Rautavaara - Antti Heikkinen

Kirjan nimi: Rautavaara

Kirjailija: Antti Heikkinen

Lukija: Antti Heikkinen
Julkaisija: Wsoy

Julkaisuvuosi: 2024

Kesto: 10h 35min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Rautavaaran kunta täytti 150 vuotta viime vuonna. Tämä on erään suvun fiktiivinen tarina noilta pohjoissavolaisilta köyhiltä mannuilta. Mummo vetelee viimeisiään Rautavaaralaisessa hoivakodissa ja hänen tyttärentyttönsä istuu vierellä. Koittaa tavoittaa vielä viimeiset järjelliset hetket, jotta voisi kysellä sukunsa vaiheista. Hän kirjoittaa suvustaan tarinaa omalle tyttärelleen. Jos vain kaiken saisi paperille oikein.

 

Vuorollaan suvun eri henkilöt saavat suunvuoron. Kuinka alkujaan porvarin poika lähti etsimään omaa tietään ja mahdollista tointa savolaisesta vankilasta. Hän kuitenkin löysi jo tyhjäksi jääneet pytingit. Elämä kuitenkin johdatti hänestä menestyvää porvaria - ei kuitenkaan Rautavaaraan vaan lähelle. Rautavaarassa puolestaan mökissä asuu perhe, jonka joukkoon otetaan huutolaistyttö. Köyhää on ja Rautavaaran maa ei hevillä anna mitään viljelijöilleen. Onneksi metsää riittää tuvan ympärillä. Kunnes metsäyhtiö onnistuu nekin lunastamaan pilkkahintaan itselleen. Välillä suvun vesat käyvät kaupungissa tai jopa Amerikan mannuilla pyörähtämässä, mutta jokin vettä lopulta aina takaisin Rautavaaraan. Läpi köyhyyden ja nälkävuosien siellä karussa pikkupitäjässä sinnitellään. Kunnes viimein kehityksen askeleet löytävät näin syrjäiseenkin kolkkaan. 

 

Tämän teoksen idea oli mielestäni hyvinkin kiehtova. Rautavaaran kunta oli nimittäin tilannut kirjailija Antti Heikkiseltä romaanin kunnastaan juhlavuotensa kunniaksi. Mikä mainioin tapa juhlistaa kunnan taivalta ja jättää pala historiaan. Monikaan ei-paikkakuntalainen tuskin olisi nimittäin jaksanut tarttua perinteiseen kuntahistoriikkiin, mutta näin tunnetun kirjailijan romaanina tilanne onkin aivan eri. Jopa minä, jolla ei ole minkäänlaisia yhteyksiä Rautavaaraan, päädyin ottamaan tämän teoksen lukulistalleni. Ja olen vieläpä oikein tyytyväinen tästä päätöksestä.

 

Rautavaara on teos, joka avaa tavallisen kansan elämää läpi vuosisadan. Kuinka rauhakseltaan tuo muutos alkujaan tapahtuikaan, kunnes yhtäkkiä modernina aikana parissa vuosikymmenessä menikin jo pientilojen aika ohi ja elinkeinot jälleen alta. Ei kyllä elämä ole ollut helppoa tuolla Savon perämetsissä. Ahneet metsäyhtiöt lunastivat maat. Eikä se helppoa ollut yrittää parantaa olojaan maanviljelykselläkään, kun kunta takavarikoi 'ylijäämät' köyhäinavuksi ja näin myös yrittelijät toimijat joutuivat ahdinkoon pohtimaan millä selviävät talven yli. Tarinaa oli kiinnostavaa seurata ja oli aivan mainiota, kuinka kirjailija lukijana eläytyi hahmoihinsa ja toi luennassaan näiden persoonaa ja murretta esiin. Täytyy kyllä myöntää, että aivan aluksi en ollut sitten millään saada kiinni suvun eri henkilöiden välisistä suhteista, mutta onneksi se korjaantui hiljalleen tarinan edetessä. Todella kiinnostava katsaus köyhän syrjäkylän historiaan erään fiktiivisen suvun tarinan kautta.

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muualla luettu: Amman lukuhetki, Sivumerkkejä, Kulttuuri kukoistaa, Anun ihmeelliset matkat ja Kirjavinkit 

Naisten taivas - Marja-Leena Lempinen

Kirjan nimi: Naisten taivas

Sarja: Kanada #1 

Kirjailija: Marja-Leena Lempinen

Lukija: Selma Saarela
Julkaisija: Icasos

Julkaisuvuosi: 2022

Kesto: 7h 5min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Jenny ja Hanna päättävät 1920-luvun Savossa, että parempi on jättää palvelijan pestinsä ja suunnata sen sijaan Kanadaan paremman tulevaisuuden perässä. Naapuri-isäntä lainaa matkarahat Atlantin ylitykseen ja pian sitä ollaan vieraalla maalla etsimässä uutta tointa. Tytöt eivät puhu englantia, mutta onneksi Kanadasta löytyy suuri suomalaisten maahanmuuttajien yhteisö joka auttaa toisiaan.

 

Jenny palkataan palvelijaksi rikkaaseen pankkiiriperheeseen. Hän hämmästelee arjen luksusta, joka on niin kaukana entisen suomalaisen palveluspaikkansa tasosta. Vaikka paikka on monella mittarilla mitattuna hyvä löytö, venyvät silti palvelijoiden päivät kutsuja järjestellessä eikä isäntäväen ystävällisyys välttämättä veny enää koskemaan tilanteita, jotka aiheuttaisivat heille mahdollista rahanmenoa. 

Ujon Hannan on taas vaikeampi löytää tointa. Ensimmäinen paikka on varsinainen riistopaja, mutta täysihoitolan pesti vaikuttaa jo paremmalta. Toisin kuin Jenny, joka on päättänyt pärjätä omillaan ja itsenäisenä, haaveilee Hanna kunnon miehen löytämisestä ja oman pienen tuvan emännöinnistä. Onneksi suomalainen yhteisö järjestää paljon yhteisiä iltamia joissa kohdata toisiaan, vaikka niitä sävyttääkin työläisaate. Sisällissodan kahtiajaon arvet on nimittäin itse kukin kantanut mukanaan valtameren toiselle puolelle.

 

Olipas tämä Lempisen sarjan avaus mukava uusi tuttavuus. Olin joskus sen ilmestyessä laittanut teoksen loputtomalle luettavien listalleni ja sitten unohtanut sen sinne täysin. Nyt siitä kuitenkin ilmestyi vastikään postaus kanssabloggarilta, ja näin muistin teoksen olemassaolon ja päätin ottaa sen pikimmiten kuunteluun. Olin nimittäin juuri kuunnellut JP Koskisen upean Haukansilmän, joka käsitteli suomalaisten maahanmuuttoa Yhdysvaltoihin ja halusin jatkaa teeman parissa vielä lisääkin. 

Jostain syystä olin olettanut teoksen olevan tuollaista aika perinteistä romantiikalla sävytettyä historiallista kerrontaa. Yllätyinkin positiivisesti, kun tarinassa olikin enemmän syvyyttä ja vähemmän keskittymistä miehen metsästykseen kuin olin odottanut. Vaikka päähenkilöitä olikin kaksi, oli pääpaino silti enempi itsenäisessä Jennyssä. Tästä saikin hienon kahdenkerroksenväkeä fiiliksen, kun seurasi hänen toimiaan hienostotalon palvelijana. 

 

Lempinen kuvaa sellaisella lempeydellä, mutta samalla tarkkuudella ihmishahmojensa arkea. Palvelijoiden väliset keskinäiset kinat, mutta samalla toveruus oli kuvattu hienosti. Vastaavasti Hannan romanssi tuntui juurikin aidolta. Ei välttämättä suurta tunteiden roihuntaa vaan yhteinen haave, jota kohti olisi mukava löytää kanssakulkija. Vastaavasti sisällissodan luomat haavat suomalaisyhteisöön oli hienosti upotettu osaksi tarinaa samoin kuin siirtolaisten turvaton asema. Pidin todella paljon tästä pienestä tarinasta 20-luvun Kanadan siirtolaishistoriaan ja haluan ehdottomasti saada selville, mitä trilogian seuraavat osat tuovatkaan tullessaan.

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muualla luettu: Amman lukuhetki, Kirjahilla, Kulttuuri kukoistaa, Kirjarouvan elämää, Tuulevin lukublogi, Kirjojen kuisketta ja Anun ihmeelliset matkat  

Sadan vuoden yksinäisyys - Gabriel García Márquez

Kirjan nimi: Sadan vuoden yksinäisyys (Cien años de soledad)
Kirjailija: Gabriel García Márquez, suomentanut Matti Rossi
Kustantaja: Wsoy

Julkaisuvuosi: 1967, suomennos 2010

Sivumäärä: 414

Mistä: Omasta hyllystä

 

' Tuntui kuin itse taivaan Herra olisi päättänyt kokeilla kansalaisten hämmästymiskykyä, panna Macondon asukkaat ailahtelemaan jatkuvasti riemun ja pettymyksen, uskon ja epäuskon välillä ja järjestää heille niin valtavia elämyksiä ettei kukaan enää pystynyt sanomaan varmuudella missä olivat todellisuuden rajat. Todellisuus ja kangastukset kietoutuivat niin sotkuiseksi vyyhdeksi että kastanjapuun alla istuva José Arcadio Buendián haamu alkoi kiemurrella kärsimättömänä, lähti liikkeelle ja kummitteli huoneissa keskellä päivää. '

s. 227

Macondo on kylä, joka perustetaan tyhjästä keskelle Kolumbian sankkoja viidakkoja. Se on syrjässä kaikesta ja vain harvoin joku satunnainen kaupusteleva mustalaisseurue eksyy paikalle tuomaan näytille maailman ihmeitä. Kylän suunnitellut ja perustanut José Arcadio Buendiá hurahtaa täysin näihin keksintöihin. Tosin aina kokien karvaan pettymyksen todellisuuden iskiessä takaisin. Hänellä on kuitenkin visio tulevaisuudesta koko kylälle. 

Macondon vaiheet kietoutuvatkin saumattomasti Buendiojen suvun vaiheisiin. Milloin pojat karkaavat maailmalle mustalaisten tai kapinan matkassa. Milloin joku hautautuu keksijänkammioon omiin oloihinsa. Kauniita tyttäriä syntyy. Suhteet ovat villejä ja valtaisia meloja on jos kelläkin. Jotenkin suku onnistuu kuitenkin aina sotkeutumaan toisiinsa. Ja mahdottomuuteen. Aika kuluu taustalla ja José Arcadion Ursula vaimo seuraa sukupolvi toisensa jälkeen kuinka kylä muuttuu ja kasvaa. Uudet tuulet herättävät sen henkiin. Yhteiskunnalliset muutokset kietoutuvat sen ympärille. Kunnes viimein banaaniyhtiön kadottua ja kaikkien jo unohdettua sen olemassaolonkin, nelivuotinen sade pyyhkii viimeisetkin palaset siitä mitä Macandon kylästä ja Bueniójen suvusta oli enää jäljellä.

 

' - Älähän nyt, poika kulta, hän sanoi lohduttavasti. - Kerro mummille kuka se on.

Saatuaan kuulla kuka se oli Pilar Ternera päästi syvän naurun. Se oli hänen muinainen raikuva naurunsa joka myöhemmin oli alkanut muistuttaa kyyhkysten kurinaa. Buendíojen sydämissä ei ollut salaisuuksia, joita hän ei olisi osannut tulkita, sillä sadan vuoden kokemus ja korttipakan syvällinen tuntemus olivat opettaneet hänelle että samat ilmiöt toistuivat peruuttamattomasti perheen historiassa. Tuo historia oli kuin alati kierivä pyörä joka olisi vierinyt ikuisesti ellei akseli olisi vähitellen ja auttamattomasti alkanut murentua. '

s. 393

 

Huh mikä lukukokemus. Sadan vuoden yksinäisyys on kyllä klassikkoasemansa ansainnut, sillä sen verran omanlaatuinen ja mieleenpainuva teos on kyseessä. Márquez ei kuitenkaan päästä lukijaansa helpolla. Sukupolvi toisensa jälkeen samat nimet pyörivät perheen piirissä ja koko ajan pitää olla tarkkana kuka onkaan kyseessä. Kerronta ei myöskään ole selkeän lineaarista vaan Márquez onnistuu kuljettamaan tarinaansa eteenpäin sellaisella vimmalla ja rönsyilyllä, että arempaa voisi hiukan jo kauhistuttaa. Minä kuitenkin rakastuin tähän hänen tapaansa kertoa. Uppouduin täysin sen monipolviseen syleilyyn ja annoin virran vain kuljettaa, minne se sitten sattuikaan kääntymään.

 

Tämän tarinan kanssa ei kyllä koskaan voinut olla varma, mitä tulee tapahtumaan seuraavaksi. Lattarikirjallisuudelle tyypillisesti mikään ei ole liian uskomatonta. Se nyt vain kuuluu asiaan, että jo kauan sitten kuollut mustalaiskauppias palaakin yhtäkkiä nuorenneena takaisin, viaton sielu lentää lakanassa taivaaseen kesken pyykkäyksen tai syntyy myrsky joka kestää vuosia ilman taukoa. Tiettyä maagista realismia on siis näiden sivujen lomassa luvassa. Onneksi olin jo aiemmin tutustunut Laura Esquivelin Pöytään ja vuoteeseen, joten tiesin jo hiukan odottaa näitä ylitsevuotia tunteita ja niiden vaikutuksia ympäristöön.

 

Olenpa iloinen, että tulin tarttuneeksi tähän klassikkoteokseen viimein. Siinä oli paitsi yhden suvun tarina, niin sen lisäksi myös syvyllistä kuvausta yhteiskunnan ja ihmisten toiminnasta. Kuinka osuvasti kapinajohtaja eversti Aureliaanon pettymystä kuvattiinkaan, kun saadakseen valtaa heidän olisikin pitänyt luopua oikeastaan kaikista vaateistaan ja myydä aatteensa suuremman kannatuksen puolesta. Mikä siis oli pointti kaikessa tässä sissisodassa? Entäs tuo kapitalistin täydellinen kukkanen banaaniyhtiö, joka pahan paikan koittaessa osoittaa oikeudessa ettei se suinkaan ole koskaan toiminut Macondossa tai oikeastaan koko yhtiötä edes ole ollut olemassa. Entä kuinka massamurha onnistuttiin täysin lakaisemaan maton alle tai... Esimerkkejä riittäisi. Hienon työn on Márquez tehnyt teoksessaan, vaikka vähän karsastinkin tuota sukurutsan määrää. Toisaalta jotenkinhan se suvun tuho piti pohjustaa, kun sitä siansaparoa odoteltiin ilmestyväksi viimeisenä merkkinä koittavasta lopun alusta. Tämä Márquezin omintakeinen teos on ajattelua ja keskittymistä vaativa, mutta kyllä sen lukeminen myös palkitsee.

 

Tähdet: 4.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirsin Book Club, Koulukirjastonhoitajat, Sivumerkkejä, Kirjakaapin kummitus, Kirja hyllyssä, Kirja vieköön!, Paljon melua kirjoista, Luettua elämää, Mustikkakummun Anna, Cats, books & me, Ankin kirjablogi, Kirjaluotsi  ja Kirjavinkit  

 

Yliaika - Piia Leino

Kirjan nimi: Yliaika

Kirjailija: Piia Leino

Lukija: Krista Putkonen-Örn
Julkaisija: S&S

Julkaisuvuosi: 2020

Kesto: 6h 44min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

On vuosi 2052. Suomessa on voimassa uusi laki, jonka mukaan 75-vuotiaiden on kuoltava. He menettävät kansalaisuusoikeutensa ja heidän koko omaisuutensa takavarikoidaan. Mikäli vanhus kitkuttelee vielä vuoden hengissä, menee koko omaisuus valtiolle eli perijöiden kannattaa kannustaa vanhempiaan tekemään vapaaehtoinen exitus silloin kun sen aika on. Suurin osa hyväksyy tilanteen paremman Suomen puolesta, mutta toiset karkaavat lainsuojattomiksi metsämummoiksi.

 

Annastiina Kankaanrinta on yksi niistä entisistä kärkipoliitikoista, jotka olivat muinoin luomassa pohjaa 75-vuotiaiden vapaaehtoiselle poistumiselle. Nyt hänenkin exituksensa on edessä. Läksiäisjuhlat ovat illalla ja kukat jo tilattu seuraavan päivän exitustilaisuutta varten. Kaikki on valmiina mediaa myöten. Ainut vain, että hän ei millään keksi viimeisiä sanoja. Tästä alkaa sisäinen paniikki, joka johtaa siihen että vastoin kaikkia odotuksia Annastiina lähtee karkumatkalle. Hän haluaa pysyä epätoivoisesti hengissä! Metsässä hän törmääkin muihin lainsuojattomiin metsämummoihin, mutta miten he suhtautuvat Annastiinaan, joka on ollut viemässä heiltä kansalaisuusoikeuksia ikäperusteisesti? Toisaalta myös koko Suomen kansa ja media kuohuu. Kuinka exitus lain äiti on voinut karata!?

 

Huh olipa aikamoinen ajatusleikki, jonka matkaan Leinon kirjan parissa pääsi. Kaikista kylmäävintä ja ajatuksia herättävintä on vieläpä se, että tämä melkein voisi olla totta. Ajatusleikki ei ole niin kaukaa haettu, kun Suomi painii heikon talouden, ylipitkien hoitojonojen ja ikärakenteen kriisien partailla. Se tekeekin näistä Leinon 2050-luvulle sijoitetuista teoksista niin kiehtovia (olen lukenut myös Taivaan), sillä hän on tarttunut nykyajan trendeihin ja vienyt niistä johdetut dystopiansa ei edes niin kauas tulevaisuuteen. Toivotaan todella, että ikinä moinen hullutus ei kuitenkaan mene läpi.

 

Kiehtovasti Leino onkin kuvannut Annastiinan takaumien avulla, kuinka tuo laki pääsikään syntymään 2020-luvulla. Kuinka silloin vielä varsin nuorekas poliitikko kävi dementiaosastolla ja järkyttyi sitä vegetaalista tilaa, jossa vanhukset siellä olivat. Eihän tuollainen elämän pitkittäminen ole inhimillistä hän ajatteli. Ehkä silloin 75-vuotta kuulosti vielä niin kaukaiselta... Itse kuitenkin tunnen monia ikäihmisiä ja pakko on sanoa, että varsin virkeätä porukkaa he ainakin ovat. 75-vuotiaana ei todellakaan ole elämä vielä ehtoopuolella monillakaan! Sitten seurasikin sitä poliittista salakähmää kuinka laki saadaan tarpeeksi pitkälle vietyä ennen kuin pakollinen mediakohu ottaisi sen hampaisiinsa. Näin noin viikon poru ei enää muuttaisi mitään, sillä aina tulisi uusia uutisia ja taas voitaisiin rauhassa jatkaa ristiriitaisen lain maaliin vientiä. Eipä anna kovin mairittelevaa kuvaa politiikasta, mutta ikävä kyllä tämäkin taitaa silti olla turhankin lähellä totuutta. 

 

Yliaika oli kyllä kiinnostava ja ajatuksia herättävä kirja. Eipä Annastiinakaan voinut lopulta seistä käyntiin laittamansa lain takana, kun se viimein koskettikin itseä. Onhan se totta, että jo nyt joudutaan keskustelemaan rahankäytön priorisoinneista. Kuitenkin kaikkien yli-ikäisten lahtaaminen on kyllä kammottava ajatus. Joskus kuitenkin tarvitaan tällaisia ravistelevia teoksia, jotta näitä asioita ruvetaan pohtimaan ja ehditään tehdä käännös siltä polulta mille ei ainakaan haluta astua. Onneksi kaiken tämän synkkyyden keskellä teoksessa oli myös vastapainona huumoria. Ja ehkä myös pilkahdus toivoa.

 

Tähdet: 4.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirjaluotsi, Älä ota sitä niin vakavasti, Kahvikissan kirjahylly, Kirsin Book Club, Sivumerkkejä, Kirjakaapin kummitus, Reader, why did I marry him?, Bibbidi Bobbidi Book, Kirjahilla, Narratiivistelmiä, Kirja vieköön!, Kirjanmerkkinä lentolippu, Anun ihmeelliset matkat, Kirjallisia ja Kirjavinkit

 

Kohtalokas kihlaus - Lynn Messina

Kirjan nimi: Kohtalokas kihlaus (A Nefarious Engagement)

Sarja: Beatrice Hyde-Clare ratkaisee #4 

Kirjailija: Lynn Messina, suomentanut Meri Kapari

Lukija: Rosanna Kemppi
Julkaisija: Aula & co

Julkaisuvuosi: 2019, suomennos ja äänikirja 2024

Kesto: 9h 44min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Murha paremmissa piireissä teoksessa tapasimme 26-vuotiaan Beatrice Hyde-Claren. Tätinsä ja setänsä luona asuvan orvon ja vanhanpiian, joka vietti tanssiaisensakin kuuliaisesti fiikuksen takana seinään sulautuen. Paljon on kuitenkin ehtinyt muutamassa kuukaudessa tapahtumaan. Nyt hän on jo ratkaissut peräti kolme kuolemantapausta ja kihlaus seurapiirien tavoitelluimman poikamiehen itse Kesgraven herttuan kanssa on juuri tullut todeksi. Yhtäkkiä kaikkia haluavat osansa tästä entisestä huomaamattomasta seinäkukkasesta. Suurin osa ei kuitenkaan voi ymmärtää mitä ihmettä herttua hänessä näkee. Jos he vain tietäisivät heidän yhteisistä murhien selvittelyistään...

 

Tällä kertaa Bean eteen tulee tapaus hänen suojelijakseen muotoutuneelta Abercromien kreivittäreltä. Epäilty murha jota Bea lähtee ratkaisemaan on kuitenkin hyvin vanha. Se koskee nimittäin Bean omia vanhempia ja heidän epäilyttävää kuolemaansa kaksikymmentä vuotta sitten. Miksi taitavat purjehtijat olisivat tehneet niin suuren virhearvio? Heidän menneisyydestään selviääkin asioita, joita Bea ei olisi voinut kuvitellakaan. Samaan aikaan hän kuitenkin pyrkii pitämään tutkimuksensa salassa herttualta. Tuskin tämä nimittäin haluaisi tulevan herttuattarensa jatkavan murhien selvittelyä. Ja entä mitä hän ajattelisikaan hänen vanhempiaan koskevista paljastuksista? Bea kärvistelee tunteidensa ja pelkojensa kanssa, mutta samalla hän ei pysty lopettamaan tutkintaa. Ovathan kyseessä hänen vanhempansa.

 

Olin jälleen jonkin sopivan rentouttavan luettavan tarpeessa, ja mikä tuohon tarpeeseen sopisikaan paremmin kuin 1800-luvun seurapiiriromantiikkaa ja cozy crimea yhdistelevä Messinan sarja. Oikeastaan vaikka sarja löytyykin jännityshyllystä, niin tuntuu että kaikki (minä mukaan lukien) lukevat tätä sarjaa todellisuudessa Bean ja herttuan välisen kemian vuoksi. Siinä vain on sitä jotakin, kun harmaa hiirulainen Bea herää henkiin ja laittaa itsetietoisen herttua ruotuun sanailuillaan. Ja herttua puolestaan nauttii, kun kerrankin joku uskaltaa sanailla hänelle takaisin ainaisen seurapiirien nuoleskelun sijaan. Tämä parivaljakko on vain niin mahtava, että sen innoittamana tulee tartuttua tähän sarjaan aina uudestaan ja uudestaan.

 

Valovoimaisen päähenkilöparivaljakon lisäksihän itse dekkarina tai kirjallisena kokonaisuutena tämä sarjahan jää kuitenkin aika keskinkertaiseksi. Onhan se ihan lystikästä seurata kuinka Bea pukeutuu mieheksi ja lähtee selvittelemään asioita, mutta aika heppoisiahan nämä murhajuonet ovat, vaikka vähän lopputwistiä onkin pyritty tuomaan estraadille. Tämän lisäksi ei voi kuin vain ihmetellä sitä toiston määrää näillä sivuilla. Tämä on kyllä todella sellainen sarja, jossa ei tarvitse kyllä yhtään aivosolua käyttää ennen lukemisen aloittamista siihen mitäköhän edellisissä osissa tapahtuikaan. Kaikki, ja tarkoitan aivan kaikki, nimittäin avataan lukijalle teoksen ensimmäisellä kolmanneksella. Hiukan vähempikin voisi riittää. 

 

Näitten kestovalitusteni lisäksi tässä osassa oli kuitenkin myös vielä yksi ärsyttävä piirre. En nimittäin voinut käsittää miksi Bea ei nyt vain voinut olla rehellinen herttualleen ja kertoa tutkimuksestaan! Oltaisiin säästytty niin paljon turhalta jahkailulta ja pohdinnoilta. Ja ennen kaikkea herttua olisi ollut enemmän mukana tutkinnassa, sillä heidän välinen kemiahan on se koko sarjan suola! Ihan mukiin menevä väliosa siis kyseessä, mutta ei missään nimessä sarjan parhaimmistoa. Uskomatonta kyllä kuinka lyhyelle ajanjaksolle nämä kaikki osat sijoittuvatkaan. Eli liian tosikkolasien läpi tätä sarjaa ei kannata lähteä lähestymään. Kevyen historiallisen romantiikan nälkään hippusellisella murhamaustetta voin tätä kuitenkin suositella.

 

Tähdet: 3 / 5

 

Muut sarjasta lukemani osat:

1. Murha paremmissa piireissä

2. Jadetikarin arvoitus

3. Murhatun rakastajan tapaus

 

Muualla luettu: Amman lukuhetki, Kirjahilla ja Lukutoukan luetut sivut

 

Haukansilmä - JP Koskinen

Kirjan nimi: Haukansilmä

Sarja: Tulisiipi #1 (kronologinen)
Kirjailija: JP Koskinen

Lukija: Toni Kamula
Kustantaja: Like

Julkaisuvuosi: 2021

Kesto: 13h 8min 

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Eletään 1860-lukua, kun Kuuran perhe saapuu valtamerialuksen matkassa uuden alun toivossa New Yorkin rantaan. Nyt on taakse jäänyt suomenmaa ja edessä häämöttää aivan uudet tuulet. New Yorkissa heitä auttaa toinen suomalainen alkuun. Tärkeintä on löytää jobi, koska kaikki pyörii rahan ympärillä Amerikassa. Isä toimii satulaseppänä, äiti on leipomossa ja pojat Veikko (William) sekä Yrjö (George) auttelevat milloin missäkin pikkuhommissa. New York ei ole kuitenkaan sellainen menestyksen paratiisi kuin he luulivat. Keskilännästä annettaisiin uudisasukkaille käytännössä ilmaiseksi maata. Miksi he eivät lähtisi sinne koettamaan onneaan?

 

1800-luvun lopun Keskilänsi on kuitenkin juurikin sitä Villiä Länttä. On sisällissodan kaikuja ja intiaanit terrorisoivat uudisasukkaiden asutuksia ja varastavat karjaa. Kaikki eivät vain tunnu mahtuvan preerialle. Sitten koittaa se päivä, kun myös Kuurien perheen taloon hyökätään. Näin pienen kymmenvuotiaan Yrjö pojan elämä ottaa aivan uuden suunnan. Hänet nimittäin kaapataan intiaanien joukkoon. Lapsi kuitenkin sopeutuu selviytyäkseen. Hänestä kasvaa intiaanisoturi, jonka katse kantaa pitemmälle kuin kenelläkään muulla. Hän on Haukansilmä, Mies jota hevoset kuuntelevat sekä Ska-Nupa eli valkoinen piikkisika. Vuodet vierivät. Sinitakkien ja intiaanien välillä vallitsee sotatila ja ruuan loppuessa yhä useampien intiaanien on luovutettava ja alistuttava reservaatteihin. Miten käy kuitenkin Haukansilmän? Pojan, joka elää jalka molemmissa maailmoissa, mutta ei sopien kuitenkaan kumpaankaan. Ainut varma asia on kuitenkin se, että preeria on hänen kotinsa - vaikka muualle hän ei koskaan täysin sopeutuisikaan.

 

Vau minkälaisen aikamatkan koinkaan 1800-luvun lopun preerialle Haukansilmän matkassa. Tämä teos jotenkin osasi yllättää minut aina uudestaan ja uudestaan. Olen Yle areenasta katsellut joskus näitä vanhoja klassikko länkkäreitä, ja odotin jotakin samankaltaista. Tässä tarinassa pääsikin noihin tunnelmiin, mutta sen lisäksi tarjoiltiin sellaista syvyyttä, mikä teki minuun vaikutuksen. Molemmat puolet saivat tuotua näkökantansa esiin. Ei ollut pahoja intiaaneja ja hyviä uudisraivaajia tai toisin päin. Intiaanit kamppailivat selviytyäkseen. Toisaalta heidän aikaansaamansa terrori ei ollut asia jota valkosilmät pystyivät myöskään katsomaan vierestä. Vaikka pakkohan sitä on pohtia, oliko heidän aivan pakko mennä valloittamaan intiaanien maat ja lahtaamaan biisonit ahneuden vuoksi...

 

Haukansilmä oli loistava päähenkilö. Hän oli valkosilmä, mutta samalla intiaani. Hän pystyi ratsastamaan kaupungista ulos preerialle vain hevonen mukanaan, preeria kyllä tarjoaisi hänelle kaiken hänen tarvitsemansa. Kaupungeissa taas ihmisten ainainen rahanahneus sai hänet pettymään uudestaan ja uudestaan. Näin kuitenkin nähtiin minkälaista oli elämä New Yorkissa, uudisraivaajana preerialla, intiaanien matkassa, Villin lännen kylissä, reservaatissa ja vastaavasti sotilaiden retkillä. Haukansilmä eli näiden kahden maailman välissä ja hänen kauttaan pääsi kokemaan koko tuon ajan kirjon. Kuinka uskottavasti hänet olikaan onnistuttu luomaan. En yhtään ihmettele minkälainen mies hänestä kasvoi tuntien hänen historiansa. Huh, niin paljon epäreiluutta maailmaan mahtuikaan. Todella taidokkaan ja vetävän teoksen Koskinen on kyllä parsinut kasaan ja ainakin äänikirjana teksti vain soljui vaivattomasti eteenpäin. Lämmin suositus.

 

Tähdet: 4.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirsin Kirjanurkka, Luetut.net, Tuijata, Donna mobilen kirjat, Vetus Et Nova, Kirja hyllyssä, Siniset helmet, Kulttuuri kukoistaa, Sheferijm, Ja taas kirja kädessä, Sivumerkkejä, Kirjakimara, Kirjoja hyllystäni, Kirjojen kuisketta ja Kirjarouvan elämää  

 

Tuho ja roihu - Leigh Bardugo

Kirjan nimi: Tuho ja roihu (Ruin and Rising)

Sarja: Grishaversumi #3
Kirjailija: Leigh Bardugo, suomentanut Meri Kapari
Kustantaja: Aula & co

Julkaisuvuosi: 2014, suomennos 2021

Sivumäärä: 395

Mistä: Kirjastosta

 

' Harva tiesi, että pyhimys oli murtunut. Se voima, joka häntä oli siunannut, jumalainen tai ei, oli poissa - tai ainakin ulottumattomissa. Hänen seuraajansa pidettiin etäällä, jotta he eivät voineet nähdä, että hänen silmänsä olivat tummat kuopat, että hän hengitti ilmaa pelästyneenä haukkoen. Hän käveli hitaasti, varovasti, hänen luunsa olivat hauraat, kuin ajopuuta hänen vartalonsa sisällä, ja tällaisen sairaalloisen tytön varassa lepäsi kaikki heidän toivonsa. '

s. 9

 

Varjossa ja riipuksessa tapasimme nuoren Alinan, jolla paljastui olevan grishojen voima, jonka oli uskottu olevan vain tarua. Hän oli auringonkutsuja. Saarrossa ja myrskyssä Varjon todelliset karvat olivat paljastuneet ja oli käynyt yhä selvemmäksi, että vain Auringonkutsuja voisi pelastaa koko Ravkan tuholta. Nyt on trilogian viimeinen osa. Alina ja Varjo ovat ottaneet yhteen eikä tilanne ole päättynyt hyvin. Auringonkutsujaa palvova kultti, joka asuu maan alla, on ottanut pahoin loukkaantuneen Alinan huostaansa, mutta kuinka maan alla auringon säteiden ulottumattomissa auringonkutsuja voisi kukoistaa? Parannuttuaan hän haluaisi palata ylös taistelemaan ja ennen kaikkea löytää kolmannen vahvistajan voimilleen, jotta hän voisi viimein olla vastus Varjolle. Kultin johtajapappi ei kuitenkaan suostu päästämään häntä lähtemään...

 

Alinan on kuitenkin pyristeltävä vapaaksi. Vain maan päällä auringonvalon tavoitettavissa hän voi viimein toteuttaa kohtalonsa ja pelastaa koko Ravkan - tai kuolla kaameasti sitä yrittäessään. Lapsuudenystävä jäljittäjä Malin, pienen grishajoukkion ja toivottavasti vielä jossain elossa olevan valtakunnan prinssin avulla he ehkä voisivat löytää tuon myyttisen Tulilinnun. Se on heidän ainoa toivonsa ennen kuin Ravka syöksyy lopulliseen pimeyteen.

 

' "Eikö sinua kiinnosta, mitä voit menettää? Tuho, jonka voit saada aikaan?"

"Kiinnostaa", sanoin surkeana. "Kyllä kiinnostaa. Mutta minulla ei ole vaihtoehtoja, ja vaikka olisikin -"

Hän päästi irti käsistäni. "Sinä etsisit sen käsiisi joka tapauksessa."

"En kiellä sitä. Minä haluan tulilinnun. Haluan vahvistajien yhdistetyn voiman. Mutta minun haluni ei muuta sitä, että mikään ihmisten armeija ei pysty vastustamaan Varjon varjosotilaita."

"Pahuudella toista pahuutta vastaan."

Kyllä, jos se oli se mitä vaadittiin. Tähänastiset menetykset olivat jo liian suuret, että voisin jättää ottamatta käyttööni asetta, joka saattaisi tehdä minusta kyllin vahvan voittamaan tulevan taistelun. '

s. 143-144 

 

Grishaversumi-sarja on nyt viimein päässyt päätösosaansa ja aikamoinen näytöshän siitä syntyi, vaikka juonikuvaukseni taisikin jäädä aika latteaksi. Parasta antia on nimittäin saada nauttia Bardugon tarinan käänteistä yllätyksinä. Liikoja ei siis parennut kirjoittaa tapahtumia auki. Hauska oli huomata, että vielä kirjailijalta löytyi paukkuja kiepautella tilannetta viimeisessä osassa eikä kirjan sivuilla suinkaan keskitytty kuvaamaan vain suurta lopputaistelua. Keskittyminen olikin pitkälti siinä siihen johtavassa prosessissa. Kuinka viimein päädytään siihen, että Alina ja Varjo kohtaavat viimeisessä mittelössään. Eikä sekään mennyt niin kuin olin ajatellut. Pisteitä siitä!

 

Bardugon luoma maailma tietynlaisia taikavoimia omaavine grishoineen ja ihmisineen on kyllä kiehtova. Juuri sopivasti kiinnostavia kykyjä, mutta myös tavallista ihmisen eloa. Edelleen tosin pohdin, mikä ihme siinä lapsuudenystävä Malissa oli niin erikoista. Minulle hän välittyi edelleen aika hajuttomana ja mauttomana hahmona ja paljon enemmän olin nokkelasanaisen keksijäprinssin fanikunnassa. Jopa Varjon ja Alinan välillä oli hykerryttävä jännite ja vetovoima kaikesta huolimatta. Mutta tylsä Mal oltaisiin voitu minun puolestani poistaa, vaikka hänen jäljityskykynsä olikin ihan hyödyllinen. Kirjailija oli selkeästi häneen kuitenkin kiintynyt, joten hän roikkui mukana koko Alinan pitkän kolmiosaisen matkan ajan.

 

Aivan parhaimmat fantasiateokset herättelevät myös ajattelemaan vetovoimaisen tarinan lisäksi. Tällä saralla Tuho ja Roihu ei välttämättä kuitenkaan noussut kärkikahinoihin. Toki uskonnon ja pyhimyskultin valtaa käsiteltiin. Tämän lisäksi oli moraalipohdintaa, sillä tietty vallanhimo, ja Alinan pakkomielteinen halu saada kolmas vahvistaja, voi selkeästi tahrata puhtaimmankin sydämen. Tämän trilogian aikana arasta tytöstä kasvoikin vahva nainen. Tosin niin auringossa oli pilke pimeyttä ja varjossa valoa, jos oikein katseli. Mitään suurta ahaa-elämystä en kuitenkaan kokenut ajatusten saralla. Toisaalta eipä se lukumenoa haitannut, sillä sen verran vetävä oli tämä Bardugon luoma nuortensarja. Mukavaa onkin huomata, että Bardugo on kirjoittanut lisää minisarjoja tähän samaan kiehtovaan fantasiamaailmaan. Minun puolestani Alinan tarina on nyt taputeltu, mutta on kyllä mukava palata Grishaversumin kamaralle vielä jatkossakin.

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muut sarjasta lukemani osat:

1. Varjo ja riipus

2. Saarto ja myrsky

 

Muualla luettu: Yksi luku vielä... ja Sivujen siivin