maanantai 22. huhtikuuta 2024

Julma prinssi - Holly Black


Kirjan nimi
: Julma prinssi (The Cruel Prince)
Sarja: Ilman väki #1
Kirjailija: Holly Black, suomentanut Suvi Kauppila
Kustantaja: Karisto
Julkaisuvuosi: 2018, suomennos 2024
Sivumäärä: 357
Mistä: Kirjastosta
 
' Madoc vaatii - kenties syyllisyydestä tai häpeästä - että meitä kohdellaan kuin Keijumaan lapsia. Osallistumme samoille oppitunneille ja saamme kaiken minkä hekin. Suurhoviin on tuotu ennenkin vaihdokkaita, mutta ketään ei ole kasvatettu vallasväkenä.
Hän ei ymmärrä, kuinka meitä inhotaan sen vuoksi. [- -]
Mutta jos minä ja Taryn emme selviä Keijumaan lasten juonitteluista, lakkaamme käymästä luennoilla tai turvaudumme Madociin, miten hän ikinä uskoisi meidän selviytyvän Hovissa, jossa sama juonittelu jatkuu suurisuuntaisempana ja kuolettavampana? '
s. 35
 
Kymmenen vuotta sitten Juden ollessa vasta seitsemän hän asui tavallisessa asunnossa vanhempiensa, isosiskonsa Vivin sekä kaksoissisarensa Taryan kanssa syöden pizzaa ja nauttien televisio-ohjelmista. Mitä nyt Vivin piirteet ovat aina olleet hiukan erilaiset suippoine korvineen. Sitten mystinen mies saapui ja kaikki muuttui. Madoc oli Vivin isä - suuri keijusoturi, jonka luota heidän ihmisäitinsä on muinoin paennut. Siitä on nyt kymmenen vuotta, kun Juden vanhemmat saivat surmansa ja hänet tuotiin sisaruksineen Keijumaahan. 
 
Keijumaassa elämä ihmisenä ei ole helppoa. Yleensä ihmiset ovat vain lumottuja palvelijoita, joten Juden ja Taryn kasvattaminen herrasväkenä on monille shokki. Eikä tilannetta auta, että keijut eivät ole mitään satujen söpistelyjä vaan varsin julmia. Oppitunneilla prinssi Cardan joukkioineen piinaa Judea, joka ei suostu alistumaan ja nöyrtymään heidän edessään. Jude on päättänyt lunastaa paikkansa Hovissa taitojensa avulla. Hän loistaa oppitunneilla niin teoriassa kuin miekkailussa. Sitä, että maan matonen kehtaa olla heitä parempi keijut eivät voi sietää. 
 
Keijumaassa eletään kuitenkin levottomia aikoja. Vanha kuningas on luopumassa kruunustaan ja hänen vallanhimoiset lapsensa kieroilevat minkä ehtivät saadakseen kruunun itselleen. Myös Judelle löytyy yllättäen käyttöä tässä pelissä. Hänellä on nimittäin taito, joka muuten ylivertaisilta keijuilta puuttuu. Hän pystyy valehtelemaan.  
 
' Olen käynyt Hovissa usein aiemminkin. Olen todistanut kamalampia asioita kuin siipien repimistä tai loukkauksia. Keijut eivät voi valehdella, joten he käyttävät aseinaan petosta ja julmuutta. Vääristeltyjä sanoja, puoliksi lausuttuja totuuksia, piloja, arvoituksia ja skandaaleja. He kostavat toisilleen ikivanhoja, melkein unohtuneita loukkauksia. Myrskyt eivät ole yhtä häilyviä tai meret yhtä oikukkaita. '
s. 33
 
Kun lueskelin kevään katalogeja, oli tämä Blackin teos mennyt minulta aivan ohi. Ruusun nimi -blogin Anna postasi tästä kuitenkin sen verran innostuneeksi, että laitoin teoksen varaukseen. Ja nyt sitten odottelenkin, milloinkos ne seuraavat osat ilmestyivätkään, sillä sen verran herkulliseen kohtaan tämä teos jäi. Vaikka tykkäänkin lukea paljon fantasiaa, niin keijuista mielikuvani olivat enemmänkin pienet kiltit siivekkäät Helinät. Tämä ei olisi voinut olla kauempana totuudesta, sillä Blackin Keijumaassa keijut ovat enemmänkin synkkien brittiläisten kansantarujen vastineitaan. Julmia ja omanarvontietoisia. Kyllähän tällaisista aineksista saadaankin aikamoinen tarina kirjoitettua.
 
Julma prinssi lähtee kuitenkin hiukan hitaasti liikkeelle. Jotenkin henkilöt eivät tuntuneet kovin ihmeellisiltä ja pohdin vain kuinka mulkkuja nuo keijut olivat kiusatessaan Judea ja Tarynia. Tätä kuitenkin mainostettiin romantasiana, joten hiukan pohdin, että mitäköhän tästä tulee. Sitten tarina pyrähti kuitenkin lentoon, kun hovin juonittelut pyörähtivät käyntiin. Jude löytää yllättävän paikkansa. Jännitystä ja yllättäviä juonenkäänteitä sen kun riitti ja olin kuin liimattu tarinan imuun. Romantiikkakaan ei ollut tässä aivan niin suoraviivaista kuin yleensä, vaikka toisaalta en tiedä kuinka hyvää mallia nämä kieroutuneet suhteet ovat kenellekään. Pahoja poikia on kiva rakastaa kirjoissa, mutta jos tämä tapahtuisi oikeassa elämässä niin olisihan se vähän häiriintynyttä. Mutta nyt oltiinkin tukevasti Keijumaassa, jossa muutenkin elämä on veitsenterällä tasapainoilua ja julmaa, joten siihen miljööseen nämä ratkaisut toimivat. Jään kyllä mielenkiinnolla seuraamaan, miten tässä sopassa tulee käymään.
 
Tähdet: 4 / 5
 
 

tiistai 16. huhtikuuta 2024

Sinun, Margot - Meri Valkama


Kirjan nimi
: Sinun, Margot
Kirjailija: Meri Valkama
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 2021
Sivumäärä: 554
Mistä: Kirjastosta
 
' Kun pitkän yön jälkeen palasin kotiini, suljin ikkunan, vaimensin huudot. En halua heitä elämääni, haluan teidät. Käänsin esiin valokuvan. Joko Kastanjan tukan saa letitettyä? Kuinka hän voi? Lohduttaudun ajatuksella, että ainakin hän säästyy tältä hulluudelta, ainakin hän. Lasta ajatellessani päätös tuntuu helpolta: Vielä en lähde, vielä odotan. Vielä hetken, mutta sitten en enää.
Sitten voit yhtä hyvin tukehtua schnitzeliisi.
 
Sinun,
Margot '
s. 14
 
Vuonna 2011 Viljan isä kuolee ja hänen jäämistöstään löytyy nippu kirjeitä. Kirjeet on lähetetty vuosien 1987-1989 välillä Itä-Saksasta. Niissä nainen kertoo kaipaavansa miestä sekä nuorta tyttöä, Kastanjaa. Allekirjoitus on aina sama: Sinun, Margot. Kuka on tämä Margot? Miksi hän kirjoitti rakkauden ja myös katkeruuden täyteisiä viestejä heidän isälleen? Onko Vilja tuntenut lainkaan isäänsä? Entäpä itseään? Koska se tyttö, josta Margot puhuu kuin omastaan on hän. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Miksi hän ei siis muista tätä? Viljan on pakko palata Berliiniin ja lähteä seuraamaan juuriaan. Vain kirjeet ohjeenaan hän lähtee etsimään Margotia sekä avainta omaan menetettyyn menneisyyteensä.
 
Vuonna 1983 Markus muuttaa puolestaan vaimonsa Rosan sekä kahden pienen lapsensa Matiaksen ja Viljan kanssa Suomesta Itä-Berliiniin lehden ulkomaankirjeenvaihtajaksi. Markus on vahvasti sosialismin aatteen miehiä ja on tullut kertomaan länteen totuuden Itä-Saksasta, ei vain länsimaista propagandaa. Onhan Itä-Saksassa ilmainen lääkäri ja päiväkodit, huomattavasti halvemmat perustarvikkeet sekä valtaisa ruskohiilivoimala, jolla pidetään maa pystyssä säällä kuin säällä. Kaikki ei kuitenkaan suju hänen odotuksiensa mukaan. Pieni Matias sairastaa ja vaimo Rosalta tuntuu loppuvan happi kotirouvan roolissaan. Ja sitten Markus tapaa Hänet. Hän rakastuu eikä pysty päästää irti. Salaiset tapaamiset, pitkät illat toimistossa. Tämä rakkaus repii Markusta kahtia, sillä toisaalla on hänen perheensä ja molemmat lapset ja toisaalla ihana 'Margot'. Kaiken tämän ympärillä myös Itä-Saksa ja sosialismi alkaa natista liitoksissaan. On mullistusten vuodet.   
 
' Mutta menneisyys oli pelkkää sumua, sakeaa ja hämärää, hän ei saanut otetta siitä, ei löytänyt edes kahvaa jota hapuilla, ja hän oli havahtua ajatukseen: Vaikka hän oli unohtanut kaiken Luiseen liittyvän, jossakin syvällä se yhä muokkasi hänen minuuttaan ja teki hänestä juuri sen, joka hän oli. Muistin tehtävä on rakentaa meille yhtenäinen ja käyttökelpoinen menneisyys, jota ilman eheän identiteetin kehittyminen on mahdotonta, Ute oli kirjoittanut. Kuka ihminen lopulta oli, jos ei muistanut omaa menneisyyttään? Saattoiko ihminen tuntea itsensä todella, jos ei muistanut? '
s. 200 
 
Huhhuh mitä tulikaan luettua. Voittihan tämä Valkaman teos ilmestymisvuonnaan Hesarin esikoiskirjapalkinnon ja niin monet ovat sitä myös minulle kehuneet, mutta silti en osannut odottaa näin hyvää teosta. Jostain syystä aiheena tämä ei kuulostanut niin kummoiselta. On traaginen rakkaustarina, kysymyksiä muistamisesta ja tämä kaikki kuorrutettu Itä-Saksan viimeisillä hetkillä. Joo kuulostaa ihan ok:lta, mutta ei siitä saa oikeasti sitä otetta kuinka hieno teos tämä on. Tämä tarina todella nousee aineksiaan korkeammalle. 
 
Jokin Valkaman kerronnassa imaisi minut välittömästi mukaansa. Se oli kaunista ja kuvailevaa, mutta samalla jotenkin niin rehellistä. Lapsiperhearki tuntui todelta. Kuinka taitavasti ihmisten tunteet olikaan saatu kuvattua. Tunteet ja hetket. Kaipuun. Me ihmiset olemme erehtyväisiä, halujemme vietävissä ja yrityksistä huolimatta teemme virheitä. Satutamme toisia. Pidämme salaisuuksia. Haluamme elää. Toisaalta haluamme myös muistaa. Ja ennen kaikkea ymmärtää. En ihmettele Viljan pakkomiellettä löytää Margot. Olisihan se järisyttävää tajuta, että ihminen, joka on ollut itselle kuin toinen äiti, on vain kadonnut omasta muistista. Millaisen aukon se jättää? Miten se on edes mahdollista? Hän tarvitsi vastauksia.
 
Taitavan henkilökuvauksen lisäksi Valkama on onnistunut punomaan tarinansa kiehtovasti Itä-Saksan viitekehykseen. Eikä suinkaan siihen tavanomaiseen surkeuden kuvaukseen, vaan konsensuksesta poikkeavaan. Hän on valinnut pääosiin ihmiset, jotka uskoivat sosialismiin. Ihmiset, jotka eivät halunneet Länttä tänne. Ihmiset, jotka menettivät kaiken työtään myöten, kun muuri viimein sortui. Hekin ovat nimittäin menettäneet muistonsa. Historiankirjoitus on voittajien, eikä heidän ajatuksilleen ole enää sijaa. Oli todella mielenkiintoista päästä näkemään tämä toinen puoli Saksojen tarinaa. Osuvasti Ute sen kuvasi, Saksoja ei suinkaan yhdistetty vaan DDR sulautettiin osaksi Länttä. Nyt kun asiaa ajattelee, niin tuostahan ei edes ole kovin kauan. Ihmisten sisällä on varmasti vielä arpia. Kiitos tästä teoksesta.
 
Tähdet: 4.5 / 5
 
 

sunnuntai 14. huhtikuuta 2024

Rituaalikirja - Reetta Ranta


Kirjan nimi
: Rituaalikirja - Etsijän opas
Kirjailija: Reetta Ranta
Kustantaja: SKS
Julkaisuvuosi: 2023
Sivumäärä: 324
Mistä: Kirjastosta
 
' Rakastan edelleen perinteitä sekä vuodenkiertoon, luontoon ja ihmisen elämänkaareen liittyviä rituaaleja. Ne luovat yhteyden menneisyyteen, tähän hetkeen sekä tulevaisuuteen. Lapsuudenperheestä omaksumieni perinteiden lisäksi olen tutkinut ja kaivanut esiin tähän kirjaan enimmäkseen suomalaisten ja karjalankielisten mutta myös muutamien muiden kansojen perinteistä rituaaleja, jotka syventävät suhdetta luontoon, itseemme ja omiin juuriimme. Tässä kirjassa olen halunnut herättää näitä ikiaikaisia rituaaleja henkiin tavalla, jotka tuovat lohtua, voimaa sekä ripauksen maagisuutta ja pyhyyttä meidän yhä maallistuvaan elämäämme. Lisäksi ehdotan niiden rinnalle modernimpia rituaaleja, joista esivanhempamme tuskin olivat kuulleetkaan. '
Alkusanat 
 
Tämä Rannan teos on kirja erilaisista rituaaleista. Rituaali voi olla jotain hyvin arkistakin. Mennä ikkunaan joka aamu ja tervehtiä aurinkoa, nauttia sen lämpimistä säteistä ensimmäisenä asiana päivässä. Tai sitten osa jotain suurempaa kuten vuodenkiertoon liittyvät juhlat esimerkiksi Juhannustaikoineen. 
 
Tässä teoksessa esitellään niin vanhoja suomalaisia ja karjalaisia perinteitä kuin myös moderneja versioita rituaaleista. Se on monipuolinen kattaus, josta jokainen voi poimia jotakin. Kuten kirjan alaotsikkokin jo kertoo, tämä on Etsijän opas. Se voi viitoittaa löytämään urbaanista viidakosta taas yhteyden luontoon ja esivanhempiin. Se ei siis ole tietokirja historiallisista rituaaleista, vaikka sen sivuilta voi löytää ammennusta näistäkin. Eniten tätä kuvaisi kuitenkin inspiraatio-opus. Kunnon syväsukeltavat teokset ovat sitten erikseen.
 
Tämä teos oli varsin mukavaa luettavaa. Itse ehkä olen vähän tuollainen etsijä, joka kaipaa juurilleen ja yhteyttä luontoon. Olen ottanut meditaation jälleen päivittäiseksi osaksi arjen rutiineja, siksi rauhoittavaksi omaksi hetkeksi pikkulapsiarjessa. Sen lisäksi olen ollut kiinnostunut erilaisista perinteistä ja rituaaleista, joita esivanhemmillamme on ollut. Näitä tuli luettua varsinkin ennen häitämme ja lapsemme nimiäisiä. Olenpa myös saanut ystäviltäni kokea morsiussaunan. Koin siis olevani varsin osuvasti Rannan kohdeyleisöä. 
 
Teos oli jaettu muutamaan osuuteen. Alussa käydään läpi päivittäisiä rituaaleja liittyen vuorokauden aikaan tai viikonpäivään. Sitten kuun eri vaiheisiin kuten että nousevalla kuulla kaikki aloitettu kasvaa hyvin esimerkiksi otollista aikaa tehdä istutuksia, kun taas laskevalla olisi hyvä tehdä asioita, joista haluaa eroon kuten rikkaruohojen kitkeminen. Sitten syvennyttiin vuodenkiertoon ja mitä joka kuukautena voisi olla otollista tehdä ja minkälaisia juhlia ja rituaaleja niihin kuuluu. Tässä vaiheessa koin pienoisen ähkyn, sillä halusin jo kovasti päästä kirjan lopussa oleviin ihmisen elämänvaiheiden rituaaleihin. Lopulta annoin itselleni luvan lukea noista syntymän, aikuistumisen, häiden, vanhemmuuden, kypsyyden ja kuoleman rituaaleista. Lopulta palasin sitten vielä takaisin kuukausien pariin ja silloin taas uudella innolla.
 
Kokonaisuutena pidin kovin Rannan ideasta yhdistää vanhaa ja uutta tässä teoksessaan, mutta samalla se kuitenkin herätti minussa ristiriitaisia tunteita. Onhan se herkullista lukea ideoita kuinka modernissa maailmassa paaston voisi suorittaa vaikkapa puhelinpaastona. Jostain syystä se silti tuntui hassulta lukea tällaisia moderneja rituaaleja rinnatusten vaikkapa ukon vakkajaisten vanhojen rituaalien kanssa. Itse olen hyvin kiinnostunut historiasta, joten ehkä olisin sitten kaivannut enempi sen historiaopuksen vanhan kansan rituaaleista. Tässä ei luonnollisesti päästy kovin pintaa syvemmälle. Ihanaa oli kuitenkin saada sitä tietynlaista vertaistukea tätä lukiessa. En ole yksin kaipaamassa tuota suurempaa yhteyttä. Ja tulipahan luettua kattava listaus myös vanhoista perinteidemme jumaluuksista, emuista, puista sekä kalenterivuoden juhlista! :D
 
Tähdet: 3 / 5
 
Muualla luettu: Nörttitytöt   

tiistai 9. huhtikuuta 2024

Finale - Stephanie Garber


Kirjan nimi
: Finale (Finale)
Sarja: Caraval #3
Kirjailija: Stephanie Garber, suomentanut Kaisa Kattelus
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 2019, suomennos 2019
Sivumäärä: 396
Mistä: Kirjastosta
 
' Joka päivä Tella istui ainakin tunnin tarkkailemassa äitiä, toivoi että silmäluomet värähtäisivät, toivoi näkevänsä muutakin liikettä kuin rintakehän kohoilun. Tosin Jacks - Herttaprinssi - oli varoittanut, että kun Paloma heräisi, heräisivät myös muut kuolemattomat Kohtalot, jotka Legend oli vapauttanut korttipakasta.
Kohtaloita oli kolmekymmentäkaksi. Kahdeksan kohtalokasta paikkaa, kahdeksan kohtalokasta esinettä ja kuusitoista kohtalokasta kuolematonta. Useimpien keisarikunnan asukkaiden tavoin Tella oli aikoinaan uskonut, että nämä muinaiset olennot olivat pelkkiä myyttejä, mutta Jacks oli osoittanut, että ne olivat pikemminkin kuin julmia jumalia. '
s. 29
 
Finale jatkuu siitä mihin tämän trilogian toinen osa Valenda jäi. Tella on onnistunut pelastamaan äitinsä kortista, mutta samalla myös kaikki Kuolemattomat kohtalot ovat vapautuneet. Nyt henkeään pidätellen odotetaan milloin nämä kauhukertomusten julmat jumalat heräävät ja alkavat leikittelemään kuolevaisten elämillä.
 
Tella on elämässään myös vaikean valinnan edessä. Legendin identiteetti on viimein paljastunut hänelle. Hän saapuukin Tellan uniin joka yö ja heidän välisensä kissa-hiiri-leikki jatkuu. Mutta voiko Tella luottaa Legendiin, joka on julistautunut kruununperijäksi? Mitä hän oikeastaan haluaa Tellasta? Toisaalla on taas Herttaprinssi - kohtalo, jolla on jonkinlainen pakkomielle Tellasta. Hän haluaisi Tellan omakseen, mutta haluaako Tella kuitenkin käden mitan päässä pysyttelevän Legendin? 
 
Tellan sisko Scarlett on myös päättänyt tavata entisen kihlattunsa. Onhan Legendin näyttelijä Julian jälleen pettänyt hänen luottamuksensa. Tässäkin päädytään kosiokilpaan. Sitten Kohtalot kuitenkin heräävät ja tulevat sotkemaan pakkaa. Heidän heräämisellä on myös dramaattisia vaikutuksia Scarlettin elämään, kun heidän äitinsä salaisuudet rupeavat paljastumaan. Kamppailu Kohtaloiden kukistamiseksi on edessä, mutta liittolaisensa on tärkeää valita huolella.  
 
' Scarlettin tunteet olivat värien vilske, pyörre jossa versoi innostuksen sinivihreää, hermostuksen keltaista ja turhautumisen piparinruskeaa. '
s. 44 
 
Olipa taas kaikkia aisteja hivelevä kokemus palata Garberin luomaan maailmaan. En vain pääse yli siitä, kuinka taitavasti hän herättää sadunomaisen Caravalin henkiin. Garberin luoma maailma todella häikäisee. Rakastin hänen tapaansa kuvata tuota maailmaa niin vahvasti eri aistien kautta. Värit olivat läsnä ja voi sitä tapaa kuvata toinen toistaan uskomattomampia pukuja! Sen lisäksi esimerkiksi lakanatkin saattoivat tuoksua viileiltä tuulilta ja tähtikirkkailta öiltä. Ahh tämä on kyllä sarja, jonka haluaisin niin nähdä filmatisointina, niin uskomattoman värikylläinen ja visuaalinen kokemus se on jo pelkästään näin kirjojen sivuilta luettuna.
 
Mitä itse tarinaan tulee, niin tämä viimeinen osa onnistui yllättämään positiivisesti. Rakastuin nimittäin ikihyviksi tähän sarjaan ja sen tunnelmaan Caravalissa, mutta toinen osa jäi vähän junnaavaksi ensimmäisen osan pelin toisinnoksi, vain toisen siskon näkökulmasta. Nyt pelit on kuitenkin jätetty taakse ja Kohtalot ovat ne mitkä ovat vastassa. Eli pelien sijaan kaikki nuo uskomattomat asiat tapahtuvatkin täytenä totena. Kukaan ei ole herättämässä uudestaan henkiin, jos kuolema sinut korjaa. Tässä tarinassa oli selkeästi enemmän jännitystä ja Kohtaloiden tekojen kautta myös julmuutta kuin aiemmissa osissa. 
 
Pakko on kyllä nostaa hattua Garberille tästä maagisesta YA-sarjastaan. Nuo Kohtalot olivat sen verran herkullisia, että niistä olisi itsessään voinut kirjoittaa jo ihan oman useampi osaisen sarjan. Nyt paikoin tuntui, että näitä aineksia oli aivan liikaa yhteen pieneen kirjaan. Jäin kaipaamaan lisää. Oikeastaan vähän jopa harmitti, että miksi näitä niin kiinnostavia henkilöitä, paikkoja ja esineitä vain juoksutettiin sivujen läpi. Onneksi Garberilta on ilmestynyt suomeksikin jo uusi trilogia, joka sijoittuu tähän samaan maailmaan ja huhujen mukaan Herttaprinssi saattaisi löytyä niiltäkin sivuilta. Tiedänpähän minne suuntaan seuraavaksi :D
 
Tähdet: 4 / 5
 
Muut sarjasta lukemani osat:
 
 

perjantai 5. huhtikuuta 2024

Kuukausista julmin - Louise Penny


Kirjan nimi
: Kuukausista julmin (The Cruellest Month)
Sarja: Three Pines #3
Kirjailija: Louise Penny, suomentanut Susanna Paarma
Kustantaja: Bazar
Julkaisuvuosi: 2007, suomennos 2020
Sivumäärä: 462
Mistä: Kirjastosta

' Madeleine Favreau oli säikähtänyt hengiltä.
Hadleyn kartano oli tappanut hänet, niin Clara Morrow ainakin uskoi seisoessaan sen ulkopuolella. [- -]
Jokin oli havahtunut eilen illalla, löytänyt heidät kyyristelemässä tiukassa kehässä. Löytänyt ystäväjoukon tekemässä jotain typerää, hölmöä ja keskenkasvuista. Ei sen ollut tarkoitus olla mitään hölmöilyä enempää. Kenenkään ei olisi pitänyt kuolla. Eikä kukaan olisi kuollut, jos he olisivat pitäneet spiritistisen istuntonsa jossain muualla.' 
s. 95
 
On pääsiäinen ja Three Pinesin pienen kylän väki on piilottamassa pääsiäismunia ympäri kylää lasten löydettäväksi. Tosin aiemmista vuosista oppineena ei suklaisia munia. Kerran nimittäin karhu tuli ja söi ne kaikki. Sellaista se on Kanadan syrjäseuduilla. Nyt kylässä kuitenkin tapahtuu, sillä sinne on saapunut ihka aito wicca, jonka bistron ja majatalonpitäjä homopariskunta Gabri ja Olivier houkuttelevat pitämään spiritistisen istunnon. Mitään ei kuitenkaan tapahdu. Energiat ovat väärät. Kylä on liian onnellinen ja kaikki negatiivinen on syöpynyt sen reunalla sijaitsevaan Hadleyn kartanoon. Sovitaankin siis uusi istunto pidettäväksi kartanolla - kammottavin seurauksin. Yksi istuntoon osallistujista säikähtää hengiltä! 
 
Poliisissa tapaus kuitenkin herättää epäilyjä. Miksi vaarallista laihdutuslääkettä löytyy hoikan Madeleinen ruumiista niin valtaisa annos? Voisiko kyseessä sittenkin olla tarkkaan suunniteltu murha? Rikoskomisario Gamachen on siis aika palata jälleen Three Pinesiin ja ottaa selko tapahtuneesta. Kuka olisi halunnut pahaa Madeleinelle, joka oli kuin kaiken valaiseva aurinko? Gamachella on visainen pähkinä purtavanaan, varsinkin kun vuosien takaisen tapauksen varjot rupeavat horjuttamaan hänen poliisin asemaansa. Onko joku hänen murharyhmästään oikeasti myyrä, joka toimii häntä vastaan? 

' "Se on jänis", Ruth sanoi kuin hidasälyisille lapsille. "Miksi sillä on nuo?"
Hän osoitti suklaamunia.
"Milloin jänikset ovat alkaneet munia?" Ruth jatkoi itsepintaisesti katsellen hämmentyneitä kyläläisiä. "Ettekös ole koskaan ajatelleet sitä? Mistä se sai munat? Suklaakanoilta varmaan. Pupun on täytynyt varastaa munat karkkikanoilta, jotka nyt etsivät poikasiaan. Hätääntyneinä."
Vanhan runoilijan sanat loivat Claran mieleen oudon selkeän kuvan suklaakanoista juoksemassa epätoivoisesti ympäriinsä muniaan etsimässä. Pääsiäispupun varastamia muniaan. '
s. 11
 
Ah kuinka mainio cozy crime dekkari tämä olikaan. Kaksi edellistä osaa olivat ihan mukavia kuitenkaan tekemättä sen kummempaa suurta vaikutusta. Tästä ehkä kertoo jo sekin, että tässä on pyörähtänyt useampi vuosi ennen kuin tartuin viimein tähän sarjan kolmanteen osaan. Ja nyt Penny tulikin lunastaneeksi paikkansa varmasti seurattavien dekkarisarjojeni parissa! 
 
Ai että Three Pinesin pieni kyläyhteisö on niin mainio. Ylipäätänsä olen jo Christieiden kanssa koukuttunut tällaisiin pikku paikkakuntiin, mutta Penny on onnistunut luomaan sen lisäksi vielä niin herkullisen omalaatuiset henkilötkin tuonne kylään. Esimerkiksi tuo vanha runoilija Ruth, joka on kylmäkiskoinen ärripurri, mutta nyt pienet ankanpoikaset sulattivat hänen sydämensä. Tai bistroa pitävät aina niin ystävälliset Gabri ja Olivier. Sitten on tietystä taiteensa kanssa jumissa painiva hyväsydäminen Clara ja ei voi olla mainitsematta itse rikoskomisaari Gamachea, joka jotenkin sujahtaa niin saumattomasti kyläläisten joukkoon. Raikkaat tuulahdukset olivat myös kylässä vieraileva wicca sekä entinen metsuri, joka kuuli puiden äänet.
 
Vaikka kyseessä on dekkari niin jotakin aivan ihastuttavaa lämpöä tässä sarjassa on. Miljöön kuvaus saa haluamaan päästä käymään Three Pinesissa, ja tällä kertaa myös tuo itse murhajuoni oli herkullinen ja mukavan omaperäinen. Ainakaan minä en osannut valita ketä lähtisin epäilemään eniten. Vähän epäilyttäväähän se on, että ensimmäisessä osassa kuvattu hiljainen pikkukylä, jossa ei edes ole poliisia, saati tapahdu rikoksia, on nyt vaatinut Gamachen apua jo kolmesti. Mutta samalla on ihanaa palata aina uudestaan ja uudestaan näiden lämpimien kyläläisten joukkoon. Nyt huhtikuussa sarjasta julkaistaan yhdennentoista osan suomennos ja joulukuussa jo taas siitäkin seuraava. Eli näyttää siltä, että pääsen pakenemaan tähän ihanaan kylään vielä monen monituista kertaa.

' Kun Three Pinesin kerran löysi, sitä ei koskaan unohtanut. Useimmat tosin olivat eksyksissä sen löytäessään. '
s. 10

Tähdet: 4.5 / 5

Muut sarjasta lukemani osat:


sunnuntai 31. maaliskuuta 2024

Vuodet - Annie Ernaux


Kirjan nimi
: Vuodet (
Les années)
Kirjailija: Annie Ernaux, suomentanut Lotta Toivanen
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2008, suomennos 2022
Sivumäärä: 215
Mistä: Kirjastosta
 
' Ehkä jäljellä ei ole enää muita kuvia kuin nämä, jotka muistin hapertuessa ovat säilyneet:
 saapuminen tuhoutuneeseen kaupunkiin ja pakoon luikkiva kiimainen narttukoira
 ensimmäinen koulupäivä pääsiäisloman jälkeen, hän ei tunne ketään
 äidinpuoleisen suvun retki Fécampiin, junavaunuissa puiset penkit, mummilla musta olkihattu ja serkut riisuutumassa rannalla peppu paljaana
 paidankaistaleesta joululahjaksi tehty kavionmuotoinen neulatyyny
 Bourvilin tähdittämä elokuva Pas si bête
 salaiset leikit, korvanlehtien nipistely verhonpidikkeillä. '
s. 28
 
Annie Ernaux on on vuonna 1940 syntynyt ranskalainen nainen. Tämä on hänen tarinansa. Hänen muistelmansa. Silti samalla se on kudelma koko ranskalaisen yhteiskunnan kehityksestä. Yksityinen ja yhteinen lomittuvat. Voiko yksilön kautta kokoa yhteisen muutoksen? Yhteiset tunteet? 
 
Annie on syntynyt pientä kyläpuotia pitäville vanhemmille. Lapsuudessa vielä muistellaan toista maailmansotaa ruokapöydässä. Välähdyksiä ja muistoja yhteisistä hetkistä. Annie kokee kuitenkin luokkanousun. Hän ei kuulu enää kotiinsa mutta ei silti myöskään täysin yliopiston älykköpiireihin. Maailma muuttuu. Tavarapaljous, naisten oikeudet ja kommunistisen politiikan taittuminen tehokkuusajatteluun. Nuoruuden palon jälkeen vanhempi nainen katsoo muutosta rauhallisemmin. Enää ei tarvitse itse nousta barrikadeille. Jokaisella sukupolvella on omat asiansa. Lapset kasvavat, avioero, suhteet nuorempiin miehiin. Enää ei tarvitse häpeillä. Halu taltioida tuo kaikki. Aika jota ei enää ole.
 
' Uudessa yksinäisyydessään hän kokee ajatuksia ja tuntemuksia, jotka parisuhde-elämä pyyhkii pois, ja niinpä hän keksii kirjoittaa "eräästä naiskohtalosta" vuosilta 1940-1985, jotakin sellaista kuin Maupassantin Elämän tarina. Siinä aistisi ajankulun hänen kauttaan ja ulkopuolellaan, se olisi "totaaliromaani", jonka lopussa luovuttaisiin kaikista ihmisistä ja tavaroista: vanhemmista, aviomiehestä, omilleen muuttavista lapsista, myydyistä huonekaluista. Hän pelkää eksyvänsä todellisuuden moninaisiin säikeisiin. Miten hän voisi järjestää muistinsa, joka on täynnä tapahtumia, pieniä sattumuksia, niitä lukemattomia päiviä jotka johdattivat hänet tähän päivään? '
s. 139  
 
Tämä on teos, josta on vaikea kirjoittaa. Ehkä takakannessa tämä on tiivistetty parhaiten: "Valokuvat ja filminpätkät omasta elämästä punoutuvat yhteen elokuvien, tuotemerkkien ja historiallisten tapahtumien kanssa. Syntyy kollektiivinen muistelma, joka on intiimi ja tunnistettava, yksityinen ja yleinen." Olen aiemmin lukenut Ernauxilta Isästä / Äidistä  teosparin kun hän voitti Nobelin 2022. Jo siinä kävi selväksi, että Ernauxilla on aivan oma tapansa kertoa. Hän yhdistää kuin ulkopuolelta katsellen oman elämänsä ja laajemmankin yhteiskunnallisen kehityksen. Syntyy kudelma, joka koskettaa ja puhuttelee laajemmin.  
 
Vuodet ei kuitenkaan noussut niin vaikuttavaksi lukukokemukselle itselleni. Vuodet on selkeästi uudempaa tuotantoa, kuin 80-luvulla kirjoitettu Isästä / Äidistä. Ernaux on vienyt nyt jo niin äärimmilleen tuon oman kerrontatyylinsä, että siitä oli jo hiukan liiankin haastavaa saada otetta. Asioita ja muistoja vyörytettiin lukijan silmille sellaisella vimmalla, että lukijana oli aivan ähkyssä. Edes vähän ilmaa olisi voinut jättää. Vaikka teos on vain kaksisataa sivua, niin silti sen kanssa meni hetki lukiessa. Niin paljon listattiin kunkin ajan sarjoja, elokuvia, musiikkia, poliitikkoja, uusia tuotteita, jotka mitkään eivät sanoneet minulle yhtään mitään enkä siten saanut tähän kosketuspintaa. 
 
Olen hiljattain alkanut käymään kirjastomme lukupiirissä, joka koostuu muuten aika pitkälti eläkeläisistä. He puolestaan pitivät teoksesta. Se nosti heille muistoja mieleen, ovathan he kokeneet nuo ajat ja muutokset. Ehkä näin alle kolmikymppisenä olin vain liian nuori tälle kirjalle. Vasta aivan lopussa, kun päästiin minunkin tietämiin asioihin, pääsin hiukan teoksen imuun. Silti sen kerrontatapa tuntui edelleen raskaalta. Ernauxilla on ollut kauhea vimma kertoa kaikki. Ymmärrän teoksen ansiot, mutta en voi varauksetta kuitenkaan suositella.
 
Tähdet: 2.5 / 5
 
 

torstai 28. maaliskuuta 2024

Hiirenloukku - Agatha Christie


Kirjan nimi
: Hiirenloukku (
Three Blind Mice and Other Stories)
Kirjailija: Agatha Christie, suomentanut Kirsti Kattelus, Satu Mononen & Tuija Räsänen
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 1948, suomennos 1990
Sivumäärä: 224
Mistä: Omasta hyllystä
 
' Mutta nyt komisariota kiinnostivat nuo kaksi osoitetta ja sivun ylälaitaan pienellä käsialalla kirjoitettu lause. 
Hän käänsi päätään kun ylietsivä Kane astui huoneeseen.
"Tulkaahan tänne, Kane. Katsokaa tätä."
Kane seisoi hänen takanaan ja vihelsi matalasti lukiessaan. " 'Kolme sokeaa hiirtä'! Ällistyttävää!"
"Niin." Parminter avasi laatikon, otti esiin muistilehtiön arkin puolikkaan ja laski sen muistikirjan viereen työpöydälleen. Se oli ollut huolellisesti kiinnitettynä murhatun naisen vaatteisiin.
Siihen oli kirjoitettu: Tämä on ensimmäinen. Sen alla oli lapsellinen piirros kolmesta hiirestä ja pari tahtia sävelmästä.
Kane vihelsi sävelmää pehmeästi. Kolme sokeaa hiirtä juosta vilistää... '
s. 25-26
 
Molly ja Giles ovat perineet vanhan kartanon, jonka he ovat nyt muuttaneet täyshoitolaksi. He odottavat varsin jännittyneinä ensimmäisiä vieraita saapuviksi. Ikäneito rouva Boyle, hiukan omituinen nuoriherra Wren sekä majuri Metcalf ovat varsin sekalainen seurakunta, mutta kyllä he pärjäävät. Yöllä iskee kuitenkin kauhea lumimyrsky, jonka saattelemana tulee vielä yksi vieras. Sitten tiet ovat poikki ja he ovat omillaan. Molly saa kuitenkin puhelun poliisilta. Lontoosta on löydetty muuan vanha rouva murhattuna. Murhaajalta on myös pudonnut muistikirja, jossa lukee murhatun naisen osoitteen lisäksi Mollyn ja Gilesin täyshoitolan nimi sekä katkelma vanhasta lastenlorusta Kolme sokeaa hiirtä. Yksi poliisi pääsee suksilla kartanolle selvittämään tilannetta, mutta muuten he ovat omillaan. Kuka heistä on murhaaja? Ja jos yksi ruumis on jo löytynyt, niin ketkä ovat nuo kaksi muuta poloista sokeaa hiirtä, jotka ovat hänen tähtäimissään?

Kolme sokeaa hiirtä päänovellin lisäksi tässä kokonaisuudessa oli myös seitsemän muuta lyhyttä novellia. Näissä novelleissa selvitetään niin mittanauhamurhaa, liian hyvän palvelijan tapausta, häädetyn talonmiehen lesken manauksia, väärästä kerroksesta löytynyttä ruumista, pienen lapsen kidnappausta, väärää asiaa tilannutta ja pian kuollutta ravintolan vakioasiakasta sekä murhaa, jonka peräti kaksi henkilöä tunnustaa. Näissä pienissä tarinoissa seikkailivat Christien vakikasvot eli iki-ihanat neiti Marple sekä Hercule Poirot. Viimeisessä oli myös minulle uusi tuttavuus herra Quin, jolla on ilmeisesti ihan omakin novellikokoelmansa.
 
' Neiti Marple, tuo herttaisen näköinen - ja joidenkin väittämän mukaan myrkkykielinen - ikäneito joka asui pappilan viereisessä talossa, sai vieraan hyvin varhain - vajaan puolen tunnin kuluttua rikoksen havaitsemisesta. Hänen luokseen tuli poliisikonstaapeli Palk, joka sormeili tärkeän näköisenä muistikirjaansa. "Esittäisin muutamia kysymyksiä, jos sopii."
Neiti Marple kysyi: "Liittyvätkö ne rouva Spenlowin murhaan?"
Palk ällistyi. "Saanko kysyä, miten te siitä kuulitte?"
"Kala", neiti Marple sanoi.
Vastaus oli konstaapeli Palkista täysin ymmärrettävä. Hän oletti aivan oikein että kalakauppiaan poika oli tuonut tiedon yhdessä neiti Marplen ilta-aterian kanssa. '
s. 93 
 
Tämä novellikokoelma koostui tosiaan kahdeksasta tarinasta, joskin puolet tilasta vei tuo tunnetuin näistä eli Kolme sokeaa hiirtä. Siinä olikin lähemmäs sata sivua, joten kyseessä oli selkeästi ihan kunnon Christien tarina. Minun on pitänyt jo pitkään lukea tämä novellikokoelma, sillä niin usein tuo Hiirenloukku (toiselta nimeltään tosiaan Kolme sokeaa hiirtä) on tullut vastaan erilaisissa kesäteatterimainoksissa. Nyt kun ihan Helsingin kaupunginteatterissa pyörii tästä produktio, päätin viimein ottaa itseäni niska kiinni ja tutustua minkälaisesta pähkinästä tässä onkaan kyse. Ja juuri sopivasta osui tälle maaliskuulle tuo valtaisa takatalven lumipyry, kun tätä luin eli pystyin hyvin samaistumaan lumen saartamaan kartanoon.
 
Tätä novellikokonaisuutta on oikeastaan varsin haastava arvostella, sillä niin epätasainen se oli. Kolme sokeaa hiirtä oli mielestäni varsin herkullinen ja hyvin rakennettu novelli suljettuine tiloineen ja erilaisine henkilöineen. Nämä muut novellit taas olivat aika vaihtelevia. Luonnollisesti kun sivutilaa on vain se 15-20 sivua niin kovin monimutkaisia kommervenkkeja ei niihin ole voinut kirjoittaa. Olen kuitenkin tottunut Christien kanssa yllättymään tuon murhaajan suhteen ja jotkut näistä olivat jo aivan liian selkeitä heti alusta lähtien. Onneksi osa kuitenkin jaksoi yllättää pienestä sivutilastaan huolimatta. Monet näistä olin myös parin vuoden sisään nähnyt filmatisointeina, joka ei auttanut asiaa. Perustankin siis arvioni pitkälti tuohon päänovelliin, mutta ihan mukava oli saada myös pikaiset muistutukset Marplesta ja Poirotista. Kauhukseni nimittäin tajusin, että en ole tainnut lukea yhtään tarinaa heistä kokonaiseen vuoteen!
 
Tähdet: 3.5 / 5