Kärpästen herra - William Golding

Kirjan nimi: Kärpästen herra (Lord of the Flies)

Kirjailija: William Golding, suomentanut Juhana Perkki

Lukija: Mikko Kauppila
Julkaisija: Otava

Julkaisuvuosi: 1954, suomennos 1960 ja äänikirja 2022

Kesto: 8h 58min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Lentokoneellinen englantilaisia koulupoikia putoaa autiolle Tyynenmeren saarelle. Toinen maailmansota on meneillään jossain kaukana. Ketään aikuista ei ole mukana. Aivan aluksi rantahietikolla käskentelevät urheilullinen Ralph sekä likinäköinen 'Possu'. He löytävät torvismpukan, jonka puhalluksella he onnistuvat kutsumaan kokoon kaikki saarella hortoilevat pojat. Heitä on pienempiä tenavia sekä lähes yläkouluikäisiä. He päättävät valita itselleen johtajan. Kuoropoikien voimakas johtaja Jack tavoittelee johtajan asemaa, mutta torvisimpukkaan puhaltanut Ralph valitaan tälle paikalle. 

 

Pojat järjestäytyvät ja aloittavat elonsa saarella. He ylläpitävät vuoren huipulla merkkitulta, jotta ohi ajavat laivat voisivat löytää heidät. He myös rakentavat majoja. Jackin johdolla myös herätellään sisäsitä petoa ja lähdetään metsälle saalistamaan sikoja. Kaikki on huikan kuin leikkiä. Monet eivät ota tilannetta kovin vakavasti. Hiljalleen sisäiset jännitteet rupeavat kuitenkin syömään tilaa. Kenellä on lopulta oikeus valtaan ja sanavaltaa siihen mitä muiden pitäisi tehdä? Onko tuli tärkeämpi kuin liha? Ja kun sivistys jää lopullisesti taakse, onko meissä jäljellä mitään muuta kuin vahvimman voimaan perustavia villejä?

 

Sivistyksessäni on pitkään ollut suuri aukko, sillä en ollut koskaan lukenut Kärpästen herraa. Monille tämä klassikko on tullut vastaan jo koulunpenkillä, mutta ei minulle. Nyt kun tästä klassikosta ilmestyi uusi tv-sarja, päätin että minunkin on viimein aika sivistää itseäni ja taltuttaa tämä klassikko. Ja kuinka postiviisisesti yllätyinkään! Odotin Stevensonin Aarresaaren tai Verneen Salaperäisen saaren kaltaista lukukokemusta, jotka tulee luettua niiden klassikkoarvon tähden, mutta jotka eivät lopulta osoittaudu kovin kummoisiksi elämyksiksi. Sen sijaan Goldingin Kärpästen herra lumosi minut täysin.

 

Tämä tarina todella veti minut synkkiin syövereihinsä. Kuinka osuvasti Golging onkaan osannut kuvata nuorten poikien mielenmaisemaa. Kuinka kaikki alkaa enemmän tai vähemmän leikkinä. Sännätään touhuamaan, mutta pitemmän päälle puuduttavia hommia ei jakseta tehdä. Hiljalleen yhteishenki saa säröjä. Ja kun kiihkon vallassa on kauheuksia jo tapahtunut, kuinka niin paljon helpompaa onkaan jatkaa samalla radalla. Kun yhteiskunnan säännöt jäävät unholaan, on aika rakentaa omat. Niin monet meidänkin ajattelemamme universaalit toimintatavat ovat oikeasti vain päätettyjä yhteiskunnan normeja. Maailma voisi näyttää hyvin erilaiselta, mikäli sisäinen peto päästettäisiin valloilleen ilman seuraamusten pelkoa. 

 

Tämä olikin varsin kiehtova lukukokemus. Samaan aikaan se tarjoilee poikien seikkailuromaanin, mutta myös syvällisyyttä ja jännitystä. Elin vahvasti tämän tarinan tunneaaltojen matkassa. En todellakaan osannut odottaa näin vetävää kertomusta, joka laittaisi ajattelemaan. Ei ihme, että tätä luetutetaan kouluissa. Tämä tarina on todella klassikkoasemansa ansainnut.

 

Tähdet: 4.5 / 5

 

Muualla luettu: Lukutoukan kulttuuriblogi, Yöpöydän kirjat, Kirjahullun päiväkirja, Lukuneuvoja, Kirja-aitta, Kirjapuutarha, Villasukka kirjahyllyssä, Kirjavarkaan tunnustuksia, Kirjasähkökäyrä, Kirjaklassikot, Satun luetut, Kirjaurakka, Kujerruksia, Tuulin viemää ja 100 kirjaa   

   

Murha ennen iltahartautta - Richard Coles

Kirjan nimi: Murha ennen iltahartautta (Murder before Evensong)

Sarja: Kirkkoherra Clementin tutkimuksia #1

Kirjailija: Richard Coles, suomentanut Riina Vuokko & Robi Vuokko 

Julkaisija: Minerva

Julkaisuvuosi: 2022, suomennos 2023

Sivumäärä: 333

Mistä: Kirjastosta

 

' Heidän jälkeläisensä nykyinen lordi de Floures, astui ensimmäisenä ulos kirkosta.

"Käymälä Dan? Väki näytti siltä, kuin olisit kiroillut."

"Eikö ollutkin kummallista? Miten he nyt sillä tavalla säikähtivät?"

"Pissaa ja kakkaa. Kukapa sellaisia haluaisi kirkossa ajatella. Tästä taitaa tulla vielä melkoinen tappelu. [- -]" '

s. 13

 

Champtonin pienessä englantilaisessa kylässä kuohuu. Heidän kirkkoherransa Daniel Clement menee kesken saarnan ehdottomaan jonkin niinkin barbaarisen asian kuin käymälän rakentamista kirkkoon! Varsinkin kukkaiskillan naisväkeä tämä sapettaa. Onhan heillä omat suunnitelmansa kukkahuoneen kasvattamisesta. Seurakunta jakaantuu kahtia. Mutta olisiko joku niin epätoivoinen, että olisi valmis murhaamaan? Lordi de Flouresin Champton House kartanon avoimien ovien päivänä kirkosta nimittäin löytyy ruumis. Liittyykö tämä surma Lordi de Flouresin suvun salaisuuksiin? Vai onko kirkkoherra Clemence tullut sohaisseeksi ampiaispesään käymäläehdotuksellaan?  

 

' Sitten hänestä alkoi tuntua siltä kuin jotakin olisi vialla. Jokin pieni asia häiritsi hänen rukouksensa rytmiä, jokin, joka vaivasi häntä aivan tajunnan laitamilla. Se kutsui häntä Jumalan huomasta takaisin maan kamaralle. Hän istui hetken aikaa hiljaa ja kuunteli. Sitten hän tajusi, mikä häntä vaivasi.

Koira olivat aivan hiljaa. '

s. 98  

 

Cozy crime on minun genreni dekkareiden saralla ja juuri siihen lokeroon tämäkin Colesin teos uppoaa. Pienessä perienglantilaisessa pikkukylässä väki juoruaa ja kaikki tuntevat toisensa. Kirkkoherran äitikin, joka asuu pappilassa, oli aina kiihkeästi kulkemassa pitkin kyliä kuulostelemassa ja jakamassa juoruja. Clemence taas suorittaa papin virkaansa ja samalla hänen näyttelijäveljensä seurailee hänen kannoillaan saadakseen oppeja tulevaa papinrooliaan varten. Eikä pidä unohtaa kirkkoherran koiria, jotka aina hännät huiskien juoksentelivat hänen kannoillaan oli kyseessä sitten illan hartaushetki tai kotikäynti jonkun seurakuntalaisen luokse. 

 

Vaikka murhia siis tapahtuu, tarina itsessään tuntui silti keskittyvän enempi tuon Champtonin kylän ja kirkkoherran toimien kuvailuun. Sinänsä oli ihan kiehtovaa päästä kurkistamaan, mitä ihmettä pikkukylän papin tehtäviin kuuluukaan 80-luvun englannissa ja kuinka seurakuntapolitiikkaa voikaan kuumentaa tunteita. Toisaalta vaikka meno oli leppoisaa niin kyllä silti tässä oli myös murhia eli jännitystä oli sopivasti pieneksi mausteeksi joukossa. Ihan sympaattinen parivalkjakko kirkkoherra ja poliisi olivat tehdässään omia pieniä tutkimuksiaan kunnes lopulta kaikki palaset loksahtavat kohdilleen. Aluksi hahmojen määrä hiukan kauhistutti eikä monistakaan vielä piirtynyt oikein selkeää kuvaa. Kyllä tätä sarjaa voisi silti toisenkin osan lukea. Eiköhän siinä kylän väkikin tule hiljalleen tutummaksi.

 

Tähdet: 3 / 5

 

Muualla luettu: Hemulin kirjahylly, Kirjakaapin kummitus ja Kaksi sivullista    

  

Harhailevat tähdet - Tommy Orange

Kirjan nimi: Harhailevat tähdet (Wandering Stars)

Kirjailija: Tommy Orange, suomentanut Terhi Kuusisto

Lukija: Martti Ranin
Julkaisija: Aula & co

Julkaisuvuosi: 2024, suomennos ja äänikirja 2026

Kesto: 11h 18min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Coloradon Sand Creekin verilöylyssä 1864 alkuperäiskansalaiset teurastettiin julmasti. Pitkään jatkunut sota intiaanien ja uudisasukkaiden välillä oli jo loppupuolella. Nuori Jude Star pääsee kuitenkin pakenemaan. Silti hänen tiensä vie lopulta Fort Marionin vankilaan muiden jäljelle jääneiden intiaanien kanssa. Heitä jopa esiteltiin kansalle kuin suurta sirkushupia. Myöhemmin heidän lapsensa pakko-otettiin sisäoppilaitoksiin, joissa jatkettiin alkuperäisväestön koulimisia ajatuksella "tapa intiaani, pelasta mies". Syntyy toisen luokan kansalaisia, joita syrjitään julkeasti, mutta samalla heidät on kiskottu irti omasta yhteisöstään ja juuristaan.

 

Sukupolvia kuluu, kunnes ollaan nykyajan city-intiaaneissa. Heillä on perimä, mutta yhteys juurin on haparoitunut. He etsivät omaa paikkaansa maailmassa. Ja sortuvat alkoholiin ja huumeisiin. He eivät vieläkään ole täysin sekoittuneet valtaväestöön, mutta kuinka löytää takaisin perinteisiin ja omaan yhteisöönsä, kun niitä on systemaattisesti koitettu kitkeä usean sukupolven ajan? Entä kuinka selvitä riippuvuuksien kurimuksista ja tulevaisuuden näköalattomuudesta?

 

Kansikuvan kauniin hempeät sävyt eivät aivan onnistuneet asettamaan tätä lukijaa oikeaan mielentilaan aloittaessa tätä lukurupeamaa. Heti alkuun silmille iski nimittäin johdanto, jossa kerrottiin alkuperäisväestön kaameista uudelleenkoulutuskeskuksista ja kylmät väreet kulkivat ihoni alla. Huh nyt oltaisiinkin vahvan lukukokemuksen äärellä ajattelin. Ja sitten varsinainen tarina alkoi ja... Tämän lukijan keskittyminen katosikin sen sileän tien.

 

Odotuksistani huolimatta en siis löytänyt oikein kosketuspintaa tämän tarinan parissa. Siinä kyllä riittää traagisia kohtaloita ja rankkaa elämää. Mutta en missään välissä kiintynyt tarinan henkilöihin, joten kaikki tapahtumat jäivät hyvin etäisiksi. Ensimmäinen puolisko juostiin sukupolvia läpi ja minulta meni hetki tajuta, että vanhoihin hahmoihin ei enää palattasikaan vaan siinä lyhyessä hetkessä heidän tarinansa taputeltiinkin jo kokonaan. Toinen puolisko tarinasta taas oltiinkin näiden modernien kaupunki-intiaanien parissa ja voi sitä huumehuuruisen elämän menoa. Alun haipakan jälkeen nyt sitten tarina jäikin junnaamaan. Veljeksiä oli myös useampi, enkä oikein missään vaiheessa oppinut erottamaan heitä toisistaan.

 

Toki tämä tarina valaisi Yhdysvaltojen alkuperäisväestön historiaa ja ennen kaikkea nykytilaa. Silti minua olisi kiinnostanut kuulla enemmän tuosta historiasta. En ollut valmistautunut tällaiseen pillerikoukkuiseen tarinaan nykyajassa. Ilmeisesti tässä oli joitakin yhtymäkohtia Orangen toisen Ei enää mitään teoksen kanssa, ainakin Oaklandin stadionilla pidettävän powwow-juhlan suhteen samoin kuin henkilöissä. Itse en kuitenkaan ole tuota toista teosta lukenut tai edes tajunnut tätä yhteyttä ennen kuin vasta jälkikäteen. En tiedä saisiko sen luettuaan tästäkin tarinasta enemmän irti, kun osa hahmoista olisi jo tuttuja? Toisaalta tämän kai pitäisi toimia myös omana itsenäisenä teoksenaan. Harmillisesti tällä kertaa tärkeästä aiheestaan huolimatta tämä lukija ja teos eivät kuitenkaan kohdanneet toisiaan.

 

Tähdet: 2 / 5

 

Muualla luettu: Amman lukuhetki  

Makeaa vettä - Akwaeke Emezi

Kirjan nimi: Makeaa vettä (Freshwater)

Kirjailija: Akwaeke Emezi, suomentanut Sari Karhulahti 

Julkaisija: Kosmos

Julkaisuvuosi: 2018, suomennos 2021

Sivumäärä: 229

Mistä: Kirjastosta

 

' Kun Saachin tyttövauva (meidän ruumiimme) tunkeutui ulos maailmaan liukkaana ja äänekkäämpänä kuin kylällinen myrskyjä, portit jäivät auki. Siinä vaiheessa meidän olisi pitänyt nukkua syvällä tytön sidekudosten alla sopusoinnussa hänen mielensä kanssa. Se olisi ollut turvallisinta. Mutta koska portit jäivät auki sen sijaan että ne olisi suljettu muistoilta, me jouduimme ymmälle. Olimme sekä vanhoja että vastasyntyneitä. Olimme yhtä tytön kanssa emmekä siltikään olleet. Emme tiedostaneet mitään mutta olimme elossa; itse asiassa suurin ongelma oli se, että olimme kiistatta me sen sijaan että olismme olleet vain ja ainoastaan hän. '

s. 11

 

Tyttölapsi syntyy Nigeriassa vanhempien hartaan toiveen jälkeen. Jokin menee kuitenkin pieleen. Henget asettuvat lapseen, mutta takaporttia ei ikinä suljeta. Näin he ovat edelleen tietoisia itsestään, vaikka ovatkin osa Adaa. Perhe ei ymmärrä, ovathan he modernin maailman tuotoksia. Henget kuitenkin tietävät Adan olevan muinaisen käärmejumala Alan lapsi. Ja siten hänen kohtalonsa on kiveen kirjoitettu. Mikään sielu ei nimittäin voi kestää järjissään näin monen hengen asumuksena.

 

Ada elää nuoruutensa Nigeriassa. Hänen äitinsä lähtee ulkomaille töihin ja rakas sisko joutuu kolarin uhriksi hänen silmiensä edessä. Myöhemmin hän lähtee opiskelemaan Yhdysvaltoihin. Siellä hän kokee jälleen traumaattisen kokemuksen. Silloin hänen päänsä sisäisistä hengistä nousee yksi ylitse muiden - Asughara. Asughara, joka pyrkii suojelemaan Adaa, tuhoamalla kaiken mihin koskee. 

 

' Hän tuntui ymmärtävän jo silloin, mitä himoitsin ja miten alkaisin tyydyttää himoani, jos pääsisin henkien maailmasta pahaa-aavistamattomien ihmisten joukkoon. En ole varma, olisiko hän antanut minun tulla tänne vai olisiko tulija ollut minun sijastani jokin toinen olento, jos hän olisi saanut päättää. Mutta saavuin tänne siten kuin saavuin Sørenin takia, ja siksi en voinut olla mitään muuta kuin oma itseni. Olin trauman lapsi. Synnyin kirkaisun jälkeen, ja minut kastettiin verellä. Kun Ada vei minut Georgiaan, olin valmis tuhoamaan kaiken, mihin koskin. '

s. 78  

 

Huhhuh mikä lukukokemus. Tästä teoksesta vinkkasi minulle alkujaan mieheni sisko. Hän on psykologi, joten häntä kiehtoi tässä teoksessa tuo jakaantuneen mielen kuvaus. Minuakin rupesi kiinnostamaan tuo mielenhäiriön kuvaaminen erityisesti nigerialaisen perinneuskomuksen kautta henkien riivaamana. Mieheni sisko kertoi tämän olleen hyvin kiehtova lukukokemus, mutta että ei voisi varsinaisesti suositella sitä. Sen vuoksi en odottanut teokselta niin paljoa. Ajattelin, että sen kirjalliset ansiot eivät kiehtovasta aiheesta huolimatta olisi niin kummoiset. Ja kuinka väärässä olinkaan! 

 

Tämä teos oli todella vaikuttava. Sen kerronnassa vuorottelevat yleinen henkien massa me, Asughara sekä Ada. Kuinka taitavasti Emezi tuokin kerronnan vimmallaan esiin tuon mielen sielunmaiseman. Tätä lukiessa suorastaan hengästyi. Mikä kieli! Mikä intensiteetti! Silti ymmärrän hyvin veljeni siskon kommentin ettei tätä voi varsinaisesti suositella. Kaikesta taituruudestaan huolimatta tämä tarina on samalla niin kauhea. Kuinka trauma seuraa toistaan ja ajaa tyttö paran mielen jakaantumaan suojamekanismiksi; tai syntymässä saatujen henkien sekamelskan takia. Kuinka teko toisensa jälkeen ajaa häntä yhä syvemmälle kierteeseen, jossa hän päätyy satuttamaan itseään yhä uudestaan ja uudestaan. Kyyneleet olivat moneen otteeseen kihoamassa silmäkulmiin, mutta silti lukemista ei voinut lopettaa. Olin kuin käärmeen hyptonisoitu uhri. Jähmettynyt paikalleen, mutta en pystynyt lopettamaan lukemista. Makeaa vettä on todella voimakas lukukokemus. Niin taitava. Mutta samalla niin sydäntäsärkevä.

 

Tähdet: 5 / 5

 

Muualla luettu: Mitä luimme kerran, Sivumerkkejä, Kirja vieköön!, Kirjaimia, Helmi Kekkonen, Kirjakaapin kummitus, Kirjaluotsi ja Kirjavinkit  

Sininen lanka - Anne Tyler

Kirjan nimi: Sininen lanka (A Spool of Blue Thread)

Kirjailija: Anne Tyler, suomentanut Laura Beck

Lukija: Anni Kajos
Julkaisija: Otava

Julkaisuvuosi: 2015, suomennos ja äänikirja 2025

Kesto: 12h 23min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Abby ja Red Whitshank asuvat isossa Redin isän Juniorin aikoinaan rakentamassa talossa. Heidän lapsensa ovat jo aikuisia ja kukin rientänyt omille tahoilleen. Eletään 1990-lukua eikä toisen tavoittaminen ole niin helppoa, mikäli elää liikkuvaa elämää kuten Danny, josta he kuulevat vain satunnaisesti. Joskus voi mennä jopa vuosia. Onneksi tunnollinen Stem kuitenkin on osa Redin ja muinoin hänen isänsä Juniorin perustamaa rakennusfirmaa. Sitten on vielä tyttäret Amanda ja Jeannie, jotka elävät omaa kiireistä työ- ja perhearkeaan.

 

Elämä rullaa, mutta lopulta aikuiset lapset huolestuvat vanhempiensa voinnista. Pärjäävätkö he enää keskenään isossa talossa? Rupeaako Abbyn muisti reistailemaan? Entä jaksaako Red enää ylläpitää taloa sen tarvitsemalla pieteetillä? He päättävät, että jonkun on muutettava asumaan vanhempien luokse ja katsottava heidän peräänsä. Elämä ei kuitenkaan aina mene  kuten on ajateltu. 

 

Tämä Tylerin teos on kuin kaleidoskooppi erään amerikkalaisen perheen elämään. Se etenee milloin omassa ajassaan jossa seurataan iäköityvien Abbyn ja Redin dynamiikkoja lasten ottaessa enempi roolia. Sitten välissä otetaan askel taaksepäin. Muistellaan menneitä. Lasten lapsuutta, Redin ja Abbyn nuoruutta ja myös Redin isän Juniorin vaiheita. Milloin eteen, milloin taaksepäin. 

 

Tämä teos oli hyvin rauhallinen. Sen keskiössä ei ollut varsinaisesti itse juoni. Sen sijaan se keskittyi kuvaamaan erään amerikkalaisen perheen elämää ja ihmissuhteita. Perheen sisälläkin voi olla monenlaisia erilaisia dynamiikkoja. Kovin suuria nousuja ja laskuja ei tämän teoksen parissa kuitenkaan pääse kokemaan. Suurta draamaa on turha odottaa. Tämä teos kuvaa elämää, ei sen enempää eikä vähempää. 

 

Tarina etenee rauhassa, mutta Tyler osaa rytmittää tarinaansa niin, että mielenkiinto pysyy silti yllättävän hyvin yllä. Monen perheenjäsenen tarina sai vuorollaan syvyyttä. Silti erityisesti poikien suhde vanhempiin korostui. Amandan ja Jeannie jäivät hiukan sivuosiin. Yllättävän kiinnostava tämä vähäeleinen tarina oli kuitenkin kaiken kaikkiaan.

 

Tähdet: 3.5 / 5

 

Muualla luettu: Annelin lukuvinkit, Sivumerkkejä ja Kirjavinkit  

Taivaan ja hengen huone - Sarah J. Maas

Kirjan nimi: Taivaan ja hengen huone (House of Sky and Breath)

Sarja: Crescent city #2

Kirjailija: Sarah J. Maas, suomentanut Sarianna Silvonen 

Julkaisija: Gummerus

Julkaisuvuosi: 2022, suomennos 2025

Sivumäärä: 973

Mistä: Kirjastosta

 

' Bryce pakotti kasvonsa ilmeettömiksi ja sanoi häntä katsoville miehille niin tyynesti kuin kykeni: "Keskelle elämäämme tiputettiin juuri pommi. Ja se tikittää menemään. Minun pitää ajatella. Ja minulla on työ, johon olen solmimani sopimuksen perusteella velvoitettu palaamaan."

Työ, jossa hän voisi sulkea huoneensa oven ja pohtia, halusiko juosta helvetin kauas pommista vai kohdata sen tuhovoiman. '

s. 244-245

 

Maan ja veren huoneessa kohtasimme puolihaltia Brycen, jolla ei ollut voimia mulkusta haltiakuningas isästään huolimatta. Hän keskittyi bilettämiseen, kunnes suuri tragedia veti hänet kohtaamaan hornan petoja - rinnallaan pelätty enkeli Hunt Athalar. Nyt Crescent city on pelastunut ja valta on vaihtunut. Tai ainakin kaupunkiin on saapumassa uusi arkkienkeli hoitamaan tehtävää. Kaikkien yläpuolella ovat nimittäin edelleen mahtavat Asterit, jotka ovat käskeneet Brycen ja Huntin pitää matalaa profiilia ja elää vain tavallista elämää hiljaisuudessa. Tai muuten....

 

Bryce ja Hunt pyrkivätkin elämään tavallisesti. Rajujen tapahtumien jälkeen he koittavat viimein tutustua rauhassa toisiinsa ja katsoa miten yhteiselämä lähtisi sujumaan. Nämä rauhaisat suunnitelmat voi kuitenkin heittää pian romukoppaan, sillä he tulevat vedetyksi mukaan ihmiskapinallisten vastarintaliikkeen juoniin. Tai oikeammin he koittavat oman tiiminsä kanssa löytää erään kadonneen pojan ja hukkuneeksi uskotun kapinallisen, joilla oli hallussaan hyvin kriittistä tietoa ja harvinaislaatuisia voimiakin. Alkaa kilpajuoksi, jossa hallinnon pelätyn kiduttajan Kauriin ja hänen kammosusi-laumansa sekä äärimmäisinkiin tekoihin kapinan nimiin tekevät Pipan joukot etsivät samoja henkilöitä. Bryce ja Hunt joutuvat siis punnitsemaan kenen puolella he toimivat. Mutta ainakin tuo nuori poika on pelastettava. Ainut vain, että he joutuvat kuolemaakin kammottaviempien toimien kohteeksi, jos selviää, että heillä on mitään tekemistä asian kanssa. Samalla Asterien hallitseman maailman salaisuudet rupeavat paljastumaan heille. Mutta ovatko he valmiit kuulemaan totuuden? 

 

' "Sota on lähestymässä kiivainta vaihettaan. Eikä sinun voimasi ole valmiina."

Bryce heilautti pitkän poninhäntänsä olan yli. "Helvetti, mikä klisee. Mitä muut voimani sitten ovatkaan, en halua olla missään tekemisissä niiden kanssa. En, jos ne yhdistävät minut jotenkin sinuun - asterit pitävät sitä vakavana uhkana. Ja niin se onkin."

"Lukemattomat ovat kuolleet, jotta saisit nämä voimat. Lukemattomia on kuollut tässä viisitoistatuhatta vuotta kestäneessä taistelussa, jotta pääsisimme tähän pisteeseen. Älä nyt ala esittää vastahakoista sankaria. Se vasta klisee onkin." '

s. 225  

 

Huhhuh kyllä se romantasian kuningatar Maas vain osaa. Uskomatonta kuinka hänen jokainen kirjasarjansa on niin ahmittava, vaikka lainatessa nämä lähes tuhatsivuiset järkäleet aina kauhistuttavatkin. Silti lukeminen kulkee kuin siivillä. Hän osaa kuljettaa juonta yllättäviin suuntiin ja tuoda aina uusia ulottovuuksia, jotka naulitsevat lukijan penkkiinsä. On aivan pakko päästä lukemaan vielä yksi luku. 

 

Tämä sarja poikkeaa monista muista fantasiasarjoista siinä, että tämä on urbaania fantasiaa. On teknoklubeja ja suurkaupungin vilskettä. Siinä on siis jotakin joka on lähempänä omaa aikaamme, mutta samalle se tarjoilee herkullisen fantasiamaailman niin lukuisine erilaisine fantasiaolioineen, että oksat pois. Näiden kansien välissä on tosiaan niin haltijoita, enkeleitä, merenväkeä, keijuja, muodonmuuttajia, noitia, nekromantikkoja... ja lista sen kuin vain jatkuu. Eikä pidä unohtaa Hornan ruhtinaita ja petoja toisesta ulottuvuudesta. Kaikesta tästä hahmojen sekamelskasta huolimatta pakka ei leviä, vaan sen sijaan se tarjoaa kiehtovia ulottovuuksia tarinaan. Aina voi nimittäin oppia uutta uusista lajeista ja heidän tavoistaan. Mikä runsaudensarvi! Ja Maasille tyypillisesti mikään ei yleensä ole niin mustavalkoista kuin aluksi luulisi. 

 

Pakko se on tosin myöntää, että tällä kertaa minulla meni hetki päästä tarinan imuun. Tässä oli ehtinyt vierähtää jo useampi vuosi edellisen osan lukemisesta, ja koska tämä maailma tosiaan on niin moninainen ja runsashahmoinen, meni minulta tovi löytää taas kaikki palaset käteeni. Varsinkin kun heti aloitettiin ryminällä kapinallisten seurassa, ja lukijan silmien eteen vyörytettiin välittömästi roppakaupalla uusia hahmoja ja tapahtumia. Enhän minä niitä vanhojakaan vielä muistanut!

 

Kun pääsin taas hetken luettuani takaisin Crescent cityn maailmaan sisään, niin olin taas aivan lumoutunut. Oi kuinka herkullinen sekalainen joukkio Brycella ja Huntilla olikaan apunaan. Oli niin merenmiestä, joukkonsa hylännyttä sutta ja haltiakuninkaallisia, jotka tosin kapinoivat vanhoja tapoja vastaan. Nyt vasta jälkikäteen tätä kirjoittaessa tajusin kuinka Brycea lukuunottamatta tuo tiimi olikaan miehinen. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei tämä teos pitäisi sisällään toinen toistaan kovempia mimmejä ihan johtoasemia myöten. Ihailen sitä kuinka Maas osaakin upottaa niin monipuolisesti erilaisia teemoja ja näkökulmia teoksiinsa. Ja apua mikä lopetus! Hienon Maasversumin hän on luonut. Voin lämmöllä suositella kaikkia hänen sarjojaan.

 

Tähdet: 4.5 / 5

 

Muut sarjasta lukemani osat:

1. Maan ja veren huone

  

Orjattaresi - Margaret Atwood

Kirjan nimi: Orjattaresi (The Handmaid's Tale)

Sarja: Orjattaresi #1

Kirjailija: Margaret Atwood, suomentanut Matti Kannosto

Lukija: Susa Saukko
Julkaisija: Tammi

Julkaisuvuosi: 1985, suomennos 1986 ja äänikirja 2017

Kesto: 12h 33min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Yhdysvalloissa on tapahtunut fundamentalististen vanhoilliskristittyjen vallankaappaus. Naiset eivät saa enää lukea eivätkä kirjoittaa. Jokainen myös pukeutuu asemansa mukaiseen väriin. Komentajat, vartijat ja muut miehet tummaan univormuun, vaimot siniseet, apulaiset eli Martat vihreään ja vähempiosaisten säästövaimot raidallisiin. Sitten on vielä punaisiin pukeutuvat orjattaret. He ovat vielä niitä harvoja hedelmällisiä naisia. Heidän ainut tehtävänsä on kerran kuussa osallistua riittiin perheessään, tulla raskaaksi ja synnyttää komentajalle ja vaimolle lapsi. Ja tulla sitten siirretyksi uuteen perheeseen.

 

Frediläinen on Fredin perheen orjatar. Hän kertoo mielessään tarinaansa. Sitä kuinka kaikki päätyi tähän pisteeseen. Kuinka kaikki alkoi naisten menettäessä työnsä ja rahansa. Sitten tuli tarkistuspisteet. Ja pakomatka, jonka seurauksena hän päätyi punakeskukseen jossa hänestä koulutettiin tiukalla kurilla orjatar. Ulkoisesti hänen pitää näyttää nöyrää naamaa ja sanoa oikeat sanat, mutta sisältä häntä ei olla vielä nujerrettu. Olisiko jossain vielä vastarintaliikettä? Entä olisiko mahdollista saada lisää vapauksia? Pitää edetä varovasti, sillä pienestäkin rikkeestä voi päätyä julkisiin hirttäjäisiin köyden jatkoksi.

Huh aikamoisen dystooppisen matkan Atwood tarjoili tämän teoksensa matkassa. Tuntuu uskomattomalta, että tämä teos on kirjoitettu ja 80-luvulla. Sen verran tarkkanäköistä tikkausta nämä sivut ovat nimittäin täynnä. Kuinka helppo onkaan saada väestö polvilleen, kun kaikki rahaliikenne on siirretty digitaaliseksi. Yksi napin painallus ja phuff onnea yritykseen selvitä. Suurin osa ihmisistä huomasi aivan liian myöhään mitä oli tapahtumassa. Mutta sitten poikkeustilasta onkin tullut jo uusi normi. Ja siinä kohtaa kun aseistautuneet miehet kulkivat kaduilla, oli jo auttamatta liian myöhäistä. 

Ei sillä oikeastaan ole väliä mitä aatetta kannatat. Kaikki fundamentaalinen toiminta johtaa samanlaiseen kammottavaan terroriin. Tässä teoksessa naiset oli laitettu vahvasti 'omalle paikalleen'. Miehilläkin oli toki tiukat säännöt ja suurin osa pystyi vain haaveilla ansioituvansa palveluksissa niin hyvin, että saisi oman vaimon. Silti kuten aina, jos olet tarpeeksi korkealla ajattelet, että eivät ne säännöt sinua koske. Kuinka läpimätä Gileadin valtio olikaan. Kaikki kyyläsivät toisiaan. Ja yksikin väärä sana saattoi olla kohtalokas. Ethän koskaan voinut tietää kuka kuului ilmiantajiin silmiin. En voinut välttyä vertailemasta tätä Gileadin yhteiskuntaa esimerkiksi Neuvostoliittoon.

Atwoodilla on selkeästi kyky luoda kiinnostavan kauhistuttavia tulevaisuuskuvia. Joitakin vuosia sitten luin Atwoodin tuoreempaa tuotantoa Viimeisenä pettää sydän ja sekin veti minut hyytävään kuvaukseensa. Tällä kertaa Orjattaresi maailma ei tullut minulle niin suurena yllätyksenä, sillä olen aiemmin katsonut muutaman kauden tästä kuvattua tv-sarjaa. Monet tapahtumat olivat siis tuttuja, mutta kyllä ne silti hätkähdyttivät. Varsinkin kun rupeaa ajattelemaan, millaista olisikaan jos tuollainen vallankaappaus oikeasti tapahtuisi ja terrorilla ruvettaisiin pakottamaan ihmiset tiettyyn muottiin... Hiukan keskivaiheilla tarina polki paikallaan, kun Frediläinen jäi muistelemaan syvällisiä. Suurin osa tarinaa kuitenkin naulitsi minut lukijana paikalleni. Tästä jäi kyllä halu tutustua lisää Atwoodin dystopioihin. 

 Tähdet: 4 / 5

Muualla luettu: Kirjakaapin kummitus, Jokken kirjanurkka, Mitä luimme kerran, Sivumerkkejä, Yöpöydän kirjat, Kirjaluotsi,  Kahvikissan kirjahylly, Ruusunnuppuja,  Kirjanurkkaus,  Saran kirjat, Taikakirjaimet, Rakkaudesta kirjoihin, Savannilla, Eräpäivämuistutus, Yksi luku vielä..., Kirjavarkaan tunnustuksia, Tarukirja, Bibliofiilin päiväunia, Kirjasähkökäyrä ja Kirjavinkit