sunnuntai 24. lokakuuta 2021

Paddingtonista 16.50 - Agatha Christie


Kirjan nimi
: Paddingtonista 16.50 (4:50 from Paddington)

Kirjoittaja: Agatha Christie, suomentanut Anna-Liisa Laine
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 1957, suomennos 1994
Sivumäärä: 247
Mistä: Omasta hyllystä

' - Voi, Jane! hän vaikeroi. - Minä olen juuri nähnyt murhan!
Noudattaen uskollisesti äitinsä ja isoäitinsä ohjetta, jonka mukaan hieno nainen ei järkyty eikä ylläty, neiti Marple tyytyi vain kohottamaan kulmakarvojaan ja pudistamaan päätään, kun hän lausui: 
- Sehän oli erittäin ikävää sinulle, Elspeth, ja taatusti mitä epätavallisinta! Minusta on paras että kerrot siitä nyt heti. '
s. 12-13
 
Rouva Elspeth McGillicuddy kiiruhtaa Paddingtonin asemalla kohti junaa, jonka on määrä lähteä 16.50. Asettauduttuaan mukavasti tyhjään ensimmäisen luokan vaunuunsa ottaa hän makoisat pienet torkut. Herätessään 35 minuuttia myöhemmin on jo aika pimeää tuona sumuisena päivänä juuri ennen joulua.  Juna hiljentää vauhtia ja toinen viereisellä raiteella kulkeva juna saapuu rouva McGillicuddyn vaunun viereen. Juuri silloin toisen junan ikkunan rullaverho pyörähtää auki paljastaen miehen selän. Miehen joka kuristaa kylmäverisesti naista. Rouva McGillicuddy on juuri todistanut murhan!

Ikävä kyllä kukaan ei ota tosissaan vanhan naisen selityksiä - luultavasti vain liiallinen mielikuvitus on vaivannut. Onneksi Rouva McGillicddy on kuitenkin matkalla tapaamaan vanhaa tuttuaan muuan neiti Marplea, joka on selvitellyt murhan jos toisenkin ja tietää varmasti kuinka toimia. Neiti Marple aloittaakin omat selvityksensä. Miten on voinut tapahtua murha, kun ruumista ei ole löytynyt mistään? Hän palkkaakin kuuluisan kodinhengettären Lucyn etsimään ruumista. Neiti Marplella on nimittäin kutina, että radan varressa sijaitseva vanha kartano Rutherford Hall saattaa liittyä juttuun jotenkin. Lucyn on siis aika kääriä hihat ja palkkautua kartanoon taloudenhoitajaksi.

' - Ihmiset haluavat tietää, mitä todella tapahtui, neiti Marple sanoi.
- Hänet murhattiin.
- Niin, mutta kuka hänet murhasi ja miksi ja mitä tapahtui hänen ruumiilleen? Missä se nyt on?
- Poliisin tehtävä on ottaa siitä selvää.
- Aivan - mutta he eivät ole saaneet selville mitään. Se merkitsee - eikö merkitsekin - että murhaaja on älykäs, hyvin älykäs. En osaa kuvitella, neiti Marple sanoi rypistäen kulmakarvojaan, - kuinka hän järjesti asian... '
s. 21

Junalähtöisestä alkuasetelmasta huolimatta kerronta keskittyi hyvin pian Rutherford Hallin ja sen kirjavaan henkilökatraaseen. Näin henkilöjoukko pysyi tarpeeksi rajattuna, minkälaisessa kerronnassa Christie on ehdottomasti parhaimmillaan. Kartanossa asustivat jo keski-ikäinen neiti Emma, joka huolehti kitsaasta ja omasta mielestään sairaasta isästään, joka ei kiusaksikaan halua myydä arvokkaita maitaan tai kuolla ja jättää lapsilleen perintöä. Jouluksi on myös kotiin saapumassa perheen pojat eli ulkomailla asustava boheemi taidemaalari Cedric, Lontoon cityssä liikemiehenä toimiva Harold sekä hämärähommia harrasteleva musta lammas Alfred. Onpahan myös Edith-neidin jälkeensä jättämä leski herra Bryan sekä tämän kouluikäinen poika Alexander ystävineen.

Vaikka kyseessä on varsinaisesti neiti Marple, on hän tässä teoksessa jo sen verran iäkäs, että varsinaiset tutkimiset suoritti toimelias Lucy. Tämä Marplen apuri oli kyllä aivan mahtava! Hän oli nuorempana kartuttanut akateemista menestystä, mutta uran sijasta tämä voimanpesä päätti ryhtyä kotitaloustöihin. Eikä vain miksi tahansa kotitaloudenhoitajaksi, vaan lyhyitä keikkoja tekeväksi, joka laittaa paikat ja hommat kuntoon. Hän laittoikin Crackenthorpien kartanonkin aivan uuteen uskoon tehokkaalla taloudenpidollaan samanaikaisesti, kun teki salaisia tutkimuksia neiti Marplen puolesta. Tuosta toimeliaasta, mutta lämminsydämisestä naisesta voisi hyvin ottaa oppia.

Neiti Marple koston jumalattarena teoksessa huomasin ensimmäisen kerran, että Marple on selkeästi vanhentunut. Ennen tuota en ollut edes tullut ajatelleeksi kuinka paljon aikaa näiden teosten välillä on kulunut. Tässäkin teoksessa tuli tuttuja henkilöitä vastaan ensimmäisestä Marplesta eli Murha maalaiskylässä, kun Marple oli joulun vietosta st. Mary Meadissa, tosin nämä henkilöt olivat jo selkeästi vanhempia kuin aiemmin. Myös Scotland Yardin komisario Craddock tuli tutuksi Kuolema ilmoitta lehdessä Marplessa, jossa tämän kummisetä sir Henry opasti tätä silloista märkäkorvaa kuinka kannattaa luottaa vanhoihin vainukoiriin.

Mitä itse Paddingtonista 16.50 murhajuoneen tulee, niin ikävä kyllä kyseessä oli enemmänkin tusina Christie kuin hänen parhaimmistoaan. Siitä puuttui tietty jännite, vaikka hidastempoisesta cozy crimesta onkin kyse. Yllätyksiä oli toki luvassa ja juoni ei ollut helpoimmasta päästä arvata. Eli jos kaipaa välipalalukemiseksi hiukan Christietä sopii tämä ihan kiva teos siihen, mutta mikäli ei ole Christien suurkuluttaja suosittelisin kokeilemaan hänen nokkelampaa tuotantoaan kuten Kuolema Niilillä.

Tähdet: 3 / 5
 

keskiviikko 20. lokakuuta 2021

Dyyni - Frank Herbert


Kirjan nimi
: Dyyni (Dune)
Sarja: Dyyni #1
Kirjoittaja: Frank Herbert, suomentanut Ari Koskinen
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 1965, suomennos 1982-1983
Sivumäärä: 793
Mistä: Isältä lainassa
 
' "Mutta on paikka minne ei kukaan totuudensanoja voi nähdä. Se inhottaa ja kauhistuttaa meitä. Sanotaan, että kerran on tuleva mies, jolle rohto lahjoittaa sisäisen silmän. Hän katsoo sinne minne me emme voi nähdä - sekä naisellisiin että miehisiin menneisyyksiin."
"Teidän Kwisatz Haderachinne?"
"Niin, hän joka voi olla monessa paikassa yhtaikaa: Kwisatz Haderach. Monet miehet ovat yrittäneet rohtoa... hyvin monet, mutta kukaan ei ole onnistunut."
"Hekö yrittivät ja epäonnistuivat kaikki?"
"Voi ei." Nainen pudisti päätään. "He yrittivät ja kuolivat." '
s. 20-21 (ensimmäinen osa)
 
Paul on viisitoistavuotias nuorukainen, jolla on iso elämänmuutos edessä. Hänen isänsä Atreidesin suvun herttua on saanut Imperiumin keisarilta määräyksen siirtyä kotiplaneetaltaan Caladanista kohti Arrakisin kuivaa aavikkoplaneetta. Valtapeli käy kiivaana, sillä Atreidesin suku on ruvennut saamaan liikaa kannatusta Maaneuvoksen suursukujen joukosta. Harkonnenit ovat ennen hallinneet tuota aavikkoplaneettaa, joka on ainut tunnettu  avaruusmatkustukselle välttämättömän ja myös pitkää ikää ylläpitävän rohdon louhintapaikka. Olot tällä planeetalla ovat kuitenkin karut, sillä vettä ei ole nimeksikään ja myös valtaisat hiekkamadot nielevät kokonaisia louhintayksikköjä. Herttua Atreides myös tietää menevänsä hyvin todennäköisesti kohti kohtalokasta ansaa. Harkonnenien vihamielisuus ei nimittäin ole salaisuus.

Paul ei kuitenkaan ole kuka tahansa nuorukainen. Hänen äitinsä Jessica on voimaksa Bene Gesseritin sisar, eräänlainen noita ja totuudennäkijä. Paulia on siis koko ikänsä koulutettu Bene Gesseritin mielenvahvistus opein ja sen lisäksi hän on saanut taistelukoulutusta imperiumin parhailta miekkamiehiltä. On myös kuiskailuja voisiko Paul olla tuo legendojen, ja pitkällisen suvunjalostuksen tuloksen, Kwisatz Haderach - mies joka pystyy näkemään kaiken. 

Aavikolla elää myös sissimäinen kansa Fremenit, jotka ovat kuuluja barbaarisista tavoistaan ja sitkeydestään. He asuvat alueilla, joille kukaan muu ei uskalla jalkaansa pistää, sillä dyynillä selviävät vain harjaantuneet kulkijat. Paul päätyykin osaksi suurempaa kohtaloa. Fremeneillä on nimittäin legenda Muad'Dibistä - messiaasta, joka on tuleva pelastamaan heidän kansansa.

' Kuullessaan äänet Jessica vaistosi kokemuksen syvyyden ja oivalsi, kuinka valtavia estoja täällä täytyi olla kyynelten vuodattamista vastaan. Hän keskittyi sanoihin: Hän antaa kosteutta vainajille. Kyyneleet - ne olivat lahja varjojen maailmalle, pyhät yli kaiken epäilyksen.
Mikään muu tällä planeetalla ei ollut iskenyt niin voimakkaasti hänen mieleensä veden äärimmäistä arvoa. Eivät vedenmyyjät, ei alkuasukkaiden kuivettunut iho, eivät tiivispuvut tai vesikurin säännöt. Tässä oli aine joka oli kallisarvoisempaa kuin mikään muu - se oli itse elämä ja kauttaaltaan kietoutunut symboleihin ja rituaaleihin. '
s. 178 (toinen osa)
 
Herbertin Dyyni-sarja on scifin klassikkoja, joka on nyt noussut uudestaan suuren kansan tietoisuuteen Villaneuven suuren budjetin filmatisoinnin myötä. Itse lähdin tämän teoksen pariin vain niillä lähtötiedoilla, että kyseessä on scifiä ja että siinä on nimensäkin mukaisesti karu aavikkoplaneetta. Olin täysin ummikko siitä kenestä tai mistä Dyyni kertoo. Varsinkin aluksi oli siis hatussa pitelemistä, kun lukijana koitin päästä mukaan Herbertin kärryjen vinhaan vauhtiin, jolla uusia asioita ja konsepteja lukijalle pudoteltiin. Onneksi alkukauhistuksen jälkeen Herbertin maailmaan pääsi kuitenkin hyvin kärryille ja sen jälkeen olinkin kuin naulittuna seuraamassa minkälaisen tarinan tuo karu dyyni pitääkään sisällään.

Tarinan miljöö on todella kiehtova. Kuinka Herbert on luonut kokonaiset ekosysteemin tuonne planeetalle, jossa pitää ottaa vähäisinkin ruumiista ulos poistuva tai haihtuva vesi talteen, sillä mikään ei ole arvokkaampaa selviytymisen kannalta kuin vedensaannin turvaaminen. Fremenien tavat voivatkin vaikuttaa rajuilta, mutta ne mahdollistivat hengissä pysymisen. Ilman lauman kuria olisit tuhon oma. Arrakis on hyvin ristiriitainen planeetta, sillä se pitää sisällän universumin tärkeintä rikkautta - rohtoa, mutta samalla se on itsessään niin köyhä ja karu. Luontoa ja sen asukkaita riistetään poikkeuksetta. Vain louhintabisneksen tuloksella on väliä hallitsijoille.

Herbert on upottanut teokseensa paljon ajatuksia herättäviä asioita dyynin ekologian lisäksi. Hyvä ja pahan välinen tasapainottelu tuntuu aluksi liiankin selvältä julmien Harkonnenien ja ennustetun pelastajan välillä, mutta mitä pidemmälle etenee, sitä vahvemmin herää myös lukijan mieleen rajoja hämärtäviä asioita. Tie helvettiin voi olla päällystetty hyvillä aikeilla. Vallanhimon ja oikeudenmukaiseen välillä käydään taistoa. Myös uskonto voi olla vaarallinen työkalu, kun sitä käytetään poliittisiin päämääriin. Tässä scifi klassikossa oli paljon ulottuvuuksia, joita huomasin pohtivani yllättävän usein myös lukemisen ulkopuolella. 

Vaikka kustantaja on 80-luvulla päättänyt julkaista Dyynin kolmena erillisenä niteenä, on kyseessä kuusiosaisen sarjan ensimmäinen osa. Tämä oli kuitenkin sen verran eeppinen lukukokemus, että aion ehdottomasti jatkaa sarjan parissa, vaikka vain toinen osa on enää suomennettu. Ehkä elokuvan tuoman uuden hypen mukana myös seuraavia osia saataisiin tarjolle. Mielenkiintoisena huomiona myös, että alussa koin Dyyni kirjaa lukiessa tiettyjä yhtäläisyyksiä Star Warsien kanssa. Ihmettelin, miksi tähän on valittu samankaltaisia lähtöasetelma kliseitä, kunnes tajusin että Herbertin teoshan oli jo ennen Star Warseja! Ainakin siis selvää mistä Lucas on saanut inspiraatiotaan. Onneksi Dyynissä kuitenkin lähdettiin syvällisemmille omille urille. Herbert kasvattaa jännitettä rauhassa pohjustaen tulevaa ja Paulin kasvua kohti kohtaloaan. Upeaa scifiä, joka sai ainakin tämän lukijan aivan pauloihinsa.

Tähdet: 5 / 5
 
 

torstai 14. lokakuuta 2021

Päiväkirja - Anne Frank


Kirjan nimi
: Päiväkirja (Het Achterhuis. Dagboekbrieven 12 juni 1942 - 1 august 1944)

Kirjoittaja: Anne Frank, suomentanut Anita Odé
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 1991, suomennos 2008
Sivumäärä: 421
Mistä: Kirjastosta
 
Anne Frank on Amsterdamissa asuva tyttö, joka saa 13-vuotis syntymäpäivälahjakseen päiväkirjan. Kukaan olisi silloin tuskin osannut arvata, että tuota samaista päiväkirjaa luetaan vielä vuosikymmenienkin päästä sen juutalaisvainojen aikalaiskuvan ja Annen traagisen kohtalon vuoksi. Aluksi Anne on kuin kuka tahansa tavallinen tyttö, joka käy koulua ja viettää aikaa kavereidensa kanssa - mitä nyt natsien säännöt rajoittavat aika paljon elämää ja mitä juutalaisena saa ja ei saa tehdä. Heinäkuussa 1942 tilanne on kuitenkin jo eskaloitunut siihen pisteeseen, että Frankien perhe päättää vetäytyä piilopaikkaan Annen isän entiseen toimistorakennuksen salaiseen lisäsiipeen yhdessä toisen perheen van Daanien kanssa. 
 
 ' Harhailen huoneesta toiseen, portaita alas ja jälleen ylös, ja tunnen olevani kuin laululintu, jolta on kovakouraisesti revitty siivet ja joka pyristelee täydellisessä pimeydessä ahtaan häkkinsä ristikoita vasten. "Haluan ulos, haluan hengittää raikasta ilmaa ja haluan nauraa!" sisimpäni huutaa. '
s. 177

Elämä salaisessa piilopaikassa ei ole luksusta. Ikkunat ovat peitetyt, jotta kukaan ei voisi nähdä sisälle, mutta asukkaat eivät siis myöskään saa raitista ilmaa. Toimistoaikoina ei voi päästää äännähdystäkään, ettei joku työntekijä tai naapuri sattuisi kuulemaan heitä. Ulos ei voi lähteä. Onneksi on myös monia, jotka auttavat näitä juutalaisperheitä toimittamalla heille ruokaa ja esimerkiksi kirjoja viihdykkeeksi. Toisaalta tilanteen pahentuessa edes näihin toimituksiin ei enää voi täysin luottaa ja homeinen ruoka varastosta on ravintoa siinä missä mikä tahansa muukin. Heillä on myös radio, josta kuunnella tilannekatsauksia: kuinka Neuvostoliitto rupeaa ottamaan niskalenkkiä natsijoukoista ja milloin se kauan odotettu Brittien maihinnousu ja vapautusarmeija saapuisi!

Anne on kuitenkin nuori tulisieluinen tyttö, jonka mieltä pohdituttavat pitkälti ihmissuhdeasiat. Aikuiset eivät kestä hänen juttujaan ja ovat aina vertaamassa aah niin täydelliseen Margot siskoon. Äitiään Anne ei voi sietää ja kokeekin tulleensa väärin kohdelluksi. Miksi kaikki ovat aina häntä vastaan? Vaikka Anne kasvaakin paljon henkisesti, niin salaisen siiven tunnelma kuitenkin kiristyy mitä pidempään he ovat lukittuina samoihin huoneisiin ilman mahdollisuutta omalle tilalle ja rauhalle. Yksityisyyttä ei ole. Toisaaltaa nuoren sopeutuvainen mieli löytää jopa tästä kurjuudesta hetkensä. Ihastuminen van Daanien poikaan luo omat kiihkeät vaiheensa päiväkirja Kittyn sivuille, jonne voi aina purkaa sydäntä, kun tarjolla ei ole ketään muutakaan joka voisi ymmärtää teinitytön tunteiden myllerrystä.  
 
' Vuoden 1940 toukokuun jälkeen hyvät ajat olivat lopussa: ensin alkoi sota, sitten seurasi Hollannin antautuminen, saksalaiset marssivat maahan, ja meidän juutalaisten kurjuus alkoi täälläkin. Juutalaislaki seurasi toinen toistaan, ja meidän vapautemme joutui hyvin ahtaalle. Juutalaisen pitää käyttää juutalaistähteä vaatteissaan ja luovuttaa polkupyöränsä. Juutalaiset eivät saa käyttää raitiovaunua. He eivät saa kulkea bussilla, eivät myöskään kenenkään yksityisellä autolla. He saavat tehdä ostoksia vain kello 15:n ja 17:n välisenä aikana ja käydä vain juutalaisella parturilla. Kello 20:n ja 6:n välisenä aikana juutalaisten pitää pysytellä poissa kaduilta. Juutalaiset eivät saa käydä teatterissa, elokuvissa tai muissa huvituksiin tarkoitetuissa paikoissa. Juutalaiset eivät pääse uimahalleihin, tennis-, hockey- tai muille kentille. He eivät saa harrastaa soutua, eivätkä he saa harjoittaa julkisesti minkäänlaista urheilua tai istua iltaisin kello kahdeksan jälkeen puutarhassa, ei kotona eikä tuttavien luona. Heidän pitää käydä juutalaisia kouluja, ja monia muita samanlaisia määräyksiä. Tällaista meidän elämämme on ollut siitä lähtien kun emme ole saaneet enää tehdä sitä tai tätä. '
s. 20
 
Ajatella tuota elämää jota Anne on joutunut viettämään. Juuri nuo lapsuuden ja nuoruuden vuodet menneet osana juutalaisvainojen mielipuolisuutta. Eipä se aika ennen salaiseen siipeenkään muuttamista ollut kovin auvoista, sillä juutalaisten elo oltiin tehty hyvin tukalaksi. Annen isältäkin menivät työt alta, sillä juutalainen tehtaanjohtaja tekisi toiminnasta mahdotonta erilaiset syrjivät rajoitukset huomioiden. Itseasiassa lukiessa näistä juutalaisten kieltolistoista en voinut olla näkemättä tiettyjä yhtäläisyyksiä nykyaikamme polarisoituneeseen keskusteluun. Osalla ei ole oikeutta osallistua elämän menoon (paikoin jopa töihin) ja toiset ehdottelevat jo pinssejä osoittamaan oletko 'safe'. Tällaisina aikoina tulisi vaalia lämpöä ja rakkautta - ei kahtiajakoa.

Yllätyin itseasiassa kuinka vetävää tekstiä Annen kerronta oli. Olin jostain syystä ajatellut, että tästä päiväkirjasta on tullut klassikko ja kaikkein tuntema teos enemmänkin sen dokumentaarisen arvon kuin kirjallisten meriittien pohjalta. Pakko on kuitenkin myöntää, että Annen rehellinen kuvaus teinitytön arjesta ja mielen myllerryksestä teki vaikutuksen aitoudellaan ja sujuvuudellaan. Tämä kasvutarina piti todella otteessaan! 
 
Annehan kirjoitti päiväkirjaansa omia ajatuksiaan kunnes 1944 keväällä kuuli radiosta, että kaikki todistuskappaleet Hollannin ajan kärsimyksistä, kuten päiväkirjat, tultaisiin julkaisemaan. Nuorelle tytölle, joka haaveili toimittajan ja kirjailijan urasta, tämä mahdollisuus saada omaa tekstiä julkaistuksi oli kuin odotettu tilaisuus. Hän jatkoi version A eli henkilökohtaisen päiväkirjansa kirjoittamista ja samalla mukaili versiota B, joka oli karsitumpi versio julkaisua varten (ajatellen mikä lukioita kiinnostaisi). Kun Annen isä Otto julkaisi tyttärensä päiväkirjat sodan jälkeen, hän sensuroi niistä vielä aimo annoksen Annen äitiin kohdistuvaa kritiikkiä (jota kyllä riitti nuoren tytön palolla!) sekä tiettyjä liian intiimeiksi luokiteltuja pohdintoja. Tämä minun lukemani versio sisälsikin siis neljänneksen enemmän tekstiä kuin tuolloin 50-luvulla julkaistu ensimmäinen painos, sillä teoksen kannet pitivät sisällään myös ennen julkaisematonta materiaalia.

Huhhuh aikamoinen kokemus tämän päiväkirjan lukeminen on ollut. Annen kerronta ei ole raakaa vaan enimmäkseen aika arkistakin. Aikamoista on kuitenkin ajatella, millaista onkaan ollut elää pienessä salasiivessä kahdeksan hengen voimin ilman mahdollisuutta omaan yksityisyyteen tai tilaan. Vuosiin ei päässyt ulos. Mitä tuollainen tekeekään psyykkeelle ja ruumiille. Ja kaiken päälle vielä takaraivossa jyskyttävät pelot löytymisestä, pommien putoamisesta ja ruuan riittävyydestä. Ei ihme että riitoja ja yhteenottoja on ollut paljon. Ja vähemmänkin stressaavassa ympäristössä toisen naama ja toiminta rupeaisi ärsyttämään, saati sitten tuollaisissa oloissa. Onneksi Anne kuitenkin kuvaa myös niitä arjen pieniä ihania hetkiä ja erityisesti lopun ihastuminen täydensi tämän lukukokemuksen. Upea ja tärkeä teos, jonka oppeja ei tulisi unohtaa.

' Minusta on kerta kaikkiaan mahdotonta rakentaa kaikkea kuoleman, kurjuuden ja sekasorron pohjalle. Näen kuinka maailma hitaasti muuttuu yhä enemmän erämaaksi, kuulen yhä kovempaa jyrisevän ukkosen nousevan ja pelkään, että se tappaa myös meidät, tunnen itsessäni miljoonien ihmisten kärsimyksen, ja kuitenkin, kun katson taivaalle, ajattelen, että tämä kaikki kääntyy jälleen parhain päin, että myös tämä julmuus loppuu pian, että rauha ja tasapaino palaavat maailmaan. Sillä välin minun täytyy pitää haaveitani yllä, ehkä tulevina aikoina voin sittenkin vielä toteuttaa ne!
Sinun Anne M. Frank '
s. 411

Tähdet: 5 / 5
 
 

maanantai 4. lokakuuta 2021

Torstain murhakerho - Richard Osman


Kirjan nimi
: Torstain murhakerho (The Thursday Murder Club)

Kirjoittaja: Richard Osman, suomentanut Arto Schroderus
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2020, suomennos 2021
Sivumäärä: 397
Mistä: Kirjastosta
 
' Elizabeth oli perustanut Torstain murhakerhon Pennyn kanssa. Penny oli ollut komisariona Kentin poliisissa monta monituista vuotta, ja hän toi mukanaan kansiokaupalla ratkaisemattomia murhia. Hänellä ei oikeastaan olisi saanut olla niitä kansioita, mutta kukapa niistä olisi tiennyt. Kun on tarpeeksi ikää, voi oikeastaan tehdä mitä lystää. Kukaan ei nuhtele, paitsi lääkärit ja omat lapset. '
s. 27
 
Englannin maaseudulla sijaitsee herttainen Coopers Chasen kylä, jonne ovat tervetulleita asumaan vain yli 65-vuotiaat seniorit. Kylässä asukkaat elävät aktiivista elämää erilaisine kerhoineen ja toimikuntineen. Palapelihuone on varattu torstaina kahdeksi tunniksi Taidehistorian ja Ranskan kielen keskustelutaitojen välissä Torstain murhakerholle. Tähän ryhmään kuuluvat Elizabeth, jonka menneisyys on luokiteltu top secretiksi, Ibrahim, joka on tarkkasilmäinen entinen psykiatri sekä ammattiliittojyrä Ron Ritchie. Uutena tulokkaana jengin on myös liittynyt ennen sairaanhoitajana toiminut Joyce, joka otti vanhainkotiin joutuneen entisen komisario Pennyn paikan.

Torstain murhakerhon porukka on tiivis. Huonevarauksen nimi, Japanilainen ooppera - vapaata keskustelua, varmistaa, että kukaan ei ilmesty uteliaisuuttaan paikalle kun murhajuttujen kansiot täyttävät pöytiä. Joyce liittyykin kerhoon Elizabethin kutsusta juuri sopivasti, sillä paikallinen rakennusurakoitsija löydetään kotoaan murhattuna. On aika heittää vanhat pölyttyneet kansiot syrjään ja keskittyä tähän tuoreeseen tapaukseen. Onneksi harmaahapsisella joukkiolla on omat suhteensa poliisiin, joilta saada ongittua ajantasaista tietoa. Sitten ei muuta kuin ratkaisemaan tapausta á la Torstain murhakerho.
 
' "Teillä näyttää olevan hiukan ahtaat oltavat siinä sohvalla, rikosylikomisario."
"Tapaamme näet normaalisti palapelihuoneessa", Joyce sanoo. "Mutta tänään ei ole torstai, ja Virkkaus & keskustelu on vallannut tilan."
" Virkkaus & keskustelu on melko uusi ryhmä, rikosylikomisario", Ibrahim sanoo. "Perustajajäsenet pettyivät Kudontaa & jutusteluun. Ilmeisesti liikaa jutustelua ja liian vähän kudontaa."
"Eikä pääaulaan ole nyt menemistä", Ron sanoo. "Nurmikeilailuklubilla on siellä kurinpitomenettely."
"Colin Clemence on nimittäin puolustanut marihuanan lääkekäyttöä", Joyce sanoo.
"Mitä jos antaisimme teidän istua tuolle vapaalle paikalle", Elizabeth sanoo, "niin pääsette käymään läpi koko jutun?"
"Oi kyllä", Joyce sanoo. "Se olisi ihanaa, mutta puhukaa sitten hitaasti, koska se ei ole meidän alaamme. Eivätkä herkut lopu tuohon sitruunakakkuun, tarjolla on vielä kahvi-saksanpähkinäkakkua." '
s. 120

Ahh Torstain murhakerho oli ihanan lempeää cozy crimea, joka piti otteessaan aivan viimeisille sivuille asti. Jo heti aluksi tykästyin Osmanin kerrontaa, jossa oli lempeää huumoria ja lämmintä kerrontaa. Tunnelmaltaan mieleeni nousi kanadalainen Pennyn luoma Three Pines sarjan ystävällinen kyläyhteisö, jossa on kuitenkin omat salaisuutensa, kun pinnan alle kurkistaa. Toisaalta kuten Christien  neiti Marpleissa on nähty niin joskus ihmisten on helpompi avautua herttaisille vanhuksille, jotka jaksavat kuunnella poliisien sijasta. Tässä olikin sitten vainukoiria peräti neljin kappalein, joten eläkeläiset laittoivat todella tuulemaan!
 
Kaikista uskottavin tai syvällisin kertomus Torstain murhakerho ei suinkaan ole. Aika paljon mutkia vedettiin suoriksi niin että kerhon jäsenet saivat tarvitsemansa tiedon hyödyntäen Elizabethin vanhoja kontakteja. Jokaisella myös tuntui olevan jotakin tunnollaan ja varsinkin loppua kohden selvitettäviä suurempia ja pienempiä mysteereitä rupesi jo olemaan roppakaupalla. Ei pidä kuitenkaan liiaksi takertua näihin seikkoihin, sillä Osmanin teos on lämmintä hyvän mielen cozy crimea, jossa erityisesti herttainen Joyce ja muut seniorit toivat hymyn huulille. Varsin mieluusti kietoutuisin vilttiin sohvannurkkaan ja palaisin tuonne seniorikylän pyörteisiin uudemankin kerran.

Tähdet: 4 / 5
 

tiistai 28. syyskuuta 2021

Ihmisruumis - Paolo Giordano


Kirjan nimi
: Ihmisruumis (Il corpo umano)

Kirjoittaja: Paolo Giordano, suomentanut Helinä Kangas
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 2012, suomennos 2014
Sivumäärä: 334
Mistä: Omasta hyllystä

' "Kai siellä leirissä on baari?" hän kysyy Cedernalta. Huutaen.
"Ei."
"Entä kuntosali?"
"Ei sitäkään."
"No kai sentään edes pingispöytä?"
"Et ole näemmä vielä tajunnut. Me olemme menossa paikkaan, jossa ei ole vittu yhtään mitään." '
s. 46
 
Helikopteri lentää kohti hiekan valtaamaa tukikohtaa. Uusi italialaiskomppania on saapumassa Afganistanin karulle maaperälle. Jokaisella on omat syynsä lähteä komennukselle. Luutnantti Egitto, tukikohdan lääkäri, on lääkekoukussa, sillä hän koittaa kovasti unohtaa menneisyyden traumansa. Ylivääpeli Renéllä on historiaa itsensä myymisestä, kunnes sattuu vahinko, joka saa hänen tunne-elämänsä solmuun. Alikersantti Cederna ylpeilee kovuudellaan ja haluaisi päästä erikoisjoukkoihin ampumaan jokaisen talebanin. Epävarma korpraali Ietri puolestaan hakee itsenäisyyttä ylisuojelevan äidin helmoista. Zampieri puolestaan kamppailee uskottavuutensa kanssa naisena miehisessä sotamaailmassa.

Sota talebaneja vastaan on käynnissä. Pyssyseikkailujen sijasta komppania viettää enimmäkseen aikaansa tukikohdassa. Ietri ihailee machoa Cedernaa ja haluaisi oppia häneltä kuinka olla mies. Kokonainen nauta teurastetaan mahat sekoittavin seurauksin. Kaikenlaista tukikohdassa siis tapahtuu arkisista askareista jäyniin, mutta enimmäkseen on rauhallista. Kunnes tilanne kiristyy ja komppanian on aika lähteä operaatiolle vihollismaaperälle. Kuinka tämä sekalainen seurakunta pärjää? Jokaisella on jo saapuessaan omat ristinsä kannettavanaan. Komennuksen jälkeen he tuskin ovat ainakaan ehyempiä.

' Mutta mitä hän voisi kertoa? Kaikki aiheuttaisi äidille vain kärsimystä. Että ruoka on paljon pahempaa moskaa kuin hän on antanut ymmärtää. Että hän on ihastunut naiseen, sotilaaseen kuten hänkin, mutta tämä pitää häntä pikkupoikana. Että huomenna heillä alkaa operaatio talebanien hallitsemalla alueella, ja häntä pelottaa niin että on paskantaa housuihinsa. Että tänä aamuna, kun hän näki irti sahatun pään, hän alkoi voida huonosti ja melkein oksensi aamiaisensa, ja nyt hän näkee kasvot edessään aina kun sulkee silmänsä. Että välillä hänellä on tyhjä ja surullinen olo ja hän tuntee olevansa vanha, niin, vanha kaksikymmenvuotiaana, eikä usko lainkaan että oli pienenä ihana. Että kaikki pitävät häntä pahnan pohjimmaisena, eikä hän ole löytänyt mitään, mitä oli toivonut, eikä enää edes tiedä mitä etsii. Että hän rakastaa ja kaipaa äitiään, että äiti on hänelle kaikkein tärkein, ainoa. Hän ei voi sanoa edes sitä, sillä hän on nyt aikuinen mies ja sotilas. '
s. 197

Giordanon uutuus Jopa taivas on meidän on saanut nyt paljon positiivista julkisuutta, joka heijastui myös kirjaston valtaisina varausjonoina. Päätinkin siis aloittaa tutustumiseni tähän kehuttuun italialaiskirjailijaan hänen edellisestä teoksesta, joka sattui löytymään minulta hyllyä lämmittämästä. Teos oli myös sinänsä osuva, sillä Afganistanin tilanne on jälleen kärjistynyt ja taleban noussut takaisin valtaan.

Ihmisruumis koostuu kolmesta osasta, joissa ensimmäisessä kuvataan sotilaiden tavallista arkea tukikohdassa. Toisessa osassa lähdetään kuitenkin muurien ulkopuolelle suorittamaan operaatioita ja viimeisessä osassa käsitelläänkin kuinka kukin reagoi noihin kokemuksiin. Giordanon teos on ennen kaikkea uppoaminen sotilaiden psyykkeeseen toiminnan sijasta. Se antaa äänen sotilaille ja sille millaista rintamalla on oikeasti nykyaikana. Vastakkaisten aserintamien sijasta on pidettävä vahtia kapinallisliikkeiden omatekoisien pommien varalta. Paljon tulee sotilaiden nähtyä eikä näitä traumaattisia kokemuksia ole helppo purkaa. Tuska padotaan sisälle. On pakko koittaa selviytyä osoittamatta heikkoutta. Ilman joukkoasi et ole mitään.

Tämä traaginen sotakuvaus italialaisesta komppaniasta oli teos, josta olisin halunnut pitää. Sen aihe on koskettava ja tulisi päästä iholle. Jostain syystä en kuitenkaan päässyt teoksen kanssa samalle aaltopituudelle. Henkilöitä ja vaihtuvia kertojia tuntui olevan auttamatta liikaa, niin että kehenkään ei oikein ehtinyt kiintyä ja tutustua pintapuolista syvemmin. Henkilöiden tarinat ja omat kamppailut toivat liikaa pirstaleisuutta kerrontaan. Punainen lanka purkautui liian moneen suuntaan hukaten Giordanon sanoman. Sota on kammottavaa ja traumatisoivaa. On hienoa että Giordano on tarttunut tähän aiheeseen ja tuonut sen keskiöön sotilaiden psyykeen. Harmi vain, että toteutus ei tällä kertaa tehnyt sen suurempaa vaikutusta ainakaan tähän lukijaan.

Tähdet: 2 / 5
 

torstai 23. syyskuuta 2021

No Rules Rules: Netflix and the Culture of Reinvention - Reed Hastings & Erin Meyer


Kirjan nimi
: No Rules Rules - Netflix and the Culture of Reinvation

Kirjoittaja: Reed Hastings & Erin Meyer
Kustantaja: Penguin
Julkaisuvuosi: 2020
Sivumäärä: 272
Mistä: Omasta hyllystä

' But if Netflix wasn't a family, what were we? A group of individuals looking out for ourselves? That definitely wasn't what we were going for. After a lot of discussion Patty suggested that we think of Netflix as a professional sports team. [- -]
On a pro baseball team, the players have great relationships. These players are really close. They support one another. They celebrate together, console one another, and know each other's plays so well that they can move as one without speaking. But they are not a family. The coach swaps and trades players in and out throughout the year in order to make sure they always have the best player in every position. '
s. 169
 
Netflix on yritys, jonka me kaikki tunnemme. Harvemmalle on ehkä kuitenkaan tuttua, että kun Reed Hastings ja Marc Randolph perustivat tämän yrityksen 1997 sen bisnesidea oli DVD:iden vuokrauspalvelu postin välityksellä. Hyvin kaukana siis siitä mitä Netflix on nykypäivänä. Olosuhteet ovat muuttuneet sitten 1997 ja Netflix on onnistunut mukautumaan innovaatioillaan aina uuteen tilanteeseen. Nykyään sen liikevaihto on jo yli 25 miljardia dollaria. Tässä teoksessa toinen Netflixin perustaja ja nykyinen toimitusjohtaja Reed Hastings yhdessä työkulttuureihin paneutuneen professori Erin Meyrin kanssa käyvät läpi minkälainen on tuo Netflixin poikkeuksellinen työkulttuuri ja kuinka se on johtanut Netflixin menestystarinaan.

Äkkiseltään monet Netflixin kulttuurin toimintatavat voivat kuulostaa hyvin niskakarvat nostattavilta verrattuna perinteiseen yritysten toimintaan. Netflixissä ei nimittäin kerry laisinkaan lomia, palautteet annetaan kaikien edessä suorana puheena ja kuka vain joka tekee työnsä hyvin mutta ei erinomaisesti voidaan koska vain irtisanoa - kultaisen kädenpuristuksen saattelemana. Netflixin kulttuurin peruspilarit ovatkin: 1) rakentaa talenttien yhteisö eli sisältää vain A luokan työntekijöitä, sillä yksikin vain hyvä laskee koko tiimin tasoa. 2) Lisätä avoimuutta tarjoamalla paljon suoraa kehittävää palautetta joka tilanteessa, jotta turhat korrektiussäännöt eivät estä talentteja kehittymästä. 3) Vähentää kontrollia aluksi poistamalla turhaa säännöstelyä ja luottaa että työntekijät itse osaavat pitää tarvitsemansa määrän lomaa ja arvioida mikä on kohtuullinen tapa matkustaa työnantajan piikkiin. Kontrolia vähennetään myös päätöksenteossa, jossa asiantuntijat saavat viimeisen päätös- ja allekirjoitusvallan kun ylhäältä on vain annettu raamit ja tavoitteet.

' Why did everyone keep quite when they saw Reed piloting the ship into the Qwikster storm?
Part of the reason is our natural human desire to conform. There's funny candid-camera-style video that shows three actors riding an elevator with their faces turned toward the back, away from the door. A woman enters the elevator and, at first, she looks confused. Why are these people facing the wrong way? But then, slowly, although she obviously thinks what they are doing is weird, she also starts to turn around. Humans are much more comfortable when going along with the herd. In many areas of life, this is not bad. But it may push us to go along with or even activly support an idea that our instinct or experience tells us is crazy. '
s. 141-142

Viimeksi kun työpaikallamme oli lukupiiri Hansenin Collaboration ei vedonnut minuun sitten mitenkään. Tällä kertaa, vaikka en edes päässyt varsinaiseen lukupiiri tapaamiseen, päätin silti lukea koko kirjan loppuun, sillä tämä Netflixin tarina oli sen verran kiehtova. Meyerin yleiset näkökulmat ihmistoiminnasta tukivat hienosti Hastingsin kertomaa tarinaa. Esimerkiksi yllä oleva lainaus ihmisten laumakäyttäytymisestä kyllä osui ja upposi ajankohtaisuudellaan. Kuinka haastava onkaan ollut kääntää perinteinen hierarkkinen toimintamalli, joka on omaksuttu lähes kaikkiin yrityksiin ja tehdä jotain aivan erilaista. Toisaalta omaksumalla vain yhden palasen lopputulos ei olisi kovin nättiä, sillä vasta yhdessä nämä osaset tukevat toisiaan luoden kulttuurin, joka kannustaa innovaatioihin ja luottaa työntekijän omaan vastuuseen.

Yleisesti en siis tykkää lukea bisneskirjoja, sillä usein tuntuu, että niiden sanoman voisi tiivistää tehokkaaseen artikkeliin. Tässä oli kuitenkin sopivassa suhteessa konkreettisia tarinoita ympäri Netflixin organisaatioita samalla peilaten tätä käytäntöä myös teoriaan. Kiehtovaa vähän ravistella sitä yleistä toimintatapa olettamaa. Moniin työpaikkoihin tämä kulttuuri ei varmasti sopisikaan, mutta mielenkiintoista silti kurkistaa Netflixin menestystarinan konepellin alle. Mikä olikaan se salainen resepti, jolla Netflix siivitti itsensä moiseen asemaan markkinoilla.

Tähdet: 4 / 5
 

maanantai 20. syyskuuta 2021

Kuun sisar - Lucinda Riley


Kirjan nimi
: Kuun sisar (The Moon Sister)
Sarja: Seitsemän sisarta #5
Kirjoittaja: Lucinda Riley, suomentanut Hilkka Pekkanen
Kustantaja: Bazar
Julkaisuvuosi: 2018, suomennos 2020
Sivumäärä: 773
Mistä: Siskolta lainassa

' Sisareni olisivat ilman muuta sanoneet, että olin hullu eristäytyessäni sinne ja että minun pitäisi viettää enemmän aikaa ihmisten - mieluiten soveliaiden miespuolisten kumppaneiden - seurassa, mutta sellainen ei houkutellut minua. Luonnon keskellä tunsin olevani elossa, aistini herkistyivät ja minusta tuntui että kohosin irti maasta ja muutuin osaksi maailmankaikkeutta. Kinnairdissa sisäinen minäni, jonka kätkin ulkomaailmalta, saattoi puhjeta kukkaan ja kasvaa, sillä siellä saisin joka ikinen aamu herätessäni lahjaksi tämän lumotun laakson. '
s. 36-37
 
Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta sarjassa on seuraavaksi vuorossa Tiggyn tarina. Tiggy on ottanut juuri vastaan työn Skotlannin syrjäseuduilta Kinnairdin kartanosta, jossa hänen vastuullaan on kotiuttaa harvinaisia metsäkissoja tiluksille. Työta ei ole paljon, mutta tilanhoitaja Calin kanssa puuhaillessa ei tule tylsää. Saapahan myös työnantaja Charlie aikaiseksi jokusen sydämentykytyksen. Eläimet ja luonto ovat kuitenkin ne alueet, joissa Tiggy on elementissään. Hän on aina ollut hiukan erilainen. Tiggyllä on eräänlainen vaisto, jonka kautta hän tuntee maailmankaikkeuden. Hän on oppinut piilottamaan tämän osan itsestään, sillä nykymaailmassa sitä pidettäisiin vain humpuukina. Adoptioisä Papa Saltin kirjeessä kuitenkin kerrotaan hänen periytyneen Espanjan mustalaisten Sacromontesta voimakkaiden näkijöiden suvusta. Ehkä tuolta yhteisöstä hän löytäisi oman paikkansa universumista?

Vuonna 1912 Sacromonten paahtavan auringon alla syntyy palavasieluinen tyttölapsi. Tuolla kallioluolissa asuu romaniyhteisö, jotka näkevät Alhambran ja Granadan kaupungin alapuolellaan, olematta kuitenkaan osa varsinaista valkoisten payojen yhteiskuntaa. Syntynyt tyttö on Lucía ja hän on kuin tulta ja tappuraa. Jo pikkutyttönä hän omaksuu romaniyhteisön tulisen flamencon rytmin. Hänen askeleitaan saattelevat suuremmat voimat. Tästä tytöstä on tuleva suuri ja tunnettu flamencotaiteilija, mutta matka huipulle on kaikkea muuta kuin helppo.

' Sinä iltana Meñique pani Lucían ankaralle koetukselle. Hän aloitti pettävän hitaasti, mutta polkaisi yhtäkkiä jakaa, huudahti: Olé! ja aloitti niin vauhdikkaat arpeggiot, että Lucíankin jalkojen oli vaikea pysyä mukana. Yleisö taputti, hurrasi ja tömisteli, kun molemmat taiturit yrittivät kilvan lyödä toisensa laudalta, toinen sormiaan ja toinen jalkojaan käyttämällä. Lucía muuttui tanssivaksi dervissiksi, kuumaksi ja kiihkeäksi tanssinpyörteeksi, ja lopetti vasta kun Meñique löi kitaransa kieliä viimeisen kerran, pudisti päätään ja nousi kumartamaan Lucíalle. '
s. 396

Ahh kuinka ihanaa oli taas pitkästä aikaa sukeltaa Rileyn takuuvarman viihdesarjan pariin. Edellistä osaa Helmen sisarta lukiessa rupesin tuntemaan jo pientä väsymystä sarjan toisintoa kohtaan. Päätinkin tuolloin pitää pienen tauon ja se ehdottomasti kannatti, sillä nyt olin taas täysin uudella innolla seuraamassa Tiggyn ja Lucían elämäntarinoita. Viimeiset päivät ovat olleet aika kuormittavia, joten oli ihana vain laittaa aivot narikkaan ja upota Tiggyn vetävän tarinan vietäväksi. Oli aivan kuin olisi päässyt lämpimän ystävän syleilyyn. Tämä oli juuri sitä mitä tarvitsin.

Tällä kertaa tarinassa vahvasti mukana kulkeva hengellisyys ja romanien mystiikka oli myös aivan mahtava lisä. Kaikkea ei tarvitse uskoa sellaisenaan, mutta koin hyvin kauniina tuon Tiggyn luontosuhteen. Helposti nykyaikana tulee eriytyneeksi luonnosta, joten oli rauhoittavaa lukea tuosta ylisukupolvellisesta yhteydestä ja tradioista. Kipuilin hiukan taas sen kanssa, kuinka on epäuskottavaa, että sisarukset sattuvat aina loistamaan samoissa asioissa kuin esivanhempansa, mutta ehkä sen avulla ollaan haluttu korostaa noita sukulaissuhteita. Tulisieluinen ja uhmapäinen Lucía ei kylläkään ollut lempeän Tiggyn kanssa luonteiltaan samankaltaisia...

Kuten sarjan muissakin osissa pelkän sukujuurien etsinnän ja hiukan romanttisuudenkin lisäksi kirjassa myös kuvataan vahvasti tuota kulttuuria ja aikaa mihin se sijoittuu. Romanien asema toisen luokan kansalaisina, jotka on heitetty syrjään kallioasumuksiinsa ilman juoksevaa vettä tai muita mukavuuksia, oli minulle uutta espanjan historiasta vielä 1900-luvulta. Ildefonso Falconesin Paljasjalkaisessa kuningattaressa kylläkin kuvattiin mustalaisten vainoja 1700-luvulla. Toinen mielenkiintoinen historiallinen osa oli Espanjan sisällisota, josta musikanttipiirit eivät halunneet tietää mitään, sillä politiikkahan on hirvittävän tylsää. Kuitenkin lehdet kertoivat karua tarinaa, kunnes Espanjaan ei ole enää turvallista jäädä. Sansomin Talvi Madridissa teoksessa valotettiin tuota aikaa vielä vahvemmin, mutta hyvin sen vainot kävivät myös selväksi Lucían perheen kautta.
 
Kuun sisar oli oikeastaan aika nappivalinta sen hetkiseen lukutarpeeseeni. Se on Rileyn muiden kirjojen tavoin sivumäärästään huolimatta hyvin helppolukuista ja otteessaan pitävää kerrontaa. Tiggy oli raikkaan erilainen päähenkilö ja niin Espanjan kuin Skotlannin miljööt toivat hienot lisänsä tarinaan. Tietyt hiukan liiankin epäuskottavat romantiikka käänteet voi siis antaa anteeksi. Tämä teos ei ollut tajuntaa räjäyttävä, mutta oikein mainio genrensä edustaja. Nyt jään taas innolla odottamaan milloin olisi sopiva hetki tarttua sarjan kuudenteen osaan!
 
' Luota vaistoosi, Tiggy, se ei petä koskaan. '
s. 25 
 
Tähdet: 4 / 5
 
Muut sarjasta lukemani osat: