Olemisen sietämätön keveys - Milan Kundera

Kirjan nimi: Olemisen sietämätön keveys (Nesnesitelná lehkost bytí)

Kirjoittaja: Milan Kundera, suomentanut Kirsti Siraste
Kustantaja: Wsoy

Julkaisuvuosi: 1983, suomennos 1985

Sivumäärä: 390

Mistä: Isältä lainassa

' Poistuessaan myöhemmin hotellista zürichiläiskotiinsa (jonne oli jo kauan sitten ilmestynyt pöytä, tuoleja, nojatuoleja ja matto) Tomás tuumi onnellisena kantavansa elämäntapaansa kaikkialla kuin etana kotiloaan. Tereza ja Sabina olivat hänen elämänsä kaksi napaa. Vaikka navat olivatkin etäällä toisistaan ja yhteensovittamattomat, molemmat olivat silti kauniita.

Mutta juuri siksi että Tomás kantoi elämäntapaansa kaikkialla kuin se olisi ollut hänen ruumiinsa osa, Tereza näki jatkuvasti samoja unia. '

s. 45

Tomás on tsekkiläinen kirurgi, joka ei osaa elää ilman irtosuhteitaan. Hän on jo kokenut yhden epäonnistuneen avioliiton eikä aio enää palata suhteiden loukkuun. Hän elää vapaana sieluna ja nauttii siitä kun voi avata aina uuden naisen salaisuudet. Kunnes hänen elämäänsä astuu Tereza. Tuo pikkukaupungin tarjoilijatar, hauras kuin linnunpoikanen. Naiset eivät ikinä saa jäädä yöksi, mutta Terezalle iskee kuume. Rakkaus tai hullaannus ottaa Tomásin valtaansa. Toisaalta hän ei voi enää elää ilman Terezaa, mutta ei myöskään luopua aiemmasta huikentelevasta elämäntavastaan. Kuinka valita suhteen painon ja vapaan elämän keveyden väliltä?

Tereza on puolestaan elänyt syrjässä koko elämänsä. Hänen suhteensa äitiin on ollut vaikea eikä hänen käsityksestä itsestään ole kehumista. Häntä jäytää ainainen epävarmuus - riitänkö? Tereza näkee jatkuvasti painajaisia, mutta samalla ei kykene luopumaan huikentelevasta Tomásista. Hän valitsee painon taakan kantaakseen. Hänen täysi vastakohtansa on puolestaan Tomásin irtosuhteiden vakituisempi naisseuralainen taiteilija Sabina. Hän elää vapaata elämää täysillä, mutta tyydyttääkö se? Piileekö olemisen keveydessä kuitenkin tyhjyyttä? Kaiken taustalla on myös kouhuava Praha. Prahan kevään kansannousun jälkeen neuvostojoukot ottavat kaupungin tiukkaan puristukseensa. Myös Tomás ja Tereza joutuvat omilla tahoillaan kohtaamaan valloittajien byrokratian ja pelon ilmapiirin seuraukset.

 

' Mutta onko paino todella hirvittävää ja keveys ihanaa?

Taakoista raskain musertaa meidät maahan. Silti kaikkien aikojen lemmenrunoudessa nainen halajaa taakakseen miehen ruumista. Taakoista raskain on siten samalla elämän intensiivisimmän täyttymyksen kuva. Mitä raskaampi taakka on, sitä maanläheisempää, todellisempaa ja aidompaa on elämämme.

Taakan ehdoton puuttuminen sitä vastoin tekee ihmisestä ilmaa kevyemmän, hän lentää korkeuksiin, etääntyy maasta ja maallisesta olosta, hän on enää vain puolitodellinen, ja hänen liikkeensä ovat yhtä vapaita kuin merkityksettömiä.

Kumpi meidän siis on valittava? Paino vai keveys? '

s. 15

 

Päältä katsottuna tuo juoniselostus voi kuulostaa pelkältä  suhdesotkulta, mutta ai että siellä pinnan alla oli niin paljon muuta. Kunderan kirjoitustyyli ei nimittäin ole tyypillinen, vaan hän käsittelee hyvinkin filosofisia kysymyksiä. Nämä henkilöt ja heidän haasteensa ovat vain peili paljon suuremmalle ja merkityksellisemmälle pohdinnalle. Heti alussa lähdetään liikkeelle Nietzschen "ainaisen paluun" ajatuksesta, josta sitten keriytyy auki tämä koko tarina. Kundera ei tarjoile vastauksia tai elämänoppeja Coelhomaiseen tapaan. Hänen lähestymisensä on kietoa filosofia ja tarina saumattomasti yhteen.

 

Mies painii keveyden ja painon rajamaailmassa etsien kiikkulaudallaan tasapainotilaa. Hän on halujensa orja, mutta lopulta on valittava, sillä kukaan ei voi ottaa painosta vain merkityksellisyyttä ja keveydestä vapautta. Molemmilla kolikoilla on nimittäin kääntöpuolensa eikä Tomás voi myöskään vain nyppiä rusinoita pullasta. Naisella on taas omat haasteensa sielun ja ruumiin, lapsuutensa traumojen kanssa. Hänen sisällään jäytää vastustamaton putoamisen kaipuu. Sillä ihminen ei välttämättä pelkää korkeita paikkoja ja varsinaista putoamista. Hänet saa jähmettymään kauhusta se pieni sisäinen ääni, jota putoaminen itseasiassa houkuttaa. Henkilöt olivat niin aitoja ja kukin omalla tavallaan rikkinäisiä. Tasapainoilu elämässä painon ja keveyden välillä ei ole helppoa eikä Prahan kevään jälkeinen neuvostomiehittäjien miljöö tee siitä yhtään helpompaa.

 

Tämä oli yksinkertaisesti upea teos. Minulla ei jälleen ollut käytännössä lainkaan ennakkotietoja Kunderan teoksesta eikä niteessäni edes ollut takakansitekstiä valaisemassa asiaa. Jostain syystä olin odottanut jotakin vaikeata ja pitkäpiimäistä klassikkoa ja voi kuinka väärässä olinkaan! Kunderan filosofinen pohdinta ja niin inhimilliset henkilöt veivät minut heti mennessään. Tuntui että halusin ottaa melkein jokaiselta aukeamalta lainauksia ylös, niin osuvia kuvauksia ja metaforia hän käytti tekstissään. Se suorastaan lumosi minut, vaikkei sen kirjoitusasu ole mitenkään erityinen. Mutta se sisältö. Miten joku onkin osannut kirjoittaa jotakin näin paljasta ja rehellistä, mutta samalla filosofisen älykästä.

' Ihminen ei voi koskaan tietää, mitä hänen tulee haluta, sillä eläessään vain yhden elämän hän ei voi verrata sitä edellisiin tai korjailla sitä seuraavassa. [- -]

Einmal ist keinmal, Tomás toisteli mielessään saksalaista sananlaskua. Kerran tapahtuva on kuin koskaan tapahtumaton. Jos ihminen saa elää vain yhden elämän, hän ei tavallaan elä lainkaan. '

s. 19

Tähdet: 5 / 5

 

Muualla luettu: Eniten minua kiinnostaa tie, Jokken kirjanurkka, Kirjasähkökäyrä, Ankin kirjablogi, Ullan luetut kirjat, Mari A:n kirjablogi, Luettua, Morren kirjablogi, 100 kirjaa, Sivutolkulla, Käytännöllisiä kokeiluja kirjojen kanssa, kovasti kirjaimellisesti ja 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä 

 

Vauva: omistajan opas - Louis Borgenicht ja Joe Borgenicht

Kirjan nimi: Vauva - omistajan opas (The Baby Owner's Manual)

Kirjoittaja: Louis Borgenicht ja Joe Borgenicht, suomentanut Osmo Ryytty
Kustantaja: Karisto

Julkaisuvuosi: 2003, suomennos 2021

Sivumäärä: 215

Mistä: Kirjastosta

 

' Vauva muistuttaa yllättävän paljon muita omistamiasi laitteita. Tietokoneen tavoin myös vauva tarvitsee virtalähteen monimutkaisia tehtäviä ja toimintojaan varten. Videonaurin kuvapäiden tavoin myös vauvan pää on puhdistettava säännöllisesti, jotta tuote toimisi optimaalisesti. Auton tavoin vauvastakin tulee epämiellyttäviä päästöjä ilmakehään.

Tuotteilla on kuitenkin yksi merkittävä ero. Tietokoneiden, videonaurureiden ja autojen mukana toimitetaan käyttöopas, mutta vastasyntyneiden mukana ei. Siksi olemme tehneet sinulle tämän kirjan. Vauvan omistajan opas on monipuolinen manuaali, jonka ohjeita noudattamalla parannat vastasyntyneen vauvasi suorituskykyä ja tuloksia. '

s. 13

  

Takakannen lupauksen mukaisesti tässä on opus, jossa "vauvanhoitoa niin että insinöörikin ymmärtää!". Tässä omistajan oppaassa on käyty läpi niin vauvan käyttöohjeet, vianmääritys ja ensimmäisen vuoden huolto - mukavasti teknisistä manuaaleista tutuilla termeillä. Ensiksi käydään läpi kaavio ja osaluettelo, jotta voit tarkistaa tuotteesi sisältävän kaikki oleelliset osaset. Sitten puhutaan kodin ja asennuksen valmisteluista eli mitä hankkia ja miten varustella tilat tulevaa uutta perheenjäsentä ajatellen. Yleisessä huolenpidossa käydään puolestaan läpi vauvan käsittelyn eri otteet, itkemisen vianmääritykset, kapaloinnit ja lelulisävarusteet eri ikäisille. Kolmannessa osiossa siirrymme syöttämiseen eli vauvan virtalähteen kuvaukseen niin eri imetysasentojen kuin pulloruokinnan avulla aina röyhtäytys toimenpiteistä kiinteän ruuan esittelyihin. Luvussa neljä puhutaan torkkutilan ohjelmoinnista eli alueen konfiguroinnista ja päälle kytkemisestä. Yleishuollossa käydään läpi vaippojen asennus, puhdistukset ja pukeutumiset. Kuudennen luvun kasvu ja kehitys osiossa käydään läpi tuotteen motorista ja sanallista kehitystä ensimmäisen vuoden virstapylväinä. Lopuksi vielä esitellään turvallisuus ja hätätoimet, joka pitää sisällään yleisimpiä vaivoja ja sairauksia sekä muun muassa elvytys ja heimlich-ote opastukset vauvoille.

Lainasin tämän opuksen oikeastaan hiukan kieli poskella diplomi-insinööri miehelleni luettavaksi, sillä idea vauvan hoitomanuaalista insinööriaivoille kuulosti hauskalta. Niinhän siinä sitten kävi, että kiinnostuin myös itse kurkkaamaan mitä teos pitääkään sisällään ja hupskeikkaa se tulikin luettua sitten läpi. En ehkä ollut siis teoksen suunnittelemaa kohdeyleisöä, mutta varsinkin alussa nuo viittaukset laitteisiin ja manuaaleihin tuntuivat hauskoilta lisiltä. Mitä pidemmälle teosta kuitenkin luki, niin lukijana myös rupesi kokemaan tiettyä kisaväsymystä. Olikohan hauskaa vitsiä pitkitetty jo vähän liiaksikin?

 

Omistajan opas käy läpi vauvan hoidon perusteet. Oikeastaan tällainen manuaali, jossa on kuvakaavioiden avulla käyty kädestä pitäen läpi ne kanto-otteet, vaipanvaihdon ja pesun vaiheet, kapaloinnit ja muut, oli yllättävän kätevä. Pienessä kirjassa kaikki perustieto mitä voit tarvita, kun täysin ummikkona saat vastasyntyneen nyytin vastuullesi, eikä sinulla ole mitään hajua edes mistä aloittaa. Tuntuu, että itse olen joutunut näitä asioita kahlaamaan monien eri sivustojen kautta eli annan kyllä arvoa tälle yksissä kansissa helppoudelle. Toisaalta, koska olin jo perehtynyt aiheeseen niin en tiedä paljonko niksikolmosia tästä teoksesta enää sai itse irti. Tuntui myös, että jotkut neuvot olisivat hiukan vanhahtavia tai hassusti suomeen soveltuvia (vai kuinka monella pyörii aseita kotona niin että on erikseen hyvä korostaa, että ne ovat sitten varmasti lukkojen takana). Tässä kohtaa vasta huomasin, että teoshan on 20 vuotta vanha ja yhdysvaltalaisten kirjoittama! Nooh kuten Kaitaniemen Luonnollisessa lapsuudessa opimme, niin eipä ne vauvanhoidon tarpeet juurikaan ajan saatossa muutu. Ihan toimiva perusteos siis noviiseille, mutta siinäpä se.  

 

Tähdet: 2 / 5

 

Luonnollinen lapsuus - Tiina Kaitaniemi

Kirjan nimi: Luonnollinen lapsuus

Kirjoittaja: Tiina Kaitaniemi
Kustantaja: Avain

Julkaisuvuosi: 2010

Sivumäärä: 275

Mistä: Kirjastosta

 

' Luonnollinen lapsuus etsii ihmislajille ominaista tapaa lisääntyä, hoitaa vauvaa, imettää ja järjestää perheasiat. Kulttuurimme on monessa suhteessa etäännyttänyt meidät luontaisesta elintavasta. '

Takakansi

 

Siinäpä se on takakannessa hyvin kiteytetty. Kaitaniemi on itse evoluutio- ja käyttäytymisekologiaan erikoistunut ekologi ja kahden pojan äiti, joka on lähtenyt tarkastelemaan synnytystä ja vauvanhoitoa evoluutiobiologisista lähtökohdista. Nimensä mukaisesti, mikä olisikaan se kaikista luonnollisin tapa hoivata ihmisjälkeläistä. Nykyaika kun on helposti etäännyttänyt meidät siitä eläimestä, joka kuitenkin asuu meidän sisällämme ja ohjaa loppupeleissä lisääntymistä ja pienen vauvan tarpeita. 

 

Teos jakaantuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä on tarjolla vähän johdantoa, evolutiivisen lähestymistavan tarkoituksen avaamista sekä mielenkiintoinen osio siitä miten eri apinalajit hoivaavat pienokaisiaan. Toisessa osiossa käydään luonnollisesta perspektiivistä läpi niin synnytys, imetys, kantaminen, nukkuminen ja vaipatus. Viimeisessä osassa puolestaan syvennytään evoluutionääriseen pohdintaan äitien, isien, lasten ja isovanhempien erilaisista rooleista.

 

' En tarkoita, että kaikki nykyiset lastenkasvatukseen liittyvät menetelmät tulisi haudata pleistoseenin aikaisiin kerrostumiin asti, ja meidän olisi elettävä kuin metsästäjä-keräilijät aikoinaan. Länsimaisessa kulttuurissa on paljon hyvääkin, esimerkiksi ainakin periaatteellisella tasolla tunnustamme lasten oikeudet. Kuitenkin jotkut itsestäänselvyyksiksi muodostuneet tavat tarvitsevat kyseenalaistamista.

Toivottavasti tämä kirja avaa silmäsi, ja jos päädyt toimimaan kulttuurimme suosittamalla tavalla, teet niin, koska katsot sen parhaaksi ratkaisuksi, et tavan vuoksi. '

s. 14  

 

Nyt kun olen valmistautunut tulevaa synnytystä varten lukemalla kirjallisuutta, niin tajusin yhtäkkiä että olenkin unohtanut paneutua samalla intensiteetillä vauva-aikaan. Hätä ei onneksi ollut tämän näköinen vaan viime kirjastoreissulla tuli sitten kannettua mukana vaikka minkälaisia vauvaoppaita. Koska blogini toimii eräänlaisena lukupäivyrinä, ajattelin jatkaa samaa rataa kuin synnytyskirjojen kanssa eli esittellen osittain näitäkin teoksia tänne, vaikkeivat aiheet varmastikaan ole ajankohtaisia suurimmalle osalle lukijakunnasta.

Sitten itse Kaitaniemen teokseen. En tiennyt yhtään mitä odottaa, mutta yllätyinkin positiivisesti. Kaitaniemellä on vahvoja näkemyksiä joita hän jakaa liikoja pehmittämättä. Koin kuitenkin tämän lähestymiskulman, eli kuinka ihminen lajina hoivaisi luonnostaan pienokaisiaan, hyvinkin mielenkiintoisena. Nykyään kun tuntuu, että tästä vauvaskenestä on tullut aikamoinen kilpavarustelun ja markkinoiden mekka. Tarvitaanko oikeasti sitä kaikkea? Eikö läsnäolo, rakastaminen ja hoiva ole se millä on vuosituhansia pärjätty ilman kaiken maailman pinnasängynhytkyttimiä? Pelkkiä lähteitäkin on lopussa kolmisenkymmentä sivua, joten ainakin Kaitaniemi on paneutunut aiheeseen hyvin.

Itse nautin varsinkin teoksen kahdesta ensimmäisestä osiosta. Viimeisestä evoluution roolijako osasta en sitten puolestani saanut niin paljoa irti ja oikeastaan koin sen aika turhaksi jatkeeksi. Alun osiot olisivat riittäneet kannattelemaan teosta varsin hyvin keskenäänkin. Oli nimittäin kiehtovaa päästä kuulemaan miten erilaisia, mutta silti samoja piirteitä eri apinalajien välillä on lastenhoivassa. Toisessa osiossa oli puolestaan annettu paljon palstatilaa synnytyksen kivunlievitysten haittavaikutuksille (joista olisi kyllä hyvä puhua enemmän yleisestikin kun noita listauksia katsoo), äidinmaidon ylivoimaisuudesta korvikkeeseen nähden sekä lähellä pitämisen tärkeydelle oli kyseessä sitten kantaminen tai perhepeti. Varmasti jokaiselle ajalle on tyypillistä omat hoivametodinsa ja aihehan on monille varsin herkkä. Mutta kuten Kaitaniemi sanookin johdannossaan, niin tärkeintä on tehdä tietoinen valinta. Ainakin itse koin saaneeni tästä paljon ajattelemisen aihetta ja mielenkiintoisia avauksia siihen, miten lähestyä omassakin elämässä näitä aiheita. Tulevaisuus sitten paljastaa mikä toimii ja varmasti näitä tulee uudelleenkalibroitua. Mutta on sillä luonnolla ollut jokin tarkoitus siellä taustalla. Emmehän me muuten olisi selvinneet kaikki nämä vuosituhannet. 

Tähdet: 3.5 / 5

 

Muualla luettu: Kiintymysvanhemmuus ja Mehtäpäiväkirjat

 

Vish Puri & kadonneen palvelijattaren tapaus - Tarquin Hall

Kirjan nimi: Vish Puri & kadonneen palvelijattaren tapaus (The Case of the Missing Servant)

Sarja: Vish Puri #1

Kirjoittaja: Tarquin Hall, suomentanut Tero Valkonen
Kustantaja: Gummerus

Julkaisuvuosi: 2009, suomennos 2012

Sivumäärä: 346

Mistä: Omasta hyllystä

' MITÄ YKSITYISIMMÄT ETSIVÄT OY

VISH PURI, TOIMITUSJOHTAJA, JOHTAVA ETSIVÄ SEKÄ

YHDEN KANSAINVÄLISEN JA KUUDEN KANSALLISEN

PALKINNON VOITTAJA

"TUNNUSSANAMME ON LUOTTAMUKSELLISUUS" '

s. 20

 

Intian oma Poirot on täällä! Vish Puri on menestynyt Delhiläinen yksityisetsivä, joka on urallaan voittanut monia palkintojakin. Veristen murhatapausten sijasta tämän mestarietsivän ja hänen tiiminsä päivät kuluvat kuitenkin ennen kaikkea sulhas- ja morsiusehdokkaiden taustojen tarkistamiseen. Siinä työssä ei parane jättää kiveäkään kääntämättä, sillä avioliitot ovat vakava asia Intiassa, jossa samalla kaksi sukua yhdistyy toisiinsa. Nykyaikana kun ei voi enää luottaa mihinkään, kun länsimaiset tavat ovat saavuttaneet myös perhekeskeisen Intian tuoden leväperäisen suhtautumisen ulkopuolisiin suhteisiin mukanaan. Onpahan useammalta löytynyt myös väärennettyjä tutkintotodistuksia ulkomailta. 

 

Nyt Vish Purilla, tai tuttavallisemmin Pullukalla, on kuitenkin haastavampi tehtävä edessään. Hänen apuaan tarvitsee harvinaislaatuinen Jaipurilainen asianajaja Kasliwal. Kasliwal ei nimittäin suostu osaksi Intiaa syövyttävää korruptiokoneistoa, vaan päinvastoin hän on päättänyt taistella sitä vastaan kaikin keinoin - myös saaden muun muassa arvostettujen tuomarien, poliitikkojen ja poliisien vihat niskoilleen. Nyt Kasliwal on pulassa. Hänen palvelijansa Mary on lähtenyt kuin savuna ilmaan ja Kasliwal on se joka saa syyt niskoilleen vaikkei ruumista ole vielä löytynytkään. Vish Purilla ei siis ole helppo tehtävä edessään, kun kyseisestä palvelijattaresta ei tiedetä mitään muuta kuin etunimi. Hänet olisi kuitenkin pian löydettävä tai Kasliwal on joutuva syyttömänä Intian oikeusjärjestelmän loputtomiin rattaisiin. Tämän lisäksi ohessa kulkevat erään arvostetun sotasankarin maksama sulhaskandidaatin tutkinta sekä Vish Purin yli-innokkaan äidin tutkimukset siitä kuka yritti ampua hänen rakkaan poikansa. Joskus etevinkin etsivä voi nimittäin kaivata äitinsä apua, vaikkei sitä myöntäisikään.

 

 ' "Onko teillä hänestä valokuvaa, henkilökohtaista omaisuutta, henkilökortin kopiota?"

"Ei mitään"

Puri alkoi puhua korostetun tyynesti. "No oliko hän edes poliisille rekisteröity palvelijatar?"

Kasliwal pudisti päätään.

"Hyvä herrä, haluan nyt selventää yhden asian", Puri sanoi. "Ehdotatteko te todella, että minä etsin käsiini heimolaistytön nimeltä Mary, josta emme tiedä sukunimeä, kotipaikkaa emmekä sitä mihin hän oli matkalla?"

"Aivan"

"Hyvä herra, nyt minun täytyy kaikella kunnioituksella sanoa, että te varmaan pelleilette."

"Voin vakuuttaa, että vaikka pidän hyvistä vitseistä, tässä ei ole hiukkaakaan pilaa", Kasliwal sanoi painokkaasti. "Olette niin pätevä yksityisetsivä, että tämän pitäisi olla teille pikkujuttu. Tapaushan on yksinkertainen."

Purin silmät pullistuivat epäuskosta.

"Ei todellakaan ole yksinkertaista löytää kadonnutta naishenkilöä maasta, jossa on toista miljardia asukasta", hän sanoi. "Sellainen vie aikaa, resursseja ja kaiken taitoni, jota on huomattavan paljon. Ei tätä ratkaista Keltaisia sivuja katsomalla." '

s. 41 

  

Tällä kertaa cozy crime saralla päädyin kokeilemaan kirjaston ota ja jätä-hyllystä muinoin matkaani tarttunutta Vish Purin tutkimuksia. Vaikka takakansitekstissä puhutaankin nykyajan Sherlock Holmesista, niin sanoisin, että tällä ulkonäöstään ja osaamisestaan itsetietoisella herkkusuulla oli kyllä enemmän yhteistä Christien Poirotin kanssa - viiksiä myöten. Paljon keskityttiin päättelyiden tekemiseen eikä niinkään suoraan toimintaan. Asiakkaiden oli jopa vaikea nähdä mistä ihmeestä he oikein maksavat ennen kuin tulee tutkinnan lopun suuri paljastus. Toisaalta toisin kuin Poirot Hastingseineen ja Holmes Watsoneineen niin Purilla oli huomattavasti suurempi joukkio apureita, joita lähettää tekemään varsinaiset jalkatyöt. Jostain syystä myös kaikilla heillä oli omat lempinimensä joita käytettiin oikeiden nimien sijasta, kuten Purin Pullukka. Siten apureinaan hänellä oli Loisteputki, Pönttö, Kasvovoide, Käsijarru jne. Hiukan omituinen kerrontaratkaisu, mutta mistäpä minä tiedän, onko tällainen lempinimien käyttö yleistäkin Intiassa.

 

Varsin hauska oli kuitenkin päästä seuraamaan tällaisen salapoliisin seikkailuja nyky-Intiassa. Ei se asioiden tutkiminen ole normaalistikaan helppoa, mutta kun lisätään siihen täysin toimimattomat ja korruptoituneet poliisit sekä maksetut todistajat, jotka sanovat aivan mitä vain rahasta, niin koitapa siinä saada totuutta kaivettua esiin. Liikennekaaos oli myös kuvattu sellaisena, että kyllä siinä länsimaista hirvittäisi, eikä tuollainen 30h junamatkakaan täpötäydessä vaunussa, jossa ihmisiä työnnetään jo ikkunoista ulos kuulosta kovin hehkeältä menolta. Varsinkin avioliittotutkimusten mukana pääsi myös seuraamaan sen saran kulttuurillisia eroavaisuuksia, kun elettiin murrosta omien valintojen ja järjestettyjen liittojen välillä. Ja kyllähän se kasti ja muutenkin hierarkia näkyi. Intia on vastakohtia maa, jossa rikkailla on itsehuuhtelevat ja tervehtivät vesivessat ja köyhät työskentelevät vaikka myrkkykaasuissa kituuttaen juuri ja juuri hengissä.

 

Hallin teos oli varsin mukiinmenevää cozy crimeä. Jännitystä oli sopivasti, mutta tunnelma pysyi mukavan rattoisana ja keveänä läpi teoksen. Hiukan McCall Smithin Mma Ramotswen tapaan tässä oli itse tutkimusten lisäksi keskiössä tuo matka aivan toisenlaisen kulttuurin puitteisiin. Robertsin Shantaramin tasoista upeata Intian herättämistä henkiin ei tällä teoksella ollut aivan tarjottavanaan, mutta eipä dekkarilta voi odottaa samaa kuin tuhat sivuiselta epookkiromaanilta. Mukavan lisämausteen se silti toi tarinaan. Kääntäjällä on kyllä ollut haastava työ siinä, miten kääntää paikalliset termit niin että ne olisivat sujuva osa tekstiä. Vastikään lukemassani Porrasmaan kääntämässä japanilaisessa Sukegawan Tokuen reseptissä tämä onnistui ihanan luontevasti, mutta tässä Vish Purin mysteerissä minua rupesi jo vähän tympäisemään jatkuva tarve vilkuilla takana olevaan sanastoon, kun tuntui ettei tekstistä oikein saanut irti mistä kyse. Kokonaisuutena kuitenkin varsin leppoisa dekkari, jonka kulttuurimatka ja humoristinen ote toimivat tähän lukunälkään.

 

Tähdet: 3.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirjaluotsi, Amman lukuhetki, Kirsin kirjanurkka, Kirjan pauloissa, Kirjoihin kadonnut, Hemulin kirjahylly, Mari A:n kirjablogi, Kirjainten virrassa, Nenä kirjassa, Kirja joka maasta, Lukutoukan kulttuuriblogi, Notko, se lukeva peikko, Anun ihmeelliset matkat, Cafe Voltaire ja Mitenköhän tässä kaikessa käy 

 

Valon airut - Kerttu Vuolab

Kirjan nimi: Valon airut  (Bárbmoáirras)

Kirjoittaja: Kerttu Vuolab, suomentanut Riitta Taipale
Kustantaja: Atrain

Julkaisuvuosi: 2008, suomennos 2015

Sivumäärä: 217

Mistä: Kirjastosta

 

' Elämän esivanhemmat, joita voimme kutsua myös haltioiksi - ilma, vesi, maa, aurinko ja tuuli - ryhtyivät kaikki yhdessä vaalimaan kasvejaan ja eläimiään. He alkoivat pitää kalliina aarteinaan jokaista hyönteistä, sammaltupsua ja leväköyttä. Mutta he kaikki alkoivat myös hemmotella jotain tiettyä elollista ja pitää sitä erityisen rakkaana.

 Ilman haltian lempilapsi

Ilman haltia ihastui sääskeen, koska se on niin pieni ja kevyt. Eniten Biggá oli kuitenkin huvittunut sääsken siivistä, jotka sen lentäessä näyttivät välkähtelevän sateenkaaren väreissä ja joikailivat niin suloisin soinnuin. ' 

s. 17 

 

Aikojen alussa Päivä eli aurinko päätti kosiskella Maammoa eli maata. Lopputuloksena syntyivät kaksostyttäret Tuuli, ilman haltija Biggá, sekä Vesi, veden haltija Rávdná. Pikkuhiljaa maankamara rupesi saamaan nykysenkaltaisen ulkomuotonsa. Myöhemmin perheen jatkoksi syntyi myös pikkuveli, tulen haltija Doabár. Nämä elämän esivanhemmat elivät Saamenmaalla kylmässä ja karussa pohjolassa. He hoivasivat luontoa ja sen elollisia ja jokaisella oli oma lempilapsensa. Vietettiinpä myös häitä muiden luonnonilmiöiden kanssa. Saamen mytologia herää henkiin.

Toisella tasolla seurataan puolestaan yhtä perhettä. Nuoret lapset Duommá, Siggá ja Sáriggá kuuntelevat äidin, isän ja isovanhempien opettavaisia tarinoita elämästä ja luonnosta. Tämä kolmikko tulee myös häirinneeksi leikeillään haltijoita ja siten he päätyvät uskomattomalle matkalle Haltiavuoren syvyyksiin. Siellä he kohtaavat pelottaviakin seikkailuja, kun tarustojen henget heräävät henkiin. Paljon on lapsilla opittavaa elämästä, jotta joskus vielä pääsisi poiskin tuntemaan taas Saamenmaan tuulet poskillaan.

 

' Luonto toistaa toistamistaan samaa tarinaa

"Jo ammoisista ajoista asti ovat ihmiset opettaneet lapsiaan tarinoimalla. Sukupolvet ovat kutoneet kertomuksiksi elämänkokemuksiaan. Elämänviisauttaan he ovat kuvailleet kuuntelijoille vertauksin. Heinämätäs, sääsken toukka, tiiran poikanen, pikkulohi ja ihmisen veri ovat kaikki samaa satua, jota luonto yhä uudestaan toistaa.'

s. 137 

 

Saameksi alkujaan kirjoitettu teos, joka ammentaa vahvasti omasta mytologisesta kulttuuriperinnöstään? Tämähän kuulosti todella mielenkiintoiselta teokselta! Rakastin Kamulan Metsän kansa-sarjan avausosaa, jossa herätettiin henkiin suomalaiset kansanperinteet ja uskomukset osaksi perheen tarinaa. Odotinkin takakannen perusteella tältä Vuolabin teokselta jotakin samankaltaista lukukokemusta. Meillä suomalaisilla on myös Lönnrotin hieno Kalevala, josta päästä käsiksi vanhoihin kertomuksiin maailmanluonnista ja Väinämöisen seikkailuista. Saamenmaan tarusto on minulle puolestaan täysin vierasta, joten olin utelias kurkistamaan, minkälaista perinnettä sieltä suunnalta löytyisi.

 

Harmikseni joudun kuitenkin toteamaan, että Vuolabin teos ei ollut aivan minua varten. Se tuntui jotenkin epätasaiselta. Aluksi kirja tuntui olevan jotakin kauniin luontodokumentin ja mytologisten tarinoiden sekoitusta. Sitten se yllättäen vaihtui kertomukseksi noista sisaruksista ja heidän seikkailuistaan. Tuntui, että tätä ei oikein voi kutsua romaaniksi, mutta en tiedä mihin kategoriaan tämän heittäisi. Nuo vaihdokset eivät tuntuneet kovin sulavilta ja opettavaisuutta oli hiukan liiaksikin alleviivattu, vaikka muuten kyllä pidän opettavaisista tarinoista ja saduista (vrt. Tolstoin tarinoita tai Lewisin Narnia). Siinä on kuitenkin hienoinen reunus miten tämä toteutetaan, sillä se voi kallistua joko silmät avaavaan kertomukseen tai sitten liian tuputettuun selittelyyn. Vuolabin lasten osuudet eivät vain lähteneet tarinoina lentoon, enkä oikeastaan tullut missään vaiheessa kiinnostuneeksi miten heille käy. Alun pikkutarinoista oli kuitenkin mukava saada uutta tietoutta Saamen mytologioista ja luonnosta, unohtamatta kaunista kuvitusta. Nytpähän tiedän myös lapintiiran uskomattomista lentomatkoista, mistä mustikka on saanut värinsä ja mikä on Posio!

Tähdet: 2 / 5

 

Muualla luettu: Kirjakaapin kummitus, Kirjakimara ja Paljon melua kirjoista

 

Tokuen resepti - Durian Sukegawa

Kirjan nimi: Tokuen resepti (あん)

Kirjoittaja: Durian Sukegawa, suomentanut Raisa Porrasmaa
Kustantaja: Sammakko

Julkaisuvuosi: 2013, suomennos 2020

Sivumäärä: 196

Mistä: Kirjastosta 

 

' "Söin teiltä viimeksi ostamani dorayakin. Sen kuori oli vielä mukiinmenevä, mutta paputahna oli hieman..."

"Paputahnako?"

"Niin. Siinä ei voinut aistia sen valmistaneen ihmisen tunteita."

"Tunteitako? Sepä merkillistä."

Sentarõ toki tiesi, että sellaista oli ylipäätään mahdoton aistia hänen tahnastaan, mutta yritti näyttää siltä kuin olisi kuullut jotakin yllättävää.

"Se oli jotenkin mitäänsanomatonta."

"Paputahnan valmistus on kuulkaas vaikeaa. Onko rouva koskaan itse kokeillut?"

"Olen tehnyt sitä itse, jo viisikymmentä vuotta." '

s. 12

 

Sakuradõrilla eli "Kirsikankukkakadulla" sijaitsee dorayaki-leivonnaisia myyvä Doraharu myymälä. Liiketiloilla ei mene kovin kummoisesti, mutta nyt kirsikkapuiden ollessa komeimmillaan on väkeä kaduilla hiukan enemmän. Sentarõ pyörittää tätä Doraharua joka päivä ilman vapaapäiviä, mutta silti hän ei ole siinä sydämellään mukana. Dorayakien tärkein osio eli paputahna on valmistavaraa, jota hän lätkii suoraan purkista myyntiin. Kuoret hän sentään jaksaa vielä paistaa itse. Oikeastaan Sentarõ ei edes itse välitä makeasta. Hän vain makselee menneisyytensä velkoja ja illalla siirtyy kippaamaan sakea jonnekin baariin. 

 

Elämä toistaa samaa päivästä toiseen, kunnes myymälään saapuu muuan vanha muori Tokue. Tämä heiveröinen mutta lämminsydäminen vanhus on maistanut Sentarõn dorayakia ja tullut siihen tulokseen, että sen paputahnasta puuttuu sielukkuus. Hänhän sen tietää viidenkymmenen vuoden kokemuksella aiheesta. Oikeastaan Tokue haluaisi tulla Sentarõlle töihin. Sentarõ on epäileväinen, mitä apua on heikkokuntoisesta vanhuksesta keittiössä, varsinkin kun Tokuen kädet ovat jonkun sairauden pahasti runtelemat ja siten lähes käyttökelvottomat. Tokue on kuitenkin sitkeä ja lopulta Sentarõ päättää palkata hänet. Tästä alkaa yhteinen matka, jossa kaksi elämässä kolhuja saanutta sielua sukeltavat paputahnan herkän valmistuksen saloihin. Ja ehkä siinä samalla he tulisivat myös viimein avautumaan menneisyytensä painolasteista.

 

' "Oli aika jolloin... Olin suljettuna erääseen paikkaan."

Heti sen sanottuaan Tokue ravisti päätään ja alkoi lisätä vettä kattilaansa. Hän näytti katuvan äskeistä lausahdustaan.

"Anteeksi. Minähän aiheutan teille huolia puhumalla itsestäni", Sentarõ aloitti, "Vaikka teilläkin..."

"Niin minäkin. Anteeksi", Tokue vastasi. Hän ei katsonut Sentarõta, lisäsi vain: "Unohtakaa, mitä sanoin." '

s. 60 

 

Oli jotenkin intiimi kokemus päästä seuraamaan vierestä, kuinka nämä kaksi täysin erilaista ihmistä haparoiden uskaltautuvat avaamaan omia haavojaan. Pelko torjunnasta ja ihmisten yleisistä stigmoista on kova. Sentarõon nuoruuden törttöilyt ovat jättäneet sisäiset arvet, mutta Tokue joutuu kantamaan sairautensa merkkejä jatkuvasti näkyvillä. Ennakkoluulot ovat kovat. Sentarõn ja Tokuen tarinaa valvoo myös ikkunasta näkyvä kirsikkapuu, joka muuttaa ulkonäköään aina vuodenaikojen mukaan. Paljon vuoteen nimittäin mahtuu, eikä kaikki suinkaan ole yhtä menestystarinaa. Iän tuomalla viisaudellaan Tokue pyrkii kuitenkin välittämään oppejaan Sentarõlle. Jossain kohtaa on kuitenkin tuleva aika, kun tämänkin nuoren miehen on aika löytää oma polkunsa. Jymähtäneeseen murheen aallokkoon ei kannata jäädä asumaan. Vaikka elämä heittäisi eteen vaikka minkälaiset olosuhteet, on silti löydettävä omat pienet ilonsa. Sen jos jonkin Tokue tietää. Ihmisten sairauden pelko on nimittäin vienyt hänen oikeutensa normaaliin elämään.

 

Oi että, näissä japanilaisissa teoksissa on vain sitä jotakin joka vetoaa minuun. Luin juuri vuodenvaihteessa Higashinon upean Namiyan puodin ihmeet sekä pari vuotta sitten Muratan pienoisromaanin Lähikaupan naisen, joissa oli myös jotakin samaa tunnelmassa. Henkilöt ovat omanlaisiaan kolhuja saaneita mutta siitä huolimatta lämminsydämisiä ihmisiä, mutta joita ympäröivä yhteiskunta ei välttämättä hyväksy. Tarjolla on niin sitä elämän lämpöä, mutta myös tummempia sävyjä, jotka koskettavat ja saavat lukijana ajattelemaan. Pienestä sivumääristään huolimatta tässä tuntuu saavan paljon enemmän. Siinä ei ole mitään turhaa. Tunnelma on kaiken a ja o. 

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muualla luettu: Kirjaluotsi, Lumiomena, Unien kelluvalla sillalla, Reader, why did I marry him?, Eniten minua kiinnostaa tie, Lukijatar, Hemulin kirjahylly, Kirjahilla ja Oksan hyllyltä 

 

Kehto - Arthur C. Clarke & Gentry Lee

Kirjan nimi: Kehto (Cradle)

Kirjoittaja: Arthur C. Clarke ja Gentry Lee, suomentanut Matti Kannosto
Kustantaja: Kirjayhtymä

Julkaisuvuosi: 1988, suomennos 1990

Sivumäärä: 450

Mistä: Isältä lainassa

' Häntä huvitti nämä salapuuhat Carolin kanssa. Tällainen ohjelmahuiputus saisi aivan varmasti Carolin kumppanit - olivat he keitä tahansa - vakuuttumaan, että Carol oli tosissaan valaita etsiessään. Samalla hälytin hälyttäisi mikäli se mitä Carol tosiasiassa etsi - oletetusti harhaan lentänyt (ja salainen) merivoimien kokeiluvaiheessa oleva ohjus - sattuisi lojumaan merenpohjalla veneen kulkutien varrella. '

s. 82

 

Floridassa Key Westin rannan tuntumassa tapahtuu kummia. Lauma valaita on ajautunut hietikolle ja jäänyt jumiin laguunin poukamaan. Jokin on saanut niiden suunnistusvaiston aivan sekaisin. Asiantuntijat saapuvat paikalle ja aloitetaan mittava pelastusoperaatio. Paikalla on myös reportteri Carol Dawson. Valaista hän saa hyvän jutun, mutta sen lisäksi hänellä on myös toinen missio. Hän nimittäin epäilee, että merivoimat olisivat hukanneet harjoituksissaan ohjuksen näihin samaisiin rantavesiin ja pimittäneet sen suurelta yleisöltä. Carol on päättynyt löytää tuon kyseisen ohjuksen, ja valaiden omituisen käytöksen tutkiminen on oiva tekosyy hänen merenalaisille tutkimuksilleen.

Enää Carol tarvitsee veneen ja sukelluskaverin, joiden ei tarvitse tietää hänen todellisista tarkoitusperistään mitään. Hän laittaakin hynttyyt yhteen äreän Nickin sekä tämän lupsakan suulaan apurin Troyn kanssa. Nick on kuitenkin entinen aarteenetsijä, jolla on omat epäilyksensä Carolin tarkoitusperistä. Kyllähän kulta-aarteen löytäminen tekisi poikaa. Sukellusmatkallaan he kohtaavat kuitenkin jälleen omituisesti käyttäytyviä valaita. Aivan kuin ne vartioisivat jotakin pohjassa. Toisaalla komentajakapteeni Wintersillä on tiukat paikat. Merivoimien harjoituksissa ollut ohjus on kuin taikuuden saattelemana lähtenyt omille teilleen ja se olisi parasta löytää ja pian. Ei siinä yli-innokkaiden alaisten salaliittoteorioihin ehdi perehtyä, kun ylemmät hiillostavat jo hänen omia pallejaan. Onpahan myös kaukana avaruudessa olemassa hyvinkin kehittynyt kansa, joka on ottanut eliönäytteitä muista maailmoista. Miten tämä kaikki liittyy toisiinsa? Entä onko tämän jälkeen enää paluuta entiseen?

' Nick hymyili. - Olet tainnut lukea liikaa tieteiskirjoja.

- En ollenkaan, Carol vastasi tuijottaen Nickiä kiinteästi, - mutta huipputekniikan ja supertekniikan kanssa olen ollut tekemisissä varmasti paljon enemmän kuin sinä. Tein tässä äskettäin artikkelisarjan Miamin merentutkimuslaitoksesta ja näin mitä kaikkea siellä kehitellään. Mutta mikään ei ollut lähelläkään sitä äskeistä mattoa tai jättiläisameebaa. Todennäköisyys että tähän olisi jokin maanpäällinen selitys tuntuu aika vähäiseltä. '

s. 311-312

Aivan kuten Vonnegutin viihdyttävän Kissan kehdon kanssa, niin tälläkään kertaan minulla ei ollut lainkaan mitään hajua mitä isäni oli laittanut minulle lukemiseksi mukaan. Kannen perusteella odotin jotakin kovaa scifiä ja mieleni perukoilla oli muistissa, että Clarkelta olisin joskus teininä lukenut Avaruusseikkailu 2001 teoksen. Ensimmäisessä luvussa olikin heti toinen planeetta mystisillä laulukäärmeillä ja avaruusalus. Sitten tämä avaruuspuoli kuitenkin jäi hyvin pitkäksi aikaa täysin unholaan. Sen sijaan seurasimme Carolin, Nickin ja Troyn hitaasti lämpenevää yhteistyötä sekä Wintersin omia tutkimuksia toisaalla. Pääroolissa olikin ihmiset ja heidän välisensä ihmissuhteet. Kaikkien kipeitäkin taustoja avattiin ja rakennettiin rauhassa jännitteitä. Kuka oli saanut siipeen rakkaudessa, kuka selvisi rasismista ja menetyksistään huumorikuoren avulla, kenellä oli sotatraumoja jne. Luonnollisesti olin hämmentynyt, koska tämä tuntui hyvin erilaiselta kuin Avaruusseikkailu 2001 ja mitä Clarkelta ylipäätänsä odotin.

Oikeastaan raskaan scifin sijasta sanoisin tämän teoksen olleen eräänlainen jännitys- tai seikkailuteos. Kunhan pyörät saatiin pyörimään niin kyllähän kaikenlaisia jännittäviä tilanteita tuli eteen ja sivut kääntyivät kun halusi vain tietää mitä seuraavaksi. Olihan loppupuolella noilla avaruuden kansoilla oma oleellinen roolinsa, mutta tähän ei mennä läheskään niin syvälle kuin yleensä scifissä. Oikeastaan tykkäsinkin tästä henkilöhahmojen rauhallisesta esittelystä aika paljon ratkaisuna, sillä näin ei tarvitse olla mikään harrastunut scifin lukija, jotta voi nauttia tämän seikkailun matkassa. Jonkin verran sivuilla oli kylläkin hekumointia teknologian selityksissä ja havaitsin myös tiettyä miehistä katsetta joissakin naisia kuvaavissa kohtauksissa eli näin parikymppisinä naisena en välttämättä ollut Clarken ja Leen ajattelemaa kohdeyleisöä. Toisaalta eipä se liiaksi menoa haitannut ja Carol oli hyvinkin omatoiminen ja tomera nainen, eikä mikään Indiana Jonesin pelastettava neitonen. Varsin positiivinen yllätys siis kaiken kaikkiaan, vaikka vähän jäikin scifihammasta kolottamaan, kun odotukset olivat hiukan erilaiset.

Tähdet: 3.5 / 5