perjantai 31. toukokuuta 2024

Puolikuu - Chi Zijian


Kirjan nimi
: Puolikuu (
E'ergunahe youan)
Kirjailija: Chi Zijian, suomentanut Rauno Sainio
Lukija: Hannamaija Nikander
Julkaisija: Aula & co
Julkaisuvuosi: 2005, suomennos ja äänikirja 2022
Kesto: 12h 25min
Mistä: Kirjastosta
 
Tarinan kertoja on evenkinainen. Hän istuu kotansa tulisijan ääressä nyt yhdeksänkymppisenä ja pohtii elettyä elämäänsä. Kuinka maailma on muuttunut, mutta heidän paimentolaiselämänsä ei. Paitsi nyt kun muu heimo on päättänyt muuttaa kiinalaiseen kaupunkiin ja ottaa porot mukaansa. Nainen kuitenkin jäi. Hän ei osaisi elää ilman, että näkee tähdet päänsä päällä. Nykyajan mukavuudet ja vempeleet ovat hänelle tietämättömiä. Hän on paimentolainen. Hän elää vuorille.
 
Elämänsä aikana nainen on ehtinyt nähdä heimonsa kehityskaaren. Kuinka toiset kuolevat, mutta myös kuinka uusia sukupolvia aina syntyy lisää. Heidän heimonsa ei ollut suuri, vain joitakin perhekuntia, mutta heidän elonsa oli sitäkin tiiviimmin sidottu yhteen. Toiset olivat haastavia persoonia, joidenkin välille kauna söi juopaa. Toiset taas lähimpiä ystäviä ja sielunkumppaneita. Eloa rytmittivät porojen vuodenkierto. Kotapaikkoja vaihdettiin säännöllisesti. Riistaa metsästettiin ja kiertävät kauppiaat vaihtoivat nahkoja välttämättömyystarvikkeisiin kuten suolaan ja jauhoihin. Kiinan historia liikkuu jossain kaukana taustalla japanin valloituskausineen ja punaisine vallankumouksineen. Lopulta myös uudet sukupolvet haluavat ennemmin kaupunkiin elämään modernisti. Tämä on tarina pienen paimentolaisheimon viimeisistä hetkistä.
 
Muistan kun tämä Zijianin teos ilmestyi, se sai paljon positiivista huomiota blogimaailmassa. Kauniisti kerrottu tarina, jossa luonto ja vanha paimentolaistapa elää on vahvasti läsnä. Kuulosti juuri minun kirjaltani, joten laitoin sen ylös ehdottomasti luettavien kirjojen listalleni. Sitten se kuitenkin unohtui sinne hyväksi toviksi. Kun huomasin tämän nyt kirjaston äänikirjapalvelusta, laitoin sen heti varaukseen. Odotus oli silti pitkä. Monet muutkin halusivat edelleen sukeltaa evenkien maailmaan. Nyt kuitenkin pääsin naisen hiljalleen kertoman tarinan matkaan kokemaan heidän ilonsa ja surunsa. 
 
Oli hyvin mielenkiintoista lukea naisen kertomana evenkien tavasta elää. Uskomatonta kuinka tuolla Kiinan ja Neuvostoliiton Argun rajajoella elänyt heimo onnistui pysymään noinkin erillään. Jotenkin tätä kuunnellessa ihan unohti, että koko ajan lähestytään vääjäämättä nykyaikaa. Evenkien tavoissa se ei nimittäin juurikaan näkynyt. Miten he ovatkaan selvinneet vuorien kunnon talvista ilman vakituista kattoa päänsä päällä. Vau minkälainen elämäntapa. Tässä huomasin myös yhtäläisyyksiä saamelaisiin: porotaloutta, shamaaneja ja karhun peijaisia. 
 
Olenkin viime aikoina lukenut paljon shamaaneista kertovia kirjoja, ja taas oli mielenkiintoista nähdä, kuinka he tanssillaan paransivat. Toisaalta hinta oli yleensä varsin kova. En voinut ymmärtää miksi kylän shamaani kerta toisensa jälkeen oli valmis menettämään oman lapsensa vaihtokauppana jonkun toisen pelastamisesta... Ylipäätänsä vaikka heimo oli varsin pieni, niin silti teoksen sivuille mahtui hyvin paljon kuolemaa. Onnettomuuksia ja sairauksia, vanhana ja nuorena. Ymmärrän, että kirjailija on halunnut kertoa kaikkien tarinansa henkilöiden koko elämät, mutta varsinkin lopussa näitä kuolemia vain rupesi olemaan hiukan liikaa. Lyyrisesti eteenpäin soljuva tarina ei ihan jaksanut ylläpitää taianomaisuuttaan loppuun asti. Sitten tulivat tukkirekat ja kaupunkikokeilut. Kiehtova elämäntarina kuitenkin tavasta elää luonnon kanssa harmoniassa, mitä ei enää ole.

Tähdet: 3.5 / 5

  

keskiviikko 29. toukokuuta 2024

Legendoja ja latteja - Travis Baldree


Kirjan nimi
: Legendoja ja latteja (Legends & Lattes)

Kirjailija: Travis Baldree, suomentanut Jade Haapasalo
Kustantaja: Karisto
Julkaisuvuosi: 2022, suomennos 2024
Sivumäärä: 239
Mistä: Kirjastosta

' Kahdenkymmenenkahden seikkailujen täyttämän vuoden jälkeen Viv oli saanut tarpeekseen verestä ja mudasta ja paskanjauhannasta. Örkin elämä koostui voimasta ja väkivallasta, ja niitä seurasi yhtäkkinen terävä loppu - mutta hän ei piru vie suostuisi kuolemaan sillä tavalla.
Nyt oli aika uudelle. '
s. 8

Viv on örkki, joka on tottunut vereen ja taisteluihin. Nyt hän kuitenkin on saanut tarpeekseen ja haluaa kääntää uuden lehden elämässään. Viimeiseltä keikaltaan hän ottaa palkkioksi vain skalvertin kiven, jonka pitäisi tuoda onnea mukanaan. Se matkassaan hän suuntaa Thunen kaupunkiin. Viv löytääkin läheltä pääkatua ränsistyneen hevostallin, jonka hän päättää ostaa kaupunkilaisten järkytykseksi. Onhan se tunnettu tosiasia, että örkit ja hevoset eivät voi sietää toisiaan! Mutta Vivillä onkin muita suunnitelmia.

Viv on päättänyt avata ihka aidon kahvilan! Ainut vain, että kukaan ei ole kuullutkaan sellaisesta asiasta kuin kahvi. Puuseppä hiisi Calkin kuuntelee epäillen Vivin selostuksia tuosta papuveden myynnistä. Viv ei aio kuitenkaan lannistua, onhan hänellä kiven tuoma onni mukanaan. Tallista pitää ensin vain remontoida sopiva kuppila ja kyllä ihmiset lopulta löytävät kahvin luokse. Myös kaupungin gangsterit tulevat vaatimaan suojelurahaa, mutta voimalla ja pelolla itsensä ennen elättänyt Viv ei ole halukas maksamaan. Kuinka siis kahvilan käy?

' Viv nojasi tiskiin ja katseli asiakkaiden ilmeitä. Ja lopultakin hän näki sen, mitä ei ollut hermoilultaan uskaltanut edes toivoa. Hän näki puoliummessa olevat silmät ja tarkoituksellisen hitaan nielaisun. Mukia ympäröivät kädet ja viimeisen makupalan viipyilevän nautinnon. Siinä kaikui hänen oma kokemuksensa, ja hänet valtasi tunnistamisen miellyttävä aalto. '
s. 108-109

Nyt on kyllä Baldree iskenyt kultasuoneen, kun on keksinyt yhdistää fantasian sekä hyvänmielen kahvilatarinat yksien ja samojen kansien sisälle. Kahvia ja örkkejä? Miksikäs ei! Oli todella hulvatonta seurata, kuinka fantasiamaailman väki ihmettelee tuota uutta höyryävää juomaa, joka on kuin tee muttei kuitenkaan. Sitten aivan kuin noissa hyvänmielen kesäkirjoissa, niin hiljalleen asiakaskunta rupeaa muotoutumaan ja bisnes löytää oman paikkansa kylässä. Ihanaa!

Itse tykkään lukea fantasiaa, mutta myös aina välissä välipaloina näitä hyvänmielen kesäkirjoja, ja tällaiselle lukijalle tämä olikin aivan loistava teos. Kirjan sivuilla oli niin örkkejä, hiisiä, naispaholaisia, keijuja, maahisia, hiirikkoja... Kaikki sulassa sovussa kahvilamiljöön kanssa. Tai siis olihan tuossa tuota jännitettä alamaailman hiippareiden kanssa, ja lukijana sai odottaa jännityksellä palaako Viv heiluttamaan Mustahurmetta vai löytyykö konfliktiin jokin muu ratkaisu. Ja ai että kuinka ihanan symppiksiä olivatkaan kaikki nuo kahvilan henkilöt hiljainen hiirikko leipureineen ja jättikissa Suloineen. Kiitos lisää tällaista hyvänmielen fantasiaa!

Tähdet: 4 / 5

Muualla luettu: Siniset helmet ja Kirjavinkit  

maanantai 27. toukokuuta 2024

Metsän peitto - Linnea Kuuluvainen


Kirjan nimi
: Metsän peitto
Kirjailija: Linnea Kuuluvainen
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2024
Sivumäärä: 361
Mistä: Kirjastosta
 
' "Olen siirtynyt toimistotöihin. Pormestari suunnittelee muurin ulkopuolisen alueen uudelleenasuttamista lähivuosina ja sitä varten tarvitaan kansalaisia..." Hän hiljenee kesken virkkeen. "Ikään kuin kokemaan potentiaaliset elinolosuhteet."
Pelästys kohahtaa lävitseni.
"Siis muurin ulkopuolelle?" sähähdän hiljaa. '
s. 25
 
On vuosi 2084. Suomea ei enää ole. Muutama pieni kaupunkivaltio koittaa selvitä muuttuneessa maailmassa. Turku on yksi niistä. Tai ei sekään enää ole Turku. On olemassa vain Valtio, jossa kansalaiset pyritään uudelleenohjelmoimaan tai pelottelemaan käskyillä kuuliaisiksi kansalaisiksi. Tässä ekovaltiossa ruoka- ja vesikiintiöt ovat tiukat, Valtion vastaista propagandaa ei sallita ja jokaisen niskassa on siru. Tärkeimmät ovat kuitenkin lisääntymislait. Ja niiden kiristystä Ingrid on kutsuttu allekirjoittamaan. Lainrikkojat, tai allekirjoituksesta kieltäytyvät, heitetään muurin yli metsän ruuaksi. Metsä on nimittäin valloittanut maan. Muurit eivät ole Valtion ympärillä pitääkseen ihmiset sisällä vaan kammottava metsä ulkona.
 
Ingrid on kuitenkin suhteellisen tyytyväinen elämäänsä. Hän kuuluu toiseksi korkeimpaan turvaluokkaan ja parikymppisenä ei hän tiedä edes muusta tavasta elää. Pitää olla kuuliainen eikä rikkoa sääntöjä. Sitten hänen edesmenneen äitinsä työtoveri Caius ilmestyy vierailulle. Hän on tutkija, joka on tullut rekryämään Ingridia mukaan testiläiseksi kenttätutkimukseen, jossa kartoitetaan mahdollisuutta uudelleenasuttaa muurinulkopuolisia alueita. Onhan metsää jo pitkään lepytelty väärinajattelijoiden ruumiilla ja valtiolla on entistä vahvempia metsämaapillereitä, joiden pitäisi pitää metsä pois testiläisten iholta. Kaikesta tästä huolimatta Ingrid tulee kuitenkin huomaamaan, että metsä on vaarallinen. Eikä tutkimusryhmän matka tule sujumaan suunnitelmien mukaan.
 
Toisaalta vuodessa 2060 nuori Edla elää vielä Turussa. Säännöstelyä on jo ilmassa, mutta uusilla pormestarinvaaleilla voidaan vielä vaikuttaa, minkä linjan Turku ottaa tulevaisuudessa. Metsä kuitenkin suututetaan lopullisesti ja se rynnii Turkuun tuhoamaan ihmisten aikaansaannokset. Edla pääsee turvakeskukseen, joka saa kuitenkin vankilan piirteitä. Valvojat pitävät tiukkaa kuria jota ei saa rikkoa eikä ulos pääse vaikka haluaisi. Myös uusia jyrkkiä lakeja tulee voimaan, muuan muassa lisääntymisestä tulee tarkkaan säädeltyä ja luvanvaraista. Kuinka Edla selviää perheensä menettäneenä, varsinkin kun hän huomaa kuukautistensa jäävän välistä...    
 
' Kivinen väylä muuttuu mukula mukulalta reheväksi poluksi, ja tienpalat sinkoavat ilmaan. Koivujen valkeat varret vihlovat Linnankadun vanhojen rakennusten seiniä, ahnas köynnöskasvi nakertaa kirjaston ikkunanpieliä. Tärinän voimasta ikkunat pirstoutuvat. Auringonvalossa lasisade kimaltaa. [- -]
Metsä tunkeutuu kaupunkiin ja haluaa tuhota kaiken ihmisen tekemän. Se murjoo voipaisia raajojaan läpi teiden, rakennusten ja ihmisten. Kaikki juoksevat, pitävät toisistaan kiinni. Irrottavat otteensa, jos on pakko, astuvat eteensä vaipuneiden ruumiiden yli. '
s. 81-82 
 
Vau minkälainen matka tämä teos olikaan. Paljon on olemassa dystopioita erilaisista skenaarioista, mutta tämä Kuuluvaisen versio oli kyllä ehdottomasti kiehtova. Ihmisen riistosta tarpeekseen saanut metsä puskee voimalla takaisin ja laittaakin ihmiset ahtaalle. Samaan aikaan tämä on myös kuvaus pelottavasta totalitaarisesta yhteiskunnasta, jossa jo roskienlajittelurikos voi johtaa metsänruuaksi joutumiseen. Hrr mihin kaikkeen kansalaiset alistettiinkaan yhteisen hyvän nimissä.
 
Molemmat teoksen isot teemat, niin luontosuhteesta kuin lisääntymissäännöistä, osuivat minuun vahvasti. Näin yksivuotiaan pienen pojan äitinä ajatus siitä, että valtio olisi voinut evätä minulta koko äitiyden on kylmäävä. Tai toisaalta pakottaa geneettisesti sopivat nuoret naiset kantamaan lapsen tahtomattaankin. Eikä isääkään saanut valita itse tai todennäköisesti edes kasvattaa sitä omaa lastaan, jonka on ensin sisällään kasvattanut. Ja kaikki jotka eivät pelanneet näiden sääntöjen mukaan niin metsän ruuaksi vain. 

Myös tuo Kuuluvaisen kuvaama luonto oli kuin yksi teoksen päähenkilöistä. Metsä oli niin elävä organisminsa, jolla on oma tahto. Ihminen on pitkään pitänyt metsää omaisuutenaan, mutta nyt roolit ovat vaihtuneet. Vain muutama pieni ihmiskeskus on jäljellä. Metsä on ottanut omansa takaisin. Se olikin mielenkiintoista nähdä, kuinka tässä dystopiassa eletään eräänlaisessa ekovaltiossa uudelleenkäytettävine papereineen, mutta samalla luonnosta ollaan eriydytty niin vahvasti, että se on vain se muurin takainen mörkö. 

Vaikka olinkin aluksi skeptinen, että tarttuisinko ollenkaan tähän teokseen, niin olen suunnattoman iloinen, että otin sen lukuun. Tästä lukukokemuksesta muodostui nimittäin varsinainen napakymppi. Sen suuret teemat puhuttelivat minua ja saivat ajattelemaan tulevaisuuden suuntaamme, mikä on onnistuneen dystopian merkki. Sen lisäksi Kuuluvainen on kuvannut upeasti metsää. Vaikka se onkin voimakas ja pelottavakin, niin en sanoisi sitä pahaksi. Oikeanlaisille ihmisille se on myös valmis näyttämään lämpönsä ja kietomaan heidät osaksi metsän peittoaan. Toisaalta armoton se on hyödyntavoittelijoille, jotka eivät osaa arvostaa sitä. Näitä metsän kuvailuja lukiessa pystyi suorastaan tuntemaan sammaleen jaloissaan ja suopursun tuoksun nenässään. Kaikin puolin hieno lukukokemus. Ja mikä lopetus!

Tähdet: 5 / 5

Muualla luettu: Kirjallisia
 

lauantai 25. toukokuuta 2024

Klaanin vieraana - Kaisa Viitala


Kirjan nimi
: Klaanin vieraana
Sarja: Nummien kutsu #1
Kirjailija: Kaisa Viitala
Kustantaja: Karisto
Julkaisuvuosi: 2024
Sivumäärä: 460
Mistä: Kirjastosta
 
' - Kuka on kaupungissa? kysyi Agnes hämmästyneenä.
 Nuorten naisten joukko levisi äkkiä pitkin seinänviertä kuin avattu viuhka, sillä kukaan ei selvästi halunnut jäädä toisten taakse. Tytöt seisoivat leveine helmoineen nyt Agnesin edessä, eikä hän nähnyt istualtaan yhtään mitään. Mutta ilmapiiri salissa oli muuttunut, se aivan rätisi, kuin kissan turkki ukkosella.
Sitten joku edessä seisovista tytöistä siirtyi hiukan, ja Agnes näki tulijan.
Tämä oli pitkä harteikas mies, jolla oli yllään täydellisesti harjattu samettitakki, moitteettomat kaula- ja hiharöyhelöt ja kiiltävät kengät. Mutta toisin kuin muilla paikalla olevilla herroilla, hänellä ei ollut alas olkapäille yltävää kiharrettua peruukkia, vaan musta tukka oli sidottu silkkinauhalla niskaan. Ja siinä, missä muilla herroilla oli housut, tämän tulijan vyötärölle oli kiedottu lähes polviin asti yltävä ruudullinen kangas, jonka loppuosa oli kiinnitetty hänen olkapäälleen suurella soljella. '
s. 42
 
Agnes on nuori nainen, joka on syntynyt arvostettuun lontoolaisperheeseen. Kauniiksikin häntä voisi sanoa, mutta on eräs asia jonka vuoksi hän ei tule koskaan löytämään itselleen miestä: hän on rampa. 1700-luvulla ei ollut tyypillistä kasvattaa raajarikkoisia lapsia ylhäisöperheen jäseniksi, mutta Agnesin vanhemmat ovat pyrkineet antamaan hänelle kaiken sen kasvatuksen minkä pystyvät. Nyt Agnesin isän työ vie heidät kuitenkin meren yli uuteen englantiin eikä Agnes voi seurata vanhempiensa mukana. Näin Agnes lähetetään Edinburghiin hänen setänsä Colin Hunterin luo.
 
Agnesin sedän perhe ei ole aivan ymmärtänyt Agnesin vamman mukana tuomia rajoitteita, mutta hiljalleen Agnes löytää oman paikkansa heidän taloudessaan. Häntä kuitenkin koitetaan piilotella Edinburghin seurapiireiltä. Mutta kun tärkeä kauppakumppani kutsuu myös Agnesin heidän tanssiaisiinsa, ei kutsusta voi kieltäytyä. Noilla kutsuilla koko sali kuitenkin kuohahtaa. Ylämailta on saapunut komea kilttiin pukeutunut nuori klaanipäällikkö Fin MacTorrian. Nuoret neitokaiset haaveilevat, että pääsisivät pyörähtämään tämän komean villin käsivarsille. Fin kuitenkin iskee silmänsä Agnesiin. 
 
Ainut vain että klaanien jakobiittikapinasta vuonna 1715 ei ole vielä kauaakaan ja vanhat kaunat elävät kauppasuhteiden luomien hentojen liittojen alla. Agnes ei myöskään lumoudu tästä ylimielisestä pöyhkeilijästä, joka ei arvosta muiden mielipiteitä. Kohtalon polut ovat kuitenkin odottamattomat ja jonkin ajan päästä Agnes löytääkin itsensä matkalta kohti ylämaita, klaania ja hyvin ristiriitaista klaanin päällikköä, joka toisinaan on itse huomaavaisuus ja toisinaan kylmä kuin hyisin talvipäivä.
 
' - Neiti muistaa nyt sitten, ettei leiki sankaria, Millie tokaisi auttaessaan aulassa viittaa Agnesin ylle. - Orottaa, jotta herra...
- Mennään jo ulos, Agnes keskeytti. Hän joutui seisomaan lähes pelkästään oikean jalkansa ja kepin varassa, mutta ei halunnu tunnustaa asiaa. 
- Neiti, mitä mä juuri...
- Ailsa auttaa minua. Huolehdi sinä tavaroista.
- Neiti! Millie aloitti, mutta Agnes ei ollut kuulevinaan. Porraskivet olivat ohuessa kuurassa ja astuminen alaspäin kivuliasta ja pelottavaa, mutta hän puri hammasta ja piti lujasti Ailsasta kiinni. Kunhan hän pääsisi vaunujen luo. [- -]
- Älkääpä suunnitelko mitään, joku samassa kuiskasi hänen korvaansa. Agnes kirkaisi, kun häneltä vietiin jalat alta, ja Fingal MacTorrian lähti kantamaan häntä pihan yli. Agnesin säikähdys huvitti Ailsaa ja ulos tullutta isäntäväkeä, mutta hän itse oli raivoissaan.
- Minä en ole mikän jauhosäkki! hän sähähti.
- Ei, mies vastasi, nousi vaunuihin ja laski Agnesin penkille, - te ette totisesti ole jauhosäkki... '
s. 162 
 
Heti kun kuulin tästä teoksesta ajattelin, että tässä on tarina minun makuuni! Aivan upeat skotlantilaiset maisemat, klaanien kiehtova historia, kilttejä ja säkkipillejä, mutta myös romantiikkaa historiallisessa viitekehyksessä. Ah aivan kuin joku olisi lukenut toivomuskirjani. Tämän lisäksi Agnes ei ollut kuin mikä tahansa nätti neitokainen vaan hän oli myös itsenään vahva ja kiehtova päähenkilö. Hän oli liikuntarajoitteinen aikana, jolloin se oli kaikkea muuta kuin helppoa niin ihmisten asenteiden kuin ihan käytännön toiminnankin kannalta. Tämä toi kiehtovan lisäelementin teokseen, eikä ole ihmekään, että Viitala on osannut kirjoittaa tämän niin aidontuntuisesti. Hänellä kun on itsellään myös kokemusta aiheesta. Näin Agnesin mukana pystyi kiroamaan sitä kun hänen keppinsä on jälleen laskettu toiselle puolelle huonetta tai kuinka turhauttavaa on joutua aina kaikkien kanneltavaksi ympäriinsä. Vahva ja omatoiminen nainen hän silti oli eikä mikään surkuteltava sankaritar, joka vaatii pelastusta. Olikin mainiota seurata, kuinka hän opetti Finnin siskolle emännän velvollisuuksista ja kuinka toimia erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa. 
 
Täytyy kyllä sanoa, että tämä Viitalan teos oli varsinainen napakymppi historiallisen romantiikan saralla. Siinä oli sopivassa suhteessa skotlantilaista eksotiikkaa klaanien käräjien ja juhlaperinteiden muodoissa. Ja jokin noissa kilteissä saa ainakin tämän tytön jalat veteliksi. Agnesin palvelustyttö Millie oli myös mitä mainioin murteellisine suorapuheisuuksineen. Sen lisäksi Viitala on onnistunut luomaan herkullisen jännitteen pääparin välille. Kihersin niin paljon, kun luin jo heidän ensikohtaamisesta tanssijaisissa, niin mainiota kerrontaa se oli. Eivätkä jännitteet jääneet siihen. Loppu nyt tuskin oli kenellekään yllätys, mutta se nyt kuuluukin tähän genreen. Matka on se joka lukijoita kiinnostaa. Ja kuinka kiehtova tämä matka olikaan! Ihanaa, että kyseessä on vasta sarjan avaus, joten pääsen vielä takaisin näihin tunnelmiin. En yhtään ihmettele, miksi tämä teos on saanut niin paljon positiivista huomiota. Lämmin suositus jos historiallinen romantiikka on genresi.
 
Tähdet: 4.5 / 5  

 

keskiviikko 22. toukokuuta 2024

Kokonainen elämä - Robert Seethaler


Kirjan nimi
: Kokonainen elämä (
Ein ganzes Leben)
Kirjailija: Robert Seethaler, suomentanut Raimo Salminen
Lukija: Markus Niemi
Julkaisija: Aula & co
Julkaisuvuosi: 2014, suomennos ja äänikirja 2020
Kesto: 3h 32min
Mistä: Kirjastosta
 
Andreas Egger on vasta lapsi, kun hän saapuu laaksoon jota reunustavat Alpit vuonna 1902. Hänen uskotaan olevan neljä, mutta kukaan ei tiedä tarkasti. Pormestari vain valitsee hänelle satunnaisen kesäpäivän syntymäpäiväksi. Nuori Egger kasvaa maatilalla saaden säännöllisesti isännän raipasta, milloin kaatuneen maitolasin tai särkyneen astian vuoksi. Egger on niin liikkeissään kuin mieleltäkin rauhallinen ja hidas, mutta vahvuutta hänen käsivarsistaan löytyy vaikka kuinka.

Täysi-ikäistyttyään Egger lähtee maatilalta ja päätyy elättämään itseään laaksossa erilaisilla hanttihommilla. Kenen pelto vaatii kääntämistä tai puu kaatamista on Egger paikallaan, vaikka huono jalka hiukan vaivaakin. Kaikista eniten hän on kuitenkin elementissään vuorilla. Niiden rinteillä hän osaa liikkua eikä jalan vammaa edes huomaa. Kun edistys saapuu laaksoon ja erilaisia hissejä ruvetaan rakentamaan vuorien rinteille, on Egger pelottomana mukana poraamassa reikiä vuorenrinteeseen, jotta tukipylväät saadaan paikalleen. Vaikka maailma etenee, pieneen kylään rupeaa saapumaan turistien virtoja laskettelemaan ja patikoimaan vuorten rinteillä, elää Egger omaa rauhallista elämäänsä. Hän rakastuu, menettää rakkaansa, joutuu sotaan, palaa muuttuneeseen maailmaan, mutta silti rakkaus vuoriin pysyy. Vähään tyytyvä Egger ei muutu, vaikka maatalousyhteiskunta lipuikin siinä sivussa nykyaikaan.
 
En muista tarkalleen mistä tämän teoksen olin bongannut luettavien listalleni, mutta kun etsin jälleen uuttaa kuunneltavaa tuli tämä sopivasti vastaan. Hiukan kuitenkin hämmennyin, miten vain reilu kolmeen tuntiin saataisiin puristettua Eggertin kokonainen elämä? Kovin yksityiskohtaista ja laveaa kerrontaa siis tuskin olisi luvassa. Ehkä kuitenkin kauniita maalauksellisia hetkiä? Olihan kaiken taustalla jylhät ja mahtavat Alpit. Ja esittelytekstissäkin tätä tarinaa kuvataan hienosyiseksi ja elegantiksi. 

Tämä teos ei kuitenkaan ollut niin hienopiirteinen kokemus kuin toivoin. Ehkä nämä itävaltalaiset teokset eivät vain ole minua varten, sillä kipuilin Seethalerin kerronnan kanssa hiukan samoin kuin Menassen Dunkelblumin. Jotenkin en vain saa siitä otetta. Sen lisäksi teoksen lukija ei ainakaan auttanut asiaa. Oma lukuääneni on varsin lempeä ja pehmeä, mutta Niemen lukutapaa voisi kuvata hyvinkin sanalla rouhea. Kovat konsonantit äännettiin vahvasti ja sanat eivät vain soljuneet nätisti eteenpäin. En toisaalta tiedä olisinko löytänyt tästä teoksesta sitä kustantamon lupaamaa eleganttiutta edes toisella lukijalla, mutta nyt varsinkin tuntui haastavalta tavoittaa senkaltaista tunnelmaa. Olivathan ne Alpit komeita ja Egger aika symppis yksinkertaisine elämineen, mutta jotain jäi silti uupumaan.

Tähdet: 2.5 / 5

 

maanantai 20. toukokuuta 2024

Kellopelisydän - Vehka Kurjenmiekka


Kirjan nimi
: Kellopelisydän
Sarja: Merenkehrä #1
Kirjailija: Vehka Kurjenmiekka
Lukija: Anniina Piiparinen
Julkaisija: Aula & co
Julkaisuvuosi: 2023, äänikirja 2023
Kesto: 9h 18min
Mistä: Kirjastosta
 
' Herään kellopelisydämen tikitykseen rinnassani. Sen tasainen rytmi kaikuu kylkiluitani vasten ja saa minut ajattelemaan oikeaa sydäntäni: sitä sydäntä, joka on jo varmaankin heitetty pois. En koskaan kysynyt Tiimalta, mitä sille tapahtuisi leikkauksen jälkeen. Ehkä on parempi, etten tiedä. '
Takakansi
 
Karunkan laitaman kellotornissa asuu ryhmä ihmisiä, joiden rinnassa tikittää kellokoneisto sydämen sijasta. Tämä koneisto vaatii ihmisuhrin, murhan, vuosittain tai muuten se pysähtyy ja sen omistaja kuolee sen mukana. Adele on juuri täyttänyt seitsemäntoista ja saanut kellopelisydämensä rintaansa. Vaikka häntä onkin vuosia koulutettu tätä kohtaloa varten, ei solahtaminen uuteen rooliin ole helppoa. Kuinka kyetä viemään toisen ihmisen henki? Entä kuinka tulla toimeen uuden sydämensä kanssa, joka janoaa uhreja? Pystyykö hän pitämään muistoistaan kiinni vai viekö koneisto nekin mukanaan?
 
Toisaalta Karunkan akatemiassa yksi parantaja noviisi löydetään surmattuna. Helios ei suostu hyväksymään siskonsa kuolemaa ja hänen toverinsa Eeben on samaa mieltä. Jotain salaillaan. Mutta kuinka lähteä avaamaan tätä vyyhtiä, sillä kukaan ei ole pystynyt ratkaisemaan kellopelimurhaajien jälkiä. Heillä on molemmilla edessään pitkät matkat ennen kuin he ovat valmiita kuulemaan totuuden.
 
Kiinnostuin alkujaan tästä fantasiateoksesta, kun huomasin sen kivunneet blogistania äänestyksessä peräti toiselle sijalle. Luen kuitenkin kohtuullisesti fantasiaa, joten mietin miten tällainen helmi oli siis mennyt minulta aivan ohi. Aulan teoksia vielä löytyy mukavasti kirjaston äänikirjapalvelusta, joten valinta ei ollut vaikea ottaa tämä Kurjenmiekan teos massiivisen Tolstoin Sodan ja rauhan jälkeen kuunteluvuoroon.
 
Lähtöasetelma kellopelimurhaajineen oli kyllä hyvin kiehtova ja nauliuduinkin heti alussa tarinan äärelle. Kurjenmiekan kerronta oli ihanan eläväistä ja kuvailevaa. Kuinka moni jaksaisi kuvata kellopelimurhaajien leppoisaa hapanjuurileivontaa ja villasukankutomista banjon soidessa taustalla! Ympäristö ja vuodenajat oli herätetty upeasti henkiin ja pientä taikaa oli ilmassa.   

Nyt on kuitenkin tunnustettava, että tämä teos ei kuitenkaan noussut vuoden lemppareihini, vaikka alku olikin lupaava. Jostain syystä en nimittäin saanut henkilöistä kuitenkaan otetta. Tuntui että he jäivät vain nimiksi eikä syvempää yhteyttä muodostunut. Vika tosin voi olla myös minun väsyneissä aivoissani, sillä tajusin vasta ensimmäisen tunnin jälkeen, että tässähän tosiaan vaihtelee kertojanäkökulma joka luvussa... Mutta edes tämän huomion jälkeen en oikein kiintynyt kehenkään. Myöskin alun kellopelimurhaajien juonilangat olivat kiehtovia, mutta sitten tarina lähti uusille urille ja en oikein tiedä jaksoivatko ne kiinnostaa minua niin paljon. 
 
Olin myös luullut, että kyseessä on itsenäinen teos, mutta tämähän olikin vasta sarjan avaus. Eli paljon jäi vielä mysteereitä ratkaistavaksi ja tarinaa kerrottavaksi. Kellopelisydän tuntui myös enempi nuortenkirjalta kuin aikuisten fantasialta henkilöhahmojensa suhdekuvioista ja tietystä pinnallisuudesta päätellen. Ilmeisesti olin kuitenkin väärässä ja kyseessä on tosiaan aikuisille suunnattu teos. Mikäli kirjastojen äänikirjapalveluiden valikoimat eivät rupea radikaalisti kasvamaan tässä lähiaikoina, niin tulen varmaan jossain välissä kuuntelemaan kaikesta urputuksesta huolimatta myös seuraavan osan. Kurjenmiekan miljöön kuvauksessa on nimittäin jotain ihastuttavaa taikaa.

Tähdet: 3 / 5

 

lauantai 18. toukokuuta 2024

Jossain on aina päivä - Lotta Stenroos


Kirjan nimi
: Jossain on aina päivä
Kirjailija: Lotta Stenroos
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2024
Sivumäärä: 250
Mistä: Kirjastosta
 
' "Mitä sä haluat multa?" kysyn. "Oon yrittäny sanoa vaikka mitä tässä jo parin tunnin ajan eikä mikään auta! Mitä mun pitää tehdä että tää loppuu?"
"Kai sun pitäisi tajuta! Sä et ota mun tunteita tosissaan, torjut vaan ja neuvot ja selität! Mikset sä oo esimerkiks vaan ottanu syliin?" Maisa huutaa.
Koska en pysty. Jään hiljaisena seisomaan keittiön ovelle. '
s. 18
 
Riinan elämä on selviytymiskamppailua. Työ media-alalla on raakaa ja koko ajan pitää pystyä pitämään tuhansia lankoja käsissä kauheassa kiireessä. Teini-ikäisellä Maisa tyttärellä on vahvoja tunteita eikä Riina osaa auttaa häntä näiden käsittelyssä. Riinan suhteessa omaankaan äitiin ei ole kehumista. Tuntuu että mitä tahansa hän tekeekin niin hän ei riitä tälle päällepäsmärille, joka aina tietää parhaiten, miten asiat pitäisi hoitaa. Mistä hän siis olisi saanut mallia kohdata tyttärensä tunteenpurkauksia, kun oma äiti on aina vain ärtynyt Riinan epäonnistumisista. Ja niitähän hänen menneisyydessään on riittänyt.
 
Lapsuudessaan pientä Riinaa on nimittäin vaivannut selittämätön ahdistus. Pimeys ja pelko otti valtaa, eikä hän pienenä tyttönä osannut sanoittaa ja kertoa mikä on hätänä. Lopulta hän ei pysty enää menemään kouluun, mutta ymmärryksen ja lohdun sijaan häntä pompotellaan hoitokeskusteluissa. Riinaa ei kohdata vaan hänet ohitetaan. Äiti on vihainen ja isä pettynyt. Riinan sisäinen musta möykky vain kasvaa. Edes aikuisena hän ei ole päässyt käsittelemään näitä tunteitaan, vaan selviytymismekanismina esittää ylisuorittajaa, joka hoitaa homman kuin homman. Autopilotti iskee päälle, vaikka pään sisällä olisi kuinka paniikki päällä. Riina on romahtamispisteessä. Menneisyys ei jätä hän rauhaan ennen kuin se tulee viimein kuulluksi.
 
' Kiljun ja toivon, että hätäni pysäyttäisi äidin, hän ottaisi minut syliin ja sanoisi, että kaikki on hyvin. Kertoisi, että tästä selvitään ja se menee ohi. Mikä lie onkaan, se menee ohi. Että hän rakastaa minua ja olen arvokas vaikken osaakaan olla niin kuin pitää. Että ei tämä maailmanloppu ole, yhdessä se hoidetaan. ' 
s. 75 
 
Huh tämä kirja oli aikamoinen matka. Stenroos osaa hyvin taitavasti astua nuoren Riinan nahkoihin. Miltä se rintaa puristava ahdistus tuntuu. Kuinka kaipaisi niin palavasti vanhempiaan ja pelko heidän hylkäyksestä saa aivan sekaisin. Toisaalta myös kuinka kokee syyllisyyttä pienistä onnen hetkistä. Hänessähän on jotain todella pahasti vialla eikä hän pysty käymään koulussa, ei hänelle ole oikeutta tuntea onnea. Kuinka vaikeata se onkaan vanhemman tajuta pysähtyä ja halata sitä hädissään olevaa pikkuista. Sitä ei osaa pyytää, mutta ai että sitä hyväksyvää läheisyyttä kaipaakaan. Kuinka täydellisen väärin tuo Riinan äiti käyttäytyikään vain näyttämällä inhoaan ja suuttumustaan. Varmasti hänkin teki parhaansa, mutta silti... Onneksi oma äitini ei ole tuollainen huh.
 
Vastaavasti myös aikuisen Riinan elämä oli eläväisesti kerrottu. Kuinka hyvin Stenroos toikaan esiin sen tunteen, kun sisällä on kauhea kaaos päällä ja kaikki kaatuu niskaan, mutta ulos sitä jotenkin pystyy esiintymään rauhallisena ja tekemään hommansa. Vääjäämättä silti se romahdus hengittää niskaan. Kyse on vain milloin Riinan muki viimein läikkyy yli. Tunteitaan ei nimittäin voi paeta. Lapsuuden traumat on käsiteltävä, sillä ennemmin tai myöhemmin ne tulevat betoniseinänä vastaan. Tai sitten trauman laittaa eteenpäin seuraavalle sukupolvelle kannettavaksi.
 
Takakannen mukaan tämä Stenroosin esikoisteos pohjaa löyhästi hänen omiin lapsuudenkokemuksiinsa, mikä selittääkin hänen taitonsa kuvata nuo tunteet niin osuvasti ja elävästi. Minunkin menneisyydessäni on jakso, kun yläasteikäisenä paniikkikohtaukset veivät voiton ja jäin joksikin aikaa kotiin, koska koulu ahdisti liikaa. Ja samoin olen joutunut aikuisiällä vielä käymään läpi noita jumiin jääneitä tunnelukkoja. Vaikka tilanteeni ei ollut yhtä paha kuin Riinalla, joka joutui tässä tarinassa jopa psykiatrisellekin, niin silti tästä lukukokemuksesta muotoutui varsin henkilökohtainen. En voi kylläkään sanoa nauttineeni tästä matkasta, sillä samalla se raaputteli vanhoja haavojani. Koin kuitenkin tärkeäksi lukea tämän, ja ihana nähdä, että joku on osannut sanoittaa nuo tunteet. Vaikka se varmasti onkin tarkoittanut, että on joutunut itsekin kulkemaan läpi sen helvetin. 
 
Stenroos on todella tarttunut tärkeään aiheeseen, mutta samalla kyseessä on kuitenkin kaunokirjallinen teos. Sellaisena kerronnassa oli ehkä rakenteellisesti paikoin pieniä haasteita. Alussa nimittäin aikuis ja lapsi Riinan vuorottelu toimi, mutta loppua kohden otti nuo menneisyyden muistelut yhä suuremman roolin. Koin tämän varsin raskaana ratkaisuna tykittää niin pitkään pelkkää tuota synkkää ja ahdistusta. Loppu myös tuli aika nopeasti tämän jälkeen. En lukijana ollut vielä ehtinyt nousemaan tuolta synkkyyden aallokosta ja sitten hommat taputeltiinkin ja loppu. Lopetuksen oli varmaankin tarkoitus luoda toiveikkuutta, mutta en vain lukijana ihan ehtinyt vielä mukaan vaihtamaan tuota tunnekytkintä. Tärkeä teos siitä huolimatta ja vahva lukukokemus ehdottomasti.
 
 Tähdet: 3.5 / 5
 
Muualla luettu: Kirjaluotsi ja Luetut.net  

torstai 16. toukokuuta 2024

Pohjoinen shamanismi - Kirsti Runavik


Kirjan nimi
: Pohjoinen shamanismi - Rituaalit, käytännöt ja historia
Kirjailija: Kirsti Runavik
Kustantaja: Like
Julkaisuvuosi: 2024
Sivumäärä: 233
Mistä: Kirjastosta
 
' Tämä kirja avaa polun pohjoisen shamanismin maailmaan. Sen tuhatvuotinen historia on sanatonta ja kirjoittamatonta, mutta muistitieto, kuvien kieli ja säilyneet kertomukset tuovat valonpilkahduksia polun varrelle. Esitän pohdintoja siitä, millainen oli muinaisen maailman shamaanin työkalupakki. Kiinnostuneita opastan syvemmälle shamanismin harjoittamiseen tarjoamalla käytännön harjoituksia ja taustatietoa. Shamanismi on unien kutoma, metsän tuoksuinen ikuisen oppimisen polku. '
s. 13 
 
Pohjoinen shamanismi on inspiroiva tietokirja shamanismista aina sen perinteistä nykypäivään. Kirja alkaa johdannolla tähän shamanismin maailmaan. Mitä on ollut perinteinen shamanismi? Miten shamaanit erosivat tietäjistä? Miten vanha maailma nähtiin järjestäytyneen? Toisaalta myös mitä on uusshamanismi nykyaikana, jolloin transsitekniikkaa hyödynnetäänkin itsetutkiskeluun tai teknomusiikilla upotaan transsiin. Toisessa osassa upotaan shamaanin rituaalivälineisiin eli ennen kaikkea rumpuun. Alun historiajohdannon jälkeen seuraa myös ohjeet oman rummun valmistamiseen, hoitamiseen ja vihkimiseen. 
 
Kolmannessa osiossa käsitellään laajemmin shamaanimatkaa ja rituaaleja. Kuinka matkustaa, mitä välineitä saattaa tarvita ja minkälaisia erilaisia tapoja tässäkin asiassa on. Toiset jäävät omaan alitajuntaan suorittamaan itsetutkiskelua, kun taas toiset vajoavat syvälle transsiin sielunmatkustukseen. Neljäs osa valottaa voimaeläimiä ja henkioppaita, joiden etsimisestä on tullut varsin suosittua uusshamanismin piirissä, vaikka ennen ne olivatkin shamaaneiden tärkeitä avustajia. Seuraavassa osiossa upotaan syvemmälle shamanistiseen luontoyhteyteen, joka on varsin keskeisessä roolissa. Kuudennessa osiossa saadaan käytännönvinkkejä erilaisiin shamanistisiin harjoitteisiin kuten rentoutumiseen, meditointiin ja visualisointiin. Myös unien symboliikkaa nostetaan esiin. Lopuksi vielä käsitellään mieltä ja sielua, kuinka todellinen shamanismi on kutsumus ja kuinka se vaatii tietynlaisen positiivisen hajoamisen. 
 
Vuosien tie on shamaanien tie, mutta Runavik valottaa silti teoksessaan hyvin, kuinka silti näitä shamanistisia tekniikkoja pystyy hyödyntämään myös siitä irrallaan esimerkiksi juuri itsetutkiskeluun. Olen aiemmin lukenut Tero Goldenhilliltä tarot-korteista hiukan samanlaista. Kuinka vanhat uskomukset on muutettu nykyajan itsetuntemuksen vahvistamisen avuksi. Itse kyllä huomaan kuinka meditoinnin jälkeen olo on aivan erilainen, ihanan seesteinen ja täynnä lämpöä. Olikin mukava kokeilla myös näitä Runavikin shamanismin tekniikkoja juuri tuon meditoinnin ja luontoyhteyden kanssa. Varsinaista transsia en tosin aio lähteä edes yrittämään. 
 
Tästä teoksesta voi saada myös irti vaikkei olekaan juuri hurahtanut shamanismiin omana polkunaan. Itsekin luin tätä rinnakkaiskirjana  Vuoren Näkijän tyttären kanssa. Näin sain syvennettyä shamanismin aihepiiriä vielä enemmän. Mistä tässä oikeasti oli kyse, eikä vain romaanin visualisointina. Paljon nimittäin puhutaan pohjoisen shamaaneista ja minullakin oli heidän toiminnastaan jokin mielikuva, mutta jos joku olisi pyytänyt selittämään tarkemmin mitä tuolla sanalla oikeasti tarkoitetaan, niin olisi selitykseni jäänyt hyvin ohueksi. Vanhan suomalaiset perinteet ja uskomukset kiinnostavat minua kuitenkin hyvin paljon, ja tämä olikin kiehtova sukellus hiukan uudesta näkökulmasta taas aiheeseen. 

Tähdet: 4 / 5

tiistai 14. toukokuuta 2024

Näkijän tytär - Kristiina Vuori


Kirjan nimi
: Näkijän tytär

Kirjailija: Kristiina Vuori
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2012 / 2018
Sivumäärä: 556
Mistä: Kirjastosta

' Hän ei ollut koskaan itse miettinyt, mistä hänen unensa tai näkynsä olivat lähtöisin. Ne olivat niin luonnollinen osa häntä itseään.
Ei Eira ollut noita, eikä tietäjä. Hän oli vain Eira, tyttö, joka omasi muutamia harvinaisempia taitoja. Kykyjä, jotka kumpusivat hänen tuntemattoman isänsä puolelta. Eikä hän voinut tuomita kykyjään, sillä silloinhan hän olisi tuominnut oman sukunsa. Hän kyllä pelkäsi niitä, koska ei tuntenut niiden mahtia eikä siksi osannut hallita niitä. '
s. 172
 
On vuosi 1219 kun Starkin suvun ainut perijä Margareeta joutuu raiskauksen uhriksi kesken haukanmetsästyksen ja tulee raskaaksi. Hänen miehensä Klaus haluaisi lähettää näin häpäistyn vaimonsa tavan mukaan pois silmistä, mutta perheen pää herra Ulf päättää toisin. Tämä voi olla hänen ainut mahdollisuutensa saada suvulleen uusi perijä. Toisaalta kaunis emäntäpiika Ursula liehittelee myös Ulfia ja niin lähes samaan aikaan taloon syntyy kaksi lasta. Herra Ulfille poika ja uusi perijä Richard ja hänen tyttärelleen, joka menehtyy lapsivuoteeseen, tytär Eira. Eira ja Richard kasvavat kasvinkumppaneina ollen toistensa tukena, sillä Eiraa kaikki katsovat ristiin. Hän on äpärä, jota Klaus ei ole tunnustanut ja kaiken lisäksi omaa noidan punaiset hiukset. 
 
Kun jo nuori Richard lähetetään Hämeeseen saamaan kasvatusta ja herra Ulf kuolee metsästysonnettomuudessa, jää Eira aivan yksin. Hänen on yhä vaikeampi peittää muilta myös verenperintöään: hän nimittäin näkee enteitä ja kykenee parantamaan käsillään. Hän joutuu mahdottoman valinnan eteen, jonka seurauksena alkaa loputon vaellus Hämeeseen. Hämeessä nimittäin asuu Ilvesten vanha näkijöiden suku, ehkä siellä voisi olla paikka myös Eiralle. 
 
Nuoreksi neidoksi kasvanut Eira myös haaveilee lapsuudentoveriaan Richardia, vaikka he ovatkin sukua. Unissaan hän kohtaa kuitenkin punahiuksisen vakavamielisen nuorukaisen... Samaan aikaan kansan keskuudessa myös kuohuu. Ruotsalaisen kuninkaan valta ottaa yhä vahvempaa sijaa kirkon avulla. Rannikko on jo kristittyä, mutta Hämeessä vanhat uskot ovat pysyneet vankasti vielä paikallaan. Nyt kirkko on kuitenkin päättänyt tehdä tähän muutoksen. Veristen ristiretkien aika on koittanut ja nuori Eira päätyy tämän kaiken polttopisteeseen Hämeeseen.   

' Rouva Talvikki ei osannut latinaa, eikä jaksanut muutenkaan keskittyä tähän turhanpäiväiseen kirkolliseen höpinään. Olihan selvää, että kirkko vain esitti pyhittävänsä tulevan sadon, kun ei muutakaan keksinyt, jotta olisi helpommin saanut kansan luopumaan muinaisista riiteistään. Rouvan oli kuitenkin pakko myöntää, että kirkko toimi ovelasti. Korvasi vanhat tavat uusilla, omiin oppeihinsa sopivilla, ja siinä sivussa väki ohjattiin kuin varkain noudattamaan uuden uskon opetuksia. Hämäläisrouva ei kristinuskosta paljon välittänyt, mutta viekkaudelle hän antoi arvoa. '
s. 92-93

Luimme kirjaston lukupiiriin vähän aikaa sitten Vuoren uusimman teoksen Tulppaaneja kuninkaalle ja yllätyin tuolloin positiivisesti. Jostain syystä olin odottanut Vuoren teosten olevan aika höttöistä historiallista romanssia ja sen sijaan sainkin todella mielenkiintoisen sukellukset haaremien eloon. Ja aiheestaan huolimatta teoksessa ei edes ollut mitään ihmeellistä hekumaa. Siinä oli teos minun makuuni. Innostuin niin, että menin kuuntelemaan Vuorta ihan kirjastoon ja ilahduin todella paljon, kun kuulin minkälaisen pohjatyön hän tekee teoksiinsa, jotta historialliset faktat ja miljööt olisivat kohdallaan. Tätä halusin lukea lisää, joten päädyin valitsemaan hänen tuotantonsa aivan ensimmäisen teoksen. Ja kyllähän sen näki, että jo yli kymmenen teosta kirjoittaneena on Vuori kirjailijanakin kehittynyt tässä matkalla melkoisesti.
 
Näkijän tytär on varsin herkullinen teos aihepiiriltään. Se osuu juuri tuohon ajanjaksoon, kun ristiä tuotiin väkisin kansalle, mutta vanhat uskomukset elivät vielä vahvoina. Shamanismi ja näkijän kyvyt parantaa ja nähdä enteitä olivat kutkuttavia. Myös ylipäätään tarkka kuvaus tuon ajan talouden toimista ja elämästä oli kiehtovaa seurattavaa. Ikävä kyllä sitten on kuitenkin se pieni mutta tulossa. Paikoin tätä kuvausta oli jopa niin paljon, että se hiukan töksäytti tuota muuten vetävää tarinallista kerrontaa. Aivan kuin kirjailijalla olisi ollut halu näyttää kaikki mitä hän tietää ja saada se upotettua sivuille. Toisaalta nautin kyllä tästä yksityiskohtien määrästä, koska historia kiinnostaa minua paljon ja monin paikoin ne olivatkin luontevasti upotettu tarinaan, mutta ei vain aina.
 
Sitten on vielä tuo romantiikka juoni. Anteeksi, mutta paikoin tuntui, että olisin lukenut jotain halpaa kioskipokkaria, sillä varsinkin alkupuolella väkivaltaista seksiä oli ripoteltu sinne sun tänne. Ehkä tällä haluttiin luoda autenttista ajankuvaa, en tiedä, mutta pohdin jo jossain kohtaan, että jätänkö tämän kesken. Tuli vähän Gabaldon Matkantekijä-sarja mieleen, jossa muuten kiinnostava historiallinen romantiikka kertomus oli vain kuorrutettu aivan liialla hekumalla ja seksillä. Onneksi alun jälkeen nämä jäivät Vuoren teoksessa kuitenkin vähäisemmäksi ja varsinainen kiehtova juoni sai tilaa Eiran kasvaessa. Toisaalta oliko pakko, että hänen oli oltava sukua (oletetusti tai oikeasti) molempien kolmiodraaman miehien kanssa? Eikö yhtään tavallisempaa asetelmaa oltaisi voitu valita ilman sukurutsan riskiä? Ei kyseessä tietenkään ollut aivan lähin sukulainen mutta silti...
 
En siis rakastunut tähän Vuoren esikoiseen täysin varauksitta, mutta ihan mukava välipalateos tämä silti oli. En jotenkin tunnu saavan kyllikseni näistä historiallisista tarinoista, joissa erityisesti tietäjät ja parantajat ovat tärkeässä roolissa. En myöskään laita romantiikkaa pahakseni ja onnistuihan Vuori punomaan varsin taitavasti jännitteitä näiden hahmojensa välille. Nyt kuitenkin ymmärrän hänen kertomuksensa siitä, kuinka hän oli kirjoittanut tälle teokselle itse asiassa kaksi eri lopetusta. Tämän mikä kirjassa nyt oli ja toisen mikäli kustantaja ei olisi hyväksynyt tätä. Lopussa minun nimittäin teki mieli huutaa eih, sillä toivoin toisenlaista loppua. Ilmeisen vahvasti siis elin mukana tässä historiallisessa kolmiodraamassa kuitenkin :D
 
Tähdet: 3 / 5