jopa opetteli työtovereidensa kaltaista pukeutumis- ja puhetyyliä tietoisesti, jotta osaisi käyttäytyä oikein myös muuten. Toisaalta kyllähän ympäröivät ihmiset vaikuttavat meihin kaikkiin, tosin enimmäkseen nämä muutokset ovat tiedostamattomia. 
 
Itse teksti soljui toteavalla tyylillään eteenpäin, jossa Murata on tuonut hienosti esiin Keikon erilaisuuden kuitenkaan alleviivaamatta tai kauhistelematta sitä. Keiko on vain Keiko ja näin hän ajattelee. Tuo juonen yksi ihmissuhdekiemura oltaisiin ehkä voitu karsia, sillä se tuntui rikkovan hiukan liiaksi muuten seesteistä konbini arkea. Mielestäni Keiko olisi riittänyt. Konbinin arkea ja toimintaa oli myös nautinnollista seurata. Hieno ja tärkeä teos joka tapauksessa nykyajan odotuksista ja tiukoista raameista. Ehkä kaikkea ei todellakaan tarvitsisi lokeroida ja ahtaa samaan muottiin.

Tähdet: 4 / 5
 
 

torstai 26. elokuuta 2021

Valon tanssi - Terry Pratchett


Kirjan nimi
: Valon tanssi (The Light Fantastic)
Sarja: Kiekkomaailma #2
Kirjoittaja: Terry Pratchett, suomentanut Marja Sinkkonen
Kustantaja: Karisto
Julkaisuvuosi: 1986, suomennos 2001
Sivumäärä: 232
Mistä: Kirjastosta

' Suuri Kaksonen, joka suurilla, hitailla räpylöillään kuljettaa tähtien kiillottamaa kuortaan vaivalloisesti galaktisessa yössä, selässään koko Kiekon paino. Yhtä suuri kuin maailma. Yhtä vanha kuin Aika. Yhtä kärsivällinen kuin tiiliskivi.
Itse asiassa filosofit ovat ymmärtäneet kaiken päin honkia. Suurella kaksosella on nimittäin erinomaisen hauskaa.
Suuri Kaksonen on koko universumin ainoa olento, joka tietää tarkalleen, minne se on menossa.
Filosofit ovat tietysti väitelleet vuosien ajan Suuren Kaksosen mahdollisesta määränpäästä, ja he ovat usein ilmaisseet huolensa siitä, etteivät ehkä koskaan saisi selvyyttä asiaan.
Asia selviää heille noin kahden kuukauden kuluttua. Ja sitten heillä vasta onkin aihetta huoleen... '
s. 5-6
 
Valon tanssi jatkaa siitä mihin edellinen osa Magian väri jäi. Kyyninen velho Rincewind ja turisti Kakskukka tietoisine matkalaukkuineen ovat aikamoisessa kiipelissä. Omituiset voimat ovat kuitenkin liikkeellä. Kahdeksan suurloitsua, tai nykyään seitsemän sillä yksi  asustelee tyytyväisesti Rincewindin päässä velhon vastustuksesta huolimatta, sisältävä kirja Octavo on alkanut käyttäytyä poikkeuksellisesti. Pian myös syy selviää, sillä taivaalle ilmestyy punainen tähti, joka tulee lähemmäs päivä päivältä Kiekkomaailmaa kannattelevan tähtikilpikonnan lähestyessä määränpäätään räpylänveto kerrallaan. Tarkoittaako tämä väistämätöntä maailmanloppua? Tähtihulluus valtaa kansaa, mutta onko enää mitään tehtävissä?

Toisaalla velho Rincewind ja Kakskukka uskollisine matkalaukkuineen joutuvat jälleen jos jonkinmoisiin seikkailuihin. Kaikki velhot haluavat saada Rincewindin kiinni keinolla millä hyvänsä, sillä nuo kahdeksan mahtiloitsua saattavat olla ainut pelastus koko maailmalle. Loitsulla ja siten Rincewindillä on kuitenkin toisenlaiset suunnitelmat. He päätyvät pakomatkallaan kohtaamaan niin lumottuja puita, kivipaaseja lennättäviä druideja, vanhoja sankareita, uinuvia peikkoja ja tähtihulluuden valtaamia kaupunkeja. Unohtamatta tietenkään kahvittelua sympaattisen Kuoleman kanssa ja lumottuja myymälöitä joiden metafyysinen olemassaolo on täysi kysymysmerkki kaikille osanottajille.
 
' Varsinkin nuoremmat velhot selittivät alinomaan, miten oli jo korkea aika, että magia esittäisi itsensä uudessa valossa ja kohentaisi julkista kuvaansa, ja miten heidän pitäisi lopettaa kaikenlainen puuhastelu vahapalasten ja luunsirpaleiden kanssa ja järjestää ennemmin koko homma asianmukaisesti organisoidulle pohjalle, johon kuuluisi tutkimusohjelmia ja paremman luokan hotelleissa pidettyjä kolmipäiväisiä konferensseja, missä he voisivat esitelmöidä aiheesta kuten "Geomantian tulevaisuudennäkymät" ja "Seitsemän peninkulman saappaiden rooli hyvinvointiyhteiskunnassa". [- -]
Toisentyyppisten velhojen mielestä moinen haihattelu katoaisi kyllä ajan myötä kuin suolistokaasun purkaus aavikolle ' 
s. 26 
 
Pratchettin Kiekkomaailma on kyllä herkullinen fantasia-sarja. Töissä oli todella hektinen viikko ja kaipasin sen vastapainoksi jotakin, joka veisi ajatukset aivan muualle. Siihen tarpeeseen Pratchettin hulvaton fantasiasatiiri upposikin kuin kuuma veitsi voihin. Jaksan edelleen ihmetellä, miten Pratchett onkin onnistunut upottamaan menevään fantasiatarinaan niin paljon osuvia parodioita myös nykymaailman ilmiöistä. Velhojen maailmassa esimerkiksi vanhat tavat ovat saamassa kyytiä kun sanat organisaatiokaavio, muistiot ja kokousten asialistat ovat saamassa jalansijaa vallanhimoisen Trymonin avulla. Tehokkuusajattelua siis peliin ja hylätään kaikki turhat härpäkkeet. On nimittäin tullut aika tehdä organisaatiouudistus! Toisaalta druidit reboottasivat valtaisaa kivipaasi tietokonettaan eivätkä halunneet kuullakaan Kakskukan almanakasta, joka olisi tarjonnut valmiina kaikki halutut tiedot. Säännötkin oli luonnollisesti luotu tässä Kiekkomaailman yhteiskunnassa laadittaviksi eikä suinkaan noudatettaviksi. Myöskin tähtihulluuden aikaansaama kansan liikehdintä oli pelottavankin osuvaa...

Jo Kiekkomaailman ensimmäinen osa Magian väri teki minuun vaikutuksen toivottomine velhoineen ja kaikkea ihmettelevineen turisteineen. Ihastuin tuolloin jo ikihyvin tietoisesta päärynäpuusta veistettyyn matka-arkkuun, ja tässä osassa tätä loistavaa persoonaa syvennettiin vielä lisää! On se mielenkiintoista kuinka tavara, joka ei omaa lainkaan vuorosanoja, voi olla noin valovoimainen osa teosta. Pratchettin kerronta on myös kehittynyt, sillä ensimmäinen osa koostui irrallisista novelleista, kun taas tällä kertaa koko teoksessa oli kantava juoni, vaikka useampi erillinen seikkailu sen sisään mahtuikin. Luonnollisesti tohellusta riitti kuitenkin taas yllin kyllin ja fantasiakliseillekin naureskeltiin.
 
Kokonaisuus toimi siis oikein hyvin herkullisine henkilöineen ja uskomattoman tarkkanäköisine absurdeine maailmoineen. Kaiken kruunasi tosiaan vielä tuo Pratchettin tarkkaan sivaltava kieli ja hersyvä kerronta. Siis täydellistä aivot narikkaan ja menoksi lukemista, mutta silti niitä aivosolujen perukoita kutittelevaa kirjallisuutta! Toivottavasti sarjan seuraavissakin osissa pääsemme seuraamaan Rinchewindin ja matkatavaran seikkailuja, sillä olen täysin peruuttamattomasti rakastunut tuohon omapäiseen kaksikkoon.
 
' "Et kai sinä suinkaan ole puu?" aina vain tiukasti eteenpäin tapittava Rincewind kysyi.
"Älä nyt ole hölmö. Puut eivät osaa puhua."
"Suo anteeksi. Minulla vain on ollut vähän vaikeuksia puiden kanssa viime aikoina, siinä kaikki. Tiedät varmaan, millaista se joskus on."
"En oikeastaan. Minä olen kivi." '
s. 119-120 
 
Tähdet: 4 / 5
 
Muut sarjasta lukemani osat:
 
 Muualla luettu: Books by Taru ja Valopolku

lauantai 21. elokuuta 2021

Suon villi laulu - Delia Owens


Kirjan nimi
: Suon villi laulu (Where the Crawdads Sing)

Kirjoittaja: Delia Owens, suomentanut Maria Lyytinen
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 2018, suomennos 2020
Sivumäärä: 414
Mistä: Kirjastosta
 
' Polun ja tien risteyksessä äiti katsoi aina taakseen, kohotti toistä kättään ja huiskutti valkealla kämmenellään, ennen kuin kääntyi soisten metsien ja osmankäämilaguunien lomitse mutkittelevalle reitille, joka vuoroveden salliessa johdatti kenties aina kylälle asti. Mutta tänään äiti vain jatkoi horjuvin askelin matkaa uurteista polkua pitkin. Hänen pitkä hahmonsa vilahteli vielä metsän siimeksessä, kunnes lehvien seasta erottui enää kaistale valkeaa huivia. Kya pinkaisi paikkaan, josta avautui näkymä tielle, sillä kyllä äiti nyt sentään sieltä vilkuttaisi, mutta hän ehätti sinne nähdäkseen enää välähdyksen sinisestä kapsäkistä - jonka väri ei lainkaan sopinut metsän sävyihin - kunnes sekin katosi kokonaan. Hänen rinnassaan tuntui paksun, liejuisen mudan paino, kun hän palasi portaille odottamaan.'
s. 14
 
Pohjois-Carolinan rannikolla sijaitsee marskimaata. Se on ei kenenkään maata, jonne valkoinen roskasakki on paikoin rakentanut hökkeleitään upottavalle ja kostealle maanpohjalle. Täällä villin luonnon keskellä elää myös Kya perheineen. Kovin kummoinen perhe ei tosin ole, sillä sodassa traumatisoituneen juopon isän nyrkkejä saa milloin kukin väistellä. Yksi toisensa jälkeen kaikki perheenjäsenet, ensin äiti, sitten sisarukset, lähtevät pitkin polkua koskaan palaamatta. Seitsemänvuotias ja koulun välttänyt Kya joutuu opetelemaan huolehtimaan itsestään, sillä viimein myös isä ei palaa juomismatkaltaan. 

Kyasta kasvaa erityislaatuinen nuori tyttö. Hänen ainoat ihmiskontaktinsa ovat värillinen bensapumpun pitäjä Jumpin sekä välillä rämeelle seikkaileva poika Tate. Muuten Kya elää ja hengittää luonnon mukana. Hän seuraa tulikärpästen paritteluriittejä ja keräilee linnuilta pudonneita sulkia. Hän osaa liikkua huomaamatta ja hävittää jälkensä niin että kukaan ei tiedä hänen tarkkailevan. Hänen sisällään palaa aina välillä kaipuu ihmiskontaktiin, mutta samalla tunne erilaisuudesta on liian vahva. Kya on yhtä luonnon kanssa. Rämeen eläimet ja linnut ovat hänen toverinsa.

Toisessa ajassa vuonna 1969, Kyan jo ollessa kahdenkymmenen puolessavälissä, läheisen kaupungin kultapoika ja entinen pelinrakentaja Chase Andrews löydetään suolta palotornin juurelta tippuneena kuolemaansa. Paikallista seriffiä tapaus epäilyttää, sillä miten koko paikalta ei löydy yhtä ainuttakaan sormen- tai jalanjälkeä - ei edes Chasen. Pian kaupungissa kuiskitaan jo murhasta. Syypäänä on pakko olla sen marskimaalla elelevä omituinen Rämelikka, josta kerrotaan jo muutenkin alkukantaisia turinoita. Varsinkin kun huhun mukaan naistenmies Chasella olisi joskus ollut jopa vispilänkauppaa tuon villipedon kanssa.
 
' Hänen kokoelmansa kehittyivät, noudattivat järjestelmällistä jaottelua luokan, suvun ja lajin mukaan; luiden kulumien perusteella myös iän mukaan; sulan pituuden perusteella koon mukaan; tai sitten hienovaraisimpien vihreän sävyjen mukaan. Tieteen ja taiteen voimat kietoutuivat yhteen: väreistä, valosta. lajeista, elämästä punoutui tiedon ja kauneuden mestariluomus, joka täytti hänen mökkinsä joka nurkan. Hänen maailmansa. Niiden keskellä hän kasvoi - köynnöksen runkona - yksin, mutta kooten kaikki ihmeet yhteen. '
s. 168-169 
 
Voi minkä menit Owens tekemään, kun kirjoitit tämän kauniin ja sykähdyttävän tarinan! Teoksen ympärillä on ollut aikamoista hypeä, joten odotukseni olivat jo valmiiksi korkealla, mutta silti Suon villi laulu onnistui yllättämään minut positiivisesti. Sen sivut soljuivat vaivattomasti eteenpäin kuin marskimaan yllä liitävät lokit. Tämä kaunis ja herkkä tarina otti minut lukijana lempeään syleilyynsä ihailemaan luontoa ja sen ihmeitä Kyan kanssa. Aivan huomaamatta tarina oli imaissut minut täysin pyörteisiinsä ja sivut olivatkin jo lähestymässä vääjäämätöntä loppua.  
 
Jokin tuossa Kyan omalaatuisessa luontosuhteessa lumosi. Hän oli omassa elementissään seurailemassa kauriiden kulkua ja tulkitsemassa veden virtausten tahtoja. Owensin luontokuvausta on kehuttu monin paikoin eikä suotta. Elämää tulvillaan oleva marskimaa astutetaan lukijan sydämiin. Olisipa maailmassa enemmän Kyan kaltaisia luontoa kunnioittavia ja siihen uteliaasti suhtautuvia ihmissieluja. Oli dragista seurata muiden ihmisten julmia ennakkoluuloja tätä pientä selviytyjää kohtaan. Hänelle ei kohtalo ollut jakanut samoja pelikortteja kuin muille, mutta jotenkin Kayan elämässä tuntui silti olevan enemmän sisältöä kuin pinnallisissa kylän tytöissä - ainakin jos Tatea on uskominen. 

Suon villi laulu on teos, jota voin lämpimästi suositella hyvien lukuromaanien ystäville. Siinä tuntui olevan palaset kohdillaan: oli koskettavaa kasvutarina ja lumoava miljöö. Aluksi pohdin onko tuo koko murhamysteeri sivujuonne edes tarpeen, mutta loppua kohden, kun nämä eri aikatasot viimein saavuttavat toisensa niin ymmärsin sen roolin osana tätä tarinankerrontaa. Mitään tajunnanräjäyttävää uusien ajatusten tulvaa tämä rauhallinen, herkkä ja paikoin naiivikin teos ei varsinaisesti tarjoa. Se on kuitenkin ylistyslaulu marskimaan luonnolle ja jokaisen omalle tavalle elää.

Tähdet: 4.5 / 5
 
 

maanantai 16. elokuuta 2021

Shantaram - Gregory David Roberts


Kirjan nimi
: Shantaram (Shantaram)

Kirjoittaja: Gregory David Roberts, suomentanut Helene Bützow
Kustantaja: Siltala
Julkaisuvuosi: 2003, suomennos 2015
Sivumäärä: 1040
Mistä: Isältä lainassa

' Minun tapauksessani tarina on pitkä ja mutkikas. Olin kapinallinen joka hukkasi ihanteensa heroiiniin, filosofi joka hukkasi rehellisyytensä rikoksiin, runoilija joka hukkasi sielunsa tarkoin vartioituun vankilaan. Kun karkasin vankilasta muurin yli kahden valvontatornin välistä, minusta tuli kotimaani etsityin mies. Onni oli minulle myötäinen ja lennätti minut maailman toiselle puolelle Intiaan, missä liityin Bombayn mafiaan. Salakuljetin tavaraa ja aseita, tein väärennöksiä. Jouduin vankilaan kolmella mantereella, minua hakattiin, puukotettiin, pidettiin nälässä. Lähdin sotaan. Juoksin vihollisen aseita päin. Miehiä kuoli ympärilläni, mutta minä säilyin hengissä. '
s. 8
 
Kaikki alkaa siitä kun 80-luvulla australialainen mies saapuu lentokoneella Intian kuuman ja painostavaan ilmastoon. Hän on aloittamassa uutta lukua elämässä - kirjaimellisemmin kuin suurin osa. Passissa lukee nimittäin hänen olevan uusiseelantilainen ja nimeltään 'Lindsay'. Mies on vankikarkuri ja Australian etsityin mies paettuaan korkeimman turvaluokan vankilasta, jonne oli päätynyt heroiininhimossa tehtyjen aseellisten ryöstöjen seurauksena. Bombayn miljoonakaupungissa hän voi kuitenkin olla kuka vaan.

Mies palkkaa itselleen ensimmäisenä päivänä leveästi hymyilevän oppaan Prabakerin, josta tulee hänen opastajansa Intian ja ennen kaikkea Bombayn ihmeelliseen maailmaan. Pian mies tunnetaan kujeilevan Prabakerin antamalla lempinimellä Lin - ulkomaalaisena joka on opiskellut peräti paikallista marathin kieltä hindin lisäksi! Bombay tuntuu Linille kuin hän olisi tullut kotiin. Tänne hän kuuluu. Onhan myös hänen kantapaikassaan Leopoldissa muuan Sveitsiläis-amerikkalainen Karla, jonka voimakkuus ja salaperäinen etäisyys on Linille vastustamaton yhdistelmä.

Intiassa Linin elämässä ehtii sattua ja tapahtua vaikka mitä. Hän käy Prabakerin mukana tämän vanhempien luona maalaiskylässä, joka on jäänyt täysin kehityksen rattaista ollen vuosikymmeniä ajassaan jäljessä. Lin myös muuttaa Bombaysiin palattuaan slummiin ja aloittaa sattumalta ilmaisklinikan. Hän ystävystyy muiden asukkaiden kanssa, vaikka valkoinen gora onkin hämmentävä nähtävyys slummin köyhyydessä. Kaikki hyvä kuitenkin loppuu aikanaan ja Linkin tulee sotkeutuneeksi Bombayn mafiapomoon päätyen lopulta tälle töihin. Eikä pidä myöskään unohtaa Afganistanin sissisotaa Neuvostovalloittajia vastaan.

' Unohdin slummiyhteisöjen äärettömyyden ja aloin katsoa ihmisiä, jotka niissä asuivat. Naista joka kumartui harjaamaan mustia satiinihiuksiaan. Toista joka pesi lapsiaan kuparisoikossa. Miestä jonka kolmella vuohella oli punainen nauha kaulassaan. Toista miestä joka ajoi partaansa särkyneen peilin edessä. Kaikkialla leikkiviä lapsia. Miehiä jotka kantoivat vettä ämpäreissä. Miehiä jotka korjasivat hökkeliä. Ja katsoinpa minne tahansa, ihmiset hymyilivät ja nauroivat. '
s. 13
 
Eksoottinen ja rehellinen Intian kuvaus lumoaa. Ensin juuri maahan saapunut Lin tuijottaa järkyttyneenä slummien absoluuttista köyhyyttä. Vielä sinne itse muuttaessaankin siivottomien ulkohuussien nenään tunkeutuva haju sai hänet kakomaan yökötyksestä. Kuitenkin slummissa oli kauneutta. Siellä oli tiivis yhteisö. Vaikka kaikki olivatkin köyhiä, ei hymy hyytynyt huulilta ja tarinan onnellisimmat ihmiset löytyivät näiltä sokkeloisilta kaduilta. Voi tuota ihanaa Prabakeria! Pikkuhiljaa tarina rupeaa kuitenkin saamaan yhä synkempiä sävyjä kun Bombayn alamaailman ja sodan raadollisuus iskee vasten kasvoja. Tässäkään ei Roberts kuitenkaan sorru mustavalkoisuuteen vaan lukijana näkee, miksi tuo mafian yhteisö ja sen luoma turvaverkko veti puoleensa karismaattisesta johtajasta puhumattakaan. Oikeastaan tässä tuli hyvin vahva läpileikkaus Bombaysta - sen yhteisöllisyydestä, väreistä ja elämisen vimmasta. Robertsin eräänlainen adoptoitu kotimaanrakkaus Intiaa kohtaan paistaa näiltä sivuilta

Tähän epookkitarinaan ei ole siis kuvattu sankareita vaan ihmisiä, jotka operoivat enimmäkseen lain harmaalla tai jopa sen väärällä puolella. Ehkä juuri tämä rehellinen kerronta teki tarinasta niin autenttisen ja aidon tuntuisen. Helposti monet kirjailijat sortuvat hyvä-paha asetelmaan, mutta tässä ihmiset olivat monitahkoisia ja inhimillisiä. Roberts ei osoittele sormella rikollisuutta tai tuomitse sitä. Miten hän voisikaan, sillä hänen oma elämäntarinansa myötäilee hyvinkin vahvasti Linin polkuja, vaikkei kyseessä olekaan autofiktio vaan romaani, joka on saanut voimakkaan inspiraation hänen todellisesta uskomattomasta elämästä. 

Tähän järkäleeseen mahtuu niin paljon elämän kuvausta, ihmiskohtaloita ja tarinan kerrontaa, että sen kokonaisvaltaista lukukokemusta on haastava sanoittaa. Muun tarinan ohessa myös välillä pysähdytään pohtimaan filosofisia kysymyksiä elämän tarkoituksesta ja hyvästä ja pahasta. Onpahan myös evoluutiobiologian Red Queen (josta luin Ridleyn tietokirjan jokunen vuosi sitten) tuotu esiin. 
 
Robertsin teos ei siis säästele sivujaan. Kun missä tahansa teoksessa ylitetään tuhannen sivun rajapyykki, pitäisi arvioida tarkkaan olisiko siinä hiukan typistämisenkin varaa. Itselleni Afganistanin sodan osuudet eivät tehneet niin suurta vaikutusta (kuten ei Follettin Lie Down with Lionskaan), vaikka aihe onkin nyt ajankohtainen jälleen. Se ei vain kyennyt kilpailemaan Intian uskomattoman kuvaksen kanssa. Myöskin Karlan palvonta meni paikoin hiukan yli, vaikka liiasta romantiikasta tätä teosta ei kyllä voi missään nimessä syyttää. Aika uskomattoman, rankan ja tapahtumarikkaan elämän Lin on kokenut. Lukijalle ei siis ehdi sivumäärästä huolimatta tulla tylsää. Suosittelenkin varaamaan hyvin aikaa tämän tiiliskiven selättämisen. Sitten ei muuta kuin nojatuolimatkalle Intiaan, joka aukeaa lukija silmien eteen kaikkine iloineen ja ryppyineen.
 
 ' Rukhmabai kertoi, että minua oli heidän näkemyksensä mukaan siunattu rauhaisalla onnellisuudella, joten naiset olivat hyväksyneet hänen valitsemansa etunimen. Se oli Shantaram, joka tarkoittaa rauhan miestä tai Jumalan rauhan miestä. '
s. 160 
 
Tähdet: 4 / 5
 
  

torstai 29. heinäkuuta 2021

Silmänkääntäjä - Sarah Waters


Kirjan nimi
: Silmänkääntäjä (Fingersmith)

Kirjoittaja: Sarah Waters, suomentanut Helene Bützow
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2002, suomennos 2006
Sivumäärä: 673
Mistä: Kirjastosta
 
' Me kaikki Lant Streetillä oltiin jossakin mielessä varkaita. Mutta me oltiin sen sortin varkaita, jotka ei niinkään itse varastaneet vaan helpotti ja edesauttoi muiden juonikkaita tekoja. Jos olinkin tuijottanut silmät pyöreinä, kun Flora työnsi käden hameen repeämään ja otti sieltä kukkaron ja hajuvesipullon, toista kertaa en enää yllättynyt, sillä päivän piti olla tosi pitkäveteinen, jos kukaan ei tullut herra Ibbsin kauppaan kassi tai paketti takin vuoriin tai hattuun ommeltuna taikka hihaan tai sukkaan piilotettuna. '
s. 12
 
Susan 'Sue' Trinder elää 1860-luvun Lontoon pahamaineisissa kortteleissa varastettua tavaraa myyvän herra Ibbsenin sekä ei-haluttujen lapsien myyntiä pyörittävän rouva Sucksbyn kanssa. Talossa vuodet vierivät ja lapset vaihtuvat. Paitsi Sue, joka on rouva Sucksbyn suosikki ja suojelema - aivan kuin oma lapsi, jota rouva Sucksby ei ikinä saanut. Eräänä päivänä herrasmiesvaras Gentlemanni saapuu taloon mukanaan ehdotus, jonka avulla kaikki voisivat rikastua. Hän vain tarvitsee 17-vuotiaan Suen apua päästäkseen tavoitteeseensa. Suen on nimittäin pestauduttava maailmasta tietämättömän ja viattoman perijättären palvelusneidoksi ja autettava Gentlemannia hänen kosioyrityksessään.
 
Maaseudun kartanossa elelee puolestaan 17-vuotias perijätär Maud. Hänen elämänsä on kuitenkin kaukana loistosta. Kartano rapistuu ympäriltä ja Maudin kirjoihinsa omistushaluisesti suhtautuva eno pitää koko taloa vallassaan. Kaikki on kellontarkkaa, kovia ääniä ei siedetä ja valoa ei nyt ainakaan saa päästää sisälle! Maud elelee elämäänsä vankina, kun muuan herrasmies Richard Rivers saapuu taloon. Uskaltaisiko Maudin pelokas mieli viimein kurkotta kohti vapautta?

' Me ajattelimme siinä salaisuuksia. Oikeita ja pahoja salaisuuksia. Niitä oli enemmän kuin jaksoi laskea. Kun yritän nyt miettiä mielessäni, kuka tiesi mitäkin ja kuka ei tiennyt mitään, kuka tiesi kaiken ja kuka oli huijari, minun on pakko lopettaa ja jättää koko homma sikseen, kun päätä alkaa huimata.'
s. 136

Silmänkääntäjä on nimensä mukaisesti täynnä juonia ja punoksia. Kaikilla on omat agendansa, joiden mukaan he toimivat ja punovat verkkoaan. Kuka siis lopulta huijaa ketä ja miten? Se selviä lukemalla tämä kiehtova teos, joka ei millään malta päästää otteestaan. Oikeastaan aina kun luulin saaneeni punaisen langan päästä kiinni tulikin uusi maton veto jalkojen alta, joka muutti kaiken. Välilä vain tuijotin eteeni ja haukoin henkeä ihmetellen uutta kerrosta, jonka Waters juoksutti lukijoidensa eteen. Vaikka siis haluaisin kovasti puida teoksen juonilankoja, halua säästää ne lukukokemukseen, jotta muutkin voivat päästä nauttimaan näistä silmänkääntötempuista.

Kaikki ei kuitenkaan ollut aivan auvoista lukukokemuksessa. Watersin teksti iski varsinkin aluksi kasvoille tuolla puhemaisella kirjoitustyylillään. Teoksen kertojat myös selkeästi kertoivat tarinaansa tulevaisuudesta aina välillä itsekin kommentoiden omaa naivuuttaan tai olisipa hän silloin jo tiennyt asioiden oikean laidan. Tämä on toimiva tehokeino, mutta olisin ehkä käyttänyt sitä hiukan säästeliäämmin. Henkilöhahmoihin oltiin myös pyritty rakentamaan kerroksia ja syvyyttä, mutta se ei täysin tavoittanut minua. Suen ja Maudin välien kehittymistä ja orastavaa rakkautta kuvattiin kauniisti, mutta muista oli vaikeampi saada otetta. 

Juonenkäänteidensä puolesta Watersin teos oli siis varsin herkullinen. Ikävä kyllä kielellisesti teksti ei ollut mitenkään erityistä eivätkä henkilöt lähteneet uudella tavalla lentoon, joka olisi antanut teokselle sen viimeisen silauksen. Jotkin ratkaisut olivat myös hiukan naiiveja. Odotukseni olivat tälle teokselle todella korkealla ja se ei lopulta aivan yltänyt täyttämään niitä. Selkeästi Watersilla on kuitenkin taitoa sormissaan ja voin hyvin kuvitella tarttuvani tulevaisuudessa hänen johonkin toiseen kehuttuun romaaniin. Miljöö 1800-luvun Lontoon alamaailmoineen, ränsistyvine kartanoineen ja kammottavine hullujenhuoneineen yhdistettynä nerokkaisiin juonipunoksiin toimi tarpeeksi ainakin tälle lukijalle.

Tähdet: 3.5 / 5