Totuus Harry Quebertin tapauksesta - Joël Dicker

Kirjan nimi: Totuus Harry Quebertin tapauksesta (La vérite sur l'affaire Harry Quebert)
Kirjailija: Joël Dicker, suomentanut Anna-Maija Viitanen
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2012, suomennos 2014
Sivumäärä: 809
Mistä: Äidiltä lainassa

' Hyvä Marcus,

Jos luet nämä rivit, olet tullut New Hampshireen selvittämään, mitä vanhalle ystävällesi kuuluu.

Olet rohkea kaveri. Sen olen aina tiennytkin. Vannon tässä että en ole tehnyt rikoksia, joista minua syytetään. Silti joudun varmaan istumaan vankilassa jonkin aikaa, ja sinulla on parempaakin tekemistä kuin minusta huolehtiminen. Keskity uraasi, keskity romaaniisi, jota kustantaja odottaa tämän kuun lopussa. Minun mielestäni tärkeintä on sinun urasi. Älä tuhlaa aikaasi minuun.

Ystävällisin terveisin,

Harry

P.S. Jos sinua nyt kuitenkin haluttaisi viipyä New Hampshiressa jonkin aikaa tai käydä täällä aina välillä, voit hyvin asua Goose Covessa. Ole kuin kotonasi. Voit viipyä niin kauan kuin haluat. Pyydän vain yhtä palvelusta: syötä lokkeja. Pane terassille leivänmuruja. Syötä lokkeja, se on tärkeää. '

s. 58

Menestyskirjansa jälkeen Marcus Goldmanin elämä on ollut yhtä juhlaa. Rahaa, juhlia ja julkkisnaisia on riittänyt eikä huolta ole ollut huomisesta. Jossain takaraivon perukoilla koputtelee tieto, että uutta kirjaa pitäisi ruveta pukkaamaan markkinoille, mutta eihän sillä ole kiire. Nyt on aika nauttia. Sitten todellisuus iskee vasten Marcuksen siloposkisia kasvoja. Kustantaja tulee puhelinlankoja pitkin vaatien uutta käsikirjoitusta ja Amerikkakin on jo siirtynyt seuraamaan seuraavaa kirjallisuuden menestystähteä heittäen Marcuksen unohduksen syövereihin. Kirjoittaminen ei kuitenkaan ota tuulta alleen ja Marcus on pulassa. Mikäli kustantaja ei saa uutta romaania parin kuukauden kulutta on edessä raaka raastupa, missä Marcukselta vietäisiin vaatteetkin päältä. Saadakseen apua valkoisen paperin kammoonsa ottaa hän yhteyttä oppi-isäänsä suureen kirjailija Harry Quebertiin. Ehkä maisemanvaihdos New Yorkin sykkeestä Auroran pikkukaupunkiin voisi tehdä hyvää.

Torstaina 12. kesäkuuta 2008 helvetti pääsee kuitenkin irti. Harryn puutarhasta löydetään ihmisjäänteet, jotka kuuluvat 70-luvulla kadonneelle 15-vuotiaalle Nolalle. Pian Quebert on pidätettynä epäiltynä kahden ihmisen surmasta. Tilannetta ei yhtään paranna tutkinnan vuoto, jossa kerrotaan tuolloin kolmikymppisen Harryn salasuhteesta alaikäiseen Nolaan. Menestyskirjailijan  maine vaihtuu hyvin nopeasti lapsiinsekaantuja murhaajaksi. Ainut joka tuntuu uskovan Harryn viattomuuteen on Marcus, joka ei voi uskoa, että hänen tuntemansa Harry olisi pystynyt moiseen tekoon. Marcus päättääkin selvittää mitä tuolloin 1975 on todella tapahtunut. Miten kolmekymppinen Harry rakastui tuohon eloisaan sateesta ja lokeista pitävään tyttöön vastoin kaikkia yhteiskunnan sääntöjä. Kuinka hän taisteli kieltääkseen epäsovinnaisen rakkautensa, mutta samalla kuinka Nola herätti hänet eloon. Hänen oma pikku muusansa. Tästä herääkin kysymys, että jos se ei ollut Harry, niin kuka sitten murhasi Nolan?

' -Toinen luku on erittäin tärkeä. Sen on oltava napakka, iskevä.

- Ai missä mielessä?

- Niin kuin nyrkkeilyssä. Sinä olet oikeakätinen, mutta suojauksessa vasen nyrkki aloittaa: ensimmäinen suora panee vastustajan pään sekaisin, ja sen perään oikea iskee jalat alta. Sama pätee toiseen lukuun: sen on oltava oikea suora lukijan leukaperiin. '

s. 43

Totuus Harry Quebertin tapauksesta on hyvin koukuttava teos, jonka seurassa tuli valvottua yön pikkutunneille asti, koska sitä ei vain malttanut laskea käsistään. Vaikka teoksen keskiössä on selvittää mitä Nolalle kävin 1975, niin kyseessä ei ole dekkari. Dickerin teos on tarina kirjoittamisesta, inspiraation löytämisestä ja kielletystä rakkaudesta. Se on vain paketoitu yhteen pikkukaupungin kuvauksen ja murhamysteerin kanssa luoden 800 sivua jännityksen ja arjen  sekoitusta. Tuo sivumäärä myös mahdollisti tarinan hitaan kypsymisen. Kiire ei ole mihinkään, ja Dicker tekstissä pääsikin rauhassa uppoutumaan Auroran kaupungin elämänmenoon. Rakastan tarinoita, joissa edetään rauhassa ja palaset pikkuhiljaa loksahtelevat kohdilleen, ja juuri sitä Dicker lukijalle tarjoileekin. Hänen tekstissään on imua, mutta silti se ei jää pinnalliseksi kerronnaksi vaan upottaa lukijan maailmaansa. Mielestäni Harry Quebertin tapaus on vain kirjoitettu nerokkaasti.

Auroran kaupunki on myös miljöönä aivan nappivalinta. Pieni kaupunki, jossa kaikki enemmän tai vähemmän tuntevat toisensa ja juorut liikkuvat ihmisiäkin nopeammin. Marcuksen tutkimuksissa olikin keskiössä vain tupsahtaa paikalliseen dineriin juttelemaan ihmisten kanssa. Yllättävän paljon niistä pienistä tiedonmuruista voikaan saada kootuksi, jos osaa kuunnella tarkkaavaisesti. Jostain syystä mieleeni tuli verrata tätä kaupunkia J.K. Rowlingin Paikka vapaana teoksen kylämiljööseen. Kaikilla on kaupungissa omat salaisuutensa. Dicker on vain saanut tämän toimimaan teoksessaan toisin kuin Rowling, jonka tarina hukkui henkilökaartiinsa. Harry Quebertin tapauksessa olikin kutkuttavaa nähdä kuinka mielikuva henkilöistä joutui jatkuvasti muuttumaan, kun uusia asioita tuli ilmi. Kukaan ei ole lopuksi sellainen kuin aluksi vaikutti.

Kuten saattaa huomata niin pidin Totuus Harry Quebertin tapauksesta hyvin paljon. Siinä yhdistyi loistavasti rikos, rakkaus ja ihmisluonnonkuvaus hyvin kirjoitetussa pakkauksessa. Tätä lukiessa en voinut muuta kuin toitottaa kaikille kuinka hyvää kirjaa olenkaan juuri lukemassa. Oikeastaan ainut syy miksi teos ei kaikesta ylistyksesta huolimatta saa viittä tähteä on sen lopetus. Jotenkin se ei tuntunut yhtään sopivan teoksen muuten rauhalliseen tahtiin eikä henkilökuviin. Aivan kuin Dicker olisi niin kovasti halunnut vielä viimeisen kerran vetää maton lukijansa alta, että lopputuloksesta tuli hieman hätäistyn oloinen. Toisaalta näin hienon lukukokemuksen lopetus onkin haaste. Onneksi muuten teos ehdottomasti ylitti odotukset ja voin lämpimästi suositella siihen tutustumista, mikäli se on minun tavoin jostain syystä mennyt ohi kirjan ilmestyessä.

' -Kirjan hyvyyttä ei voi arvioida viimeisten sanojen perusteella vaan mittana on kaikkien siihen sisältyvien sanojen yhteisvaikutus. Noin puoli sekunttia sen jälkeen kun kirja on päättynyt, kun viimeinenkin sana on luettu, täytyy lukijan kokea väkevänä tunne, jokka sulkee pois kaiken muun, niin että hän ajattelee vain lukemaansa, katselee kantta ja hymyilee hiukan haikeasti, koska hänen tulee ikävä kirjan henkilöitä. Hyvä kirja on sellainen jonka ei olisi suonut päättyvän. '

s. 805 

Tähdet: * * * * +

Muualla luettu: Kirsin kirjanurkka, Kirsin Book club, Amman lukuhetki, Lumiomena, Nannan kirjakimara, Järjellä ja tunteella, Kirjainten virrassa, Lukuneuvos, Rakkaudesta kirjoihin, Kirjakaapin kummitus, Keltainen kirjasto, Lintusen kirjablogi, Kirjojen keskellä, Sonjan lukuhetket, Lukijan kirjahylly, Nenä kirjassa, Kirjabrunssi, Booking it some more, Kulttuuri kukoistaa, Hurjan Hassu Lukija, Ja kaikkea muuta, Lillin kirjataivas, Iltaluvut, Savannilla, Kirjan kanssa, Kirjoihin kadonnut ja Mustetta paperilla

Varastettujen rukousten vuori - Jennifer Clement

Kirjan nimi: Varastettujen rukousten vuori (Prayers for the Stolen)
Kirjailija: Jennifer Clement, suomentanut Terhi Kuusisto
Kustantaja: Like
Julkaisuvuosi: 2014, suomennos 2015
Sivumäärä: 264
Mistä: Kirjastosta

' Kun minä synnyin, äiti julisti naapureille ja toriväelle, että oli syntynyt poika. Luojan kiitos poika tuli!

Kyllä, kiitos Herran ja neitsyen, vastasivat kaikki, vaikka kukaan ei uskonut. Meidän vuorella syntyi pelkkiä poikia ja osa pojista muuttui tytöiksi yhdentoista kieppeillä. Siinä iässä näiden poikien täytyi muuttua rumiksi tytöiksi, joiden taas täytyi välillä piiloutua maahan kaivettuihin koloihin. '

s. 10 - 11

Guerreron osavaltiossa Meksikossa on vuorilla kylä, joka on täynnä paahtavaa aurinkoa, iguaaneja ja skorppioneja. Se on myös kylä, jossa syntyy vain poikalapsia. Murrosiän kynnyksellä osasta näistä pojista vain kuoriutuu tyttöjä. Tyttöjä, jotka puetaan ryysyihin ja hampaat värjätään mustiksi tussilla vain jotta he vaikuttaisivat mahdollisimman epämiellyttävän näköisiltä. Meikata ei voi. Kaikista näistä varatoimista huolimatta kukaan tyttö ei ole turvassa kun tieltä kuuluvat maastureiden äänet. Silloin pitää juosta kuoppiin, jotka on kaivettu skorppioneja kuhisevaan maahan. Skorpionin pistokin on parempi kohtalo kuin joutua huumeparonien sieppaamaksi. 

Tässä ankarassa maailmassa lapsuuttaan ja nuoruuttaan elää Ladydi. Hänen isänsä on lähtenyt vuorten muitten miesten tavoin Yhdysvaltoihin paremman elämän toivossa. Kylän miehistä onkin jäänyt jäljelle vain kuukausittaiset rahalähetykset. Ladydin äiti puolestaan hukuttaa murheitaan kurkusta alas kasvattaen takapihan kaljapullovuorta. Tästä huolimatta Ladydillä on turvaverkkonaan tyttöporukkansa, joiden kanssa elää edes jossain määrin tavallista lapsuuttaan. Kaikki kuitenkin muuttuu kun kulmakunnan kaunein tyttö Paula siepataan. Kukaan ei koskaan palaa, kun heidät on kerran viety. Paitsi Paula. Täysin murtuneena ja sylivauvan tasolle taantuneena. Ladydin elämä kuitenkin etenee, mutta voiko hän koskaan täysin vapautua huumekartellien vaikutusvallan alta? Mitä elämällä onkaan varattu tälle karuuteen tottuneelle tytölle.

' Pienestä pitäen äiti oli opettanut minut rukoilemaan milloin mitäkin. Se oli meillä tapana. Olin pyytänyt Jumalalta pilviä ja pyjamaa. Olin pyytänyt hehkulamppuja ja mehiläisiä.

Älä ikinä rukoile rakkautta ja terveyttä, äiti sanoi. Tai rahaa. Ei Jumala anna, jos kuulee mitä todella haluat. Ei takuulla.

Kun isä lähti, äiti sanoi: Polvistu ja rukoile lusikoita. '

s. 20 

Varastettujen rukousten vuori oli minulle hiukan ristiriitainen lukukokemus. Sen sivujen sisällään pitämät asiat ovat kauhistuttavia, mutta Ladydin kerronta on monin paikoin jopa kepeää ja hyvin helppolukuista. Ymmärrän, että Meksikon ihmiskauppa ja vankilaolot ovat aiheina niin rankkoja, että syvempi pureutuminen voisi ahdistaa suurintaosaa lukijoista, joilloin sen välittämä sanoma ei tavoittaisi niin monia ihmisiä. Siltikin koin juuri kirjan kannen ja tekstin helppouden heikentävän  sitä sanomaa, koska ne veivät teokselta sen vaikuttavuuden terää. Vaikka en pidäkään epätoivolla mässäilyllä niin olisin kaivannut lisää syvyyttä teokseen ja sen henkilöihin. Tällaisenaan teoksen tunnelataus ei jättänyt minuun merkittävää jälkeä. Vuoden päästä Ladydin kohtalo on jo luultavasti pyyhkiytynyt mielestäni täysin. Varastettujen rukousten vuori ei siis mielestäni ole huono teos, mutta se ei myöskään järisytä tajuntaa - vaikka sen pitäisi.

Jennifer Clement kyllä tietää mistä puhuu se täytyy myöntää. Lopussa Clement kertoo romaaninsa taustoista, joista selviää, että hänellä on yli kymmeneltä vuodelta taustahaastatteluja Meksikon huumekulttuurissa väkivaltaa kokeneilta naisilta. Alun kuvaus on totisinta totta Meksikossa. "Tämän päivän Meksikossa naisia viedään keskeltä katua tai siepataan kodeistaan aseella uhaten. [- -] He ovat poikkeuksetta nuoria, köyhiä ja kauniita." Clement kirjoittaa. Järisyttävintä oli lukea Meksikon ihmiskaupan valtavasta volyymista. Yhdysvaltojen ulkoministöriön mukaan jo pelkästään rajan yli viedään vuosittain 600 000 - 800 000 ihmiskaupan uhria. Kyseessä on niin iso määrä, että sitä on haastava edes tajuta. Miten tämän kokoluokan kauheudesta ei puhuta? Clementen kertomalle tarinalle on siis kova tarve. Jäin kuitenkin pohtimaan olisiko nämä taustatiedot pitänyt olla loppusivujen sijasta aivan alussa. Näin tarinan olisi voinut heti laittaa sen järkyttävään viitekehykseen. Veikkaan, että sitä vasten peilattuna Ladydinkin tarina olisi päässyt ihon alle. Silloin lukiessa olisi taikaraivossa koko ajan jyskyttänyt tuo luku: 600 000 - 800 000 ihmistä vuosittain...

Vaikka Varastettujen rukousten vuori käsitteleekin kauhistuttavaa aihetta, on se varsin helppolukuinen teos itsessään. Näin ollen mikäli haluaa avartaa maailmakatsomustaan, mutta samalla ei lukea parisataa sivua liian ahdistavaa tekstiä, voi Clementin teos olla nappivalinta. Itse jäin kuitenkin kaipaamaan sitä vahvempaa vaikuttavuusefektiä, koska teoksessa kuitenkin sivutaan sitä ihmiskauppaa ja huumekartellien väkivaltaa. Kaiken keskiössä on kuitenkin Ladydin kasvu- ja selviytymistarina näissä karuissa puitteissa, eikä sitä pidä missään nimessä väheksyä. Yhteisöstä saa voimaa jolla jaksaa. Ilmeisesti onneakin voi olla, vaikka elämä olisi jakanut noin kurjan aloituskäden jolla pelata Game of Lifea.

Tähdet: * * *

Muualla luettu: Lukutoukan kulttuuriblogi, Järjellä ja tunteella, Mari A:n kirjablogi, Kirjakaapin kummitus, Lukuneuvoja, Reader, why did I marry him?, Notko, se lukeva peikko, Villasukka kirjahyllyssä, Hannan kirjokansi, Annelin lukuvinkit ja Kirjan jos toisenkin

 

Onnentyttö - Jessica Knoll

Kirjan nimi: Onnentyttö (Luckiest Girl Alive)
Kirjailija: Jessica Knoll, suomentanut Päivi Pouttu-Deliére
Kustantaja: Bazar
Julkaisuvuosi: 2015, suomennos 2017
Sivumäärä: 460
Mistä: Kirjastosta

' Vaikka en kuulunut viiden ystäviin, mahdollisuus palauttaa maineeni ja kertoa oma puoleni tapahtumista sai veden kihoamaan kielelleni. Mutta jos tekisin sen, haluaisin kaiken menevän oikein. En missään tapauksessa esiintyisi kameran edessä, jos en olisi sitä ennen päässyt ruksaamaan kaikkia kohtia menestystä mittaavasta listasta: hieno työpaikka, vaikuttava osoite, nälkiintynyt vartalo ja kirsikkana kakussa ihana, varakas sulhanen. Kihloihin meneminen Luken kanssa tekisi yhteiskunallisesta nousutani kiistattoman. Kukaan ei pystyisi koskemaan minuun, kun olisin menossa naimisiin Luke Harrison neljännen kanssa. Olin monta kertaa kuvitellut kertovani tarinani televisiokameralle, kohottavani käden kasvoilleni ja pyyhkäiseväni pienen kyynelhelmen silmäkulmastani niin, että valo osuisi smaragdiin, joka kuuluisi pian minulle. '

s. 115

Ani FaNellin elämä on kuin suoraan elokuvista. Hän tekee menestyvää uraa The Women's Magazinessa, mahtuu pienempiinkin muotiluomuksiin ja on kaiken lisäksi kihloissa aah niin täydellisen Luke Harrison kanssa. Pian Anin muodonmuutos on täydellinen kun hän pääsee astelemaan alttarille. Silloin TifAni FaNelli saa viimein väistyä täydellisen Ani Harrisonin tieltä. Anista tulisi kaikilla mittapuilla niin menestyvä, että kukaan ei enää koskaan voisi päästä hänen tarkasti silatun ulkokuorensa läpi. Vaikka ulkoapäin katsottuna Anin kaltaisten tyttöjen elämä pyöriikin vain uusien huulipunasävyjen ympärillä, niin todellisuudessa hieno ura pitää sisällään vain juttuja "Kuinka voidella hänen patonkinsa", joita kukaan muu ei suostu kirjoittamaan, eikä se vaatekoonkaan pitäminen koossa 32 ole helppoa, kun tekisi vain mieli tunnesyödä oikein rasvaista pizzaa. Miksi Anilla on niin voimakas pakkomielle menestykseen?  

Jotta Ani Harrisonia voisi ymmärtää pitää palata ajassa taaksepäin TifAni FaNellin kouluaikoihin. Tuolloin Bradleyn ylempiluokkaisessa yksityiskoulussa aloittanut neljätoistavuotias TifAni etsi paikkaansa uudessa koulussa.  Muodokkaampi ja huonostipukeutuva ei-varakkaasta perheestä tuleva TifAni pistää silmään jo pelkän nimensä puolesta, sillä eihän kenelläkään ole hänen nimensä kaltaista kaksiosaista hirvitystä! Jostain kumman syystä ovet suosittujen joukkoon ovat kuitenkin aukeamassa, eikä TifAni halua jäädä jalkoihin kyselemällä taustamotiiveja. Tästä lähtee käyntii tapahtumaketju, jonka jättämät jäljet tulevat vainoamaan TifAnia. Minne hän ikinä meneekin, muistetaan nimi TifAni FaNelli aina Bradleyn tragediasta.

' Kerroin Lukelle siitä illasta aikana, jolloin hän oli vastarakastunut minuun, mikä on ainoa aika, jolloin itsestään kannattaa kertoa jotakin hävettävää. Kun on hulluna johonkuhun, häpeällisetkin tilanteet tuntuvat lähinnä hellyyttäviltä. Jokainen inhottava yksityiskohta sai hänen silmänsä laajenemaan entisestään ja samaan aikaan näyttämään unisemmilta, aivan kuin se olisi ollut hänelle vähän liikaa ja hän jatkaisi sen käsittelyä mielessään myöhemmin. Jos minun pitäisi juuri nyt kysyä Lukelta, mitä sinä iltana tapahtui, en usko, että hän osaisi vastata. '

s. 129

Onnentyttö on hyvin omalaatuinen teos. Se alkaa kuin mikä tahansa chick-lit kuvaten pinnallista Ania, jolla on pakkomielle pysyä hoikkana ja seksikkäänä tulevia häitä varten. Olin hämmentynyt, koska muistan lukeeni kehuvia arvosteluja teoksesta enkä todellakaan odottanut tällaista. Sitten jotakin tapahtui. Aivan kuin tarina olisi nyrjähtänyt pois uriltaan kohti pimeää tunnelia. Anin elämän säröt rupeavat pikkuhiljaa tulemaan esiin. Kuin posliininukke, hänen ulkokuorensa rupeaa murenemaan silmien edessä. Ei, kaikki ei ole hyvin. Ei, elämä ei ole ihanaa ruusuilla tanssimista. Etukannen Marie Claire lainaus on hyvin osuva: "Mean Girls -henkisesti alkava tarina muuntautuu erittäin pahaenteiseksi ja intensiiviseksi juonen käännösten kiemuroissa..." 

Henkilöistä oikeastaan vain Ani saa syvyyttä, mutta sitä sitten muidenkin puolesta. Sydäntäni rutisti lukea tästä tyttöparasta, jonka nuoruuden tragediat tulevat vainomaan häntä. Kuinka ikinä ei voi hengähtää ja pudottaa traumasta syntyneen Anin roolia. Kuinka selviytyäkseen TifAnin oli pakko kehitellä itselleen uusi persoona, jonka avulla päästä asemaan jossa hänet jätettäisiin viimein rauhaan. Pystyin samaistumaan Aniin, koska oman koulukiusaamiseni seurauksena koin osittain samankaltaisia tuntemuksia: kuinka tulee pakkomielle menestyä elämässä, jotta voisi näyttää kaikille. Se on rankka ajatusmaailma, joka hallitsee elämän jokaisella osa-alueella. Itse olen päässyt siitä viimein yli, mutta Ani... Uskon, että osittain juuri tästä syystä koin kirjan niin vahvasti, vaikka TifAnin koettelemukset ovatkin järkyttävyydessään aivan omaa luokkaansa.

Onnentyttö on erilainen teos. Siinä sekoittuvat Mean Girls ja trilleri, jonka kierrokset koko ajan kasvavat. Se on myös samalla selviytymistarina, joka riipii tunnetasolla. Alun chick-lit hötön jälkeen tarina muuttuu huomattavan painostavammaksi, eikä lukiessa voi välttyä järkytykseltä. Tämä on kauhistuttava tarina, mutta samalla olen iloinen, että Knoll on sen kirjoittanut. Ei pidä siis antaa alun sokerikuorrutteen hämätä, sillä kakun sisällä on järkyttävä tragedia, joka jää kummittelemaan aivojen perukoille. Kuka sanoo, että genrejä ei voisi sekoittaa.

Tähdet: * * * *

Muualla luettu: Kirjasähkökäyrä, Leena Lumi, Rakkaudesta kirjoihin, Kirjakaapin kummitus ja Kirjoihin kadonnut

 

Avain - Junichiro Tanizaki

Kirjan nimi: Avain (Kagi)
Kirjailija: Junichiro Tanizaki, suomentanut Tuomas Anhava
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 1956, suomennos 2010
Sivumäärä: 140
Mistä: Kirjastosta

' Ikuko, rakas vaimoni! En tiedä, luetko tämän vai et. Olisi turha kysyä, koska sinä varmasti vastaisit että sinä et alennu semmoiseen. Mutta jos sinä luet, ole niin hyvä ja usko, että tässä ei ole mitään sepitettyä, että tämä on vilpitöntä joka sana. En enempää vakuuttele - se tuntuisi vain epäilyttävämmältä. Päiväkirja tulee itse todistamaan rehellisyytensä. '
s. 6 

Avain on pieni kertomus keski-ikäisestä japanilaisesta pariskunnasta. On liiankin hillitty vaimo Ikuko ja tätä kymmen vuotta vanhempi mies. Molemmilla on tarpeensa, mutta toisilleen he eivät pysty puhumaan. Molemmat kuitenkin pitävät päiväkirjaa, johon kirjata ajatuksiaan, toiveitaan ja halujaan. Kumpikin pitää päiväkirjaa siinä uskossa, että toinen sitä lukee. Kumpikin kiistää vahvasti lukevansa toisen kirjoituksia. Kumpikin toivoo salaa, että toinen on kuitenkin ne lukenut. Mies haluaisi nähdä vaimonsa, saada hänen hillitty ulkokuorensa murenemaan ja saada hänet kerrankin heittäytymään. Vaimo tarvitsee tekosyyn jonka avulla päästää irti. Mies tarvitsee mustasukkaisuuttaa herättelemään halujaan. Vaimo puolestaan kirjoittaa ihoinnoivansa heidän tyttärensä mahdollista kosijaa Mr Kimurania. Kissahiiri leikki jatkuu. Mikä on totta ja mikä kirjoitettu toisen silmiä ajatellen?

Avain koostuu näistä vuorottaisista päiväkirjamerkinnöistä, jotka valoittavat pariskunnan välistä suhdetta. Kuinka he viimein löytävät palon makuuhuoneessaan. Palon, jonka he luulivat mahdottomaksi. Voisiko yhteinen nautinto viimein yhdistää nämä kaksi toisilleen lähes tuntematonta puolikasta? Voiko avioliitto kestää vaikka ainut kommunikoinnin tapa on päiväkirja, joka ei välttämättä edes tavoita toista. Herää myös kysymys kuinka kauan tilanne voi jatkua tällaisena. Mitä seuraa jos kierroksia vain koko ajan lisätään? Onko tilanne kestävällä pohjalla?

' Mutta on turha yrittää määritellä syyllisyyttä nyt kun se on myöhäistä. Me viettelimme toisiamme; me yllytimme toisiamme; me kamppailimme epätoivoisesti, armoa antamatta; ja nyt vihdoin vastustamattoman voiman ajamina olemme joutuneet tähän. '

s. 87

 Minun on hyvin haastava kuvailla Avaimen minussa herättämiä tuntemuksia. Se kuvaa hyvin kieroutunutta kolmiodraamaa. Vai voiko sitä kutsua kolmiodraamaksi, jos ei ole edes varma osallisten todellisesta lukumäärästä? Kun kuljetaan kahden henkilön epäluotettavissa päiväkirjamerkinnöissä kokonaiskuvasta on haastava saada otetta. Jotakin hyvin vääristynyttä päähenkilöiden parisuhteessa kuitenkin oli. Aivan kuin olisin lukenut jännityskirjan jossa kierrokset vain kasvavat ja pelkäsin lopputulemaa, vaikka teos ei ole missään määrin jännityskirja. Oikeastaan se on traaginen tarina parisuhteesta, joka yrittää löytää yhteisen seksuaalisen sävelen ja siten puhaltaa viimein eloa liittoon. Tanizakin kerronta on kokeilevaa päiväkirjamuotoisessa romaanissa, mutta se toimii. Jollain oudolla tavalla myös päähenkilöiden kieroutunut suhde pitää otteessaan koko teoksen ajan. Toisaalta en myöskään voi sanoa pitäneeni teoksesta sanan varsinaisessa merkityksessä. Silti en voinut laskea sitä käsistäni.

Kaisa Reett T:n Japanilaisen syksyn innoittamana päätin siis tutustua myös itselleni harmillisen tuntemattomaan japanilaiseen kirjallisuuteen. Mikäpä tähän tarkoitukseen sopisi paremmin kuin Tanizakin rohkealla seksuaalisuudellaan Japania 50-luvulla kuohuttanut teos Avain. Avain on oikeastaan näitä teoksia, jotka pitävät otteessaan alkusivuista lähtien, ja kansien sulkeutuessa vain katsoo tyhjänä eteensä ja pohtii mitä oikein tuli juuri luettua. Sen jälkimakuna on niin järkytys kuin epäusko. Avain on sivumääräänsä suurempi teos. On niin paljon mitä haluaisin sanoa, mutta samalla en voi. Tämä on teos joka pitää itse kokea.

Tähdet: * * * +

Muualla luettu: Kaisa Reetta T, Kirjanurkkaus, Ullan Luetut kirjat, Morren maailma, Kirjahullun mietteitä ja Oksan hyllyltä

Muukalainen - Diana Gabaldon

Kirjan nimi: Muukalainen (Outlander)
Sarja: Matkantekijät #1
Kirjailija: Diana Gabaldon, suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 1991, suomennos 2013
Sivumäärä: 824
Mistä: Omasta hyllystä

' "No, elämänviiva on vahva ja selkeä, joten yleinen terveydentilasi lienee hyvä ja sellaisena myös pysyy. Viiva oli kuitenkin katkonainen, mikä merkitsee elämäsi muuttuneen ratkaisevasti - tosin tämä pitää paikkansa meidän kaikkien kohdalla, eikö totta? Mutta sinun elämänviivasi on tavallista pirstaleisempi, se on täysin kappaleina. Entä sitten avioliittoa kuvaava viiva" - hän pudisti uudelleen päätään - "se jakautuu, mikä ei ole mitenkään tavatonta, eli sinulla on kaksi avioliittoa..."

[- -] "Yleensä jakaantuneet viivat ovat rikkonaisia - sinun on haarautunut." Hän katsoi minua veitikkamaisesti. "Et kai ole mennyt salaa kaksiin naimisiin?" '

s. 38 - 39

On vuosi 1945. Toinen maailmansota on juuri päättynyt jättäen koko Euroopan tuhoon. Ennen sotaa englantilaiset Claire ja Frank olivat astuneet avioliiton satamaan, vain joutuakseen heti eroon toisistaan. Claire oppi näkemään kuolemaa sairaanhoitajana ja Frankilla oli omat salaiset tehtävänsä. Nyt sodan jälkeen he viimein ottavat vapaata ja lähtevät Skotlantiin tutustumaan uudestaan toisiinsa. Frankia on myös motivoinut tälle matkalle sukututkimus, sillä hänen kuuluisasta 1700-luvulla eläneestä esi-isästään Jonathan Randallista on löytynyt tutkimustietoa. Frankin paneutuessa tutkimuksiinsa Claire perehtyy Skotlannin vehreiden nummien kasvitarjontaan. Hänen tiensä käy sattumusten kautta druidien pyhälle kivikehälle. Kivikehälle, joka tulee mullistamaan Clairen koko elämän. Taloudenhoitajan kädestä lukemat asiat löytävät yllättävät merkityksensä.

Kivipaaden kautta Claire päätyy 1700-luvun Skotlantiin keskelle englantilaisten punatakkien ja kilttiin pukeutuneuden skottien taistelutannerta. Voiko tämä olla totta? Pakkohan kyseessä on olla vain uni tai elokuvan kuvaukset. Clairen on kuitenkin hyväksyttävä, että tämä ei ole se sama Skotlanti josta hän aamulla heräsi, eikä Frankilta näyttävä mies ole hänen aviomiehensä vaan sadistinen Jonathan Randall. Vastentahtoisesti barbaaristen skottien pelastamaksi, tai riippuen näkökulmasta kidnappaamaksi, joutuneen Clairen on kuitenkin heitettävä pelkonsa ja närkästymisensä syrjään, sillä hänen sairaanhoitotaidoilleen tulee käyttöä. Eräs salskea punapää tarvitsee erityisesti apua. Tästä lähteen käyntiin tapahtumaketju, joka tulee sitomaan Clairen kohtalon tiiviisti yhteen näiden skottien kanssa.

' "Kyllä", minä sanoin ja peräännyin hiukan. Rintakehäni kohoili edelleen tukahdutetusta naurusta. "Kyllä minä olen noita! Sinun silmissäsi minun täytyy olla sitä. En ole koskaan sairastanut isorokkoa, mutta voin silti astella tautiin kuolevia miehiä täynnä olevan huoneen poikki ja säilyä terveenä. Voin hoitaa sairaita ja hengittää heidän kanssaan samaa ilmaa, mutta sairaus ei silti pysty minuun. En myöskään sairastu koleraan, jäykkäkouristukseen enkä kurkkumätään. Ja sinusta se on taatusti kuin noituutta, koska et ole koskaan kuullut puhuttavan rokotuksista, etkä kykene sitä mitenkään muuten ymmärtämään."

s. 533 - 534

Rakastuin heti ensinäkemältä Outlander tv-sarjaan, joten päivien pidetessä mikäpä olisi ollut sen otollisempaa kuin tarttua Matkantekijä kirjasarjaan, johon kyseinen sarja pohjautuu. Skotlannin kukkuloita ajatellessa voi kuulla säkkipillien soiton ja sen jylhät maisemat, jotka saavat haukkomaan henkeä. Skotlannin historia on myös niin kiehtovaa kilttipukeisine skotteineen ja klaanijärjestelmineen. Vaikka Muukalainen ei olekaan historiallinen romaani vaan selkeästi viihdekirja, oli kuitenkin aah niin nautinnollista upota tuohon 1700-luvun miljööseen. Viihteen varjolla pääsemme edes vähän kurkistamaan englannin ja skotlannin väliseen kamppailuun sekä klaanijärjestelmään perhe- ja perimysriitoineen. Clairen ja Jamien matkassa oli kiehtova seurata kuinka muun muassa kasvatusmetodit ja sairaanhoito poikkesivat nykyajasta. Erityisen lisätwistin toi tosiaan Clairen sairaanhoitojatausta ja kiinnostus kasvien käyttötarkoituksiin. Niille nimittäin tuli paljon käyttöä 1700-luvulla kun sairaanhoito keskittyi enemmänkin taikauskoon ja hyvään onneen kuin rautaiseen ammattitaitoon. 

Vaikka nautinkin teoksesta ennen kaikke tuon miljöön vuoksi, sillä sydämessäni nyt vain on heikko kohta Skotlannille, niin myös itse juoni oli varsin viihdyttävä. Yleensä viihdekirjallisuudessa keskitytään jatkuviin kommelluksiin tai jännityksen ylläpitoon, mutta Muukalaisessa tapahtumat etenivät hyvin verkkaisesti. Siinä jätettiin tilaa myös arjelle, mikä oli varsin miellyttävää. Kuitenkin kirjan päälle kahdeksastasadasta sivusta olisi voinut löytyä hiukan tiivistämisenkin varaa. Varsinkin kirjan keskiosassa, kun tuntui että parinsadan sivun pääasiallinen tarkoitus oli kuvata vain Clairen ja Jamien välistä kiihkoa. En yleensä karsasta seksikohtauksia, mutta lopulta olin niin kurkkuani myöten täynnä näitä sykkiviä elimiä, että harkitsin jopa koko kirjan lopettamista kesken. Luulin saavani viihteellisen historiapläjäyksen, mutta kansien sisällä olikin aika pornahtava teos. Onneksi kuitenkin jaksoin kahlata nämä sivut läpi, sillä sen jälkeen tarina rupesi taas etenemään ja juoni ja Skotlanti veivät minut taas pyörteisiinsä. 

Kokonaisuutena Muukalainen on varsin viihdyttävä teos, mikäli jaksaa tarpoa läpi keskikohdan tarkoin kuvatun kiihkon. Viihdekirjallisuudelle tyypillisesti monet hahmot jäivät myös aika pintapuolisiksi. Tästä huolimatta ymmärrän hyvin, miksi Jamie on vienyt jalat alta niin monilta lukijoilta. Tuo Clairen ja Jamien välinen valtaisa kiihko kylläkin veti heidät hiukan liiankin riipuvaisiksi toisistaan ja aina jommankumman tuli rientää valkoisella ratsulla pelastamaan toinen. Noh annettakoot se anteeksi, onhan kyseessä kuitenkin ennen kaikkea viihdekirjallisuutta romantiikan nälkään. 

Tähdet: * * *

Muualla luettu: Yöpöydän kirjat,  Notko, se lukeva peikko, Pieni kirjasto, P.S. Rakastan kirjoja, Oksan hyllyltä, Tarinoiden syvyydet, Nenä kirjassa, Kirjojen pyörteissä, Kujerruksia, Cillan kirjablogi, Hurjan Hassu Lukija, Kirjamaailma, Vinttikamarissa ja Pihin naisen elämää

Vaimotesti - Graeme Simsion

Kirjan nimi: Vaimotesti (The Rosie Project)
Kirjailija: Graeme Simsion, suomentanut Inka Parpola
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2013
Sivumäärä: 330
Mistä: Kirppariostos

' Olen saattanut löytää ratkaisun vaimo-ongelmaan. Ratkaisu oli jälkikäteen katsottuna täysin ilmeinen, kuten niin monen tieteellisen läpimurron kohdalla. On kuitenkin epätodennäköistä, että olisin keksinyt sitä ilman eräiden sattumanvaraisten tapausten myötävaikutusta. '

s. 7

Vaimotestissä tapaamme genetiikan professori Donin, jolla on ongelma. Uran menestyksestä huolimatta sosiaalisten tilanteiden normit ovat Donille suuri mysteeri. Sääntöjähän tulee noudattaa pilkuntarkasti ja elämän eri osa-alueet aikatauluttaa minuutilleen. Kuitenkin ihmissuhteiden ääneenlausumattomat säännöt ovat kuin Hepreaa. Miksi asioita ei muka voisi sanoa suoraan? Tai miksi pukukoodiin takki ei muka sovi urheilutakki? Takki kuin takkihan se on. Olisivat määritelleet tarkemmin, jos kerran on valittamista.

Tästä lähtökohdasta katsottuna ei ole ihmekään, että deittailukulttuuri ei oikein ole tuottanut tulosta Donille. Miksi siis jatkaa jotakin niin epätehokasta käytäntöä. Kunnon tiedemiehn tavoin Don päättääkin lähestyä mahdollisen vaimokkeen etsintään esitutkimuksella, jolla kaikki epäkelvot ehdokkaat voidaan hylätä jo ennen aikaavievää tutustumisosiota. Tätä varten Don luo kyselykaavakkeen, testin jonka avulla löytää se täydellinen puoliso. Apunaan tässä projektissa Donille on hänen casanovamainen ystävänsä psykologian professori Gene, joka lähettää Donin luo tarjoilijatar Rosien. Rosien, joka on vaimotestin kannalta täysin epäsopiva kumppaniehdokas: myöhästelijä, tupakoitsija, ruokarajoitteinen ja kaiken lisäksi vielä aivan vallaton!

' Ojensin lomakkeet Claudialle ja Genelle. Gene kaatoi meille kaikille portviiniä. Selitin, että olin hyödyntänyt lomakkeenlaadinnan parhaiksi havaittuja käytäntöjä kuten monivalintatehtäviä, Likertin asteikkoja, ristiinvalidointia, kyllä vai ei -kysymyksiä sekä surrogaatteja. Claudia tahtoi kuulla esimerkin jälkimmäisestä.

"Kysymys 35: Syötkö munuaisia? Oikea vastaus on (c) silloin tällöin. Testaa ruokaongelmia. Jos kysyy suoraan ruokamieltymyksistä, naiset sanovat 'olen kaikkiruokainen', ja sitten käykin ilmi, että he ovat kasvissyöjiä." '

s. 36

Voi Don, minkä teitkään! Tämä rutiineihinsa uppoutunut professori vei kyllä minun sydämeni. Hän yritti niin kovasti, mutta ne sosiaalisten tilanteiden normit vain olivat niin mystisiä. Tärkeintä Donissa oli juuri hänen hellyytensä ja hyväntahtoisuutensa. Kuinka hän vei muistisairaudesta kärsivälle vanhalle rouvalle joka päivä tämän lempikukkia ja esitti, että oli tämän syntymäpäivä tuodakseen iloa tämän päiviin. Ei Don siis pahansuopuuttaan nähnyt yli 99% väestöstä hänelle kelpaamattomina kumppaniehdokkaina. Säännöt ja normit vain nyt olivat niin rajoittava tekijä hänen elämässään, samoin kuin joksenkin alentunut kyky havainnoida tunnetiloja. Don toi oikeastaan hiukan mieleeni yhden lempisarjani päähenkilön eli The Big Bang Theoryn Sheldonin. Ei se kumppanin löytäminen Sheldonillekaan aivan helpointa ollut.

Vaimotesti oli erilainen kuin odotin. Varmaankin osittain tuohon nimeen liittyen olin olettanut teoksen keskittyvän pitkälti Donin kumppaninetsintään ja hämmentäviin kohtaamisiin eri kandidaattien kanssa. Todellisuudessa teoksen englanninkielinen nimi on huomattavasti osuvampi, vaikka vaimotesti pysyykin koko ajan taustalla pyörimässä. Olikin aivan mahtavaa lukea niistä kommelluksista joihin Don joutuu Rosien pyyhältäessä pyörremyrskyn lailla Donin elämään sekoittamaan pakkaa. Olin tikahtua nauruun muun muassa eräässä drinkkikohelluksessa.

Kokonaisuutena Vaimotesti on mainio viihdekirjallisuuden edustaja, joka saa hymyn huulille ja pitää otteessaan aivan loppuun asti. Tietenkään kyseessä ei ole kirjallisesti mikään maailmanluokan teos, mutta sympaattinen Don toimi hyvin kertojaäänenä. Oli todella kutkuttavaa päästä näin aikataulu- ja sääntöriippuvaisen pään sisään, ja samalla kasvaa hänen mukanaan kirjan edetessä.  Minulle jäi myös aivan hillitön himo päästä maistamaan sitä Donin kuuluisaa joka tiistai-iltaista hummerisalaattia. Oppisipa itsekin uusia taitoja yhtä nopeasti kuin Don!

Tähdet: * * * *

Muualla luettu: Rakkaudesta kirjoihin, Kirjakko ruispellossa, Anna minun lukea enemmän, Järjellä ja tunteella, Kirjaneidon tornihuone,  Todella vaiheessa, Kulttuuri kukoistaa, Kirsin book club, Lukutoukan kulttuuriblogi, Notko se lukeva peikko, Kujerruksia, Paljon melua kirjoista, Sivutiellä, Nenä kirjassa ja Kirjoihin kadonnut