keskiviikko 17. lokakuuta 2018

Luolakarhun klaani - Jean M. Untinen-Auel

Kirjan nimi: Luolakarhun klaani (The Clan of the Cave Bear)
Sarja: Maan lapset #1
Kirjailija: Jean M. Untinen-Auel, suomentanut Erkki Hakala
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 1980, suomennos 1981
Sivumäärä: 609
Mistä: Isältä lainassa

' Kun nainen havaitsi miesten taakseen jättämän olennon, hän tuijotti ymmällään tuota karvattomalta eläimeltä näyttävää myttyä. Mutta ehdittyään lähemmäs hän vetäisi henkeään, astui taaksepäin ja kosketti vaistomaisesti kaulassaan riippuvaa nahkapussia torjuakseen tuntemattomat henget. Hän tunnusteli nahkan läpi amulettinsa pikku esineitä niistä suojaa hakien ja kurottautui katsomaan olentoa tarkemmin haluamatta menni heti lähemmäs, kykenemättä uskomaan silmiään.
Hänen näkönsä ei ollut pettänyt. Haaskalinnut paikalle houkutellut olento ei ollut eläin. Maassa makasi lapsi: luunlaiha, oudonnäköinen lapsi. '
s. 24

Luolakarhun klaanin tapahtumat sijoittuvat esihistorialliseen jääkauden aikaan Mustan meren rannalle. Tuolloin ei ollut tavatonta, että maa jyrähteli tuhoten maastoa. Tämän kohtalon kokee myös pieni nykyihmisen esi-isiä edustava 5-vuotias tyttö, joka menettää koko perheensä ja heimonsa maan uumeniin. Tyttö jää täysin yksin. Hänet on tuomittu korppikotkien ruuaksi päämäärättömästä kävelystä nääntyneenä, maahan vajonneena. Toisaalla samainen maanjäristys on tuhonnut myös neandertalilaisheimon asuinluolan, ja he vaeltavat etsimässä uuttaa heimolleen sopivaa luolaa. Sattumalta he törmäävät tähän nääntyneeseen myttyyn. Heimon parantajanaisen Izan anomuksesta he ottavat tämän tytön huostaansa, vaikka hän onkin Muiden lapsi.

Tyttö saa nimekseen Ayla ja alun kommunikaatio-ongelmien jälkeen hän rupeaa nopeasti oppimaan heimon kieltä ja tapoja. Monet asiat kuitenkin ihmetyttävät erilaista Aylaa: miksi heimolaiset kommunikoivat enimmäkseen viittomalla eivätkä puhumalla? Miksi naisten pitää palvella ja nöyristellä miesten edessä? Miksi toisten tulisijoille ei saa katsoa? Monien on myös haastava hyväksyä heimoonsa tämä täysin erilainen tyttö, joka on ulkoisestikin niin ruma suorine jalkoineen ja ei ulkonevine silmäkulmineen. Ayla on kuitenkin onnellinen parantaja Izan ja tämän veljen Crebin tulisijalla, sillä onhan Creb myös heimon tietäjä, suuri Mog-ur, jonka kyky olla yhteyksissä henkiin saa muut pelkäämään ja kunnioittamaan häntä. 

Aikaa kuluu ja Aylasta tulee osa heimoa. Iza rupeaa myös opettamaan Aylasta seuraajaansa parantajanaisena turvatakseen tämän poloisen lapsen aseman tulevaisuudessa. Heimon rajattuun naiskäsitykseen sopimaton Ayla aiheuttaa kuitenkin monenlaisia selkkauksia käytöksellään, ja onnistuu hankkimaan itselleen leppymättömän vihamiehen Broudin. Liian monta kertaa Ayla onnistuu selviämään niskuroinnistaan, ja liian monta kertaa Ayla on se josta kaikki puhuvat, vaikka hänen tulevan johtajan Broudin tulisi olla se kaikkien huomion keskipiste. Broud tekeekin kaikkensa tehdäkseen Aylan elämästä mahdollisimman kurjaa. Kuitenkin tuossa nopeasti oppivassa tytössä on jotakin, joka tuntuu tuovan myös hyvää onnea heimolle. Ovatko henget hänen puolellaan?

' Creb ei pystynyt juuri lainkaan käyttämään abstrakteja käsitteitä. Kovasti ponnistellen hän pystyi laskemaan hiukan kahtakymmentä pitemmälle. Hän ei pystynyt uusiin oivalluksiin, uusia uria aukoviin neronleimauksiin. Hän tiesi että hänen henkiset kykynsä olivat paljon suuremmat kuin Aylan, ja hän oli ehkä älykkäämpikin. Mutta hänen neroutensa oli luonteeltaan erilaista. Hän pystyi tavoittamaan oman alkunsa ja Aylankin alkujuuret. Hän muisti enemmän ja tarkemmin kuin kukaan muu hänen ikivanhan heimonsa jäsen. Hän pystyi jopa pakottamaan Aylankin muistamaan. Mutta hän vaistosi Aylassa nuoruuden, uudemman ihmislajin elinvoiman. Ayla oli tavoittanut uuden muodon, jota hän ei tuntenut. '
s. 526

Tarinassa on Muiden tyttö ja viimeisiä aikojaan elävä neandertalilaisten heimo, joka ei vielä tajua Aylan edustavan tulevaisuutta. Tulevaisuuden kehityssuuntaa, joka on tuleva voittamaan ihmislajikokeilun kilpajuoksussa. Koinkin hyvin mielenkiintoiseksi nämä Unitnen-Auelin kuvailut näiden kahden eri ihmislajin erilasuuksista niin ulkoisesti kuin henkisesti. Ajatus neanderilaisten genettisestä muistiaineksesta oli kutkuttava. Minkälaista olisikaan jos muisti toimisi noin kollektiivisesti ja oppiminen tapahtuisi löytämällä asiat jo syntymässä saadusta muistiaineksesta. Toisaalta neanderilaisten rajoittunut kyky omaksua uutta oli myös tuotu vahvasti esiin korostomalla Aylan kykyä keksiä uusia keinoja ja teorioita kuin vettä vaan. Tietysti on vähän epäuskottavaa, että kymmenvuotias tyttö keksisi käytännössä kaiken, ja satoja vuosia vanhat heimot vain luottaisivat sokeasti uskomuksiinsa ummistaen silmänsä ja mielensä kaikelta muualta. Ainakin lajien erilaiset tavat ajatella kävivät tästä hyvin osoittelevasti selville jos ei muuta.

Luolakarhun klaani on erityisesti keihtova ja sykähdyttävä kertomus erilaisuudesta. Kuinka erinäköinen ja eri tavat omaava yksilö hyväksytään osaksi yhteiskuntaa ja mitä ennakkoluuloja ja töllistelyjä he joutuvat kokemaan. Oikeastaan samaa vihamielisyyttä ja pelkoa mitä Ayla kohtasi voisi hyvin kuvata nykyajankin yhteiskunnassa. On jaottelu meihin ja Muihin. Välimaastoa ei ole. Jo pelkkä ulkonäkö lyö tämän leiman. Minun kävi niin sääliksi tuota pientä Aylaa, joka revittiin irti omasta maailmastaan täysin vieraaseen kulttuuriin, jonka arvot ja käytösnormit eivät suinkaan olleet hänelle itsestäänselvyys. Kaikesta vihasta (varsinkin Broudin puolelta) ja ulkopuolisuudesta huolimatta hän yritti kovasti sopeutua ja oppia käyttäytymään heimon odotusten ja uskomusten mukaisesti. Olisi niin tehnyt mieli rutistaa häntä ja sanoa, että kyllä se siitä ja että ei se vika aina ole hänessä.

Luolakarhun klaani etenee rauhassa. Se kuvastaa Aylan elämää ja kasvua heimon joukossa. Näihin kuuteensataan sivuun mahtuu itse tapahtumien lisäksi paljon luonnon ja kasvien kuvailua, kasvilääketiedettä, henkimaailman uskomuksia, palvontamenoja ja kaikkea muuta. Vaikka jotkut asiat tuntuivat hyvin vierailta (kuten lapsen haluaminen kymmenvuotiaana), niin kokonaisuutena tämä oli hyvin antoisaa ja kiehtovaa. Juuri nämä osat tekivät teoksesta niin eläväisen tuntuisen. Se ei pelkästään ollut tarina ihmisistä, vaan lukijana pääsi itsekin osaksi tuota aikakautta kaikkien näiden kuvailujen ansiosta. Ehkä juuri tämän vuoksi tykästyin tähän teokseen niin paljon, että odotin aina malttamattomana milloin löytyisi taas aikaa sujahtaa Aylan matkassa esihistorian pyörteisiin. En voi muuta sanoa kuin Ei huono.

Tähdet: * * * * +

Muualla luettu: Sallan lukupäiväkirja, TaikakirjaimetVinttikamarissa, Todella vaiheessa, Kirjablogi Rouge ja 100 kirjaa

lauantai 13. lokakuuta 2018

Viiden korttipeli - Marco Malvaldi

Kirjan nimi: Viiden korttipeli (La briscola in cinque)
Sarja: Bar Lumen murhat #1
Kirjailija: Marco Malvaldi, suomentanut Inkeri Koskinen
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2007, suomennos 2014
Sivumäärä: 229
Mistä: Kirjastosta

' Massimo pysyi hiljaa. Mielessään hän hoki "se-ei-kuulu-sinulle-se-ei-kuulu-sinulle-se-ei-kuulu-sinulle-se-ei..." Hän oli päättänyt vastustaa kiusausta, vaikka ihmettelikin, miten oikein oli joutunut tähän tilanteeseen. Ja miksi hän tunsi itsensä niin uteliaaksi?
Ukkojen seura tekee kaltaisekseen, hän ajatteli, alan selvästi muuttua vanhaksi juoruämmäksi. No niin, Massimo, pidä huoli omista asioistasi ja palaa baariin, työt odottavat.
"Ja miksi siis arvelet, että se olisi veljesi?" kysyi hän lopulta, samalla kun hänen mieleensä ilmestyi epätodennäköinen mutta osuva kuva stadionin valotaulusta, jolla luki "F.C. Kiusaus 3671 - Massimo 0." '
s. 96 - 97

Italiassa Pinetan idyllinen rantakylä on kokenut murroksen, kun perinteiset kuppilat ovat saaneet väistyä nuorison trendipaikkojen ja kirkkaiden valotaulujen tieltä. Äreä baarinpitäjä Massimo kunnioittaa kuitenkin vielä perinteitä, joten ei ole ihme, että neljän miehen eläkeläisporukka on ottanut hänen baarinsa kantapaikakseen, jossa kuunnella kylän juoruja ja pelata korttia päivät pitkät. Koko kylä kuohuaakin, kun roskalaatikosta löydetään nuoren naisen ruumis, ja mikä ukoille sen parempaa kuin kuulla ensikäden tietoja Massimolta, joka oli mukana löytämässä ruumiin! 

Omissa oloissa viihtyvä Massimo ei haluaisi olla tekemisissä koko jutun kanssa, kun olisi se baarikin pyöritettävänä. Kuitenkin kylän täysin toivottoman poliisin tutkimusten mennessä väärään suuntaa, ei Massimo voi katsoa vierestä. Ukkot tutisevat innosta, kun Bar Lumenesta tulee epävirallisen tutkimuksen hermokeskus, jossa pieninkin yksityiskohta tai juorunpoikanen voi olla avainasemassa, koko jutun ratkaisemisen kannalta. Tietenkin kaiken tämä ohessa pitää myös ehtiä pelata kortti - erityisesti viiden briscolaa Massimon kanssa.

' "Olisitko ystävällinen ja tekisit minulle makean aperitiivin?"
"En."
"Anteeksi?"
"En, sellaista minä en tee. Se on sulaa mielettömyyttä, aperitiivi lounasaikaan. Hyvässä lykyssä se on vielä alkoholipitoinen, niin että siitä tulee sitten ryypättyä tyhjään vatsaan. Sitten aistit sumeina ulos, ilmastoidusta kahdestakymmenestäviidestä asteesta jalkakäytävän neljäänkymmeneen, ja sitten syytetään tyrmäävää kuumuutta siitä, että lähtee taju. Ja te sentään olette lääkäri, anteeksi nyt vain."
s. 75

Aah Massimo tuo äreä baarinpitäjä, jolla on aina oma mielipide, mitä asiakkaat saisivat kulloinkin tilata. Lounaalla hän kieltäytyy aperitiivien teosta ja kuumina päivinä capuccinojen tarjoilusta vain asiakkaiden paras mielessään - vaikka he tuskin olisivatkaan asiasta samaa mieltä. Lounasleipiin hän päättää täytteet ja isoisän jäätelötilaukseen maut menevät vaihtoon. Massimosta huolimatta tai juuri sen vuoksi, baarille on kuitenkin syntynyt monia kanta-asiakkaita, jotka aina kuitenkin yrittävät josko tälä kertaa saisi sen oman tahtonsa läpi. Tuo eläkeläisporukka oli myös aivan mahtava. Kuinka heistä henkikään sellainen kujeileva poikamaisuus vanhojen kuorien sisällä, ja voi pojat heidän kykyään pysyä perillä kaikista juoruista. Näiden ukkojen ja Massimon sanavaihdot olivat myös aina yhtä nautinnollisia, täynnä pieniä piikkejä, mutta silti niistä paistoi heidän keskinäinen vahva kiintymyssiteensä.

Ylipäätänsä vaikka kyseessä on murhatutkimus ja teos löytyy jännitysosastolta, niin tämä on ennen kaikkea hyvän olon kirja. Hihittelin hyvin usein tarinan sananvaihdoille ja pienille kommelluksille. Sanailu on kyllä kirjailijalla ollut hallussa täytyy myöntää. Koko teoksen ilmapiirikin on nin raikas, vaikka se ei välttämättä tulisikaan ensimmäisenä mieleen äreästä baarinpitäjästä ja ryhmästä vanhoja ukkoja. Murhaa nyt sitten pystyttiin selvittelemään siinä kortinpeluun ohessa. Onhan se kuitenkin tärkein osa päivää istua alas, jakaa kortit ja aloittaa arkipäiväinen nahistelu toistensa pelistartegioista. Viiden korttipelissä pystyi tuntemaan tuon Italian lämmön poskillaan ja viilentävän cociksen (koska kahviahan ei päivällä tilata!) huulillaan samalla kun istuu rauhassa kahvilan pöydässä ja nauttii ympäröivästä menosta.

Viiden korttipeli on ihanan rento dekkari, jonka värikäs huumori ja jatkuva sanailu toimivat loistavana stressin karkottajana. Päähenkilöt myös lumosivat minut aivan mahdottomilla luonteillaan. Tätä lukiessa ei voi välttyä hymyilemästä. Oikeastaan myös itse se murhan loppuratkaisukin oli loppujen lopuksi aika mielenkiintoinen, vaikka en ole siitä paljoa puhunutkaan. Kaikin puolin oikein viihdyttävä teos, mikäli kestää hyvin myös kaksimielisyyksiä. Ukot kun pysyvät poikina, vaikka ikää tulisi.

' Hiljaisuuden vallitessa Massimo tulee baarista, ottaa tuolin ja liittyy pikku seurueeseen.
Hän sytyttää savukkeen, ottaa kortit ja sanoo: "Jätin tytön sisään yksin, tähän aikaan siellä ei kuitenkaan ole ketään. Kävisikö viiden briscola?"
Muita ei tarvitse edes vilkaista; silmät kirkastuvat, lasit tyhjennetään, kyynärpäät pöydälle ja menoksi.
Viiden briscola käy aina. '
s. 26

Tähdet: * * * * +

Muualla luettu: Ullan Luetut kirjatOksan hyllyltäMari A:n kirjablogi, Kirjoihin kadonnut ja Anna minun lukea enemmän

sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Pianotunnit - Janice Y.K. Lee

Kirjan nimi: Pianotunnit (The Piano Teacher)
Kirjailija: Janice Y.K. Lee, suomentanut Helene Bützow
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2009
Sivumäärä: 392
Mistä: Omasta hyllystä

' "Täällä on muuan kiinalainen perhe, Chenit. He omistavat koko kaupungin. Ilmeisesti he etsivät tyttärelleen painonsoiton opettajaa. Mitä sanot?"
"Kiinalainen perhekö?" Claire kysyi. "En ollut ajatellut sellaista vaihtoehtoa. Eikö kukaan englantilainen tarvitse opettajaa?"
"Ei", Amelia vastasi. "Ei minun tietääkseni."
"En oikein tiedä..." Claire empi. "Eikö se olisi outoa?" Hän ei osannut kuvitella opettavansa kiinalaista tyttöä.'
s. 16

Claire on nuori englantilainen nainen, joka suostuu tylsän ja tasaisen Martinin kosintaa päästäkseen maailmalle. Martinin työkomennus vie heidät 1950-luvun Hongkongiin, jossa sodan arvet ovat vielä pinnan alla vahvoina. Saadakseen lisätienistejä ja tekemistä päättää Claire ryhtyä opettamaan pianonsoittoa Hongkongin länsimaalaiselle väestölle. Ovathan paikalliset ja heidän tapansa hyvin alkukantaisia, kuten hänen äitinsä oli moneen kertaan varoittanut ennen matkaan lähtöä. Olosuhteiden pakosta Clairen ennakkoluulot saavat kuitenkin kyytiä, kun hänet kutsutaan varakkaiden Chenien lapsen soittonopettajaksi. Nämä kalleimpia muotibrändejä käyttävät kiinalaiset ovatkin huomattavasti sivistyneempiä kuin hän! Clairen on myös mahdotonta vastustaa etäisen ja äreän Chenien autonkuljettaja Willin vetovoimaa. Willillä on tarjottavanaan niin paljon jännitystä nuoren Clairen elämään, mikä on täysi vastakohta Martinin haaleudelle. Samalla Claire tulee kuitenkin vedettyä mukaan tapahtumaketjuun, jossa sodan aikaiset tapahtumat nousevat pintaan. On tilinteon aika.

Kymmenen vuotta aiemmin 1940-luvulla nuori Will Truesdale saapuu Hongkongiin. Hongkongin englantilainen seurapiiri on täpinäissään uudesta vieraasta, mutta portugali-kiinalainen seurapiiriperhonen Trudy ehtii napata tämän saaliin muiden nenän edestä. Estoton ja elämää täynnä oleva Trudy on täsyi vastakohta jäyhälle Willille, mutta kuitenkin jokin vetää vahvasti heitä toistensa seuraan. Trudylle elämä on yhtä shampanjaa, juhlaa ja vähän lisää shampanjaa. Tämä perijätär on tottunut saamaan aina haluamansa ja vielä hymyn kera. Sitten toinen maailmansota astuu näyttämölle. Ihmiset ovat valmiita tekemään mitä tahansa selviytyäkseen. Willin ja Trudyn tekemillä päätöksillä on kohtalokkaita seurauksia. Japanilaisten miehitys on armoton.

' "Kukaan ei pidä minusta", Trudy sanoo. "Kiinalaiset eivät pidä minusta siksi etten käyttäydy riittävän perinteisesti, eurooppalaiset eivät pidä minusta siksi etten näytä eurooppalaiselta, ja isä ei pidä minusta siksi etten ole sellainen kuin tyttären kuuluu. Pidätkö sinä minusta?" '
s. 42

Pianotunnit on kahden aikatason tarina kahdesta hyvin erilaisesta naisesta Hongkongissa. Se on tarina ennakkoluuloisesta Clairesta, joka rupeaa löytämään itsensä. Se on tarina helppoon elämään tottuneesta Trudysta, joka joutuu kohtaamaan sota-ajan armottomuuden. Molemmat joutuvat mukautumaan ja muuttumaan olosuhteiden pakosta. Varsinkin alussa karsasti Clairen rasistisia näkemyksiä Hongkongista ja sen asukkaista. Miten joku voi olla niin tietämätön ja ennakkoluuloinen. Muutenkin Clairesta on jossain määrin hankala pitää. Samalla tavalla Trudy on etuoikeutetuun elämäänsä tottunut pintaliitäjä, jonka välinpitämättömyys todellista maailmaa kohtaa oli hankala ohittaa. He ovat ihmisiä, jotka eivät oikein sovi joukkoon. He tekevät myös paljon virheitä ja vääriä valintoja - ja näillä valinnoinna on myös seurauksensa. Lee ei luo teokseensa pidettäviä hahmoja onnelliseni loppuineen. he ovat aitoja ihmisiä vikoineen ja elämässä ei nyt aina vaan kaikki mene suunnitelmien mukaan.

Pianotunnit pitää sisällään niin rakkautta, sotaa ja petosta. Ennen kaikkea se on kuitenkin tarina ihmiskohtaloista 40- ja 50-luvun Hongkongin myllerryksissä. Sen tarina ei ole onnellinen, mutta sodan kauheuksista huolimatta se ei myöskään ole synkkä. Asioita vain tapahtuu ilman sen suurempaa mässäilyä onnen tai kauhun hetkillä. Ehkä juuri kirjoitustyylilliset seikat etäännyttivätkin minut lukijana heti alussa. Varsinkin aluksi tarina eteni pikemminkin hetkien välähdyksinä, jotka ohitettiin parin toteavan lauseen jälkeen. Tarinasta ja henkilöistä oli hankala saada otetta, kun tilaa ei jätetty pidemmälle rauhoittumiselle kuvailulle, joka olisi avannut tuon maailman. Sen sijaan välähdyksiä vain tykitettiin menemään, jotta kaikki saatiin pohjustettua. Myöhemmin kerronta kyllä rauhoittui ja tilanteisiin päästiin paneutumaan pitempään. Ongelmana vain oli, että en enää lukijana osannut päästää irti tekstin hylkimisreaktiosta, joka oli jo syntynyt. Tämän takia tuntui, että jäin ulkopuoliseksi teoksen maailmasta. Eikä se sitten lopulta enää koskettanutkaan niin paljoa, potentiaalistaan huolimatta.

Pianotunnit on teos, josta olisin halunnt pitää. Siinä oli aitoja ihmisiä yhdistettynä historiallisiin tapahtumiin, jotka aina kiinnostavat minua. Romaanit tuovat aivan omalla tavallaan historian lähelle ja raottavat sitä verhoa, minkälaista olisi voinut olla kokea se kaikki, ja minkälaisia ihmiskohtaloita se pitääkään sisällään. Ikävä kyllä Pianotunnit ei kuitenkaan tehnyt minuun vaikutusta. En missään vaiheessa päässyt täysin yli alun kerronnan ongelmallisuudesta. Ja onhan se totta, että mukavammista henkilöhahmoista on vain helpompi pitää.

' Oli lapsi.
Oli mies jolla oli yksitoista sormea. Sitten kymmenen. Sitten taas yksitoista. Sormi kasvoi aina tasan vuodessa takaisin. Hyvä ajanmittari.
Oli hyviä miehiä.
Oli pahoja miehiä.
Oli kuolleita miehiä.
Oli kadonnut nainen. '
s. 316

Tähdet: * * +

Muualla luettu: Nenä kirjassa, Kirjavarkaan tunnustuksia, Järjellä ja tunteella, Annelin lukuvinkit ja Mari A:n kirjablogi
 

torstai 4. lokakuuta 2018

Sininen juna - Agatha Christie

Kirjan nimi: Sininen juna (The Mystery of the Blue Train)
Kirjailija: Agatha Christie, suomentanut Aarre Pipinen
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1928, suomennos 1973
Sivumäärä: 242
Mistä: Omasta hyllystä

' - [- -] Sivumennen sanoen, Ruth, minä en ottaisi noita rubiineja mukaani ulkomaille, jos olisin sinun sijassasi. Jätä ne pankkiin.
Mrs Kettering nyökkäsi.
- Emme halua, että sinut ryöstetään ja murhataan "Tulisydämen" tähden, sanoi miljonääri leikillisesti. '
s. 23

Amerikkalainen miljonääri Rufus Van Aldin on tottunut saamaan tahtonsa aina läpi, keinoja tai kukkaron nyörien avaamista kaihtamatta. Kun Katariina Suuren kuuluisa rubiinikaulakoru Tulensydän tulee mustaan pörssiin myyntii, päättää hän ostaa sen tyttärelleen Ruthille lahjaksi. Eihän tytöllä voi olla liikaa jalokiviä. Varsinkaan miljonääriperijättärellä, jonka aviomies on paljastunut täysin kelvottomaksi häntäheikiksi. Avioeroprosessin keskellä Ruth päättää lähteä Lontoosta Ranskan aurinkorannoille kuuluisalla Sinisellä junalla. Hän ei kuitenkaan koskaan pääse määränpäähänsä rakastajansa luo. Viikatemies vierailee nimittäin Sinisessä junassa.

Ruth ei kuitenkaan ole ainut joka on sattunut matkustamaan kyseisenä päivänä samaisella Sinisella junalla. Kuin sattumalta junassa on matkassa myös Ruthin aviomies Derek ja tämän rakastajatar  Mirelle, vastikään perinnön saanut seuraneiti Katherine Grey sekä kuuluisa salapoliisi Hercule Poirot. Vanhan vainukoiran onkin mahdotonta jättää jälkiä seuraamatta, kun murha kehdataan tehdä hänen nenänsä edessä. Harmaiden aivosolujensa avulla Poirot rupeaa selvittämään oliko kaiken taustalla vain perinteinen ryöstö vai monimutkaisemmat ihmissuhdekuviot.

' - Näen, että olette kiinnostunut salapoliisiromaaneista, madame. Pidättekö sellaisista asioista?
- Ne huvittavat minua, Katherine myönsi. [- -]
- Jonakin päivänä, kuka tietää, te voitte olla keskellä tapahtumia, hän jatkoi. - Se kaikki riippuu sattumasta.
- Minä en luule niin käyvän, sanoi Katherine. -Minulle ei tapahdu mitään sellaista.
Mies kumartui eteenpäin.
- Haluaisitteko, että tapahtuisi? '
s. 69 - 70

Olen omistanut Sinisen junan jo monta vuotta luullen että olisin jo lukenut sen. Iloni olikin suuri kun nyt tarttuessa siihen tajusin pitäväni kädessäni Christietä jonka sisältö oli minulle vielä arvoitus. Christien useampihan tarina sijoittuu erilaisiin juniin, joten erehdys on varsin ymmärrettävä. Junat ovat niin oivallisia näihin suljetun tilan tapauksiin joiden viljelyssä Christie on vain mestarillinen. Sininen juna on aika takuuvarmaa viihdyttävää Christietä, jossa murhaajan selvittäminen ei jätä kylmäksi. Muista ehkä hiukan poiketen, Sininen juna alkoi hiukan hitaammin esitellen eri henkilöhahmoja sekä heidän tilanteitaan ja syitä astua tuona päivänä kyseiseen Siniseen junaan. Pidin paljon tästä ratkaisusta, sillä se auttoi hahmottamaan ihmisten välisiä suhteita ja motiiveja. Christien tarkkaavaista kuvailua onkin aina yhtä viihdyttävää seurata.

Kutkuttavaa oli joka tapauksessa seurata Poirotin tutkintaa jälleen kerran. Aika yläluokkaistahan tuo meno oli, mutta sitäkin viihdyttävämpää. Ja hauskana yksityiskohtana pääsimme vierailemaan jopa St. Mary Meadissa! Harmi, että nämä kaksi kuuluisaa salapoliisia eivät kuitenkaan kohdanneet, sillä se kohtaaminen olisi varmasti ollut legendaarinen. Vähän veikkaan, että hieno herra Poirot harmaine aivosoluineen olisi pitänyt itseään mummeli Marplea parempana. Molemmat ovat kuitenkin mestarillisia selvittämään monimutkaisija juonia murhien takana. Sen Poirot taas todisti Sinisessä junassakin.

Tähdet: * * * *

Muualla luettu: Järjellä ja tunteella, Kirjoihin kadonnut, Amman lukuhetki, Kirjavaras Rere ja Nipvet

lauantai 29. syyskuuta 2018

Kudottujen kujien kaupunki - Emmi Itäranta

Kirjan nimi: Kudottujen kujien kaupunki
Kirjailija: Emmi Itäranta
Kustantaja: Teos
Julkaisuvuosi: 2015
Sivumäärä: 335
Mistä: Omasta hyllystä

' "Miksi sinä tuollaista kysyt?" hän sanoo.
Alva astuu aivan tytön viereen. Tyttö ei reagoi, kun Alva tarttuu hänen käteensä ja taivuttelee löyhään nyrkkiin jääneet sormet auki.
"Tämän vuoksi", Alva sanoo ja kääntää kämmenen esille. Loistelasin valo osuu siihen. Iholla alkavat hehkua kirkkaina merkit, joiden muodostaman sanan tunnistan heti.
Eliana.
Minun nimeni. '
s. 18

Saarella jokaisella on oma paikkansa Neuvoston valvovan silmän alla. Seittien Talossa kutojat kutovat päivästä toiseen seiniä, jotka voidaan valmistuttuaan purkaa ja käyttää langat uusiin kudoksiin alati muuttuvassa seittilabyrintissa. Sanojen Talossa ovat ainoat lukemisen ja kirjoittamisen jalon taidon omaavat. Mustekorttelissa puolestaan valmistetaan mustetta niin kirjoituksiin kuin tatuointeihin. Joka vuosi asukkaiden tulee Musteellamerkintäpäivänään saapua Puhtaan Unen museolle vuositatuoinnille, ja samalla saada muistutuksen uniruton vaaroista. Mikäli unista jää kiinni, joutuu muiden Unennäkijöiden kanssa Tahrattujen Taloon eristyksiin, jotta moinen vaarallinen epidemia saataisiin kitkettyä kansasta.

Tässä maailmassa nuori kutoja Eliana elää kutoen seinäseittejä päivästä toiseen arvostetussa Seittien Talossa. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Seittien Talon pihasta löytyy ulkopuolinen tyttö henkihieverissä. Miten tyttö on päässyt sinne kenenkään huomaamatta, sillä vain kutojat osaavat kulkea seittilabyrintin läpi. Seittien Talon parantaja Alva onnistuu pelastamaan tytön hengen, mutta useita kysymyksiä herää. Kuka tämä tyttö on ja miksi hänen kielensä on leikattu pois? Ja ennen kaikkea miksi Elianan nimi on tatuoitu tytön kämmeneen näkymättömällä musteella? Samaan aikaan kun Elianan ja tytön kohtalon langat kietoutuvat toisiinsa, rupeaa saarta vaivaamaan mystinen sairaus, joka vaikuttaa niin eläimiin kuin ihmisiin. Onko kyseessä uusi Unennäkijöiden uniruton muoto? Onko kukaan enää turvassa sen seurauksilta.

' Ja niin unirutto karkotettiin keskuudestamme, sen levittäjät lähetettiin siitokuntiin tai suljettiin seinien sisälle, missä sairaus kyettiin pitämään aisoissa. Painajat lakkasivat vaeltamasta vapaina ja pakenivat pimeisiin paikkoihin, joista olivat tulleet, eivätkä koskaan ilmaantuneet uudelleen, paitsi harvoille kirotuille, jotka kantoivat niitä veressään. '
s. 28-29

Muistan kuinka Itärannan esikoisteos Teemestarin kirja teki minuun suuren vaikutuksen niin upealla kielellään kuin ajatuksia herättävällä maailmallaan. Odotukseni Kudottujen kujien kaupungille olivatkin hyvin korkeat - ehkä liiankin. Se kieli joka soljui kauniisti veden lailla Teemestarin kirjassa ei päässyt oikeuksiinsa tässä teoksessa. Itäranta toi kielellistä taituruuttaan esiin erityisesti unikuvissa, jotka kuitenkin tuntuivat menevän yhden askeleen liian pitkälle. Huokauksien sijasta koin näissä hetkissä enemmänkin hämmennystä, sillä kuvausten punaista lankaa oli joksenkin haastava seurata. Tarina ei heränneet kielellisesti eloon vaan jäi pikeminkin etäiseksi unikuvaksi.

Itärannan luoma maailma on toisaalta taas mielenkiintoinen vaikkei niin ajatuksia herättävä. Oikeastaan alkusivuilta lähtien halusin tietää miten tällainen yhteiskuntajärjestelmä on syntynyt, miksi kutojat kutovat seittiseiniä vain purkaakseen ne ja miksi unet ovat niin kiellettyjä. Nämä kysymykset herättivät minussa paljon suuremman motivaation edetä romaanissa kuin sen sisältämä tarina Elianasta ja hänen lähes pakkomielteisestä kiinnostuksestaan löydettyä tyttöä kohtaan. Teoksen lopetus meni myös hiukan epäuskottavuuden puolelle, mutta onneksi sitä ennen sain tyydytettyä kysymysnälkäni Itärannan luomasta maailmasta. Vähän sekavaa, mutta oleellisimmat asiat siitä saa irti.

Loppujen lopuksi Kudottujen kujien kaupunki ei yllä lähellekään Teemastarin kirjan loistoa, mutta ei sen tarvitsekaan. Se on oma teoksensa, jossa saaren maailma ja uskomukset ovat tärkeässä roolissa. Oikeastaan näistä kuvauksista tuli monin paikoin mieleen Calvinon Näkymättömät kaupungit, jonka herättämiä ajatuksia huomasin päätyväni peilaamaan Itärannan luomaan maailmaan. Laulumeduusat, loistelasit,verikorallit ja Kehrääjä tulevat pysymään mielessä vielä tovin, vaikka muuten tarina huuhtoutuisikin pois seuraavien unien tieltä.

Tähdet: * * *

Muualla luettu: Kirsin kirjanurkkaReader, why did I marry him?, P.S. Rakastan kirjoja, Ullan Luetut kirjat, Lumiomena, Kulttuuri kukoistaa, Taikakirjaimet, Morren maailma, Kirjahullun päiväkirja, Tyttö ja liian suuri kasa kirjoja, Hyllytontun höpinöitä, Pieni kirjasto, Books By Taru, Kirjapöllön huhuilua, Järjellä ja tunteella, Ainakin 52 kirja ja Kirjaston kummitus 

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...