maanantai 19. helmikuuta 2024

Kuolema Ehtoolehdossa - Minna Lindgren


Kirjan nimi
: Kuolema Ehtoolehdossa
Sarja: Ehtoolehto #1
Kirjailija: Minna Lindgren
Lukija: Elina Latva
Julkaisija: Teos
Julkaisuvuosi: 2013, äänikirja 2017
Kesto: 10h 31min
Mistä: Kirjastosta
 
Yli yhdeksänkymppinen Siiri asuu palvelutalo Ehtoolehdossa. Päivät kuluvat mukavasti hänen ystävänsä ja myös palvelutaloasukki Irman kanssa, jolta tulee jatkuvasti juttua ja lentäviä sutkautuksia. Yhteisissä tiloissa pelaillaan myös korttia Suurlähettilään sekä entisen äidinkielenopettajan Anna-Liisan kanssa Mitä nyt Anna-Liisa ei ole päästä entisen ammattinsa viitasta ja korjaa jatkuvasti ihmisten kielioppivirheitä. Siirillä on myös ikioma harrastus. Hän ajelee pitkin Helsingin katuja raitiovaunuilla. Elämä on mallillaan, mitä nyt palvelutalon hinnoittelu on jo kallistumassa surkuhupaisan puolelle.
 
Sitten rupeaa tapahtumaan kummia. Ehtoolehdon mukava kokkipoika löydetään kuolleena. Ovathan hautajaiset Ehtoolehdon asukeille hyvinkin tuttuja, mutta miten se kuoleman viikate nyt osui kolmekymppiseen nuorukaiseen heidän kaltaisten yhdeksänkymppisten mummojen sijasta? Muitakin epäilyttäviä tapahtumia tapahtuu. Sotaveteraani kokee inhottavan suihkukohtauksen, aiemmin hyvinvoivia vanhuksia rupeaa katoamaan dementikkojen puolelle vihanneksiksi muuttuneina ja uusia lääkkeitä määrätään palvelutalon asukkaille ilman lääkärinkäyntejä. Siirin ei auta muu kuin ruveta selvittelemään asiaa ystäviensä kanssa, sillä muuten hukka heidät kaikki perii! Avukseen he saavat myös aivan oman Enkelinsä, joka kuuluu moottoripyöräkerhoon...
 
Muistan, että tämä Lindgrenin Ehtoolehto-sarja oli hyvinkin suosittu, kun teininä olin kesätöissä paikallisessa kirjastossamme. Nyt kun kaipasin jotakin mukavaa cozy crimea tämä sarja muistui mieleeni. Pitäisikös kokeilla? Osmanin Torstain murhakerho-sarja on ainakin koukuttanut minut täysin eläkeläisetsivineen. Jokin tuossa asetelmassa tuntuu nimittäin toimivan.
 
Aluksi kuitenkin yllätyin. Lindgrenin sarjaa on kuvailtu hauskaksi, mutta itse näin vain sen kuvaaman raadollisen vanhustenhoitomaailman. Kuinka housujen laskeminen maksaa 14e ja nostaminen 16e. On siinä hintaa yhdellä vessakäynnillä... Asiat myydään omaisille hienoina turvapalveluina ja todellisuus on, että kaikesta lisälaskutetaan eikä apua edes saa kun sitä tarvitsisi. Osuvasti Irmakin toteaa kuinka kaiken maailman eläimillä on puolestapuhujansa ja lait lajinomaisesta elosta ulkoiluineen ja virikkeineen kun taas vanhukset vain sullotaan laitoksiin ja unohdetaan sinne lääkkeitä täyteen pumpattuina. Lindgrenin teos sivalsi jo niin tarkasti tätä absurdia todellista maailmaa, että se ei enää olutkaan hauskaa. Miten olemme voineet päätyä tällaiseen tilanteeseen?
 
Onneksi vähän aikaa luettuani pääsin kuitenkin yli alkujärkytyksestäni. Ehtoolehdon ihanat henkilöt vetivät puoleensa ja olihan siinä pakko sulaa heidän laillaan katsomaan asioita tietty huvittunut pilke silmäkulmassa. Asioita ei pidä ottaa liian vakavasti. Ei tätä eloa muuten kestäisi. Irma oli siitä loistava esimerkki. Näin tämän vetävän teoksen siivellä Lindgren onkin päässyt kätevästi kuvaamaan tuota hoiva-alan alamäkeä. Aikamoisen vyyhden Ehtoolehdon ympärille ollaankin punottu, vaikka tuntui ettei kaikki langanpäät kuitenkaan aivan selvinneet. Oli myös aivan mahtavaa, kuinka yhdeksänkymppiset mummelit saivat avukseen helvetin enkelin, todella symppiksen herrasmiehen. Mikä parivaljakko Siiri ja Mika olivatkaan! Oikeastaan lopulta koukutuin tähän sarjaan aika lailla. Onneksi seuraavatkin osat löytyvät kirjaston äänikirjapalvelusta. Tiedänpähän mitä tulen piakkoin kuuntelemaan.
 
Tähdet: 3.5 / 5  
 

torstai 15. helmikuuta 2024

Taikatalvi - Tove Jansson


Kirjan nimi
: Taikatalvi (
Trollvinter)
Sarja: Muumit #6
Kirjailija: Tove Jansson, suomentanut Laila Järvinen
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 1957, suomennos 2007
Sivumäärä: 132
Mistä: Omasta hyllystä

' Ja sitten tapahtui sellaista, mitä ei ollut nähty ei kuultu siitä päivin, jolloin ensimmäinen muumi vaipui talviuneen. Muumipeikko heräsi eikä saanut enää unta. '
s. 8
 
Kautta esi-isien muumit ovat talven koittaessa vetäytyneet talviunille ja heränneet uudestaan vasta kevään jälleen koittaessa. Nyt kuitenkin tapahtuu jotakin hyvin poikkeuksellista. Muumipeikko herää talviunestaan keskellä kovinta talvea. Hän kiertelee autiossa muumitalossa ja lopulta uskaltautuu kattoluukusta kurkistamaan ulos. Ja minkälaisen näyn hän kohtaakaan! Koko hänen tuntema vihreä laakso on hautautunut valkoiseen vaippaan. On autiota ja lumi kipristelee oudosti muumin silkkisellä iholla. Tämäkö on talvi?
 
Alkujärkytyksestä selvittyään Muumipeikko lähtee tutkimaan vieraaksi muuttunutta laaksoa. Yksin ei kuitenkaan tarvitse olla. Uimahuoneeseen on nimittäin muuttanut muuan Tuu-tikki sekä hänen näkymättömät päästäis ystävänsä. Myös Pikku Myy on herännyt kesken talviuniensa ja nauttii täysin rinnoin uusista kokemuksistaan. Pulkkamäkeä, hiihtoa, luistelua... Pikku Myy on elementissään, mutta Muumipeikkoa kaikki vieras vähän kauhistuttaa. Hiljalleen hän kuitenkin lämpenee tähän uuteen vuodenaikaan. On silti kevät ihana, kun se jälleen koittaa. 

' Oikeastaan tämän talvijutun pitäisi loppua juuri nyt, tähän ensimmäiseen kevätyöhön. Tuo myrsky, joka kulkee läpi salongin, sopisi tavallaan komeaksi päätökseksi. Ja jokaisella olisi silloin täysi vapaus kuvitella, miten tarina jatkui. Mutta sittenkin se olisi puijausta.
Sillä ei voisi missään tapauksessa olla ehdottoman varma siitä, mitä äiti sanoi kun hän heräsi. Ja saiko esi-isä asua edelleen kaakeliuunissa. Ja ehtikö Nuuskamuikkunen tulla takaisin ennen kirjan loppumista. Ja kuinka Mymmeli oli selviytynyt ilman pahvilaatikkoa. Ja missä Tuu-tikki asui sitten, kun uimahuoneesta tuli jälleen uimahuone. Ja monista muista asioista.
On oikeampaa jatkaa.
Varsinkin jäidenlähtö on tärkeä. Se oli niin jännittävä, ettei sitä mitenkään voi jättää kertomatta. '
s. 112-113
 
Olen keräillyt kirjaston Ota ja jätä-hyllystä näitä muumi-kirjoja aina kun niitä osuu silmiini. Taikatalvi on kuitenkin odottanut hyllyssäni oikeaa lukuhetkeä. Nyt kun lunta jälleen pyryttää ja kinokset vain kasvavat, oli loistava hetki sukeltaa tämän talvisen tarinan syövereihin. Sen suorastaan pystyi kuvittelemaan, kuinka muumitalo on hautautunut kattoa myöten hankiin ja kuinka pakkanen kipristyttää iholla. Tai tuntemaan sen lapsuuden riemun, kun pääsi pulkkailemaan.
 
Kaikesta talvisuudestaan huolimatta tämä Muumi-kirja ei kuitenkaan nouse suosikikseni. Edellisissä teoksissa olen ihastunut Janssonin tapaan yhdistellä satua ja oppeja elämästä kuorrutettuna lempeällä huumorilla ja nokkelalla sanailulla. Nyt yllätyinkin, kun Muumipeikon matkassa oli tiettyä alavireisyyttä. Ehkä se kuvastaa osuvasti talven pimeyden tuomia olotiloja, mutta ennemmin olisin halunnut kulkea Pikku Myyn matkassa, joka otti kaiken ilon irti. Muumipeikko vain murjotteli, stressaili ja voivotteli hyvän tovin ennen kuin lämpeni talvelle. Toisaalta Muumipeikko ei ole ikinä ennenkään ollut lempihahmoni Muumeista, joten ei pitäisi yllättyä, että hänen kirjassaan en kokenut samoja ihastuksen hetkiä kuin aiemmissa Muumeissani. Taitavasti hänen lapsekas mielensä on kuitenkin kuvattu. Nuoruuden kiivaus sekä vahvat pettymykset ja epävarmuudet. Mukava oli silti tutustua uusiin hahmoihin. Voi tuota ihanaa esi-isää!
 
Tähdet: 3 / 5
 
Muut sarjasta lukemani osat:
 

maanantai 12. helmikuuta 2024

Velhous verissä - Terry Pratchett


Kirjan nimi
: Velhous verissä (
Sourcery)
Sarja: Kiekkomaailma #5
Kirjailija: Terry Pratchett, suomentanut Mika Kivimäki
Kustantaja: Karisto
Julkaisuvuosi: 1988, suomennos 2002
Sivumäärä: 308
Mistä: Kirjastosta

' "Minä etsin velhoa", ääni sanoi. Se tuntui käyneen käheäksi itsensä naamioimisen ponnistuksesta, mutta sekään ei ollut mitenkään epätavallista Tynnyrissä.
"Tarkoitatteko jotakin tiettyä velhoa?" Rincewind kysyi varovasti. Ihmiset joutuivat helposti hankaluuksiin juuri tällä tavalla.
"Sellaista joka kunnioittaa syvästi perinteitä ja jolla ei ole mitään vaaroja vastaan, jos saa hyvän korvauksen", toinen ääni sanoi. Se tuntui tulevan muukalaisen kainalossa olevasta pyöreästä, mustasta nahkalaatikosta.
"Ahaa", Rincewind totesi. "Se rajaa etsintäaluetta jonkin verran. Kuuluuko asiaan uhkarohkea matka tuntemattomille ta todennäköisesti vaarallisille maille?"
"Itse asiassa kyllä."
"Kohtaamisia eksoottisten eläinten kanssa?" Rincewind tiedusteli hymyillen.
"Mahdollisesti."
"Lähes varma kuolema?"
"Lähes varmasti."
Rincewind nyökkäsi ja otti hattunsa.
"Paljon onnea etsinnöillenne", hän toivotti. "Auttaisin mielelläni, mutta en halua." '
s. 50
 
Olipa kerran mies joka sai kahdeksan poikaa. Eipä siitä sen enempää paitsi, että Kiekkomaailman omalaatuisten sääntöjen mukaisesti tästä tämän kahdeksannen pojan kahdeksannesta pojasta tuli velho. Sen olisi pitänyt jäädä siihen... Tämä velho kuitenkin pettyi velhouteen, sanoi hyvästit yliopistolle ja perusti perheen. Hän sai myös kahdeksan poikaa... Ja tämä kahdeksas poika olikin jotakin jo kauan sitten kadonnutta. Velho toiseen potenssin, puhdasta magiaa kanavoiva Lähteilijä. Sille on syynsä, minkä vuoksi velhot eivät nimittäin saa edes katsella liian pitkään hameväen perään. Kukaan ei ennen muistanut tuota syytä. Nyt kuitenkin koko Kiekkomaailman kohtalo on suistumassa kohti mitäpä sen vähempää kuin maailmanloppua.
 
Lähteilijä on vain nuori poika, mutta hänen velho isänsä on piiloutunut Kuolemalta tämän velhonsauvaan ja ohjailee sieltä käsin velhojen vallankaappausta. Velhojen johtajan, arkkikanslerin hattu on saanut tästä tarpeekseen ja lähtee livohkaan. Hän ottaa apurikseen maailmankuulun varkaan Conanin - suuren barbaarin tyttären, jonka ulkonäkö hämää. Hän on nimittäin isänsä veroinen taistelija ja sankari. He tarvitsevat maailmanlopun estämiseen mukaan myös velhon. Ikävä kyllä kapakasta ei löydy muuta kuin poloinen Rincewind omapäisine matkalaukkuineen. Nyt Rincewindin on siis jälleen pelastettava maailma, vaikka hän ei osaa taian taikaa ja viimeinen asia mitä hän haluaa on joutua osalliseksi seikkailuihin.

' Conania tuijotti Matkatavaran kantta. Se näytti aika tavalla suulta.
"Minä kannattaisin määritelmää 'hengenvaarallinen' ", hän sanoi.
"Se pitää perunalastuista", Rincewind paljasti ja lisäsi sitten: "Ehkä liioittelin vähän. Se syö perunalastuja."
"Entä ihmiset?"
"Niitä myös. Luulisin, että noin viisitoista tähän mennessä."
"Olivatko he hyviä vai pahoja."
"Sanoisin, että pelkästään kuolleita. Se pesee myös pyykkiä. Pyykit laitetaan sisälle ja ne ovat ulos otettaessa pestyjä ja silitettyjä." '
s. 72

Tässä Kiekkomaailman viidennessä osassa estradille astuu kahdesta ensimmäisestä osasta tuttu Rincewind ja tuo niin ihastuttava matkatavara. Valon tanssista kirjoittaessani totesin, että toivottavasti he seikkailevat jatkossakin, sillä olen aivan rakastunut tähän omapäiseen kaksikkoon, joten toiveisiini todellakin vastattiin. Tässä osassa matkatavara parka pettyy rakkaudessa, juo itsensä humalaan ja joutuu jos jonkinlaisen otuksen hyökkäyksen kohteeksi kammottavassa krapulassa. Huhhuh mihin seikkailuihin se päätyikään. Aivan uskomatonta kuinka yksi matkatavara voikaan olla niin sympaattinen ja elinvoimainen, että sen seikkailut vetivät minua melkein eniten puoleensa. 

Mitä muuhun tarinaan tulee, niin se käsitteli teemoinaan ehkäpä oman paikan löytymistä sekä vallanhimoa. Kuinka velhot heräävät ajattelemaan, että maailma olisi parempi paikka, jos velhot (tai vastaavasti mikä tahansa muu taho, joka näin sattuu itsestään ajattelemaan) olisivat vallankahvassa. Ja kuten yleensä tällaisista ajatuksista seuraa, niin kyllähän se kaikki meneekin päin helvettiä. Surullista myös kuinka Lähteilijän isän omat kaunat ja katkeruudet saivat hänet sokeutumaan ja käyttämään viatonta lastaan vallanvälineenä. Se on vaarallinen tie elää lastensa kautta omia haaveitaan...
 
Kokonaisuutena sanoisin, että tämä ei kuitenkaan noussut kovin erityiseksi teokseksi. Yleensä Pratchettin matkassa on päässyt seuraamaan humorillista tarinaa vahvalla oman aikamme satiirilla höystettynä. Nyt piti kuitenkin oikein pohtimalla pohtia, että mitkäköhän teemat tässä olivat tapetilla. Tuo yhteiskunnallinen satiiri jäi siis pienempään rooliin ja enempi ehkä jäätiin naureskelemaan fantasiakirjallisuuden kliseille, kuinka aina kammottava maailmanloppu uhkaa. Ja tietysti suuren kaikkivoipaisen sankarin kääntäminen naiseksi miesten vikistessä vieressä. Ja jäivätpä ne maailmanlopun kammottavat ratsastajatkin vain kapakkaan ryyppäämään... Ihan lystikäs tarina siis, mutta on hänen kynästään parempiakin nähty.

Tähdet: 3 / 5

Muut sarjasta lukemani osat:
4. Mort

Muualla luettu: Satun luetut ja Kirjus

torstai 8. helmikuuta 2024

Lucrezian muotokuva - Maggie O'Farrell


Kirjan nimi
: Lucrezian muotokuva (The Marriage Potrait)
Kirjailija: Maggie O'Farrell, suomentanut Leena Ojalatva
Lukija: Tuija Kosonen
Julkaisija: S&S
Julkaisuvuosi: 2022, suomennos ja äänikirja 2023
Kesto: 15h 13min
Mistä: Kirjastosta
 
Lucrezia istuu ruokapöydässä aviomiehensä Ferraran herttua Alfonson kanssa. Hän tietää, että mies haluaa hänen kuolevan. On vain he kaksi. Palvelijat on jätetty hoviin. Nyt jos koskaan hän aikoo toteuttaa aikeensa. Lucrezia on siitä varma. Miten tähän on päädytty?
 
Lucrezia de Medici on hovin viides lapsi 1550-luvun Firenzessä. Hän on aina ollut erillinen muista sisaruksista. Kuin tulta ja tappuraa. Hänet imetettiinkin keittiössä erillään muista. Koska hän ei koskaan päässyt oikein osalliseksi sisarustensa jutuista, kehitteli hän paljon omiaan. Hänellä oli terävä mieli ja vilkas mielikuvitus. Hänen suurin intohimonsa oli kuitenkin piirtäminen ja maalaaminen. Jännitystä elämään toi myös hänen isänsä Firenzen ruhtinaan eläintarha, jonne hän pääsi kerran näkemään ihka aitoa tiikeriä. Tämän häkkiin vangitun villipedon kanssa hän koki yhteyden.
 
Hoveissa avioliitot olivat tärkeää kaupankäyntiä ja liittoutumisia. Näin Lucrezian isäkin pelasi taitavasti tätä peliä lukuisilla lapsillaan. Kolmetoistavuotias Lucrezia seuraa vierestä, kun seuraava sisko on luvattu Ferraran herttualle Alfonsolle. Sitten vain käy niin, että Maria sisko kuolee. Ferraran herttualle käy kuitenkin seuraavakin tytär - Lucreazia. Nuoren tytön on aikaa kasvaa vielä hetki, mutta sitten hänet temmataan uuden hovin syövereihin. Todellisia ystäviä ei ole. Aviomiehessäkin on monia puolia. Herttuana hän on valmis mihin vain pitääkseen asemansa. Ja siihen tarvitaan perillinen.

Rakastan historiallisia romaaneja. Siinä vain on sitä jotakin kun pääsee sujahtamaan toiseen aikaan tarinallisessa muodossa joka pitää otteessaan. Varsinkin silloin kun kirjailija on tehnyt kunnolla taustatyönsä ja lukijana voi vain istua alas ja nauttia. Ja siitä ehkä kenkä jäi hieman puristamaan O'Farrellin kanssa. Lopussa kerrottiin näille romaaneille tyypillisesti mitkä ovat olleet ne historialliset tapahtumat joihin ne ovat perustuneet. Ilmeisesti Lucrezia kuoli virallisestikin (mikä kerrotaan jo alussakin eli en spoilaa mitään) sairastelun seurauksena, mutta jo tuolloin oli myös huhuja myrkyttämisestä. Tästä kirjan lähtökohdat siis. Kuitenkin kirjailija on itse sepittänyt tuon muotokuvan maalauksen ja kuolintapahtumatkin on lainattu kirjeissä hänen siskolleen ilmeisesti tapahtuneista. Kysymykseksi jäikin vähän, että kuinka laiha luuranko tämän teoksen taustalla onkaan ollut. Aika pitkä teos on joka tapauksessa kyseessä, joten vähän hölmistyneenä nyt jäin pohtimaan oliko kaikki sittenkin vain sepitettä. Ei siinä mitään, mutta kun olin asennoitunut, että nyt pääsen kurkistamaan, toki elävöitettyihin, oikeisiin tapahtumiin niin hiukan petyin.

Nyt tästä avautumisesta tointuneena niin takaisin itse teokseen. Selkeästi siinä haettiin jännitettä sillä, että kaikki aloitettiin jo tuolla syrjäisellä metsästysmajalla. Eli lukija tietää, että kaikki on mennyt päin prinkkalaa. Lucrezia on pian kuolemassa. Sitten palattiin Lucrezian lapsuuteen, häihin ja aikaan Ferraran hovissa, joilla selvennettiin, kuinka tähän oli päädytty. Mielestäni O'Farrell kuvasi hyvinkin uskottavasti lapsen tapaa hahmottaa maailmaa ja Lucrezian päähänpistoja. Myös tuo lapsuuden kohtaaminen tiikerin kanssa toimi mainiona vertauksena koko Lucrezian elämään. Hänkin oli villivarsa, joka oli vangittu pieneen häkkiin, ahdettu muottiin. Toisaalta Ferraran hovissa hän oli jo kuusitoistavuotias, joten olisin odottanut hiukan enemmän omatoimisuutta. Hän jotenkin jäi sinne lapsen tasolle ja avuttomuudelle.
 
Lucrezian muotokuva on teos, jonka kuunteli ihan mielellään, mutta en usko sen jättävän kovin kummoisia muistikuvia. Jo nyt pari päivää lopettamisen jälkeen on haastavaa palauttaa joitakin teoksen osia mieleensä. On se kyllä aikamoista ajatella näin nykylukijan näkövinkkelistä, että tytöt katsottiin sopiviksi avioon ja synnyttämään lapsia heti kun vain heidän kuukautisensa alkoivat. Huhhuh lapsiahan he itsekin vielä olivat. Kirjaimellisesti lapsenkamarista aviovuoteeseen. Ja jos perillistä ei kuulunut, kyllähän sitä vähän katsottiin sormien läpi, jos vaimolle tapahtui yllättävä kuolemantapaus... Onneksi en ole syntynyt tuohon maailmanaikaan.
 
Tähdet: 3 / 5  

 

maanantai 5. helmikuuta 2024

Malman asema - Alex Schulman


Kirjan nimi
: Malman asema (Malma station)

Kirjailija: Alex Schulman, suomentanut Jaana Nikula
Kustantaja: Nemo
Julkaisuvuosi: 2022, suomennos 2022
Sivumäärä: 295
Mistä: Kirjastosta
 
' "Sinä kai sitten muutat sen miehen luokse?" isä kysyi.
"Niin", äiti sanoi. "Hänellä on tilaa ja sinne mahtuu lapsikin."
"Mutta sinä et ota molempia?"
"En", äiti sanoi. "Minä ehdottaisin, että otan Amelian ja sinä otat Harrietin."
Isä naurahti, aivan lyhyesti.
"Minä kun ajattelin ehdottaa, että teemme päinvastoin", hän sanoi.
"Haluatko sinä Amelian?" äiti kysyi.
"Haluan." '
s. 13
 
Malman asema. Sinne on viiden tunnin junamatka Tukholmasta. Ja tämän matkan tekevät kolme seuruetta eri aikoina. Ensimmäisenä on Harriet. Hän on nuori tyttö, jonka vanhemmat ovat eronneet. Erotessaan vanhemmat jakoivat lapset. Äiti otti isosisko Amelian ja isä Harrietin. Harriet vain sattui kuulemaan kuinka kumpikaan ei olisi halunnut häntä. Mitä moinen tieto tekee lapsen psyykelle? Nyt he ovat junassa matkalla Malmaan isän kanssa. Vain he kaksi. Kuinka kurkottaa yhteyttä, kun tietää olevansa epähaluttu?
 
Seuraavassa ajassa mies ja nainen kulkevat junalla. He ovat eron partaalla. Mies, Oskar, pohtii kuinka tähän on päädytty. Vaimo oli aina kuin villivarsa. Vapaa sielu, joka ei aivan istunut sovinnaisuuden rajoihin. Silti hän rakasti vaimoaan. Kunnes viimeinen valhe on tehnyt siitä lopun. 
 
Viimeisellä matkalla on nuori nainen Yana. Hän on epävarma itsestään ja ulkomuodostaan. Hän on eristäytynyt ja katkaissut siteet perheeseensä. Äiti hylkäsi hänet katoamalla yllättäen hänen lapsuudessaan. Sulkeutuneen isän kanssa välit ovat jo menneet kauan sitten poikki. Nyt isän kuoltua hän kuitenkin löytää vanhan albumin. Nuoren tytön kuvia kauan sitten tehdyltä retkeltä Malmaan. Voisiko matka selvittää hänelle viimein perheen vaiettuja salaisuuksia?  

' Eilen illalla Yana istui isävainajansa sängyllä albumi sylissään ja huomasi, että Malman asemalle oli tehty useita matkoja.
Ensimmäinen 70-luvulla. Äiti oli silloin pikkutyttö, hän ajoi junalla isänsä kanssa Malman asemalle jonkun Niini-nimisen hautajaisiin, Niini oli ehkä kotieläin. Toinen matka tehtiin syyskuun 17. päivänä 2001. Äiti oli aikuinen ja syvästi onneton isän kanssa. Kesken heidän pahinta kriisiään, kun suhde oli hajoamassa, he päättivät yhtäkkiä jättää tyttärensä kotiin ja lähteä Malman asemalle. Siltä matkalta äiti ei enää palannut.
Mitä tapahtui?
Tämä on kolmas matka Malmaan. Yana jäljittää aiempien matkojen tapahtumia ja etsii palasia kertomukseensa, joka yltää vuosikymmenten yli. '
s. 56-57

Huhhuh mitä tulikaan luettua. Schulman on kirjailija, joka on lyönyt läpi autofiktiivisillä teoksillaan perheensä ylisukupolvisista traumoista. Tämä Malman asema on puolestaan puhdas romaani ilman autofiktion viittaa. Silti teemat ovat pitkälti samoja. Kuinka traumat kulkeutuvat eteenpäin syövyttäen ihmissuhteet tieltään. Harriet koki kaikista kovimman hylkäyksen jo lapsena. Kumpikaan vanhempi ei häntä halunnut. Kuinka kauheaa kuulla tuollaista ja sen jälkeen kantaa tuota tietoaan aina mukanaan. Yrittää luoda yhteyttä isään ja silti jäädä aina ulkopuolelle. Jäädä suljetuksi täysin pois äidin ja siskon elämistä. Yksinäisyys, katkeruus - ja lopulta kohtaus laiturilla, joka todella yökötti. Ei ihme, että hän kasvoi tietyllä tapaa kieroon. Täysin estelemättömäksi. Haluten hämmentää. 
 
Yana parka joutuu puolestaan näkemään tämän kaiken seuraukset äidissään. Äidissä, joka yllyttää häntä syömään aina vain enemmän. Äidistä, joka saattaa maata sängyssä tai olla täynnä energiaa ja pitelemätön. Arvaamaton. Kilpaillen lapsen kiintymyksestä miestään vastaan. Jotta olisi edes joku. Joku jonka vuoksi ei ole yksin. Ja jälleen lapsi joutuu keskelle vanhempiensa rajuja riitoja. Ei osaa toimia oikein. Sulkeutuu. Trauma jatkaa kulkuaan. Hautautuu uuteen hedelmälliseen maahan ja tuhoaa taas lapsuuden. Lapsuuden, joka olisi pohja koko elämälle. 
 
Schulmanin teos ei ole missään nimessä hyvän mielen teos. Se ahdistaa lukijaansa. Painostava tunnelma säilyy läpi teoksen. Schulman on taitava luomaan kohtauksia, jotka ovat niin kuvaavia. Niihin kiteytyy paljon. Ja toisaalta ne ovat yksityiskohtaisuudessaan inhottavia ja osuvat liiankin tarkkaan maaliinsa. Tätä teosta lukiessa ei voinut välttyä hyvin kahtiajakoisilta tunteilta. Toisaalta Schulmanin kerrontaa on pakko ihailla. Kuinka taitavasti hän asettelee tunnelman ja kuvaa rikkinäisiä ihmisiä ja ihmissuhteita. Tarinan imu vetää puoleensa. Toisaalta se herättää rajun tunnereaktion. Aina lukiessa ahdistus ja paha olo valtasi mieleni. Ja ne jäivät seuraamaan minuakin päiviin. Tiuskin miehelleni ja väreilin matalasti. Onhan se taito osata kuvata jotakin niin kouriintuntuvasti, mutta subjektiivisesti en voi sanoa pitäneeni teoksesta. Se oli liikaa. Ja siihen perustan tähtiarvioni, vaikka Schulmanin kirjalliset ansiot olisivat varmaan ansainneet enemmän.
 
Tähdet: 2 / 5
 
 

keskiviikko 31. tammikuuta 2024

Rautatie - Juhani Aho (Klassikkohaaste 18)


Kirjan nimi
: Rautatie

Kirjailija: Juhani Aho
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 1884 / 2017
Sivumäärä: 132
Mistä: Kirjastosta

' - Mitäs sitä täällä, kun siellä on rautatie -
- Rautako tie?
- Se, joka kulkee Oulusta Kuopioon... ja pääsee sitä myöten ulkomaillekin, vaikka Helsinkiin, jos tahtoo-
- Sitä tietäkö?
- Niin, niin, ei muuta kuin istut vaunuun vaan -
- Niin pääsetkö vaikka Helsinkiin?
- Yhtä kyytiä -!
- Eikö pidä syöttääkään välissä?
- Ei tarvitse... rautatien hevoset syövät juostessaan... tietääkö Matti, mitä ne rautatien hevoset syövät?
- En minä häntä -
- Ne syövät halkoja -
- Elkää toki vanhaa miestä... vai juostessaan halkoja? ... en usko kuitenkaan. '
s. 13
 
Teoksen koko nimi on varsin kuvaava: Rautatie eli kertomus ukosta ja akasta, jotka eivät olleet sitä ennen nähneet. Matti on viemässä jyviä rovastille kylmänä 1800-luvun lopun talvipäivänä. Siellä hän päätyy juttusille niin itse rovastin kuin pehtorin kanssa ja molemmat puhuvat uudesta ihmeestä, joka on tullut viereiseen kylään Lapinlahdelle - Rautatiestä. Turinoitten perusteella ukko koittaa tästä ottaa selvää, että mikähän ihme juttu on kun tiet tehräänkin yhtäkkiä raudasta, hevoset syövät juostessaan puuta ja perässä ei vedetäkään tavallista kärriä vaan höyryveneen näköistä kapistusta. Mistä ihmeestä voi olla kyse?
 
Mielikuva rautatiestä ei jätä Mattia rauhaan. Se jopa luo juopaa hänen ja vaimon Liisan välille. Milloin toinen siihen uskoo ja toinen ei. Lopulta kun koittaa juhannus päättävät he että pakko se on mennä sitä katsastamaan ja ottamaan selko. Ei sitä kuitenkaan itsellekään oikein uskalleta myöntää, sitä uteliaisuutta meinaan. Kirkkoonhan sinne ollaan Lapinlahdelle menossa kuulostelemaan toisen kylän pappia. Jos nyt sattumalta sen rautatienkin sattuisi näkemään niin... Alkaa siis taival. Tästä pienestä teoksesta voit sitten lukea, mitä matkalla käy.

' Matti ja Liisa astelivat yhä eteenpäin ja olivat yksimieliset siitä, että oli sulaa hulluutta... jos nimittäin sattuisivat joskus sen maille sattumaan... mennä rautatien eteen eli edes liian lähelle sitä... Saattoihan tuota tuommoista ulompaakin katsella... vaikka aidan takaa... eikähän se mikään sormin koeteltava olekaan... Tietäähän sen, minkä se semmoinen tekee, jos sitä härnäilee...
Kyllä sitä sentään on koko peto... ajapas lehmä keskeltä kahtia!... kenenhän polosen lie ollut lehmä? '
s. 77
 
Nyt on koittanut perinteisen puolivuosittaisen kirjabloggaajien klassikkohaasteen vuoro. Viime kerralla myöhästyin himpun verran Henry Fieldingin Tom Jonesin kanssa, kun yli yhdeksänsataa sivua veivät voiton tämän lukijan aikatauluista. Kahdella edellisellä kerralla olen kuitenkin innostunut tarttumaan Shakespeariin (As you like it ja Romeo and Juliet). Nyt kun rupesin pohtimaan, mitä valitsisin tällä kertaa haasteeseen lukuun niin Juhani Aho tuli mieleeni. Olen nyt asunut muutaman vuoden Järvenpäässä ja pari kuukautta sitten ostimme täältä myös ihan oman talon viimein. Olen siis käynyt Tuusulanjärven rannalla olevissa kulttuurikohteissa, joista Ahola on yksi paikka. Siellä käydessä fiilistelin ehkä enempi Juhani Ahon vaimoa Venny Soldan-Brofeldtiä, sillä hänen maalauksensa olivat minulle tuttuja. Aho puolestaan oli kategoriassa joku kirjailija, olenkohan hänestä edes juurikaan kuullut. Kyseessähän on kuitenkin 1800-luvun yksiä tunnetuimpia suomalaisia kirjailijoita, joten sivistyksessäni oli selkeästi suuri aukko ja vielä paikkakuntalaisena tämä oli erityisen häpeällistä. Päätin siis, että tämähän sopii siis mainiosti klassikkohaasteeseen, kun tarkoituksena on uskaltautua tarttumaan niihin klassikoihin, jotka muuten ovat jääneet sinne hyllyyn odottamaan.
 
Näin tarinan luettuani vain sanoa, että onneksi taas tuli tartuttua tähän teokseen. Suorastaan yllätyin kuinka vetävästi Aho oli tarinansa kirjoittanut. Vaikka tapahtumia on varsin vähän, hän onnistui maalaamaan lukijan silmien eteen tuon maailmanajan, kun oltiin vielä toinen jalka maaseudulla itse rukilla kerimässä langat ja ansastamalla lihat, ja toisaalta kehitys on jo ottanut aimoharppauksia ja jotakin niinkin modernia kuin rautatie tulee sekoittamaan pienen maalaispitäjän pakkaa. Todella upeasti Aho kuvaa tuota arkea ja sitä mielenmaisemaa mitä moinen suuri järkytys voi aiheuttaa. Se on jotakin niin kaukaista ukon ja akan elinpiiristä, että miten koko asiaa edes lähestyisi. Tässä todella tuntui että luki rehellistä kuvausta. Asioita ei siloteltu, mutta toisaalta ei myöskään kallistuttu Dickensmäiseen kurjuuden kuvaukseen. 
 
Oikeastaan yllätyin suuresti, kuinka helppolukuinen teos tämä oli. Monestihan klassikot mieltää hiukan vaikeiksi, vaikka niitä itsekin tulee varsin paljon luettua. Onhan aika ollut varsin eri, joten kerronnan ratkaisut ja kieli voivat tuntua nykylukijasta vierailta. Ahon teksti kuitenkin imaisi mukaansa heti. Dialogi oli näppärää ja kuvaus ei sortunut 1800-luvun teoksille tyypilliseen krumeluuriin. Hiukan silmään pisti aluksi tuo varsin runsas kolmoispisteen käyttö, mutta siihenkin tottui varsin nopeasti vain sanomisen rytmittämisen ilmaisuna. Sivumäärälläkään tätä teosta ei ole pilattu ja hyvä niin. Nyt Aho kertoi juuri sen mitä tarina vaati. Punainen lanka pysyy koko ajan hyppysissä. Lopussa ei myöskään jääty palvomaan kehitystä. Vaikka kaikkea uutta ja ihmeellistä tuleekin, niin ei se tarkoita että vanhassa olisi mitään vikaa. Antaa muun maailman kehitellä juttujaan, omassa tuvassa on joka tapauksessa hyvä olla. 

Tähdet: 4 / 5


maanantai 29. tammikuuta 2024

Mika Waltarin näytelmät - Mika Waltari


Kirjan nimi
: Mika Waltarin näytelmät

Kirjoittaja: Mika Waltari
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 1930-1959, kokoelmateos 1999
Sivumäärä: 842
Mistä: Omasta hyllystä

Mika Waltari on ollut varsin tuottelias suomalainen kirjailija, jonka tunnettuihin ja kiiteltyihin teoksiin kuuluu myös muun muassa upea Sinuhe egyptiläinen. Romaanien lisäksi hän kirjoitti kuitenkin myös paljon näytelmiä, mikä oli minulle uusi juttu. Tähän kokoelmateokseen on koottu 14 hänen kirjoittamaansa näytelmää vuosilta 1930-1959, joista osa on teatterilavoillakin nähtyjä ja osa pöytälaatikon kätköistä löydettyjä.
 
' APTEEKKARI  [- -] Jumala on antanut meille itse kullekin ammattimme ja siksi kärsivä ihminen on lääkärille ja apteekkarille Jumalan lahja, eritoten, jos hän on rikas.
PARACELSUS  Rienaaja, rienaaja! Mitä siis minulta pyydät?
APTEEKKARI  En toki mitään, mikä tuntoanne vaivaisi. Kirjoittakaa vain reseptejä, tohtori von Hohenheim, kirjoittakaa paljon reseptejä, kirjoittakaa kalliita lääkkeitä. Ja jos jotakin lääkettä ajattelette tarpeettomaksi, niin muistakaa aina, ettei se potilasta vahingoita, ellei häntä hyödytäkään, sen vakuutan.
PARACELSUS  Tehtävänäni on lieventää kärsimystä, kuivata äitien kyyneleet, parantaa kaikki sairaudet, joihin ihmisvoima ulottuu.
APTEEKKARI  Tietenkin, tietenkin, rakas tohtori! Mutta ei liian nopeasti, ei ainakaan silloin, jos potilas on rikas. Vakuutan teille tohtori, vuoden kuluttua teillä on oma talo, puolentoista jälkeen ajatte vainuilla. '
s. 179

Waltarin näytelmiä oli tässä kokoelmassa hyvin laidasta laitaan. Paracelsuksen matkassa olimme 1500-luvun Baselissa kun taas Viimeisissä ihmisissä pääsemme aina maailmanlopun saattelemana kuun pinnalle. Ajankohtaisten poliittisten näytelmien rinnalla kulkevat hersyvät komediat. Alkupään tuotannossa 30-luvulla ote oli synkempi ja kantaaottavampi. Sotien jälkeen taas kansa kaipasi naurua ja komedioita pulppusi jos jonkinlaista. Sen jälkeen taas siirryttiin käsittelemään identiteettikriisejä ja elämään mielettömyyksiä eri keinoin. Hyvin monipuolisen kokoelman tähän valtavaan tiiliskiveen oli siis saatu valittua, vaikka monia varmasti hyviä näytelmiä on jouduttu jättämään ulkopuolelle.
 
' KAINO  Ai niin - naiset. Niistähän meidän pitikin puhua.
SETÄ  Naisista?
JUSSI  Naisista?
KAINO  Niin - asessori sanoi, että te Siimekset jaksatte puhua naisista vaikka loputtomiin.
SETÄ  Saakelin irvileuka! Minun täytyy sanoa niin, vaikka hän onkin sukulaisenne.
JUSSI  Me koetamme tosiaan parhaamme mukaan välttää epämiellyttäviä keskustelunaiheita.
KAINO  Mikäs naisissa on vikana?
SETÄ  Kuulkaahan nuorukainen! Tässä talossa ei puhuta naisista! Ei koskaan!
JUSSI  Painakaa se kalloonne.
SETÄ  Painakaan se kalloonne alusta alkaen - kotirauhan vuoksi.
KAINO  Anteeksi, anteeksi, taitaa olla tulenarka aihe, kun noin kiihdytte molemmat.
SETÄ  Minä en kiihdy. Minä en kiihdy koskaan. Minä säilytän malttini ja harkintani, niinkuin miehen sopii. Mutta en tahdo kuulla puhuttavan naisista. En tahdo. Se kiusaa minua, se ärsyttää minua, se hermostuttaa minua.
KAINO  Ei sitten. Hiiteen naiset! Se ohjelma sopii minullekin.
SETÄ  Mitä?
JUSSI  Kuinka?
KAINO  Sanoin, että hiiteen naiset. Saakelinmoisia kiusankappaleita kaikki.
SETÄ  Herra Itkonen, sallitteko, että puristan kättänne. Jussi! Tee sinä samoin. (kättelevät juhlallisesti Kainoa) Nimeni on Aabel. '
s. 292
 
Pakko sanoa, että kokonaisuutena tämä oli hyvin laadukas kokoelmateos. Tuntui, että joka näytelmässä oli jotakin joka kolahti. Edellinen lainaus on esimerkiksi näytelmästä Rakas lurjus, jossa setä ja Jussi saavatkin aikamoisen näpäytyksen, kun heidän kämppäkaverikseen muuttaa Kaino. Nuorimies - vaiko sittenkin nainen, joka on tullut antamaan heille opetuksen. Historiallisessa Paracelsus Baselissa puolestaan vanha ja uusi lääketiede joutuvat nokakkain ja koko kaupunki joutuu hurmoksen kouriin. Sympaattisia huijareita löytyi myös komedioista Omena putoaa ja Gabriel, tule takaisin, joissa on myös omat opetuksensa. Noita palaa elämään oli minun makuuni jo hiukan liiankin jännittävä, kun muukalainen rupeaa huolestuttavasti muistuttamaan entisaikojen suohon upotettua noitaa. Viimeinen näytelmä Miljoonavaillinki oli myös hervoton, kun liikemaailmassa koitetaan keksiä jos jonkinlaista juonta miten konkurssi saataisiin vältettyä.

Jo Sinuhessa sen näki, että Waltarilla on tarinankerronta hyppysissään. Näin aikuisiällä olen myös tutustunut Waltarin romaaneihin perustuviin Komisario Palmu elokuviin, ja nautin suunnattomasti hänen henkilöidensä hauskasta dialogista. Sitä samaa tunteen paloa ja jopa nykysilmään karikatyyrisiä hahmoja oli myös näissä näytelmissä nähtävillä. Oikeastaan tätä lukiessa ihan rupesi pohtimaan kuinka vaniljaa ja tasaisia nykyihmiset ovat jos vertaa näihin vahvasti omannäköisiin ja anteeksipyytelemättömiin henkilöihin, joita näissä vanhoissa tarinoissa vielä näkyy. 
 
Kuinka paljon nautinkaan tämän kokoelman matkassa. Paikoin se sai minut nauramaan melkein kyyneleet silmissä ja paikoin se pysäytti ajattelemaan. Ideaa on Waltarilla ollut kynäillessään. Miten ennen olenkaan voinut pitää Waltaria tylsältä ja kalskealta kuulostavana. Jopa siinä määrin, että tämäkin teos on kiikkunut lukemattomana hyllyssäni lahjakirjana hyvinkin sen kymmenisen vuotta, ja aina sen nähdessäni olen pohtinut, että tuleekohan tuohon tiiliskiveen ikinä tartuttua. Onneksi siis rohkaistuin ja tartuin! Kaikki tuttavuuteni Waltarin tuotantoon ovat nyt olleet aika napakymppejä omalla tavallaan, joten pitää ehdottomasti jatkossakin tutustua laajemminkin hänen tuotantoonsa. 

Tähdet: 5 / 5