Joutavuuksien jumala - Arundhati Roy

Kirjan nimi: Joutavuuksien jumala (The God of Small Things)

Kirjailija: Arundhati Roy, suomentanut Hanna Tarkka

Julkaisija: Otava

Julkaisuvuosi: 1997, suomennos 2001

Sivumäärä: 384

Mistä: Kirjastosta

 

Ayemenemin kylä Intian kärjessä on hikinen ja kuuma. Sen sateen mutaamilla kaduilla kävelee Rahel. Kolmekymppinen nainen (ei vanha, ei nuori, mutta elinkelpoisen, kuolinkielpoisen ikäinen), joka on palannut takaisin lapsuutensa maisemiin Yhdysvalloista. Tänne hänet on vetänyt tieto, että hännen kaksosveljensä (erimunainen) Estha on palannut. He olivat niin läheisiä. Aistivat toistensa ajatukset. Rahel ja Estha. Estha ja Rahel. Mutta sitten jotakin traagista tapahtui. Ja Estha lähetettiin pois hänen isänsä hoiviin. Nyt Estha on kuitenkin takaisin. Tai ainakin hänen kuorensa. Mykkä ja ympäriinsä kävelevä Estha, johon ei saa mitään yhteyttä.

 

Pitää palata ajassa taaksepäin. 60-luvulle, jolloin kaksoset olivat seitsenvuotiaita. Heidän eronnut äitinsä (mikä skandaali!) oli palannut takaisin kotiin veljensä Chakon isännöimään taloon Paradise säilyketehtaan varjoon. Chakolla oli myös tytär - Sophie Mol. Englannissa asuva, joka viimein oli tulossa tapaamaan isäänsä. Kaikki laittautuvat ja sitten suunnataan lentokentälle vastaan. Vierailu kuitenkin päättyy traagisesti. Sophie Mol löytyy joesta hukkuneena. Miten kaikki menikään näin pahasti pieleen?   

 

' Hän ei tiennyt, että joissakin maissa, kuten siellä mistä Rahel tuli, epätoivon eri lajit kilpailivat keskenään ylivallasta. Että yksityinen epätoivo ei voinut koskaan olla kyllin toivotonta. Että silloin tapahtui jotakin, kun yksityinen mielenkuohu uhrattiin kansakunnan yleisen, väkivaltaisen, kehää kiertävän, pakottavan, naurettavan, järjettömän, kerrassaan mahdottoman myllerryksen tienvarsialttarille. Se iso jumala ulvoi kuin kuuma tuuli ja vaati jumaluutensa vahvistamista. Silloin pikku jumala (hillitty ja herttainen, yksityinen ja rajallinen) häipyi tiehensä pettyneenä, naurahtaen tottuneesti läksynsä oppineena omalle uhkarohkeudelleen. Joutavaksi todettuna, tilaansa turtuneena se sopeutui eikä piitannut enää mistään. Millään ei ollut juuri väliä. Juuri millään ei ollut väliä. Ja mitä vähemmän oli väliä, sitä vähemmästä oli väliä. Mikään ei ollut tarpeeksi tärkeää. Koska pahempaakin oli tapahtunut. Maa josta Rahel oli kotoisin häilyi ikuisesti sodan kauhujen ja rauhan kauhujen välillä ja siellä tapahtui kaiken aikaa pahempiakin asioita. '

s. 33-34 

 

Joutavuuksien jumala on teos joka kiertelee ja kaartelee kuin kissa kuumaa puuroa. Se valottaa lukijalleen hetken sieltä ja toisen täältä. Jotakin on tapahtunut. Mutta miten kaikki palaset sopivat yhteen? Pala sieltä, pala täältä. Ja siinä välissä koko elämä. 

 

Olen iloinen, että valitsin tutustua tähän Royn moderniin klassikkoon fyysisenä kirjana. Se ei nimittäin ole helpoimmasta päästä kerronnallisesti. Kronologiaa on turha odottaa. Sen vuoksi olinkin pitkään ymmälläni, mikä tässä koko teoksessa oli ylipäätään se punainen lanka. Kun lopussa viimein ymmärsin, olinkin naulittuna tuoliini vaikuttuneena. Mutta sitä ennen olin kyllä hyvin kujalla. Kerronnan lisäksi Roy leikittelee paljon kielellä, joten jotkut sanat saattaavat avautua paremmin luettuina kuin kuunneltuina.

 

Matkani Joutavuuksien jumalan kanssa oli siis varsin ristiriitainen. Sen alku eksytti minut ja tapahtumien vyöry hukutti alleen. Toisaalta lopussa kun kehä pieneni ja keskittyi, vaikutuin Royn kerronnallisista lahjoista. Huh mikä tarina. Eksyksissä taas ihmettelin kuinka paljon kaikkea kurjaa ja yököttävääkin tähän tarinaan olikaan ahdettu mukaan. Tämä ei todellakaan ole mikään hyvänmielentarina vaan karua tykitystä intialaisen yhteiskunnan epäkohdista. Naisten asemasta, kastijaosta, koskemattomien oikeudettomuudesta. Samalla myös vanhempien rakkaudesta ja sen puutteesta sekä kaksosten välisestä symbioosista ja mitä tapahtuu kun se katkaistaan.

 

Tähdet: 3 / 5 

 

Muualla luettu: Kirsin Book Club, Kirjojen kuisketta, Kirjamielellä, Tekstiluola, Kirjasähkökäyrä, Eniten minua kiinnostaa tie ja Kirjavinkit 

 

Pala palalta pois - Anneli Kanto

Kirjan nimi: Pala palalta pois: Kertomuksia Alzheimerin taudista

Kirjailija: Anneli Kanto

Lukija: Erja Manto
Julkaisija: Gummerus

Julkaisuvuosi: 2013, äänikirja 2024

Kesto: 4h 34min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Pala palalta pois: Kertomuksia Alzheimerin taudista koostuu kolmesta osiosta. Se alkaa Kannon äidin kuvauksella. Erilaisilla tuokiokuvilla. Ollaan lääkärissä. Miksi se tytär tänne taas on raahannut, ei hänessä ole mitään vikaa. Muisti välillä pätkii, mutta ulospäin sitä koittaa vastata oikein kysymyksiin ja antaa hyvää kuvaa. Lopulta tutut kasvotkin unohtuvat. Ja lopulta palvelukoti kutsuu kun ei enää yksin pärjää.

 

Toinen osio koostuu puolestaan erilaisista lyhyistä pätkistä. Ne on koottu eri henkilöiltä ja avaavat laajasti kirjoa, mitä elämä muistisairaan kanssa voi olla. Tuokiokuvia, jotka kiteyttävät oleellisen. Kuinka ei jaksa. Kuinka toinen puolestaan koittaa hyötyä yksinäisestä vanhuksesta. Kuinka puolison koko luonne muuttuu ja parisuhteen dynamiikka keikahtaakin. 

 

Kolmannessa osassa taas palataan Anneli Kannon omakohtaisiin kokemuksiin muistisairaan tyttärenä. Jälleen tuokiokuvia kuinka saada vietyä äiti sairaalaan, murehtia toisen pärjäämistä yksinään. Sitä luita ja ytimiä jäytävää väsymistä tilanteeseen. Mikä auttaisi? Kuinka yksin tuota taakkaa kantaakaan. Äiti unohtaa, mutta tytär koittaa jaksaa molempien puolesta. Kiitosta ei kuitenkaan kuulu.

 

Tämä pieni kirja oli hyvin voimallinen kuuntelukokemus. Kannolla todella on kyky luoda lyhyitä katkelmia, jotka kiteyttävät timanttisesti tuon koko tunteiden kirjon. Hänen kuvauksensa niin muistisairaan päänsisältä kuin omaishoitajan väsymyksestä tuntuivat niin aidon rehellisiltä. Eikä ihmekään, onhan hän itse tosiaan joutunut käymään tämän prosessin läpi. Keskikohdan muiden kuvauksetkin vielä laajensivat tätä ymmärryspohjaa. 

Niin tarkkaa. Niin sydäntä särkevää. Samalla tietyllä tapaa lohdullista: lukija ei olekaan yksin näiden tunteiden ja tilanteiden kanssa. Erja Manto oli myös täydellinen lukijavalinta tähän kokoaan suurempaan teokseen. Tämä ei ole hyvänmielenkirja eikä siinä sanoja säästellä. Kyyneleiltä ei voinut välttyä, mutta samalla tämä oli juuri se kirja jota tarvitsin tämän kaiken prosessoinnin tueksi.  Kiitos Anneli Kanto, että laitoit nämä asiat paperille.

 

Tähdet: 4.5 / 5

 

Muualla luettu: Leena Lumi, Lukuneuvoja, Kirjasähkökäyrä, Savannilla ja Kirjavinkit  

 

Me, Keisarinna - Laila Hirvisaari

Kirjan nimi: Me, Keisarinna

Sarja: Katariina #2

Kirjailija: Laila Hirvisaari

Julkaisija: Otava

Julkaisuvuosi: 2013

Sivumäärä: 567

Mistä: Kirjastosta

 

' En olisi voinut kuvitella, miten raskas keisarinnan kruunu voi olla ja miten se painaa yhtä paljon päätäni kuin sieluani. Venäjä laskettiin minun käteeni kesäkuun 28. päivänä armon vuonna 1762, mutta tiesin että kansa pitäisi minua keisarinnana vasta kun minut olisi kruunattu Moskovassa. Pietari Suuren ja minun, Katariina II:n, hallituskausien välillä oli vain 37 vuotta. [ - - ] Ihailkoot muut häntä polvillaan, minä en. Mutta erään asian hän hulluudessaan teki: nosti Venäjän Eurooppaan. Hänen ansiostaan pieni siivu kansastani on älymystöä ja ylimystöä, kun kaikki muu on köyhälistöä. Miten minä selvisin? MITEN ME, KATARIINA II, SELVISIMME? '

s. 11

 

Minä, Katariina teoksessa iäkäs Venäjän keisarinna Katariina Suuri muisteli uskolliselle sihteerilleen Leonille kuinka hän saapui Venäjälle nuorena tyttönä kruununperillisenä olevan Pietarin vaimoksi. Nyt Me, Keisarinna alkaa siitä kun Pietari on kuollut ja Katariina II on tehnyt vallankaappauksen kruunaten itsensä Venäjän keisarinnaksi. 

 

Samaan tapaan iäkäs Katariina II muistelee moni vuosikymmenisen valtakautensa pääkohtia uskolliselle Leonilleen. Kruununtavoittelijoiden nitistämiset ja sodat niin Turkin kuin Ruotsin kanssa. Voimakkaita ystävyyssuhteita taas toisten hallitsijoiden kanssa. Virheitä ja onnistumisia. Maaorjalakien kiristämistä. Ihanaa matkaa Krimmille. Ja miehiä, miehiä, miehiä. Nuoria suosikkeja joille lahjoittaa kartanoita ja sieluja niin helposti... 

 

' Ennustanko, mitä tulevat sukupolvet minusta muuten tietäisivät? Kahden tsaarin murhaaja, allekirjoitus tuhannen miehen kujanjuoksusta kuudelle kaartilaiselle... Maaorjuuden hyväksyntä, suosikkien palatsit ja lahjat... Miehet. Miehet. Miehet. '

s. 86  

 

On ollut mielenkiintoista tutustua Katariina Suuren valtaannousuun ja nyt valtakauteen tämän Hirvisaaren duologin parissa. Kuinka paljon noihin vuosikymmeniin onkaan mahtunut. Nyt pääsikin kurkistamaan tuon tunnetun valtanaisen pään sisään. Ainakin lähdemateriaalia on riittänyt Hirvisaarella näihin romaaneihin. Onhan Katarinna Suuri kirjoittanut myös omat laajat muistelmansa. Niitä tässäkin kirjoitettiin.

 

Hirvisaaren valitsema rakenne on ymmärrettävä, mutta samalla se ei hurmannut minua. Kerronta poukkoili makuuni aivan liikaa iäkkään keisarinnan pohdintoihin ja sitten taas johonkin hänen elämänsä osa-alueen läpikäyntiin. Vaikka luin juuri tämän reilu 500 sivua Katariinan elämästä niin tuntuu että edelleenkään mieleeni ei piirtynyt kovin selkeää kuvaa. Kronologisempi lähestyminen olisi auttanut ainakin minua hahmottamaan hänen elämänsä kulun ja tapahtumat paremmin.

 

Katariin II on jäänyt Venäjän historiaan mahtinaisena joka laajensi valtakuntaansa voimakkaasti pitkän valtakautensa aikana. Hän kaappasi vallan mieheltään ja hallitsi miehisessä hallitsijoiden maailmassa vahvana naisena. Ilmeisesti hänen mieltymyksensä nuoriin miehiin on myös jäänyt historiankirjoihin, tai ainakin niin paljon noitakin suhteita vatvottiin näillä sivuilla. Todellisuudentaju on tainnut hämärtyä keisarinnalta, kun niin helposti palatsit ja kymmenettuhannet sielut vaihtoivat omistajaa aina uuden suosikin noustessa. Minulle olisi kyllä vähempikin määrä iäkkään Katariinan ulkonäkökriiseilyä riittänyt. Kuinka monta kertaa pitikään pohtia, kuinka nuoret miehet tuskin enää haluavat hänen suonikohjuisia jalkojaan... Samaan aikaan tämä teos kuitenkin vetosi jollain tasolla. Kyllä Hirvisaaren kerronnassa on omaa imua.

 

Tähdet: 3 / 5

 

Muut sarjasta lukemani osat:

1. Minä, Katariina  

 

Muualla luettu: Nenä kirjassa ja Kirjavinkit 

 

En ole koskaan tuntenut miehiä - Jacqueline Harpman

Kirjan nimi: En ole koskaan tuntenut miehiä (Moi qui n'ai pas connu les hommes)

Kirjailija: Jacqueline Harpman, suomentanut Nana Sironen

Lukija: Ronja Keiramo
Julkaisija: Hertta

Julkaisuvuosi: 1995, suomennos ja äänikirja 2025

Kesto: 6h 14min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

He asuvat häkissä. Tyttö sekä 39 naista. Tila on maan alla, sinne ei tule valoa muualta kuin katon valaisimista, joiden rytmi on epäjohdunmukainen. Häkin reunoja kiertävät miehet. Aina kolmen joukoissa, vaiti. Vartijoilla on myös ruoskat. Mikäli naiset eivät ole kunnolla, ruoska läjähtää. Tytölle tämä on kuitenkin kaikki mitä hän tietää maailmasta. Hän on elänyt ikänsä täällä. Muilla naisilla on sentään joitakin muistukuvia menneestä maailmasta. Perheistä, auringosta ja kaupoista. Suhteista. Kuinka kaukaista se onkaan. Miten Tyttö voisi ymmärtää heidän puheensa tuosta kaikesta? Ei ihme, että hän on ulkopuolinen. Mutta mitä tapahtuu, kun he yllättäen pääsevätkin maan pinnalle? Ja miksi ihmeessä heidät oli ylipäätänsä vangittu?

 

Tämä pieni dystopiateos on saanut paljon kehuja kirjasomessa. Se kuulosti myös aiheensa puolesta varsin kiehtovalta. Kuinka tyttö joka on elänyt ikänsä tuollaisissa oloissa hahmottaisikaan maailman? Halusin myös palavasti tietää, minkälaisen maailman Harpman on luonut. Miksi naiset ovat vankina häkissään? Millainen on tuo dystooppinen tulaivaisuuden yhteiskunta.

 

Harpmanin teos vetikin minut imuunsa. Oli kiehtovaa seurata naisten toimintaa ja tytön pohdintoja. Tämä teos todella jäi pyörimään mieleen. Se herätti niin paljon kysymyksiä. Moniin etukäteen pohtimiini asioihin tuosta maailmasta ei nimittäin koskaan vastattu. Voi kuinka haluaisinkaan lukea tämän jossain lukupiirissä, jotta sen herättämistä mietteistä pääsisi keskustelmaan muiden kanssa. Olisi mielenkiintoista kuulla miten toiset ovat tulkinneet tämän tarinan. Se on vähäeleinen, jättää paljon kysymyksiä, mutta samalla se ennen kaikkea koskettaa. 

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muualla luettu: Lumiomena, Lukutoukan luetut sivut, Unelmien aika ja Kirjavinkit  

 

Onnenkauppaa Katajamäellä - Anneli Kivelä

Kirjan nimi: Onnenkauppaa Katajamäellä

Sarja: Katajamäki #2

Kirjailija: Anneli Kivelä

Lukija: Pinja Flink
Julkaisija: Karisto

Julkaisuvuosi: 2009, äänikirja 2019

Kesto: 9h 23min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Kotiin Katajamäelle teoksessa Minne muutti Katajamäen herttaiseen kyläyhteisöön omaan pieneen torppaansa. Tällä kertaa palataankin Katajamäen miljööseen uusien henkilöiden saattelemana. Satu on nelikymppinen nainen Pohjanmaalta, jonka elämä tuntuu junnaavan paikallaan. Hän asuu yhdessä kaksosensa Tarun kanssa ja omat vanhemmatkin, yhdessä iltatähti Runon kanssa, asuvat aivan lähellä. Satu kuitenkin haluaa muutosta ja tilaisuutta viimein tehdä jotakin omaa. Kun hänen silmiinsä osuu ilmoitus hotelli Honkahovin avoimesta tiedotussihteerin paikasta, päättää hän kerätä kimpusunsa ja kampsunsa ja ottaa suunnan kohti Pirkanmaata.

 

Honkahovissa Satu saa uusia ystäviä. Pomo on jäyhä, mutta muuten Satu viihtyy oikein hyvin. Unelma omasta torpasta ja maalaismiljööstä kuitenkin kytee hänen sisällään. Onneksi edellisestä osasta tuttu Pihlaja on jäänyt tyhjille Minnen löydettyä uuden onnen. Siinäpä mainio vuokrakohde Sadulle! Katajamäellä on myös söpö pieni kyläkauppa, jonka pitäjän kolmekymppinen poika Heikki heittää Sadulle joka välissä pientä herjaa pilke silmäkulmassa.... 

 

Ja kesäinen hömppöputki sen kuin jatkuu. Tällä kertaa rupesin kuitenkin huomaamaan jo pienoista väsymystä tähän genreen. Kuinka monella tavalla sitä voidaankaan yhdistää päähenkilöpari joka on selkeä jo alusta asti. Toki tälläkin kertaa heitettiin kylän komistusta vähän sekoittamaan pakkaa, mutta... Käy ihan sääliksi tuota opettajapoloista kun joka osassa hän jää vain nuolemaan näppejään muiden hurmatessa päähenkilöneitosemme. 

 

Tällä kertaa pitää myös todeta, että lukuajankohta ei ollut tälle teokselle otollisin. Valitsin tämän mökille juhannusluettavaksi tavoitteena saada nauttia kunnon suomalaisesta kesäisestä maalaisromantiikasta, johon kansikuvakin viittaa. No todellisuudessa pääsin kuuntelemaan räntäsateessa vietettyä talvista tarinaa samalla kun itse hikoilin juhannushelteissä. Kävi siis samoin kuin Leena Paasion Tuuli kääntyy etelään kanssa paitsi, että tässä ei oltu esittelytekstissäkään mainittu mitään teoksen talvisesta ajankohdasta. Miten näiden kansikuvienkin kanssa on niin vaiketa tehdä teoksen sisältöön sopivaa.

 

Tämä ei siis ollutkaan aivan täsmävalinta mökkimatkalleni. Veikkaan että kesäisenä tarinana tämä olisi voinut toimia paremmin. Aika perussuhdekiemuroita tämä tarjoili lukukokemuksena. Ei noussut genressään mitenkään esiin, mutta kyllä Heikissä oli sen verran sopivasti särmää, että kyllä tätä silti kuunteli ihan mielellään. En kuitenkaan tiedä jatkanko kuitenkaan enää Katajmäki sarjan parissa. Kumpikaan näistä lukukokemuksista ei ole ollut kovin ihmeellinen ja näitä suomalaisia maalaisromanttisia sarjoja kyllä riittää. Seuraavaksi voisi kokeilla jotakin toista.

 

Tähdet: 3 / 5

 

Muut sarjasta lukemani osat:

1. Kotiin Katajamäelle  

 

Muualla luettu: Kirjahullun päiväkirja

Avaimet onneen - Nora Roberts

Kirjan nimi: Avaimet onneen (The Next Always)

Sarja: Majatalo #1

Kirjailija: Nora Roberts, suomentanut Päivi Pouttu-Deliére

Lukija: Kati Tamminen
Julkaisija: Gummerus

Julkaisuvuosi: 2011, suomennos 2012 ja äänikirja 2020

Kesto: 12h 2min 

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Boonsbaronin pikkukaupungissa Montgomerien perhe on ottanut työsarakseen kunnostaa sen keskustassa olevan komean talon hotelliksi. Heillä on visio laadukkaista materiaaleista ja ylellisistä huoneista. Beckett on perheen arkkitehti ja mukana kunnostamassa hotellia kahden veljensä ja äitinsä kanssa. Hän myös aistii hotellissa välillä kuusaman tuoksun. Se on merkki hotellin kummituksen läsnäolosta.

 

Beckett on ollut rakastunut lukioikäisestä lähtien Clareen. Nykyään Clarella on tien toisella puolella kirjakauppa. Hän on menettänyt miehensä ja palannut kaupunkiin kolmen pienen poikansa kanssa rakentamaan elämäänsä uudelleen. Beckett ja Clare päätyvätkin tapailemaan, mutta onko Clare vielä valmis uuteen suhteeseen? Miten parisuhde onnistuu kun kuviossa on pari pientä lasta ja kaksi kiireistä aikuista? Ja sitten on vielä eräs mies joka ei ota uskoakseen Claren sanoessa ettei ole kiinnostunut...

 

Kuuntelin hiljattain Nora Robertsilta Sinisen Daalian ja se yllättikin minut positiivisesti ollen ihan mukiinmenevää romanttista hömppää. Vauvan yöheräilyjen myötä kaipasin lisää jotain hyvin kevyttä kuunneltavaa, ja päätin kokeilla tätä toista Robertsin sarjaa. Mutta ai että kuinka pahasti tulinkaan pettymään.

 

Tämä tarina oli niin huono, että olin moneen otteeseen lopettamassa sen kesken. Rakkaustarina oli epäuskottava ja kuolettavan tylsä. Draamaa koitettiin saada siitä kuinka muka on niin mahdottoman vaikeaa löytää aikaa päästä treffeille. Lopussa sitten taas päästettiin mopo aivan kädestä, koska ainiin piti muistaa tuo Claren stalkkerikin. Toiseksi pohdin, että kirjoittaako Roberts aina vain uudestaan saman teoksensa vain eri miljööseen. Niin tässä kuin Sinisessä Daaliassa oli nainen joka menettää miehensä, jolla on pari poikaa ja poikaystäväehdokas joka hurmaa lapset osaamalla puhua action-hahmoista. Näissä molemmissa oli jopa kummitus! 

 

Nora Roberts on hyvin tuottelias kirjailija ja tuntuu, että tämä teos ainakin on sellaista nopeasti kokoon kyhättyä tusinatavaraa. Varmasti hänen tuotannossaan on myös parempia teoksia, mutta tämän sarjan voi kyllä suosilla skipata. Ja kuka ihme on valinnut tuon kansikuvankin tälle kirjalle. Se antaa kuvan maalaisromantiikasta viljapeltoineen, mutta ei sellaista ollut kyllä mailla eikä halmeilla tässä teoksessa. Jos jotain positiivista sanottavaa tulisi keksiä, niin joskus oli ihan kiinnostavaa kuulla, kun lukijoiden silmien eteen maalailtiin noiden luksuskylppäreiden sisustusratkaisuja. Mutta siinäpä se.

 

Tähdet: 1.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirjasähkökäyrä ja Vauhkon kirjat ja kirjaimet    

 

Rakkautta koleran aikaan - Gabriel García Márquez

Kirjan nimi: Rakkautta koleran aikaan (El Amor en los tiempos del cólera)

Kirjailija: Gabriel García Márquez, suomentanut Matti Brotherus

Julkaisija: Wsoy

Julkaisuvuosi: 1985, suomennos 2020

Sivumäärä: 483

Mistä: Kirjastosta

 

' - Fermina, hän sanoi, - olen odottanut tätä tilaisuutta yli puoli vuosisataa toistaakseni teille vielä kerran ikuisen uskollisuuteni ja kuolemattoman rakkauteni valan. '

s. 75

 

Tohtori Urbino on arvostettu lääkäri ja karibialaisen kotikaupunkinsa yhteisön kulmakivi. Nyt kuitenkin ikä rupeaa painamaan häntäkin. Elämä kuitenkin rullaa tiettyjen rutiinien mukaam vaimo Ferminan kanssa. Töitä, edustustilaisuuksia ja aamuisia kolisteluja kylpyhuoneessa, jotta vaimo herää ja auttaa. Kohtalon ivana tohtori Urbino kiipeä kuitenkin papukaijan perään tikapuille ja kuolee.

 

Hautajaisissa iäkäs leski Fermina Daza kohtaa menneisyytensä haamun. Iäkäs herramies nimittäin tulee tunnustamaan ikuista rakkauttaan häntä kohtaan. Tämä mies on Florentino Ariza. Mies joka lähetteli hänelle kirjeitä ja soitti serenadeja heidän viattomassa nuoruudessa. Rakkausjutusta ei tuolloin tullut mitään, mutta silti hän on omistanut koko elämänsä Fermina Dazan muistolle.

 

' Sillä hänen ainoa kiinnekohtansa menneisyydessä oli lyhytaikainen lemmensuhde Fermina Dazan kanssa, ja vain sellaisilla asioilla joilla oli jotain tekemistä Fermina Dazan kanssa, oli ylipäätänsä merkitystä hänen elämänsä tilinpäätöksessä. Niinpä sinä iltapäivänä kun hän näki pääskyset sähköjohdolla, hän kävi läpi menneisyytensä vanhimmasta mielikuvasta alkaen, muisteli tilapäisiä naissuhteitaan, loppumattomia esteitä jotka hänen täytyi raivata päästäkseen johtavaan asemaan, lukemattomia vaikeuksia jotka hän oli aiheuttanut raivokkaassa määrätietoisuudessaan jotta Fermina Daza olisi hänen omansa ja hän Fermina Dazan, ennen kaikkea muuta ja vastoin koko maailmaa, ja vasta silloin hän huomasi että elämä virtasi hänen ohitseen. '

s. 302-303

 

Luin reilu vuosi sitten Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys. Tuo teos oli haastava, mutta samalla tarjoili niin mieleenpainuvan ja omalaatuisen maagisen realismin höystämän tarinan, jossa ei koskaan voinut olla varma mitä seuraavaksi tapahtuu. Oli pakko nostaa hattua Márquezin taiturimaiselle kynäilylle. Tunnustin hänen ansainneen klassikkoasemansa latinalaisen amerikan kirjallisuuden saralla. Päätinkin siis tutustua lisää hänen tuotantoonsa. Ikävä kyllä Rakkautta koleran aikaan ei kolahtanut samoin minuun.

 

Tämä teos poikkesi monin tavoin tuosta aiemmasta lukukokemuksestani. Ensinnäkin tässä ei ollut tuota maagisen realismin pohjavirettä, mitä olen oppinut odottamaan Etelä-Amerikkalaisilta kirjailijoilta. Tietty taika jäi siis uupumaan. Sen lisäksi tässä keskityttiin vain yhden sukupolven elämään. Tarkemmin tohtori Urbinon, Fermina Dazan ja Florentino Arizan elämiin nuoruudesta aina elämän ehtoopuolelle. Márquezin kerronta on varsin raskasta ja melkein viisisataa sivua kerrontaa vain näiden ihmisten elämistä ja ihmissuhteista ei vain jaksanut pitää kiinnostusta yllä.

 

Alussa koin kuitenkin tämänkin teoksen parissa samaa imua kuin Sadan vuoden yksinäisyydessä aikoinaan. Márquezin omalaatuinen kerronta ja odottamattomat käänteet kiehtoivat. Sitten kuitenkin hyydyin, kun monta sataa sivua vain keskityttiin Florentiinon naissuhteisiin ja pakkomielteeseen Fermina Dazaan. En itse kokenut tätä enää kovin suurena rakkaustarinana vaan Florentin tunteet rupesivat olemaan jo aika häiritsevän pakkomielteisiä. Tiivistää tätä teosta olisi pitänyt ja isolla kauhalla. Tulipahan kuitenkin luettua, vaikka pitkään se olikin aikamoista tarpomista.

 

Tähdet: 2.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirjakaapin kummitus ja Tarinoiden taikaa