Metsästäjä, keräilijä, kasvattaja - Michaeleen Doucleff

Kirjan nimi: Metsästäjä, keräilijä, kasvattaja - Alkuperäiskansojen kasvatusoppeja (Hunt, Gather, Parent. What Ancient Cultures Can Teach Us About the Lost Art of Raising Happy, Helpful, Little Humans)

Kirjoittaja: Michaeleen Doucleff, suomentanut Auri Paajanen ja Susanna Tuomi-Giddings
Kustantaja: Siltala

Julkaisuvuosi: 2021, suomennos 2022

Sivumäärä: 295

Mistä: Kirjastosta

 

' Tässä kirjassa keskitytään kulttuureihin, joiden hallussa on valtava määrä hyödyllistä tietoa: metsästäjä-keräilijöihin ja muihin samantapaisten arvojen varassa eläviin alkuperäiskulttuureihin. Nämä kulttuurit ovat hioneet kasvatusstrategioitaan tuhansien vuosien ajan. Isoäidit ja isoisät ovat välittäneet tietoa uusille sukupolville ja antaneet tuoreitten äitien ja isien käyttöön valtavan määrän erilaisia tehokkaita työkaluja. Vanhemmat siis tietävät, miten saada lapset auttamaan kotona ilman erikseen pyytämistä, miten sada sisarukset tekemään yhteistyötä (eikä tappelemaan) ja miten pitää kuria huutamatta, torumatta ja jäähyjä jakelematta. He taitavat motivoinnin ja ovat erinomaisia kehittämään lasten toiminnanohjauskykyä, johon sisältyvät sellaiset taidot kuin resilienssi, kärsivällisyys ja itsehillintä. '

s. 14-15 

 

Doucleff on kemian tohtori ja tiedetoimittaja, jolla on ongelma. Aamuisin hän jo pelkää tulevaa päivää, sillä elämä kolmivuotiaan Rosyn kanssa on yhtä taistelutannerta. Eräällä haastattelumatkalla Mayojen kylään hän kuitenkin suorastaan hämmentyy. Miten ihmeessä heidän lapsensa ovatkin niin avuliaita ja ystävällisiä? Eikä vanhempien edes tarvitse käskeä heitä tiskaamaan, kun astiat on jo pesty! Keskusteltuaan mayavanhempien kanssa Doucleff rupesikin pohtimaan voisiko näillä eri alkuperäiskansoilla olla jotakin annettavaa kasvatuksen saralla. Nimittäin kun tarkastelee länsimaista kasvatustapaa, saattaa huomata, että se ei aina olekaan se kaikista toimivin.

 

Tämä teos on siis Doucleffiin vastaus siihen, miten lapsia tulisi ehkä sittenkin kasvattaa. Se on jaettu viiteen osioon, joista ensimmäisessä puhutaan vinksahtaneesta villistä lännestä, eli mikä kaikki täällä onkaan pielessä vanhemmuudessa. Sitten tutustutaan mayojen, inuiittien ja hadzojen tapaan hoitaa kasvatusta, eli kuinka saada lapsi auttavaiseksi, tunnetaitoja osaavaksi ja itsevarmaksi. Teoksessa siis valotetaan tarinallisesti, miten Doucleff itse koki nämä asiat vieraillessaan näissä eri heimoissa ja niiden lomassa on yhdeksän käytännön osiota auttavaisuudesta, yhteistyökyvystä, motivoinnista, oman suuttumuksen hillitsemisestä, sanattomasta kurinpidosta, tarinoiden ja roolileikkien hyödynnyksestä, itseluottamuksesta ja omatoimisuudesta sekä perheen tukiverkosta. 

Mitä siis sain teoksesta irti? Oikeastaan aika mukavasti. Kaikkea ei jälleen tarvitse allekirjoittaa, mutta pidin siitä että Doucleff on oikeasti kahlannut paljon tutkimuksia läpi tätä teostaan varten. Tiesitkö esimerkiksi että vauvojen kellotetut ruokavälit ovat peräisin 1700-luvun lastenkodeista joissa oli satoja vauvoja? Itseasiassa Doucleff tuo ilmi, että monet itsestään selvinä pidetyt länsimaiset kasvatusmetodit eivät suinkaan perehdy mihinkään tutkittuun tietoon. Doucleff kyseenalaistaakin nykyajan roinapaljouden, jatkuvan virikemyllyn ja loputtoman kehumisen. Valtavan leluvuoren sijasta lasta olisi hyvä osallistaa oikeisiin kodin askareihin. Kyllä lapset keksivät aina tekemistä ja he tykkäävät osallistua kodin hommiin. Pitää vain hyväksyä, että heidän panoksensa kotitehtäviin voi olla aluksi enemmän lisäsotkua kuin hyötyä, mutta ajan saatossa tämä tulee kääntymään plussan puolelle. Älä siis torju lapsen auttamisintoa vaan osallista häntä yhdessä tekemiseen konkreettisin avunpyynnöin ja niin ajan saatossa lapsesta on kasvanut kotitoissään auttava mayojen kaltainen ihannelapsi. Virikemyllynkin sijasta Doucleff kehottaa pikemminkin ottamaan lapsen mukaan aikuisten elämään kuin elämään itse täysin lapsen ehdoilla ravaamalla joka päivä eri leikkitreffeillä ja harrastuksissa, joista ei itse nauti. Mielenkiintoinen ja ei niin intuitiiviselta kuulostava neuvo oli myös luopua kehumisesta. Toisaalta jos jatkuvasti kaikki on niin superlatiivista niin ehkä ne oikeat asiat sitten hukkuvat siihen sanatulvaan ja lässytykseen.

Doucleffin pääpointin voisikin tiivistää seuraavanlaiseen yhtälöön: harjoittelu + aikuisen esimerkki + huomioiminen = opittu taito. Doucleff kehottaakin antamaan lapselle tilaa harjoitella oli kyse sitten kotitöissä auttamisessa tortilloja pyörittäessä tai tunnetaitojen hahmottamisessa. Inuiiteilla onkin vahvana ajatus, että lapsi ei ole tarkoituksellisesti hankala tai koettele rajojaan, hän vain vasta harjoittelee kuinka toimia oikein. Aikuisen esimerkki onkin siinä pääroolissa. Eli esimerkiksi jos lapsi räyhää niin tärkeätä olisi pysyä itse rauhallisena. Vastata energiapurkaukseen matalalla energialla, hiljaisella puheella ja kosketuksella. Suorien käskyjen, kuten älä vedä kissaa hännästä, sijasta voi olla myös hedelmällisempää sanoa au, kissaan sattuu. Katse, tekojen seurausten kertominen, kysymykset ja omat teot ovat inuiittien kasvatustyökaluja.  Näin lapsi voi prosessoida tekojaan eikä vain kuulla kieltoja ilman syytä. Hadzojen tapaan puolestaan on tärkeätä antaa lapsille autonomiaa. Se ei tarkoita lapsen tahdon mukaista elämää. Lapsi on siis perheen täysivaltainen jäsen myös vastuineen. Vanhemmat päättävät missä ollaan ja lapsi voi sitten näissä raameissa toimien harjoitella omia päätöksiä ja omatoimisuutta ilman jatkuvaa neuvo ja ohjeistustulvaa. Mayoilta myös opitaan, että pakottamalla ei hyvää tule. Sen sijaan tarjoa mahdollisuuksia osallistua, mutta lapsi saa myös kieltäytyä tehtävästä tai tehdä sitä omalla tavallaan. Joskus jo toteaminen, että Rekun kuppi on tyhjä, sillä varmaan on nälkä, voi auttaa lasta keksimään, että koiralle voisi tarjota ruokaa.

Oma lapseni on tosiaan vielä sylivauva tasolla, joten vielä en näitä kirjan oppeja ole saanut testikäyttöön. Oli kuitenkin mielenkiintoista seurata Doucleffin omia selostuksia, kuinka hänen kauhukakara Rosynsa koki muutosta, kun kirjailija kokeili näitä metodeja häneen. Kaikkea ei luonnollisesti voi yks yhteen siirtää paikasta toiseen, mutta inspiraatiota tämä teos ainakin tarjosi sekä uusia näkökulmia. Ei siis ihme, että kirjastossa tähän tuntuu edelleen olevan jatkuvat varausjonot. Katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta saatanpa jopa myöhemmin elämässä palata vilkaisemaan mitäs tässä teoksessa sanottiinkaan. Vähintään se näyttää, että asiat voi tehdä monin eri tavoin eikä länsimainen kasvatustyyli ole se ainut oikea.

Tähdet: 4 / 5

Muualla luettu: Lähiömutsi ja Kirjojen pyörteissä

  

Dunkelblum - Eva Menasse

Kirjan nimi: Dunkelblum (Dunkelblum)

Kirjoittaja: Eva Menasse, suomentanut Raija Nylander
Kustantaja: Siltala

Julkaisuvuosi: 2021, suomennos 2022

Sivumäärä: 494

Mistä: Kirjastosta

 

' Dunkelblumin asukkaat tietävät toisistaan kaiken, ja ne muutamat mitättömät pikkuasiat, joita he eivät voi tietää, joita he eivät voi keksiä ja joista he eivät myöskään voi olla vain piittaamatta, eivät ole toisarvoisia vaan niillä on mitä suurin rooli: Se mikä ei ole yleisessä tiedossa, muuttuu hallitsevaksi kuin kirous. Ne muut, kaupungin uudet asukkaat ja sinne avioituneet, eivät tiedä juuri mitään. '

s. 9

On vuosi 1989. Eurooppa elää murroksen aikaa. Rautaesirippu on kaatumassa. Itävallan ja Unkarin rajalla sijaitsee myös pieni ja unelias Dunkelblumin kylä. Se on niin syrjässä, että kukaan tuskin edes muistaa sen olemassaoloa. Näinä aikoina rajakylät kuitenkin nousevat takaisin unholastaan. Kaupunkiin saapuu muukalainen kyselemään menneisyydestä ja juutalaista nuorisoa tulee raivaamaan esi-isiensä hautuumaataan takaisin entiseen loistoonsa. Myös muutama oman kylän asukki heräilee pohtimaan, mitä kaupungin historiassa onkaan tapahtunut. 

 

Menneisyys on tässä kaupungissa nimittäin ollut visusti haudattuna. Sen asukit ovat eläneet läpi natsien vainojen, puna-armeijan terrorin ja nyt oman itsenäisen aikansa. Vaikka kaikki tuo on jäänyt taakse, eivät menneisyyden haamut silti jätä rauhaan. Se tiedetään kuka oli kenenkin puolella. Mutta kaikista synkimmistä asioista vaietaan visusti. Ne ovat mennyttä. Nuoriso ei voisi ymmärtää. Ajan rattaat voivat nostaa paholaisen päätä. Menneisyys on jatkuvasti läsnä, mutta kuin verhon takana kuikuilemassa. Ja nyt se kaikki pyrkii tulemaan päivänvaloon...

 

' Kolmas, huomattavan iso ryhmä nuorempia taas yritti saada selville, mistä ylipäätänsä oli kyse, mihin ne vihjeet rikoksista ja sodan lopusta, haudoista ja työläisistä ja vieraista seremonioista oikein viittasivat. Pelästynein, kuumottavin kasvoin he puhuivat vanhemmille, jotka vääntelehtivät, vaikenivat, sättivät ja nilkuttivat välillä kiireesti paikalta. Mitä kauemmin melko sivulliset tarkkailijat kuten Gellért ja Lowetz seurasivat sitä ja kuuntelivat salin poikki lentäviä lauseenpätkiä, sitä selvemmäksi kävi, että kaupunki oli jakautunut kahteen ryhmään: niihin, jotka eivät sanoneet mitään, ja niihin, jotka eivät tosissaan, vannon sen Jumalan ja lasteni nimeen, olleet ikinä ikinä ikinä kuulleet koko asiasta. Että olisi muka olemassa jotain, mistä ei ollut koskaan puhuttu? Salaisuus, rikos, paha teko, luuranko kaapissa? '

s.364

 

Dunkelblum on moniääninen teos. Sen sivuilla jokaisella kyläläisellä on oma paikkansa ja äänensä. Horkka, jonka jo pelkän nimen mainitseminen nostaa monilla niskakarvat pystyyn. Resi, joka sai kaupungin hotellin hoiteisiinsa kun juutalaisille tuli äkkilähtö. On luomutilan pitäjiä Malnitzeja, jotka kurkottavat korkeammalle ja jonka tytär on hiukan liiankin innokas selvittelemään menneisyyden haamuja. On myös pormestaria kiperässä tilanteessa, juutalaista elintarvikekauppiasta, tohtoria joka tuli toisen tilalle noina hulluina vuosina, homoa matkatoimiston pitäjää ja entisiä natsiörmyjä kantakapakassaan. Hahmokavalkadi on laaja. Menneisyydessä toiset nauttivat, toiset pyrkivät selviytymään ja osa toimii vain "joukkion mukana".

 

Vaikka Menasse avaakin laajasti itävaltalaista haavaa pienen Dunkelblumin kylän avulla, en silti saanut tästä teoksesta oikein otetta. Menassen kerronta on paikoin varsin rönsyilevää ja lukeminen vaatii keskittymistä. Ehkä jonakin toisena aikana olisin lumoutunut hänen omintakeisesta kerrontatyylistä, mutta näin vauva-arjen ja unenpuutteen pehmittävät aivoni eivät vain millään jaksaneet pysyä noiden pitkien lauseiden matkassa. Ne tuntuivat enimmäkseen vain vaikeaselkoisilta. Toisaalta teoksen ansio on käsitellä menneisyyden haavoja moniäänisesti, mutta samalla koen sen olevan sen kompastuskivi. Ainakaan tämä lukija ei pysynyt ollenkaan perässä kukas henkilö tämä nyt olikaan ja miten hän liittyi mihinkin. Nimet ja vaihtuvat kertojat vain sujahtivat tietoisuuteni ohi ja välillä lukeminen tuntui siltä kuin koittaisin heikolla uimataidolla vain räpiköidä pinnalla. Näen silti teoksen potentiaalin, mutta väsyneillä aivoilla ei kannata tähän tarttua. Dunkelblum on teos, joka vaatii rauhoittumista ja keskittymistä.

 

Tähdet: 2 / 5

Muualla luettu: Oksan hyllyltä ja Kirjavinkit

Hengittämisen taito - Joel Haahtela

Kirjan nimi: Hengittämisen taito

Kirjoittaja: Joel Haahtela
Kustantaja: Otava

Julkaisuvuosi: 2020

Sivumäärä: 176

Mistä: Kirjastosta

 

' Myöhemmin illalla palasin äidin luota kotiini Mariankadulle ja tunsin itseni onnelliseksi ja samalla hyvin väsyneeksi. Ajattelin miten paljon olin rakastanut isää ja miten paljon vieläkin rakastin. Mutta miksi isä oli kadonnut minun elämästäni niin kokonaan, ja mitä kaikelle minun lapsenrakkaudelleni kävisi jos todella löytäisin hänet? '

s. 10-11

 

Mies on hukassa elämässään. Lapsuudessaan hänen kreikkalainen isänsä vain otti ja katosi. Lapsi ikävöi isäänsä, odotti sairaalassa hänen paluutaan ja lopulta kielsi koko kreikan kielen elämästään. Nyt aikuisena menneisyys on ruvennut keriytymään auki. Kuka minä olen ja mistä tulen? Miksi isä lähti? Hän opettelee jälleen kreikkaa ja päättää lopulta lähteä matkalle. Ehkä joku isän sukulaisista tietäisi minne tämä on kadonnut.

 

Miehen tie viekin hänet viimein Kreikan edustalla olevalle yksinäiselle saarelle. Sinne ei kulje edes laivoja. Joskus jotkut harvat pyhiinvaeltajat etsiytyvät saarelle tapaamaan sen vanhusta. Ilmeisesti myös miehen isä on tehnyt tuon matkan. Ehkä tuolla karulla saarella, jossa eletään rauhassa vain messusta toiseen, voi ihminen löytää viimein sisäisen rauhan. Voiko elämällä olla sen suurempaa tarkoitusta? Saarella mies kohtaa isänsä ja samalla ehkä myös itsensä.

 

' En ymmärrä palveluksesta kovinkaan paljon, mutta heidän rukouksensa koskettaa minua. Aikakin tuntuu kuluvan hitaammin, hyvin syvällä, se tuskin etenee. Kuulen suitsutusastian helinän hiljaisessa kirkossa, ja minusta tuntuu kuin ääni tulisi vuosisatojen ja vuosituhansien takaa, hämärästä synagogasta, Juudean autiomaan reunalta, talvisen Palestiinan kaukaisesta illasta. Helinä kantaa mukanaan ammoin lausuttuja rukouksia, jo kauan sitten unohtuneita sanoja. Se on täynnä arkisia toiveita, pieniä murheita ja äitien surua, ääneen lausumattomia pyyntöjä, jotka eivät koskaan toteudu. Se kuljettaa mukanaan askeleita kiveyksellä ja yön tuulta, ihmisiä, jotka ovat kauan sitten kadonneet ja muuttuneet tomuksi, sekoittuneet hiekkaan, palanneet takaisin maaksi, josta ovat tulleet, nousseet taivaalle, sataneet alas, toiseen paikkaan, toiseen maahan ja toiseen aikaan.

Isä laulaa ja lukee, enkä minä tunne sitä miestä, jonka näen edessäni. Ja silti juuri hän on minun isäni. '

s. 78-79 

 

Luin vuosi sitten Haahtelan pienoisromaanitrilogian ensimmäisen osan Adélen kysymyksen ja lumouduin sen sivumääräänsä suuremmasta tarinasta. Haahtela oli onnistunut pohtimaan elämän suuria kysymyksiä puhuttelevasti ja voimallisesti. Tuo herkkä teksti vain polveili eteenpäin vieden tämän lukijan aivan mukanaan. Tartuin siis suurin odotuksin tähän teokseen. Saamasta tematiikasta ammentavaan toiseen pienoisromaaniin omine itsenäisine tarinoineen. Tässä olikin paljon samaa kuin edellisessä: itseään etsivä mies, joka lähtee matkalle selvittämään, mikä on oikeasti tärkeätä. Hän kokee myös hengellistä valaistumista. Ja ohessa pohditaan tosiaan niitä elämän suuria kysymyksiä luonnollisena osana kerrontaa.

 

Tällä kertaa Haahtelan kerronta ei kuitenkaan päässyt minulla ihon alle. Vaikka se oli jälleen kauniin polveilevaa, sen sisältö ei tuntunut niin puhuttelevalta kuin viimeksi. Tällä kertaa en kokenut valaistumista tai suurta myötäelämistä. Pienoisromaaneissa on niin paljon potentiaalia voimalliseen kerrontaan, kun kaikki ylimääräiset rönsyt on voitu karsia pois. Tässä kuitenkin tuntui olevan hiukan liikaa aikaa ennen saarta, vaikka juuri tuo karu luostarimiljöö ja isän ja pojan kohtaaminen oli se mikä minua kiinnosti. Hienovaraisessa hengellisessä pohdinnassa Haahtela on elementissään. Ehkä mielentilani oli myös väärä. En pääse vauva-arjessani niin tehokkaasti heittäytymään kirjojen matkaan. Lukemisesta tulee katkonaista, syvälliselle pohdinnalle ei riitä resursseja. Aion silti tutustua ehdottomasti Haahtelan trilogian viimeiseen itsenäiseen teokseen eli Jaakobin portaisiin. Monet ovat nimittäin kehuneet sitä näistä pienoisromaaneista parhaaksi. On se myös pakko myöntää, että Haahtela osaa kirjoittamisen taidon. Tällainen lukukokemus kuitenkin tällä kertaa.

 

' Jos ihminen ei saa mitään muuta tehdyksi elämänsä aikana, isä Theodoros sanoo, hänen pitäisi istuttaa edes yksi puu. Jos hänellä on nöyryyttä, hän istuttaa monia puita ja tekee siten hyvän työn. '

s. 96 

 

Tähdet: 3 / 5

 

Muualla luettu: Tuijata, Lumiomena, Hemulin kirjahylly, Ja taas kirja kädessä, Sheferijm, Kirjojen kuisketta, Kirjat kertovat, Mummo matkalla, Kirjarikas elämäni, Kirja vieköön!, Sinimarjan matkassa, Kirjapiisku, Kirjatimpuri ja Ankin kirjablogi  

Englantilainen romanssi - Niina Mero

Kirjan nimi: Englantilainen romanssi

Kirjoittaja: Niina Mero
Kustantaja: Gummerus

Julkaisuvuosi: 2019

Sivumäärä: 379

Mistä: Kirjastosta

 

' En tiennyt, miten olisin selittänyt Helille haluttomuuteni matkustaa Englantiin. Hänkin tiesi, kuinka paljon rakastin englantilaisia kirjailijoita, komisarioita ja romantiikan ajan taidetta. Matkustin Englantiin nojatuolissani lähes joka ilta, ja se oli täydellistä. Mutta todellisuus ei koskaan vastaa mielikuvaa vaan tuottaa aina pettymyksen. Minä tiesin kokemuksesta, mitä tapahtuisi, jos antaisin romanttisten haavekuvieni täyttää mieleni ja kuvittelisin, että voisin kokea todellisessa maailmassa jotain niiden veroista. [- -] enkä ollut valmis siihen, että Englanti tuottaisi minulle pettymyksen.'

s. 17-18

 

Nora on freelancer toimittaja, tai kuten hänen tatuoijansa Mikko asian ilmaisee työtön, joka valmistelee graduaan viktoriaanisista romantiikan kirjailijoista. Keatsin ja Shelleyn runot ovat hänelle elämän suola ja muutenkin Englanti on hänen haaveidensa maa. Komisario Morsen Oxfordiin on turvallista tehdä nojatuolimatkoja, mutta hän ei vahingossakaan halua rikkoa tätä luomaansa haavekuplaa. Ja sitten hänen siskopuolensa Helin on pakko löytää Mark. Englantilainen aristokraatti valtavalla kartanolla, jossa on palvelusväkeä kuin Downton Abbeyssä konsanaan. Ja nyt he ovat menossa naimisiin, eikä Nora pysty välttämään enää Englannin reissua.

 

Kun Nora astuu kartanon pihalle, hän ei enää tiedä eletäänkö siellä todella 2000-lukua vai onko hän tullut astuneeksi Jane Austenin romaaniin. Nyreä hovimestari kyräilee alta kulmien, päivällisille pitäisi pukeutua hienoon mekkoon ja huoneet ovat täynnä historian havinaa. Vaikka Nora rakastaakin historiallista Englantia, on täysin eri asia miten tämä kauttaaltaan tatuoitu ja mustiin t-paitoihin ja maihareihin pukeutuva nuori nainen onnistuu solahtamaan osaksi Helin tulevaa aristokraattiperhettä. Heli on ollut heistä aina se sosiaalinen päivänsäde ja Nora hiljainen omissa oloissaan viihtyvä gootti lukutoukka. Matkallaan Nora tulee myös sotkeutuneeksi isäntäperheensä sukusalaisuuksiin. Perheen vanhin poika James on nimittäin kadonnut kymmenen vuotta sitten, eikä kukaan suostu puhumaan hänestä mitään. Mitä tälle synkälle taiteilijasielulle on oikeastaan käynyt?

' Pieneksi hetkeksi kaikki katosi. Jamesin mysteerikatoaminen, Helin häät, Tampere ja Mikko ja käytöstavaton kissani. Millään ei ollut merkitystä, mikään ei ollut tärkeää. Hengitin kirjojen tuoksua ja elin. He olivat siellä kaikki. Kaikki minun kuolleet romantiikan sankarini, tuberkuloottinen Keats, rannalle huuhtoutunut Shelley, sodan ja sairauksien runtelema Byron ja vanhan koulun oopiumisti Coleridge. Rivejä rivien jälkeen, vanhoja ja vielä vanhempia painoksia, joiden selät olivat murtuneet ja ryhti kumartunut, painoksia, joissa kansipaperit olivat vielä värikkäitä ja kalliita, nahkaselkäisiä painoksia ja kullalla kaiverrettuja painoksia. Omistuskirjoitettuja painoksia, ajattelin itsekseni, mutta tiesin kuvittelevani liikoja. Vaikka joku kirjallisuudenopiskelija olikin sattunut löytämään vintistä Mary Shelleyn lordi Byronille omistaman ensipainoksen Frankensteinista, minulla tuskin kävisi yhtä hyvä tuuri. Mutta rahallinen arvo ei ollut se, mikä minua kirjoissa houkutti, vaan niiden ikä ja eletty elämä, sivujen kulumat ja ääni, joka niistä selaillessa kuului. '

s. 98

Tämä on teos, joka sopii jokaiselle brittifanille. Se on täynnä viittauksia eri kirjoihin, sarjoihin ja elokuviin. Englannin voi suorastaan kokea kaikilla aisteillaan Noran mukana. Minulle romantiikan ajan kirjailijoiden Shelleyn ja Keatsin tuotanto ei ole tuttua, mutta nautin silti Noran matkassa näihin mestareihin tutustumista. Sen sijaan Komisario Morset, Downton Abbeyt ja Bridget Jonesit ovat tälle tytsylle sentään tuttuja. Kaikilta näiltä sivuilta suorastaan paistoi kirjailija Meron omakin rakkaus kirjallisuutta ja Englantia kohtaan. Ei kukaan muuten olisi voinut ilakoida tuolla tahdilla näitä viittauksia tekstinsä lomaan. 

 

Tämä on teos, joka paperilla vaikuttuu aivan täysin minun kirjaltani. Vanha kartano synkkine sukusalaisuuksineen, check. Lukuisia viittauksia englantilaiseen kirjallisuuteen ja sarjoihin, check. Luonnollisestikin vielä romantiikalla kuorrutettuna, check. Luin vastikään Messinan dekkarin Murha paremmissa piireissä, joka oli kuin Jane Austenia murhajuonella. Ajattelin, että tuo oli hyvinkin herkullinen idea ja sitten tämä Meron teos tulikin vastaan kirjastossa. Tällä kertaa siis romantiikkahyllystä eli hömppää synkkäsalaisuuksisessa kartanossa. Pidin myös, että Nora ei suinkaan ollut stereotyyppinen romantiikka kirjallisuuden päähenkilö vaan tatuoitu oman tiensä kulkija. Toisinaan kyllä Noran vatvomiset menivät jo hiukan liiankin pitkälle minun makuuni ja voi apua oikeasti sitä miesten esineellistämistä, kun kuolataan niin avoimesti vain vatsalihasten perään. Olihan se romantiikkajuonikin aika ennalta-arvattava, mutta hyväksyttänemme nämä genrelleen ominaisina piirteinä. Olin suorastaan yllättynyt, että kyseessä oli kotimainen teos eikä sittenkään kansainvälistä menestystä kahminut käännös. Mukavaa aina löytää kiinnostavia uusia tuttavuuksia kotimaisista kirjailijoista. Vaikka teos ei siis aivan napakymppi ollutkaan, niin nautin silti sen matkassa ihastuttavassa goottilaisessa kartanomiljöössä.

 

Tähdet: 3.5 / 5

 

Muualla luettu: Lumiomena, Lukujonossa, Kahvikissan kirjahylly, Kirjaluotsi, Mitä luimme kerran, Kirja hyllyssä, Oksan hyllyltä, Tuijata, Annelin kirjoissa, Kirjojen kuisketta, Kirjan pauloissa, Kirjoihin kadonnut, Kirjasähkökäyrä, Bibbidi Bobbidi Book, Ruusun nimi, Luetut, lukemattomat, Siniset helmet, Kirjakaapin kummitus, Anun ihmeelliset matkat ja Amman lukuhetki

 

Taivas - Piia Leino

Kirjan nimi: Taivas

Kirjoittaja: Piia Leino
Kustantaja: S&S

Julkaisuvuosi: 2017

Sivumäärä: 250

Mistä: Kirjastosta

 

' Taivaassa ihme tapahtuu välittömästi joka ikinen kerta, tänäänkin. Rauha lipuu Akseliin jokaisen aistin kautta, lehdenvihreänä ja ruohontuoksuisena tai vitivalkoisena ja pakkasenkirpeänä, aina pohjimmiltaan samana. Akseli unohtaa ajan ja itsensä. Hän vain lepää olemassaolossaan, täydellisenä, vailla rajoitteita. Hän saattaa kulkea mielijohteidensa mukaan ja lojua auringon lämmössä rannoilla ja niityillä eikä epäile, että jossain muualla olisi vielä parempi. Taivaan todellisuudesta puuttuu historian raskaus, Taivaan maailma ei luonut ihmistä raapimaan elantoa kylmästä kamarastaan, vaan ihminen loi sen omaksi ilokseen. '

s. 32

 

Helsinki 2058. Akseli elää maailmassa, jossa todellisuus on kärsimystä ja ainut elossa olon tarkoitus on päästä virtuaalimaailma Taivaaseen. Taivas turruttaa aistit ja luo täydellisen rauhan. Siellä voi valita haluaako tänään kulkea Babylonin riippuvissa puutarhoissa, käyskennellä Normandian rantahiekoilla tai valita vaikkapa tutkia vanhanajan nostalgista Helsinkiä. Valitsit mitä tahansa olet tyytyväinen. Jokainen solusi tarve on tyydytetty. Kuinka tuollaisesta maailmasta kukaan haluaisikaan enää palata arjen todellisuuteen?

 

Tämän virtuaalimaailman koukuttamana ihmiset istuvat nyt kotitalojensa seinien sisällä. Ketään ei kiinnosta tehdä mitään todellisuudessa. Rakennukset rapistuvat, mitään ei tapahdu. Rajat ovat kiinni ja totalitaarinen valtio on vallassa. Lapsia ei ole syntynyt pitkään aikaan. Kaikki elävät kuin unessa vain odottamassa seuraavaa Taivas-matkaa. Tässä tilassa on myös Akseli. Töitä on kuitenkin pakko tehdä, jotta saisi päivittäisen viisituntisen Taivaassa. Hän on tutkija, mutta addiktioltaan hän ei saa edes kokonaisia lauseita paperille. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun hän päätyy osaksi lääkekokeilua ja tapaa Taivaassa naisen, jonka hän haluaisi palavasti tavata myös todellisuudessa. Voisiko elämällä olla sittenkin vielä jotakin muutakin tarjottavaa kuin loputonta Taivas-ajan odottelua?

 

' - Mietin sitä tänään ennen kuin tulit. Ehkä olen tiennyt sen jo vuosia. Taivas on perillä, mutta ehkä meidän ei kuuluisi olla perillä. Ehkä meidän kuuluisi vain etsiä ja yrittää tehdä lapsia ja jättää kaipuu heille perinnöksi, jotta hekin voisivat yrittää selvittää, mitä perillä on.

- Eikö se olisi julmaa? Tehdä lapsi ja sanoa ettei voi antaa hänelle Taivasta, vain loputonta etsintää?

- Olisi tietenkin. Mutta ehkä vielä julmempaa on todeta, ettei enää ole mitään löydettävää. '

s. 190 

 

Leino on dystopiassaan tarttunut isoihin teemoihin, joiden alut ovat jo nyt nähtävissä arjessamme. Ruudut vievät jo ihmisten kaiken huomion. Oli sitten kyse junasta, ravintolasta tai ihan vain yhdessäolosta niin puhelin vie keskittymistä. Tuo ruutu kaappaa houkuttelevuudellaan ja kas kummaa yhtäkkiä huomaatkin tuntien jo kirmanneen somea selatessa. Ajattele jos tämä on tilanne jo nyt. Entä sitten kun on virtuaalilasit ja -puvut, jolloin elämys on täydellinen? Entä kun tuo virtuaalimaailma on vielä itsessäänkin optimoitu tyydyttämään kaikki tarpeesi? Mitä todellisuudella on silloin enää tarjottavaa? Syntyvyys on Suomessa jo nyt laskussa eikä Leinon maailma anna tulevaisuudesta sen parempaa kuvaa. Ketä nyt kiinnostaisi kohdata oikeassa elämässä ihmisiä ja kantaa vastuuta toisesta oliosta. Helpompi vain tyydyttää omia hedonistisia tarpeitaan Taivaassa, omassa rauhan kuplassaan ilman riitasoinnun sointua.

 

Olen jo pidempään katsellut Leinon dystopia teoksia. Jokaisessa näissä kirjoissa nimittäin tartutaan johonkin ajankohtaiseen teemaan ja lähdetään sitä kerimään auki. Päätinkin aloittaa Leinon tuotantoon tutustumisen tästä dystopioiden ensimmäisenä kirjoitetusta teoksesta, vaikka koin seuraavien osien aihepiirit vielä himpun verran kiinnostavimmiksi. Tämä teos imaisi minut silti syövereihinsä tarkastelemaan kehityssuuntaamme otsa rypyssä. Teoksen kolmesta osiosta (Harmaa, Punainen, Valkoinen) viimeisessä tarina lähtee minun makuuni hiukan liiaksi Akselin ja Iinan ihmissuhteiden seurantaan, sillä koen Leinon olevan vahvimmillaan kuvatessaan tuota suurempaa yhteiskunnallista kehää ja ihmisten apatiaa. Kokonaisuutena kuitenkin kiinnostava teos ja varmasti aion palata Leinon tuotannon pariin tulevaisuudessakin. Olkoon se toivottavasti valoisampi kuin tämä 2058 vuoden Helsinki.

 

Tähdet: 3.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirsin Book Club, Kirjaluotsi, Lukupino, Kirjanmerkkinä lentolippu, Yöpöydän kirjat, Mitä luimme kerran, Bibliofiilin päiväunia, Ja taas kirja kädessä, Kirjahilla, Ruusun nimi, KirjojaLeffojaSarjoja, Kirja hyllyssä, Unelmien aika, Opus eka, Kirjat kertovat, Sanoissa ja sivuilla, Eniten minua kiinnostaa tie, Kujerruksia, Reader, why did I marry him?, Luetut, lukemattomat, Tuulevin lukublogi, Lady Dandy ja Kirjasähkökäyrä  

 

Hutiluoti - Richard Osman

Kirjan nimi: Hutiluoti (The Bullet That Missed)

Sarja: Torstain murhakerho #3

Kirjoittaja: Richard Osman, suomentanut Antti Saarilahti
Kustantaja: Otava

Julkaisuvuosi: 2022, suomennos 2023

Sivumäärä: 390

Mistä: Kirjastosta

 

' Minulla on sinulle töitä

 

Elizabeth tuntee sykkeensä kiihtyvän. Viime aikoina on ollut liian hiljaista. Eläkkeellä oleva optikko törmäsi mopolla puuhun ja maitopulloista on ollut riitaa, mutta siinä olikin kaikki viime aikojen jännitys. Yksinkertaisessa elämässä on toki puolensa, mutta juuri nyt, kun on murha tutkittavana ja uhkaavia tekstiviestejä tulee päivittäin, Elizabeth tajuaa kaivanneensa ongelmia. '

s. 41

 

Torstain murhakerhosta tutut Cooper Chasin eläkeläiskylän asukit Elizabeth, Joyce, Ibrahim ja Ron ovat täällä taas ratkaisemassa kiperiä murhia, joita poliisikaan ei ole saaneet selvitettyä. He tapaavat joka torstai palapelihuoneessa ja tällä kertaa tutkinnan alle on otettu kymmenen vuotta sitten kadonnut Bethany Waites. Hän oli nuori toimittaja, joka tutki suurta alv-petostapausta ja oli juuri tekemäisillään läpimurtoa. Sitten eräänä päivänä hänen autonsa löydetään suistuneen tieltä suoraan alas kalliolta. Ruumista ei kuitenkaan koskaan löydetty, sillä rannikon virtaukset ovat tehneet tehtävänsä. Valvontakamerakuvasta on kuitenkin nähty, että autossa oli ollut aiemmin kaksi henkilöä...

 

Päästäkseen kylmenneen tapauksen jäljille, nelikko päätyy kaveeraamaan television reportteri Mike Waghornin kanssa, joka toimi tuolloin Bethanyn työtoverina. Voisiko häneltä löytyä jutusta uutta tietoa, johon poliisi ei ole osannut kiinnittää huomiota? Saadakseen murhaaja kiinni on tiimin lähdettävä kerimään auki myös koko alv-petosvyyhteä, eikä apu yllättäviltäkään tahoilta ole poissuljettu. 

 

Samaan aikaan Elizabethin menneisyys on tulossa aiheuttamaan hänelle ongelmia. Entisenä brittien salaisenpalvelun agenttina hän on jos jonkinlaisissa liemissä keitetty, mutta iän karttuessa hän ei ole enää osannut ollut yhtä varovainen. Uusi rikollinen, Viikinki, on tullut kiristämään häneltä haluamaansa. Joko Elizabeth hoitelee hänen puolestaan erään Elizabethinkin menneisyydestä tutun miehen tai kuolettavan luodin itseensä saa tuta Elizabeth, tai vielä pahempaa joku hänelle rakas henkilö. Mitä siis tehdä, kun kello tikittää vääjäämättä kohti annettua aikarajaa?

 

' He nauravat ja myyntikärry saapuu. Joyce laukoo myyjänaiselle kysymyspatterin. Onko tee ilmaista? Onko keksejä? Ovatko ne ilmaisia? Ovatko nuo tuossa banaaneja? Menevätkö banaanit junassa hyvin kaupaksi vai ovatko keksit isoin vetonaula? Kuinka paljon kuumempaa kahvi on junan toisessa päässä verrattuna toiseen? Sitten on muutama lisäkysymys, joiden myötä Joyce saa tietää, että nainen on juuri palannut töihin äitiyslomalta, että hänen miehensä, joka on töissä lentokentän rakennustyömaalla, ei auta kotona tarpeeksi ja että anoppi on mahdoton tapaus, joka puolustaa poikaansa joka käänteessä. Kysymysten jälkeen Joyce päättää, ettei itseasiassa tarvitsekaan mitään, kiitos vain. '

s. 155 

 

Ahh Osman ei kyllä petä tälläkään kertaa! Kuinka nautittavaa oli sukeltaa näiden eloisien eläkeläisten matkaan. Jokainen heistä on vahvasti oma persoonansa. Elizabeth jännittävine menneisyyksineen, entinen psykiatri Ibrahim analyyttisine mielineen, työläisjyrä Ron omine miesten juttuineen ja sitten ihka ihana herttainen Joyce, joka lämminsydämisyydellään sulattaa paatuneimmankin rikollisen sydämen. Eikä pidä unohtaa Elizabethin shakkia pelaavaa alzheimerista kärsivää miestä Stepheniä, poliiseja Donnaa ja Chrisiä sekä asian kuin asian hoitavaa puolalaista Bogdania. Aivan mahtavan kavalkadin erilaisia persoonia Osman on onnistunut luomaan ja jokaisella näistä värikkäistä henkilöistä on aina oma tärkeä roolinsa kyseessä olevan mysteerin ratkaisussa.

 

Osmanin teokset ovat varmaan yksiä suosikkejani cozy crimen saralla. Niissä on mielikuvituksellisia tapauksia, jotka pitävät kiinnostuksen yllä läpi koko teoksen, vaikka uskottavuuden rajojen annetaankin paikoin paukkua. Näiden teosten sykkivä sydän on kuitenkin niiden ihastuttavissa henkilöissä ja tilannekomiikassa. Sen kyllä huomaa, että Osmanilla on huumori hyppysissään, sillä lukiessa päädyin vain kihertämään aina uusille hauskoille sattumuksille ja kommenteille. Suosittelen todella lämpimästi tähän hyvänmielen dekkarisarjaan tutustumista, mikäli tämä on ehtinyt vilahtamaan tutkasi ohi. Tämä sarja sen kuin vain paranee. Varoituksena sanana kuitenkin: ei tosikoille!

Tähdet: 4.5 / 5

 Muut sarjasta lukemani osat:

1. Torstain murhakerho

2. Mies joka kuoli kahdesti

 

Muualla luettu: Luetut.net, Kirjasähkökäyrä, Kirjaluotsi ja Jos vaikka lukisi...

 

Halveksunnan aika - Andrzej Sapkowski

Kirjan nimi: Halveksunnan aika (Czas pogardy)

Sarja: Noituri #4

Kirjoittaja: Andrzej Sapkowski, suomentanut Tapani Kärkkäinen
Kustantaja: Wsoy

Julkaisuvuosi: 1995, suomennos 2013

Sivumäärä: 388

Mistä: Kirjastosta

 

' Lyhyesti sanoen: helteisessä, paikallaan seisovassa ilmassa oli sodan tuntua. '

s. 9

 

Noituri-sarjan neljännen osan Haltiain veren jännitteet ovat nyt jo käsinkosketeltavia. Cintrankin vallannut Nilfgaardin valtakunta haikailee lisävalloituksista, muut kuninkaat punovat salajuoniaan ja liittojaan eikä velhoihinkaan enää uskalla luottaa, kun ei ole varmuutta kenen puolelle he asettuvat. Ahtaalle ajettujen haltioiden sissijoukot Oravat tekevät myös hyökkäyksiä ihmisten kimppuun. Sodan voi jo haistaa ilmassa. Se lähestyy vääjäämättä. Enää tarvitaan viimeinen sytyke ja halveksunnan aika tulee vyörymään voimalla kaiken yli. 

 

Myös hirviöitä palkkiota vastaan tappava noituri Geralt on sotkeutunut tähän vyyhteen tahtomattaan. Kohtalo on yhdistänyt hänet Cintran viimeiseen prinsessaan Ciriin, jonka perässä jokainen sodan osapuoli oli. Yhdessä velho Yenneferin kanssa Geralt koittaa huolehtia tuosta nuoresta tyttölapsesta ja pitää hänet turvassa. Tehtävä ei ole kovin helppo. Varsinkin kun entisten rakastavaisten Geraltin ja Yenneferin välillä on jo niin paljon historian painolastia. Velhoilla on kuitenkin tulossa suuri kokoontuminen, jossa päätetään miten lähestyä kuningaskuntien kiristynyttä tilannetta. Rintamalinjat jakavat myös velhot jyrkästi kahtia. Yenneferin on osallistuttava tuohon tärkeään kokoukseen, joten myös hänen holhokki Cirin on seurattava mukaan. Mutta kuinka pitää itsepäinen teinityttö turvassa kaikkien näiden kiistelevien osapuolten keskellä?

 

' "Pidä varasi, Geralt. Olet vakavassa vaarassa. Joku leikkii kanssasi. Joku ennakoi liikkeesi, joku kenties jopa ohjailee niitä. Älä anna periksi ylimielisyydelle äläkä luota itseesi liikaa. Leikkitoverisi ei ole stryksi eikä ihmissusi eikä Micheletin veljeskatras. Eikä edes Rince. Vanhemman veren lapsi, hemmetti soikoon. Ihan kuin Cintran valtaistuin, velhot, kuninkaat ja Nilfgaard eivät olisi tarpeeksi, vaan näppinsä pelissä on myös haltioilla. '

s. 42-43

 

Heti kättelyssä on sanottava, että tämä Noituri-sarjan osa ei tehnyt edeltäjiensä kaltaista vaikutusta minuun. Geralt on ennen kaikkea se syy miksi palaan aina uudestaan tämän sarjan pariin. Hän on omassa synkässä murahtelussaan jotenkin hyvin karismaattinen päähenkilö. Hän on noituri, mutantti itsekin, ja siten pahasti halveksittu vaikkakin kovasti tarvittu. Sapkowskin kirjoissa on kuitenkin käytetty hienosti harmaan sävyjä kun ne jotka näyttävät hirviöiltä eivät aina olekaan niitä oikeita kauhistuksia vaan suurin monsteri voikin piillä ihmisten sydämissä. Olen nauttinut Noiturin matkassa hurjista taisteluista, mielikuvituksellisista otuksista ja jännittävistä koulutuksista. Nyt tämä kaikki jäi kuitenkin enemmän tai vähemmän sivuosaan, kun sodan valtasuhmuroinnin ottivat isoimman roolin. Miten tässä nyt näin pääsi käymään?

 

Sapkowski on siis jotenkin onnistunut hukkaamaan sen Noiturien sykkivän sydämen. Kaikkeen politikointiin käytettiin niin paljon aikaa ja energiaa, mutta samalla oli unohdettu tarjota fantasiakirjojen peruskaura eli kartta. En siis pysynyt lainkaan perillä mistä kuningaskunnasta ja sen hallitsijasta nyt taas olikaan kyse ja miten se liittyi muihin. Myös velhojen kokouksessa, joka muuten oli varsin viihdyttävä kuvaus, niin eri velhoja vain vyörytettiin sivuille eikä ainakaan tämä lukija ehtinyt omaksua kuka nyt oli kukin. Paljon joutui siis pläräilemään edestakaisin jos halusi muistutusta asiaan. Turhauduin siis teokseen aika lailla. Ei pidä ymmärtää väärin. Tässä oli silti edelleen niitä vetäviä kerronnan hetkiä ja tietynlaista synkkää huumoria. Ne vain olivat jääneet pienempään roolin. En voinut myöskään välttyä vertailemasta tätä lukukokemusta juuri lukemaani hervottomaan Pratchettiin. Selkeästi humoristinen satiiri on nyt enemmän se mitä kaipaan fantasialta kuin synkkäsävytteistä poliittista peliä. Aion silti jatkaa sarjan parissa - mutta ehkä toisena ajankohtana.

 

' "Voi myös olla, että näiden pahojen miesten toverit tai kumppanit tulevat kyselemään heidän kohtaloistaan", valkotukkainen jatkoi hetken päästä. "Sano heille, että Susi puri heitä. Valkoinen susi. Ja lisää, että heidänkin kannattaa vilkuilla taakseen. Tulee päivä, jolloin he päätään kääntäessään näkevät Suden." '

s. 54 

 

Tähdet: 2.5 / 5

 

Muut sarjasta lukemani osat:

1. Viimeinen toivomus

2. Kohtalon miekka

3. Haltiain verta

 

Muualla luettu: Taikakirjaimet, Morren kirjablogi ja Kirjavinkit