Don Quijote - Miguel de Cervantes

Kirjan nimi: Don Quijote (El ingenioso hidalgo Don Quijote de la Mancha)

Sarja: Don Quijote #1

Kirjailija: Miguel de Cervantes, suomentanut J.A. Hollo

Julkaisija: Wsoy

Julkaisuvuosi: 1605, suomennos 2005

Sivumäärä: 619

Mistä: Kirjastosta

 

' Sanalla sanoen: hän syventyi lukemaan niin kovin, että häneltä kuluivat siihen yöt ja päivät pääksytysten, ja unen vähyys ja liiallinen lukeminen kuivasi hänen aivonsa siinä määrin, että häneltä vihdoin meni järki sekaisin. Hänen mielikuvituksensa täytti kaikki se, mitä hän kirjoista luki, noitumiset ja riidat, taistelut, haasteet, haavat, rakastavaisten kuiskeet ja lemmenseikkailut, myrskyt ja mahdottomat järjettömyydet, ja kuvittelussaan hän uskoi lukemiensa haaveellisten sommittelujen koko sarjan niin totiseksi todeksi, ettei hänen mielestään maailmassa ollut mitään sen varmempaa historiaa. '

s. 35

 

Don Quijote syntyy kun espanjalaien hidalgo tulee hurahtaneeksi ritariromaaneihin. Hän myy peltojaan ja lukee yöt ja päivät vaeltavien ritareiden seikkailuista. Lopulta hän menettää järkensäkin luullen kaiken tuon lukemansa olevan totista totta. Hän päättää itsekin ryhtyä tuollaiseksi kunniakkaaksi vaeltavaksi ritariksi. Nimekseen hän valitsee Don Quijote, koska se kuulostaa sopivan ritarilliselta. Jokaisella ritarilla pitää myös olla sydämenvalittu, jonka nimeen kaikki sankaritekonsa tekee, ja jonka perään voi yksinäisinä öinään huokailla. Näin eräs kylän tyttö saa tietämättään esittää Don Quijoten mielessä tätä tärkeää tehtävää, toki myös uudelleen nimettynä arvoisalle prinsessalle sopivalla nimellä.

 

Näin luiseva Don Quijote lähtee matkaan pelastamaan maat ja mannut pahantekijöistä. Pian matkaan lähtee myös hiukan yksinkertainen ja tukevarakenteinen Sancho Panza aasillaan aseenkantajaksi. Hän kun uskoo vakaasti Don Quijoten lupauksia sankeriteoista ja niistä palkinnoksi saatavista saarista ja valtakunnista. Yhdessä he päätyvätkin seikkailuun jos toiseenkin. Don Quijoten silmissä majatalot muuttuvat linnoiksi, tuulimyllyt jättiläisiksi, parturinvati kypäräksi ja lammaslaumat sotajoukoiksi. Selkäänsä tämä kaksikko saakin useamman kerran ja varsin osuvasti Sancho Panza nimeääkin Don Quijoten murheellisen hahmon ritariksi. 

 

' - Mitkä jättiläiset? - kysyi Sancho Panza.

- Nuo jotka tuolla näet, - vastasi hänen isäntänsä - nuo joilla on pitkät käsivarret; toisilla ne ovat usein lähes kahden peninkulmankin pituiset.

- Eikö mitä, armollinen herra, - virkkoi Sancho - nuo, jotka tuolla näemme, eivät ole jättiläisiä, vaan tuulimyllyjä, ja ne, mitkä näyttävät käsivarsilta, ovat siipiä, jotka pyörittävät myllynkiveä, kun tuuli niitä liikuttaa.

- Helppo on huomata - vastasi Don Quijote - ettet ole perehtynyt siihen, mikä koskee seikkailuja; ne ovat jättiläisiä, ja jos sinua pelottaa, niin siirry loitommaksi ja käy rukoilemaan minun lähtiessäni heitä vastaan huikeaan ja epätasaiseen taisteluun. '

s. 87-88  

 

Cervantesin 1600-luvulla kirjoittama Don Quijote on jälleen näitä klassikoita jotka kaikki tuntevat nimeltä. Kukapa ei tietäisi tuota lentävää lausetta taisteluista tuulimyllyjä vastaan. Luen säännöllisesti klassikoita ja viimein koin halua sivistää itseäni sen suhteen, minkälainen tuo Don Quijoten legendaarinen taistelu olikaan. Onhan se kuitenkin jäänyt elämään ihmisten suihin sadoiksi vuosiksi aina täällä pohjoisessa Suomessa asti. Lopullinen päätös tähän tarttumisesta syntyi kun tajusin, että Don Quijoten osa 2 olikin kirjoitettu 10 vuotta myöhemmin tälle tarinalle jatkoksi. Näin pystyin hyvällä omallatunnolla tarttumaan vain tähän ensimmäiseen osaan, ja sivumäärä puolittui pelottavasta 1200 sivusta kohtuulliseen 600 sivuun.

 

Don Quijote yllättäkin minut monin tavoin lukukokemuksena. Ensinnäkin tämä teos oli oikeasti aika surkuhupaisia. Olin valmistautunut tarpomaan tuon 600 sivua vaikeaselkoisen klassikkotekstin syövereissä, onhan teos tosiaan kirjoitettu jo 1600-luvulla. Ja vielä mitä! Teksti rullasi mukavasti eteenpäin ja en ollut kyllä uskoa silmiäni kuinka - klassikkomittapuulla - helppolukuinen tämä teos olikaan. Ilmeisesti vanhan ritaritarinan ei tarvitsekaan olla puiseva :D

 

Teoksen alussa esiteltiin lyhyesti Cervantesin elämää taustatietoina ja tuntuu kyllä uskomattomalta kuinka noin rankan elämän jälkeen hän on päättänyt suhtautua elämään huumorilla ja kirjoittanut tämän aikansa suosittuja ritariromaaneja parodioivat teoksensa. Pilkkakirves viiletti kuin nykyajan Terry Pratchetteissä konsanaan. Kuinka kaikki ritarikliseet onnistuivatkaan menemään mönkään Don Quijotella, joka tarkoitti hyvää, mutta useimmiten päätyi vain sotkemaan asiat pahemman kerran mielikuvituksensa siivittämänä. Ja voi Sanzoa joka näki herransa hulluuden, mutta samalla uskoi hänelle luvatun saaren ja mukavan pestin koittavan aina nurkan takana. Yllättäen näiltä sivuilta löytyi paljon myös erilaisia traagisia rakkaustarinoita eli pelkkää ritarisekoilua ei tarvitse pelätä.

 

Cervantes tarjosikin yllättävän mukavan lukukokemuksen. Se on sopivasti kieliposkella kirjoitettu, mutta täyttää laadukkaan klassikkoteoksen kirjallisen annin. Ei siis ihme, että tämä tarina on jäänyt elämään vuosisadoiksi. Hiukan tosin ihmettelen, sitä kuinka ne tuulimyllyt juuri ovat nousseet niin suureen asemaan. Olisiko tuo taistelu kestänyt sen pari sivua, kun taas monet muut vastaavat kommellukset olivat saaneet kymmeniä sivuja tilaa. Ehkä se on jäänyt elämään, koska se oli yksiä ensimmäisiä Don Quijoten kommelluksista. Ota ja tiedä. Tämä teoshan sisälsi myös Gustave Dorén tyylikkäitä kuvituksia ja ainakin niihin oli riittänyt paljon materiaalia. Ne olivatkin mukava lisä elävöittämään tarinan legendaarisia hetkiä.

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muualla luettu: Tuntematon lukija, Morren kirjablogi ja Jokken kirjanurkka  

  

Tonttu: Mies häviää - Antti Leikas

Kirjan nimi: Tonttu - Mies häviää

Kirjailija: Antti Leikas

Julkaisija: Jalava

Julkaisuvuosi: 2026

Sivumäärä: 170

Mistä: Kirjastosta

 

' Sitten kävi kehnosti.

Säikähdin multien yltyvää kihinää, kun muut tontut ymmärsivät minun läsnäoloni, joten yritin pinnistellä itseni kiireesti nurmen pinnalle, jälleen ihmiseksi. Sepä ei käynytkään niin. Työnnyin esiin, lempo soikoon, en ihmisenä enkä edes menninkäisenä - tulin esiin sienenä. En voinut käsittää, miten se oli käynyt. Siinä seisoin, olin jokin rousku, mikä lie.

Siis kiireesti toinen syöksy mustiin syvyyksiin. Imeydyin sähäkästi turpeeseen, kuuntelin hetkisen rihmojen kihinää, pinnistin ylös. Yritys oli yhtä heikko kuin ensimmäinen: jukolisti, nyt ilmestyin näkyviin peltoherkkusienenä, ei yhtään äskeistä kelvollisempi tulos. Syötäväksi kolme tähteä, perheenisäksi ei yhtään. '

s. 54

 

Itse teoksen kynäniekan on käynyt hullusti. Ihmisestä on tullut tonttu. Humuskerroksessa elävän rihmaston osanen. Sienten sukulainen. Kuitenkin mahdollisuudella myös kulkea jalan tai hypähtää maan alle kotaisaan multaan ja kulkea rihmoja pitkin. Leik´sin elämä ei mennyt kuten hän oli suunnitellut. Nyt mielessä siintääkin enää yksi päämäärä. Suunnata Venäjän maalle ja tappaa sen hirmuvaltias, joka on kylvänyt niin paljon sotaa ja tuskaa ympärilleen. Mutta kuinka yksi pieni tonttu voi onnistua näin massiivisessa hankkeessa? 

 

' En pitänyt hengen riistämistä enää syntinä. Pikemminkin toisin päin: pidin sitä lähes välttämättömänä, kun hirveyksien määrä kohosi yhä uusiin lukuihin uutinen uutisen jälkeen, viesti viestiltä, merkki merkiltä. Syypää tähän oli mielestäni erityisesti yksi mies, yksi itsensä toisten yläpuolelle yläntänyt, ihmisen nimen häpäissyt kusipää, jolle mikään rikos ei tuntunut riittävän, eikä mikään nimitys olisi hänelle riittävän iljettävä. Violetinhehkuinen inho väkevöityi sisälläni kiehuen höyrynä yli ohimoreunojen, enkä pystynyt enää kuin mölisemään. Huusin verityötä, kiljuin hengenlähtöä, julistin koston välttämättömyyttä, ärjyin elämän riistämistä siltä pirun sikiöltä. '

s. 19-20  

 

Leikkan teos oli hyvin erikoinen lukukokemus. Välillä sitä pohti millaisella tripillä hän on ollut keksiessään Tonttu-alteregonsa. Samaan aikaan sen kuvaama maailma kiehtoi. Kuin Mikko Kamulan upeassa Metsän kansa-sarjassa, se sai pohtimaan miksikäs ei uskoisi metsänpeitosta löytyviin pieniin asukkaisiin, jotka ovat yhtä luonnon kanssa. Tontutkin olivat tässä osa yhtenäistä sieniverkostoa. Ne pystyivät ottmaan sienen muodon tai liikkuvan tonttuhahmon. Silti he olivat humuksen kautta yhteydessä toisiinsa välittäen tietoa. Olipa herkullista päästä näkemään Leikaan näkemystä tonttujen olemuksesta. Vasta jälkikäteen minulle selvisi, että Laikas on kirjoittanut tätä ennen jo muitakin Tonttu kirjoja, mutta ainakin itse koin tämän teoksen toimineen mainiosti myös itsenäisenä teoksena.

 

Teos yllätti minut myös positiivisesti sisällöllään. Se ei jäänyt hassunhauskaksi tonttusekoiluksi. Leik´sen mielenmaiseman lisäksi sen sivuilta löytyi myös kuvauksia Ukrainen rintamalta, jotka iskivät syvälle sisälle. Taitaen hän oli antanut myös ääneen vainoharhaiselle Venäjän johtajalle, jonka parodia onkin luultavasti ainut tapa jolla tätä olisi voinutkaan käsitellä. 

 

Tartuin tähän Leikasin Tonttu tarinaan, koska se on kirjoitettu täysin ilman suomenkielen yleisintä kirjainta A:ta. Tämä nyanssi sai minut kiinnostumaan. Pohdinkin, huomaisiko lukiessa tiettyä kömpelyyttä. Ja vielä mitä! Leikasin kieli oli monipuolista ilottelua. Niin runsaan kirjavaa sanavarstoa ja leikitteleviä lauserakenteita. Tämä oli todella taitaen kirjoitettu! Pakko kyllä nostaa hattua Leikasille. Tässä oli juuri sopivassa suhteessa absurdia tonttusekoilua ja sydämeen iskevää sodankuvausta. Tämän tunnelma vetosi ja piti paikallaan. Ja mikä kieli! uskomatonta, että tämä teos on tosiaan kirjoitettu täysin ilman a-kirjainta. Mikä työmaa se onkaan varmasti ollut. Lämmin suositus tälle pienelle teokselle, vaikka se voikin alkujaan kuulostaa aika erikoiselta. Kaikessa outoudessaan tämä lukukokemus myös palkitsi.

 

Tähdet: 4.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirjavinkit   

  

Homeros: Troijan sota ja Odysseuksen harharetket - Paavo Castrén (Klassikkohaaste 23)

Kirjan nimi: Troijan sota ja Odysseuksen harharetket (Ilias & Odysseia)

Kirjailija: Homeros, suomentanut Paavo Castrén

Julkaisija: Otava

Julkaisuvuosi: n. 700 eaa, suomennos 2016

Sivumäärä: 545

Mistä: Omasta hyllystä

 

 ' Thetis puhkesi kyyneliin ja ihmetteli, mahtoiko jumalista kukaan muu joutua kärsimään sellaista surua kuin hän, joka Zeuksen tahdosta joutui menemään naimisiin kuolevaisen miehen kanssa. Tämä mies vietti nyt jo vanhuudenpäiviä kotona. Mutta Zeus oli antanut hänen synnyttää uljaan pojan, jota hän kaitsi ja kasvatti, kunnes joutui lähettämään hänet sotaan Troijaan vastaan tietäen, ettei saisi häntä enää elävänä takaisin. '

s. 104-105

 

Oli ennustettu, että Thetis synnyttäisi pojan, joka olisi mahtavampi kuin isänsä. Näin ollen tämä kuolematon nymfi naitettiin kuolevaiselle eikä kukaan Olympoksen jumalista häntä uskaltanut kosiskella. Hänen häistään saakin alkunsa tapahtumat, jotka myöhemmin johtivat jumalatarten kauneuskilpailuun, Pariksen tuomioon ja kauniin Helenan ryöstöön - olihan itse Afrodite tullut luvanneeksi hänet Parikselle puolisoksi. Ja näin Troijan sodan askelmerkit tultiin laskeneeksi ja lliaan tarina Troijan sodasta ja sen toinen toistaan rohkeammista urhoista voi alkaa. Myös Thetis joutuu lähettämään oman poikansa tuonne rajulle sotatantereelle, ja Akhilleuksen rooli sodassa osoittautuukin tärkeäksi.

 

Voitokkaan Troijan sodan jälkeen miehet lähtevät laivoillaan kohti kotiaan. Ithakan saarella urhean Odysseuksen poika Telemakhos odottaa isäänsä takaisin kotiin häätääkseen röyhkeät ja mässäilevät kosijat. Häntä ei kuitenkaan kuulu. Naamioituneen jumalatar Athenen kehotuksesta hän lähteekin matkalle selvittämään isänsä kohtaloa. Kaikkien odotusten vastaisesti Odysseus on nimittäin elossa. Hänen kohtalonaan oli kymmenen sotavuoden jälkeen päätyä vielä kymmeneksi vuodeksi harharetkille suututettuaan itse merten jumalan Poseidonin. Hän selviää niin lihansyöjä kykloopeista, noita Kirken juonista, seireenien kutsuhuuduista ja monista muista koitoksista ennen pääsyään viimein kotiin. Ja vannoo kostoa kaikille niille jotka ovat häntä vastaan rikkoneet Ithakalla hänen poissaollessaan.  

 

' 'Kuule minua, tummahiuksinen Maanjärisyttäjä, jos todellakin olen poikasi, ja sinä sanot olevasi isäni, älä anna tuhoisan Odysseuksen, Laerteen pojan, jonka koti on Ithakassa, koskaan palata kotiinsa. Mutta jos hänen kohtalonaan on vielä nähdä omaisensa ja päästä isänmaahansa ja komeaan kotiinsa, pääsköön perille vasta aikojen päästä, kaikki kumppaninsa menettäneenä, vieraalla laivalla ja löytäköön kotinsa surkeassa tilassa.' Näin hän lausui rukoillen, ja tummahiuksinen Poseidon kuuli häntä. '

s. 281-282

 

Homeroksen Illias ja Odysseia kuuluvat jälleen siihen klassikoiden kastiin, jonka tarinan lähes kaikki tuntevat edes jollain tasolla, mutta jonka varsin harva on silti itse varsinaisesti lukenut. Kun tämä Castrénin suomennos ilmestyi kymmenn vuotta sitten, toivoin sen heti joululahjaksi. Mutta niin vain se jäi hyllyyn odottamaan oikeaa lukuhetkeä. Minua nimittäin jännitti kuinka vaikea teos lopulta olisikaan kyseessä. Nyt kuitenkin koitti kirjabloggaajien klassikkohaasteen aika, ja mikä olisikaan paremmin sopinut sen antamiin raameihin. Varsinkin kun lisäponttia tähän koitokseen antoi juuri ilmestynyt Odysseus elokuva.

 

Castrénin suomennos koostuu kolmesta osasta. Ensin käsitellään Illiasta. Yllätyinkin kun Castrén kertoi esipuheessaan, että varsinainen Illias ei suinkaan valota noita sotaan johtaneita syitä eikä myöskään kerro sen päätöstä. Sen sijaan se kuvaa vain tiettyä osiota sodan melskeessä. Castrén päättikin sisällyttää tähän teokseen koko tuon Troijan sodan mytologian, jotta Illiaan konteksti kävisi paremmin selväksi. Koin tämän varsin lukijaystävälliseksi valinnaksi, sillä itse ainakin olisin kovin jäänyt ihmettelemään muuten. Illiaksen osuudet Castrén on suomentanut käännösten avulla, koska tuo työtaakka alkuperäiskielisestä kääntämisestä Odysseian lisäksi olisi ollut liian suuri.

 

Oli tosiaan upeata kuulla, että Castrén on Odysseian tosiaan kääntänyt ihan alkuperäiskielestä. Aikamoinen urakka siinä on ollut. Toki runomitta on muutettu proosaksi. Ehkä jotain on lukukokemuksessa näin menetetty, mutta toisaalta näin tarinasta tuli huomattavasti lukijaystävällisempi. En olisi varmaan itsekään uskaltautunut runomitassa tähän tarttumaan. Koen, että käännös olikin varsin laadukas näinkin.

 

Ja sitten tärkeimpään eli mitä tämän klassikon lukeminen lopulta tuntui. Alun jännitys onneksi hellitti nopeasti, sillä niin hyvin Castrén onnistui johdattamaan lukijansa näiden tarustojen äärelle. Kyllä sen huomasin, että Illiaan sotatannerkuvaukset rupesivat kuitenkin jossain kohtaa hiukan puuduttamaan. Niin monen monta kymmentä urhoa siellä on kuvattu ja heidän yhteenottojaan. Omalla tavallaan tämäkin osuus kuitenkin palkitsi, sillä nyt viimein sain selkeäksi mieleeni miten siellä olleet irralliset tarinat kuten jumalattarien kauneuskilpailu, Helenan ryöstö, Akhilleuksen legenda ja Troijan hevonen, liittyivätkään kaikki toisiinsa selkeänä jatkumona. Ja että moni näistä ei edes sisältynyt alkuperäiseen Illiakseen! Myös se yllätti kuinka paljon eri jumalat ottivatkaan osaa sotaan auttaen omia suosikkejaan. Tai kuinka kiehtovaa oli kuulla hautajaisturnajaisista.

 

Odysseuksen lukeminen taas palkitsi jo ihan itsessään. Tarina oli kieltämättä vetävä. Tätäkin lukiessa koki kuitenkin yllätyksiä kerrakseen, sillä usein tosiaan viitataan juuri noihin Odysseuksen harharetkiin. Teoksessa oli kuitenkin suuressa roolissa myös hänen poikansa, joka tuskaili kosijoiden kanssa kotisaarella ja lähti etsimään tietoa isästään. Athene myös kuiski niin isän kuin pojan korviin milloin kenenkin hahmossa auttaen suosikkejaan. Yllättävän sukkelaan Odysseus selättikin koitoksensa. Melkein puolet Odysseuksesta olikin sitä kun hän palaa kerjäläiseksi naamioituneena Ithakaan ja rupeaa suunnittelemaan kostoaan röyhkeille kosijoille. 

 

Tämä Castrénin suomentama kokonaisuus tarjosikin minulle enemmän kuin osasin odottaakaan. Tarinat pitivät otteessaan ja kieli soljui vaivatta eteenpäin. Turhaan olin siis pelännyt etukäteen teoksen raskautta (vaikka jotkut Illiaksen hetket olivat kallistua hiukan jo tälle saralle). Loppuun Castrén oli vielä lisännyt tietokirjamaisen osion, jossa hän avaa enempi tuon ajan tapoja ja maailmaa. Sekä tietenkin esittää missä tuo kiistelty Odysseuksen reitti oikein kulkikaan. Aikamoisen kulttuuriteon Castrén on tehnyt jaksaessaan paneutua alkuperäistekstin syövereihin käännöstyössään. Ehkä joku toinenkin innostuu näiden antiikin tarujen maailmaan tarttumaan uuden Odysseia elokuvankin innostamana.

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muualla luettu: Löytöretkellä Turkissa ja muita matkakertomuksia  

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kiitos Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogin Gregoriuksen haasteen järjestämisestä! Tässä linkki koosteeseen, josta voi poimia muita klassikoiden lukuvinkkejä. 

 

Aiemmat klassikkohaasteeni:

Klassikkohaaste 15: As you like it - William Shakespeare

Klassikkohaaste 16: Romeo & Juliet - William Shakespeare

Klassikkohaaste 18: Rautatie - Juhani Aho

Klassikkohaaste 19: Sukelluslaivalla maapallon ympäri - Jules Verne

Klassikkohaaste 20: Kasvattitytön tarina - Jane Austen

Klassikkohaaste 22: Nalle Puh - A.A. Milne     

Taikurin hattu - Tove Jansson

Kirjan nimi: Taikurin hattu (Trollkarlens Hatt)

Sarja: Muumit #3

Kirjailija: Tove Jansson, suomentanut Laila Järvinen

Julkaisija: Wsoy

Julkaisuvuosi: 1956, suomennos 1984

Sivumäärä: 146

Mistä: Kirjastosta

 

' Sillä vuoren huipulla oli hattu, korkea musta hattu.

- Joku on ollut täällä ennen meitä! sanoi Nipsu.

Muumipeikko otti hatun ja katsoi sitä. - Se on hyvin hieno, hän sanoi. Ehkäpä se sopii sinulle, Muikkunen.

- Ei, ei, sanoi Nuuskamuikkunen, joka rakasti vanhaa vihreää hattuaan. Se on aivan liian uusi!

- Ehkä isä haluaa sen, mietti Muumipeikko.

- Otetaan se mukaan, sanoi Nipsu. Mutta nyt minä tahdon kotiin. Minun vatsani ulvoo kahvia. Ulvooko teidän?

- Vielä tuota kysyt! sanoivat Muumipeikko ja Nuuskamuikkunen sydämensä pohjasta.

Tällä tavoin he löysivät Taikurin hatun ja veivät sen mukanaan kotiin aavistamatta, että he sen avulla muuttivat Muumilaakson kaikenlaisten taikuuksien ja omituisuuksien temmellyskentäksi. '

s. 12-13

 

Talviunien jäleen koittaa jälleen kevät Muumilaaksoon. Muumipeikko, Nuuskamuikkunen ja Nipsu lähtevät retkelle vuorelle ja löytyävät sieltä suuren mustan silinterihatun. He ottavat hatun mukaansa ja tulevat samalla tuoneeksi Muumilaaksoon yllättävää taikaa. He eivät nimittäin tiedä vielä, että tämä hattu ei ole mikä tahansa hattu vaan Taikurin hattu, ja täten kaikki sinne joutuva muuttaa muotoaan. Muumitalon asukkaat pääsevätkin kokemaan kaikenlaista yllättävää kun tulee mahdolliseksi lentää pilvillä tai tehdä vedestä mehua. Muuttaapa Muumipeikko ulkomuotoaankin ja koko Muumitalon valtaa viidakko. Hatun kanssa paranee siis olla varuillaan. Saapuupa Muumitaloon myös pienet hassusti puhuvat Tiuhti ja Viuhti matkalaukkuineen. Eikä pidä unohtaa Mörköä tai itse Taikuria, joka ratsastaa mustalla pantterillaan etsien Kuningasrubiinia.

 

' Ja jokaisella matkallaan he olivat löytäneet uusia ystäviä ja vieneet heidät mukanaan kotiin Muumilaaksoon. Muumipeikon äiti ja isä ottivat kaikki heidän tuttavansa vastaan yhtä rauhallisesti. Sisään tuotiin vain uusia vuoteita ja ruokapöytää suurennettiin. Niin Muumitalosta oli tullut hulinatalo, missä jokainen teki mitä päähän pälkähti eikä kukaan pitänyt murhetta huomisesta. Tosin siellä toisinaan tapahtui järkyttäviä ja kauheita asioita, mutta kenelläkään ei ollut koskaan aikaa ikävystyä. (Ja se oli suuri etu.) '

s. 8-9  

 

Olen tullut lukeneeksi Muumi-kirjat aika hyppien sieltä ja täältä. Näin ollen en ole päässyt huomaamaan Muumien kehitystä kronologisessa järjestyksessä. Tässä tarinassa Muumitalossa oli jo kuitenkin aika paljon vilskettä ja vilinää, kun Muumiperheen lisäksi nurkissa luuhasivat edellisistä teoksista mukaan tarttuneet Niiskun sisarukset, Hemuli, Piisamirotta, Nipsu ja Nuuskamuikkunen. En ollut tajunnutkaan ennen kuinka suuressa roolissa esimerkiksi Hemuli oli näissä tarinoissa seikkaillessaan Muumiperheen mukana.

 

Tämän muumikirjan kansien välistä löytyi paljon tv-sarjastakin tuttuja klassikkohetkiä. Oli pilvillä ratsastusta, muumipeikon muuttumista kummituseläimeksi, hattivattien saarta, Tiuhtia, Viuhtia ja mörköä, taikurin toiveita. Toisaalta en taas muistanut Muumimamman hikeentymistä lapsosiin ja heidän patistamista luolaan yöpymään enkä suurta mamelukkikalan kalastusreissua ainakaan tässä muodossa. Tässähän Muikkunen oli myös alussa mukana nukkumassa Muumitalossa talviunia. Enkä ollut uskoa silmiäni kun Muumipeikon muuttuessa kummituseläimeksi, muut kävivät häneen ihan fyysisesti käsiksi! Muumimammastakaan en aistunut läpi koko tarinan samaa ainaista lämpöä kuin yleensä.

 

Minulle jäikin tästä teoksesta hiukan kahtiajakoiset tunteet. Toisaalta oli mukavaa päästä lukemaan nuo ikoniset muumiseikkailut nyt ihan kirjojen sivuilta. Silti samaan aikaan tuntui, että tämä pieni teos oli aivan liikaa täynnä kaikkea. Milloin taikurin hattua teki mitäkin ja milloin lähdettiin veneretkelle uusiin seikkailuihin ja taas luolaan ja kalastusretkelle ja viidakkoa ja lopuksi  vielä Tiuhti, Viuhti, Mörkö, Taikuri... Huh ihan hengästytti tuo tapahtumien tykitys. Jäin kaipaamaan upean Muumilaakson marraskuun rauhallisen viipyilevää kerrontaa, joka sai pohtimaan syvällisiä. 

Muumitarinoiden ote tuntuukin muuttuneen ajan kanssa. Alkupään osat olivat enempi tällaisia seikkailukertomuksia, mutta loppua kohden Janssonin taituruus pääsi enempi esiin tarinoiden rauhottuessa ja Muumien löytäessä omat persoonansa joiden kautta käsitellä syvällisempiäkin teemoja. Ei Taikurin hattukaan toki jäänyt täysin ilman ajattelua stimuloivia hetkiä (voi kokoelmansa täyteen saanutta Hemulia!). En kuitenkaan täysin lumoutunutkaan.

 

Tähdet: 3.5 / 5

 

Muut sarjasta lukemani osat: 

1. Muumit ja suuri tuhotulva

2. Muumipeikko ja pyrstötähti

4. Muumipapan urotyöt

5. Vaarallinen juhannus

6. Taikatalvi

8. Muumipappa ja meri

9. Muumilaakson marraskuu    

 

Muualla luettu: Kirjahullun päiväkirja, Lukutoukan kulttuuriblogi, Oksan hyllyltä, Ankin kirjablogi, Kaisa Reetta T., Kirjahilla, Lukijatar, Yöpöydän kirjat, Hurjan Hassu Lukija, Kirjakaapin kummitus, There's no such thing as too many books, Hemulin kirjahylly, Kirjojen pyörteissä, Kirjasähkökäyrä, Anna minun lukea enemmän, Luettua elämää, Unelmien aika ja Kirjavinkit

 

Vintagea ja veritekoja - Hanni Maula

Kirjan nimi: Vintagea ja veritekoja

Sarja: Helvi Helve tutkii #1 

Kirjailija: Hanni Maula

Lukija: Annu Valonen

Julkaisija: Karisto

Julkaisuvuosi: 2025

Kesto: 12h 30min 

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Hauhon kylän voimakas persoonainen eläkeläinen Helvi Helve on ulkoiluttamassa pikku mussukkaansa, kun hän rupeaa ihmettelemään, miksi naapurin Paaterosta ei ole kuulunut pitkään aikaan. Hän menee kurkistamaan sisälle, ollaanhan tässä pitkäaikaisia naapureita, ja löytää Paateron ruumiin. Poliisi pitää juttua jälleen yhden ikäihmisen luonnollisena kuolemana, mutta Helviä tilanne epäilyttää. Vaikka Helvi onkin eräänlaisen ihmisvihaajan maineessa ärhäköinen puudeleineen, ei hän näe muuta vaihtoehtoa kuin yhdistää voimansa perinnerakentamisen perässä kylään muuttaneen Riitan sekä kyläkauppaa pitävän Hannun kanssa. Pian kolmikko juokseekin läpi monen monituiset vintage-tapahtumat, sillä Paateron jäämistö on hämmästyttävän täynnä merkkivalaisimia. Poliisinkin on aika ottaa tapaus vakavammin, kun ruumiita rupeaa tulemaan lisää. Mihin ihmeeseen Paatero olikaan sekaantunut?

 

Maula onnistui tarjoilemaan juuri sellaista letkeän riemukasta cosy crimea, joka iskee minuun. Hahmot olivat täynnä omanlaisiaan vahvoja persoonia ja oi apua tuota Helvin pientä mussukkaa. Siinä oli puudelilla omaa tahtoa ja näkemystä. Aivan mahtavaa, että tällainen herkullinen cozy crime -sarja löytyi nyt kotimaisen tekijän käsistä! Olen nimittäin aiemmin rakastunut Richard Osmanin Torstain murhakerho sarjaan ja jotain samaa tunnelmaa tässäkin oli. Vahvapersoonaiset ikäihmiset ratkovat mysteereitä ja toheltavat menemään unohtamatta huumoria.

 

Tämä teos oli kyllä täydellinen valinta mökille. Mieheni suvun mökki on nimittäin Hämeessä ja tämä dekkari sijoittui Hauholle. Kävimmekin Hauholaisessa tapahtumassa Herkkujen yössä ja yksi kohteistamme oli juurikin tuo Hauhon Alvettulan kyläkauppa, jossa Hannunkin tulkitsen olleen töissä. Tai ainakin itse bongasin heti kirjan sivuilta tutut kaksi siltaa ja tuon omintakeisen kyläkaupan. Kuvassa näkyykin kaupan edustalla oleva karhu taustana. Kuinka mahtavaa olikaan päästä tuttuihin maisemiin! Tietysti minulle kävi jälleen klassisesti kuitenkin niin, että mökkilukemiseni osui mihinkäs muuhun kuin talviseen tarinaan jälleen :D

 

Tämä teos kuitenkin hurmasi minut. Se vaihteli kertojanäkökulmia sopivasti niin, että henkilöt tulivat tutuiksi. Ärhäkkä Helvi puudeleineen ja autoineen, vielä omaa paikkaansa eläkeläisenä etsivä Riitta sekä synkemmän menneisyyden omaava Hannu. Poliisi Annalla taas ex-mies ja tökerö työpari aiheuttivat harmaita hiuksia. Eikä pidä unohtaa suomi vintagea! Vaikken mikään harrastaja olekaan niin Tynellin valaisimet ja Arabian papukaijakannut vilahtelevat herkullisesti osana tekstiä. Aion ehdottomasti palata tulevaisuudessakin seuraamaan, mitä Hauholaiset pääsevätkään ratkaisemaan jatkossa.

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muualla luettu: Kirsin Book Club, Kirsin kirjanurkka, Kirjarouvan elämää, Kirjojen kuisketta, Tuijata, Kirjoja hyllystäni, Kirjasähkökäyrä, Luetut.net, Kauniimpaa kuin koskaan ja Kirjavinkit 

  

Pieni talo suuressa metsässä - Laura Ingalls Wilder

Kirjan nimi: Pieni talo suuressa metsässä (Little House in the Woods)

Sarja: Pieni talo preerialla #1

Kirjailija: Laura Ingalls Wilder, suomentanut Heidi Järvenpää

Lukija: Elina Keinonen
Julkaisija: Tammi

Julkaisuvuosi: 1932, suomennos 1961 ja äänikirja 2021

Kesto: 3h 33min 

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Eletään 1800-luvun loppua Yhdysvalloissa. Pieni Laura tyttö asuu perheensä kanssa keskellä suurta metsää. Kaupunki on paikka jonne isä vie metsästämiensä eläinten turkit ja josta hän tuo mekkokankaita mukanaan. Laura ei siitä kuitenkaan tiedä sen enempää. Heidän talonsa ja metsä on hänen kotinsa. Päivät kuluvat kotitöitä tehden ja vuodenkierron mukaan eläen. Milloin savustetaan lihoja, milloin kerätään vaahterasiirappia puista, milloin tehdään juustoa. Itaisin istutaan yhteen ja isä soittelee viulua ja kertoilee tarinoita.

 

Olipa tämä klassikko ihana! Jotenkin tämä pieni teos onnistui olemaan niin sympaattinen. Wilder on onnistunut tavoittamaan pienen Lauran maailman ihmetyksen, ja samalla lukijan eteen maalataan taitaen kuvauksia tuon ajan elosta. Päivittäisistä töistä ja pyhäpäivien tylsyydestä kun mitään ei saanut tehdä. Tai siitä kun kohtaakin pihalla karhun. Enpä ollut ennen tiennytkään, että juoksutetta juustontekoon saatiin pienten vasikoiden sisälmyksistä. Tai että siirapista tehtiin karamelleja lumen avulla. Tai että talven vaaleaa voita pystyttiin värjäämään keltaisemmaksi porkkanaraasteella. Sarja onkin ilmeisesti osin omaelämänkerrallinen, joten ei ihme, että Wilder on saanut puhallettua näihin arkisiin askareisiin eloa. 

Tämän teoksen kuuntelu oli kiehtova kurkistus oman aikansa maailmaan yhden syrjäisen kodin piirissä. Lauran viaton ja kiinnostunut mieli veti puoleensa. Tämä oli sellainen tunnelmallinen pieni välipalateos, joka lämmitti kuin muhkea villapaita. Pohdin jo pitäisikö tämä sarja hankkia omaan hyllyyn, sillä jotenkin kuunnellessa jo tuli sellainen olo, että tämän pariin voisi joskus palatakin. Onneksi Pieni talo preerialla on sarja, joka sisältää lukuisia osia, joten kuunneltavaa riittää jatkossakin, kun kaipaa lapsekasta historian tunnelmointia.

 

Tähdet: 4.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirjahilla, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan ja Kirjavinkit   

 

Täydellinen osuma - Elena Armas

Kirjan nimi: Täydellinen osuma (The Long Game)

Sarja: Green Oak #1 

Kirjailija: Elena Armas, suomentanut Susanna Dakash

Lukija: Henna Mäki-Filppula & Valtteri Turunen
Julkaisija: Gummerus

Julkaisuvuosi: 2023, suomennos ja äänikirja 2026

Kesto: 14h 32min 

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Adalyn on kunnianhimoinen nuori nainen, jonka viestintäura pyörii jalkapallojoukkue Miami Flames:in ympärillä. Huippujoukkueen kausi on ollut hiukan vaisu ja pahemmaksi vain menee. Aina niin hillitty ja osaava Adalyniltä palaa nimittäin pinna lopullisesti ja silloin seuran maskotti saa tuta hänen raivonsa. Paha vain, että tämä maskottilinnun höyhennys saadaan videolle ja siitä tulee viraali. Seuran johtaja, joka on myös Adalynin etäinen ja vaativa isä, päättää lähettä Adalynin pois jaloista kunnes kohu laskeutuu. 

 

Adalyn lähtee siis kohti tuntematonta ja löytääkin itsensä pohjoiscarolinalaisesta pikkukaupungista. Ja se joukkue josta hänen pitäisi rakentaa menestystarina onkin tyttöjen junnujoukkue, jossa joku tytöistä juoksee tutussa ympäriinsä ja hyvä jos pallo edes löytää tiensä oikeaan päätyyn. Tämän joukkueen valmentaja Cameron on puolestaan entinen maalivahtitähti, joka on halunnut paeta julkisuuden valokeilaa tänne vuoristoiselle syrjäseudulle nimettömyyden parran taakse naamioituneena. Eikä mikään onnistu ärsyttämään häntä enempää kuin piikkikoroissaan ja jakkupuvuissaan keikistelevä Adalyn. Mutta seuraa on luotsattava yhteisvoimin, vaikka yhteistyö olisikin aloitettu aivan väärällä jalalla.

 

Nyt kun jalkapallon MM-kisat täyttävät öisin television, minäkin halusin päästä mukaan tähän jalkapallohuumaan. En millään jaksa valvoa noita otteluita katsellessa, mutta sopivasti nyt on ilmestynyt näitä sporttiromantiikka kirjoja, joista löytyikin sopiva jalkapalloteos. En tosin ollut etukäteen tajunnut kirjan joukkueen olevan tyttöjen junnuliiga, mutta eipä se menoa haitannut. Niin sympaattisia tytöt olivat, vaikka heidän kehityksensä olikin hiukan epäuskottavaa huomioiden lähtötason.

 

Tämä teos oli siis paluu jälleen viihteellisen romantiikan pariin. Onneksi olin ehtinyt kuuntelemaan välissä jotakin muuta, sillä nyt tämä tuntui taas vain mukavan leppoisalta ja juurikin viihdyttävältä teokselta. Nauroin niin paljon kun kaksikko kilpailuvietteineen haastaa toinen toisensa osallistumaan pikkukaupungin kaikkiin ohjelmiin vuohijoogasta savityökurssille. Huumoria oli juuri sopivasti ja pääparin välinen kemia toimi. Tätä kuunnellessa tuli mieleen Beth O´Learyn teokset, joista olenkin pitänyt. Tässä myös pohjustettiin jo vähän seuraavaa osaa eli Green Oakissa tavataan luultavasti jälleen. Mieluusti kuuntelen viihdenälkään jatkossakin Armasin teoksia.

 

Tähdet: 4 / 5