Tuhkan valtiatar - Sarah J. Maas

Kirjan nimi: Tuhkan valtiatar, osa 1 & 2 (Kingdom of Ash)

Sarja: Throne of Glass #7

Kirjailija: Sarah J. Maas, suomentanut Sarianna Silvonen

Julkaisija: Gummerus

Julkaisuvuosi: 2018, suomennos 2022

Sivumäärä: 1167 (695 + 472)

Mistä: Kirjastosta

 

' Prinsessa oli lukittu arkkuun, joka oli kätketty saarelle joen sydämeen, ja hän kertoi itselleen tarinaa kerran toisensa jälkeen kun iankaikkinen tuska raateli hänen ruumistaan. '

s. 12

 

Suuri päätös on koittanut: mahtava lopputaistelu on edessä joka tulee määrittämään voittaako Erawanin pimeys vai Aelin johtama toivon rintama. Taistelun myrskyn dramaattisten tapahtumien seurauksena Aelin ei kuitenkaan ole suinkaan valtakunnassaan Terrasenissa johtamassa joukkoja serkkunsa soturiprinssi Aedonin rinnalla. Siellä Aelinin roolia nimittäin esittää hovin muodonmuuttaja Lyssandra. Vaivalla yhteen haalittujen sotajoukkojen ei voi antaa tietää totuutta. Nimittäin että Aelin on poissa.

 

Aelin makaa rautaisessa arkussa - kaiken taikuuden takahduttavassa vankilassa haltiakuningatar Maeven vankina. Häntä kidutetaan toinen toistaan julmemmin keinoin ja hänet koitataan saada murtumaan lopullisesti. Aelinin puoliso Rowan ei kuitenkaan menetä toivoaan. Hän etsii Aelinia vaikka maailman ääristä haltiatovereidensa kanssa. Aelinin on pakko kestää. Ja heidän onnistua. Lisää viimeisiä joukkoja kerätään yhteen mantereella, mutta riittääkö sekään Erawanin ylivoimaisia pimeyden olioita vastaan. Mutta ilman Aelinia, mitä mahdollisuuksia heillä on ? 

 

' Olipa kerran maa, joka paloi kauan sitten tuhkaksi, ja siellä nuori prinsessa, joka rakasti valtakuntaansa... '

s. 12

 

Se on jotenkin haikeaa, kun sarja jota on jo pitkään seurannut tulee päätökseensä. Olen varsinkin nämä viimeiset kirjat lukenut aikamoista haipakkaa. En ole malttanut lopetta lukemista kun olen halunnut elää näiden hahmojen parissa jännittävät viimeiset hetket. Odottaen miten kaikki tulee päättymään ja samalla peläten, että tarina viimein tulee päätökseensä. Onneksi minulla on vielä Maasin Crescent city-sarjasta kolmas osa lukematta ja pian Valtakunta-sarja saa myös jatkoa, joten vaikka näille rakkaille hahmoille joutuukin sanomaan heipat niin eroahdistus Maasin romantasioihin ei ehdi muotoutua liian suureksi.

 

Tämäkin sarja on kasvanut paljon. Kirja kirjalta siihen on tullut lisää syvyyttä ja hahmoja. Maailma muotutunut kypsemmäksi ja tarinan imu vienyt aivan menneessän. Tässäkin teoksessa oli jo niin eeppiset mittasuhteet tähän loppuun pedattu, että vaikean paikan edessä on Maas ollut. Kuinka luoda tyydyttävä lopetus? Mielestäni olikin hyvä jakaa edelleen tarina erillisiin juonilankoihin Aelinin kidutukseen, etsijäpartioon, noitien ja Dorianin seikkailuihin sekä itse armeijan sotajoukkioihin. 

 

Vaikka pidänkin paljon fantasiakirjallisuudesta niin pakko se on tunnustaa, että suuret taistelut eivät oikein jaksa pitää kiinnostustani yllä. Luonnollisesti tämä viimeinen osa pitääkin sisällään tämän monen monta osaa pedatun eeppisen lopputaistelun, mutta onneksi tosiaan tasapainona oli nuo monet kertojanäkökulmat rakentamassa kukin omia palasiaan loppuratkaisuun. Haikein mielin nyt onkin aika jättää hyvästit Aelinille ja kumppaneille. Hyvin Maas onnistui pitämään pakkansa koossa aivan loppuun asti.

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muut sarjasta lukemani osat: 

1. Lasipalatsi

2. Keskiyön kruunu

3. Tulen perillinen

4. Varjojen kuningatar

5. Taistelun myrskyt

6. Aamunkoiton torni  

 

Harakkamurhat - Anthony Horowitz

Kirjan nimi: Harakkamurhat (Magpie Murders)

Sarja: Susan Ryeland #1

Kirjailija: Anthony Horowitz, suomentanut Jaakko Kankaanpää

Lukija: Markus Bäckman & Emilia Howells
Julkaisija: Tammi

Julkaisuvuosi: 2016, suomennos ja äänikirja 2026

Kesto: 16h 13min 

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Kustannustoimittaja Susan Ryeland on saanut luettavakseen menestyneen dekkarikirjailijansa Alan Conwayn uusimman käsikirjoituksen. Se on 1950-luvulle sijoittuva dekkari yksityisetsivä Atticus Pündista Hercule Poirotin henkeen. On hiljainen maalaismiljöö pikkukylineen. Sieltä löytyy niin kirkkoherraa kuin kartanonomistajaakin. Ja ruumis jos toinenkin. Hiljalleen selviää, että lähes jokaisella on ollut omat salaisuutensa, mutta kuka olisi ollut valmis peräti murhaamaan suojellanseen sitä?

 

Juuri kun Susan pääsee viimeisimmän Atticus Pünd käsikirjoituksen loppuun hänelle selviää, että viimeiset luvut puuttuvat. Juuri ne joissa varsinainen murhaaja selviää! Ja seuraavana aamuna hän kuulee itse kirjailija Alan Conwayn syöksyneen maalaiskartanonsa katolta kuolemaansa. Poliisi puhuu itsemurhasta, mutta Susan ei pysty unohtamaan kadonneita sivuja. Jotain epäilyttävää tässä kaikessa on. Varsinkin kun Alan Conway tuntui kuvanneen todellisia paikkoja ja ihmisiä kirjojensa sivuille. Susan lähtee siis selvittämään paikan päälle, mitä Alan Conwaylle on todella tapahtunut - ja minkä totuuden puuttuvat sivut pitävätkään sisällään.

 

Harakkamurhien rakenne oli erikoinen. Se pitää käytännössä sisällään kaksi murhamysteeriä. Ensin lyhyt johdanto ja sitten lukija pääsee lukemaan kokonaisuudessaan tuon 1950-luvulle sijoittuvan käsikirjoituksen. Sitten palataankin takaisin nykyaikaan ja Susan lähtee selvittämään toista murhamysteeriä eli itse kirjailijan kuolemaa. Ja ohessa voi sitten itsekseen pohtia, mitähän niissä puuttuvissa sivuissakin oli kerrottu eli mikä oli tuon 50-luvun dekkarin murhan ratkaisu. Olen kyllä lukenut paljon kahden aikatason kertomuksia ja vastikään lukemassani Colleen Hooverin Verityn varjossa oli myös samoin nykyaika sekä käsikirjoitus mitä luettiin siinä ohessa. Näissä kaikissa lukemissani nämä aikatasot ovat kuitenkin kulkeneet vieretysten läpi koko teoksen. Harakkamurhissa tuntuikin vähän oudolta lukea vähän kuin peräkkäin kaksi dekkaria eri miljöissä, mutta sitten lopuksi selvisi kuitenkin vielä ensimmäisenkin mysteeri.

 

Harakkamurhia kuunteli kuitenkin ihan mielellään. Suurena Christien tuotannon fanina juuri tuollaiset maalaismaiseman kyläyhteisön leppoisat murhamysteerit ovat minulle ominta genreä dekkarien saralla. Hiukan jäin tosin kaipaamaan jotain henkilöluetteloa, sillä aluksi olin auttamatta sekaisin henkilöhahmopaljoudessa. Onneksi kuunnellessa eteenpäin näistäkin rupesi hiljalleen saamaan enempi otetta. Myös nykyajan murhamysteeri oli sopivan cozy crimea minun makuuni. Harvinaista kyllä keksin kuitenkin molempien tasojen murhaajat jo hyvissä ajoin. Jäin siis ehkä kaipaamaan vielä jotakin lopun kiepautusta, joka olisi saanut yllättymään. Toisaalta nyt kerrankin sain kokea onnistumisen tunteita sillä kovin usein en dekkareita lukiessa arvaa oikein.

 

Tähdet: 3.5 / 5

 

Muualla luettu: Kaksi sivullista, TPI's reading diary ja Kirjavinkit    

 

Naamiaisten kaunotar - Julia Quinn

Kirjan nimi: Naamiaisten kaunotar (An Offer from a Gentleman)

Sarja: Bridgerton #3

Kirjailija: Julia Quinn, suomentanut Susanna Hirvikorpi

Lukija: Anniina Piiparinen
Julkaisija: Tammi

Julkaisuvuosi: 2001, suomennos ja äänikirja 2021

Kesto: 12h 22min 

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

1800-luvun Lontoon seurapiireissä jokainen äiti haluaa nähdä lastensa saavuttavan hyvän avioliiton. Violet Bridgerton on jo saanut kaksi lastaan luotsattua avioliiton satamaan, mutta nyt vuorossa on Benedictin tai Colinin naittaminen. Ja kaikki seurapiiri äidit koittavat saada pyydystettyä nämä komistukset tyttärilleen.

 

Sophie Beckett elää kuitenkin hyvin erilaisessa maailmassa. Vaikka hänen isänsä onkin aatelismies, on hän silti avioton lapsi. Äpärä, joka kasvatettiin isänsä kartanossa kasvattityttärenä kunnes isä meni uusiin naimisiin ja kuoli. Silloin teini-ikäinen Sophie jää äitipuolensa ja kahden siskonsa palkattomaksi palvelijattareksi, suoranaiseksi kotiorjaksi, vailla toivoa paremmasta.

 

Sitten koittaa Bridgertonien tanssiaiset. Suuret naamiaiset, jonne myös Sophie onnistuu pääsemään naamion suojissa salaa. Ja kukapa muu kuin itse Benedict Bridgerton iskee häneen silmänsä. Tanssijaisten jälkeen tämä hänen unelmiensa hopeapukuinen nainen kuitenkin katoaa. Benedict ei pysty päästämään irti haavekuvastaan. Mutta Sophie tietää suhteen olevan mahdoton, onhan hän vain palvelija ja Benedict aatelismies.

 

Bridgertonit ovat olleet varsin mukavaa höttöistä viihdettä, silloin kun aivot tarvitsevat lepotaukoa. Lontoon 1800-luvun seurapiirien loisteliaat kiemurat ja ihmissuhdedraamat ovat herkullista seurattavaa eivätkä vaadi liikoja voimanponnisteluja ajattelun saralla. Silti Quinnin teoksessa on myös nasevaa sanailua pääparien välillä ja sopivasti pientä kivikkoakin. Täydellistä viihdettä siis!

 

Paitsi, että tällä kertaa Quinn kyllä petti minut. Sophien tarina nimittäin nojaa niin vahvasti Tuhkimoon, että hiukan vähempikin alleviivaus olisi riittänyt. Minua nämä yhtymäkohdat tympäsivät, ja tuli mieleen onko kirjailija tullut laiskaksi, kun ei ole keksinyt omaa juonilankaansa yhdistämään päähenkilöpariaan. En myöskään voinut olla hakkaamatta päätäni seinään siinä kohtaa kun Sophie ei vain suostu tunnustamaan taustaansa, jolloin kaikki olisi ollut niin paljon helpompaa.

 

Valituksistani huolimatta Quinn kuitenkin taitaa tarinankerronnan ja kyllä jälleen tätä kuunteli ihan mielellään. Näyttävät tanssijaiset, seurapiirikäytänteet ja kasvava jännite pääparin välillä pitivät kyllä otteessaan. Oli myös mukava päästä kurkistamaan hieman tuonne palvelijoidenkin elämän puolelle. Lady Bridgertonin hyväsydämisyys lämmitti ja siinähän se todellinen lempeys mitataan miten kohtelee myös alempiaan. Oli myös mukavaa oppia hiljalleen tuntemaan myös Bridgertonien sisaruskatraan nuorempiakin sisaruksia. Edelleen aion siis jatkaa sarjan parissa, onhan Bridgertonin sisaruksia vielä tosiaan liuta jäljellä odottamassa omaa tarinaansa. 

 

Tähdet: 3 / 5

 

Muut sarjasta lukemani osat:

1. Salainen sopimus

2. Yllättävä rakkaus  

 

Muualla luettu: Ruusunnuppuja, Paljon melua kirjoista (Elina), Paljon melua kirjoista (Hanna) ja Morren kirjablogi 

 

Aamunkoiton torni - Sarah J. Maas

Kirjan nimi: Aamunkoiton torni (Tower of Dawn)

Sarja: Throne of Glass #6

Kirjailija: Sarah J. Maas, suomentanut Sarianna Silvonen

Julkaisija: Gummerus

Julkaisuvuosi: 2017, suomennos 2021

Sivumäärä: 768

Mistä: Kirjastosta

 

' Chaol Westfall, kuninkaallisen vartioston entinen kapteeni ja Adarlanin vastakruunatun kuninkaan Käsi, vihasi erästä tiettyä ääntä yli kaiken.

Pyörien kolinaa. '

s. 9

 

Varjojen kuningattaren dramaattisten tapahtumien jälkeen Aelinin ja muiden seuraavia askelmerkkejä päästiin seuraamaan Taistelun myrskyt teoksessa. Adarlan uusi kuninkaan Käsi Chaol sekä uusi vartioston kapteeni Nesryn suuntasivat kuitenkin kohti Eteläistä mannerta, ja nyt pääsemme seuraamaan minkälaisiin seikkailuihin he päätyivätkään tuolla toisella mantereella.

 

He ovat mahtavan Khagan vieraita näiden loisteliaassa palatsissa, mutta kuinka saada Khagan lähtemään mukaan auttamaan heitä sotatantereelle Erawanin pahuutta vastaan? Khagan on nimittäin juuri menettänyt yhden lapsistaan ja suruaika vaivaa valtakuntaa. Palatsissa ei kuitenkaan juonittelut lopu, sillä onhan yksi Khaganin lapsista tuleva perillinen. Mutta kuka?

 

Samaan aikaan Chaolilla on myös oma agenda matkalleen Eteläiselle mantereelle. Hänen selkärankansa on vaurioitunut ja nyt niin ylväs kapteeni joutuu kulkemaan pyörätuolissa. Voisiko joku Torre Cesmen maineikkaista parantajista auttaa häntä mahdottomassa parantumisessa?   

 

' Kaksi tehtävää. Hänellä oli kaksi tehtävää täällä, eikä hän vielä ollut varma, kumpi niistä olisi mahdottomampi.

Hänen piti taivutella Khagan ja tämän kuusi mahdollista perillistä liittymään mahtavine joukkoineen sotaan Erawania vastaan...

Ja hänen piti löytää Torre Cesmestä parantaja, joka voisi jollain keinolla auttaa häntä taas kävelemään.

Joka voisi - hän värähti inhosta näin ajatellessaan - korjata hänet.

Hän vihasi sitä sanaa. Melkein yhtä paljon kuin pyörien kolinaa. Korjata. Vaikka juuri sitä hän aikoi anella tarunhohtoisia parantajia tekemään, itse sana ärsytti häntä silti niin, että hänen vatsaansa väänsi. '

s. 12  

 

Taistelun myrskyt jäi sen verran jännittävään huipennukseen, että oli heti pakko päästä jatkamaan tämän Maasin sarjan parissa. Mutta ai että minä petyinkään kun selvisi, että tämä sarjan kuudes osa ei jatkanutkaan siitä mihin edellinen jäi, vaan olikin Chaolin ja Nessryn tarina. Keskiössä siis juuri ne kaksi päähenkilöä, joista en ole välittänyt oikein missään vaiheessa. Siskoni kuitenkin vakuutteli, että kyseessä ei ole mikään sivupolku vaan kaikki tulee punoutumaan yhteen, kunhan vain annan teokselle mahdollisuuden. Ja onneksi teinkin juuri niin.

 

Alun epäilyksistä huolimatta Aamunkoiton torni nimittäin muotoutui minulle kaikista vahvimmaksi lukukokemukseksi tämän sarjan parissa. Maas onnistui hienosti tavoittamaan itse kunkin päähenkilön sisäisen kasvun matkan. Itsensä hyväksymistä ja traumojensa kohtaamista. Yrenen parantamisprosessit tuntuivat aidoilta - keho ja mieli ovat yhtä ja molempia tarvitaan.

 

Henkisen kasvun lisäksi tämän tarinan miljöö oli myös herkullinen. Khaganin palatsi oli kuin tuhannen ja yhden yön tarinoista ja heidän soturikansansa kuin Mongolivalloittajat. Olikin kiehtovaa päästä kurkistamaan jälleen hiukan erilaiseen maailmaan perinteisen haltia ja kuninkaat fantasiamaailman sijasta. Lentävät rukit olivat myös mainio vastine lohikäärmeille. Jännittäviä hetkiä ja suuria paljastuksia oli myös luvassa sekä toki uusia herkullisia henkilöhahmoja.

 

Tässä teoksessa oli itse asiassa paljon samaa kuin Maasin Valtakunta-sarjan viidennessä Hopealiekkien valtakunta osassa, jossa päästiin seuraamaan Nestan tarinaa ja kasvua. Samalla lailla sivuhenkilö nostettiin keskiöön ja näin pystyttiin keskittymään rauhassa heidän henkiseen kasvuunsa ja uusien asioiden esittelyyn, kun perusjuonta ei tarvinnut kuljettaa sivussa mukana eeppisine taisteluineen. Nämä molemmat tarjosivat pitkien sarjojen kaipaamaa tuoreutta. Olin aivan koukussa Aamunkoiton torniin ja vain ahmaisin tämänkin järkäleen hetkessä. Pakko se on myöntää, että Maas tietää mitä tekee.

 

Tähdet: 5 / 5

 

Muut sarjasta lukemani osat:   

1. Lasipalatsi

2. Keskiyön kruunu

3. Tulen perillinen

4. Varjojen kuningatar

5. Taistelun myrskyt 

 

Kutsuvieraat - Lucy Foley

Kirjan nimi: Kutsuvieraat (The Guest List)

Kirjailija: Lucy Foley, suomentanut Satu Leveelahti

Lukija: Outi Vuoriranta
Julkaisija: Otava

Julkaisuvuosi: 2020, suomennos ja äänikirja 2021

Kesto: 9h 33min 

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

On karu saari Irlannin rannikolla. Sinne pääsee vain veneellä ja matka on pitkä. Silti tällä karulla luodolla myrskytuulten keskellä ollaan viettämässä suureellisia seurapiirihäitä. Jules on menestyneen aikakausilehden päätoimittaja ja hyvännäköinen Will tunnettu televisiosarjastaan. Raha ei ole ongelma, mistä valtaisa tuhansien eurojen hääkakku on merkkinä. Jules ja Will ovat hulluina toisiinsa. Ja saaren kartanon omistava hääjärjestelijä Aoifen tehtävä on pitää huolta, että hääpäivä tulee sujumaan viimeistä piirtoa myöten täydellisesti.

 

Tiedämme kuitenkin, että kaikki ei tule sujumaan suunnitellusti. Hääpäivänä heti kakun leikkuun jälkeen iskee sähkökatkos. Ja sen jälkeen löytyy ruumis... Mutta kuka on saanut surmansa? Ja mikä on ajanut kenet tähän tekoon? Pitää palata edelliseen iltaan ja harjoitusillallisiin, joista lähdetään kerimään auki ihmisten välisiä suhteita. Pinnan alla on paljon jännitteitä, kun saman pöydän ääreen kerääntyvät niin Julesin eronneet vanhemmat ja itsetuhoinen sisko, Willin hurjat yksityiskoulun opiskelijakaverit sekä muut läheisimmät ystävät. Mutta pulpahtaako pintaan myös kauan haudattuna olleita salaisuuksi? Se ainakin tiedetään ettei Julesin täydellinen päivä saa onnellista loppua.

 

En ole aiemmin lukenut paljoakaan tällaisia jännitysteoksia. Ystäväni polttareiden alla kuuntelin kuitenkin Lucy Clarken Yksi heistä ja viihdyinkin yllättävän hyvin hiljalleen paljastuvan ihmissuhdedraaman ja salaisuuksien vyyhdestä. Vyyhdestä, joka johtaa lopulta yhden henkilön kuolemaan, ja josta saadaan pieniä välähdyksiä pitkin matkaa. Kutsuvieraissa rakenne oli hyvin samanlainen ja toisaalta miksi keksiä pyörää uudestaan. Nämä molemmat teokset ovat olleet varsin viihdyttäviä. Kutsuvieraissakin oli monta erilaista kertojaa, jotka olivat kerääntyneet yhteen tuntematta kaikki toisiaan etukäteen. Sitten hiljalleen jokaisen rinnassa sykkivät salaisuudet rupeavat paljastumaan ja samalla rupeaa muotoutumaan uusi kulma myös itse hääparista. 

 

Kutsuvieraat ei tarjoile mitään liian suuria sydämentykytyksiä aiheuttavaa jännitystä. Sen pääpaino on juurikin ihmissuhteissa ja salaisuuksissa. Kuinka erilaisia voimmekaan olla pintakuoren alla. Tunteeko sitä todella toista? Minua kiinnosti kovin kuulla näistä erilaisista Julesin ja Willin elämää risteilleistä elämänlangoista joista lopussa muotoutuukin murhan raamit ja syyt. Oikeastaan viihdyin teoksen parissa todella hyvin kunnes aivan lopussa loppuratkaisu tuntui sisältävän hiukan liikaa yhteensattumia ja silti koko komeus paketoitiin hiukan hätäisesti yhteen ja sitten olikin jo Loppu. Tämä lopun lässähdys jäikin kaivelemaan, koska muuten teos oli pitänyt niin hyvin otteessaan. Aika paljon huomasin myös samankaltaisuuksia tuohon Clarken teokseen. Tämä genre, kutsutaan sitä vaikka viihteelliseksi jännitykseksi, kyllä jäi edelleen kiinnostamaan, mutta pitää seurata rupeavatko nämä toistamaan itseään pidemmän päälle. Mutta suosituksia otetaan tosiaan vastaan mitä kannattaisi seuraavaksi kokeilla.

 

Tähdet: 3 / 5

 

Muualla luettu: Kirsin Book Club, Luetut.net, Unelmien aika, Kirja hyllyssä ja Sivumerkkejä 

   

Minä, Ajuma - Tatu Kokko

Kirjan nimi: Minä, Ajuma

Sarja: Pohjola 2056 #1 

Kirjailija: Tatu Kokko

Lukija: Selma Saarela
Julkaisija: Icasos

Julkaisuvuosi: 2026

Kesto: 7h 38min 

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Ajuma elää pienen veljensä ja perheensä kanssa hyvää ja yksinkertaista elämää Kenian maaseudulla. Ajuma kuuluu ngisonjoneihin ja hänellä on kyky nähdä unissaan enteitä. Ja niin hän näkee maan joka on täynnä vettä. Kun heimosodat vievät häneltä kaiken, lähtee hän etsimään turvallista paikkaa itselleen ja pienelle veljelleen. Ja lopulta pitkällisen matkan päässä siintääkin laivamatka kohti pohjoista ja järvien täyttämää maata Suomea.

 

Tulevaisuuden pohjola ei kuitenkaan tarjoa niin lämmintä vastaanottoa kuin voisi odottaa. Siirtolaisia patistetaan jonoissa eteenpäin kuin karjaa. He saavat uudet nimet ja vaatteet. Keppiä saa jos koittaa puhua omaa kieltään tai koskettaa toista. Ja sitten heidät erotetaan. Ajuma, Ama, päätyy palvelemaan arvostettuun maaherran taloon, varsinaiseen kartanoon. Hän joutuu tarjoilemaan isäntäväelle herkkuja samalla kun oma vatsa kurisee nälästä ja väistelemään vääpelin himokkaita sormia. Mutta Ajuman sisällä sykkii silti oma vahvatahtoinen sydämensä. Voisiko hän löytää oman paikkansa myös tässä uuden komennon yhteiskunnassa? 

 

Kiinnostuin tästä teoksesta heti nähdessäni sen syksyn kirjakatalogeissa. Minua kiehtoo paljon dystopiat ja nyt tarjolla oli Kokon taiteilemaa näkemystä Suomen tulevaisuudesta yhdistettynä afrikkalaisiin näkijäuskomuksiin. Tämä kuulosti sen verran kiehtovalta yhdistelmältä, että laitoin teoksen heti varaukseen kirjastosta. Kuitenkin kirjaston kirja jäi jonnekin jumiin ja päätin sitten kokeilla tätä teosta äänikirjana. Ja ennen kuin huomasinkaan oli tuo 7 tuntia jo kulunut Ajuman matkassa.

 

Kokon luoma tulevaisuuden pohjola ei vaikuta kovin mukavalta paikalta. Tästä tuli mieleen Atwoodin Orjattaresi. Puolueen jäsenet ja kantasuomalaiset voivat hyvin, ja muut ihan suomenruotsalaisia myöten on valjastettu orjien asemaan. Talous pyörii, mutta entä ihmisarvo? Dystopiat ovat kyllä mielenkiintoisia, sille ne herättelevät ajattelemaan mihin suuntaan maailmamme voikaan olla menossa.

 

Ilmeisesti kyseessä on trilogian avaus, jonka kaikki osat ovat itsenäisiä mutta yhdistyvät silti tuohon Suomen tulevaisuuteen vuonna 2056. Paljon jäikin vielä pimentoon tuosta yhteiskuntajärjestyksestä, sillä kaikki tapahtui palvelija Ajuman näkökulmasta ja siten hän vain kuuli katkelmia sieltä ja täältä isäntänsä puheista muille puolueen korkea-arvoisille jäsenille. Tämäkin kuvaus herätti kuitenkin jo kiinnostukseni ja haluan ehdottomasti tietää lisää ja syventyä tähän dystopiaan enemmän. Toivottavasti niissä vain on hiukan vähemmän seksuaalista vallankäyttöä, sillä vääpelin lähentelyt inhottivat ja työnsivät minua paljon irti kirjasta. Ruoskinnat ja muut vallankäytön toimet vielä menee kirjoissa, mutta vähempikin määrä ei-toivottua koskettelua riittäisi. 

 

Tähdet: 3.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirjojen kuisketta, Kirjapöölön huhuiluja ja Leena Lumi   

Verityn varjo - Colleen Hoover

Kirjan nimi: Verityn varjo (Verity)

Kirjailija: Colleen Hoover, suomentanut Taina Wallin

Lukija: Anniina Piiparinen
Julkaisija: Wsoy

Julkaisuvuosi: 2018, suomennos ja äänikirja 2023

Kesto: 9h 44min 

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Lowen on nuori kirjailija, joka ei ole kovin hyvin menestynyt urallaan. Kämppä on mennä alta eikä hänellä ole tietoa millä maksaa laskunsa tästä eteenpäin. Sitten hänen agenttinsa (ja entinen poikaystävänsä) kertoo mahtavasta tilaisuudesta. Verity Crawford on nainen, jonka dekkarit kaikki tietävät. Nyt hän on kuitenkin joutunut onnettomuuteen ja on kykenemätön jatkamaan sarjaansa loppuun. Kustantamo haluaakin palkata Lowen haamukirjoittamaan puuttuvat osat. Palkkio olisi ruhtinaallinen, eikä pidä unohtaa Verityn komeaa miestä, joka tuntuu haluavan juuri Lowen tekemään tämän työn.

 

Niin Lowen ottaa tehtävän vastaan ja suuntaa Crawfordien kartanolle Jeremyn vieraaksi. Hänen on tarkoitus käydä läpi Verityn sotkuista työhuonetta ja etsiä luonnoksia kirjasarjan seuraavien osien rungoiksi. Visiitti kuitenkin pitkittyy ja Lowen huomaa viihtyvän Jeremyn seurassa paremmin kuin pitäisikään. Hän tuntee kuitenkin syyllisyyttä, sillä saman katon alla on myös täysin omissa maailmoissaan oleva liikuntakyvytön Verity sekä heidän nuori poikansa. Sitten Lowen löytää Verityn omaelämänkerran. Eikä hän mahda itselleen mitään vaan rupeaa lukemaan. Ja mitä kauheita paljastuksia hän löytääkään! Samaan aikaan hän rupeaa tuntemaa selässään Verityn katseen. Onko hän sittenkään niin poissa pelissä vai esittääkö vain? Kuinka kieroutunut Verity onkaan? Ja mihin kaikeen hän onkaan vielä valmis.

 

Hoover on tunnettu romanttisista kirjoistaan. Mielikuvani on ollut, että hänen teoksissaan on rohkeita kohtauksia ja paljon draamaa. En ollut pitänyt niitä ihan omana genrenäni. Nyt olen kuitenkin jo tottunut näihin hiukan chilisimpiin teoksiin  romantasian ja Bridgertonien matkassa, joten Hooverinkaan genre ei enää tuntunut niin vieraalta. Tällaiset teokset ovat juuri sopivaa kuunneltavaa yliväsyneille aivoille.  Ja nyt kun Veritystä on juuri julkaistu uusi elokuva, ajattelin hetken olevan oikea tutustua viimein Hooverin tuotantoon.

 

Verityn varjo ei ilmeisesti kuitenkaan ole Hooverin tyypillinen teos. Puhtaan romantiikan sijasta tässä onkin kyseessä kasvava jännitys. Onko Verity todella niin sairas vai esittääkö vain? Ja mitä hän aikoo tehdä tunkeilija Lowenille... Verityn omaelämänkerrasta paljastuu tämän vahva pakkomielle Jeremyyn. Niin järkyttävää luettavaa, että välillä tosiaan ihan kylmäsi. Huh millainen äidin irvikuva! Toki Verityn ja Jeremyn seksielämä saa myös palstatilaa eli ei Hoover täysin unohda juuriaan romantiikan saralla tässäkään teoksessa. Sitä tosin värittää tällä kertaa tuo Verityn kieroutunut pakkomielle.

 

Verityn varjo pitää kieltämättä otteessaan. Aivan kuin Lowen niin järkytyin lukemasti, mutta samalla en pystynyt lopettamaan kuuntelua. Kierrokset kasvoivat kasvamistaan ja sydämeni sykki jännityksestä, kun kuunteli tätä illan pimeydessä. Todella taitavasti Hoover on onnistunut punomaan tuon psykologisen jännitteen tarinaansa. Vaikka näin jälkikäteen naureskelinkin siskoni kanssa, että miten ihmeessä Hoover sen tekikään, koska samaan aikaan eihän kartanossa varsinaisesti tapahtunut paljon mitään. Mutta silti sydämeni vain jotenkin laukkasi villisti. Tämä teos olikin mielenkiintoinen tuttavuus joka samalla inhotti mutta piti otteessaan. Pitää varmaankin lukea vielä joku romanttinen teos häneltä, jotta voin muodostaa vielä kattavamman kuvan Hooverista kirjailijana.

 

Tähdet: 3.5 / 5

 

Muualla luettu: There's no such thing as too many books ja Sivumerkkejä