tiistai 28. huhtikuuta 2020

Graniittimies - Sirpa Kähkönen

Kirjan nimi: Graniittimies
Kirjoittaja: Sirpa Kähkönen
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi:  2014
Sivumäärä: 332
Mistä: Omasta hyllystä

' Hiihdimme läpi maaliskuisten metsien, lumi oli paksua ja tahmeaa, pohjoisen Suomen suuret kuusikot eivät tahtoneet päästää meitä lävitseen. Me tunkeuduimme tähän maahan, survoimme suksia kinoksissa, sauvoimme silmät sumeina, selässä reput ja käsissä äitiemme neulomat kintaat.
Me läksimme siksi, että mieheni oli kuumapäinen ja ylpeä eikä tahtonut anella työtä niiltä, jotka löivät oven punikin edestä kiinni, läksimme uskon varassa, luottaen että on olemassa maa, jossa työläinen saa elää vapaana. Me läksimme siksi, että olimme lukeneet niin monta kirjaa. Ja myös rakkauden tähden. Minä olisin seurannut miestäni vaikka maankuoren alle tai meren syvyyksiin. '
s. 9 

Vuonna 1922 mies ja nainen hylkäävät suomalaisen menneisyytensä ja nimensä. Sisällissodan arvet ovat syvät eikä äidinmaalla tunnu olevan entisille punaisille enää mitään tarjottavaa. He hiihtävät rajan yli kohti työläisten unelmaa: Neuvostoliittoa. Täällä toisessa maassa he ottavat uudet nimet, Ilja ja Klara, korostaakseen uutta puhdasta alkua. Puolue lähettää heidät Petrogradiin, nykyiseen Pietariin, avustamaan koulun korjauksessa ja valmisteluissa. Tästä alkaa uusi uljas elämä!

Pian Neuvostoliitto näyttää kuitenkin oikeat karvansa. Kaupungissa on pulaa kaikesta ja valistusmatkoilla Klara näkee kuinka maaseudun kansaltakin ryövätään valtiolle kaikki sato. Petrograd vilisee orpolapsi joukkioita, jotka ovat perustaneet omia maanalaisia yhteiskuntiaan selviytyäkseen. Klara pyrkii tekemään osansa auttamalla näitä lukuisia orpoja saamaan päivisin lämpimiä aterioita ja mielekästä tekemistä Iloisten seppien avulla. Öisin he eivät kuitenkaan pysty Galkinin kanssa tekemään mitään näiden poloisten puolesta. 

Epäilys Neuvostoliiton epäonnistumisesta rupeaa itämään Klaran mielessä, mutta teoriaan vahvasti uskova aviomies Ilja ei kuuntele moista. Kaupungin nimi muuttuu Leningradiksi, mutta tilanne ei ainakaan parane. Mitä pidemmälle päästään sitä vahvemmin Pietari ja Neuvostoliitto syövät kansalaisensa. Kukaan ei ole turvassa maan kurjuudelta ja vainoilta.

' Lavr sanoi aivan hiljaa: "Tiedätkö sinä keitä kohti meidän aseemme on ensimmäisenä suunnattu? Jos tiedät niin kauhistut."
Ilja sanoi: "Interventionisteja, porvareita, ulkomaiden sotajoukkoja kohti."
Lavr nauroi ja sanoi: "Työläisiä ja talonpoikia kohti. Niitä joiden puolesta sinä taistelit Suomen luokkasodassa. Omia työläisiä, omia talonpoikia. Kurjassa raadannassa nääntyvää lakkoilevaa työläistä, viljelijää jonka sato otetaan pakolla viimeistä jyvää myöten. Niitä minä olen osoittanut aseellani. En kertaakaan porvaria, enkä ulkomaan sotilasta. Venäläisiä ihmisiä. Sinua", Lavr sanoi osoittaen Iljaa. "Sinua, sinun vaimoasi, sinun perhettäsi." '
s. 206

Graniittimies on ravisteleva teos. Se on tarina siitä kuinka suuret odotukset työläisten valtakunnasta romahtavat pikkuhiljaa päin kasvoja. Neuvostoliittolainen utopia ei yllä teoriasta käytännön tasolle. Vaikka entiset porvarit revittiin alas pilvilinnoistaan, ei tavallinen työläiskansa näe parempia aikoja. Pakkolunastuksia, väkivaltaa, pulaa ja kurjuutta, siitä on todellisuus rakennettu. Eliitti vain vaihdettiin toiseen. Kähkönen kuvaa hienovaraisesti mutta tarkkaavaisesti tätä maailmaa. Kurjuudella ei mässäillä, mutta se on koko ajan läsnä Pietarin kaduilla kuin synkkä varjo, joka seuraa kulkjaansa. 

Iljan ja Klaran elämän kanssa risteävät monet kohtalot, jotka läpileikkaava tehokkaasti eri kansanryhmien läpi. Heidän suomalaistaustainen ystävänsä Jelena on päättänyt nousta hierarkiassa ulkonäkönsä avulla. Henrik edustaa vanhaa rahaa. Sitten on taiteilijoiden maailma, johon päästään sirkuksessa työskentelevien Tomin ja Shuran kautta. Galkin puolestaan teki Klaran kanssa työtä orpolapsien kanssa, joka toi lähelle kaupungin kurjuuden. Sitten on vielä Iljan veli Lavr, joka liittyy Neuvostoliiton sotajoukkoihin vain huomatakseen palvelevansa aatteen sijasta aivan jotain muuta. Kaikkien heidän tarinat kietoutuvat tiukaksi punokseksi, joka vaikuttaa lukijaan syvästi.

Lukiessa oli myös mielenkiintoista toteuttaa vertailuja tämän ja vastikään lukemani Pasternakin klassikkoteoksen Tohtori Zivagon välillä. Tohtori Zivago nimittäin kuvaa myös näitä Neuvostoliiton raadollisia ensihetkiä ja sitä pulaa ja kurjuutta jota niin kaupungeissa kuin maalla jouduttiin kokemaan. Graniittimies ei ole aivan yhtä raadollinen, mutta samat asiat kyllä nousevat pintaan. Koinkin, että nämä kaksi teosta tukivat hyvin toisiaan syventäen toinen toisensa lukukokemusta. Toinen mielenkiintoinen asiayhteys joka mieleeni pulpahti liittyi tuohon kommunistiseen unelmaan, jossa jokainen tekee osansa ja saa tarvitsemansa eikä rahalla ole enää roolia. Tällaisen lintukodon onnistuivat nimittäin luomaan Meyerin scifi teoksessa Vieraassa rauhaa rakastavat ulkoavaruuden Sielut, jotka valtasivat maapallon. Ilmeisesti Meyerkin on siis kuvannut tällaisen ideaalin maailman, mutta tullut ehkäpä Neuvostoliiton ihmiskokeen jälkeen siihen lopputulokseen, että ihmiset eivät tähän pysty.

Kokonaisuutena Graniittimies on siis järin puhutteleva teos, joka herättelee lukijassaan paljon ajatuksia. Kurjuudella ei juurikaan mässäillä vaan keskitytään kuvaamaan näitä eri ihmiskohtaloita ja heidän selviytymistarinoitaan. Loppua kohden Kähkösen kerronta muuttui synkemmäksi ja sirpaleisemmaksi, kun muutkin henkilöt rupesivat saamaan oman kertojaäänensä. Tämä oli tarpeen, jotta langat saatiin solmittua, mutta samalla nämä osiot toivat hiukan hajanaisuutta kerrontaan. Vaikuttava teos joka tapauksessa ja ansainnut ehdottomasti Finlandia ehdokkuutensa 2014.

' Me teimme itse orpoja, teimme niitä päivittäin, asettamalla teorian käytännön edelle, kollektiivin yksilön edelle. Teimme orpoja halukkaammin kuin huopikkaita, samovaareja, raitiovaunukiskoja ja tiiliä. '
s. 145 

Tähdet: 4 / 5

  

lauantai 25. huhtikuuta 2020

Viisi pientä possua - Agatha Christie

Kirjan nimi: Viisi pientä possua (Five Little Pigs)
Kirjoittaja: Agatha Christie, suomentanut Anna-Liisa Laine
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 1943, suomennos 2009
Sivumäärä: 226
Mistä: Omasta hyllystä

' Poirotin mieleen muistui eräs lastenloru. Hän yritti unohtaa sen. Hän ei saanut ajatella aina lasten hokemia. Viime aikoina siitä tuntui tulleen hänelle suoranainen päähänpinttymä. Loru pysyi itsepintaisesti hänen mielessään.

Tämä pieni possu meni ostamaan ruokaa
Tämä pieni possu kotonansa huokaa...  

Kun Caroline Crale todettiin syylliseksi aviomiehensä murhaan, juttuun liittyi läheisesti viisi henkilöä: [- -] Poirotin tehtävänä oli saada selville totuus - murhasiko Caroline Crale aviomiehensä vai oliko murhaaja joku pienistä possuista. '
s. 5

Kuusitoista vuotta sitten Amyas Crale sai surmansa. Tämä naisista hetkellisesti huumautuva loistava taidemaalari oli vertaansa vailla. Hänen vaimonsa Caroline Crale katsoi kuuliaisesti vierestä miehensä naisseikkailuja, sillä hän tiesi tämän aina lopulta palaavan hänen luokseen. Nyt oli kuitenkin jokin toisin. Amyas oli hullaantunut aivan uudella tasolla maalaamastaan kauniista ja saaliinhimoisesta Elsa Greeristä. Elsan innoittama taulu oli tuleva olemaan hänen mestarillisin teoksensa! Ensimmäistä kertaa Caroline kuuli myös puhuttavan jopa avioerosta. Kukaan ei siis ihmetellyt, kun Amyas kuolee myrkytettynä Carolinen tuomasta oluesta. Edes Caroline ei vaikuttanut oikeudessa jaksavan puolustautua vaan hän tyytyi kohtaloonsa.

Nyt Carolinen ja Amyasin parikymppinen tytär on kuitenkin saapunut Poirotin puheille. Tullessaan täysi-ikäiseksi tämä Kanadaan lähetetty tyttö on viimein saanut kuulla totuuden vanhemmistaan. Jokin ei kuitenkaan täsmää. Miksi viimeisinä elon hetkinään Caroline on lähettänyt tyttärelleen kirjeen, jossa vakuuttaa syyttömyyttään, vaikka oikeudessa hän ei vastustanut tuomiota? Poirotin on aika laittaa kuuluisat harmaat aivosolunsa töihin. Poirot käy jututtamassa kaikkia viittä juttuun liittynyttä henkilöä: osakekaupoilla rikastunutta Amyasin parasta kaveria Philip Blakea, tämän rohdoista kiinnostunutta veljeä ja Cralien naapuria Meredith Blakea, mustasukkaisuusdraaman viettelijä Elsa Greeriä, kotiopettajatar neiti Williamsia sekä Carolinen tuolloin teini-ikäistä siskopuolta Angelaa, joka oli saanut Carolinen kädestä lapsuudessa kasvoja rumentavan arven. Mikäli Caroline ei murhannutkaan aviomiestään kuka sen teki?

'  Poliisipäällikkö Hale huokaisi murheellisena.
- Te olette järjiltänne, hän sanoi. - Mitkään kertomukset eivät ole yhtäpitäviä. Ettekö käsitä sitä? Kaksi ihmistä ei muista koskaan mitään asiaa samalla tavalla. Ja näin pitkän ajan jälkeen! Te saatte kuulla viisi selostusta viidestä eri murhasta.
- Siihen minun suunnitelmani perustuukin, Poirot sanoi. - Se on varmasti sangen valaisevaa. '
s. 58 

Teoksen alkuasetelmat ovat jälleen kiehtovat. Mitä oikeasti tapahtuikaan noina traagisina päivinä kuusitoista vuotta sitten, jotka johtivat Amyas Cralen kuolemaan. Tarjolla on jälleen hyvin rajattu lista murhaaja ehdokkaita ja tapaus, jonka voi ratkaista vain psykologisella päättelyllä, sillä näin pitkän ajan jälkeen savuavaa asetta on enää turha metsästää. Teoksen rakenne olikin hyvin selkeä sisältäen ensin Poirotin haastattelut kaikille viidelle possulle, tämän jälkeen esiteltiin kunkin kirjallinen selostus ja tulkinta näiden päivien tapahtumista ja lopuksi Poirot kerää kaikki yhtään huiman paljastuksen tiimoilta. Kuten poliisipäällikkö Hale olikin ennustanut, näissä kertomuksissa on joitakin poikkeavuuksia. Jonkun on kuitenkin valehdeltava, mutta kuka se on?

Viisi pientä possua on siis perushyvää Christietä. Kun aloitin tämän teoksen ei minulla ollut laisinkaan muistikuvia koko tarinasta. Lukiessa minulle rupesi kuitenkin nousemaan aika pian epäilyksiä, että mitenköhän se juoni menikään. Mistäköhän se johtuu, että toiset Christien juonenkäänteet ovat painuneet tehokkaasti unholaan, mutta jotkut ovat jääneet tuonne aivojen sopukoihin muhimaan. Olisiko tällä jotakin korrelaatiota juonen vaikuttavauuden kanssa, kun se paljastus on ollut lopulta niin yllättävä että muistijälki on päässyt syntymään vahvemmin. Oli niin tai näin, niin luonnollisesti murhamysteeri menettää osan viehätystään, kun se mysteeri osio on liian hyvin muistissa. Onneksi Poirotin työskentelyä ja palapelin hiljaista rakentelua on joka tapauksessa aina nautinnollista seurata. Varsin kiehtovan sopan on Christie siis jälleen kerran keittänyt tuon vanhan lastenlorun inspiroimana. 

Tähdet: 3.5 / 5

 

sunnuntai 19. huhtikuuta 2020

Vieras - Stephenie Meyer

Kirjan nimi: Vieras (The Host)
Kirjoittaja: Stephenie Meyer, suomentanut Pirkko Biström
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi:  2008, suomennos 2009
Sivumäärä: 702
Mistä: Omasta hyllystä

 ' Lajini varminta vaistoa seuraten olin kiinnittynyt lujasti ruumiin ajatuskeskukseen, punoutunut erottamattomasti sen jokaiseen hengenvetoon ja refleksiin, kunnes en enää ollut erillinen olio. Tämä olin minä.
Ei ruumis vaan minun ruumiini. '
s. 13

Vaeltaja on sielu toiselta planeetalta. Hän on loinen, joka tunkeutuu isäntäruumiiseen ottaen komennon. Nimensä mukaisesti Vaeltaja on seilannut useilla planeetoilla etsien omaa paikkaansa maailmassa. Sielut ovat jo vallanneet maapallon yksittäisiä ihmiskarkureita lukuun ottamatta ja nyt myös Vaeltajan tie vie tälle sinivihreälle planeetalle. Vaeltaja on laitettu parikymppisen Melanien vartaloon, jonka muistoista Vaeltajan pitäisi onnistua haravoimaan jäljellä olevien ihmisten olinpaikkoja ennen kuin hän pääsee elämään omaa uutta elämäänsä Melaniena. Ainut ongelma vain on, että hän ei olekaan yksin Melanien mielessä.

Melanien mieli on niin vahva, että hän ei pyyhkiytynytkään pois Vaeltajan ottaessa komennon. Sen sijaan Mel on päättänyt tehdä kaikkensa suojellakseen muistojaan ja siten rakkaita ihmisiään sielujen etsinnöiltä. Kamppailu Melanien vartalon ja mielen hallinnasta muuttuu kuitenkin pikkuhiljaa eräänlaiseksi toveruudeksi. Melanien tunteet pikkuveljeään Jamieta ja poikaystävä Jaredia kohtaan ovat niin vahvat, että myös Vaeltaja uppoaa näiden tunteiden pyörteisiin. Vaeltaja kääntääkin selkänsä omalle lajilleen ja aloittaa uhkarohkean matkan etsiessään ihmisten viimeistä turvapaikkaa päästäkseen takaisin Melanien rakkaiden luo. Kysymys kuitenkin kuuluu voivatko ihmiset todella luottaa valloittajakansan jäseneen? Toisaalta voiko sielukaan luottaa väkivaltaiseen ihmislajiin?

' En ollut koskaan elänyt planeetalla, jossa sellaisia julmuuksia olisi voinut tapahtua edes ennen sielujen tuloa. Tämä paikka oli totisesti kaikista maailmoista ylevin ja alhaisin: kauneimmat aistit, ihanimmat tunteet... katalimmat himot, synkimmät teot. Ehkä se oli tarkoituskin. Ehkä korkeuksiin oli mahdotonta päästä ilman syvyyksiä. Olivatko sielut poikkeus säännöstä? Pystyvätkö he saamaan valon ilman tämän maailman pimeyttä? '
s. 163

Vaikka Vieras onkin scifiä avaruuden orjuuttaja kansoineen, on se silti kertomus myös meidän ajastamme. Yksi vahva teema olikin ennakkoluulot itselle vieraita asioita kohtaan. Helposti me ihmiset luomme stereotypioita ja unohdamme katsoa toista tutustumisen arvoisena yksilönä. Toisella puolella taas painaa epätoivoinen halu sopeutua ja kuulua joukkoon. Nämä ovat asioita jotka näkyvät aivan normaalissa ihmiselämässä ja ehkä juuri sen takia tarina Vaeltajan matkasta ihmisasutuksessa on niin koskettava. Se antaa toivoa siitä, kuinka erilaisuudesta huolimatta toista voi oppia rakastamaan yli rajojen.

Toinen Vieraan sykähdyttävä piirre on sen mielenkiintoisten eri maailmojen ja niiden eliöiden kuvaus. Toisin kuin muut sielut Vaeltaja on poikkeusyksilönä elänyt elämiä vaihtaen aina planeettaa, vaikka standardi olisikin testata muutamaa ja sitten vakiintua jonnekin. Vaeltaja ei kuitenkaan ollut löytänyt vielä kodilta tuntuvaa maailmaa ja isäntäruumislajia. Tarinoita näistä hänen kokemistaan maailmoista kuitenkin riitti. Meyer onkin kehitellyt herkullisen kattauksen, johon kuului muun muassa vesiplaneetan merensilmäkkeet joilla on yhteinen tietoisuus, tuliplaneetan jossa tulenmaistajat polttavat käveleviä kukkia ravinnoksi, sokean lepakkojen laulumaailman sekä superälykkäät hämähäkin, joilla on kolmet aivot. Tietenkään ei saa myöskään unohtaa itse sieluja, joista lukijalle paljastetaan pikkuhiljaa lisää tietoja tarinan edetessä.

Vuonna 2013 Vieraasta tehtiin elokuva The Host, jonka olen katsonut lukuisia kertoja, mutta silti se tekee aina vaikutukset tarinallaan. Nyt viimein päätin, että on aika uudelleen lukea tämä teos ja verestää muistoja kerrankin näinpäin. Tuo rakkaustarina onkin aivan yhtä sykähdyttävä näin kirjan sivuilta kuin television ruudulta koettuna. Uutena asiana tulikin nuo eri maailmat, joista Vaeltaja tarinoi, sillä olin kokonaan unohtanut tällaisenkin kiehtovan ulottuvuuden. Selkeästi myös huomaa, että Meyer on karistanut harteiltaan nuo Twilightin yltiö sokeriset ihastuskuvaamiset ja siirtynyt nuortenkirjasarjasta aikuisten puolelle. Eli ei kannata säikähtää kirjailijaa vaan antaa mahdollisuus tälle kertomukselle. Minulle se ainakin toimii ihanana kokemuksena aina kerta toisensa jälkeen.

Tähdet: 4 / 5


tiistai 14. huhtikuuta 2020

Niemi - Juha Hurme

Kirjan nimi: Niemi
Kirjoittaja: Juha hurme
Kustantaja: Teos
Julkaisuvuosi:  2017
Sivumäärä: 440
Mistä: Omasta hyllystä

' Nykyihminen saapui Niemelle heti, kun sulava mannerjää teki hänelle tilaa tulla eli noin 9000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua (eaa.). Niemellä tarkoitan tässä sitä Pohjois-Euroopan peräosaa ja Siperian ja Skandinavian kainalokuoppaa, jota niemeläiset, joskaan eivät ketkään muut, alkoivat kutsua muutamia satoja vuosi sitten Suomeksi. Ne kaikki muut kutsuvat Niemeä Finlandiaksi, mikä termi on perua antiikin historioitsijoiden noin 2000 vuotta sitten käyttämästä käsitteestä 'fenni' (tai 'finni' tai 'phinoi'), jolla he nimittivät äärimmäisessä pohjoisessa hytiseviä reppanoita, barbaareita, ali-ihmisiä. '
s. 29

Kaikki lähtee liikkeelle kaiken alusta. On olemassa pienen pieni roiske, johon on ahtautunut koko maailmankaikkeus Niemineen kaikkineen. Sitten tapahtui laajeneminen Big bangin saattelemana ja kaikki lähti lapasesta. Tästä 14 miljardin vuoden takaisesta tapahtumasta ehti kuitenkin kulua tovi ennen kuin koko maapallo ja sen ensimmäinen eliö putkahtivat maailmankartalle. Siitä taas meni mukavasti aikaa ennen kuin meille niin rakas Niememme muotoutui ja sai kamaralleen jäätikön sulettua omat ihmisasukkaansa. 

Koska Niemi nyt sattuu sijaitsemaan aika etäällä kaikesta fancystä, meni täällä ihmisillä hyvä tovi kivi- ja pronssikautista eloa elellessä samalla kun Egyptissä faaraot hallitsivat ja Kreikka eli antiikin kukkeimpia hetkiään. Vasta ristiretkien yleistyttyä tuli Niemen metsäisille ja harvaanasutuille alueille sivistystä naapurimaa Ruotsista. Ikävä kyllä kaikille nämä uudet uskomukset ei oikein menneet läpi ja Lallikin tuli piispa Henrikin kiihkospäissään surmanneeksi, ainakin tarinaperinteessä jos ei muuten. Vanhat luonnonuskot saivat jäädä, mutta ei se kiinnostus tätä takaperoista kohdetta kohtaan ollut päätähuimaavaa. Mitä nyt Kustaa Vaasan pojat saivat viimein 1500-luvulla sotkettua Niemen mukaan kaiken maailman vallanperimyskiistoihinsa. Pitihän jokaisen päästä vuorollaan valtaistuimelle.  

Siitä sitten Niemen kehittyminen jatkui Ruotsin kyljessä, mutta aina parisen sataa vuotta jäljessä eurooppalaisia kavereitaan. Onhan se luonnollista, että menee aikaa että kaiken maailman keksinnöt oman äidinkielen kirjoittamisesta ja aurinkokeskeisestä maailmankuvasta löytävät tiensä näin kauas hytisevään pohjoiseen. Ruotsin suurvaltapolitiikan mukana päästiin kuitenkin osaksi suuria eurooppalaisia merkkitapahtumia eli sotia. Sitten tulikin jo vuosi 1809 ja Niemen omistajuus siirtyi Venäjälle ja siinähän se koko tarina olikin.

' Gustav II Adolf karautti 1618 täyttä laukkaa kolmikymmenvuotiseen sotaan, jota uskonsodaksi kutsutaan. Homma meni kuitenkin pian hösseliksi. Katollinen Ranska liittoutui luterilaisen Ruotsin kanssa katolista Habsburgien keisarikuntaa vastaan, ja luterilainen Tanska-Norja loikkasi 1640-luvulla katolisten valtojen puolelle päästäkseen rokottamaan arkivihollistaan Ruotsia. Semmoista se on, saatana. '
s. 279

Hurmeen viiltävä historiantulkinta on aivan mahtava! Hänen kertojallaan on hyvin vahva oma ääni, joka ei pelkää nälviä tai lisätä omia sivuhuomautuksiaan Niemen historian kulun kertaukseen. Aina paikoin tämä kertojamme myös eksyy aiheesta selittämään tarkemmin jotakin aiempaa yksityiskohtaa luoden tarinaan kerroksia kuin sipulissa konsanaan. Tietysti lopuksi aina palataan takaisin raiteilleen historian ja Suomen kertomusperinteen merkkitapahtumiin. Varsinainen haarautuvien sivujuonien verkko tämä kokonaisuus kuitenkin on luoden limittäin ja lomittain kokonaisuuden, joka kattaa Niemen historian aina alkuräjähdyksestä Venäjän vallan alle joutumiseen samalla reflektoiden muun maailman (enimmäkseen Euroopan) samanaikaisia tapahtumia. Ei kyllä mennyt kehitysaskeleet aivan käsikädessä, vaikka nykypäivänä olemmekin edistyksen kärjessä kieppuva Suomi. Niin se historia ei aina määritäkään tulevaa.

Niemen historiikin lisäksi kansan runoperinne ja sen kehitys on myös vahavasti läsnä. Niemeläiset saivatkin oman kirjakielensä vasta hyvin myöhäisessä vaiheessa 1500-luvulla Agricolan abckirjasta. Meni kuitenkin vielä pitkä tovi ennen kuin suomeksi tuli varsinaisesti kirjoitettua muuta kuin uskonnollisia teoksia. Intressejä ei kai ollut kun sivistyneistö hallitsi ruotsin ja ranskan ja tavallisella kansalla ei tainnut liemilti olla aikaa tai osaamista kirjallisille harrastuksille. Onneksi kuitenkin suusta suuhun kulkeneet kansantarut ja -runot ovat osittain säilyneet niin Lönnrotin Kalevalassa kuin sen ulkopuolella. Hurme marssittaakin lukijan eteen tätä kehitystä ja myös varsinaisia maistiaisia näistä tuotoksista. Ainakin tähän lukijaan tämä teki suuren vaikutuksen, sillä en ole aiemmin perehtynyt sen enempi aiheeseen tai runouteen ylipäätänsä, joten tämä avasi Suomen kertomaperinnettä aivan uudella tavalla.

Niemi on varmaankin teos, joka jakaa mielipiteitä. Hurmeen kertojan hersyvä ja paikoin ronski ääni voi silittää joitakin vastakarvaan, vaikka minuun sen osuvat heitot upposivatkin. Tuntuu myös, että Hurme ei ole osannut täysin päättää onko kyseessä tieto- vai kaunokirjallinen teos, sillä niin paljon faktaa näillä sivuilla on, että niputtaisin tämän melkein samaan kategoriaan Hararin Sapiensin kanssa. Kuitenkin Niemi voitti kaunokirjallisuuden Finalandian 2017. Aiemmin olenkin kokenut, että nämä Finlandia-voittajat eivät taida olla niin minun juttuni sillä Jalosen Taivaanpallo (2018), Oksasen Puhdistus (2008) ja Westöön Missä kuljimme kerran (2006) ovat kaikki olleet minulle vain keskinkertaisia lukukokemuksia. Tällä kertaa voin kuitenkin todeta Hurmeen Niemen imaisseen minut Niemen historian pyöritykseen täysin. Todella hieno teos, jolla on myös oma roolinsa kulttuuriperintömme jakamisesta nykyajan lukijakunnalle.

' Heipä hei, Ruotsi. Det var skönt. '
s. 438 

Tähdet: 5 / 5


torstai 9. huhtikuuta 2020

Kortit pöydällä - Agatha Christie

Kirjan nimi: Kortit pöydällä (Cards on the Table)
Kirjoittaja: Agatha Christie, suomentanut Aune Suomalainen
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi:  1936, suomennos 1951
Sivumäärä: 256
Mistä: Omasta hyllystä

' Hän toimeenpani ihmeellisiä kutsuja - suuria kutsuja, pieniä kutsuja, ilveilykutsuja, arvokkaita kutsuja ja varsinkin "kummallisia" kutsuja.
Hän oli mies jota miltei jokainen vähän pelkäsi.
Oli tuskin mahdollista ilmaista selvin sanoin, miksi tämä viimeksi mainittu väite piti paikkansa. Ehkä se johtui tuntemuksesta, että hän tiesi hieman liian paljon jokaisesta. Ja jokaisesta tuntui hänen lähellään, että hänen huumorintajunsa oli hieman kummallinen. '
s. 7

Herra Shaitana on omalaatuinen mies. Hänen pöyhkeilevä tyylinsä herättää pahennusta perinteitä ja hyviä tapoja vaalivissa englantilaisissa. Kuitenkin hänen kutsunsa ovat tapauksia, joihin kaikki haluavat päästä osallisiksi herra Shaitanista huolimatta. Herra Shaitanilla on nimittäin hyvin omintakeinen huumorintaju, johon kuuluu kanssakeskustelijan testaaminen ja tämän salaisuuksien selvittely. Ei ihme, että monet pelkäävät mitä tämä mystinen herra voikaan päästää suustaan. Nuuskarasioiden näyttelyssä herra Shaitan kohtaa Poirotin. Tästä tapaamisesta hän keksii mainion idean seuraaville kutsuilleen. Hän on nimittäin kutsujenpitäjän lisäksi suuri keräilijä. Tällä kertaa hän haluaa päästä esittelemään Poirotille rikollisten parhaimmistoa eli niitä jotka eivät koskaan jääneet kiinni teostaan. 

18. päivä koittaa ja kutsuilla on 4 vainukoiraa ja 4 Shaitanin epäilemää murhaajaa, jotka kaikki ovat Poirottia lukuun ottamatta autuaan tietämättömiä kutsujen todellisesta luonteesta. Nämä vieraat ovat Poirot, salapoliisikirjailija rouva Oliver, eversti Race, ylitarkastaja Battle sekä tohtori Roberts, leskirouva Lorrimer, maailmanamatkaaja majuri Despard ja ujo neiti Meredith. Päivällisellä herra Shaitan tekee erilaisia vihjailuja kuin herätelläkseen vieraitaan että hän tietää. Aterian jälkeen joukkio jakaantuu kahteen bridgeseurueeseen ja herra Shaitan siirtyy takan eteen lepäämään. Kun on aika lähteä salaisenpalvelun konkari eversti Race löytää herra Shaitanin kuitenkin murhattuna nojatuoliinsa. Ilmeisesti Shaitan on onnistunut kutsuillaan yli odotusten. Hän on onnistunut pelottelemaan jonkun näistä neljästä epäilystään murhaamaan jälleen. Mutta kuka heistä on sen tehnyt? Neljän vainukoiran on aika lyödä älykkäät päät yhteen ja ruveta kaivelemaan menneisyyttä. On aika tunnistaa ja ratkaista nuo neljä menneisyyden surmatekoa. Menneisyys on nimittäin avain murhaajan mielenlaatuun ja siten Shaitanin kuolemaan.

' Olen nyt kirjoittanut kolmekymmentäkaksi kirjaa - ja tietenkin ne kaikki ovat täsmälleen samanlaisia, kuten monsieur Poirot näyttää huomanneen, vaikkei sitä ole huomannut kukaan muu - ja minä kadun vain yhtä asiaa - sitä, että olen tehnyt salapoliisistani suomalaisen. En todellakaan tiedä mitään suomalaisista, ja saan yhtenään Suomesta kirjeitä, joissa viitataan johonkin mahdottomaan, mitä hän on sanonut tai tehnyt. Suomessa nähtävästi luetaan salapoliisiromaaneja aika paljon. Luulen, että siihen ovat syynä pitkät talvet, jolloin ei ole päivänvaloa. '
s. 68 

Kortit pöydällä on klassinen Christien teos, jossa on suljettu tila ja näennäisesti mahdoton murhatehtävä. Jonkunhan on ollut pakko nähdä jotakin, sillä nämä neljä epäiltyä ovat istuneet koko ajan samassa huoneessa pelaamassa bridgeä! Siinä missä poliisivoimien Battle keskittyy selvittelemään motiiveja ja faktoja Poirot uppoaa näiden neljän pelaaman bridgen pauloihin. Hänen kysymykset koskevat vain pelin kulkua ja huoneen sisustusta. Mutta voisivatko nämä epäsuorat kysymykset loppujen lopuksi paljastaakin enemmän kuin Battlen suorat tiedostelut? Poirotilla on tunnetusti omat metodinsa ja metkunsa, sillä ydin on murhaajan luonteenlaadun ymmärtämisessä ja harmaiden aivosolujen yhdistelmätaidoissa sormenjälkien metsästyksen sijasta. 

Hauskana lisänä oli taas ilmeisesti Christien alter egoksikin tituleerattu salapoliisikirjailija rouva Oliver, joka luottaa ennen kaikkea naisen vaistoon todisteista viis. En olekaan ennen huomannut hänessä näin miesvastaisia piirteitä, sillä hänen joka toinen lauseensa tuntui sisältävän ajatuksen naisten ylivertaisuudesta. Pakko myös hehkuttaa, että Suomi on päässyt maailmankartalle rouva Oliverin salapoliisissa Sven Hjersonissa, vaikka varsinaista sivupalstaa tämä romaanin sisäinen romaanihahmo ei luonnollisesti saanutkaan. Ehkä rouva Oliverin luomisen tuskassa on myös jotain samaa Christien oman elämän kanssa, sillä molemmat heistä tehtailivat teoksia aika kovaa tahtia.

Toinen mielenkiintoinen huomio liittyy juuri lukemaani Aikataulukon arvoitukseen. Tässä ja Aikataulukon arvoituksessa oli selvästi ristiin viitteitä toisiinsa. Oikeastaan valitsinkin Kortit pöydällä lukemistooni, sillä huomasin kuinka Aikataulukon arvoituksessa kun Poirot ja Hastings keskustelevat heidän ideaalista rikoksesta minkä he haluaisivat päästä ratkaisemaan, Poirotin kuvaus bridgepelistä ja takkavalkeanääressä istuvan parittoman henkilön murhaamisesta muiden silmien alla heidän keskittyessä peliin osui täydellisesti Kortit pöydällä teoksen lähtökuvioon. Samana vuonna nämä kaksi teosta onkin julkaistu, joten selkeästi Christiellä oli tämän teoksen soppa jo syntymässä samalla kun kirjoitti Aikataulukon arvoitusta.

Ja vielä lopuksi takaisin Korit pöydällä teokseen. Koin tämän olevan varsin kelpo salapoliisiromaani. Kuitenkin olen tottunut saamaan Christien käsittelyssä vaikka kuinka taitavia juonikiemuroita, joten olo tuntui aika tyhjältä teoksen päättyessä. Tässäkö tämä olikin? Varsinainen lopun twisti oli paljon tavanomaisempi kuin ne lukuisat mielikuvituksellisemmat teoriat, joita olin jo ehtinyt kehitellä mielessäni. Teokseen oli muutenkin jäänyt harmillisen paljon kirjoitusvirheitä, jotka rupesivat jo loppua kohden hiukan turhauttamaan. Kortit pöydällä on siis enimmäkseen viihdyttävä Christie, mutta ei kyllä yllä hänen parhaimmistoonsa.

Tähdet: 3 / 5

maanantai 6. huhtikuuta 2020

Yhdeksän yinin totuus - Jin Yong

Kirjan nimi: Yhdeksän yinin totuus (Shediao yingxiong zhuan)
Sarja:  Kotkasoturien taru #2
Kirjoittaja: Jin Yong, suomentanut Riina Vuokko
Kustantaja: Moebius
Julkaisuvuosi:  1959, suomennos 2019
Sivumäärä: 599
Mistä: Kirjastosta


' "Tästä on jo monta vuotta, kun Idän vääräoppinen, Lännen myrkky, Etelän keisari, Pohjoisen kerjäläinen ja Keskustan ihme viimeksi mittelivät voimiaan Huavuorella. Sitä kesti seitsemän päivää ja seitsemän yötä, kunnes lopulta Keskustan ihme oli se, joka pääsi niskan päälle, ja me muut neljä olimme valmiita myöntämään, että hän on maailman paras." '
s. 96

Yhdeksän yinin totuus jatkuu täsmälleen siitä mihin Soturin oppivuodet jäi. 1200-luvun Kiinassa sankarimme Guo Jing on jäänyt kiinni etsiessään munkki Wang Chuyille vastamyrkkyä palatsin alueelta. Tilanne ei näytä lupaavalta ja taistelu on täydessä tohinassa. Onnekkaiden sattumusten seurauksena Guo Jing ja Huang Rong pääsevät kuitenkin pakenemaan. Pohjoisen valloittaneen Jin-dynastian ruhtinas Wanyan Honglien wulin-taitajat haastavat kuitenkin Guo Jingin oppimestarit Etelän seitsemän kummajaista ja Täydellisen totuuden koulukunnan munkit taisteluun, joka on ottava paikkansa puolen vuoden päästä etelässä hallitsevan Song-dynastian alueilla. Silloin on aika selvittää keskinäiset kaunat lopullisesti. 

Guo Jingin elämä ei kuitenkaan ole auvoisaa eloa tällä väliajalla. Ensinnäkin hän on palavasti rakastunut mahtavan Idän vääräoppisen taitavaan tyttäreen Huang Rongiin. Toisaalta Guo Jing on luvattu Tsingis-kaanin tyttärelle Khojinille ja Etelän seitsemän kummajaista haluaisivat myös naittaa Guo Jingin toisaalle. Haung Rongin isä ei myöskään näe hitaanpuoleisen ja vain kohtalaiset taistelutaidot omaavan Guo Jingin olevan sopiva puoliso hänen sivistyneet opit saaneelle tyttärelleen.

Guo Jing ja Huong Rong karkaavatkin yhdessä. Tällä matkallaan tulevat he kohtaamaan toinen toistaan mahtavampia taistelijoita. Monet ovat valmiita opettamaan hyväsydämiselle ja oikeamieliselle Guo Jingille tekniikan jos toisenkin. Toisaalta pahoilta vihamiehiltäkään ei voida välttyä. Miten käy Guo Jingin ja Huang Rongin? Entä kuinka Jin dynastian ruhtinas Wanyan Honglien ottopoika Wanyang Kang suhtautuu kuullessaan hänen todellisen isänsä olleen Song-dynastian soturi, joka taisteli Jin valloittajia vastaan? Entä missä on tuo mystinen teos Yhdeksän yinin totuus, jota mahtavimmat taistelijat koittavat tavoitella keinoja kaihtamatta?

' Sinä iltana Huang Rong laittoi ruuaksi paistettua kiinankaalia ja höyrytettyä tofua aivan kuten oli luvannutkin. Kiinankaalin kaikkein rapeimmat keskiosat oli paistettu ankanjalkojen kanssa kananrasvassa ja ruoka oli täydellisen maukasta, mutta vielä ihmeellisempää oli höyrytetty tofu. Sitä valmistaessaan Huang Rong oli leikannut kinkun kahteen osaan ja kaivertanut sen sisälle kaksikymmentäneljä pyöreää koloa. Tofun hän oli leikannut kahdeksikymmeneksineljäksi täydelliseksi palloksi, painanut ne koloihin, sitonut sitten kinkun puoliskot taas yhteen ja pannut suureen pataan höyryttymään. Kun ruoka oli valmista, kaikki maku oli siirtynyt kinkusta tofuun, liha joutui pantavaksi syrjään ja Hong Qigong sai eteensä vain tofupallot. Heti ensimmäisen suupalan maistettuaan hän oli myytyä miestä. Ruokalaji oli saanut nimekseen Kaksikymmentäneljä siltaa ja kirkas kuutamo tunnetun Tang-kaudelta peräisin olevan runon mukaan. '
s. 111

Nyt kyllä tuli Jin Yongilta täysosuma! Lumouduin jo tästä wuxia kirjallisuuden maailmasta Kotkasoturien tarun ensimmäisessä osassa, mutta tämä toinen osa vei minulta jalat alta lopullisesti. Kotkasoturien tarun sivut ovat täynnä toinen toistaan mahtavampia taistelutekniikoita, jotka siis perustuvat enimmäkseen erilaisiin sisäisen voiman vahvistamiin lyönteihin ja potkuihin. Näillä eri tekniikoilla on myös ihastuttavia kuvaavia nimiä kuten Taivaallinen lohikäärme heiluttaa pystöään, ylvään lohikäärmeen katumus ja taivaan täydeltä kukkasadetta. Hauska lisä oli myös, että Huang Rongista paljastui taistelijan lisäksi oiva kokki, jonka mielikuvitukselliset luomukset vetivät nimissään vertoja huimille taistelutekniikoille. Vesi herahti useampaankin otteeseen kielelle näitä keitoksia kuvatessa.

Myönnän että sarjan henkilöhahmojen kuvaus ei ehkä ole maailman syvällisemmästä päästä vaan monilla on omat hallitsevat luonteenpiirteensä. Toisaalta en koe tämän haitanneen menoa, sillä niin innovatiivinen on ollut Jin Yongin mielikuvitus luodessaan näin rikkaan ja moninaisen henkilökaartin. Nämä uudet mestarit kuten Pohjoisen kerjäläinen, Idän vääräoppinen, Lännen myrkky sekä Keskustan ihme olivat niin huikeita ja edustivat niin täysin erilaisia koulukuntia, että tylsää ei kyllä tätä teosta lukiessa tullut. Olikin herkullista seurata Guo Jingin kehitystä ja opetustaivalta läpi eri mestareiden. Oli myös mukavaa vaihtelua, että tällä kertaa päähenkilö ei ole suinkaan kuvattu ylivoimaisen mahtavana vaan hän on aika hitaalla järjenjuoksulla varustettu poika, joka sitkeytensä avulla pääsee etenemään. 

Yhdeksän yinin totuus tuntui ensimmäistä osaa koherentimmalta teokselta, jossa jokainen luku muodosti omat selkeät kokonaisuutensa. Olikin kiehtovaa seurata kuinka 40-80 sivuiset luvut kuitenkin jäivät aina kauheaan cliffhangeriin pakottaen lukijan vielä lukemaan yhden, vaikka se tarkoittikin lisätuntia lukuaikaa. Selkeästihän tästä huomaa, että teos on alkujaan ilmestynyt jatkokertomuksena ja suomennos on vain jaettu neljään osaan. Muistan hämmennykseni ensimmäisen osan luettuani, että tämähän jäi aivan kesken, ja niinhän siinä kävi, että tämä osa alkoi täysin keskeltä. Onneksi teoksen alussa oli kuitenkin lyhyt kertaus edellisen osan pääpiirteistä ja mihin jäätiin niin että perässä pysyi varsin mainiosti.

Historialliset tapahtumat jäivät myös tässä hiukan vähemmälle painopisteelle, sillä tarina kietoutui enempi uusien mestareiden ja Guo Jingin taistelutaitojen kehittymiseen. Selkeästi kuitenkin jo pedattiin tulevaa Song ja Jin dynastioiden yhteenottoa. Jäänkin siis malttamattomana odottamaan seuraavaa osaa. Ilmeisesti fantasiakirjallisuus toimii minulla nykyään chick-litin sijasta mainiona viihdekirjallisuuden muotona, joka imaisee mukaansa. Voin vain suositella tätä kiinalaista wuxia kirjallisuuden klassikkoa!

' "... että taivaan äärien takana taivas jatkuu edelleen ja että jossain on vielä voimakkaintakin taistelijaa voimakkaampi taistelija" ' 
s. 62  

Tähdet: 5 / 5

Muut sarjasta lukemani osat:

  

perjantai 3. huhtikuuta 2020

Viisasteleva sydän - Jane Austen

Kirjan nimi: Viisasteleva sydän (Persuasion)
Kirjoittaja: Jane Austen, suomentanut Kristiina Kivivuori
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi:  1818, suomennos 2013
Sivumäärä: 311
Mistä: Omasta hyllystä

' Anne Elliot, jolla oli sellaiset syntyperän, kauneuden ja luonteen edut, hänkö heittäisi elämänsä hukkaan yhdeksäntoista vuoden iässä, sitoisi itsensä jo siinä iässä nuoreen mieheen, jolla ei ollut muuta suositusta kuin oma itsensä eikä muuta toivoa varallisuuden karttumisesta kuin sangen epävarman ammattiuran tarjoamat mahdollisuudet, eikä minkäänlaista sukua turvaamassa edes vastaista nousua tuolla uralla - totisesti se oli elämänsä hukkaan heittämistä, jonka ajatteleminenkin jo kauhistutti! Anne Elliot, niin nuori, niin harvoille tuttu - joku tuntematonko, suvuton ja rahaton mies, saisi ryöstää hänet, tai oikeastaan raahata hänet muassaan ylen kuluttavaan, hermoja koettelevaan, nuoruutta kuihduttavaan riippuvaisuuden tilaan! Se ei saanut tapahtua, jos ystävän puolueeton väliintulo suinkin saattoi estää sen, ystävän, jolla oli melkeinpä äidin rakkaus ja äidin oikeudet. '
s. 35

Aatelissukuinen Anne Elliot on nuoruudessaan rakastunut palavasti nuoreen meriupseeriin Frederick Wentworthiin. Onnensa kukkuloilla nuorikko päätti kihlautua ja he näkivät jo onnellisen tulevaisuutensa siintävän horisontissa. Sitten Annen suku päätti puuttua asiaan. Annen isä Sir Walter Elliot on kuulu turhamaisuudestaan niin ulkonäön kuin suvun suhteen. Mikäli joku ei löydy baronettikalenterin sivuilta, eivät he ole mitään. Suvuton ja rahaton vävypoika kandidaatti on siis täysin epäsopiva. Jopa hänen ammattinsa on halveksittava, sillä merivoimissa miehet voivat yletä säätyään ylemmäs, mikä on myös täysin sopimatonta. Myöskin Annen rakas ystävä lady Russell on samaa mieltä ja onnistuu taivuttelemaan Annen luopumaan moisista haihatteluista.

Kahdeksan vuotta myöhemmin vuonna 1814 Anne on jo 28-vuotias vanha piika, jonka nuoruuden kukkeus on jo jäänyt taakse. Ylväälle isälleen ja sisaruskatraan vanhimmalle Elizabethille Anne ei ole mitään. Kun perheen rahatilanne vaatii kartanon laittamista vuokralle ja siirtymistä Bathiin, jätetään Anne jälkeen huolehtimaan huomionkipeästä pikkusiskostaan Marysta, joka on ainut avioliiton satamaan seilannut sisarus. Kellynch Hallin vuokranneen amiraalin vaimo sattuu olemaan Frederickin sisar, joten jälleennäkeminen nykyään jo kapteeniksi ylenneeseen ja omaisuutta kartuttaneeseen Wentworthiin vaikuttaa väistämättömältä. Väärinkäsityksiltä ja vanhojen loukattujen tunteiden aiheuttamalta mielipahalta ei voida välttyä. Annen sydän sykkii kuitenkin edelleen nuoruuden rakkaalleen, mutta onko heitä sittenkään tarkoitettu toisilleen? Maryn aviomiehen siskot ovat nimittäin iskeneet silmänsä tähän komeaan kapteeniin eikä Annekaan jää ilman potentiaalisia kosijoita.

' Kohta hän alkoi puhua itselleen järkeä ja koetti sammutella tunteitaan. Kahdeksan vuotta, lähes kahdeksan vuotta oli kulunut siitä, kun kaikki oli loppunut. Miten mieletöntä langeta uudestaan järkytykseen, jonka näin pitkä väliaika oli loihtinut kauas muistojen hämärään! Mitä saakaan aikaan kahdeksan vuotta! Monenmoisia tapauksia, käänteitä, muuttoja, vieraantumisia - kaikkea, kaikkea siihen sisältyi; ja menneen unohtaminen - miten luonnollista, miten ehdotonta sekin! Noihin vuosiin mahtui melkein kolmannes hänen elämästään.
Mutta ah! Kaikesta järkeilystä huolimatta hän tajusi, että itsepäisille tunteille kahdeksan vuotta saattoi olla melkein kuin ei mitään. '
s. 76 

Viisasteleva sydän on taattua laatua historiallisen romantiikan ystäville. Katsoin nyt alkuvuodesta tuon 1995 vuoden Ylpeys ja ennakkoluulo tv-sarjan, joka jätti minut kaihoisasti kaipaamaan noita Englannin alavia niittyjä ja 1800-luvun suhdekiemuroita. Onneksi omasta hyllystä löytyikin lukematta tämä Austenin teos, joka siivitti minut takaisin tuonne ihanaan miljööseen. Kuinka näin nykyajan lukijasta tuntuukaan hassulta nuo tiukat sääty jaot ja niihin liittyvät käyttäytymisnormit. Tervehdyskäynnit ovat kaiken a ja o ja päivätkin kuluvat mukavasti yhteisillä kävelyretkillä. Mitäpä muuta tekisikään, sillä eihän tuohon aikaan ollut mitään nykyajan elektroniikkaa sotkemassa ihmisten keskittymistä. Oli vain kirjat ja luonto. Mikä idylli, jonne Austen tarjoaa kurkistusreiän teoksillaan.

Viisasteleva sydän muistuttikin paljon muutaman vuoden takaisesta Ylpeys ja ennakkoluulo lukukokemuksesta, joka lumosi minut täysin. Tällä kertaa hahmojen asetelmat olivat hiukan muuttuneet luoden Annesta sen yläluokkaisen vastinparin alemman säädyn Fredrickiin. Ympäristö on kuitenkin vahvasti sama eli avioliitto spekuloinnit ovat keskiössä läpi koko teoksen. Päähenkilönä säyseä ja jopa liiankin kiltti Anne jää voimakastahtoisen Lizzyn jalkoihin, mutta toisaalta arvostan Austenin kykyä luoda uusia persoonia. Edelleen hänen tekstistään nimittäin loistaa se tietty tarkkaavainen ja humoristinen huomiokyky, jonka läpi hän on peilannut kaikki rakkaat ja vihastuttavat hahmonsa. Austenin teokset ovat minulle ennen kaikkea hyvän olon kirjoja. Viisasteleva sydän tuntuikin ihanan lämpimältä teokselta aivan kuin höyryävän kuuma kuppi kaakaota kylmänä talvi-iltana. 

Tähdet: 4 / 5