lauantai 27. marraskuuta 2021

Pienen hauen pyydystys - Juhani Karila


Kirjan nimi
: Pienen hauen pyydystys

Kirjoittaja: Juhani Karila
Kustantaja: Siltala
Julkaisuvuosi: 2019
Sivumäärä: 280
Mistä: Kirjastosta

' Jos Perälampi on matala, niin tämä on hirmuisen matala. Korkeintaan kolmekymmentä senttiä. Sekin on tulkinnanvaraista. Vesi on sakeaa kuin hernekeitto, ja jossain tuon liemen keskellä murjottaa hauki.
Tässä on tarinamme näyttämö, tuolla pohjalla limainen päähenkilö. Tai: yksi heistä.
Tätä varten me tulimme. '
s. 9
 
Tuolla Itä-Lapin soiden ja sääskien kansoittamilla harvaan asutuilla alueilla on entisaikojen mystiikka vielä voimissaan. Tuon alueen rajalla on rajavartion mökki, jossa vartija pyrkii käännyttämään jokaisen tuonne vaaralliselle alueelle pyrkivän. Elina Ylijaakko on tuolta kuitenkin kotoisin, ja joka vuosi ennen juhannusta hän saapuu vanhalle kotitilalleen. Eräiden epäonnisten sattumusten seurauksena Elinan tulee nostaa tietystä suolammesta hauki vuosittain. Mikäli hän epäonnistuu näiden muutaman päivän aikana ovat sen seuraukset hänelle kohtalokkaat. Tällä kertaa kaikki ei kuitenkaan suju toivotulla tavalla, sillä itse Näkki on päättänyt ryhtyä poikkiteloon. 
 
Toisaalta myös ylikonstaapeli Janatuinen ylittää tuon mystisen Lapin rajan. Hänellä on mukanaan pidätysmääräys Elinasta, jota epäillään murhasta. Janatuisen matka ei kuitenkaan suju ongelmitta, sillä pienessä kyläyhteisössä pitää ensin ansaita luottamus. Janatuinen päätyykin peikkomaisen otuksen peijoonin kanssa ongelle ja pari muutakin yliluonnollista mutkaa on selvitettävä matkalla. Alkaakin kilpajuoksu, jossa Elinan on saatava tuo hauki pyydystettyä keinolla millä hyvänsä, mutta Janatuinen myös aivan hänen kintereillään.
 
' Äijä oli jo menossa sisään, kun hän vilkaisi vielä kerran Janatuista.
- Tiesikkö että sulla on peijooni takapenkillä?
- Tiedän.
- Mennään sitte. '
s. 105

Karilan Pienen hauen pyydystyksessä Lapin mystiikka todella herää eloon. Näillä sivuilla kohdataan niin järven diktaattori Näkkiä, kauppiaan nakkikeittoa hotkivaa peijoonia, jälleen heränneitä kuolleita, ihmismieleen tunkeutuvaa hattaraa ja paljon muuta. Ei pidä myöskään unohtaa luonnon maagisuuden tuomista mahdollisuuksista tiettyjen ihmisten tehdä loitsujakin. Kuulostaako kiinnostavalta? Pakko nostaa Karilalle hattua hänen rikkaasta mielikuvituksestaan, joka on todella herättänyt Lapin tarustot henkiin.
 
Hesarin mielenkiintoisen jutun jälkeen minä, ja ilmeisesti moni muukin kirjaston varausjonoista päätellen, päätti tarttua tähän omalaatuiseen pikkuteokseen. Tuossa jutussa Karila kertoi, kuinka hän oli alkujaan kirjoittanut päähenkilön mieheksi, mutta myöhemmin kääntänyt asetelmat, jolloin palaset olivat loksahtaneet kohdilleen ja niin päähenkilöstä tulikin nainen. Lukiessa tuo Elinan sukupuoli tuntui varsin luontevalta valinnalta, joten sanoisin tämän olleen toimiva ratkaisu. Joskaan Elina ei ollut kaikista miellyttävin päähenkilö jatkuvine murjotuksineen ja itsesyytöksineen. Janatuisen seikkailut peijoonin kanssa olivatkin huomattavasti hupaisempaa seurattavaa.

Heti ensisivulta Karilan omalaatuinen kerrontatapa iskee esiin. Lukija oikein talutetaan kädestä pitäen näyttämölle, jossa hänelle esitellään Lappi, suo ja murjottava hauki. Lukijana pystyi tuntemaan nuo sääsket ihollaan ja tuntea pehmeän suonpohjan jalkojensa alla. Olin välittömästi koukussa! Tässä teoksessa nykyaika ja myytit elävät rinnatusten eikä hervottomilta hetkiltä voida välttyä. Harmikseni kuitenkin loppua kohden, kun kierrokset kasvoivat, niin rupesin jo kokemaan pienoista ähkyä teoksen outoudesta ja mystisistä olioista. En siis voi täysin varauksetta suositella tätä teosta kaikille, mutta ainakin virkistävän erilainen se on.

Tähdet: 3.5 / 5
 
 

tiistai 23. marraskuuta 2021

Maailmansilmä - Robert Jordan

 
Kirjan nimi: Maailmansilmä (The Eye of the World, ch. 24-53)
Sarja: Ajan Pyörä #2
Kirjoittaja: Robert Jordan, suomentanut Marja Sinkkonen
Kustantaja: Karisto
Julkaisuvuosi: 1990, suomennos 1997
Sivumäärä: 564
Mistä: Kirjastosta
 
' Heidän täytyi uskoa, että toiset olivat elossa. Heidän täytyi. Miksi? ääni hänen takaraivossaan nalkutti. Niin että lopulta kaikki päättyy niin kuin jossain Thomin tarinassa? Sankarit löytävät aarteen ja voittavat roistot ja elävät onnellisina elämänsä loppuun asti? Jotkut hänen tarinoistaan eivät pääty sillä tavalla. Joskus jopa sankarit kuolevat. Oletko sinä sankari, Rand al´Thor? Oletko sinä sankari, lammaspaimen? '
s. 47
 
Maailmansilmä jatkaa täsmälleen siitä mihin Ajan pyörän ensimmäinen osa Vaarojen taival jäi. Kaksvirran maaseudulta on lähtenyt joukkio matkaansa. Pimeyden valtias jahtaa kammottavine joukkoineen näitä kolmea nuorukaista: taustoistaan tuntematonta Randia, keppostelevaa mutta alati enemmän synkkyyteen vaipuvaa Matia sekä sepänkisälli Perriniä, joka on oppinut hyvin vanhan taidon eli kommunikoimaan susien kanssa. Matkassa heillä oli mukana velhotar Aes Sedai Moiraine ja tämän Kaitsija Lan. Ei pidä myöskään unohtaa Kaksvirrasta mukaan lähteneitä Aes Sedain alkavia kykyjä osoittavaa Randin silmäterää Egweneä, kylän nuorta Viisautta Nynaevea sekä kiertelevää Leikaria (trubaduuria) Thomia.

Viimeisimmän trollokkien hyökkäyksen jäljiltä joukkiomme on kuitenkin joutunut erilleen toisistaan. Koska määränpäänä oli päästä Aes Sedaiden tukikohtaan Tal Valoriin, jatkavat kukin polkujaan kohti tuota päämäärää ja Caemlynin suurta kaupunkia matkan varrella. He eivät ole kuitenkaan ainoat matkallaan, sillä Aes Sedait ovat saaneet kiinni Väärän Lohikäärmeen, jota katsomaan on lähtenyt kansainvaellus kohti samaista Caemlynia. Pimeyden valtias on myös koonnut kannattajiaan, jotka ovat seurueidemme kantapäillä minne vain he menevätkään. Mutkia ei siis matkasta puutu, mutta onneksi on jäljellä myös puhdassydämisiä apureita. Niitä sankarimme tulevatkin tarvitsemaan, sillä puhutaan että Pimeyden valtias on päättänyt sokaista itse Maailmansilmän, pysäyttää Ajan ja vapautua kahleistaan hallitsemaan maailmaa.
 
' "Yhden asian me voimme tehdä. Me voimme yrittää. Se, mikä vaikuttaa sattumalta, on usein osa Kuviota. Kolme lankaa on kohdannut täällä, ja jokainen niistä varoittaa samasta: Maailmansilmästä. Se ei voi olla sattumaa. Se on Kuviota. Te kolme ette valinneet, vaan Kuvio valitsi teidät. Ja te olette täällä, missä vaara tunnetaan. Te voitte astua syrjään ja kenties siten tuomita maailman tuhoon. Pakeneminen tai piileskely ei pelasta teitä Kuvion kutoutumiselta. Tai sitten te voitte yrittää. Te voitte mennä Maailmansilmän luo, te kolme ta'averenia, kolme verkon keskipistettä, jotka on asetettu sinne missä vaara uhkaa. Voitte antaa Kuvion kutoutua ympärillenne siellä, ja sillä te ehkä pelastatte maailman Varjolta. Valinta on teidän. En voi pakottaa teitä lähtemään." '
s. 394-395 
 
Pidin paljon siitä, että sankarijoukkiomme oli joutunut hajaannuksiin niin että useampikin juonilanka lähti punoutumaan. Näin annettiin useammalle hahmolle tilaisuutta syventyä ja erityisesti Perrin sai paljon kertojatilaa Randin ohella. Eipähän enää tarvitse pähkäillä, että kumpi olikaan Mat ja kumpi Perrin näistä kahdesta muusta valitusta. Myös menoon tuli monipuolisuutta kun ei tarvinnut seurata vain samaa tarpomista vaan jokaisella joukkiolla oli hiukan omat reittinsä ja haasteensa matkallaan. 
 
Paljon syvennyttiinkin lisää tuohon Ajan Pyörän maailmaan ja uusia erikoisuuksia esiteltiin. Erityisesti valtavankokoiset muinaiset Ogierit sulattivat sydämeni. Omista asumuksistaan ihmisten ilmoille lähtenyt Loial oli niin hellyttävävä rauhallinen jätti, joka oli haaveillut näkevänsä muinoin heidän Ogierien rakentamat luontoa kunnioittavat Lehdot. Todellisuus oli kuitenkin, että ihmiset muistivat Ogierien saavutuksista vain kuolleesta materiaalista kivestä rakennetut kaupungit ja lehdot olivat ajan saatossa joutuneet kaupungistumisen jalkoihin ja tuhoutuneet. Loial rakasti ja arvosti luontoa eikä voinut ymmärtää ihmisten materialisoitumista ja taipumusta väkivaltaan. Toivottavasti tapaamme tämän kirjastossa kökkivän jätin myös jatkossa.

Maailmansilmähän ei varsinaisesti ole erillinen teos vaan Ajan Pyörä -sarjan avausosan jälkimmäinen puolisko, joka oli päätetty jakaa kaksiin kansiin suomennoksessa. Koska Vaarojen taival ja Maailmansilmä muodostivat alkuperäisen kokonaisuuden, päätin lukea ne perätysten. Olisihan se pitänyt arvata, että pienoinen ähkyähän siitä tuli kun yli tuhat sivua seurattiin sankariemme hidastempoista matkantekoa ja minne vain he menivätkään niin pahuus seurasi perässä eri muodoissa. Välissä tuntui että oli mennyt taas useita satoja sivuja vain toistellen kuinka hetken aikaa luullaan olevan turvassa kunnes taas lähdetään paniikissa pakoon ja repeat. Jordanilla ei todellakaan ole ollut kiire tämän fantasiatarinansa rakentamisessa.

Oikeastaan vaikka alussa tuo ähky vaivasi, niin silti Maailmansilmä tarjosi paljon uusia paikkoja, hahmoja ja juonenkäänteitä. Myös tuota kiehtovaa maailmaa valotettiin jälleen enemmän, mikä tyydytti loputonta tiedonnälkääni, vaikka vielä paljon jäi asioita seuraaviinkin osiin. Huomioiden, että tässä on jo luettu sarjaa tuo päälle 1000 sivua niin luulisi, että oltaisiin jo huomattavasti pidemmällä, mutta toisaalta mihinkäs tässä olisi kiire. Viime aikoina olen huomannut arvostavani yhä enenevissä määrin rauhallista kerrontaa ja tarinan rakentamista. Siihen tämä moniosainen sarja osuu ja uppoaa mainiosti. Kaiken kaikkiaan tämäkin sarjan osa imaisi minut lopulta täysin pyörteisiinsä. Melkein tekisi mieli tarttua taas pikimmiten seuraavaan osaan, jotta selviäisi mihin suuntaan Pyörä jatkaa Kuvionsa kudontaa.
 
' Pyörä muovaa Kuviota kuten Pyörä mielii", Moiraine mutisi. "Yksikään silmä ei näe Kuviota ennen kuin se on kudottu. '
s. 97
 
 Tähdet: 4 / 5
 
Muut sarjasta lukemani osat:
 

lauantai 20. marraskuuta 2021

Anna ystävämme - L. M. Montgomery


Kirjan nimi
: Anna ystävämme (Anne of Avonlea)
Sarja: Anna #2
Kirjoittaja: L.M. Montgomery, suomentanut Hilja Walldén
Lukija: Maija Risannen
Julkaisija: Saga
Julkaisuvuosi: 1909, äänikirja 2019
Kesto: 10h 51min
Mistä: Kirjastosta
 
Anna on nyt jättänyt nuoruusvuotensa taakseen ja valmistunut opettajaksi. Korkeakoulun sijasta on hän päättänyt jäädä Vihervaaraan Marillan tykö ja ottaa opettajattaren pestin paikallisesta koulusta josta hän itsekin on valmistunut vasta reilu vuosi sitten.  Vastuu on suuri vasta 16-vuotiaalle tytölle, jolla edelleen pää kulkee osan aikaa pilvissä. Tiettyä rauhoittumista on kuitenkin tapahtunut, vaikka kaikilta kommelluksista ei voidakaan välttyä. Heti aluksi tulee Anna esimerkiksi myyneeksi suutuspäissään naapurin lehmän vahingossa ja eräs talo kaupungissa saa aivan kammottavan värityksen ylleen. 
 
Annalla on kuitenkin vahvoja näkemyksiä ja ideologioita kuinka Avonlean uusi sukupolvi saadaan koulutettua eikä siihen suinkaan kuulu perinteinen vitsanheilutus. Anna perustaa myös Gilbertin, Dianan ja muiden kylän nuorison kanssa järjestön, jonka tavoitteena on yhteinen hyvä kylän ilmeen parantamiseksi. Tuleepa Anna myös kohdanneeksi useamman sukulaissielun, jotka ovat samalla haaveilevalla aaltopituudella kuin hänkin. Opettajattaren position lisäksi Annan vastuita lisäävät myös 6-vuotiaat lapset Dora ja Davy, jotka muuttavat Marillan ja Annan luokse Vihervaaraaan. Dora on kuin kiltein enkeli päällä maan, mutta Davy puolestaan tekee senkin edestä kepposia ja joutuu liemeen jos toisenkin. 
 
Anna ystävämme jatkaa Annan nuoruusvuodet teoksen ihanalla tunnelmalla, jossa kuvataan 1900-luvun pienen kyläyhteisön elämää ja sattumuksia, joihin sen rakkaat henkilöt päätyvätkään - Anna etunenässä. Tässä Anna on jo paljon kasvanut, mutta silti edelleen kuvaisin tätä kasvutarinana. Monet kerran Annan ideologian haaveet saavat kolauksen, mutta silti mikään ei voi taltuttaa tuota innokasta nuorta naista, jolla riittää rakkautta ja maailman kauneuden näkemistä vaikka muille jakaa. Sinänsä kuulostaa nykylukijan korvaan aikamoiselta, että jo 16-vuotias on opettamassa, sillä lapsihan hän on vielä itsekin monin tavoin. Tämän lisäksi Anna oli monien mielestä liiankin edistyksellinen, kun ei kannattanut fyysistä kurittamista rangaistuksena - ajatus, joka nykyään on jo itsestäänselvä. 

Jokin näissä Anna kirjoissa osuu ja uppoaa nostalgian nälkääni. Kuuntelin myös elämäni ensimmäisen äänikirjan (tiedän, olen hyvin myöhässä tästä junasta, mutta konkreettiset kirjat ovat vain niin rakkaita) ja on pakko myöntää, että olihan se kätevää kuunnella näitä sattumuksia ja Annan luonnon runollisen kaunista kuvailua samalla kun neuloi, siivosi tai keräsi marjoja. Montgomeryn kerronta on niin sydämellistä ja elämäniloista, että useampaan kohtaan oli pakko nauraa ääneen teoksen tapahtumille aiheuttaen ympäröivissä ihmisissä hiukan kyseleviä katseita. Annan oppilaiden aineet olivat niin hellyyttäviä ja Davyn jutut aivan mahdottomia. Tämä oli todellista hyvän mielen kirjallisuutta ja toimi äänikirja muodossa aivan loistavasti. Tuntui aivan kuin läheinen ystävä olisi kertonut hauskoja tarinoita. Pystyi vain jättää kädet toimimaan ja samalla antaa mielen lähteä rentouttavalle matkalle Avonlean kylään. Tämä tarina totisesti herätti lämpimän hymyn huulille.

Tähdet: 5 / 5
 
Muut sarjasta lukemani osat:
 

tiistai 16. marraskuuta 2021

Vaarojen taival - Robert Jordan


Kirjan nimi
: Vaarojen taival (The Eye of the World, ch. 1-23)
Sarja: Ajan Pyörä #1
Kirjoittaja: Robert Jordan, suomentanut Marja Sinkkonen
Kustantaja: Karisto
Julkaisuvuosi: 1990, suomennos 2002
Sivumäärä: 479
Mistä: Kirjastosta
 
' Kaksvirta ei ollut paikka, jossa tarujen olisi kuulunut muuttua todeksi. Jos trollokeilla oli ylipäätänsäkin sijaa, ne kuuluivat ulkopuoliseen maailmaan, paikkoihin missä olivat Aes Sedait ja väärät Lohikäärmeet ja Valkeus yksin tiesi mitä kaikkea muuta, mitä leikareiden tarinoissa olikaan herännyt henkiin. Ei Kaksvirtaan. Ei Emondinvainioon. '
s. 144
 
Eräänä tuulisena päivänä nuorukainen Rand al'Thor on isänsä Tamin kanssa matkalla metsän asumukseltaan kohti Emoldinvainion rauhallista pikkukylää. Talvi on ollut rankka. Kevät on pahasti myöhässä, mitään ei vieläkään puske maasta esiin ja sudet ovat vieneet karjat. Silti Emoldinvainiossa luottavainen kyläväki on päättänyt järjestää jokavuotiset Bel Tinen kevätjuhlallisuudet, joihin Rand ja Tam ovat tuomassa juotavaa. Matkalla kylään Rand kuitenkin näkee mustan ratsastajan, joka huokuu halua tappaa. Muukalaisen, jonka viitta ei liikahdakaan hyytävästä viimasta huolimatta ja joka katoaa yhtä nopeasti kuin ilmestyikin.

Kylässä Rand tapaa ystäviään aina jekkuja tekevän Matin sekä sepän kisällin Perrin, jotka ovat molemmat myös nähneet tämän mysteeriratsastajan. Tämä on kuitenkin vasta alkua. Yön tullen Randin ja Tamin metsätilalle sekä kylään hyökkäävät tarujen kammottavat trollokit - puoleksi ihmiset ja puoleksi eläimet, jotka tappavat tappamisen ilosta palvellessaan Pimeyden valtiasta. Aivan kuin kiertävien trubaduurien Leikareiden kertomukset olisivat heränneet henkiin. Mutta mitä nämä kammotukset oikein haluavat pienestä syrjäisestä Emoldinvainiosta?

Onneksi kylässä on samanaikaisesti Mahtia kanavoiva eli eräänlainen velhotar Aes Sedai Moiraine henkivartijansa Kaitsija Lanin kanssa. Rand, Mat ja Perrin lähtevätkin heidän mukaansa kohti tuntematonta. Heille kaikille on oma paikkansa Pyörän Kudelmassa. Ystävysten kohtalot ovat kietoutuneet taistoon hyvän ja pahan välillä. He ovat avain, jonka avulla Pimeyden valtias saatettaisiin saada kukistettua lopullisesti. Tästä lähtee liikkeelle vaarojen taival kohti mahtavien Aes Sedaiden tukikohtaan, mutta matkalla kaikki tarujen painajaiset koittavat estää matkaseurueen etenemisen.
 
' Ajan Pyörän pyöriessä", Moiraine sanoi puoliääneen etäinen katse silmissään, "paikat kantavat monia nimiä. Miehet kantavat monia nimiä ja kasvoja. Kasvot ovat erilaisia, mutta mies on aina sama, eikä kukaan siltikään tiedä mitä Suurta Kuviota Pyörä kutoo, tai edes aikakauden kudelmaa. Voimme vain tarkkailla, ja tutkia, ja toivoa." '
s. 58 
 
Jordanin luoman Ajan Pyörän maailma on kiehtova. Nimensä mukaisesti aika on eräänlainen pyörä joka pyörii. Samat legendat ja henkilöt tulevat vastaan eri aikakausina, kun edellisen muistot ovat haalistuneet legendoista myyteiksi ja siitä unholaan. Tämä valtaisa pyörä kutoo kudelmaa, jossa kaikki ovat osana, mutta näitäkin versioita on monia ja vasta jälkikäteen voidaan tunnistaa mitä Suurta Kudelmaa ollaankaan eletty. Todella kiehtova aikakäsitys ja varmasti sarjan edetessä tätä ymmärrystä menneisyydestä ja Ajan Pyörän toiminnasta saadaan vielä syvennettyä. Selkeästi ystävyksemme ovat kuitenkin tärkeä osa nykyistä Suurta Kudelmaa. Olikin siis aika jättää taakse Kaksvirran kodikkaat olkikatot ja kohdata mitä maailmalla oli tarjottavanaan.

Jordanin fantasiasarjan maailmaa ja tarinaa pohjustetaan rauhassa. Erika Vikin fantasiateoksen Hän sanoi nimekseen Aleia yhteydessä valittelin hiukan kuinka se vaikutti olevan pitkälti vain johdanto-osa, jossa kovasti pohjustetaan, mutta sarja itsessään ei vielä päässyt pitkälle käyntiin. Tässä Jordanin teoksessa puolestaan rauhallinen eteneminen sai vielä uuden merkityksen. Tämä 500-sivuinen teos oli niin alkusoittoa, että ei ihme että osia tässä taitaa olla suomennettuna yli kaksikymmentä. Alkuperäisteokset on tosin jaettu kahteen tai kolmeen erilliseen suomennos niteeseen, joten tässä olikin vasta varsinaisesti ensimmäisen alkuperäisen osan ensimmäiset luvut! Onneksi tuo maailman rakennus piti kuitenkin tiukasti otteessaan ja ahmin kaiken tiedon mitä maailmasta ja ystävysten kohtalon polusta oli tarjolla. Nautinkin todella tästä rauhallisesta menosta ja nojatuolimatkasta, jossa ei ollut kiire mihinkään. 

Tätä lukiessa ei voinut kuitenkaan olla pohtimatta, kuinka fantasiassakin on ne tietyt tarinat, joista näitä suuria saagoja ammennetaan. Paljon yhtymäkohtia Tolkienin Taru sormusten herrasta trilogiaan oli nähtävissä, sillä molemmat lähtevät liikkeelle syrjäisestä pikkukylästä, josta asukit elelevät auvoisasti omissa oloissaan. Sieltä nuorukaisten on lähdettävä toteuttamaan tehtäväänsä ja matkaseurue lähtee liikkeelle mukanaan mm velhoa ja miekkamiestä. On olemassa suuri paha, joka on murtautumassa vapaaksi ja hänen kätyreitään sekasikiöitä ja mustia ratsastajia, jotka vaanivat seuruettamme. Kuulostaako tutulta? Luonnollisesti maailma on eri ja mitä pidemmälle juonessa edetään sitä enemmän se lähtee omille urilleen. 
 
Jordan on selkeästi rakentanut tarinaansa pitkään, joten en ihmettele miksi tämä on noussut fantasiapiireissä suosioon. Päähenkilöt jäivät vielä hiukan etäisiksi, sillä lähes koko matka kuvattiin vain Randin näkökulmasta. Erityisesti Mat tuntui myös pikku pojalta jäynineen ja hän (ja myös muut) toimivat useampaan kertaan niin harkitsemattomasti ja typerästi, että lukijana ei voinut kuin ihmetellä heidän toljailuja vaikka vaara uhkasi joka taholta. Onneksi loppua kohden useampikin kertoja rupesi pääsemään ääneen joukkion hajaantuessa antaen lukijalle jo vilahduksen, minne päin tämä kerronta lähtee kehittymään. Jäänkin innolla odottamaan minkälaisiin seikkailuihin Ajan Pyörä vie meidät seuraavassa osassaan.

Tähdet: 4 / 5
 
Muualla luettu: Paljon melua kirjoista ja Unelmien aika 
 

tiistai 9. marraskuuta 2021

Emma - Jane Austen


Kirjan nimi
: Emma (Emma)

Kirjoittaja: Jane Austen, suomentanut Aune Brotherus
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 1815, suomennos 1960
Sivumäärä: 462
Mistä: Isältä lainassa

' Emma Woodhouse oli kaunis, älykäs ja rikas; hänellä oli viihtyisä koti ja onnellinen luonne; hänessä tuntuivat yhtyvän elämän parhaat lahjat. Hän oli elänyt miltei kaksikymmentäyksi vuotta minkään häntä sanottavasti häiritsemättä tai suututtamatta.'
s. 5

Emma Woodhouse on varakkaan perheen toinen tytär. Äitinsä hän on menettänyt jo nuorena ja isosiskonkin jo lähdettyä Lontooseen miehensä kanssa, on Emma Hartfieldin kartanon emäntä. Hän on vannoutunut, ettei ikinä mene naimisiin, mikä passaa hänen vanhalle isäukolleen enemmän kuin hyvin. Talossa on nyt tyhjempää kuin ennen, sillä tyttöjen pitkäaikainen kotiopettajatar ja siten jo perheenjäseneksi muotoutunut neiti Taylor on juuri mennyt naimisiin herra Westonin kanssa. Emma ottaa kunnian tästä parittamisesta, josta hän saa lisäponttia ruveta suunnittelemaan myös muiden kylän naimaikäisten herrasmiesten avioliittoja. Eihän pienestä amorin avusta voi olla haittaa?

Ensimmäisenä Emma iskee silmänsä pappilan kohteliaaseen herra Eltoniin. Korkeampisäätyisistä naimaikäisistä naisista on kylällä hiukan pulaa, mutta eiköhän nokkela Emma jotakin keksi. Emma ystävystyykin Harriet Smithin kanssa - nuoren tytön, joka on selkeästi jonkin ylimysmiehen lehtolapsi, sillä kukaan ei tiedä hänen vanhempiaan, mutta silti hänen ylläpitonsa on taattu. Emma päättää ottaa projektikseen tehdä Harrietista ladyn ja kohottaa tämän asemaa ystävättärenään. Eikös Harriet olisikin aivan täydellinen kumppani herra Eltonille! Tämä ei myöskään ole ainut liitto, jota Emma lähtee edistämään ja samalla tulee sotkeneeksi useammankin kyläläisen elämät pahemman kerran.

' "Olette unohtanut vielä erään ilon aiheen, mikä minulla on", sanoi Emma, "sen, että minä itse olen aikaansaanut tämän liiton. Minä sen, nähkääs, panin alulle neljä vuotta sitten. Ja se, että sain sen toimeksi ja osoitin olevani oikeassa, vaikka niin monet ihmiset väittivät, ettei herra Weston koskaan mene uusiin naimisiin korvaa minulle kaiken."
Herra Knightley pudisti hänelle päätään. Hänen isänsä vastasi hellästi: "Voi kultaseni, toivon, ettet suunnittelisi avioliittoja ja ennustaisi asioita, sillä se, mitä sanot, tapahtuu aina. Älä enää suunnittele mitään avioliittoja." '
s. 11

Tällä kertaa Austenin sankaritar on aika rasittava. Emmalla on nimittäin kovat luulot omasta tietämyksestään siitä, kuka sopii kellekin ja mikä on parasta, mutta samalla hän on niin sokea omien toimiensa haitoista. Hän ei siis ole pahansuopa, vaikka onkin tärkeilevä ja vahvasti luokkajaottelun mukaiseen ennakkoluuloisuuteen taipuvainen, mutta tarkastellessaan maailman vain omasta vinkkelistään, tulee hän puuttuneeksi ja sotkeneeksi yhden jos toisenkin suhteet. Kuinka ylimielinen ihminen voikaan olla luulleessaan tietävänsä paremmin kuin ihmiset itse, mikä heille on hyväksi. Onneksi Woodhousen perheen naapuri viereisestä kartanosta ja Emman siskon aviomiehen veli herra Knightley oli perheen läheinen ystävä ja paikalla koittamassa takoa Emmalle järkeä päähän, sillä hän oli ainut joka näki Emmassa myös vikoja. Näiden kahden sanailuja olikin oikein nautinnollista seurata, sillä kumpaisellakin oli omat vahvat näkemyksensä ja usko omaan parempaan tietämykseen.

Austenin tekstit ovat ihastuttaneet lukijoita sukupolvi toisensa jälkeen. Tämä ei ole ihme, sillä jokin tuossa hänen tavassaan kirjoittaa pilke silmäkulmassa oman aikansa avioliittomaniasta on ihastuttavaa. Hänellä todella on ironisen humoristinen, mutta samalla rakastava ote omapäisiin henkilöhahmoihinsa. Kuten muissakin Austeneissa, niin tässäkin pyöritään 1800-luvun maalaiskartanoidyllissä ylemmän säädyn piireissä, joissa naimakaupat ovat tärkeintä mitä nuorten naisten mielessä pyörii. Emma oli siinä poikkeuksellinen, että hän ei itse halunnut mennä naimisiin, vaikka muuten nauttikin suunnattomasti suhteiden punomisesta. Aikamoista tuo aika kyllä ollut, kun säätyläisnaisten elämät pyörivät noin vahvasti vain miesten ympärillä. Tuo kontrasti siis nykyaikaan on aika suuri, mikä tekeekin näistä nojatuolimatkoista myös osittain niin herkullisia.
 
Koska Austenin teokset on kirjoitettu 1800-luvulla, on hyvä varautua nykymuotoisiin rakkausromaaneihin verrattuna huomattavasti hitaampaan vauhtiin. Henkilöiden välisillä nokkelilla sanailuilla ilakoidaan ja suurien tapahtumien sijasta käydään loputtomilla illallisilla, kävelyillä ja muilla tervehdyskäynneillä. Austenille tyypillisesti myös niitä kuuluisia vääriä tulkintoja tehdään, vaikkei legendaarisen Ylpeyden ja ennakkoluulon tasolle kivutakaan. Teoksen paritukset olivat nähtävissä jo aika aikaisessa vaiheessa, mutta idea olikin enempi siinä, kuinka monen mutkan kautta niihin päädytään. Austenin kiepautuksen pitävät siis otteessaan ja aina sitä jää lukijana ihmettelemään kuinka paljon ylpeys ja väärät tulkinnat voivatkaan sekoittaa pakkaa ennen onnellisia loppuja. Sanoisin tämän Austenin olevan herkullisempi kokonaisuus kuin epätasainen novellikokoelma Uskollinen ystävänne, mutta silti jäävän jälkeen esimerkiksi Viisastelevan sydämen keskittyneemmästä juonilangasta ja miellyttävämmästä päähenkilöstä. Joka tapauksessa Emma on romantiikkakirjallisuutta, johon voi rauhassa uppoutua.

Tähdet: 3.5 / 5
 
 

torstai 4. marraskuuta 2021

Säätiö - Isaac Asimov


Kirjan nimi
: Säätiö (Foundation)
Sarja: Säätiö #1
Kirjoittaja: Isaac Asimov, suomentanut Tuulikki Lahti
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 1951, suomennos 1986
Sivumäärä: 253
Mistä: Kirjastosta

' Hän huoahti äänekkäästi ja tajusi olevansa Trantorissa, planeetalla, joka oli Linnunradan keskus ja ihmisrodun ydinmaailma. Sen heikkouksista hänellä ei ollut aavistustakaan. Hän ei nähnyt ruoka-alusten saapumista eikä tiennyt arasta kaulalaskimosta, joka yhdisti neljäkymmentä miljardia trantorilaista muuhun Linnunrataan. Hän tiedosti ainoastaan ihmisen uljaimman aikaansaannoksen, maailman, joka oli alistettu täydelleen ja suorastaan säälimättömän perusteellisesti ihmiskunnan palvelukseen. '
s. 17

Gaal on nuori maalaispoika, joka on matkalla suuren Imperiumin mahtavaan hallintokeskukseen Trantoriin. Hän on päässyt osaksi psykohistorioitsija Hari Seldonin tutkijaryhmää matemaatikkona. Kaikki ei kuitenkaan suju täysin suunnitelmien mukaan, sillä niin Gaal kuin Seldon joutuvat pidätetyiksi alta aikayksikön. Seldonin projekti on nimittäin vaarallinen. Se ennustaa Trantorin ja koko Imperiumin romahtamista viidensadanvuoden päästä! Matemaattisen mallinnuksen mukaan mitään ei ole enää tehtävissä vaan tuho on väistämätön. Tätä Imperiumin loiston hiipumista seuraisi 30.000 vuotta periferiaa - pimeää aikakautta. 
 
Seldon on kuitenkin perustanut organisaation, jonka toiminnan avulla voitaisiin tämä pimeä aika rajata vain vaivaiseen tuhanteen vuoteen. Tavoitteena on perustaa kaksi Säätiötä Linnunradan eri laidoille. Tuolla kaukana Imperiumin vallan alta he ehkä pystyisivät säilyttämään jotakin siitä tieteestä ja tietoudesta mitä Imperiumissa on onnistuttu saavuttamaan 12.000 vuoden aikana. Tämäkään ei ole kuitenkaan ongelmaton tie, sillä sen toteuttajat eivät saa olla liian tietoisia tulevaisuuden vaiheista. Vuosien saatossa Säätiö tuleekin kohtaamaan monia (Seldoninkin ennustamia) sen olemassaoloa uhkaavia kriisejä. Toisaalta vain näiden kriisien avulla yhteiskunta voi ruveta kehittymään oikeaan suuntaan kohti uutta valon aikaa.
 
' Vihdoin viimein Seldon lopetti. "Tällainen Trantor on viiden vuosisadan kuluttua. Kuinka te sen tulkitsette? No?" Hän kallisti odottavasti päätään.
Gaal ihmetteli epäuskoisena: "Täydellinen tuho! Mutta - mutta sehän on mahdotonta. Eihän Trantor ole koskaan ollut -"
Seldonista uhkui sellaisen ihmisen intomieli, joka oli vanhentunut vain ruumiillisesti. "No, no. Näittehän, kuinka tulokseen päädyttiin. Ilmaiskaa se sanoin ja unohtakaa merkkikieli vähäksi aikaa."
Gaal selitti: "Sitä mukaa kun Trantor erikoistuu, sen asema tulee uhatummaksi ja puolustuskyky heikkenee. Mitä enemmän sen merkitys Imperiumin hallintokeskuksena kasvaa, sitä innokkaammin sitä tavoitellaan. Kun keisarillinen perimysjärjestys muuttuu epäselvemmäksi ja mahtisukujen väliset vihamielisyydet kärjistyvät, yhteiskunnallinen vastuuntunto katoaa. "
s. 22

Asimovin luoma maailma on kiehtova. Se on samalla niin tuttu mutta silti vieras. Ainakin vahvoja kaikuja on menneisyyteen, kun Imperiumin mahtavaa voimaa ja seuraavaa taantumuksen aikaa vertaa Rooman valtaan ja sen tuhoa seuranneeseen Keskiaikaan. Toisaalta myös nykyaikana on nähtävissä joitakin näitä piirteitä, joita Seldon on listannut Trantorin tuhon askeliksi. Hallinto oli liian keskittynyt. Eri alueiden erikoistuminen oli viety äärimmilleen tehden valtioista hauraita häiriöille ja erityisesti kaupunkiplaneetoista täysin riippuvaisia ulkopuolisesta tuotannosta kaiken, mukaan luettuna ruuan suhteen. Planeetoilla ei ollut enää kykyä selvitä omillaan, tehden Imperiumista vain tikittävän aikapommin. Myös tiede menetti otteensa, kun luotettiin sokeasti auktoriteetteihin ja vanhoihin vallassa oleviin olettamiin, mutta mitään ei enää innovatiivisesti tutkittu ja selvitetty. 
 
Säätiö saikin minut lukija ajattelemaan paljon. Henkilöt eivät ole tässä kovin syväluotaavia, sillä teos koostuu pikemminkin viidestä erillisestä novellista. Jokaisessa novellissa on aina omat kriisinsä ja uudet vallassa pitäjät niitä ratkaisemassa, sillä ajassa hypitään paljon, kun Säätiön menoa kuvataan. Nämä novellit olivat kuitenkin hyvin nerokkaita sisältäen jokainen omat twistinsä, miten säätiö ja yhteiskunta kehittyi. Se ravisteli ajattelemaan yhteiskunnan menoa, sen hitaan rappeutumisen mahdollisuuksia ja myös mitkä ovat niitä keskeisiä asioita, joiden varaan ruveta rakentamaan uutta. Ovatko kenties uskonto tai kauppa oleellisia hallinnan välineitä?

Luin vastikään toisen scifin klassikon Herbertin Dyynin, johon lumouduin täysin. Tuo seuraava osa oli kuitenkin vielä siskoni miesystävällä lainassa, joten tarvitsin jotakin muuta taltuttamaan noussutta scifi kuumettani. Dyyni sisälsi vahvana niin tuon yhteiskunnallisen aspektin, joka stimuloi ajattelemaan, kuin sen lisäksi kokonaiset henkilöhahmot, jotka veivät kerrontaa eteenpäin. Asimovin Säätiö ei vain voinut pärjätä tässä vertailussa. Jäin kaipaamaan juuri sitä syvyyttä henkilöihin ja pidempää pohjustusta Seldonin psykohistorian prosesseista ja ennustuksista. Tarina jäi aivan kuin kesken, kun jo hypättiinkin 50-vuotta eteenpäin Säätiön ensimmäiseen kriisiin aikaan jälkeen Seldonin. Toisaalta Säätiön vaiheet eivät saavuttaneet vielä lähellekään uutta sivistyksen aikaa, joten minulle jäi himo tarttua sarjan muihinkin osiin, jotta saisin tietää mihin suuntaan kehitys ja tulevaisuuden selkkaukset vievätkään Säätiötä.

Tähdet: 3.5 / 5
 
 

lauantai 30. lokakuuta 2021

Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista - Liane Moriarty


Kirjan nimi
: Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista (Nine Perfect Strangers)

Kirjoittaja: Liane Moriarty, suomentanut Helene Bützow
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 2018, suomennos 2019
Sivumäärä: 452
Mistä: Kirjastosta
 
' NAMASTE JA TERVETULOA TRANQUILLUM HOUSEEN JOSSA UUSI MINÄSI ODOTTAA. '
s. 32 
 
Francesin elämä on kriisissä. Hänen sydämensä on murtunut, uutta rakkausromaania ei enää julkaista hänen saaman murskakritiikin vuoksi ja kaiken lisäksi selkäkin vaivaa. Francesin ystävä Ellen vinkkaa hänelle ylellisestä terveys ja hyvinvointikeskus Tranquillum Housesta, jossa lähestymistapa voi olla epäperinteinen mutta tulokset sitäkin parempia. Frances siis ilmoittautuu kymmenen päivän elämänmuutos retriitille, jossa elektroniset vempaimet ovat kiellettyjä alkoholin, kofeiinin ja herkkujen lisäksi. Ehkä täällä hän voisi nuolla haavojaan rauhassa.

Tranquillum Houseen on saapunut myös kahdeksan muuta vierasta. On nuori äveriäs pariskunta, jonka suhde on ajautunut kriisiin. On kolmihenkinen perhe, jota suru tuntuu ympäröivän. On myös perinteisempiä painonpudotuksen toivossa saapuvia, jotka uskovat sen parantavan heidän elämänsä kipukohdat. Viimeisenä myös mies, joka harrastaa hyvinvointiretriittejä. Kaikkia näitä parannuksen toivossa saapuneita eksyneitä sieluja luotsaa hyvinvointiguru Maša. Maša, joka on päättänyt nostaa retriittinsä aivan uudelle tasolle varmistaessaan, että hänen rakkaiden asiakkaidensa muutos olisi pysyvä.
 
' Yhdeksän vierasta, jotka asettuivat juuri nyt taloksi huoneisiinsa, kiertelivät paikkaa, lukivat hermostuneesti infopakettia, joivat smoothieta, nauttivat ehkä ensimmäisistä kylpylähoidoista ja odottivat pelokkaina, mitä tuleman piti.
Maša rakasti heitä jo nyt. Heidän vaivautuneisuuttaan ja itsehalveksuntaansa, heidän läpinäkyviä valheitaan, heidän defensiivisiä vitsejään joilla he yrittivät peittää tuskansa luhistuessaan ja särkyessään hänen edessään. He olivat kymmenen päivää hänen, hän opettaisi ja ravitsisi heitä, muovaisi heistä ihmisiä, joita he voisivat ja joita heidän pitäisi olla. '
s. 98-99 
 
Moriartyn teos osui eteeni juuri oikeaan aikaan. Olen itse kamppaillut löytääkseni tasapainoisen ja terveellisemmän kehyksen elämälleni. Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista puhuttelikin minua siis juuri tässä hetkessä. Jokaisella retriittiin saapuneella oli omat haasteensa, jotka kuormittivat elämää, joihin he kaipasivat apua ja tukea. Kuinka ravita mieltä, kehoa ja sielua muutoksessa kohti uutta minää. Tranquillum Housen puitteet kuulostivat ihanilta vanhoine historiallisine kartanoineen, hierontoineen ja kylpyineen, räätälöityine ruokineen ja elämineen ilman elektroniikan tuomia häiriötekijöitä. Olla vain läsnä ja tehdä aamu taijia ruusupuutarhassa. 

Olin siis teoksen lumoissa seuraamassa lukuisien eri henkilöidemme matkaa itseensä. Pidin siitä, kuinka kertoja aina vaihtui niin että Moriarty pystyi teoksessaan pureutumaan useammanlaiseen kipeään ihmiskohtaloon. Ikävä kyllä Mašan hoitometodit rupesivat saamaan lisäkierroksia teoksen edetessä niin että lopulta mentiin jo aika pahasti yli. Henkilöitä oli muutenkin jo niin monia, että heidän rakentamisensa monitahoisiksi olisi vaatinut paljon palstatilaa ja aikaa uppoutua, mutta tämän kehityksen katkaisi tuo Mašan fanaattisuus. Fokus siirtyi henkilöistä Mašan epätyypillisiin hoitomenetelmiin jättäen henkilöt ja heidän sisäiset kamppailunsa enempi taka-alalle. 
 
Ihastuin siis teoksen alkupuoliskoon mutta petyin siihen suuntaan, johon Moriarty lopulta päätti viedä tarinaansa. Kaikissa teoksissa ei aina tarvitsisi olla niin suurta juonenkaarta ja loppuhuipennusta. Olisin voinut nauttia tästäkin teoksesta vain rauhallisena ihmiskuvauksena. Teos jäikin siis hiukan ohueksi tuoden enempi viihdearvoa kuin puhuttelevaa ajateltavaa. Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista ei yllä Moriartyn Mustat valkeat valheet teoksen tasolle, jossa samppanjakuplainen tarina sai myös tummia sävyjä käsitellen rankkojakin aiheita. Pidän kuitenkin Moriartyn näennäisen kevyestä ja vaivattomasta kerrontatavasta, joka imaisee mukaansa. 
 
Tähdet: 3 / 5