maanantai 29. toukokuuta 2023

Kolme koiraa haudattuna, S. J. Bennett


Kirjan nimi
: Kolme koiraa haudattuna (
A Three Dog Problem)
Sarja: Hänen majesteettinsa tutkimuksia #2
Kirjoittaja: S.J. Bennett, suomentanut Maria Lyytinen
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 2021, suomennos 2022
Sivumäärä: 446
Mistä: Kirjastosta
 
' Mutta nyt tuo "kammottava pikku tekele" oli viimein palaamassa kotiin - vaikka hän miettikin, missä kunnossa se mahtaisi olla, kun laivasto viimein päästäisi sen käsistään. Jäljelle jäi kuitenkin huolestuttava kysymys siitä, miten maalaus alun perinkään oli päätynyt hallituksen virkamiehen työhuoneeseen, kun se olisi pitänyt ripustaa takaisin tutulle paikalleen hänen makuutiloihinsa vuonna 1986, kun hän oli palaamassa Kiinan-matkaltaan. Jos kuningatar kuuden valtaistuimella viettämänsä vuosikymmenen aikana jotakin oli oppinut, niin sen, että monesti juuri pikkuasioita kannatti murehtia. Suuret ongelmat olivat ilmeistä laatua, ja niitä ministerit ja hovihenkilökunta yrittivät parhaan kykynsä mukaan ratkoa. Pienet pulmat taas olivat usein merkki siitä, että joltakulta oli ote lipsumassa. Oliko tässä tapauksessa käynyt juuri niin? Ja mikäli oli, mitä muuta niistä käsistä olikaan mahtanut lipsahtaa? '
s. 109
 
Kuningatar Elisabetin yksityissihteeri Sir Simon on päättänyt aloittaa elintaparemontin ja suuntaa kulkunsa palatsialueen uimapaviljonkiin. Siellä hän tulee kuitenkin heti aamutuimaan törmänneeksi järkytyksen, jolla ei ole mitään tekemistä kylmän veden kosketuksesta iholla. Hän nimittäin löytää naisen ruumiin altaan reunalta. Tämä näky saa jopa järkkymättömän Sir Simonin pois tolaltaan. Ruumis palatsissa! Pitää pitää huoli, etteivät juorulehdet saa tästä vihiä, sillä kuningattarella on aivan tarpeeksi asioita tehtävälistallaan, kun brexit äänestys on jakanut kansan kahtia ja täysin odottamatta musta hevonen Trump on nousemassa rapakon takana presidentiksi.

Mennään siis ajassa kolme kuukautta taaksepäin. Silloin Kuningatar Elisabet nimittäin huomaa, että hänen yksityiskokoelmansa taulu, joka on ennen roikkunut peräti hänen makuutiloissaan, on jotenkin kummasti päätynyt laivaston taidenäyttelyyn. Jo Windsorin solmusta tuttu kuningattaren salainen mysteerienratkomisapulainen apulaisyksityissihteeri Rozie siis laitetaan asialle selvittelemään maalauksen vaiheita. Samaan aikaan Rozielle selviää, että palatsia vaivaa törkykirjeiden epidemia. Ennen niin yhteen hiileen vetänyt palatsin henkilökunta on nyt varpaisillaan ja tunnelmaa voisi leikata veitsellä. Lopulta tilanne eskaloituu siihen, että Rozien esimies Sir Simon löytää ruumiin. Nyt tarvitaan jälleen kuningattaren harmaita aivosoluja kulisseissa ratkaisemaan nämä kiperät pulmat - Rozien toimiessa hänen silminään ja korvinaan ympäri palatsin.
 
' Kuningatar kohotti katseensa viestistä ja huokaisi. Taas sama juttu. Jos joku vielä kerran tulisi väittämään hänelle, että kaikki oli "hallinnassa", hän saattaisi itse alkaa aiheuttaa särkymisvahinkoja.
Loppumatkan hän yritti sada kaikesta edes jotakin tolkkua, mutta helikopterikuljetukset eivät suosi syvällisempää pohdintaa. Tämä pulma vaati kolme koiraa ja kunnon kävelylenkin. '
s. 215 
 
Kolme koiraa haudattuna on sarjan ensimmäisen osan tapaan hyvin leppoisaa cozy crimea. Vaikka alussa löydetäänkin ruumis, en kokisi tätä teosta kovin dekkarimaisena. Jopa cozy crimen saralla siis keskiössä oli ruumiiden sijasta se kaikki muu. Bennett onkin saanut paljon kiitosta siitä, kuinka autenttisesti hän pyrkii kuvaamaan hovin arkea - onhan hän päässyt haastattelemaan näitä kuningattaren apulaissihteereitä eli oikeita käsiä. Lukijana puolestaan olin välillä pudota kärryiltä kukas henkilö kukin olikaan ja miltä osastolta, mutta onhan hovi aikamoinen koneisto. Onneksi se ei liiaksi menoa haitannut.
 
Mysteereitä siis oli oikein kolmin kappalein ja kyllähän niiden parissa Rozie joutui vaikka millaisiin odottamattomiin tilanteisiin. Kuningatar taas hoitaa velvollisuuksiaan kaoottisessa maailmassa ja samalla lyhyinä kymmenminuuttisina vapaa-ajan hetkinään koittaa ratkaista näitä palatsin pähkinöitä. Onhan se lukijalle herkullinen ajatus päästä kurkistamaan itse kuningattaren pään sisään, mutta en ole aivan varma onko tämä Bennettin luoma salapoliisi loppujen lopuksi kuitenkaan kovin uskottava. Ei pidä kuitenkaan antaa sen häiritä liiaksi lukukokemusta. Vaikka paljon ei loppujen lopuksi tapahdukaan eikä teos välttämättä jätä kovin vahvaa muistijälkeä, on se mukava välipala mysteeri luettavaksi englantilaisen teen kylkipoikana.
 
Tähdet: 3 / 5
 
Muut sarjasta lukemani osat:
 
 

maanantai 22. toukokuuta 2023

Metsästäjä, keräilijä, kasvattaja - Michaeleen Doucleff


Kirjan nimi
: Metsästäjä, keräilijä, kasvattaja - Alkuperäiskansojen kasvatusoppeja (Hunt, Gather, Parent. What Ancient Cultures Can Teach Us About the Lost Art of Raising Happy, Helpful, Little Humans)

Kirjoittaja: Michaeleen Doucleff, suomentanut Auri Paajanen ja Susanna Tuomi-Giddings
Kustantaja: Siltala
Julkaisuvuosi: 2021, suomennos 2022
Sivumäärä: 295
Mistä: Kirjastosta
 
' Tässä kirjassa keskitytään kulttuureihin, joiden hallussa on valtava määrä hyödyllistä tietoa: metsästäjä-keräilijöihin ja muihin samantapaisten arvojen varassa eläviin alkuperäiskulttuureihin. Nämä kulttuurit ovat hioneet kasvatusstrategioitaan tuhansien vuosien ajan. Isoäidit ja isoisät ovat välittäneet tietoa uusille sukupolville ja antaneet tuoreitten äitien ja isien käyttöön valtavan määrän erilaisia tehokkaita työkaluja. Vanhemmat siis tietävät, miten saada lapset auttamaan kotona ilman erikseen pyytämistä, miten sada sisarukset tekemään yhteistyötä (eikä tappelemaan) ja miten pitää kuria huutamatta, torumatta ja jäähyjä jakelematta. He taitavat motivoinnin ja ovat erinomaisia kehittämään lasten toiminnanohjauskykyä, johon sisältyvät sellaiset taidot kuin resilienssi, kärsivällisyys ja itsehillintä. '
s. 14-15 
 
Doucleff on kemian tohtori ja tiedetoimittaja, jolla on ongelma. Aamuisin hän jo pelkää tulevaa päivää, sillä elämä kolmivuotiaan Rosyn kanssa on yhtä taistelutannerta. Eräällä haastattelumatkalla Mayojen kylään hän kuitenkin suorastaan hämmentyy. Miten ihmeessä heidän lapsensa ovatkin niin avuliaita ja ystävällisiä? Eikä vanhempien edes tarvitse käskeä heitä tiskaamaan, kun astiat on jo pesty! Keskusteltuaan mayavanhempien kanssa Doucleff rupesikin pohtimaan voisiko näillä eri alkuperäiskansoilla olla jotakin annettavaa kasvatuksen saralla. Nimittäin kun tarkastelee länsimaista kasvatustapaa, saattaa huomata, että se ei aina olekaan se kaikista toimivin.
 
Tämä teos on siis Doucleffiin vastaus siihen, miten lapsia tulisi ehkä sittenkin kasvattaa. Se on jaettu viiteen osioon, joista ensimmäisessä puhutaan vinksahtaneesta villistä lännestä, eli mikä kaikki täällä onkaan pielessä vanhemmuudessa. Sitten tutustutaan mayojen, inuiittien ja hadzojen tapaan hoitaa kasvatusta, eli kuinka saada lapsi auttavaiseksi, tunnetaitoja osaavaksi ja itsevarmaksi. Teoksessa siis valotetaan tarinallisesti, miten Doucleff itse koki nämä asiat vieraillessaan näissä eri heimoissa ja niiden lomassa on yhdeksän käytännön osiota auttavaisuudesta, yhteistyökyvystä, motivoinnista, oman suuttumuksen hillitsemisestä, sanattomasta kurinpidosta, tarinoiden ja roolileikkien hyödynnyksestä, itseluottamuksesta ja omatoimisuudesta sekä perheen tukiverkosta. 

Mitä siis sain teoksesta irti? Oikeastaan aika mukavasti. Kaikkea ei jälleen tarvitse allekirjoittaa, mutta pidin siitä että Doucleff on oikeasti kahlannut paljon tutkimuksia läpi tätä teostaan varten. Tiesitkö esimerkiksi että vauvojen kellotetut ruokavälit ovat peräisin 1700-luvun lastenkodeista joissa oli satoja vauvoja? Itseasiassa Doucleff tuo ilmi, että monet itsestään selvinä pidetyt länsimaiset kasvatusmetodit eivät suinkaan perehdy mihinkään tutkittuun tietoon. Doucleff kyseenalaistaakin nykyajan roinapaljouden, jatkuvan virikemyllyn ja loputtoman kehumisen. Valtavan leluvuoren sijasta lasta olisi hyvä osallistaa oikeisiin kodin askareihin. Kyllä lapset keksivät aina tekemistä ja he tykkäävät osallistua kodin hommiin. Pitää vain hyväksyä, että heidän panoksensa kotitehtäviin voi olla aluksi enemmän lisäsotkua kuin hyötyä, mutta ajan saatossa tämä tulee kääntymään plussan puolelle. Älä siis torju lapsen auttamisintoa vaan osallista häntä yhdessä tekemiseen konkreettisin avunpyynnöin ja niin ajan saatossa lapsesta on kasvanut kotitoissään auttava mayojen kaltainen ihannelapsi. Virikemyllynkin sijasta Doucleff kehottaa pikemminkin ottamaan lapsen mukaan aikuisten elämään kuin elämään itse täysin lapsen ehdoilla ravaamalla joka päivä eri leikkitreffeillä ja harrastuksissa, joista ei itse nauti. Mielenkiintoinen ja ei niin intuitiiviselta kuulostava neuvo oli myös luopua kehumisesta. Toisaalta jos jatkuvasti kaikki on niin superlatiivista niin ehkä ne oikeat asiat sitten hukkuvat siihen sanatulvaan ja lässytykseen.

Doucleffin pääpointin voisikin tiivistää seuraavanlaiseen yhtälöön: harjoittelu + aikuisen esimerkki + huomioiminen = opittu taito. Doucleff kehottaakin antamaan lapselle tilaa harjoitella oli kyse sitten kotitöissä auttamisessa tortilloja pyörittäessä tai tunnetaitojen hahmottamisessa. Inuiiteilla onkin vahvana ajatus, että lapsi ei ole tarkoituksellisesti hankala tai koettele rajojaan, hän vain vasta harjoittelee kuinka toimia oikein. Aikuisen esimerkki onkin siinä pääroolissa. Eli esimerkiksi jos lapsi räyhää niin tärkeätä olisi pysyä itse rauhallisena. Vastata energiapurkaukseen matalalla energialla, hiljaisella puheella ja kosketuksella. Suorien käskyjen, kuten älä vedä kissaa hännästä, sijasta voi olla myös hedelmällisempää sanoa au, kissaan sattuu. Katse, tekojen seurausten kertominen, kysymykset ja omat teot ovat inuiittien kasvatustyökaluja.  Näin lapsi voi prosessoida tekojaan eikä vain kuulla kieltoja ilman syytä. Hadzojen tapaan puolestaan on tärkeätä antaa lapsille autonomiaa. Se ei tarkoita lapsen tahdon mukaista elämää. Lapsi on siis perheen täysivaltainen jäsen myös vastuineen. Vanhemmat päättävät missä ollaan ja lapsi voi sitten näissä raameissa toimien harjoitella omia päätöksiä ja omatoimisuutta ilman jatkuvaa neuvo ja ohjeistustulvaa. Mayoilta myös opitaan, että pakottamalla ei hyvää tule. Sen sijaan tarjoa mahdollisuuksia osallistua, mutta lapsi saa myös kieltäytyä tehtävästä tai tehdä sitä omalla tavallaan. Joskus jo toteaminen, että Rekun kuppi on tyhjä, sillä varmaan on nälkä, voi auttaa lasta keksimään, että koiralle voisi tarjota ruokaa.

Oma lapseni on tosiaan vielä sylivauva tasolla, joten vielä en näitä kirjan oppeja ole saanut testikäyttöön. Oli kuitenkin mielenkiintoista seurata Doucleffin omia selostuksia, kuinka hänen kauhukakara Rosynsa koki muutosta, kun kirjailija kokeili näitä metodeja häneen. Kaikkea ei luonnollisesti voi yks yhteen siirtää paikasta toiseen, mutta inspiraatiota tämä teos ainakin tarjosi sekä uusia näkökulmia. Ei siis ihme, että kirjastossa tähän tuntuu edelleen olevan jatkuvat varausjonot. Katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta saatanpa jopa myöhemmin elämässä palata vilkaisemaan mitäs tässä teoksessa sanottiinkaan. Vähintään se näyttää, että asiat voi tehdä monin eri tavoin eikä länsimainen kasvatustyyli ole se ainut oikea.

Tähdet: 4 / 5

  

torstai 18. toukokuuta 2023

Dunkelblum - Eva Menasse


Kirjan nimi
: Dunkelblum (Dunkelblum)

Kirjoittaja: Eva Menasse, suomentanut Raija Nylander
Kustantaja: Siltala
Julkaisuvuosi: 2021, suomennos 2022
Sivumäärä: 494
Mistä: Kirjastosta
 
' Dunkelblumin asukkaat tietävät toisistaan kaiken, ja ne muutamat mitättömät pikkuasiat, joita he eivät voi tietää, joita he eivät voi keksiä ja joista he eivät myöskään voi olla vain piittaamatta, eivät ole toisarvoisia vaan niillä on mitä suurin rooli: Se mikä ei ole yleisessä tiedossa, muuttuu hallitsevaksi kuin kirous. Ne muut, kaupungin uudet asukkaat ja sinne avioituneet, eivät tiedä juuri mitään. '
s. 9

On vuosi 1989. Eurooppa elää murroksen aikaa. Rautaesirippu on kaatumassa. Itävallan ja Unkarin rajalla sijaitsee myös pieni ja unelias Dunkelblumin kylä. Se on niin syrjässä, että kukaan tuskin edes muistaa sen olemassaoloa. Näinä aikoina rajakylät kuitenkin nousevat takaisin unholastaan. Kaupunkiin saapuu muukalainen kyselemään menneisyydestä ja juutalaista nuorisoa tulee raivaamaan esi-isiensä hautuumaataan takaisin entiseen loistoonsa. Myös muutama oman kylän asukki heräilee pohtimaan, mitä kaupungin historiassa onkaan tapahtunut. 
 
Menneisyys on tässä kaupungissa nimittäin ollut visusti haudattuna. Sen asukit ovat eläneet läpi natsien vainojen, puna-armeijan terrorin ja nyt oman itsenäisen aikansa. Vaikka kaikki tuo on jäänyt taakse, eivät menneisyyden haamut silti jätä rauhaan. Se tiedetään kuka oli kenenkin puolella. Mutta kaikista synkimmistä asioista vaietaan visusti. Ne ovat mennyttä. Nuoriso ei voisi ymmärtää. Ajan rattaat voivat nostaa paholaisen päätä. Menneisyys on jatkuvasti läsnä, mutta kuin verhon takana kuikuilemassa. Ja nyt se kaikki pyrkii tulemaan päivänvaloon...
 
' Kolmas, huomattavan iso ryhmä nuorempia taas yritti saada selville, mistä ylipäätänsä oli kyse, mihin ne vihjeet rikoksista ja sodan lopusta, haudoista ja työläisistä ja vieraista seremonioista oikein viittasivat. Pelästynein, kuumottavin kasvoin he puhuivat vanhemmille, jotka vääntelehtivät, vaikenivat, sättivät ja nilkuttivat välillä kiireesti paikalta. Mitä kauemmin melko sivulliset tarkkailijat kuten Gellért ja Lowetz seurasivat sitä ja kuuntelivat salin poikki lentäviä lauseenpätkiä, sitä selvemmäksi kävi, että kaupunki oli jakautunut kahteen ryhmään: niihin, jotka eivät sanoneet mitään, ja niihin, jotka eivät tosissaan, vannon sen Jumalan ja lasteni nimeen, olleet ikinä ikinä ikinä kuulleet koko asiasta. Että olisi muka olemassa jotain, mistä ei ollut koskaan puhuttu? Salaisuus, rikos, paha teko, luuranko kaapissa? '
s.364
 
Dunkelblum on moniääninen teos. Sen sivuilla jokaisella kyläläisellä on oma paikkansa ja äänensä. Horkka, jonka jo pelkän nimen mainitseminen nostaa monilla niskakarvat pystyyn. Resi, joka sai kaupungin hotellin hoiteisiinsa kun juutalaisille tuli äkkilähtö. On luomutilan pitäjiä Malnitzeja, jotka kurkottavat korkeammalle ja jonka tytär on hiukan liiankin innokas selvittelemään menneisyyden haamuja. On myös pormestaria kiperässä tilanteessa, juutalaista elintarvikekauppiasta, tohtoria joka tuli toisen tilalle noina hulluina vuosina, homoa matkatoimiston pitäjää ja entisiä natsiörmyjä kantakapakassaan. Hahmokavalkadi on laaja. Menneisyydessä toiset nauttivat, toiset pyrkivät selviytymään ja osa toimii vain "joukkion mukana".
 
Vaikka Menasse avaakin laajasti itävaltalaista haavaa pienen Dunkelblumin kylän avulla, en silti saanut tästä teoksesta oikein otetta. Menassen kerronta on paikoin varsin rönsyilevää ja lukeminen vaatii keskittymistä. Ehkä jonakin toisena aikana olisin lumoutunut hänen omintakeisesta kerrontatyylistä, mutta näin vauva-arjen ja unenpuutteen pehmittävät aivoni eivät vain millään jaksaneet pysyä noiden pitkien lauseiden matkassa. Ne tuntuivat enimmäkseen vain vaikeaselkoisilta. Toisaalta teoksen ansio on käsitellä menneisyyden haavoja moniäänisesti, mutta samalla koen sen olevan sen kompastuskivi. Ainakaan tämä lukija ei pysynyt ollenkaan perässä kukas henkilö tämä nyt olikaan ja miten hän liittyi mihinkin. Nimet ja vaihtuvat kertojat vain sujahtivat tietoisuuteni ohi ja välillä lukeminen tuntui siltä kuin koittaisin heikolla uimataidolla vain räpiköidä pinnalla. Näen silti teoksen potentiaalin, mutta väsyneillä aivoilla ei kannata tähän tarttua. Dunkelblum on teos, joka vaatii rauhoittumista ja keskittymistä.
 
Tähdet: 2 / 5

Muualla luettu: Oksan hyllyltä ja Kirjavinkit

tiistai 9. toukokuuta 2023

Hengittämisen taito - Joel Haahtela


Kirjan nimi
: Hengittämisen taito

Kirjoittaja: Joel Haahtela
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2020
Sivumäärä: 176
Mistä: Kirjastosta
 
' Myöhemmin illalla palasin äidin luota kotiini Mariankadulle ja tunsin itseni onnelliseksi ja samalla hyvin väsyneeksi. Ajattelin miten paljon olin rakastanut isää ja miten paljon vieläkin rakastin. Mutta miksi isä oli kadonnut minun elämästäni niin kokonaan, ja mitä kaikelle minun lapsenrakkaudelleni kävisi jos todella löytäisin hänet? '
s. 10-11
 
Mies on hukassa elämässään. Lapsuudessaan hänen kreikkalainen isänsä vain otti ja katosi. Lapsi ikävöi isäänsä, odotti sairaalassa hänen paluutaan ja lopulta kielsi koko kreikan kielen elämästään. Nyt aikuisena menneisyys on ruvennut keriytymään auki. Kuka minä olen ja mistä tulen? Miksi isä lähti? Hän opettelee jälleen kreikkaa ja päättää lopulta lähteä matkalle. Ehkä joku isän sukulaisista tietäisi minne tämä on kadonnut.
 
Miehen tie viekin hänet viimein Kreikan edustalla olevalle yksinäiselle saarelle. Sinne ei kulje edes laivoja. Joskus jotkut harvat pyhiinvaeltajat etsiytyvät saarelle tapaamaan sen vanhusta. Ilmeisesti myös miehen isä on tehnyt tuon matkan. Ehkä tuolla karulla saarella, jossa eletään rauhassa vain messusta toiseen, voi ihminen löytää viimein sisäisen rauhan. Voiko elämällä olla sen suurempaa tarkoitusta? Saarella mies kohtaa isänsä ja samalla ehkä myös itsensä.
 
' En ymmärrä palveluksesta kovinkaan paljon, mutta heidän rukouksensa koskettaa minua. Aikakin tuntuu kuluvan hitaammin, hyvin syvällä, se tuskin etenee. Kuulen suitsutusastian helinän hiljaisessa kirkossa, ja minusta tuntuu kuin ääni tulisi vuosisatojen ja vuosituhansien takaa, hämärästä synagogasta, Juudean autiomaan reunalta, talvisen Palestiinan kaukaisesta illasta. Helinä kantaa mukanaan ammoin lausuttuja rukouksia, jo kauan sitten unohtuneita sanoja. Se on täynnä arkisia toiveita, pieniä murheita ja äitien surua, ääneen lausumattomia pyyntöjä, jotka eivät koskaan toteudu. Se kuljettaa mukanaan askeleita kiveyksellä ja yön tuulta, ihmisiä, jotka ovat kauan sitten kadonneet ja muuttuneet tomuksi, sekoittuneet hiekkaan, palanneet takaisin maaksi, josta ovat tulleet, nousseet taivaalle, sataneet alas, toiseen paikkaan, toiseen maahan ja toiseen aikaan.
Isä laulaa ja lukee, enkä minä tunne sitä miestä, jonka näen edessäni. Ja silti juuri hän on minun isäni. '
s. 78-79 
 
Luin vuosi sitten Haahtelan pienoisromaanitrilogian ensimmäisen osan Adélen kysymyksen ja lumouduin sen sivumääräänsä suuremmasta tarinasta. Haahtela oli onnistunut pohtimaan elämän suuria kysymyksiä puhuttelevasti ja voimallisesti. Tuo herkkä teksti vain polveili eteenpäin vieden tämän lukijan aivan mukanaan. Tartuin siis suurin odotuksin tähän teokseen. Saamasta tematiikasta ammentavaan toiseen pienoisromaaniin omine itsenäisine tarinoineen. Tässä olikin paljon samaa kuin edellisessä: itseään etsivä mies, joka lähtee matkalle selvittämään, mikä on oikeasti tärkeätä. Hän kokee myös hengellistä valaistumista. Ja ohessa pohditaan tosiaan niitä elämän suuria kysymyksiä luonnollisena osana kerrontaa.
 
Tällä kertaa Haahtelan kerronta ei kuitenkaan päässyt minulla ihon alle. Vaikka se oli jälleen kauniin polveilevaa, sen sisältö ei tuntunut niin puhuttelevalta kuin viimeksi. Tällä kertaa en kokenut valaistumista tai suurta myötäelämistä. Pienoisromaaneissa on niin paljon potentiaalia voimalliseen kerrontaan, kun kaikki ylimääräiset rönsyt on voitu karsia pois. Tässä kuitenkin tuntui olevan hiukan liikaa aikaa ennen saarta, vaikka juuri tuo karu luostarimiljöö ja isän ja pojan kohtaaminen oli se mikä minua kiinnosti. Hienovaraisessa hengellisessä pohdinnassa Haahtela on elementissään. Ehkä mielentilani oli myös väärä. En pääse vauva-arjessani niin tehokkaasti heittäytymään kirjojen matkaan. Lukemisesta tulee katkonaista, syvälliselle pohdinnalle ei riitä resursseja. Aion silti tutustua ehdottomasti Haahtelan trilogian viimeiseen itsenäiseen teokseen eli Jaakobin portaisiin. Monet ovat nimittäin kehuneet sitä näistä pienoisromaaneista parhaaksi. On se myös pakko myöntää, että Haahtela osaa kirjoittamisen taidon. Tällainen lukukokemus kuitenkin tällä kertaa.
 
' Jos ihminen ei saa mitään muuta tehdyksi elämänsä aikana, isä Theodoros sanoo, hänen pitäisi istuttaa edes yksi puu. Jos hänellä on nöyryyttä, hän istuttaa monia puita ja tekee siten hyvän työn. '
s. 96 
 
Tähdet: 3 / 5
 

tiistai 2. toukokuuta 2023

Englantilainen romanssi - Niina Mero


Kirjan nimi
: Englantilainen romanssi

Kirjoittaja: Niina Mero
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2019
Sivumäärä: 379
Mistä: Kirjastosta
 
' En tiennyt, miten olisin selittänyt Helille haluttomuuteni matkustaa Englantiin. Hänkin tiesi, kuinka paljon rakastin englantilaisia kirjailijoita, komisarioita ja romantiikan ajan taidetta. Matkustin Englantiin nojatuolissani lähes joka ilta, ja se oli täydellistä. Mutta todellisuus ei koskaan vastaa mielikuvaa vaan tuottaa aina pettymyksen. Minä tiesin kokemuksesta, mitä tapahtuisi, jos antaisin romanttisten haavekuvieni täyttää mieleni ja kuvittelisin, että voisin kokea todellisessa maailmassa jotain niiden veroista. [- -] enkä ollut valmis siihen, että Englanti tuottaisi minulle pettymyksen.'
s. 17-18
 
Nora on freelancer toimittaja, tai kuten hänen tatuoijansa Mikko asian ilmaisee työtön, joka valmistelee graduaan viktoriaanisista romantiikan kirjailijoista. Keatsin ja Shelleyn runot ovat hänelle elämän suola ja muutenkin Englanti on hänen haaveidensa maa. Komisario Morsen Oxfordiin on turvallista tehdä nojatuolimatkoja, mutta hän ei vahingossakaan halua rikkoa tätä luomaansa haavekuplaa. Ja sitten hänen siskopuolensa Helin on pakko löytää Mark. Englantilainen aristokraatti valtavalla kartanolla, jossa on palvelusväkeä kuin Downton Abbeyssä konsanaan. Ja nyt he ovat menossa naimisiin, eikä Nora pysty välttämään enää Englannin reissua.
 
Kun Nora astuu kartanon pihalle, hän ei enää tiedä eletäänkö siellä todella 2000-lukua vai onko hän tullut astuneeksi Jane Austenin romaaniin. Nyreä hovimestari kyräilee alta kulmien, päivällisille pitäisi pukeutua hienoon mekkoon ja huoneet ovat täynnä historian havinaa. Vaikka Nora rakastaakin historiallista Englantia, on täysin eri asia miten tämä kauttaaltaan tatuoitu ja mustiin t-paitoihin ja maihareihin pukeutuva nuori nainen onnistuu solahtamaan osaksi Helin tulevaa aristokraattiperhettä. Heli on ollut heistä aina se sosiaalinen päivänsäde ja Nora hiljainen omissa oloissaan viihtyvä gootti lukutoukka. Matkallaan Nora tulee myös sotkeutuneeksi isäntäperheensä sukusalaisuuksiin. Perheen vanhin poika James on nimittäin kadonnut kymmenen vuotta sitten, eikä kukaan suostu puhumaan hänestä mitään. Mitä tälle synkälle taiteilijasielulle on oikeastaan käynyt?

' Pieneksi hetkeksi kaikki katosi. Jamesin mysteerikatoaminen, Helin häät, Tampere ja Mikko ja käytöstavaton kissani. Millään ei ollut merkitystä, mikään ei ollut tärkeää. Hengitin kirjojen tuoksua ja elin. He olivat siellä kaikki. Kaikki minun kuolleet romantiikan sankarini, tuberkuloottinen Keats, rannalle huuhtoutunut Shelley, sodan ja sairauksien runtelema Byron ja vanhan koulun oopiumisti Coleridge. Rivejä rivien jälkeen, vanhoja ja vielä vanhempia painoksia, joiden selät olivat murtuneet ja ryhti kumartunut, painoksia, joissa kansipaperit olivat vielä värikkäitä ja kalliita, nahkaselkäisiä painoksia ja kullalla kaiverrettuja painoksia. Omistuskirjoitettuja painoksia, ajattelin itsekseni, mutta tiesin kuvittelevani liikoja. Vaikka joku kirjallisuudenopiskelija olikin sattunut löytämään vintistä Mary Shelleyn lordi Byronille omistaman ensipainoksen Frankensteinista, minulla tuskin kävisi yhtä hyvä tuuri. Mutta rahallinen arvo ei ollut se, mikä minua kirjoissa houkutti, vaan niiden ikä ja eletty elämä, sivujen kulumat ja ääni, joka niistä selaillessa kuului. '
s. 98

Tämä on teos, joka sopii jokaiselle brittifanille. Se on täynnä viittauksia eri kirjoihin, sarjoihin ja elokuviin. Englannin voi suorastaan kokea kaikilla aisteillaan Noran mukana. Minulle romantiikan ajan kirjailijoiden Shelleyn ja Keatsin tuotanto ei ole tuttua, mutta nautin silti Noran matkassa näihin mestareihin tutustumista. Sen sijaan Komisario Morset, Downton Abbeyt ja Bridget Jonesit ovat tälle tytsylle sentään tuttuja. Kaikilta näiltä sivuilta suorastaan paistoi kirjailija Meron omakin rakkaus kirjallisuutta ja Englantia kohtaan. Ei kukaan muuten olisi voinut ilakoida tuolla tahdilla näitä viittauksia tekstinsä lomaan. 
 
Tämä on teos, joka paperilla vaikuttuu aivan täysin minun kirjaltani. Vanha kartano synkkine sukusalaisuuksineen, check. Lukuisia viittauksia englantilaiseen kirjallisuuteen ja sarjoihin, check. Luonnollisestikin vielä romantiikalla kuorrutettuna, check. Luin vastikään Messinan dekkarin Murha paremmissa piireissä, joka oli kuin Jane Austenia murhajuonella. Ajattelin, että tuo oli hyvinkin herkullinen idea ja sitten tämä Meron teos tulikin vastaan kirjastossa. Tällä kertaa siis romantiikkahyllystä eli hömppää synkkäsalaisuuksisessa kartanossa. Pidin myös, että Nora ei suinkaan ollut stereotyyppinen romantiikka kirjallisuuden päähenkilö vaan tatuoitu oman tiensä kulkija. Toisinaan kyllä Noran vatvomiset menivät jo hiukan liiankin pitkälle minun makuuni ja voi apua oikeasti sitä miesten esineellistämistä, kun kuolataan niin avoimesti vain vatsalihasten perään. Olihan se romantiikkajuonikin aika ennalta-arvattava, mutta hyväksyttänemme nämä genrelleen ominaisina piirteinä. Olin suorastaan yllättynyt, että kyseessä oli kotimainen teos eikä sittenkään kansainvälistä menestystä kahminut käännös. Mukavaa aina löytää kiinnostavia uusia tuttavuuksia kotimaisista kirjailijoista. Vaikka teos ei siis aivan napakymppi ollutkaan, niin nautin silti sen matkassa ihastuttavassa goottilaisessa kartanomiljöössä.
 
Tähdet: 3.5 / 5