sunnuntai 15. toukokuuta 2022

Ikimetsien sydänmailla - Mikko Kamula


Kirjan nimi
: Ikimetsien sydänmailla
Sarja: Metsän kansa #1
Kirjoittaja: Mikko Kamula
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2017
Sivumäärä: 678
Mistä: Kirjastosta
 
' Heiska kykeni aistimaan, että ympäröivä metsä oli vanhaa. He olivat tulleet pois aavalta järveltä ja astuneet kokonaan toisenlaiseen maailmaan. Täällä oli lihaa, kalaa, marjoja, sieniä ja muita syötäviä kasveja, mutta täällä oli myös haltijoita, maahisia ja monia muita metsän olentoja. Heiskasta tuntui kuin he olisivat olleet tunkeilijoita, kuin ympäröivien puiden oksat olisivat syyttävinä kurottautuneet heidän ylleen peittääkseen metsään kuulumattomat hahmot näkyvistä. '
s. 58
 
Eletään 1400-luvun Savossa. Juko Rautaparta on perheineen muuttanut Juvan asumiskeskittymästä pohjoisempaan erämaahan uudisraivaajiksi. Tuolla metsän keskellä Kallavesi ja Unnakka järvet ovat pääasialliset kulkureitit. Naapureihin on matkaa, mutta silti pari muutakin perhettä asustaa täällä syrjässä, jossa voi törmätä sotaisiin karjalaisiin tai voimakkaisiin lappalaisiin. Syrjässä asumisen hyvänä puolena on myös, että neljännesmies ei hevin löydä tiloille vaatimaan veroja. Toisaalta perheen teini-ikäisiä lapsia jo houkuttaisi kohdata omanikäistä seuraa. Ehkäpä tähän tulee tilaisuus viimein kesän Ukon vakkajuhlissa, joissa pyydetään Ukolta siunausta ja hyvää viljasatoa.

Heiska on perheen vanhin lapsi ja oikeastaan jo nuori mies, joka on saanut luvan lähteä nyt ensimmäistä kertaa isänsä ja lähiseutujen muiden talojen miesten kanssa eräretkelle metsästämään. Ensimmäinen kaato on tärkeä virstapylväs ja tätä aikuistumisriittiä Heiska on odottanut palavasti. Keskimmäinen lapsista eli viisitoistavuotias Varpu on myös kovaa vauhtia kasvamassa nuoreksi naiseksi, joka jo haaveilee elämästä oman pihapiirin ulkopuolella. Tenho on puolestaan kymmenvuotias, joka on kiinnostunut kaikesta mystisestä ja tietäjä Yörnin äijän tarinoista. Myös talon haltija vanha Mökkö on näyttäytynyt hänelle, vaikka yleensä haltiat pysyvät omissa oloissaan. Sitten on vielä aivan vastasyntynyt Mielo, joka on Juko Rautaparran ja tämän uuden vaimon Matelin silmäterä.

Perheen tavallinen arki kuitenkin nytkähtää sijoiltaan. Eräretkellä kiivasluontoinen Heiska joutuu kahnauksiin lappalaisten kanssa. Yhteenoton lopputuloksena lappalaisnoita kiroaa Rautaparran perheen. Hän nostattaa metsän kuninkaan karhun vihat. Kotijoukot joutuvatkin itse mesikämmenen raivoisan hyökkäyksen kohteeksi. Haltija vanha Mökkö puolustaa omiaan, mutta menetyksiltä ei silti vältytä. Tämä tapahtuma tulee heittäneeksi varjon perheen ylle, mutta tilan töitä on silti jatkettava. Koston aika on kuitenkin vielä koittava.
 
' Karhun oikeaa nimeä ei yleensä suotta mainittu ääneen, ei ainakaan sinä aikana vuodesta, jolloin se oli hereillä. Kontio, otso, mesikämmen, kouvo ja monet muut olivat kiertoilmaisuja, joita tuosta kunnioitusta herättävästä petoeläimestä käytettiin. Metsän kuninkaan huomiota ei kannattanut turhaan kiinnittää itseensä kutsumalla sitä sen oikealla nimellä. '
s. 38
 
Huhhuh minkälaisen tarinan Kamula onkaan rustannut. Tätä lukiessa tuli selväksi, että kansanperinteen tutkija Kamula on tehnyt hienoa pohjatyötä tätä sarjaansa varten. Hän todella herättää historiallisen Savon henkiin. Kamula olisi voinut jättää tarinan tähän ja keskittyä rakentamaan vain vetävän historiallisen romaanin, mutta sen sijaan hän on kunnianhimoisesti herättänyt tekstissään myös kansanperinteen uskomukset henkiin. Rakennuksissa ja luonnossa elelee voimakkaita haltijoita, joiden kanssa ei parane ryppyillä. Metsänpeittoon voi oikeasti eksyä ja maahisiin törmätä. Köyrin aikaan vainajille tarjoillaan ruokaa ja päästetään saunomaan eikä näitä haamuja parane häiritä. Aivan uskomattoman saumattomasti Kamula on onnistunut tässä työssä niin, että nämä uskomukset ovat luonnollinen osa romaanin kulkua eivätkä tuntuneet päälle liimatulta tai lisätyiltä fantasiaelementeiltä. Olivathan ne totista totta myös muinaissuomalaisten mielissä.
 
Teoksessa pitkälti kuvattiin ihan sitä perinteistä arkea syrjäisellä tilalla. Olikin kiehtovaa päästä seuraamaan lähietäisyydellä, miten 1400-luvulla oikeasti elettiin. Ainakin Köyriä ja Ukon vakkajuhlaa vietettiin, karhulle järjestettiin peijaiset, vainajia kunnioitettiin ja haltijoille uhrattiin. Arkisempana menona tehtiin käsi- ja puhdetöitä, saunottiin, hoidettiin eläimiä, kuivattiin riihessä satoa, metsästettiin, ansastettiin ja kaskeakin poltettiin. Tylsää ei näillä sivuilla kuitenkaan ehdi tulla, sillä jännittäviä käänteitä oli ripoteltu sopivin väliajoin rikkomaan arjen kuvausta.
 
Ikimetsien sydänmailla aloittaa kuusiosaisen Metsän kansa -sarjan. Ilmestyessään 2017 en ollut oikein ymmärtänyt mistä tuo tuolloinen hype johtui, sillä minulle oli jäänyt hiukan sekava kuva juonilyhennelmistä. Nyt olen kuitenkin lukenut muutaman suomalaisesta kansanperinteestä ammentaman romaanin (Mikaman Myrrys ja Valkaman Itämeren Auri), jotka imaisivat mukaansa, joten päätin antaa myös tälle Kamulan tiiliskivi sarjalle mahdollisuuden. Ja se todellakin kannatti! Tämä oli juuri sellaista kirjallisuutta johon rakastua mikäli perinteet, historialliset romaanit ja ehkä jopa fantasiaelementit ovat mieleen. Sivujakin tässä on varsin kiitettävästi, joten tarinaa ehdittiin rauhassa rakentaa. Onkin kiinnostavaa jäädä seuramaan mihin suuntaan kunkin lapsen tie vie, sillä näen niin paljon potentiaalia tämän sarjan tiimoilta. Todella ihailtavaa, että Kamula on halunnut jakaa perinnetietouttaan uudelle lukijakunnalle romaanisarjansa avulla. Olen aivan koukussa. Nyt tuli tarve päästä pikimmiten metsään fiilistelemään. Ehkäpä siellä mökin saunalla tai metsäisen mättään alla on vielä jäljellä jotakin tuosta entisajan taiasta, jossa nokiset haltiat ja metsän maahiset vaeltavat.
 
' "Minä en ymmärrä", Tenho sanoi. "Etkö ole lainkaan ihmeissäsi siitä, että nauris ajoi ahman pakoon? Nauris!"
Isä katsoi häntä hetken kuin ei olisi ymmärtänyt kysymystä ja alkoi lopulta nauraa. Sitten hän potkaisi varovasti omituista naurista kenkänsä kärjellä saaden sen sihahtamaan. "En tietenkään ole. Itsehän minä laitoin sen tuonne nauriskuoppaa vartioimaan. Äkräs on niin pahansisuinen nauris, että se pihisee tuolla tavalla", isä selitti. '
s. 247 
 
Tähdet: 4.5 / 5
 
 

torstai 28. huhtikuuta 2022

Ennen lintuja - Merja Mäki


Kirjan nimi
: Ennen lintuja
Kirjoittaja: Merja Mäki
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2022
Sivumäärä: 415
Mistä: Kirjastosta

' Toivoni heräsi taas. Minun täytyi kerätä kaikki rohkeuteni, jotta uskalsin nostaa katseeni saijukupista isään. Ilmeelläni pyysin saada jäädä pysyvästi kotiin, mutta isän hiljaisuus venyi. Kyllä isä tiesi unelmani: meren, veneen ja verkot.
Äitikin tiesi.
"Juuri tämän takia Alli on lähetetty parantajan oppiin! Loppuu vihdoin se merille haihattelu!" äiti äyskähti. "Jos Alli ei kerran aio avioon, täytyy hankkia jokin naiselle sopiva ammatti. '
s. 18-19
 
Alli on parikymppinen karjalalainen tyttö. Hän on pienestä pitäen tuntenut Laatokan kutsun ja tunnistanut parhaat kalapaikat. Kalastajan perintö on hänessä vahvana. Ongelmana vain on, että eihän tyttö voi periä isänsä osuutta venekunnasta! Varsinkin Allin äidille moinen ajatus on kuin punainen vaate ja sen vuoksi Alli on lähetetty läheiseen Sortavalan kaupunkiin parantajaeukko Buabon oppiin. Siellä hän saisi kunnollisen naiselle sopivan ammatin, kun oppisi yrteistä ja mustalla suolalla tehdyistä suojeluksista. Allin kamelinselkä kuitenkin katkeaa, kun Sortavalaa pommitetaan kovemmin kuin kertaakaan ennen. Mieluummin hän kuolisi oman kotisaarensa kamaralla kuin inhottavan Buaban kanssa hautautuen pommisuojan syvyyksiin. Hän päättää uhmata kohtaloa ja hiihtää Laatokan poikki kotiin.

Aika kotona ei kuitenkaan jää pitkäksi. Eletään Talvisodan viimeisiä hetkiä. Sortavala ei murru, mutta välirauha on pakollinen. Tyrmistyneinä perheet istuutuvat radiovastaanottimen ääreen kuulemaan uuden rajan kaupunkeja. Karjala, koti ja maa jonka puolesta niin kovin taisteltiin, on menetetty. Edes viikkoa ei jää aikaa pakata kaikki tarpeellinen mukaan ja lähteä kotitanhuilta. Vahvaluontoinen mutta aina haihattelijaksi kutsuttu Alli halua todistaa perheelleen selviävänsä ja lupautuu kulkemaan karjan mukana läpi Suomen. Allin raskaana oleva käly, peräti kauppiaan tytär, Sylvi ilmoittautuu yllättäen hänelle matkaseurauksi. Näin nämä kaksi nuorta naista aloittavat pitkän jalkapatikan kohti Seinäjokea. Onhan siellä kaukana Pohjanmaalla isän isoveljen tilukset. 

Matka koettelee. Aiemmin tahtojen taistoa talon herruudesta käyneet Alli ja Sylvi kuitenkin hitsautuvat yhteen. Vain yhdessä voi selvitä, kun jalat ovat jo rakoilla, ruokaa on niukasti ja silti pitäisi jaksaa jatkaa. Ja kun määränpää viimein koittaa alkaa toinen haastava vaihe: sopeutuminen. Mitä kalastajalla on tehtävää Seinäjoen alavilla mailla? Jopa vesi on täällä erilaista, kun Laatokan aavojen aaltojen sijasta on vain tyrskyävä joki. Kun elää vain toisten armopaloista kaikkensa menettäneenä, voi joko katkeroitua tai jatkaa eteenpäin. Perheen sisällä patoutuneet jännitteet erityisesti Allin ja äidin välillä kasvavat. Mistä Alli löytäisi paikkansa tässä vieraassa paikassa, jossa evakko on lähes synonyymi venakolle. Kaipuu on kova kotiin. Voi kunpa vielä joskus näkisi Laatokan rannat.

' Olin nähnyt, miten vedelle hyräily sai Laatokan liikkumaan. Perättäiset aallonharjat värähtelivät kuin kanteleen kielet, jotka oli jätetty soimaan. Silloin alkoi värähdellä vesi myös minun sisälläni. Siinä me soimme samaa säveltä, minä ja Laatokka. '
s. 72
 
Huhhuh minkälaisen tunteellisen matkan elinkään Allin matkassa. Mäki on kirjoittanut todella sykähdyttävän kasvutarinan oman paikkansa löytämisestä. Kuinka rakentaa haaveensa ja elämänsä uudestaan, kun kaikki entinen viedään pois. Kuinka sopeutua paikkaan, jossa ihmiset käyttävät hassuja sanoja, tunteista tai heikkouksista ei puhutakaan ja perinneuskomuksillekin helposti vain naureskellaan. Alli parka, joka ei vain istunut hänelle asetettuihin odotuksiin. Ja tämän lisäksi hänet vielä revittiin juuriltaan ja selviämään omin voimin. Aivan uskomatonta sisäistä vahvuutta on nuorelta naiselta vaadittu. Alli on kuitenkin vahva kaikkien muiden vähättelevistä kommenteista huolimatta. Hän kasvaa ja raivaa oman tiensä.

Ennen teoksen aloittamista olin hiukan jännittynyt. Pelkäsin sen olevan liian pinnalla huomioiden mitä kaikkea mediasta saakaan lukea päivittäin. Kuitenkin kun aloitin teoksen olin välittömästi myyty. Mäen kerronta on sujuvaa ja koskettavaa, mutta ei sorru mässäilemään kauheuksilla. Hän on myös sovittanut tekstiinsä saumattomasti todella kauniita luontovertauksia, jotka herättivät maan hienosti henkiin. Minunkin isäni vanhemmat ja sisarukset ovat kulkeneet noita karjalan evakkomatkoja. Pitää kysellä lisää tästä kulttuuriperinnöstä vielä ennen kuin on liian myöhäistä. Ainakin Allin matkassa tuli jo kokkoset, sultsiinat, vatruskat, vehnäpyöröt ja kiesat tutuiksi. Innostuimpa leipomaan jopa kuvassa olevia naurissupikkaita, jonka tyyppisistä karjalaisista ruuista isäni aina puhuu hänen äitinsä tehneen. 
 
Kaiken kaikkiaan Ennen lintuja on todella upea teos, joka lunasti kyllä paikkansa sydämessäni. Se on vahva kasvutarina, kulttuurisukellus ja ajankuva. Allin aika tuolla sairaalassa sairaalaoppilaitten kanssa nosti mieleeni Ylen näyttämän tanskalaisen 50-luvulle sijoittuvan Sairaanhoito-opisto tv-sarjan. Siinäkin oli samaa sisäistä hierarkiaa, pitkiä päiviä mutta myös yhteisöllisyyttä tyttöjen kesken ja salaisia tapaamisia kun valvojan silmä vältti. Alli tasapainottelee vielä kahden eri maailman välillä ja luo nahkansa aina tarpeen vaatiessa. Itsekin etsin tällä hetkellä elämälleni uutta suuntaa, joten oli voimaannuttavaa lukea vahvasta, mutta samalla herkästä Allista. Kyllä se oma polku löytyy - vaikka Karjalaan ei päästykään palaamaan ennen muuttolintujen paluuta.

' "Teidätkö, mitä minä luulen?" sanoin, ja olin varma asiasta. "Me palaamme vielä Karjalaan. Vielä keväällä, ennen muuttolintuja."
Sylvi katsoi minua silmiin.
"Ennen lintuja", hän vastasi. '
s. 127

Tähdet: 5 / 5
 
 

maanantai 25. huhtikuuta 2022

Dyynin messias - Frank Herbert


Kirjan nimi: Dyynin messias (Dune Messiah)
Sarja: Dyyni #2
Kirjoittaja: Frank Herbert, suomentanut Hilkka Pekkanen
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 1969, suomennos 1987
Sivumäärä: 299
Mistä: Isältä lainassa
 
' Muad'Dibin qizarapapit kävivät laajaa dzihadia, uskonsotaa, kautta avaruuden. Sota oli kiivaimmillaan ainoastaan kahdentoista standardivuoden ajan, mutta siinä ajassa he ehtivät saattaa melkein koko ihmisten asuttaman maailmankaikkeuden saman hallitsijan valtaan. '
s. 8-9 

Dyynin messias jatkaa Dyynissä aloitettua huimaa tarinaa karulta aavikkoplaneetta Arrakisilta.  Paljon on muuttunut sitten edellisen osan. Aavikkojen sissikansa fremenit ovat lähteneet uskonsotimaan ympäri galaksia levittämään messiaansa Maud'Dibin sanomaa. Tämä messias eli Paul, joka kykenee näkemään näkyjä yli ajan, on siis epäonnistunut. Hän pyrki niin kovasti estämään dzihadia syntymästä, mutta nyt sitä tehdään hänen nimissään. Paul on kuitenkin noussut keisarikunnan johtoon. Hän pyrkii elvyttämään fremenien karua aavikkoplaneettaa ja toivoo ohjaksissa pystyvänsä estämään vielä kauheammat tulevaisuudenkuvat. Apunaan hänellä on ihmeellinen siskonsa Alia, joka jo kohdussa tuli tietoiseksi ja osaksi Kunnianarvoisien Äitien ylisukupolvista tietoutta. Alialla on myös näkijän kykyjä ja häntä palvotaan keisarikunnassa. Niin veli kuin sisko ovat tiiviisti sidottu uuden uskonnon verkkoon, jota he johtavat, mutta joka samalla elää omaa voimallista elämäänsä.

Uskonsotien jäljiltä Paulin jalkoihin on jäänyt myös monia tyytymättömiä tahoja. Ihmisten henkisiin kykyihin ja rodunjalostukseen perehtyneet Bene Gessarit ovat tuohtuneita, sillä tämän tulevaisuuden messiaan piti olla heidän suuri voittonsa, mutta sen sijaan Paul on sanoutunut vahvasti irti moisesta järjestöstä. Paul myös vaarantaa oman tärkeän sukulinjansa jatkamisen, sillä edellisen keisarin Bene Gessari tytär Irula on jäänyt Paulille vaimoksi vain nimellisesti. Hänen sydämensä ovat fremeniläisen jalkavaimon Chanin luona. Avaruusmatkustuksesta vastaava Kilta on puolestaan saanut tarpeekseen Paulin monopolista rohtoon, tuohon aavikkoplaneetan ihmeaineeseen, joka pidentää ikää ja laajentaa mieltä tulevaisuuden näkemiseen. Keinotekoisia ja uudelleen herätettyjä ihmisiä ja erilaisia osia tekevillä tleilaxilaisilla on myös omat suunnitelmansa, kuinka saada valjastettua tämä dyynin messias heidän omiin tarkoitusperiinsä. Salaliittolaisten ote Paulista ja hänen hovistaan kasvaa. Kuinka Paul pystyy estämään kammottavat tulevaisuudenkuvansa? Hallitseminen on kuin nuoralla kävelyä, jossa yksikin väärä askel voi viedä koko keisarikunnan turmioon.
 
' "Chani rakkaani", Paul kuiskasi, "tiedätkö mitä uhraisin jos saisin dzihadin loppumaan - jos voisin irrottautua siitä kirotusta jumalhahmosta jonka qizarapapit minun harteilleni sälyttävät?"
Chani vapisi. "Eihän sinun tarvitse muuta kuin antaa käsky", hän sanoi.
"Ei käy. Vaikka kuolisin tähän paikkaan, nimeni johtaisi heitä edelleen. Kun ajattelenkin, että Atreidesin nimi on liitetty tähän uskonnolliseen teurastukseen..."
"Mutta sinähän olet keisari! Sinulla on..."
"Minä olen pelkkä keulakuva. Kun muuttuu jumalaksi, ei enää hallitse omaa jumaluuttaan." Katkera nauru sai Paulin vavahtelemaan. '
s. 41
 
Olipa ihanaa solahtaa taas Herbertin dyyni-sarjan pariin, jossa scifin monimutkainen yhteiskunta kohtaa syvällisemmät pohdinnat vallasta, uskonnosta ja oikeudesta. Vaikka Paul pyrki muuttamaan julman ja korruptoituneen keisarikunnan toimintaa, on hänestä itsestään nyt tullut yksinvaltias ja diktaattori - palvottu jumala. Aavikon luolien sisseistä fremeineistä on puolestaan tullut eräänlainen luotettu kansa, jotka taistelevat dzihadissa ja ovat hallinnossa Paulin lähimpiä henkivartioita ja neuvoston jäseniä. Uskonto onkin äärimmäisen vaarallinen vallan väline, sillä se saa ihmiset palavasieluisesti mukaansa, mutta sen nimissä voidaan tehdä myös kauheuksia. Hyvät aikeet voivatkin olla lyhyin tie helvettiin. Teos saa myös pohtimaan onko ihmisluonnossa jotakin joka vastustaa muutosta hyvään, sillä jostain ne samat vanhat korruptoituneet toimintamekanismit onnistuvat aina kiemurtelemaan esiin - vain vallanpitäjät vaihtuvat välissä. Samaa voi nähdä myös historiankirjoissamme toistuvan aina uudestaan ja uudestaan. Herbert on hienosti nostanut myös esiin, kuinka aavikon kansa ei välttämättä koekaan yltäkylläistä kaupunkielämää mielekkäänä. Materia ei tuo onnea. Kaipuu entiseen rankkaan mutta yhteisölliseen elämään aavikolla on kova.
 
Herbertin luomassa sarjassa on siis paljon hyvää ja se haastaa lukijaa ajattelemaan, mistä nautin suunnattomasti. Ikävä kyllä tämä osa ei kuitenkaan tarinallisesti yllä ensimmäisen osan viiden tähden lukukokemuksen tasolle. Vaikka Dyynin messiaassa on vain kolmesataa sivua, verrattuna ensimmäisen osan kahdeksaansataan, tuntui silti että tämä teos jotenkin junnasi pitkälti paikallaan. Paul tuskaili yhä uudestaan ja uudestaan tulevaisuuden kammottavia kuvia ja kuinka hän ei tiedä kuinka estää ne. Oraakkelin syndrooma onkin, että hän saattaa helposti uskoa kaiken näkemänsä absoluuttiseksi lopputulokseksi, jolloin näky luo itse itsensä, sillä sen näkijä rupeaa toimimaan sen mukaisesti. Paulista ainakin näki tämän asenteen vahvasti, että kaiken tulee mennä juuri niin kuin näyssä ja silloinkin saadaan valittua vain pienimmän pahan polku. Vastaavasti sitten oli vastavoimana tuo salaliitto, joka pyrki saamaan Paulin kompastumaan itseensä. Eihän kukaan joka on luonut vahvaa kuvaa itsestään voi elää jos muuttuukin sen täydeksi vastakohdaksi. Näitä asetelmia sitten kitkuteltiin puolin ja toisin. 
 
Tiivistämisen varaa siis olisi ollut, jotta turhalta toistolta oltaisiin vältytty. Tämä osa tuntui myös jotenkin toivottomammalta kuin edeltäjänsä. Jäi vähän fiilis, että olisiko tämä eräänlainen pakollinen täyteosa ennen kuin Herbert on päässyt jatkamaan tarinaansa uusin kääntein seuraavaan osaan. Tässä osassa oli siis paljon myös hyvää, mutta vertailu tuohon edelliseen, joka räjäytti pankin, vaikuttaa vain hyvin vahvasti fiiliksiini. Aion kuitenkin jatkaa sarjan parissa jossakin kohtaa, sillä haluan tietää mihin Dyynin kohtalo johtaa. Harmi vain, että sarjan loppuja osia ei ole suomennettu. Ehkä tilanne muuttuu, mikäli tuosta Dyyniin perustuvasta Oscareitakin kahmineesta elokuvasta tulee menestyvä sarja.

Tähdet: 3.5 / 5
 
Muut sarjasta lukemani osat:
 

torstai 21. huhtikuuta 2022

Kaikenkarvaiset ystäväni - James Herriot


Kirjan nimi
: Kaikenkarvaiset ystäväni (All Creatures Great and Small)
Kirjoittaja: James Herriot, suomentanut Heidi Järvenpää
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 1972, suomennos 1974
Sivumäärä: 399
Mistä: Omasta hyllystä

' Tästä ei kirjoissa puhuttu mitään, ajattelin lumen tuiskutessa sisään avoimesta ovesta ja laskeutuessa paljaalle selälleni.
Makasin mahallani sontaisella nupukivilattialla, käsivarteni oli syvällä ponnistavan lehmän sisuksissa, jalkani etsivät varpaansijaa kivien välistä. Olin alasti vyötäisiäni myöten, ja lumi suli likaiselle ja kuivuneen veren peittämälle iholleni. Ainoa valonsäde oli isännän yläpuolellani pitämä savuava öljylamppu; kaikkialla muualla oli mustaa pimeyttä. [- -]
Näin silmissäni oppikirjan kuvan. Lehmä seisoo keskellä hohtavan puhdasta lattiaa, ja tahrattomaan valkoiseen takkiin pukeutunut tyylikäs eläinlääkäri on työntänyt kätensä sopivan syvälle lehmän sisään. Lääkäri on rauhallinen ja hymyilee, myös isäntä ja apulaiset hymyilevät, jopa lehmäkin hymyilee. Missään ei näy sontaa eikä verta eikä hikeä. '
s. 7
 
James Herriot on juuri valmistunut eläinlääkäriksi. Ikävä kyllä 30-luvun lopun englannissa töitä oli äärimmäisen vaikeata löytää, mutta hänellä käy kuitenkin tuuri. Yorkshiren maaseudulla taitava eläinlääkäri mutta muuten hyvin hajamielinen Siegfried tulee nimittäin tarjonneeksi Herriotille apulaisen paikkaa praktiikallaan. Näin kaupunkilaispoika muuttaa maaseudulle nauttimaan Englannin karuista nummista ja enimmäkseen suurten maatalouseläinten hoitamisesta. Onpahan myös rikas leskirouva Pumphrey, jonka hemmotellun ja usein liikasyöneen kiinanpalatsinkoiran Trickin henkilääkäriksi ja sedäksi Herriot pääsee.
 
Hyvin pian Herriot saakin kokea, että hänen toimensa ei ole helppoa ja siistiä. Sontaa riittää, fasiliteetit ovat monilla tiloilla heikot ja työ on äärimäisen rankkaa fyysisesti. Monet maanviljelijät myös tuntuvat uskovan enemmän omiin uskomuksiinsa kuin eläinlääkärin kotkotuksiin, mutta silti tuo alue ja sen ihmiset vievät Heriotin sydämen. Kaikki ovat vieraanvaraisia ja ainakaan vastaan ei tule tylsää päivää. Usein sitä pitää lähteä vaikka keskellä yötä auttamaan poikimisissa, ja joskus unenpöpperössä voi unohtua vaihtaa pyjama ammattimaisempiin vaatteisiin. Työnantaja Siegfried opastaa puolestaan milloin mitäkin toimintatapaa unohtaen aina aiemmat vastakkaiset ohjeistuksensa. Talossa asustaa Herriotin ja Siegfriedin lisäksi myös tämän eläinlääkäriksi vastahakoisesti opiskeleva veli Tristan joka menevämpänä sorttina tulee sotkeneeksi asiat muutamaankin otteeseen kiristäen veljesten tunnelmaa. Yorkshiresta, sen omalaatuisista ihmisistä ja kaikenkarvaisista eläimistä on kuitenkin tullut Herriotille uusi koti.

' Kuinka herran tähden sitten olin päätynyt istumaan tänne Yorkshiren nummelle paitahihasillani, kumisaappaissa, koko keho lievästi lehmältä tuoksuen? [- -]
Luultavasti syynä oli sekin, etten ollut tiennyt uneksiakaan Yorkshire Dalesin kaltaisesta paikasta. En ollut tiennyt, että voisin viettää päiväni tällaisella ylänköseudulla, jossa puhtaat tuulet puhalsivat ja ruohon ja puiden tuoksu oli aina läsnä, jossa jopa kaatosateessakin tai talvella saatoin tuulesta aistia kasvavan luonnon raikkaan viestin. '
s. 201
 
Herriotin teos on kiehtova katsaus 30-luvun Englannin maalaiseläinlääkärin maailmaan. Tuolloin eläinlääkärin tyypillisempi asiakas oli vielä tilallisten maitoa tuuttaavat lehmät tai kinkuksi menevät possut. Tilat ylipäätänsä olivat useimmiten pienempiä ja jopa majatalonpitäjällä on omat pihapossunsa. Toisaalta myös hevosilla on iso roolinsa, vaikka Herriotia nämä isot ja lehmiä huomattavasti äkkipikaisemmat elukat hiukan jännittivätkin. Kyllä siellä vastaanotolla myös nähdään koiria ja kissoja, joten aika kattava eläinkavalkadi on vastassa näiden sivujen välissä. Yllätyin myös suuresti siitä, että tuolloin eläinlääkärit myös osittain itse sekoittivat ja valmistuvat omat tinktuuransa eli lääkkeet eläimille. On tuo työ ollut haastavaa, kun näiden lisäksi oli vielä omana osanaan työn fyysinen raskaus. Enpä sitäkään ollut tullut ajatelleeksi kuinka paljon se vaatii voimaa kun perätilassa olevia vasikoita käännellään, lehmän ulos luiskahtanutta kohtua työnnetään kahden miehen voimin takaisin sisälle tai jo pelkästään paljon hevosen kavion vuolenta vaatii. Hatunnosto kyllä kaikille ammattilaisille.
 
Aiheesta olisi siis voinut kirjoittaa hyvin ankean selostuksen toinen toistaan haastavammista ja raskaista tehtävistä. Onneksi Herriot on päättänyt lähestyä aihetta kuitenkin pilke silmäkulmassa ja itseironialla höystettynä. Teoksessa ei piilotella työn nurjia puolia tai erilaisia eritteitä joita siinä väistämättä tulee vastaan, mutta Herriot osaa kirjoittaa kommellukset huumorilla ja lämmöllä. Tuo yorkshireläinen miljöö maalaismenoineen myös ihastuttaa. Aikamoisia karaktäärejähän nuo maanviljelijät olivat, että oli siinä vastavalmistuneella juipilla kestämistä. Koitapa myös lutvia Siegfriedin alati muuttuvissa ohjeistuksissa. Oikein mukava hän kyllä oli muuten, mutta vain niin pahuksen hajamielinen.
 
Olen täysin lumoutunut tästä teoksesta! Herriot osaa kirjoittaa ihastuttavan kepeästi mutta samalla rehellisesti. Jokainen luku kuvastaa erilaisia tapahtumia ja tämä päiväkirjamainen rakenne toimi mainiosti. Tietty omakohtaisuus paistoi kirjan sivuilta - onhan Herriot itse tosiaan toiminut eläinlääkärinä pitkään ja saanut uransa eri kommelluksista inspiraation kirjoituksilleen. Tämä oli aivan täydellinen pako entisajan englannin maaseudun nummille. Juuri tällaista kaipasin: hyvänmielenkirjaa, joka ei kuitenkaan ole höttöhömppää. Ja tulipahan tässä ohessa oppineeksi kaikenlaista myös eläinlääkärin toimesta kuten eri tavoista kääntää poikasia kohdussa tai että poikimahalvaus johtui kalkinpuutteesta. Nyt tuli kauhea tarve päästä näkemään tuo Kaikenkarvaiset ystäväni tv-sarja, jotta pääsisi näihin sydämellisiin maisemiin vielä uudestaan.
 
Tähdet: 4.5 / 5
 

torstai 14. huhtikuuta 2022

Miehiä ilman naisia - Haruki Murakami

 
Kirjan nimi: Miehiä ilman naisia (Onna no inai otokotachi)
Kirjoittaja: Haruki Murakami, suomentanut Juha Mylläri
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2014, suomennos 2016
Sivumäärä: 276
Mistä: Kirjastosta
 
' Vaikeinta Kafukulle oli ollut viettää normaalia arkielämää paljastamatta tietävänsä vaimonsa salaisuuden: hymyillä aina lempeästi vuodattaen samalla sisällään näkymättömiä veripisaroita. Jutella niitä näitä. Rakastella vaimon kanssa yhteisessä vuoteessa. Tavallinen ihminen ei varmaan olisi pystynyt siihen, mutta Kafuku oli näyttelijä. Omasta itsestään irrottautuminen ja roolihahmon esittäminen loppuun saakka oli hänelle työtä. Ja Kafuku oli näytellyt kaikin voimin näytelmässä, jolla ei ollut yleisöä. '
s. 24 (Drive my Car)
 
Miehiä ilman naisia on Murakamin novellikokoelma, joka kostuu seitsemästä hiukan alle viisikymmentä sivuisesta novellista. Ensimmäisessä novellissa Drive my car:ssa (josta on myös juuri tehty Oscarinkin voittanut elokuva) tapaamme Kafukun. Kafuku on näyttelijä, jolle vähäsanainen Misaki tulee autonkuljettajaksi. Misaki ajaa ja Kafuku harjoittelee Tsehovin Vanja-eno näytelmän vuorosanojaan kasetilta. Pikkuhiljaa Kafuku rupeaa avautumaan tälle hiljaiselle naiselle myös elämänsä kipukohdista liittyen jo pois nukkuneeseen vaimoonsa.  
 
Yesterdayssa päähenkilömme tapaa Kitarun, joka laulaa kylvyssä The Beatlesin Yesterday kappaleen omaa japaninkielistä versiotaan. Kitaru on mies, joka on syntynyt Tokiossa, mutta opetellut maalaisen Kansain murteen. Omalaatuisella Kitarulla on omat suhdekiemuransa, joihin päähenkilömme tulee vedetyksi mukaan. Itsenäisessä elimessä kirjoitetaan puolestaan tarinaa Tohtori Tokaista, joka on tottunut suorittamaan elämäänsä äärimmäisen teknisellä tavalla. Nyt hän kuitenkin rakastuu palavasti, mikä saa hänet kyseenalaistamaan koko entisen elämänsä.
 
Seherazadessa taloonsa lukittautunut mies taas kuuntelee vierailuilla käyvän naisen uskomattomia tarinoita aina rakastelun jälkeen. Nainen jakaa entisen elämänsä muistoja ajasta, jolloin hän oli nahkiainen ja nuoruudestaan rakkauden murtovarkaana. Novelli Kino kertoo baarista, jonka Kino perustaa saatuaan vaimonsa kiinni pettämisestä. Kinon baarissa istuu aina samassa pöydässä muuan mies nauttien viskiä ja lukien kirjaa. Baarissa käy myös nainen, jolla on tupakan polttamia jälkiä ihossaan. Harmaalla kissalla ja käärmeillä on myös omat tärkeät roolinsa tarinassa. 
 
Rakastunut Samsa herää puolestaan alasti ankeasta huoneesta ilman muistoja vain tietäen, että hänen nimensä on Gregor Samsa. Samsa opettelee liikuttamaan kehoaan ja toimimaan ihmisenä. Tuleepa hän myös kohdanneeksi sanavalmiin lukkosepän kyttyräselkäisen tyttären. Novellikokoelman nimikkonovellissa Miehiä ilman naisia mies saa keskellä yötä puhelun, että hänen entinen tyttöystävänsä vuosien takaa on tehnyt itsemurhan. Miksi aviomies on soittanut hänelle? M oli nainen joka herätti vahvoja tunteita, mutta jota ei voinut kesyttää. Tältäkö siis tuntuu olla maailman toiseksi yksinäisin mies?

' Habara ei tiennyt, olivatko naisen kertomukset tosia, keksittyjä vai joiltain osin tosia ja joiltain osin keksittyjä. Tosiasiat ja päätelmät, havainnot ja kuvitelmat sekoittuivat naisen kertomuksissa niin saumattomasti, ettei Habara osannut sanoa, missä yksi päättyi ja toinen alkoi. Siksi Habara oli päättänyt vain kuunnella yrittämättä arvioida kuulemansa todenperäisyyttä. Mitä merkitystä sillä oli hänen tilanteessaan, olivatko tarinat totta, sepitettä vai sekoitus molempia? '
s. 143 (Seherazade)
 
Murakami kuvaa taiturimaisesti ihmismielen moninaisuutta. On suhteita ja silti kaipuu on suuri läpi tarinoiden. Elämä on harvoin kiiltokuvaa ja jokaisessa tarinassa on omat ryppynsä. Osa kertojista on enemmän sivustakatsojaa kun taas toiset omalaatuista kokijaa. Vaikka teoksen nimi onkin Miehiä ilman naisia ovat naiset silti vahvasti läsnä tarinoiden taustalla. Naiset ovat kuin kissoja konsanaan, oman tiensä kulkijoita ja monessa tapauksessa myös pettäjiä. Toiset miehistä ovat saneet siipeensä, mutta toiset ovat näitä rakastajia. Näkökulma pysyy kuitenkin läpi tarinoiden tietyllä tapaa ulkoapäin lähestyvänä, vaikka tunteiden kirjo tuleekin esiin. Nämä olivat voimallisia ja vertaiskuvallisia tekstejä, ja osa novelleista sai jopa hiukan häiriintyneitäkin piirteitä. Jokin Murakamin teksteissä vetää kuitenkin puoleensa magneetin lailla. Erityisesti jälkipuoliskossa oli Murakamille tyypillisiä maagisen realismin piirteitä, mutta oli hieno nähdä, että hänen kerrontansa kantoi vahvana myös ilman näitä piirteitä.
 
Olen ollut hiukan karsas tarttumaan novelleihin. En ole oikein osannut lukea niitä ja olen jäänyt kaipaamaan pidempää paneutumista aiheisiin. Tolstoi kuitenkin tyhjensi potin ja muutti näkemykseni täysin. Kuinka niin lyhyessäkin sivumäärässä pystyi esittämään niin vahvoja asioita. Tässä Murakamin teoksessa huomasin samaa. Tällaisessa tiiviissä esityksessä jää kaikki turha lihotus pois ja vain se kaikista tärkein sisin jää jäljelle. Näin myös kerronnan melankolisen ja herkän tunnelman intensiteettiä pystyttiin pitämään yllä läpi tarinan. Tykkäsin näistä niin, että monista Murakamin teksteistä olisin voinut lukea lisääkin. Nyt monien tarinoiden ylle jäi tietty salaperäisyyden verho, joka jätti lukijan pohtimaan novellin sanomaa. Näin palan mutta paljon jäi vielä pimentoon. 
 
Olen aiemmin lukenut vain yhden Murakamin ja se oli hänen mammutti teoksensa 1Q84. Nämä kaksi teosta pitävät sisällään siis hyvin erilaiset kerrontaratkaisut, mutta silti jokin tuossa tarinan imussa on silti molemmissa samaa. Nämä novellit loivat illuusion näennäisestä arkisuudesta, mutta silti elämäntarinoissa ja dialogeissa on syvyyttä joka tarkkuudellaan luo vaikutuksen. Todellista laatuproosaa.
 
' Eräänä päivänä sinusta tulee yllättäen mies ilman naista. Se päivä tulee luoksesi antamatta tulostaan minkäänlaista vihjettä tai varoitusta, pienintäkään aavistusta tai tunnetta, vaimeintakaan koputusta tai rykäisyä. Kävelet kulman ympäri ja huomaat olevasi jo siellä. Mutta silloin on liian myöhäistä perääntyä. Kun olet kääntynyt siitä kulmasta, siitä on tullut ainoa maailmasi. '
s. 268 (Miehiä ilman naisia) 
 
Tähdet: 4.5 / 5
 
  

lauantai 9. huhtikuuta 2022

Koiramäen Suomen historia - Mauri Kunnas


Kirjan nimi
: Koiramäen Suomen historia
Kirjoittaja: Mauri Kunnas
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2017
Sivumäärä: 81
Mistä: Äidiltä lainassa

' Mikael Agricolan ensimmäinen painettu kirja oli ABC-kirja, Suomen ensimmäinen aapinen. Ei sitä tavallinen kansa käyttänyt vaan papit, joiden piti oppia saarnaamaan suomen kielellä.
Kesti kuitenkin satoja vuosia, ennen kuin lukutaito yleistyi ja Käpälän isännänkin jälkeläiset oppivat lukemaan.
Toki isäntä osasi lukea kalenterisauvaa, jossa oli tärkeitä tietoja kylvö- ja korjuuajoista sekä juhlapyhistä. Mutta sauvassa ei ollut hankalia kirjaimia vaan pelkästään koloja ja merkkejä. '
s. 13
 
Näin Mikael Agricolan päivänä on sopivaa postata tästä Mauri Kunnaksen lasten kuvakirjasta, jossa Suomen historia on selitetty lapsiystävällisellä tavalla aina 1500-luvulta Venäjän vallan alle. Kaikki lähtee liikkeelle, kun Koiramäen lapset löytävät lipaston laatikosta vanhan kolikon ja heille ruvetaan kertomaan Koiramäen suvun esi-isien tarinoita läpi Suomen historian. Kaikki alkaa siis Kustaa Vaasan valtaannoususta, kun Ruotsi irtautuu Kalmarinunionista. Samaan aikaan uskonpuhdistus raikaa ja myös Suomen kirjakielen isä Mikael Agricola aloittaa suuren urakkansa.
 
Kustaa Vaasan jälkeen käsitellään hänen poikiensa veljesriidat kruunusta ja nuijasodan roolia kaikessa tässä. Kuuluisan sotakuningas Kustaa II Aadolfin matkassa pääsemme taas tutustumaan epäonniseen Vaasa-laivaan sekä 30-vuotisen sodan taistelutantereille hakkapeliittojen kera. Hallitsijan vaihtuvat ja Suomi kehittyy Ruotsin matkassa Kreivin ajan innovaatioissa ja Postikin syntyy. Milloin Venäjän kanssa kuitenkin otetaan yhteen ja Suomi valloitetaan niin Isovihan kuin Pikkuvihan aikaan. Päästäänpä myös puoluepolitiikkaan hattujen ja myssyjen matkassa. 1808 sitten viimein koittaa surkea Suomen sota ja Suomen omistus siirtyy lännestä itään. Historiikki jää kuitenkin Aleksanteri II valtakauteen, jossa Koiramäellä elellään.

' Kaarle-herttua tuli Ruotsin puolelta laivoillaan nujertamaan marski Klaus Flemingiä, mutta myöhästyi. Marski oli kuollut ihan omia aikojaan.
- Jos nyt eläisit lurjus, niin saisitpa aika lailla köniisi, rähisi Kaarle-herttua ja nipisti kuollutta marskia nenästä. '
s. 29
 
Koiramäen Suomen historia on varsin viihdyttävä teos myös aikuislukijalle. Vaikka historiaa tulikin lukiossa luettua ahkerasti, niin vuosien vieriessä on minulta jo ainakin ruvennut unohtumaan tapahtumien järjestykset ja kukas kukakin kuningas olikaan. Tämä toimi siis mainiona muistinvirkistyksenä. Jokainen kuningas oli saanut oman palstansa, jossa kerrattiin kuka kyseessä ja mistä hänet muistetaan. Ainakin meillä oli historiantunneilla niputettu Kustaa II Aadolfin jälkeiset Ruotsin hallitsijat aika lailla vain heikoiksi hallitsijoiksi, joten nyt oli kiinnostavaa syventyä myös heihin. Jäin hiukan kylläkin kummeksumaan, miksi historiikki lopetettiin niin pahasti kesken Aleksanteri II:een, sillä paljon olisi vielä voinut jatkaakin.
 
 Hallitsija esittelyjen välissä oli sitten näitä tarinallisempia aukeamia, joissa Koiramäen suvun henkilöillä oli väritetty historian tapahtumia, kuten tuota nuijasotaa. Luonnollisesti näissä oli sattumuksia jotka eivät perustu enää historiankirjoihin vaan Koiramäen isovanhemmilla on humoristisesti elävöitetty tarinaa, joka varmasti vetoaa erityisesti lapsilukijoihin. Ihailtavaa, että Kunnas on tehnyt tällaisen teoksen, joka aivan kuin vahingossa tulee samalla opettaneeksi lapsille maamme historiasta. Ei siis ihme, että teos oli ilmestyessään 2017 lasten- ja nuorten Finlandia-palkintoehdokkaana.

' "Voi poikani, kunpa tietäisit, kuinka vähällä järjellä tätä maailmaa johdetaan..."
Axel Oxenstierna, eräs Ruotsin kaikkien aikojen etevimmistä valtiomiehistä, Kustaa II Aadolfin neuvonantaja ja ystävä sekä Kristiina-kuningattaren lapsuudenajan holhoojahallituksen pää. '
s. 81

Tähdet: 3.5 / 5
 

torstai 7. huhtikuuta 2022

Jäniksen vuosi - Arto Paasilinna


Kirjan nimi
: Jäniksen vuosi
Kirjoittaja: Arto Paasilinna
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 1975 / 2011
Sivumäärä: 218
Mistä: Kirjastosta
 
' Toimittaja istui ojan pientareella jänis sylissään, hän muistutti vanhaa naista, joka on unohtunut ajatuksiinsa kudin sylissään. Valokuvaajan auton äänet lakkasivat kuulumasta. Aurinko laski. 
Toimittaja laski jäniksen nurmelle ja pelkäsi hetken, että otus yrittäisi sännätä oitis pakoon, mutta se kyyhötti heinien seassa, ja kun mies otti sen takaisin syliinsä, ei jänis enää pelännyt ollenkaan.
- Tähän sitä nyt jäätiin, sanoo mies jänikselle. '
s. 8
 
Toimittaja ja valokuvaaja ovat palaamassa työkeikalta keskikesäisissä maisemissa. He ovat molemmat keski-ikää lähestyviä elämäänsä pettyneitä ja ahdistuneita miehiä, jotka eivät pääse sopuun tulisiko ajaa Helsinkiin suoraan vaiko jäädä yöksi Heinolaan. Silloin valokuvaaja ajaa jäniksen päälle, joka säntää metsään. Toimittaja Vatanen painelee loukkaantuneen jäniksenpoikasen perään. Valokuvaaja jää hölmistyneenä huutelemaan kadonneen toimittajan perään. Metsässä Vatanen istuutuu mättäälle ja päättää jäädä sinne. Hän on saanut tarpeekseen turhista jutuista, ikävästä vaimosta ja ylipäätänsä koko kaupunkilaisesta elämänmenosta. Nyt saa riittää!
 
Tästä alkaa Vatasen ja jäniksen uskomaton matka ympäri Suomen. On aika irtautua yleisistä toimintanormeista ja sen sijaan mennä vain sinne minne nenä vipattaa. Vatanen ja jänis päätyvätkin jos jonkinlaisiin tilanteisiin. Toiset ihastuvat ikihyviksi tästä suloisesta jäniksestä ja ovat innokkaasti auttamassa, mutta toiset suhtautuvat epäilevästi. Pitäähän sitä olla aikamoinen hiippari jos kaatosateessa tulee pyytämään yösijaa jänis mukanaan. Vähemmästäkin kutsutaan poliisit! Vatanen ja jänis viettävät kuitenkin enimmäkseen leppoisaa elämää milloin kalastusmökissä tai lapin syrjäisessä pirtissä korjaustöitä tehden. Tullaanpa siinä sivussa osallistuttua metsäpalon sammutustalkoisiin ja sekaannuttua sotaharjoituksiin, joita on seuraamassa aivan kansainvälisiä vieraita. Ja sitten on tietenkin vielä se karhu...
 
' Heinäkuun lopulla Vatanen otti Kuhmosta risusavottaurakan, hakkasi vesurilla tievojen kylkiä liioista vitikoista puhtaaksi ja eli teltassa seuranaan yhä uskollisemmaksi muuttuva, täyteen painoonsa kasvava jänis.
Vatanen teki raskasta työtään ajasta välittämättä, sitkistyi, unohti yhä edemmäksi entisen lepsun elämänsä pääkaupungissa; poliittiset keskustelut vastakääntyneiden kanssa eivät häntä vaivanneet, ja himokkaat naiset eivät Kuhmon metsissä asettautuneet miehen silmien seulottaviksi, piintynyt seksi jäi mielestä.
Semmoista elämää voi kuka tahansa viettää, kun vaan ymmärtää ensin luopua toisenlaisesta elämästä. '
s. 99 
 
Toisin kuin varmasti moni muu niin en ole koskaan nähnyt tähän klassikkokirjaan perustuvaa menestyselokuvaa tai oikeastaan muutenkaan ollut perillä teoksen juonesta. Takakansitekstistä olin jäänyt siihen kuvitelmaan, että Vatanen hylkää tuon kaupunkilaiselämän ja ryhtyisi elelemään jäniksen kanssa Suomen korvissa. Yllätyinkin siis melkoisesti, kun Vatanen ja jänis eivät suinkaan jääneetkään metsään irtiotolleen vaan lähtivät kulkemaan ympäri Suomen mantuja ja kyliä jokaisen luvun kuvatessa eri sattumaa tai kommellusta joihin he törmäsivät matkallaan. Kyllähän tarinassa Vatasen ja jäniksen matkassa nähdään tuo suuri kontrasti maaseudun elon ja helsinkiläisen toimittajan entisen elämän välillä. Silti luonto itsessään jäi pienempään roolin kuin olisin toivonut. Jänis Vatasen matkassa oli se mikä kuvasti tuota luonnon suomaa vapautta, jonka perässä Vatanen alkoi elää uutta elämäänsä.

Paasilinnan teos on varsin nopealukuinen ja viihdyttävä. Silti en ehkä ollut tämän teoksen huumorin pääasiallista kohdeyleisöä. Teoksen sivuilla kuvattiin rehellistä suomalaista menoa ja jos jonkinlaisia kommelluksia. Paasilinna ei silottele vaan tarkasti hän kuvaa kansaa ja sen toimintaa. Toiset kun ovat liiankin into piukeana omasta asemastaan kun taas tavallisesta kylän miehestä Vatanen yleensä löytää tukea ja turvaa, vaikka monen mielestä he olisivatkin enemmän tai vähemmän syrjäytyneitä. Byrokraatit eivät ainakaan tainneet katsoa hyvillään Vatasen irrottautumista yhteiskunnan normistoista ruvettuaan elämään omanlaistaan elämää. Tarkkaan siis Paasilinna sivaltaa kynällään, mutta ehkä nämä karikatyyriset henkilöt olivat jopa liiankin uskottavia, jotta tilanteisiin voisi suhtautua vain humoristisesti. Ihailtavaa toimintaa kuitenkin Vataselta lähteä tavoittelemaan omaa tietään ja kyllä hänen kommelluksiaan lukiessa tuli tälle satiirille myös hymähdeltyä.

Tähdet: 3 / 5