Kadonneen lapsen tarina - Elena Ferrante

Kirjan nimi: Kadonneen lapsen tarina (Storia della bambina perduta)

Sarja: Napoli #4

Kirjoittaja: Elena Ferrante, suomentanut Helinä Kangas
Kustantaja: Wsoy

Julkaisuvuosi: 2014, suomennos 2018

Sivumäärä: 512

Mistä: Kirjastosta

 

' Nyt ajattelen, että jos olisin loukkaantunut vain hänen solvauksestaan - olet täysi typerys, hän oli huutanut puhelimessa kun olin kertonut Ninosta, eikä hän koskaan ennen, koskaan, puhunut minulle siihen sävyyn - olisin päässyt asiasta yli. Todellisuudessa hänen vihjauksensa Dedeen ja Elsaan satutti minua paljon enemmän. Ajattele mitä vahinkoa teet tyttärillesi, hän oli soimannut, mutta sillä hetkellä en ollut kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Ajan oloon nuo sanat kuitenkin alkoivat painaa mielessäni ja ajattelin niitä usein. '

s. 13 

 

Napoli-sarjan päätösosa jatka siitä mihin kolmas osa Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät jäi. Eletään 70-luvun loppupuolta ja niin Elena kuin Lila ovat jo reilu kolmekymppisiä perheellisiä naisia. Elena on hullaantunut lapsuuden ihastuksestaan Ninosta ja on päätynyt jättämään perheensä intohimon sokaisemana. Älykäs ja valovoimainen Nino, jolla on aina näkemys asiaan kuin asiaan on hänen uusi johtotähtensä. Jopa siinä mittakaavassa, että hän pakkaa kimpsunsa ja kampsunsa, ottaa tyttärensä mukaansa ja muuttaa takaisin Napoliin, josta hän on niin vaivalla onnistunut ponnistamaan pois. Kaikki ei kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan, sillä mihinkäs Sarratoret pääsisivät karvoistaan.

 

Napolissa Elena joutuu myös kohtaamaan Lilan. Heidän välinsä ovat viilenneet, mutta Lila haluaa innokkaasti saada vedettyä Elenan takaisin korttelin elinpiiriin. Tietokoneiden avulla Lila ja Enzo ovat onnistuneet ponnistamaan uuteen menestykseen. Toisaalta kotikulmien gangsterit Marcello ja Michelle eivät katso tätä hyvällä. Lilan itsenäisyys on heille uhka ja myös Elena onnistuu romaaneillaan astumaan liian lähelle totuutta. Vaikka maailma on muutoksen kourissa, vanhat valta-asemat korttelissa eivät tahdo sortua. Kaiken elämän kaaoksen keskellä Elena ja Lila kuitenkin löytävät taas toisensa yhteisten raskauksien ja äitiyden saattelemana. Onko mikään kuitenkaan heidän monimutkaisessa suhteessaan loppujen lopuksi kestävää? 

' Kaikesta huolimatta rakkaus poltteli väkevänä sisälläni ja jo pelkkä ajatus Ninon satuttamisesta tuntui vastenmieliseltä. Vaikka kuinka kirjoitin ja puhuin naisen itsenäisyydestä, en pystynyt olemaan ilman Ninon ruumista, ääntä, älyä. Oli kauheaa myöntää se, mutta halusin häntä yhä, rakastin häntä enemmän kuin omia tyttäriäni. Ajatus siitä, että vahingoittaisin häntä emmekä enää näkisi toisiamme, raastoi ja riudutti minua, vapaa ja sivistynyt nainen pudotti terälehtensä ja irrottautui äiti-naisesta, äiti-nainen otti etäisyyttä rakastajatar-naisesta, rakastajatar-nainen raivostuneesta lutkasta, ja kaikki nuo hahmot pyrkivät lehahtamaan eri suuntiin. Mitä lähemmäs Milanoa tulin, sitä selvemmin tajusin, että nyt kun olin sysännyt syrjään Lilan, en pysynyt koossa, ellen muovannut itseäni Ninon mukaan. Minusta ei ollut esikuvaksi itselleni. Ilman Ninoa minulta puuttui ydin, josta suuntautua korttelin ulkopuolelle ja maailmaan, olin pelkkä rauniokasa. '

s. 98

Olen siis viimein päässyt Ferranten kehutun Napoli-sarjan päätökseen. Lukuvauhtini on ollut noin kirja vuoteen, mutta onneksi teoksen alussa on mainio luettelo henkilöistä. Näin lukijana pääsi nopeasti kärryille mukaan, vaikka henkilöitä riittääkin ja aikaa olikin jo kulunut edellisestä osasta. Tässä teoksessa katetaankin aikamoinen ajanjakso, kun lopussa Elenan ja Lilan teoksen aikana syntyneet lapsetkin ovat jo kolmekymppisiä. Aika ei ole kuitenkaan tasaisesti jakaantunut. Paljon sivutilaa saa ystävysten kamppailut oman elämänsä tiellä ja äitiyden haasteet. Kuinka yhdistää omat ja lapsen tarpeet, kun ne ovat niin erilaiset? Erityisesti kirjailijanurallaan menestystä kerryttävä ja romanssin kuohuissa elävä Elena kärvistelee pitkälti näiden ristipaineiden kanssa. Myös Elenan oma äitisuhde saa uusi ulottuvuuksia: äiti odotti tuolta kouluja käyneeltä tyttäreltään niin paljon, joten mitä hän tekee takaisin Napolissa? Mutta kun äidin aika on lähestyvä, monia tunnesolmuja rupeaa avautumaan, ja tätä omalla tavallaan uudelleenlähentymistä oli kaunista seurata, vaikka muuten heidän suhteensa olikin ollut rujo.

 

Napolin kotikorttelin köyhyys ja sisäinen mädäntyneisyys lävähtää vasten kasvoja. Poliitikot saavat kovalla kädellä ruoskaa, sillä ovathan aatteet vain ratsastusalusta valtaan, jossa korruptio rehottaa oli kuka tahansa vallassa. Elenankin poliittinen palo rupeaa laskemaan, kun realiteetit iskevät vasten kasvoja. Muutaman vuosikymmenen päästä sitä jo häpeää mitä tuli aiemmin kirjoitettua oman aikansa tuotoksina. Ferrante todella luo eläväisen kuvan tuosta tarinansa keskiöstä Napolista, joka laajenee yleisemminkin Italian poliittisen tilanteen kuvaksi. Välillä Elenan pohdintoihin ja kuvauksiin oli vain pakko pysähtyä, sillä niin vaikuttavaa ja hienoa tekstiä oli sivuilla.

 

Ferranten sarja on sellainen jonka mieluusti luin, mutta joka ei silti yllä lemppareideni tasolle. Tuo kolmas osa iski minuun selkeästi eniten, sillä siinä etsittiin sitä omaa ääntä ja kasvua. Tässä päätösosassa Elena vaipuu taas vahvemmin alkupäänteosten maailmaansa eli Ninon perään haikailuun ja Lilan jälkiä seuraamaan. Tuntuu että Elena ei kykene pärjäämään yksin vaan hän aina tarvitsee vierelleen vahvemman, jonka kautta hän muovaa itsensä. Siinä missä Lilan ja Elenan suhde on ylipäätänsä kuitenkin monimutkaisuudessaan ja tietyssä kieroudessaan symbioottinen, niin Ninoa en ole koko sarjan aikana voinut sietää. Mitä ihmettä Elena on kaikki nämä vuodet nähnyt tuossa muka kaikkitietävässä elostelijassa? Napoli-sarjassaan Ferrante ei ole luonut kiiltokuva ihmisiä ja se on selkeää. Jokainen meistä on vaillinainen, tekee virheensä ja haparoi pimeässä eteenpäin. On kuitenkin mukavaa vaihtelua lukea tällaista rehellistä kuvausta ihmiselosta.

Tähdet: 3.5 / 5

 

 Muut sarjasta lukemani osat:

1. Loistava ystäväni

2. Uuden nimen tarina

3. Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

 

Muualla luettu: Kirsin Book Club, Tuijata, Leena Lumi, Lights & Music, Sivumerkkejä, Mitä luimme kerran, Illuusioita, Donna Mobilen kirjat, Sanoissa ja sivuilla, Luetut, lukemattomat, Luettua elämää, Kulttuuri kukoistaa, Annelin lukuvinkit, Kirjarouvan elämää, Paljon melua kirjoista (Hanna), Paljon melua kirjoista (Elina), Kirjakontti ja Kirjahavahduksia 

 

Windsorin solmu - S.J. Bennett

Kirjan nimi: Windsorin solmu (The Windsor Knot)

Sarja: Hänen majesteettinsa tutkimuksia #1

Kirjoittaja: S.J. Bennett, suomentanut Kaisa Haatanen
Kustantaja: Wsoy

Julkaisuvuosi: 2020, suomennos 2021

Sivumäärä: 347

Mistä: Kirjastosta

 

' Mutta Windsori olisi paras paikka. Täällä kuningatar kestäisi mitä tahansa.

Tältä etäisyydeltä linna näytti rauhalliselta, joutilaalta ja uneliaalta. Sitä se ei suinkaan ollut. Sisällä viisisataa ihmistä oli jo työnsä ääressä. Linna oli kuin kylä, ja tehokas kylä olikin. Hän ajatteli mielellään heitä kaikkia, aina tilejä tarkistavasta päähovimestarista kamarineitoihin, jotka sijasivat vuoteita eilisen illanvieton jäljiltä. Mutta tänään kaiken yllä oli varjo.

Yksi juhlien esiintyjistä oli löydetty aamulla kuolleena vuoteestaan. '

s. 10

 

Kuningatar Elisabeth II on järjestänyt pienimuotoiset kutsut, joiden vieraslistalla koimeili David Attenboroughin ja Canterburyn arkkipiispan tuttujen kasvojen lisäksi venäläinen bisnesmoguli vaimoineen sekä luonnollisesti muitakin jotenkin venäjään liittyviä vieraita, kuten tunnettu arkkitehti, jotta saataisiin tasapainoinen vieraslista kasaan. Kyseinen bisnesmoguli oli tuonut mukanaan esiintyjiä viihdyttämään iltaa kuten kaksi ballerinaa sekä taitavan nuoren pianistin. Kaikki meni oikein mukavasti ja jopa kuningatar piipahti pikaisesti tanssilattialla. Seuraavana aamuna kuitenkin selviää, että venäläinen pianisti on löytynyt huoneestaan kuolleena.

Linnan henkilökunta koittaa suojella jo lähes yhdeksänkymppistä kuningatarta kuoleman likaisilta yksityiskohdilta, mutta tomerana tätinä kuningatar saa lypsettyä tiedot esiin. Tekoon on selkeästi liittynyt seksuaalissävytteistä toimintaa ja olisi hoville skandaali, mikäli tieto nuorukaisen kuoleman yksityiskohdista pääsisi julki. Windsor on järeiden turvatoimien valtaama, mutta silti vaikuttaa siltä, että herra Brodsky on kohdannut loppunsa ei vahingossa kuten tilanne on koitettu lavastaa vaan murhattuna. Poliisia ja salaista palvelua myöten asiaa ruvetaan tutkimaan ja katseet suuntautuvat kuningattaren omaan henkilökuntaan ja mahdollisen vieraan ulkomaanvallan myyrän metsästykseen. Kuningatar ei ole kuitenkaan vakuuttunut. Ei siis auta muu kuin ottaa asioiden selvittely omiin käsiin. Onneksi apunaan hänellä on uusi apulaisyksityissihteeri Rozie, jota lähettää hienovaraisille tiedustelumatkoilleen. Kuninkaallisen klassiseen tyyliinsä kuningatar ei tee itsestään numeroa, vaan hienotunteisesti rupeaa ohjailemaan poliiseja oikeille poluille näiden edes tajuamatta. Eikä tämä taida olla edes ensimmäinen kerta, kun hänen majesteettinsa tulee tehneeksi omia tutkimuksiaan.

 

' Vasta perjantaina, kolme päivää ruumiin löytymisen jälkeen, Pyöreän tornin tiimi lopulta tuli ulos ummehtuneesta huoneestaan. He tapasivat pomojensa pomot, jotka puolestaan raportoivat hänen majesteetilleen. Tuntia ennen lounasta kuningatar oli lähdössä kävelyttämään koiria kun hänen adjutanttinsa kertoi hänelle, että delegaatio halusi vaihtaa hänen kanssaan muutaman sanan.

"Käskekää heidän panna kumisaappaat jalkaan", kuningatar sanoi. "On kuraista."

Surkeannäköinen seurue saapui itäiselle terassille kymmenen minuuttia myöhemmin lainasadetakeissa ja saappaissa. '

s. 55 

 

Taru sormusten herrasta luku-urakkani jälkeen tämä Bennettin teos oli juuri sitä mitä kaipasin. Se oli kuin ihanan kevyt tuulahdus, joka imaisi ainakin tämän lukijan maailmaansa. Sivut vain kääntyivät kuin itsestään ja illalla huomasinkin, että koko teoshan tuli luettua yhden ja saman päivän aikana. Vaikka kyseessä onkin dekkari, niin lukuvauhtini syynä ei suinkaan ollut jännitys. Windsorin solmu on nimittäin cozy crimea kodikkaimmillaan. Mitään liian rankkoja tai verisiä kuvauksia ei tarvitse pelätä näillä sivuilla vaan enemmänkin teos tarjoilee hyvää mieltä ja sympaattisia tilanteita. Minulle tuli tästä vahvasti mieleen Osmanin Torstain murhakerho, jossa myös iäkkäämmät tutkijat laittavat tuulemaan tarinassa, joka venyttelee paikoin jo vähän uskottavuutta. Tässäkin monia mutkia saatiin nimittäin kätevästi suoriksi, kun asialla oli kuningatar, jonka edustajalle kaikki avautuvat niin helposti. Monet eivät myöskään osaa katsoa kuningattaren isoäitiä muistuttavan ulkomuodon läpi hänen terävääkin terävimpiin aivoihinsa. Hän ei nimittäin suinkaan ole mikään herkkä vanhus, jota pitäisi suojella turhilta järkytyksiltä.

 

Yksi teoksen viihdyttävämpiä puolia on juuri sen miljöökuvaus. Bennetiä onkin kiitelty hänen autenttisesta hovikuvauksestaan eikä ihme sillä teosta kirjoittaessaan hän on keskustellut Elisabetia pisimpään palvelleen henkilökohtaisen avustajan kanssa. Näin lukijakin pääsee vähän kuin kurkistamaan kuninkaallisen palatsin kulisseihin, vaikka teos onkin vahvasti fiktiota. Hauskasti Bennett on silti upottanut teokseensa esimerkiksi Obamien vierailun ja kuningattaren 90-synttärijuhlat. Ovatpahan kuningattaren pienet hauvatkin päässeet seikkailemaan teoksen sivuille. 

 

Murhajuonensa puolesta Windsorin solmu ei siis välttämättä ole mitään dekkarien aatelia, mutta sillä on monia puolia, jotka tekivät lukukokemuksesta oikein viihtyisän. Tätä teosta ei siis kannata ruveta lukemaan liian tiukoilla silmälaseilla, mutta mikäli letkeä dekkari ja brittimonarkia kiinnostaa niin tämä on varsin toimiva kombo. Toivottavasti seuraavassa osassa Bennettkin on kehittynyt niin että sivuhenkilöitä ruvetaan hyödyntämään vielä enemmän. Ainakin nimen perusteella hänen majesteettinsa koirat saavat jälleen sivutilaa! Toivottavasti saamme nauttia kuningattaren tutkimuksista vielä senkin jälkeen, vaikka Elisabetista aika onkin nyt jo surullisesti jättänyt.

Tähdet: 3.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirsin Book Club, Kirsin kirjanurkka, Kirjaluotsi, Kirja vieköön!, Kirjakaapin kummitus, Amman lukuhetki, Kasottain kirjoja, Hemulin kirjahylly ja Ankin kirjablogi 

 

The Return of the King - J.R.R. Tolkien

Kirjan nimi: The Return of the King

Sarja: The Lord of the Rings #3

Kirjoittaja: J.R.R. Tolkien 

Kustantaja: HarperCollins

Julkaisuvuosi: 1955 / 1999

Sivumäärä: 378 (+ liitteet 144)

Mistä: Omasta hyllystä

 

 ' "On, Shadowfax! We must hasten. Time is short. See! The beacons of Gondor are alight, calling for aid. War is kindled. [- -]" '

s. 6

Kuninkaan paluu aloittaa viimeisen Taru Sormusten Herrasta osion. Kaksi tornia on edennyt tähän pisteeseen, jossa viimein sota on käsillä. Gandalf, mukanaan hobitti Pippin, on kiiruhtamassa kaikin voimin kohti Gondoria. Vaikka Gondor on hieno linnoitus, ei sillä ole yksin mahdollisuuksia jaksaa ylläpitää puolustusta Sauronin pimeitä joukkoja vastaan. Rohanilaiset keräävät joukkojaan rientääkseen avuksi eikä hobitti Merry suostu jäämään näistä pidoissa jalkoihin, vaikka pienikokoinen onkin sotureihin verrattuna. Aragornin tie vie kuitenkin omille poluilleen. On nimittäin viimein aika julistautua verenperintönsä mukaisesti Gondorin palaavaksi kuninkaaksi. Ennen sitä vanha velka on lunastettava ja kuljettava Paths of the Deathiin - solaan, jonka läpi yksikään kuolevainen ei voi kulkea. Mukaansa hän saa uskolliset haltija Legolaksen ja kääpiö Gimlin. Kaikki joukot on pyrittävä keräämään. Gondor ei saa kaatua suuressa yhteenotossa.

Toisaalla Mordorissa Samilla ei mene kovin hyvin. Frodo on joutunut örkkien vangiksi, mutta onneksi nämä vartijat eivät tiedä kenet he ovat saaneet saaliikseen. Alkaa uhkarohkea pelastusoperaatio. Matkaa on päästävä jatkamaan. Kohtalon hetket ovat käsillä. Vain sormuksen tuhoaminen voi päättää tämän sodan. Frodon ja Samin käsissä makaa koko Keski-Maan ja myös Gondorin joukkojen kohtalo. On aloitettava viimeinen taival läpi Sauronin kammottavien kuolleiden maiden, jotka kuhisevat örkkejä. Matka tuntuu toivottamalta. Eikä sormuksen paino suinkaan helpota tehtävää.

 

' "He is watching. He sees much and hears much. His Nazgûl are still abroad. They passed over this field ere the sunrise, though few of the weary and sleeping were aware of them. He studies the signs: the Sword that robbed him of his treasure re-made; the winds of fortune turning in our favour, and the defeat unlooked-for of his first assault; the fall of his great Captain. 

" His doubt will be growing, even as we speak here. His Eye is now straining towards us, blind almost to all else that is moving. So we must keep it. Therein lies all our hope. [- -]" '

s. 179

Kuten edellisen osan kanssa jo selitinkin, niin Tolkien siis kirjoitti yhden koherentin teoksen ja kustantaja halusi julkaista sen kolmena erillisenä niteenä. Tämän tiedon valossa tämänkin osan rakenne saa selityksensä. Nimittäin mikäli tätä lukisi erillisenä teoksena, saattaisi ihmetellä miten tässä melkein heti pudotaan keskelle toimintaa. Tietysti aluksi vähän kasataan joukkoja, mutta silti se Suuri yhteenotto tapahtuu vääjäämättä. Ja hauskasti kyllä viimeiset sata sivua taas ovat ihanaa kevyttä luettavaa. Kaikki siis tuntuu olevan aivan päälaellaan. Jos taas peilaa tätä siihen, että kyseessä onkin yksi teos, jossa on se reilusti päälle tuhat sivua niin onhan tätä sotaa pedattu jo vaikka kuinka kauan. Itse siis olin tyytyväinen, että luin nämä erilliset niteeni putkeen, sillä näin teos tuntui juuri kokonaisuudelta. Veikkaan että esimerkiksi jos olisin lukenut tämän viimeisen osan vaikkapa vuoden päästä olisi lukukokemukseni ollut hyvinkin eri. 

 

Toisaalta putkeen lukemisessa on se puoli, että siinä tosiaan ollaan aika pitkään Tolkienin matkassa, joka ei ole maailman nopeatempoisin kirjoittaja. Yleisesti olen pitänyt hänen rauhallisesta kerronnastaan ja kuvailuista, mutta huomasin tämän osan kanssa jo pientä kisaväsymystä. En erityisemmin ole ikinä ollut suurten fantasiataisteluiden ystävä ja siten osa, joka keskittyy hyvinkin pitkälle tuon sodan ympärille ei ehkä ollut ominta aluettani. Ensimmäiset parisataa sivua olivat myös niin synkkiä, että lukijanakin tuntui että energiatasot ihan laskivat ja negatiivisuus otti valtaa (sinänsä kylläkin taitavaa kirjailijalta onnistua välittämään näin vahvasti kirjansa tunnelmaa). Loppuosa taas oli aivan ihanaa. Tolkienin rauhallinen kerronta mukavasti kevyellä huumorilla höystettynä palasi ja tuntui kuin olisi minullekin lukijana koittanut uusi kevät. Kukat kukkivat ja aistit heräsivät synkästä horroksestaan. Mielenkiintoista kyllä tuossa lopussakin oli yllättävän paljon vielä tapahtumia, jotka tuntuivat minulle aivan uusilta, sillä ne eivät olleet päässeet elokuviin asti. Shiren eli Konnun tila ja sen takaisinvalloitus tyranniltaan oli hienoa seurattavaa ja myös henkilöiden entä sitten tarinat saivat enempi tilaa. 

 

Lopussahan oli vielä roppakaupalla liitteitä, joissa käytiin läpi Keski-Maan historiaa, eri hallitsijasukujen kronikoita, henkilöhahmojemme myöhempiä vaiheita, kielen ja kalenterin teoria ja kaikkea muuta. Aivan uskomatonta kuinka yksityiskohtaisesti Tolkien onkaan luonut maailmansa. Tuhansia vuosia hallitsijoita ja heidän historiaansa pohdittu läpi, tarkkoja selostuksia esimerkiksi eri kansojen kalenterien laskemisista ja karkauspäivien käsittelystä ja ylipäätänsä tuo kielellinen selvitys, joka varmasti innostaisi kielitieteilijöitä vaikka kuinka. Tuo uusi Mahtisormukset-sarja ilmeisesti myös pohjautuu pitkälti noihin historiikkeihin mitä näihin liitteisiin on kirjattu, joten siitäkin näkökulmasta oli mielenkiintoista lukea nämä läpi, vaikka välillä mentiinkin aika nippeliin. Pakko tosiaan ihailla tuota Tolkienin näkemää työmäärää maailmansa rakentamisen eteen. Nyt tämä saaga on kuitenkin tullut päätökseensä ja ihan iloisin mielin jatkan taas vähän kevyemmän lukemiston pariin seuraavaksi.

Tähdet: 3.5 / 5

 

Muut sarjasta lukemani osat:

1. The Fellowship of the Ring

2. The Two Towers

 

Muualla luettu: Bibliofiilin päiväunia, Paljon melua kirjoista ja Kirjakaapin avain 

The Two Towers - J.R.R. Tolkien

Kirjan nimi: The Two Towers

Sarja: The Lord of the Rings #2

Kirjoittaja: J.R.R. Tolkien 

Kustantaja: HarperCollins

Julkaisuvuosi: 1954 / 1999

Sivumäärä: 439

Mistä: Omasta hyllystä

 

' To Isengard! Though Isengard be ringed and barred with doors and stone;

Though Isengard be strong and hard, as cold as stone and bare as bone,

We go, we go, we go to war; to hew the stone and break the door;

For bole and bough are burning now, the furnace roars - we go to war!

To land of gloom with tramp of doom, with roll of drum, we come, we come;

To Isengard with doom we come!

With doom we come, with doom we come!

 So they sang as they marched southwards. '

s. 100

 

Taru Sormusten Herrasta tarina jatkuu siitä mihin ensimmäisessä osassa The Fellowship of the Ring päästiin. Joukkiomme on viimein hajonnut, kun Frodo ja Sam päättivät jatkaa matkaa kohti Mordoria omillaan. Loput päätyvätkin örkkien hyökkäyksen kohteeksi kohtalokkain seurauksin. Hobitit Merry ja Pippin joutuvat örkkien vangeiksi ja heitä lähdetään kuljettamaan kohti Isengardia ja velho Sarumania, joka on päättänyt itse tavoitella valtaa keinoja kaihtamatta. Aragornille, haltija Legolakselle ja kääpiö Gimlille ei siis jää muuta vaihtoehtoa kuin lähteä epätoivoiselle takaa-ajomatkalle läpi Rohanin hevosruhtinaiden tasankojen. Etelän valtakunnissa kuitenkin epäilys kalvaa jo monen hallitsijan sielua eikä ystäviä ole enää helppo erottaa vihollisista. Onneksi on kuitenkin vielä olemassa ikiaikaisia metsänvartijoita Enttejä, jotka voivat olla mahtavia liittolaisia - mikäli heidät vain saisi toimimaan. Sodan tuulet jo puhaltava, mutta ennen itse pimeyden ruhtinasta on Sarumani vielä kukistettava.

 

Toisaalla mahtisormuksen taakan kantava Frodo sekä hänen uskollinen palvelijansa Sam ovat etsimässä reittiä pimeyden valtakunnan ytimeen. Vain siellä Mount Doomin roihuissa tuo kirottu sormus voitaisiin tuhota lopullisesti. Kuolleilla mailla reitin löytäminen ei kuitenkaan ole helppoa. Vastentahtoiseksi avukseen he saavatkin sormuksen entisen omistajan ja sen riuduttaman Klonkun. Klonkun, joka kulkee enemmän neljällä kuin kahdella jalalla ja jolle murha ei ole moraalisesti kyseenalaista. Klonkku himoitsee rakasta sormustaan takaisin enemmän kuin mitään muuta, mutta häneen Frodon ja Samin on nyt laitettava uskonsa. Matka Mordoriin ei tule olemaan helppo. Kuinka päästä salassa sisään paikkaan, joka kuhisee Sauronin kätyreitä ja örkkejä? Koko Keski-Maan tulevaisuus on kuitenkin heidän onnistumisestaan kiinni, joten epäonnistuminen ei voi olla vaihtoehto. Eteenpäin on jatkettava.

 

' "Yes, that's so", said Sam. "And we shouldn't be here at all, if we'd known more about it before we started. But I suppose it's often that way. The brave things in the old tales and songs, Mr Frodo: adventures, as I used to call them. I used to think that they were things of wonderful folk of the stories went out and looked for, because they wanted them, because they were exciting and life was a bit dull, a kind of sport, as you might say. But that's not the way of it with the tales that really mattered, or the ones that stay in the mind. Folk seem to have been just landed in them, usually - their paths were laid that way, as you put it. But I expect they had lots of chances, like us, of turning back, only they didn't. And if they had, we shouldn't know, because they'd have been forgotten. We hear about those as just went on - and not all to a good end, mind you; at least not to what folk inside a story and not outside it call a good end. You know, coming home, and finding things all right, though not quite the same - like old Mr Bilbo. But those aren't always the best tales to hear, though they may be the best tales to get landed in! I wonder what sort of a tale we've fallen into? '

s. 399-400  

 

Olin alkujaan ajatellut lukea tähän hätään vain tuon ensimmäisen osan ja palata näihin seuraaviin, sitten kun siltä tuntuisi hamassa tulevaisuudessa. Minulle kuitenkin selvisi, että Tolkien on itseasiassa tarkoittanut Taru Sormusten Herrasta olevan yksi teos ja kustantaja oli se joka halusi julkaista sen kolmena erillisenä niteenä. Totesin siis, että eihän siinä sitten muu auta kuin lukea nämä putkeen jotta saisin tuon tarkoitetun koherentin lukukokemuksen. Olihan se tuskallista katsoa jo Hobitista tehtyä elokuvasovitusta, jossa juoni oli pilkottu kolmeen eri leffaan, jolloin ensimmäinen osa oli pelkkää pohjustusta ja viimeinen pelkkää lopputaistelua. Kyllä juonen kuljetuksen kannalta usein on väliä miten kirjailija on tarkoittanut jaksottaa tarinansa. 

 

Taru Sormusten Herrasta koostuu siis kuudesta osiosta, joista kaksi on aina kulloisessakin niteessä. Tällä kertaa ensimmäinen setti piti sisällään tuon muun joukkion tarinan ja toinen puolisko sitten Frodon ja Samin. Toisaalta pidin tästä ratkaisusta, sillä siinä pystyi keskittymään aina kulloisiinkin juonilankoihin ja missä päin karttaa sitä touhuttiinkaan. Ensimmäisessä setissä oli kuitenkin jonkin verran jakoa jo siksi että hobitithan olivat joutuneet erilleen Aragornista, Legolaksesta ja Gimlistä, joten molemmilla oli vähän omia seikkailujaan. Näin Frodon ja Samin täysin erilliset toiminnot eivät tulleet vielä lisäksi muistettaviksi. Toisaalta Frodon ja Samin osuuksissa ehkä olisi välillä kaivannut vaihtelua kuolleiden maiden tarpomiseen, mutta onneksi Klonkku sitten huolehti ettei matkanteko päässyt muuttumaan puisevaksi.

 

Olin etukäteen jännittänyt mitenköhän käy tämän Kaksi tornia osan kanssa. Pidin nimittäin ensimmäisen niteen rauhallisesta tarinan kerronnasta ja siitä, että siinä oli keskitytty henkilöiden välisiin sanailuihin, maaston ja historian kuvailuun sekä ennen kaikkea ihka ihaniin lauluihin ja runoihin. Pelkäsin, että mitä jos tämä toinen nide muuttuukin liian synkäksi ja se tietty letkeys ja jorinat unohtuisivat örkkiyhteenottojen tieltä. Onneksi huoleni oli turha. Luonnollisesti tunnelma oli jonkin verran muuttunut harmaammaksi, mutta silti se piti sisällään myös sitä sanailua mistä niin pidin. Ihastuin erityisesti Merryn ja Pippinin osioihin, sillä heillä on juuri sellainen kevyt hobittimainen lähestyminen ja kuka nyt ei menettäisi sydäntään hitaille metsien kaitsijoille Enteille! Myös Legolaksen ja Gimlin odottamatonta ystävyyttä oli mukava seurata. Jopa Frodon ja Samin osuudet eivät olleet, ainakaan vielä, pelkkää tuskien taivalta vaan sielläkin oli vaihtelua tarjolla. Vielä siis olen varsin tyytyväinen tähän Tolkien matkaani. Enää viimeinen osa ja sitten selviää miten kaikki tuleekaan päättymään.

Tähdet: 4 / 5

 

 Muut sarjasta lukemani osat:

1. The Fellowship of the Ring

 

Muualla luettu: Satunnaislukuja, Kirjakaapin avain ja Paljon melua kirjoista 

The Fellowship of the Ring - J.R.R. Tolkien

Kirjan nimi: The Fellowship of the Ring

Sarja: The Lord of the Rings #1

Kirjoittaja: J.R.R. Tolkien 

Kustantaja: HarperCollins

Julkaisuvuosi: 1954 / 1999

Sivumäärä: 535

Mistä: Omasta hyllystä

 

' They were troubled, and some spoke in whispers of the Enemy and of the Land of Mordor.

That name the hobbits only knew in legends of the dark past, like a shadow in the background of their memories; but it was ominous and disquieting. It seemed that the evil power in Mirkwood had been driven out by the White Council only to reapper in greater strength in the old strongholds of Mordor. The Dark Tower had been rebuilt, it was said. From there the power was spreading far and wide, and away far east and south there were wars and growing fear. Orcs were multiplying again in the mountains. Trolls were abroad, no longer dull-witted, but cunning and armed with dreadful weapons. And there were murmured hints of creatures more terrible than all these, but they had no name. '

s. 57-58 

 

Legendaarinen Taru sormusten herrasta tarina alkaa tästä Sormuksen ritarit osasta. Hobitistakin tuttu Bilbo on palannut retkiltään jo aikoja sitten mukanaan muuan sormus, jolla on kyky tehdä kantajastaan näkymätön. Vuodet vierivät mutta Bilbo on jo Hobittienkin mittapuulla hyvin säilynyt. Nyt hänen on tullut kuitenkin aika vetäytyä haltijoiden luokse Rivendelliin viimeistelemään muistelmiaan ja jättää omaisuutensa Shiressa eli Konnussa sukulaispojalleen Frodolle. Näin Frodo saa käsiinsä tuon ihmeellisen sormuksen. Shiressa käy myös säännöllisen epäsäännöllisesti velho Gandalf the Grey tapaamassa Frodoa, niin kuin ennen Bilboa. Vuodet taas vierivät, mutta elo Shiressa on samaa elämäniloista ja ruuista nauttivaa. Kunnes Galdalf tulee viimein kylään tuoden huolestuttavia uutisia maailmalta. 

 

Keski-Maassa paha Sauron on ruvennut taas vahvistumaan ja keräämään kannattajiaan. Hänen voittokulkunsa esteenä on enää vain yksi asia. Muuan mahtisormus, joka häneltä riistettiin vuosisatoja sitten kun hänet kukistettiin. Nyt Gandalfilla on syytä uskoa, että juuri tätä sormusta Frodo pitää hallussaan. Pimeys on valtaamassa maan ja Sauron on päättänyt saada mahtisormuksensa takaisin. Frodon ei ole enää turvallista jäädä Shireen. Hänen on lähdettävä pitkälle matkalle - pitemmälle kuin kukaan uskoisikaan.

 

Matkalleen Frodo saa mukaansa puutarhuriapurinsa Samin. Frodon nuoret hobittiystävät Pippin ja Merry päätyvät myös auttamaan Frodon muuttopuuhissa ja siitä pidemmällekin matkalle. Matka alkaa kuitenkin vauhdikkaammin kuin kukaan uskoikaan, sillä jo heti alkumetreillä synkät tummat ratsastajat tuntuvat olevan aivan heidän kannoillaan. Onneksi on myös paljon hyväsydämisiä vastaantulijoita, jotka auttavat retkiseuruettamme eteenpäin, kun he joutuvat pinteeseen. Matkan kohteena on haltijakaupunki Rivendell. Ajan saatossa matkaseurueeseen liittyvät myös kuninkaitten sukuinen erakko Aragorn, kääpiö Gimli, haltija Legolas, Gondorin prinssi Boromir sekä itse velho Galdalf. Rivendell ei nimittäin ole suinkaan sormuksen lopullinen kohde. Sieltä vaarallinen matka vastaa varsinaisesti alkaa. Jotta ylivoimainen vihollinen ei saisi sormusta näppeihinsä on ainut vaihtoehto pyrkiä tuhoamaan se itse pahuuden syntysijoilla Mount Doomissa. Sinne on siis seurueemme suunnattava läpi vaarojen. Se on Keski-Maan kansojen viimeinen toivo.

' Three Rings for the Elven-kings under the sky,

Seven for the Dwarf-lords in their halls of stone,

Nine for Mortal Men doomed to die,

One for the Dark Lord on his dark throne

In the Land of Mordor where the Shadows lie.

One Ring to rule them all, One Ring to find them,

One Ring to bring them all and in the darkness bind them

In the Land of Mordor where Shadows lie. '

s. 66-67

Nyt kun ilmestyi Amazonin uusi suursarja Taru Sormusten Herraa edeltäviltä ajoilta samoin kuin HBO:n Game of Thronesin esisarja niin päätin, että olisi sopiva hetki lukea teokset näistä molemmista eeppisistä fantasiaseikkailuista. Martinin Valtaistuinpeli tulikin jo luettua ja kehuttua, joten oli aika, parin välikirjan jälkeen, lähteä Tolkienin matkaan. Muistelin, että olen lukenut koko Tolkienin tuotannon teini-ikäisenä putkeen kronologisessa järjestyksessä. Silloin jo siinä vaiheessa kun pääsin edes tähän suurteokseen käsiksi niin olin alkanut potea aikamoista Tolkien ja fantasiaähkyä. Muistikuvani tästä teoksesta jäi aikamoisena pakkopullana - ei vetävää tekstiä ja sivuja vain riitti. Nyt luin myös alkuvuodesta Hobitin uudestaan ja petyin karvaasti, sillä mihinkään ei jääty syventymään vaan koko teos tuntui juoksemiselta sattumuksesta ja yhteenotosta toiseen. Lähdin siis tähän luku-urakkaan aika pelokkain tunnelmin eikä englannin kielen valinta ainakaan tehnyt tarttumisesta helpompaa, mutta minkäs teet, kun näin ne omasta hyllystä löytyivät joskus kirjaston Ota/jätä-hyllystä pomittuna.

 

Onneksi pelkoni osoittautuivat kuitenkin turhiksi. Toisin kuin Hobitissa niin tässä Tolkienilla ei selvästikään ole ollut kiire mihinkään. Joskus jopa tuntui, että erilaisia historiikkeja ja kuvailuja jäätiin kertoilemaan niinkin intohimoisesti, että juonen eteneminen otti pieniä minilomia väliin. Hiukan tuossa alkupuolella, kun hobittiystävämme ovat vasta matkalla Shiresta Briehin, niin tuo Hobittimaisuus sattumus-ja-pelastus -kaava nosti päätään, mutta silti pääpaino ei missään vaiheessa ollut näissä. Olikin aivan mahtavaa sukeltaa syvemmälle tuohon rikkaaseen fantasiamaailmaan, jonka Tolkien on kehittänyt. Selkeästi hänen intohimonsa sen perusteelliseen rakentamiseen paistaa sivuilta. Luonnollisesti teos on jo ilmestynyt 50-luvulla, joten nykyaikana voisi sanoa sen pitävän sisällään kaikki nämä perusfantasiaelementit ritareine, haltijoine, kääpiöine, velhoineen ja pahuuden herroineen. Toisaalta näissäkin oli selkeästi eroja kansojen välillä ja jo tässä osassa tavattiin kolmenlaisia erilaisia haltijoita, jotka kaikki erosivat toisistaan. Ja tämä kaava selkeästi toimii, koska onhan esimerkiksi myöhemmin kirjoitetutussa Robert Jordanin Ajan pyörässä aika samanlaiset lähtöasetelmat, vaikka sarja kasvaakin sittemmin omaan suuntaansa.

 

Olin myös positiivisesti yllättynyt siitä kuinka erilainen fiilis tästä teoksesta tuli kuin noista Peter Jacksonin ylistetyissä elokuvissa, jotka itsekin olen katsonut useaan otteeseen innolla läpi. Ensinnäkin hobiteista kerrottiin niin ihanan sydämellisesti ja perusteellisesti alussa, että olisin aivan halunnut jäädä vain mukavaan lämpimään nojatuoliin tuonne huolettomaan menoon. Ihanasti Tolkien on myös upottanut runoja ja lauluja pitkin koko teostaan. Ne siivittivät todella mukavasti matkantekoa. Nuo yhteenotot ja sattumukset saivat myös paljon pienempää painoarvoa kuin elokuvissa (joissa varmasti haettu näyttävyyttä), sillä matkantekoa tai erilaisia keskusteluja saattoi olla sivu tolkulla rauhallisella kerronnalla, kun taas toiminta oli aika nopeasti parissa sivussa aina taputeltu. Minulle tämä sopi enemmän kuin hyvin, sillä näin itse henkilöistä ja maailmasta sai parempaa otetta. Toimintakirjat ovat sitten omat juttunsa omina aikoinaan. Varsinkin matkan alkupuolella oli myös paljon tapahtumia ja kohtaamisia, jotka eivät olleet päässeet edes elokuvaan mukaan. Ehkä Farmer Maggotin rooli ei ollut niin suuri, mutta rempseän ja laulavan metsän hallitsijan Tom Bomdadilin tapaaminen oli kyllä todella viihdyttävää seurata, ja hänet olisi toivonut päässeen valkokankaalle asti. Mutta luonnollisesti valintoja pitää aina tehdä rankalla kädellä uudelleen sovittaessa. Todella positiivinen startti joka tapauksessa tämän saagan pariin. Seuraavaksi sitten vuorossa Kaksi tornia. Katsotaan jaksaako Tolkien rento kerronta pitää tämän lukijan hyppysissään myös väliosassa.

Tähdet: 4 / 5

 

Muualla luettu: Lukujonossa, Musteen jäljet, Kaiken ei tarvitse olla totta, Kirjailijan kellarissa, Kirjakaapin avain, Paljon melua kirjoista ja Ankin kirjablogi

 

Golfkentän murha - Agatha Christie

Kirjan nimi: Golfkentän murha (Murder on the Links)

Kirjoittaja: Agatha Christie, suomentanut Niilo Pakarinen
Kustantaja: Wsoy

Julkaisuvuosi: 1923, suomennos 1993

Sivumäärä: 242

Mistä: Omasta hyllystä

' - Tuliko postissa mitään mielenkiintoista? kysyin.

Poirot pudisti tyytymättömästi päätään.

- En ole vielä tutkinut kirjeitäni, mutta ei nykyisin tule mitään kiinnostavaa. Suuria rikollisia, järjestelmällisiä rikollisia, ei enää ole.

Hän pudisti päätään masentuneesti, ja minä ulvoin naurusta.

- Piristy Poirot, onni kääntyy. Avaa kirjeesi. Iso juttu saattaa hyvinkin väijyä näköpiirissä. '

s. 12

 

Uskollinen kapteeni Hastings on palannut Ranskasta Lontooseen salapoliisi Hercule Poirotin luo. Poirotia tosin vaivaa, että uusia mielenkiintoisia juttuja ei oikein tunnu tulevan vastaan. Tänään kirjeiden joukosta yksi kuitenkin herättää hänen mielenkiintonsa. Ranskasta asti muuan rikas herra Renauld on lähettänyt hänelle kirjeen, jossa hän pyytää Poirotin saapuvaksi välittömästi. Hän nimittäin uskoo olevansa hengenvaarassa! Kirjeessä hän ei kuitenkaan uskalla kertoa enempää, mutta juttu voi olla aikaa vievä ja vaatia mahdollisesti matkustamista aina Santiagoon asti. Poirot ja Hastings pakkaavatkin tavaransa ja lähtevät matkaan kohti Calaisia. Huomatakseen vain saapuneensa liian myöhään.

 

Kartanon porteilla Poirottia ja Hastingsia vastassa on nimittäin jo poliisi. Samaisena aamuna herra Renauld on löydetty murhattuna tikari rinnassaan läheiseltä golfkenttä työmaalta - ja vieläpä valmiiksi kaivetusta haudasta. Poirot haistaa tässä jutussa palaneen käryä. Selitys etelä-amerikkalaisista gangstereista ei tunnu tyydyttävältä, sillä tämä teoria ei onnistu selittämään kaikkia seikkoja. Mitä siis on tapahtunut? Vyyhti on paljon monimutkaisempi kuin päältä päin voisi luulla ja oman lusikkansa soppaan tuo ranskalainen salapoliisi Giraud. Giraud kun katsoo alentavasti Poirotin vanhentuneita menetelmiä, onhan tulevaisuus tupakantumpeissa ja jalanjäljissä! Alkaakin näiden kahden salapoliisin mittelö. Kumpi onnistuukaan ratkaisemaan tämän visaisen pähkinän?

' Viimeiseksi näimme lähtiessämme Giraudin konttaamassa ympäriinsä. Hänen etsintänsä oli niin perusteellista etten voinut kuin ihailla sitä. Poirot arvasi ajatukseni, sillä heti kun jäimme kahden hän huomautti ivallisesti:

- Lopultakin olet löytänyt salapoliisin jota ihailet - ihmiskettukoiran! Eikö totta ystäväiseni?

- Ainakin hän tekee jotain, sanoin töykeästi. - Jos jotain löydettävää on, hän sen löytää. Sinä taas...

- Eh bien! Minäkin olen löytänyt jotain! Lyijyputken kappaleen.

- Roskaa, Poirot. Tiedät varsin hyvin ettei sillä ole mitään tekemistä jutun kanssa. Tarkoitan pikkuseikkoja - jälkiä jotka saattavat vääjäämättä meidät murhaajien luo.

- Mon ami, puolimetrinen johtolanka on ihan yhtä arvokas kuin kahden millimetrin mittainen! On pelkkää romantiikkaa että kaikkien tärkeitten johtolankojen pitää olla äärimmäisen pieniä. Ja mitä tulee siihen ettei lyijyputkella ole mitään tekemistä rikoksen kanssa - sanot niin koska Girauld sanoi sinulle niin. Ei, älä sano mitään. Anna Giraudin etsiä ja minun ajatella. '

s. 57-58

Aijai kuinka Christie onkin herkullisesti päässyt tässä teoksessaan ilottelemaan noiden kahden hyvinkin omanarvontuntoisten salapoliisien egojen mittelössä. He edustivat hyvinkin eri koulukuntia, mutta silti jotakin samaa heissä kyllä oli. Poirotin apuri Hastings luonnollisesti ihasteli poliisin mukana Giraudin metodeja, sillä kukapa pystyisi ymmärtämään mitä kaikkea siellä Poirotin pienessä munanmuotoisessa päässä oikein tapahtuukaan, kun hän asettelee palapelin paloja paikoilleen kunnes lopullinen kuva on selvillä. Hauskan lisän siis toi tähän Christien teokseen, kun yhden sijasta vähän nähtiin myös toisenkin salapoliisin tutkimuksia ja mahtavaa sanailua näiden välillä.

Golfkentän murha taitaakin olla toinen Poirotti eli Poirot ja Hastings on esitelty jo Stylesin tapauksen yhteydessä. Selkeästi asetelmissa oli tiettyä yhtäläisyyttä Conan Doylen tuotantoon, sillä oli mahtava itseriittoinen etsivä ja sitten hänen ei niin terävä apuri, joka ihmettelee vieressä ja kirjoittaa jutut myöhemmin paperille. Hiukan nuo Hastingsin naisseikkailut häiritsivät, kun niissä oli vähän liiaksikin sitä nopeaa tunteen paloa, mutta annettakaan se moiselle romantikolle anteeksi. Oikeastaan tuntuikin mukavalta kun näissä alun Christieissä Poirot dekkarit oikeasti sisälsivät Poirotin tutkimuksia kun taas joskus myöhemmin oli myös kausia niin sanotuille tusina dekkareille, joita enemmänkin vain tunnuttiin markkinoivan Poirotin nimellä. Itse murhamysteeri pitikin sisällään tässäkin useamman koukun, mutta aivan Christien kultakauden tasolle ei kuitenkaan vielä ylletty. Varsin mukava tuttavuus joka tapauksessa.

Tähdet: 3.5 / 5

 

Muualla luettu: Jokken kirjanurkka, Aapon dekkariblogi ja Kirjahyllyni