Yösyöttö - Eve Hietamies

Kirjan nimi: Yösyöttö

Sarja: Yösyöttö #1
Kirjailija: Eve Hietamies
Kustantaja: Otava

Julkaisuvuosi: 2010

Sivumäärä: 383

Mistä: Kirjastosta

 

' Kun ovi kolahti kiinni, ne kääntyivät katsomaan.

Nostin vauvan lattialle makuupussin päälle ja aloin riisua. Myssy, kypärämyssy, toppahaalari, toppalapset, toppasukat, villatakki, villahousut. Naiset silmäilivät syrjäkarein, vaihtoivat pitkiä katseita keskenään. Ajattelin, että siinäpä vilkuilevat. Tiesin, että se oli oikein puettu, pusero ei ollut väärinpäin ja toppamyssyn alla oli kypärämyssy.

Nostin pojan syliin vaatteiden keskeltä ja kurkistin vaippaan, se oli vielä puhdas. Laskin vauvan takaisin lattialle makuupussin päälle ja kaivoin laukusta puukauhan.

Ympärillä välähti muutama hymy. '

s. 7

 

Antti Pasasen elämä heittää kerralla häränpyllyä, kun vaimo ei halua nähdä silmissään vastasyntynyttä lastaan eikä varsinkaan sitä miestä, joka sen on häneen laittanut aluilleen. Näin synnäriltä kotiin lähtevät vain Antti ja vauva. Mistä ihmeessä Antti kaivaisi kivikautisista miesaivoistaan ne kuuluisat äitigeenit? Jotain sille pitää syöttää, mutta MLL:kin apupuhelimessa ei ymmärretä kun hän koittaa kysyä, mistä äidinmaitoa saisi ostettua kun pienokaisella rupeaisi olemaan jo kova nälkä.

 

Toimittajan työ saa jäädä hollille, kun Antti jää yksin vastuuseen vauvastaan. Vaimo huitelee hullujenhuoneella ja joku nimikin tässä pitäisi antaa. Olkoon siis Paavo. Elämä ei ole helppoa, mutta onneksi neuvolan verkostoitumisillasta löytyy Enni, jolle voi soittaa vaikka kolmelta yöllä kysyäkseen, mitä nyt pitää tehdä!? Hiljalleen Antti kasvaa omaan rooliinsa vanhempana ja löytää paikkansa Jönnin puistossa muiden mammojen joukosta. Mutta paljon kommelluksia ja väärinymmärryksiä se matka on täynnä. Esimerkiksi oi miksi hän menikään sanomaan, että hänen vaimonsa on kuollut...

 

' Paavo alkoi höpötellä jotain omiaan ja muistin äkkiä, että täytyy ostaa lisää perunajauhoja vaippaihottumaan. Perunajauho toimii paremmin kuin sinkkirasva. Mistä hitosta minä senkin tiesin?

Ja sen, ettei sitä missään nimessä saanut jättää enää yksin hoitoalustalle, nuhaa hoidetaan keittosuolatipoilla, alle yksivuotiaalle ei saa antaa lanttua, mutta joka aamu pitäisi antaa Jekovettiä ja sen kanssa Relaa, koska pelkästä D-vitamiinista sille tulee vatsa kipeäksi. Mutta koska en viitsinyt kiusata itseäni pienempiä, en antanut sille enää ollenkaan D-vitamiinia ja Ulla piti siitä koko ajan aivan helvetillistä meteliä.

Senkin tiesin, että tyynyä ei vielä tarvittu ja rutiinit olivat tärkeitä. Kun joka päivä tekee samat asiat samaan aikaan, lapsesta ei tule isona huumediileriä. Se tajuaa, että maailma on muuttumaton, asioiden ennakoitavuus rauhoittaa. '

s. 17 

 

Oma pienokaiseni tekee juuri hampaita kovalla tohinalla ja öisin herätään tunnin välein. Tarvitsin siis kovasti jotakin vertaistukea ja juuri siinä tämä Hietamiehen teos on parhaimmillaan. Vaikka Antti onkin mies, niin kyllä meille kaikilla tulee niitä hetkiä kun on ihan hukassa vanhemmuudessaan. Oli myös ihana bongata noita kehitysvaiheita elämässä pienokaisen kanssa ja muistella omia hetkiä kun opeteltiin tulemaan portaita alaspäin, luettiin kirjoja joissa on vain yksi kuva ja sana hevonen, käytiin muskarissa ja mammakerhoissa... Voi sitä muistojen taivalta. Toisaalta myös tunnisti oman ajan kaipuun ja jatkuvan väsymyksen.

 

Hietamiehen teos on juuri sopivasti kieli poskessa kirjoitettu. Siinä on huumoria, joka saa hyväntuulisuudessaan hymähtämään hyväksyvästi. Hyvä, että vauvavuoden rankkuudesta on osattu kirjoittaa näin hauska teos. Ainut hämmentävä aspekti olikin kun jostain syystä leikkipuistossa mammat olivat jotenkin ilkeitä enemmän luomua äitiä kohtaan. Kuinka lapsen kantaminen rattaiden sijasta, taaperon imetys, perhepeti ja kestovaippailun hahtuvavillahousut olisivat jotenkin todella hörhöä ja tuomittavaa. Oma kokemukseni on ollut, että kaikkien tavat hyväksytään ja kohtaamispaikoissa on hyvä henki. Siksi tämä pisti vähän silmään ikävästi, mutta ehkä maailmakin on ehtinyt jo muuttua näissä neljässätoista vuodessa. Tai sitten itse olen vain myös tällainen hörhö monien mielestä enkä vain tiedä sitä :D Ja toisaalta kyllähän sitä itse taas pohti, kuinka ihmeessä jo vähän päälle puolivuotiaalle Paavolle jo syötettiin mäkkärissä jälkkäreitä ja kaiken maailman sokerivanukkaita ja katseltiin tuntikausia telkkaria. Vanhemmuuden teitä on monia. 

 

Onneksi enimmäkseen teos oli hauska, ja kuten Anttikin päätyi huomaamaan, niin hiekkalaatikon reuna on hyvin tasa-arvoinen. Kaikki ovat vain vanhempia, eikä sillä ole väliä onko ammatiltaan lääkäri, riskianalyytikko vaiko Siwan kassa. Koko maailma pyörii silti vain vaippaihottumien ympärillä. Ja avoimesti kaikesta puhutaan porukassa. Hauska valotus vauvavuoteen ja mieluusti luen jossain välissä sarjan seuraavankin osan kun päästään päiväkoti-ikään.

 

Tähdet: 3.5 / 5

 

Muualla luettu: Jokken kirjanurkka, Kujerruksia, Luettua elämää, Kirjasähkökäyrä, Kaksoispiste, Kirjanurkkaus, Pihin naisen elämää, Kirjakko, Kirjahullun päiväkirja, Luettua, Unelmien aika, Lukuneuvoja, Kirjojen keskellä, Illuusioita, Kirjoihin kadonnut, Mari A:n kirjablogi, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjavinkit, Oksan hyllyltä ja Kotona kirjassa  

12 elämänohjetta - Jordan B. Peterson

Kirjan nimi: 12 elämänohjetta - Käsikirja kaaosta vastaan (12 rules for life)
Kirjailija: Jordan B. Peterson, suomentanut Tero Valkonen
Kustantaja: Wsoy

Julkaisuvuosi: 2018, suomennos 2018

Sivumäärä: 559

Mistä: Mieheltä lainassa

' Tällaisen kysymyksen ongelma on siinä, että sen esittäessään täytyy todella tahtoa totuutta. Sen ongelma taas on siinä, että vastaus ei tunnu mukavalta. Kun riitelee jonkun kanssa, sitä tahtoo olla itse oikeassa ja toisen olevan väärässä. Sen jälkeen toisen täytyy uhrata jotain ja muuttua, ei itsen, ja se on paljon mukavampaa. Jos onkin itse väärässä ja muutoksen tarpeessa, täytyy käydä itsensä läpi aivan uudelleen - täytyy tutkia niin muistonsa menneestä, nykyhetkessä oleminen kuin tulevaisuuden suunnitelmatkin. Sitten täytyy päättää haluta muutosta ja miettiä, kuinka siinä onnistutaan. Sen jälkeen kaikki täytyy vielä toteuttaa. Se on uuvuttavaa. Se vaatii toistuvaa harjoittelua, jotta uudenlainen katsantokanta ja uudet ratkaisut muuttuvat tottumuksiksi. On paljon helpompaa olla ymmärtämättä, myöntämättä ja toimimatta. On helpompaa kiinnittää huomio johonkin muuhun kuin totuuteen ja pysyä tietoisesti sokeana. '

s. 543-544

 

Jordan B. Peterson on kanadalainen psykologian professori, joka on tullut tunnetuksi omanlaisilla syväluotaavilla luennoillaan ihmisyyden perimmäisistä kysymyksistä. Nyt hän on päätynyt tiivistämään näiden kansien sisään 12 pääperiaatetta, jotka auttavat elämään parempaa elämää. Nämä 12 ohjetta ovat: Seiso suorana hartiat takana; Kohtele itseäsi kuin henkilöä, jonka auttamisesta olet vastuussa; Hanki ystäviksesi ihmisiä, jotka tahtovat parastasi; Vertaa itseäsi siihen mitä olit eilen, älä siihen mitä joku toinen on tänään; Älä anna lastesi tehdä mitään, mikä saa sinut suhtautumaan heihin kielteisesti; Järjestä omat asiasi kuntoon ennen kuin kritisoit maailmaa; Tavoittele sitä, mikä on merkityksellistä (älä sitä, mikä on vain hyödyllistä); Puhu totta - tai älä ainakaan valehtele; Oleta, että keskustelukumppanisi voi tietää asioita, joita sinä et tiedä; Puhu täsmällisesti; Älä häiritse rullaluistelevia lapsia; Silitä kadulla vastaan tullutta kissaa.

 

Nämä ohjeiden otsikot ovat kuitenkin vasta lähtökohdat. Niistä Peterson lähtee kerimään auki paljon laajempia ja kokonaisvaltaisempia teemoja moraalista, uskomuksista, vapaudesta ja vastuista. Ja se kaikki nivoutuu lopulta kysymykseen kuinka elää. Välillä keskusteltiin hummerien valtataisteluista evoluutiopsykologian näkökulmasta ja toisinaan viitattiin raamatun teksteihin. Sitten taas puhuttiin kuuluisista psykologien teorioista tai ihan vain vanhojen kirjoitusten oppeista. Kaikesta voi nimittäin saada yllättävän paljonkin irti. Kun vain osaa katsoa.

' Hän päätteli että tweediä käyttävä, nojatuolifilosofiaa harrastava, uhreihin samastuva, sääliä ja halveksuntaa ilmaiseva yhteiskunnan muutoksesta puhuva kansanosa ei itse asiassa useinkaan pitänyt köyhistä, vaikka muuta väitti. Se yksinkertaisesti inhosi rikkaita. Ihmiset naamioivat kaunansa ja mustasukkaisuutensa hurskauteen, tekopyhyyteen ja omahyväisyyteen. Tiedostamaton - tai yhteiskunnan oikeudenmukaisuudesta puhuva vasemmisto - ei ole niistä päivistä juuri muuttunut. Aina kun joku ilmoittaa liian lujaa "Minä kannatan tätä!" huomaan miettiväni Freudin, Jungin, Nietzschen ja Orwellin ansiosta "Mutta mitä sinä siis vastustat?". Kysymys vaikuttaa erityisen aiheelliselta, jos samainen henkilö valittaa, kritisoi tai yrittää muuttaa jonkun toisen käyttäytymistä. '

s. 449

Aloitin tämän Petersonin kirjan varmaan lähemmäs kaksi vuotta sitten. Sitten olen aina silloin tällöin lueskellut yhden luvun kerrallaan, kunnes kirja jäi pitkälle tauolle poikani syntymän jälkeen. Petersonin kerronta ei nimittäin ole sieltä helpoimmasta päästä, eikä näiden kaikkien filosofisten ja viittauksia täynnä olevien sivujen sokkelosta tullut mitään pahimmassa univajeessa. Yhdessäkin luvussa mentiin niin syvälle johonkin raamatun lainauksiin, että en pysynyt perässä edes ennen yöherätysten tulemista osaksi arkeani. Petersonin kerronta on melkein kuin älykästä tajunnanvirtaa. Hän ottaa eri asioita ja mennä porskuttaa minne ne vievätkään. Lopulta sitten koukataan niiden kaikkien esimerkki tarinoiden ja moraalifilosofisten pohdintojen jälkeen takaisin siihen mikäs olikaan tämän luvun aiheena.

 

Peterson on tunnettu myös siitä, että hän jakaa vahvasti mielipiteitä. Hän tuo julki rohkeasti omat näkemyksensä eikä kumartele sovinnollisesti muita. Joku voisi siis kokea osan hänen tuomistaan ajatuksista myös provosoivina. Erityisesti erilaiset idealogiat ja -ismit ovat hänen hampaissaa. Itsellenikään kaikki hänen oppinsa eivät kolahtaneet, mutta joukossa oli myös helmiä ja valaistumisen hetkiä. Ne palkitsivat ja antoivat motivaatiota jatkaa myös silloin kun tuntui, että ei ihan saa nyt otetta siitä mitä taas halutaan sanoa. Oli myös kiehtovaa seurata miten erilaisista esimerkeistä Peterson pystyikään ammentamaan elämänohjeisiinsa. Mielenkiintoinen oppitunti, joka laajensi taas ajatusmaailmaa tarjoamalla uusia näkökulmia.

 

Tähdet: 3 / 5

 

Muaalla luettu: Kirja kirjoista ja Ensimmäinen

He eivät tiedä mitä tekevät - Jussi Valtonen

Kirjan nimi: He eivät tiedä mitä tekevät

Kirjoittaja: Jussi Valtonen

Lukija: Jukka Pitkänen
Julkaisija: Tammi

Julkaisuvuosi: 2014

Kesto: 25h 55min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Alina päätyy esittelemään graduaan tutkijaseminaariin ja häpeää tyypillisen suomalaisen tavoin nurkassa tekelettään. Sitten vastaan tulee Joe. Amerikkalainen tutkija, joka onkin kiinnostunut hänen työstään. He lähtevät syömään ja lopulta päätyvät jakamaan vuoteen. Myöhemmin Joe on muuttanut Alinan luo Helsinkiin ja heillä on pieni tuhiseva Samuel käärö täydentämässä perhettä. Arki ei kuitenkaan mene niin kuin romanttisissa elokuvissa. Alina väsyy lapsenhoitotaakkansa alla eikä työlleen täysin omistautuneesta Joesta saa tukea. Toisaalta kunnianhimoinen Joe on hylännyt koko uransa siirtyessään Suomeen, eikä mikään tunnu enää sujuvan. 

 

Parikymmentä vuotta myöhemmin Joe on huippututkijana Amerikassa uuden perheensä kanssa. Hän tekee uraauurtavaa aivotutkimusta eläimillä, jotta ihmiset saisivat paremman tulevaisuuden. Eläinoikeusaktivistit ottavat hänet kuitenkin tähtäimeensä: hajotettu työhuone, huutelua kadulla, vihapostia... Tilanne rupeaa eskaloitumaan kovaa tahtia. Oman haasteensa tuovat myös kapinoivat teinitytöt, erityisesti Rebecca, joka on myynyt elämänsä markkinointiyritykselle. Mitä pahaa siinä nyt olisi postata someen asioita ja saada vastineeksi ilmaislahjoja ja kaikkien ihailua? Entäpä kun mukaan tulevat sosiaaliset psyykelääkkeet ja iAm älylaite...  

 

Suomessa Alinallakin on uusi perhe ja menestyvä kirjailijanura. Kahden pikkuisen kanssa Samuel on ollut se perheen tunnollinen isoveli joka hoitaa. Nyt hänestä on kuitenkin tullut väliinputoaja. Hän ei ole koskaan tavannut isäänsä, tämähän lähti hänen ollessa vielä aivan taapero. Silti hän kaipaa kovasti isänsä hyväksyntää. Kun ero tulee vielä tyttöystävästä eikä opinnot lähde liikkeelle, uppoaa hän yhä syvemmälle nettifoorumeihin. Hänestä kasvaa vihainen nuorukainen - ja eläinoikeusaktivisti.

 

Huhhuh mitä tulikaan luettua. Tämä Valtosen teoshan voitti Finlandia-palkinnon kymmenen vuotta sitten ja mieheni sisko hehkutti tätä kirjaa minulle, mutta silti en osannut odottaa näin tajunnanräjäyttävää lukukokemusta. Vau! Kerrankin voi täydestä sydämestään sanoa, että palkinto on todellakin mennyt oikeaan osoitteeseen. Kuinka taitavasti Valtonen käsitteleekään niin monia kiinnostavia teemoja romaanissaan ja sen lisäksi kuvaa ihmissuhteita niin tarkkanäköisesti. Kun tähän vielä yhdistää taidokkaan kerrontaratkaisun niin koko paketti on aika täydellinen. Halusin vain kuunnella koko ajan lisää, jotta tietäisin mihin seuraavaksi Valtonen minut johdattaakaan.

 

Mitä kaikkea tämä runsaudensarvi siis piti sisällään? Ensinnäkin siinä on tuo eläinkoe ulottuvuus. Joe näkee mitä kaikkea hyvää niillä voidaankaan saada aikaan, kun taas Samuel näkee tämän nurjan puolen. Vaikea kysymys, ja siihen Valtonen on onnistunut hienosti luomaan keskustelun, jossa molemmat puolet saavat suunvuoron. Ja myös näytettyä sen miksi näiden eri osapuolet on niin vaikea keskustella keskenään. Toinen kiinnostava juonilanka tuli Joen tyttären Rebeccan mukana. Kuinka kansainväliset suuryritykset voivat markkinoida laittomasti teineille lääkkeitä, joiden soveltavuutta lapsille ei ole edes tutkittu. On kuitenkin halvempaa maksaa sakot kun jää kiinni kuin toimia oikein. Tähänkö markkinataloudessa on todella tultu? Eikä kukaan uskoa Joeta, joka joutuu kaivamaan tiedot salaliittoteoreetikkojen sivuilta, sillä eihän kukaan voisi uskoa moista yritystoimintaa! Entäpä sitten iAm laite. Tassut vain päähän ja saat verkkokalvoillesi suoraan kaiken, puhelimesi, sähköpostisi, elokuvat, uutiset... Kuka enää haluaisi olla tavallisessa maailmassa, kun iAm tarjoaa jatkuvan stimulan - ilman mitään turhia ruutuja tai painalluksia. Toisaalta tietääkö kukaan mitä tällaisella uudella innovaatiolla voi olla pitkäaikaisseurauksena? Eipä näitä taideta kauheasti nykyäänkään pohtia kun hype edellä mennään...

 

Ekoterrorismin erilaiset muodot, yliopistomaailman nurkkakuntaisuudet, vaikea isä-poikasuhde, parisuhteiden haasteet... Kuinka paljon tässä teoksessa onkaan ulottuvuuksia. Poika kasvaa ilman isää ja luo mielikuvansa katkeran äitinsä kommenteista. Kuinka taitavasti kerronnassa valotettiin ensin toista näkökulmaa, ja kun kertoja vaihtui, tajusikin kuinka väärin toinen olikaan tajunnut kaiken. Ihmissuhteet eivät ole helppoja, mutta niin rehellisesti Valtonen niitä kuvaa. Kukaan ei oikein tiedä mitä tekee, mutta koittaa vaillinaisen tietonsa valossa rämpiä parhaansa mukaan eteenpäin. Valtosen kerronnan nerokkuus ei edes jäänyt valottavaan eri näkökulmien käyttöön, vaan se oli myös kokonaisvaltaisesti hyvin monikerroksellista. Jotain mainitaan, mutta se avautuu kokonaisuutena vasta myöhemmin. Kuin kaleidoskooppi edettiin yhä syvemmälle punottuun kuvioon. Koskaan ei kuitenkaan tiennyt mihin sillä kertaa tarkennetaan. Kaikki kuitenkin onnistutaan punomaan yhteen. Harkittua, taitavaa ja ajatuksia herättävää. Sitä tämä Valtosen teos todella oli.

 

Tähdet: 5 / 5

 

Muualla luettu: Kirsin kirjanurkka, Isyyspakkaus, Kirjavinkit, Jokken kirjanurkka, Annelin kirjoissa, Lumiomena, Reader, why did I marry him?, Sivumerkkejä, Tuijata, Lukijatar, Kirjakko ruispellossa, Luettua elämää, Kirja hyllyssä, Kirjasähkökäyrä, Pauline von Dahl, Hurja Hassu Lukija, Ainakin 52 kirjaa, Savannilla, Kirjojen keskellä ja Kujerruksia  

Uhritulet - Kaari Utrio

Kirjan nimi: Uhritulet
Kirjailija: Kaari Utrio

Kustantaja: Tammi

Julkaisuvuosi: 1993 / 2010

Sivumäärä: 399

Mistä: Omasta hyllystä

' - Lapsihan on viettänyt kesän Pyhän Hengen huoneella kopean Sten Balkin ja ruttotautisten kanssa.

- Ne eivät kummatkaan ole omiaan kasvattamaan tyttöä sieväksi ja herttaiseksi. Mutta hurskaana kai Judit Mikhofia kaiken sen jälkeen voidaan pitää.

Oli aivan sama, vaikka Judit Mikhof olisi ruma rupikonna ja oikullinen kuten äitinsä. Judit Mikhof oli perijätär, ja se riitti. Mutta oli tietenkin hyvä, jos hänestä rahan lisäksi voitiin löytää jokin yleisesti hyväksytty ominaisuus kuten hurskaus. '

s. 49

 

Vuonna 1386 Turun porvari ja pormestari Anton Mikhof saa kuulla kammottavan uutisen. Turkuun on saapunut rutto! Myös hän itse päätyy kaupungin ulkopuolelle Pyhän Hengen huoneelle, jossa niitä joita kukaan ei enää halua, hoidetaan ja autetaan. Sinne hänet vievät hänen nuori tyttärensä Judit sekä piispan veli ritari Sten Balik, joiden on koko epidemian ajaksi jäätävä huoneelle auttamaan muita ruttosairaita. He kuitenkin selviävät, tosin liian monta hautaa jo kaivettuaan. Pormestarin vaimo Eliana on kuulu kaunotar, mutta myös tunnettu itsekkyydestään ja oikuistaan. Hän ei jää entistä miestään kaipaamaan vaan ilahtuu ikihyviksi, kun itse turun linnanherran Jeppe Dieknin luottomies tulee häntä kosimaan. Vihdoin hän saisi karistaa porvarismiehensä tomut jaloistaan ja naida kunnon rälssisukuun.

 

Tästä alkaa kuitenkin kärsimysten tie. Elianan mies on kiivasluontoinen ja ennen niin ylpeä Eliana rupeaa piilottaman kasvonsa hunnuin ettei kurin jäljet näkyisi niin selkeästi. Lopulta tilanne räjähtää käsiin niin, että Elianan mies ja myös tytär Hullu-Hilde saavat surmansa. Judit haluaisi ripittäytyä, mutta äiti Eliana ei anna siihen lupaa. Tätä raskasta syntitaakkaa nuori Judit joutuu kantamaan harteillaan. Eikä se elämä helppo tule olemaan. Hänet naitetaan neljätoistavuotiaana itseään monin kerroin vanhemmalle leskimiehelle ja minne vain hän meneekin miehet himoitsevat tätä alistuvaa perijätärtä. 

 

Samaan aikaan Itämaalla kuohuu, kun Tanskan uusi kuningatar Margareeta on noussut valtaan ja osa haluaisi vaihtaa heikon saksalaisen kuninkaansa tähän uuteen vahvaan hallitsijaan. Eletään Kalmarin Unionin alkuaikoja. Hallitsijat vaihtuvat, ylimystön lojaalius on kaupan ja pian myös kammottavat merirosvo Vitaliaanit kurittavat Itämerta ja sen rannikkokaupunkeja. Tässä historian myrskyssä myös Judit päätyy temmatuksi Turusta niin Viipuriin, Tukholmaan, Gotlantiin kuin Porkkalan niemelle Kirkkonummelle. Mutta voiko hän löytää rauhan? 

' Jeppe Diekn, jonka mieli oli mutkikkaampi kuin myyrän käytävä maan sisässä, oli tahallaan saattanut Itämaan rälssin sellaiseen tilanteeseen, ettei sillä ollut muuta neuvoa kuin seurata uskollisesti minne laamanni sitä milloinkin vei. Filip Röden viha tuntui mahassa pistävänä kipuna. '

s. 63

 

Nuorempana luin varsin paljon Utrion kirjoja, mutta jotenkin sen jälkeen se jäi. Kaksi vuotta sitten Kirjasähkökäyrä organisoi tempauksen Utrion 80v synttäreiden kunniaksi ja silloin tuli pitkästä aikaa tartuttua hänen tuotantoonsa Pirita, karjalan tyttäreen ja pidin lukemastani. Nyt kun katselin oman hyllyni lukemattomia, tämä teos suorastaan pyysi tulla luetuksi. Olenhan itsekin Kirkkonummelta kotoisin. Olen myös viime aikoina lukenut muutaman kirjan Kristiina Vuorelta jota on tituleerattu Utrion hengessä kirjoittavaksi. Nyt pääsinkin siis vertailemaan, ja pakko kyllä myöntää, että tässä tapauksessa alkuperäinen Utrio vei kyllä pidemmän korren.  

 

Utrion kyky herättää historian kiemurat henkiin on ilmiömäinen. Suorastaan ahmin teosta ja sen kuvioita. Kuinka 1300-luvun lopulla pelattiin valtapeliä eri hallitsijoiden välillä - Jeppe Diekn etunenässä vaihtamassa puolta aina sen mukaan mistä kulloinkin tuulee. Muistan historiantunneilta Tanskan Margareetan ja Kalmarin Unionin, mutta minulla ei ollut ollut minkäänlaista hajua minkälaiset tilanteet johtivat Ruotsin osaksi sitä. Ja entäpä nuo kammottavat merirosvot Itämerellä? En ollut koskaan kuullutkaan! Näin sitä taas päätyy huomaamaan, kuinka paljon kaikkea mielenkiintoista historiassa onkaan, jonka pariin romaanit saattavat johdattaa. Nyt olen taas yhtä pientä palasta fiksumpi.

 

Uhritulet oli siis varsin koukuttava teos. Sivut kääntyivät vinhaa vauhtia ja halusin tietää mitä seuraavaksi. Miten valtapelissä käy? Entä mitä poloiselle Juditille? Nimittäin päähenkilö Judithan jäi lopulta yllättävän sivuosaan alistuvana tyttösenä, kun kerronnassa valotettiin kaikkea tuota hänen ympärillään tapahtuvaa isoa kuvaa ja politisointia. Kyllä hän loppua kohden hiukan kasvoi ja sai enempi sivutilaa, mutta tyypillinen Utrion kirjallisuuden vahva nainen hän ei ollut. Oikeastaan jos oikein pysähtyy miettimään niin hänen pääasiallinen tehtävänsä tuntui olevan vahingossa herättää miehissä pakkomielteisiä himoja. Loppua kohden tämä tarinan himokkuus rupesi jo vähän olemaan liiaksi. Jostain syystä en silti kokenut tuota sukurutsaa (joka oli synti jonka vain paavi voi antaa anteeksi versus isänmurhaan riitti jo pelkkä piispa) niin inhottavana kuin Murakamin Kafkan pohdinnoissa. Ehkäpä tilannetta helpotti se, että tässä tämä äitipuoli oli tosiaan viisitoistavuotias Viipurin talouteen saapuessaan ja poika jo aikuinen mies, eivätkä he olleet oikeasti sukua toisilleen. Aivan toinen kysymys sitten onkin, kuinka noin nuoria tyttöjä naitettiin vanhoille miehille ja kuinka paljon raiskauksia keskiaikaiseen elämään mahtuikaan. Mutta ainakin Utrio on tarjonnut autenttista aikalaiskuvaa eikä silotellut menoa nykyaikaisille lukijoille. Vähän vähempikin väkivalta ja himo olisivat tosin riittäneet tälle lukijalle, mutta kiinnostava ja koukuttavat teos joka tapauksessa.

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muualla luettu: Sallan lukupäiväkirja ja Jokken kirjanurkka

 

Pikku murha vain - Carin Hjulström

Kirjan nimi: Pikku murha vain (Bara ett litet mord)

Sarja: Taimitarhamurhat #1
Kirjailija: Carin Hjulström, suomentanut Nina Mäki-Kihniä
Kustantaja: Tammi

Julkaisuvuosi: 2020, suomennos 2024

Sivumäärä: 398

Mistä: Kirjastosta

 

' "Koko vuoden!" Anton huudahti. "Miten se muka on mahdollista? Olet aina teatterilla!"

"Totta. Mutta niinhän sitä sanotaan, että elämässä on muitakin arvoja. Päätin selvittää, pitääkö se paikkansa." 

"Mutta... mutta et voi lakata ajattelemasta kuin näyttelijä", Anton sanoi.

"Mitä tarkoitat?"

"Muistan kun kerran pikkupoikana kysyin, miten voi esittää jotakuta toista. Ja sinä vastasit, että näyttelijä tarkkailee kaikkia ympärillään, heidän liikkeitään ja olemustaan, ja kerroit, että sinäkin panet aina merkille, mitä ihmiset tekevät ja millä tavalla. Ja ennen kaikkea yrität ratkaista muiden salaisuudet, Koska kaikilla on salaisuuksia, niin sinä sanoit. En unohda sitä ikinä. Se kuulosti jännältä." '

s. 30

 

Kuusikymppinen Siri on omistanut koko elämänsä teatterille. Menestykäs ura näyttelijättärenä sekä 35 vuotta kestänyt salasuhde teatterinjohtaja Egilin kanssa ovat pitkälti määrittäneet häntä. Nyt kuitenkin kaikki muuttuu. Egil on löytänyt uuden nuoremman tähtösen itselleen eikä vanhemmalle naiselle enää löydy oikein roolejakaan. Sirin koko elämä menee palasiksi. Hänen veljenpoikansa Anton puolestaan ei ole elämässään juuri kulkenut kaidalla tiellä, mutta nyt hän on saanut omistuksiinsa ränsistyneen taimitarhan. Ehkä Sirin olisi hyvä mennä auttelemaan ainoaa sukulaistaan tämän yrityksen kanssa ja samalla päästä nuolemaan omia haavojaan pois Tukholman sykkeestä maaseudulle.

 

Taimitarha on aivan kauheassa kunnossa. Pieni asunto on törkyinen, kasvihuoneista puuttuu laseja ja ulkonakin näyttää melkein kuin kaatopaikalta. Yhteistuumin he kuitenkin päättävät yrittää, vaikka kummallakaan ei ole harmainta aavistusta kuinka edes lähteä liikkeelle. Paikka on kuitenkin upea. Taimitarha sijaitsee komean linnan vieressä, jossa järjestetään iltapäiväteitä ja metsästysretkiä. Potentiaalia olisi siis saada asiakkaita näiden vieraista. Maalaisidylli kokee kuitenkin kolauksen, kun linnan mailta löydetään metsästyksenvalvoja kuolleena. Onko kaiken takana alueella pesineet mahtavat kotkat vaiko ihmisen kädenjälki? Paikallispoliisi Olle ryhtyy tekemään tutkimuksia, sillä kaupungin isoilla pojilla ei tunnu olevan resursseja eikä mielenkiintoa pienen maalaispitäjän vain mahdolliseen murhaan. Myös tarkkanäköisen Siri apua saatetaan tarvita palasten loksahtamiseen paikalleen... 

 

' "Joku voi luulla maalaiselämää tylsäksi ja paikalleen jässähtäneeksi, mutta tavallaan se on täsmälleen sellaista, millaiseksi sen tekee. Voi leipoa, kasvattaa kasveja, perustaa panimon, ruokkia eläimiä..." Siri heittäytyi filosofiseksi.

"Eikö viiriäisparvi riitä? Haluatko perustaa panimon?" Anton sanoi puoliksi leikillään, puoliksi tosissaan. '

s. 321 

 

Kuten olenkin useasti maininnut niin dekkarien saralla cozy crime on minun valintani. Ei mitään liian raakaa tai veristä vaan sen sijaa leppoista tutkintaa mieluusti vielä suloisessa maalaispitäjässä. Itsellämmekin kun on vielä iso kasvimaa juuri pystyyn laitettu, niin pitihän tämä uutuusdekkari taimitarhalta ottaa lukuun. Maalaismiljöötä, kartanoita, kasveja ja ihan hippusellinen myös murhia? Kyllä kiitos! Harmillisesti tämä ei aivan ehtinyt kirjaston varausjonoista dekkariviikolle, mutta mainiota kesälukemista joka tapauksessa.

 

Hjulströmmin sarja on todellista COZY crimea. Oikeastaan paikoin tuntui, että olisin lukenut perus kesäkirjaa kuinka muutetaan maalle, perustetaan uusi yritys sinne ja sitten vastoinkäymisten kautta voittoon. Olihan aina välissä vähän tuosta murhajuonestakin, mutta pääpaino oli pitkälti ihmisissä ja maalaismiljöössä. Siri paranteli sydänsurujaan ja hiukan yksinkertainen Anton harjoitteli kaidalla tiellä pysymistä. Ja ennen kaikkea kuinka taimitarha laitetaankaan pystyyn! Onneksi kylästä löytyy ihmisiä, jotka jaksoivat uskoa tähän parivaljakkoon ja auttaa heitä aina tarvittaessa.

 

Kokonaisuutena Pikku murha vain oli varsin sympaattinen. Juuri sopivan leppoisa välipalakirja luettavaksi, kun haluaa vain rentoutua mutta silti samalla vähän sivussa lueskella murhamysteeriä. Sanailu oli mukavan kepeää ja kylän eri henkilöt tulivat hiljalleen tutuiksi. Ei mitään ihmeellistä, mutta aina ei tarvitsekaan mitään sen kummempaa. Tämän sarjan parissa voisi jopa jatkaa. Pitäähän se saada tietää mitä taimitarhalle käy - ja ehkä siinä sivussa ratkaista jokin murhajuttukin.

 

Tähdet: 3.5 / 5

 

Muualla luettua: Kirjan jos toisenkin ja Annelin lukuvinkit   

 

Kartanonrouva - Enni Mustonen

Kirjan nimi: Kartanonrouva

Sarja: Rouvankartanon tarinoita #2
Kirjailija: Enni Mustonen

Kustantaja: Otava

Julkaisuvuosi: 2024

Sivumäärä: 311

Mistä: Kirjastosta

' Tavallaan sitä toivoi, että aika seisahtuisi ja me istuisimme siinä samassa aamiaispöydässä ikuisesti. Kahvi tuoksuisi, lapset söisivät voita tihkuvia rievänpalojaan ja supattaisivat keskenään, veljekset puhelisivat pöydän yläpäässä matalalla äänellä ja ulkona olisi kirkas syysaamu. '

s. 280

 

Kasvattityttäressä kohtasimme 17-vuotiaan Hedda Nooran, joka lähti Frugårdin kartanoon huolehtimaan taloudesta tämän emäntäpiian jouduttua vuoteenomaksi. Nyt on aikaa kulunut ja vuonna 1788 Hedda Noora on jo 31-vuotias viiden lapsen äiti ja kartanonrouva. Oikeastaan kuudennen lapsen synnytys on juuri meneillään. Onneksi kuitenkin tutut silmäpuoli Reetta Heikintytär ja tämän kasvattityttö Maija ovat edelleen Frugårdin palveluksessa ja auttamassa Hedda Nooraa. Uusi pienokainen saadaan jälleen maailmaan.

Hedda Nooran elämä kulkee vahvasti perheen ja kartanonhoidon ympärillä. Adolf on paljon poissa ja siten vastuut jäävät pitkälti Hedda Nooralle. Nyt varsinkin jännitys tiivistyy, sillä kuningas Kustaa III on suunnittelemassa uhkarohkeaa sotaretkeä Venäjää vastaa. Valmiuksia tähän ei olisi, mutta ei auta muu kuin seurata kuningasta tähän sotaan. Elämän kiertokulku jatkaa kulkuaan myös sodan keskellä. Uusia lapsia syntyy, mutta myös menetyksiä koetaan.

' - Sota siis tulee... eikö sitä voi enää välttää? kysyin järkyttyneenä. - Entä jos irtisanoutuisit palveluksesta niin kuin Anders ja Ulrik?

- Mahdotonta! Adolf torjui ajatuksen jyrkästi. - Olisin koko loppuikäni merkitty mies ja häpeä lankeaisi lastemme ylle!

- Mutta itsehän sanoit keväällä, että todennäköisesti me häviämme sodan, muistutin häntä. - Mitä meille tapahtuu, jos venäläiset voittavat ja tulevat taas ryöstämään ja tappamaan? Pitäisikö lähteä jo nyt johonkin kauemmaksi pakoon? Ja jos lähdemme, mitä tapahtuu Frugårdin väelle? '

s. 77-78

 

Rakastuin ikihyviksi tämän sarjan avausosaan, joka nousi peräti viime vuoden top 5 kirjoihini. Odotin siis kuin kuuta nousevaa, milloin saisin tämän seuraavan osan kirjaston aivan liian loputtomalta tuntuvasta varausjonosta. Historia kiinnostaa minua hyvin paljon, ja Mustonen osasi niin taitavasti herättää henkiin tuon 1700-luvun kartanomiljöön ja sen toimet. Siksi järkytyinkin, kun suoraan sanottuna pidin Kartanonrouvaa varsin tylsänä teoksena hyvin pitkään. 

 

Suurimmat ongelmani teoksen kanssa koskivat sen kerrontaa. Jotenkin se ei vain lähtenyt liikkeelle. Tuntui kuin olisi lukenut hiukan listausmaista elämänkertaa, että nyt käytiin kirkossa, kahden viikon päästä naapurilla kahveella ja sitten ratsastettiinkin jo kärryillä kotiin. Henkilöt eivät heränneet henkiin eikä heidän ajatuksistaan tai tunteistaan saanut otetta. Tämä oli hämmentävää, koska Kasvattityttäressä juuri oli kiinnostava Hedda Nooran kasvutarina ja vieläpä romantiikkaakin. Nyt arki kuitenkin painoi päälle ja hukutti henkilöt itseensä. Oikeastaan vasta viimeisen sadan sivun aikana kerronta tuntui lähtevän liikkeelle. Henkilöiden parissa viivyttiin hiukan pidempään niin että heistäkin sai jotakin tarttumapintaa.

 

En siis rakastanut Kartanonrouvaan, mutta oli sillä myös omat hetkensä. Oli hyvin kiinnostavaa päästä seuraamaan noita sivuilla kuvattuja synnytyksiä ja raskauksia. Kerrankin kerronnassa ei tyydytty vain lavitsalla tuskissaan huutavaan äitiin, vaan saunan lauteilla haettiin hyvää asentoa ponnistaa ja muistettiin painella vatsaa, kun odoteltiin vielä jälkeisiä. Hienoa kuvausta kuinka naiset yhdessä hoitivat homman. Myös pitkille rekimatkoille imettävät rinnat käärittiin erityisen lämpimästi ja erossaolon jälkeen ne olivatkin pakkaantuneet täyteen maitoa. Ah olisipa tullut luettua tällaista aitoa kuvausta ennen omaa äitiyden matkaa, niin olisi saanut yllättävän realistista käsitystä mitä edessä. Perhe-elämän ja myös ajankuvaus ylipäätänsä olivat siis edelleen Mustosen vahvuudet. Tulipahan myös tutuksi tuo Kustaa III järjestämä turhaakin turhempi sotaretki. Toivotaan, että kerronta vielä palautuu entisen tasolle seuraavissa osissa.

 

Tähdet: 3 / 5

 

Muut sarjasta lukemani osat:

1. Kasvattitytär

 

Muualla luettu: Mustelmiinan mietteitä, Kirjakaapin avain ja Kirjahilla     

Kafka rannalla - Haruki Murakami

Kirjan nimi: Kafka rannalla (Umibe no Kafuka)
Kirjailija: Haruki Murakami, suomentanut Juhani Lindholm
Kustantaja: Tammi

Julkaisuvuosi: 2002, suomennos 2009

Sivumäärä: 639

Mistä: Kirjastosta

 

' Ja sinun todellakin on selviydyttävä siitä rajusta, metafyysisestä, symbolisesta myrskystä. Ja olipa se miten metafyysinen tai symbolinen tahansa, älä kuvittele, etteikö se viiltäisi lihaa kuin tuhat partaveistä. Ihmiset vuotavat verta, ja myös sinä vuodat verta. Kuumaa punaista verta. Tahraat kätesikin siihen vereen, omaasi ja toisten. '

s. 8 

 

Näiden sanojen saattelemana alkaa tarina nuoren tokiolaisen 15-vuotiaan Kafkan elämästä. Aikamoista metafyysistä pyöritystä se tuleekin olemaan. Kaikki kuitenkin alkaa siitä, että Kafka päättää karata kotoaan 15-vuotias syntymäpäivänään. Hänen tulee olla maailman kovin 15-vuotias. Hän pakenee isänsä kammottavaa Oidipusmaista profetiaa elämästään. Suunnakseen hän valitsee eteläisen Takamatsun saaren. Hän on aiemmin nähnyt jutun yksityisestä kirjastosta, joka on avattu yleisölle. Se on kolahtanut häneen. Tuolla hänen pitäisi olla. Mutta vaikka hän kuinka juoksee, pääseekö hän silti pakoon ennustustaan?

 

Toisaalta on Nakata. Kuusikymppinen valtion apurahaa saava hidasälyinen mies, joka ei osaa lukea eikä kirjoittaa. Hän oli lapsena luokkansa priimus, mutta sitten sodan aikaan tapahtui jotakin mystistä. Sen seurauksena hänestä tuli kuin tyhjä taulu. Hän osaa kuitenkin jutella kissojen kanssa. Tämän seurauksena hän on päätynyt etsimään Tokion kadonneita kissoja. Sitten tapahtuu jotakin, joka puskee Nakatan pois tutuilta raiteiltaan. Hänen on paettava ja aivan kuin jonkin vetämänä hän suuntaa myös Takamatsuun. Hänellä on tehtävä. Mutta millainen, hän ei tiedä itsekään. 

 

' "[- -] Näiden kymmenen päivän aikana on tapahtunut kaikenlaista omituista. Taivaalta on satanut iilimatoja, tyhjästä on ilmaantunut eversti Sanders, on ollut tosi hyvää seksiä tyrmäävän upean filosofianopiskelijan kanssa, on kähvelletty kynnyskivi temppelistä... Kymmeneen päivään on mahtunut niin paljon kummallisia asioita, ettei sellaista yleensä koe kokonaisena ihmiselämässäkään. Kuin olisi koeajanut vuoristoradan junia." Hoshino vaikeni ja mietti, miten jatkaisi. "Mutta tietääkös vaari mitä?"

"No mitä?"

" Kaikista kummallisinta tässä kaikessa olette ollut te, herra Nakata. [- -]" '

s. 556

En oikein tiedä mitä oikein sanoisin tästä teoksesta. Olen aiemmin lukenut Murakamilta jättimäisen 1Q84 sekä novellikokoelman Miehiä ilman naisia ja tykästynyt näihin molempiin, vaikka kerrontatyyleiltään ne olivatkin varsin erilaiset. Jokin tuossa Murakamin tavassa kertoa maagisen realismin keinoin ihmisistä on tehnyt vaikutuksen. Kuinka tarkkanäköistä maailman kuvausta ja taitavaa kielenkäyttöä. Merkityksiä upotettuna vain odottamassa löytäjää. Tätä Kafka rannalla teosta moni on minulle vieläpä tituleerannut Murakamin parhaimmaksi, joten odotin innolla, millaiselle upealle matkalle siis pääsisinkään.

 

Oi apua kuinka karvas pettymys tämä teos sitten olikaan. Edelleen sen sivuilta kyllä tunnistaa Murakamin hienon kielen ja tavan kertoa, mutta tämä teos oli jo aivan liikaa. Tuntui että pakka ei pysynyt enää millään kasassa, kun liideltiin jo niin metafyysisillä tasoilla, mistä ei oikein ottanut millään selvää mitä ihmettä Murakami tällä kaikella oikein haluaa sanoa. Ehkä syynä on lapsiarjen univajeiset aivoni tai se, että minun piti lukea tämä alle viikossa yllätysvarausjonon muodostuessa kirjastossa, mutta silti. Jotenkin tuntui, että Murakami on halunnut ravistella lukijaa jo vähän liiaksikin. Mies, joka leikkailee kissanpäitä ja syö niiden raakoja sydämiä? Nuori poika, joka makaa mahdollisen äitinsä ja raiskaa unissaan tytön, jonka toivoisi olevan siskonsa? Miksi oi miksi? Jotenkin koko teos rupesi inhottamaan minua näitä juttuja lukiessa.

 

Ei tämä koko matka ollut yhtä kärsimystä ja tunnustan kyllä Murakamin kirjalliset ansiot, mutta liika on silti liikaa. Alussa ajattelin tätä vielä mainiona neljän tähden kirjana. Takamatsun kirjasto tuntui lumoavalta paikalta. Naktan keskustelut kissojen kanssa olivat kiehtovia. Sitten teos kuitenkin rupesi saamaan filosofisia ja metafyysisiä tasoja yhä kasvavalla vauhdilla. Ja mitä syvemmälle tähän metafyysiseen myrskyyn mentiin, niin sen kanssa samaa tahtia myös arvosanani kirjasta laski. Olen tästä varsin yllättynyt, sillä yleensä olen pitänyt absurdeista ja ajattelemaan ravistelevista teoksista. Tästä kirjasta en kuitenkaan saanut otetta. Varmaan tarvitsisin jonkin tulkintaoppaan. 

 

Tähdet: 2.5 / 5

 

Muualla luettu: Keltainen kirjasto, Lintusen kirjablogi, Lumiomena, Sivumerkkejä, Kaisa Reetta T., Rakkaudesta kirjoihin, Kirja vieköön!, Sinisen linnan kirjasto, Kirjanurkkaus, Kirjamielellä, Ei vain mustaa valkoisella, Anna meidän lukea enemmän, Kujerruksia, Savannilla, Ainakin 52 kirjaa, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Nipvet, Tavaus, Luetut, lukemattomat, Tuijata, Ja kaikkea muuta ja Eniten minua kiinnostaa tie