Adélen kysymys - Joel Haahtela

Kirjan nimi: Adélen kysymys

Kirjoittaja: Joel Haahtela
Kustantaja: Otava

Julkaisuvuosi: 2019

Sivumäärä: 188

Mistä: Kirjastosta

 

 ' Tästä nainen putosi, tässä hänen jalkansa lipesi, ehkä juuri tämän kiven päältä. Tai ehkä hän putosi tahallaan, lipsautti vain jalkansa pienellä ja peruuttamattomalla liikkeellä. Vai ottiko nainen sittenkin vauhtia, juoksi ja levitti kätensä, katsoi maisemaa viimeisen kerran ihmisenä, joka oli ollut? Pyyhkikö tuuli sillä hetkellä pois hänen entisen elämänsä ja putosiko hän ilman halki uuteen itseensä? Niinkö helppoa se oli? '

s. 8

 

Keski-ikäisen suomalaisen yliopistoprofessorin elämän suunta on hukassa. Vaimo on ottanut etäisyyttä, poika kärsii ahdistuksesta ja omat lapsuuden traumat ovat nousemassa pintaan. Hänen ystävänsä on kuitenkin kokenut ihmeen Pyreneillä sijaitsevassa luostarissa. Mies päättääkin tehdä matkan tuonne talviseen luostariin saadakseen selville, mitä pyhälle Adélelle todella tapahtui 900 vuotta sitten.

Legendan mukaan Adéle tippui jyrkänteeltä, mutta varman kuoleman sijasta hänet löydettiin alhaalta täysin vahingoittumattomana rukoilemasta jumalaa. Hän jatkoi ihmetekojen linjalla ja kuolemansa jälkeen hänet julistettiinkin pyhäksi. Mies perehtyy todistajalausuntoihin ja kanonisointiprosessin asiakirjoihin luostarin kylmässä arkistossa. Samalla hän tekee myös matkaa itseensä ja elämäänsä. Miten hän on päätynyt tähän tilanteeseen? Mikä on oikeasti tärkeätä? Rauhoittavassa luostarin ympäristössä hän rupeaa pohtimaan ovatko ihmiset menettäneet jotakin oleellista tavoitelleessaan vain tiedepohjaisia selityksiä. Ehkä ihmeita voi sittenkin tapahtua.

' Ehkä ongelma on minussa ja minun tavassani katsoa. Ihmeitä ei tapahdu, niin olen oppinut, se on hakattu sisääni. Että aina on syy ja seuraus, ja ne kulkevat maailman halki käsi kädessä, rakastavat toisiaan. Newton keksi luonnonlait, mutta se mikä jää niiden ulkopuolelle, lakkaa olemasta, niihin lakeihin meidät on köytetty. [- -] Olisinko minä ollut koko elämäni väärässä? '

s. 27

Huhhuh mitä tulikaan luettua! Haahtelan kerronta on totisesti herkän kaunista ja polveilevaa. Päähenkilön pohdinnat tuntuivat aidoilta ja pääsivät ainakin tämän lukijan suojamuurien läpi. Isoja teemoja on tämän pienoisromaanin kansien sisään upotettu. Samoin kuin Carlsonin Eunukissa niin myös tässä sukelletaan syvälle yhden miehen sielunmaisemaan, kun seesteisessä luostarimiljöössä pohditaan elämän suuria kysymyksiä ja samalla käsitellään omia menneitä muistoja. Haahtelan päähenkilöllä on kriisi meneillään ja hän etsii paikkaansa. Tuo talvinen luostari appelsiinipuineen toimikin hienona taustana oman elämän totuuden etsinnälle. Mihin loppujen lopuksi pitäisi uskoa? 

Haahtela on selkeästi taitava kirjailija. Olin aiemmin lukenut häneltä vain eriskummallisen Traumbachin, joka oli hieno lukukokemus, vaikka siitä olikin vaikea saada selkoa. Adélen kysymyksessä  Haahtela on valinnut paljon selkeämmän otteen, mutta silti kerronnassa oli sitä tiettyä voimaa, jonka tuntee kun lukee oikeasti taitavaa proosaa. Pienestä sivumäärästään huolimatta tämä oli voimallinen lukukokemus, joka nosti loppupuolella jopa liikutuksen kyyneleitä silmiini. Haahtelan pohdinnat ja huomiot osuivat ja upposivat minuun. Loppujen lopuksi onko sillä väliä mitä Adélelle todella tapahtui? Armeliaisuuden ja sisäisen rauhan voi silti löytää - kunhan vain on läsnä.

Tähdet: 4.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirsin Book Club, Kahvikissan kirjahylly, Lumiomena, Tuijata, Kirjakaapin kummitus, Kirjat kertovat, Kirjallisuustoimittaja, Kirjasta kirjaan, Kirjan pauloissa, Yökyöpeli hapankorppu lukee, Annelin lukuvinkit, Kirjakirjokansi, Kaikkea kirjasta, Oksan hyllyltä, Kirjakimara, Kirjallisia, Kirjahavahduksia, Kirjakontti, Kirjarikas elämäni, Hemulin kirjahylly, Kulttuuri kukoistaa -kirjablogi, LM - Mummin kirjastossa, Pussillinen lukulakuja ja Sinimarjan matkassa - luettuja kirjoja

Myrrys - Anniina Mikama

Kirjan nimi: Myrrys

Kirjoittaja: Anniina Mikama
Kustantaja: Wsoy

Julkaisuvuosi: 2021

Sivumäärä: 368

Mistä: Kirjastosta

 

' Metsässä oli hiljaista kuin kirkkomaalla, ja koko tienoo oli vaipunut talven odotukseen. Takanapäin oli kesä, vihreän lehden aika, keveän tuulen ja lämpimän valon aika. Oravanpojat olivat kasvaneet ja muuttaneet pesästä, pihapuiden peipposet olivat lentäneet muille maille. Varkain oli syksyn harmaus hiipinyt maiden ylle, ja se kulki kuin huokaava haamu halki lakastuvien puiden holviston. '

s. 11

 

1800-luvun alkupuolen Kainuussa 14-vuotias orpo Niilo-poika paiskii Kivihalmeen talossa töitä elatuksensa eteen. Suurten katovuosien aikaan oli Niilo äitinsä kanssa saapunut kyseisen talon porstuaan, mutta äiti ei tästä matkasta enää selvinnyt. Näin jäi Niilo taloon ylimääräiseksi suuksi ruokittavaksi ja talon isäntä Juhanin vihan kohteeksi. Niilon elämä ei ole ollut helppoa, sillä jopa perheen koiraa pidettiin suuremmassa arvossa, mutta ahkerana ja tunnollisena poikana hän tekee parhaansa. Eräänä syksyisenä päivänä on hän talon pojan Akselin kanssa metsällä. Kiivaaseen isäänsä tullut Akseli tulee mananneeksi itse metsän kuningasta karhua huonosta saalisonnestaan. Metsä kuitenkin vastaa niin kuin sille huudetaan, ja itse vihainen mesikämmen saapuu paikalle jättäen hampaanjälkensä Akselin koipeen. Syyt tästä kaikesta saa luonnollisesti perheen sylkykuppi Niilo.

Tilanne on paha, joten paikalle on kutsuttava metsän myrrys, joka tietäjänä ja parantajana voisi auttaa. Tavallinen kansa kuitenkin pelkää syvästi tätä metsän erakkoa, onhan hän tekemisissä kuolleiden sielujen kanssa. Palkkioksi parannuksesta myrrys päättää ottaa Niilon itselleen apupojaksi metsään. Martinin opissa Niilo tuleekin oppineeksi yhtä sun toista metsän kanssa elämisestä. Metsää ei tarvitse pelätä, jos sitä kunnioittaa ja ottaa vain tarvitsemansa. Yhdessä he metsästävät ja kalastavat ja pääseepä Niilo seuraamaan myös parantamista. Metsässä on kuitenkin myös hyvin voimakkaita muinaisia voimia. Vain vahva myrrys voi kutsua metsänpeiton suojakseen ja kulkea henkien teitä. Riippuu kuitenkin ihmisestä, käytetäänkö näitä kykyjä hyvään vai pahaan.

' Metsästyksessä tarvittiin taitoa, mutta sen lisäksi olisi pitänyt kysyä apua metsän näkymättömiltä haltijoilta. Pyytämättä ei metsä antanut mitään. Kulkiessaan Niilo mutisi hiljaa mielessään pyyntiloitsun sanoja:

Lennä pyy pyyvyksehen,

lintu loukkuni lovehen

koppeloinen konkelohon

teeri tarhani tekohon '

s. 13

 

Myrrys on muinainen tietäjä ja parantaja. Monin paikoin hänen parannuskykynsä olivat kuitenkin lähtöisin muun muassa ymmärryksestä keittää vettä ennen haavan puhdistusta - koska vesi ja tuli ovat molemmat vahvoja elementtejä, jolloin niiden yhteisvaikutus on vahvempi kuin vain toisen tai nykykielellä se on steriilimpää - tai perustuen yrttilääkintä rohtoihin. Tiettyjä shamaaniperinteiden piirteitä tuotiin myös esiin, kun rumpumeditaation ja mahdollisten yrttien avulla päästiin metsän henkiselle puolelle kulkemaan. Tällainen poppamiesmainen verhon takainen henkimaailma siis oli mukana, mutta en silti laittaisi tätä teosta fantasia genren alle. Tuo tägi voi nimittäin karkottaa joitakin potentiaalisia lukijoita, vaikka fantasian sijasta kyseessä on pikemminkin muinaisuskomusten herättäminen henkiin. Samoin esimerkiksi Untinen-Auelin Luolakarhun klaanissa heimossa oli tietäjä Creb tai Itärannan Kuunpäivän kirjeissä parantajat kuten Lumi kykenivät liikkumaan henkimaailmoissa. 

 

Minua on ruvennut viime aikoina kiinnostamaan varsin paljon Suomen kansan vanhat perinteet. Mikaman teos metsästysonnin loruineen, karhu-uskomuksineen ja myrrys tietäjä-parantajineen osui siis täydelliseen saumaan. En siis malttanut viimeistellä Mikaman Taikuri ja taskuvaras-trilogiaa, jonka kaksi ensimmäistä osaa ovat olleet varsin ok nuortenkirjoja. Tämä Mikaman uusimman teoksen aihe osui ja upposi minuun loistavasti ja kerronnan rauhallinen tahti herätti metsän henkiin tehden tällä kertaa oikein suuren vaikutuksen. Onkin todella hienoa, että Mikama on jakamassa näitä vanhan kansan oppeja ja uskomuksia nuortenkirjansa kautta uudelle sukupolvelle. Veikkaan että monen aikuislukijankin mieleen tämä teos on, sillä se piti sisällään useita vahvoja teemoja liittyen muun muassa anteeksiantoon, toveruuteen ja oikeaan tapaan elää kuin Tolstoissa konsanaan. Ihana myös lukea vaihteeksi nuortenteos, jossa osataan kertoa tarina rauhassa ilman jatkuvaa tapahtumavyöryä ja ihmissuhdedraamoja. Näitä lisää.

 

' Kaupunkilainen ei voi ymmärtää metsämiehen sielua.

Jos ei ollut milloinkaan eksynyt erämaassa tai kulkenut henkien teitä, kohdannut pimeää metsää myrskyisenä talviyönä tai huojunut tuulessa yhtenä metsän puista, ei sitä voinut koskaan käsittää. Jos ei ollut vajonnut metsän syliin, vuodattanut verta sen jalkojen juurelle ja katsellut kuinka elämä pakeni saaliseläimen silmistä, ei siitä voinut tietää mitään. '

s. 309 

 

Tähdet: 4.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirjapöllön huhuiluja, Kirsin kirjanurkka, Oksan hyllyltä, Siniset helmet, Kaiken ei tarvitse olla totta, Lastenkirjahylly, Unelmien aika, Mirka MikäMikämaassa, Kirjojen keskellä ja Kirjakko ruispellossa

Kadonnut sisar - Lucinda Riley

Kirjan nimi: Kadonnut sisar (The Missing Sister)

Sarja: Seitsemän sisarta #7
Kirjoittaja: Lucinda Riley, suomentanut Hilkka & Tuukka Pekkanen
Kustantaja: Bazar

Julkaisuvuosi: 2021, suomennos 2021

Sivumäärä: 882

Mistä: Siskolta lainassa

 

' "[- -] No Georg, onko sinulla uutta sanottavaa eilisistä uutisistasi?"

"Ei muuta kuin se, että nyt on päätettävä, mitä tehdään seuraavaksi. Jonkun meistä pitää matkustaa saamaani osoitteeseen varmistamaan, onko tämä nainen tosiaan kadonnut sisarenne."

"Mistä tiedämme sen?" Maia kysyi. "Voiko hänet tunnistaa jotenkin?"

"Olen saanut piirroksen... korusta, jonka hän on ilmeisesti saanut. Se on aika poikkeuksellinen. Jos hänellä on sellainen koru, tiedämme epäilyksittä, että hän on etsimämme henkilö. Toin piirroksen mukanani." Georg otti litteästä nahkasalkustaan paperiarkin, jonka asetti pöydälle kaikkien nähtäväksi. '

s. 28-29

 

Seitsemän sisarta -sarjassa on nyt päästy viimeisen sisaren tarinaan eli Meropeen, jota Papa Salt ei kovista etsinnöistään huolimatta koskaan löytänyt. Nyt vuosi Papa Saltin kuoleman jälkeen hänen lakimiehellään Georgella on kuitenkin adoptiosisaruksille huimia uutisia. Hän uskoo löytäneensä kadonneen sisaren! Uudessa-Seelannissa syrjäisellä viinitilalla asuu Mary-niminen nainen, jonka hallussa tulisi olla smaragdinen sormus, jossa on tähden muodossa seitsemän sakaraa. Varmistaakseen kadonneen sisaren henkilöllisyyden lähettävät sisarukset Australiassa asuvan CeCen kumppaninsa Chrissien kanssa ottamaan tästä selvää. Viinitilalle he törmäävätkin musiikin parissa puuhailevaan parikymppiseen Mary-Kateen, joka on myös adoptoitu. Ikävä kyllä Mary-Katen äiti Merry on juuri lähtenyt maailmanympärysmatkalle kyseinen sormus mukanaan. Alkaa kissa ja hiiri leikki, jossa sisarukset pyrkivät kukin vuorollaan tavoittamaan Merryn. Ainut ongelma vain on, että Merry tuntuu välttelevän sisarusten yhteydenottoja kaiken keinoin.

Toisaalla 1920-luvun Irlannissa kuohuaa. Pääsiäiskapinan jälkeen Irlannin kansan riveissä palaa voimakas halu itsenäistyä hallitsevan Britannian ikeen alta. Miksi protestanttisten brittien pitäisi saada omistaa heidän maansa samalla kun irlantilainen kansa elää kurimuksessa? IRA käy taistoon sissisotana, jonka tiimellykseen joutuu myös West Corkissa asustava Nuala. Nualan perhe tukee näitä taistelijoita ja myös Nuala isosiskoineen toimii naisjärjestö Cumann na mBanin riveissä pesten sissien paitoja, toimittaen viestejä ja valmistaen ruokaa. Onpahan Nualan sulhanen Finn myös yksi kiivaimmista taistelijoista vapauden puolesta. Nuala saa kuitenkin sairaanhoitajan paikan läheisestä brittikartanosta, jossa hänen vastuullaan on huolehtia maailmansodan rintamalla pahasti loukkaantuneesta nuorukaisesta. Ristiriitaiset tunteet valtaavat hänen mielensä. Toisaalla vaakakupissa painaa aatteen palo, mutta toisaalta lämmin toveruus potilastaan kohtaan.

 

' "Haluan että luet minun isoäidin Nualan elämästä niin että ymmärrät, mitä britit on tehneet meille ja miten minun perhe on taistellut Irlannin ja vapauden puolesta... Tämä on lahja sinulle, Merry." '

s. 157 

 

Tässä tarinassa saatiin hieno syväsukellus Irlannin myrskyisään lähihistoriaan. Riley on itse kotoisin Irlannista ja hänen tekstistään kyllä huomaa, että nyt ollaan rakkaan paikan ja aiheen äärellä. Nualan 1920-luvun vapaustaistelut herättelevät katsomaan silmästä silmään alistetun kansan vapautuspyrkimyksiä ylivoimaa vastaan. Huoli on ollut kova perheenjäsenten puolesta, sillä koskaan ei voinut olla varma tulevatko veljet ja miehet takaisin iskuiltaan ja millainen olisi brittien vastaus. Toisaalta päästiin seuraamaan Merryn nuoruuden matkassa 1950-70 -lukujen muutoksia. Vaikka itsenäisyys on saavutettu, ovat entiset jakolinjat edelleen vahvat. Vanhat kaunat painavat perheiden kesken. Eivätkä uudesti syntyneet IRA-joukot voi hyväksyä maan jakoa katolliseen ja protestanttiseen osaan. Irlanti kuuluu irlantilaisille, eikä väkivaltaisia iskuja kaihdeta, vaikka tavallinen kansa haluaisikin elää jo vapaampaa elämää. Oli myös kiehtovaa seurata, kuinka 50-luvun Irlannin maaseudulla elettiin vielä hyvin samoin kuin isovanhempien aikaan. Kehitys oli vasta saapumassa näihin syrjäisiin kolkkiin.

 

Vaikka Irlannin historia onkin saanut runsaasti sivutilaa, kulki sen rinnalla nuo sisarussarjan etsinnät. Ainakin minua lukijana tuntui hiertävän aika paljonkin tämän juonilinjan uskottavuus. Vaikka Papa Salt ei ole koskaan adoptoinut tätä sisarta, niin silti koko sisarkatras on varma, että tämä tuntematon ihminen, joka ei ole heille mitään sukua, onkin heidän puuttuva sisarensa, jonka he aivan ehdottomasti haluavat mukaan Papa Saltin kuoleman vuosipäivän risteilylle. Hiukan häiriintyneeltä kyllä kuulostaisi, jos joku joukkio todellisessa maailmassa lähtisi näin heppoisin perustein vainoamaan jotakuta ihmistä ympäri maapallon. Luonnollisesti romaanin jännityksen kannalta sekä tuon seitsemän sisaren mytologian ammennuksen vuoksi tämän ymmärtää, mutta silti... Oltaisiinkohan vähän vähemmällä draamalla pärjätty. Toisaalta silloin ei oltaisi saatu kaikkia kuutta sisarta mukaan etsintäoperaatioihin kuten nyt samalla valottaen mitä heille kullekin kuuluu uusissa elämissään.

 

Oikeastaan tämä sarja tuntuu hiukan pitkitetyltä. Edelliset osat ovat olleet vaihtelevan herkullisia, mutta aina taattua Rileytä uusien paikkojen kuvailun, mielenkiintoisten historioiden linkitysten ja myös hiukan romantiikan saralta.  Nyt kuitenkin tämän Kadonneen sisaren piti olla se viimeinen osa, jossa kaikki salaisuudet selviävät. Kuitenkin niin Nualan kuin Merryn historia sekä nykyaika punoutuvat tiiviisti tuohon Irlannin historiaan. Oli siis todella hienoa päästä näkemään tilannetta irlantilaisen kansan ja IRA:n kannattajien vinkkelistä. Helposti kun heistä on saanut brittisarjojen kautta kuvan vain kauheana terroristijärjestönä ilman linkitystä siihen mikä heidät tähän epätoivoiseen toimintaan ajoi. Riley on kuitenkin uponnut tähän niin syvälle, että se sarjan päättäminen unohtui. Nyt jäädään siis vielä odottamaan tuota sarjan viimeistä osaa, joka on Rileyn muistiinpanojen pohjalta hänen poikansa kirjoittama. Siinä sitten kerrotaan Papa Saltin tarina ja kaikki keritään viimein yhteen. Onneksi Rileyltä on kuitenkin viime aikoina suomennettu aimoannos hänen muita teoksiaan, joten ei tarvitse huolestua, vaikka tämä luottosarjani viihdenälkään onkin tulossa päätökseen. Ainakin Vaarallinen kirje oli taattua Rileytä, mutta hiukan erilaisella twistillä, joka olikin mukavaa vaihtelua.

Tähdet: 3 / 5

 

Muut sarjasta lukemani osat:

1. Seitsemän sisarta

2. Myrskyn sisar

3. Varjon sisar 

4. Helmen sisar

5. Kuun sisar 

6. Auringon sisar

 

Muualla luettu:  Kirsin Book Club, Elämä on ihanaa, Kirjamuuri, Kirjanmerkkinä lentolippu ja Kirjarouvan elämää 

Taivaallinen vastaanotto - Jukka Viikilä

Kirjan nimi: Taivaallinen vastaanotto

Kirjoittaja: Jukka Viikilä
Kustantaja: Otava

Julkaisuvuosi: 2021

Sivumäärä: 377

Mistä: Kirjastosta

 

' s. 13

Ties kuinka kauan veri on kiertänyt sydämessäni väärään suuntaan. '

s. 10

 

Taivaallisessa vastaanotossa kirjailija Jukka Holm on juuri läpikäynyt vakavan avosydänleikkauksen. Päästyään sairaalasta kirjoittaa hän uuden menestysteoksensa, jonka nimi on myös Taivaallinen vastaanotto. Tuossa teoksessa hän kuvaa elämäänsä ja tuntojaan, joita sydänleikkaus on hänessä herättänyt. Yleensähän asioita rupeaa katsomaan täysin uudesta perspektiivistä, kun hahmottaa elämän haurauden. Pääsemme siis seuraamaan otteita tästä teoksesta ja siten kuvitteellisen Jukka Holmin elämästä, jossa on kuitenkin joitakin yhtymäkohtia myös oikeaan kirjailija Viikilään, joka on myös voittanut aiemmin Finlandian ja vastikään käynyt läpi avosydänleikkauksen - vaikkei autofiktiosta voidakaan puhua. 

Jukka Holmin sairaskokemuksen, sydänpohdintojen ja salasuhteen läpikäynnin lisäksi tapaamme aimo annoksen lukevia suomalaisia. He kommentoivat Holmin teosta, josta jokaisella on mielipiteensä. Osa pohtii elämää yleisemminkin. On nuorta kirjailijanalkua, joka tuskailee kirjoitusprosessin kanssa ja katselee katkerana muiden menestystä. On taksikuskia, joka on menettänyt vaimonsa ja joka lukee Taivaallista vastaanottoa samalla kun kyyditsee varakasta miestä, joka nukkuu hänen takapenkillään. On ohivilahtavia ihmisiä jotka nostavat esiin niin hifikaiuttimet, mustakalojen kolme sydäntä kuin kirjallisuuden sisimmän etsinnän kukin tavallaan. Erityisesti sydän ja kirjallisuus eri muodoissaan puhuttavat monia. Tästä kaikesta ja niin paljon muusta on tämä mosaiikki Taivaallinen vastaanotto koottu.

' Kun kirja tarjoaa minulle uuden ajatuksen, etsin sen totuutta tunteistani. Ei ole eroa sillä, onko kyse luonnontieteellisestä tiedosta vai epämääräisemmästä, hyväksyn tai hylkään ajatuksen tunteitteni perusteella. Pääasia että koen oloni turvalliseksi, että ajattelen itsestäni hyvin. Kaikki faktat ovat tunnekysymyksiä.

Totuuden tiellä ei koskaan ole ymmärtämättömyys, vaan pelot, koetut vääryydet ja menneet kärsimykset.

WALT '

s. 103

 

Taivaallinen vastaanotto on ehdottomasti teos, joka jakaa mielipiteitä. Se on myös voittanut Finlandia-palkinnon, joten olihan se siis pakko ottaa lukulistalle, jotta voin muodostaa oman mielipiteeni kaikkien niiden jo teoksessa itsessään esitettyjen lisäksi. 'Romaani, josta ja jonka kirjoittajasta jokaisella on pian mielipide' pitää kyllä hyvin kutinsa tämän teoksen kanssa. Vaikka tiesin jo etukäteen, että tämä on eräänlainen kommentaari, tai Viikilän mukainen himmeli, omakohtaisesta romaanista ja sen vastaanotosta, niin en kyllä ollut osannut odottaa aivan tällaista sillisalaattia mitä sain. Itse teos siis kirjaimellisesti kostui noista lyhyistä muutaman rivin otteista. Osa oli lukevien ihmisten ajatuksia ja toiset Holmin Taivaallinen vastaanotto teoksen otteita, kuitenkin hyppien milloin sivulle 10, 328, 111... Ensireaktioni olikin siis voi ei taas tällainen monimutkainen muka hieno ja taiteellinen Finlandia-voittaja!

Isoin kysymys teoksen kanssa olikin, miten ihmeessä saada siitä mitään otetta. Tällä kertaa suosittelenkin lukemaan takakansitekstin etukäteen, jotta aloittaessa on edes vähän tikkua pidempää sen suhteen mistä ihmeestä tässä on kyse. Voin hyvin nähdä, että toisille tämä omintakeinen lähes aforismi teosta muistuttava rakenne voi olla mullistava kokemus. Minulla oli puolestaan hyvin suuria vaikeuksia päästä teoksen kanssa samalle aaltopituudella. Välissä oli aina paikoin ajatuksia herättävä pätkä, mutta enimmäkseen lyhyet kappaleet vain vilahtivat silmissä ja tympääntyneenä tarvoin vain sitkeästi eteenpäin. Onneksi siinä sadan sivun paikkeilla rupesin kuitenkin saamaan viimein otetta teoksesta. En tiedä totuinko vain sen omanlaiseen kerronnan rytmiin vai muuttuivatko kerronnan pätkät minulle puhuttelevampiin aiheisiin. Vikkilän teoksessa on varmaankin lähemmäs sadan eri henkilön puheenvuoroja. Näin se pitää huolta, että lähes jokaiselle lukijalle on jotakin joka kaikuu.

Taivaallinen vastaanotto oli minulle siis hyvin ristiriitainen lukukokemus. Aluksi vihasin sitä, mutta loppua kohden rupesin pitämään sitä peräti nerokkaana! Kuinka se onnistuukin tarjoilemaan niin osuvan läpileikkauksen lukevasta Suomen kansasta ja sen moninaisista ajatuksista. Teos ei itsessään ole vaikea tai pureudu mihinkään aiheeseen kovin syvälle vaan se keskittyy tarjoilemaan fragmenttisia pintaraapaisuja vähän joka suuntaan. Ähky saattoi tulla helposti lukiessa näitä irrallisia palasia, mutta toisaalta tämän teoksen lukeminen ei vaadi suurta keskittymistä tai paneutumista, sillä siitä voi lukea yksittäisiä otteita eteenpäin myös hyvin pienissä määrissä. Oikeastaan tuntui kuin olisi lukijana seisonut Helsingin kadulla ja seurannut katuvilinää, jossa ohitsesi menee jatkuvasti uusia ja keskenään erilaisia ihmisiä. Perätysten voidaan kuvata sairaalakahvilaa, kirjojen mahdollisia rakenteita, kommentteja taksikuskin asiakkaista sekä mustekalojen sydämiä niin onhan se sekavan kuuloista, mutta kun siihen tottui niin loppupeleissä varsin viihdyttävää. Olen nyt lukenut monia todella hyviä kotimaisia teoksia viime vuodelta (Kanton Rottien pyhimys, Saision Passio sekä Riikosen Matara) enkä olisi välttämättä nostanut juuri tätä Viikilän teosta ylitse muiden. Toisaalta on pakko nostaa hattua tälle uudelle kerrontatavalle, jonka Viikilä on ottanut omakseen, laajentaen näin taas omalta osaltaan kotimaisen kirjallisuuskentän monipuolisuutta. Tämä ei todellakaan ole tusinatavaraa vaan luovaa toteutusta ja rajojen rikkomista, jota lukiessa jää fiilis että nyt lukee kirjallista tapausta.

 

' (auladramaturgia)

Virvoittavin piirre Taivaallisessa vastaanotossa on sen tilallisuus. Romaani ei muutu loppuaan kohti. Ulosmeno on samassa sisääntuloaulassa, mistä aikoinaan astuimme sen maailmaan. Nyt vain tunnemme sen merkillisyydet paremmin ja kokemuksemme on syvemmällä tavalla viihtyisä.

JONNA '

s. 74

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muualla luettu: Kirsin Book Club, Kirjaluotsi, Sivumerkkejä, Luettua elämää, Kirjareppu, Satunnainen ohilukija, Tuijata, Reader, why did I marry him?, Annelin lukuvinkit, Riippumaton tuumailija, Kulttuuri kukoistaa, Kupliva maailmani ja Ja taas kirja kädessä - Jorman lukunurkka 

 

Passio - Pirkko Saisio

Kirjan nimi: Passio

Kirjoittaja: Pirkko Saisio
Kustantaja: Siltala

Julkaisuvuosi: 2021

Sivumäärä: 732

Mistä: Kirjastosta

 

' Ja kaula-aukon vihdoin paljastamaa rintakehää viilensi kultainen hyvän ja pahan tiedon puu, ruhtinaan yllätyslahja ruhtinattarelle, työmiehen kämmenen kokoinen raskas, kultainen koru. '

 s. 19

 

Kaikki alkaa Firenzestä. Girolamo munkki on pitänyt kaupunkia rautaisessa otteessaan vaatien rahan palvonnan lopettamista ja kaikesta turhuudesta luopumista. Jostain Jumalalle ja Girolamolle tuntemattomasta syystä tuo eloton ja kylmä metalli on noussut ihmisille elintärkeäksi. Turhuuden roviot siis palavat, jotta tuo syntisyys saataisiin kitkettyä. 1500-luvun taitteessa uudet tuulet kuitenkin puhaltavat. Munkki poltetaan vääräoppisena roviolla, mitäs tuli arvostelleeksi itse paavia, ja kaupunkilaiset voivat taas hengähtää. Ruhtinatar on kaivanut maan alta taas tyylikkäät mekkonsa sekä valtavan korun, jonka hän on saanut lahjaksi aviomieheltään. Tuo koru on ensiluokkaista kultaa ja se esittää hyvän ja pahan tiedon puuta: omenat ovat granaattia, oksistossa timantteja ja itse käärmettä koristivat ametisti- ja smaragdisuomut sekä rubiininen kieli. Koru on mittaamattoman arvokas, mutta samalla se tuo synkän varjon mukanaan. Sen vuoksi ruhtinatar haluaa tulla haudatuksi sen kanssa, jotta hyvän ja pahan tiedon puun tarusto päättyisi siihen.

 

Korulla ja sen rikkauksilla on kuitenkin vielä monen monta elämää syövytettävänään. Puolivuosisataa myöhemmin se on muotoaan muuttaneena juutalaisella kultasepällä Venetsiassa. Kun kovamaineinen laivanvarustaja haluaa omaansa takaisin, on korun ja sen kantavien ihmisten parasta taas jatkaa matkaa. Muotoaan muuttaneen korun tie viekin läpi Euroopan aina Wieniä, Krakovaa, Haapsalua ja venäläisiä kaupunkeja myöten. Lopulta se päätyy aina kotisuomeemme 1900-luvulla. Pitkä on kuitenkin matka näiden tapahtumien välillä. Monet ihmiskohtalot tulevat sotkeutuneeksi sen loistoon.

 

' Epäjärjestystä oli kaikkialla, eikä ihminen olut viisaampi kuin lammas, sen oli Girolamo Savonarola huomannut jo kauan sitten.

Ihmisen halut olivat monimutkaisempia kuin lampaan, mutta yhtä lyhytnäköisiä. Yhtä mitättömiä.

Lammas halusi ruohoa, vettä, parittelua, etsi toisista lampaista turvaa.

Ihminen halusi kaikkea samaa, sen lisäksi kultaa. '

s. 9

 

Passio on teos, josta on haastava antaa selostetta. Se on kuin eräänlainen kaleidoskooppi, joka kulkee läpi valtioiden ja vuosisatojen. Samalla se pohtii monipuolisten ihmiskohtaloidensa kautta mikä on elämässä oikeasti tärkeätä ja tekee siitä merkityksellistä. Kuinka raha ja rikkaudet ottavat mielen haltuunsa ja turmelevat. Varsinkin alkupuolella, kun Eurooppa oli vielä vahvasti uskonnollista, palloteltiin myös uskonnon roolilla kaikessa tässä. Myöhemmin uskonto antaa tilaa erilaisille ideologioille, jotka korvaavat sen jättämän aukon ihmismielistä. Kuitenkin oli kyse sitten 1400-luvun lopun papista tai kommunismin nimeen vannovasta sosialistista 1900-luvulla, etsivät kaikki silti omalla tavallaan sitä oikeaa tapaa elää.

 

Saision teos alkaakin todella vahvasti. Tarina imaisi Italian keskiaikaisille kaduille välittömästi ja kerronta sai hienosti lukijan pohtimaan tuota elämän merkitystä ja rahan palvonnan tyhjyyttä. Monet teoksen tarinat kietoutuivatkin vahvojen teemojen ympärille. Eri tarinoissa kohtaamme voimakasta juutalaisvihamielisyyttä, oman identiteetin piilottamista pakon edessä, sotatraumoja, mielenjärkkymistä, naisten asemaa sekä Neuvostoliiton karmaisevia Gulageja. Tuo korun tuoma rikkaus ei suinkaan tuonut onnea. Kärsimys eri muodoissa onkin se tarinoita yhdistävä tekijä, mutta myös kaipuu rakkauteen on vahvasti esillä.

 

Passio on teos, joka aina paikoin pysäytti minut ajattelemaan. Monet tarinoista olivat lähes sata sivuisia ja joskus vasta aivan lopussa ymmärsi sen sanoman. Luonnollisesti toiset kertomukset olivat vahvempia kuin toiset, ja itse pidin erityisesti alkupään tuotannosta sekä absurdisesta Neuvostoliiton vankileirielämästä. Kaikissa oli kuitenkin jokin koukku. Taidokkaasti Saisio onkin onnistunut rakentamaan teoksen, jossa kuljetaan läpi ajan ja paikan, mutta silti tuo korun matka toimii sinä punaisena lankana, joka luo yhteyden näiden tarinoiden välille. Tämä ei ole ollut helpoin rakenne, mutta se toimii nerokkaasti varsinkin kun se yhdistettiin Saision ilmavaan ja helppolukuiseen kerrontaan. Niin paljon tässä ehdittiin käsittelemään, vaikka mihinkään ei ehditty loppupeleissä syventymään liian pitkäksi aikaa. Kuitenkin vuosisadat kuluvat ja maailma muuttuu, mutta ihminen on silti sama. 

 

' Vielä minä sinulta yhtä kysyn, sanoi Grigori ja katsoi kiinteästi Andreita mustilla silmillään. - Mikä on sielu? [- -]

- Sielu on parasta mikä ihmisessä on, hän sanoi. - Se on se, minkälainen ihminen olisi, jos ihminen olisi sellainen mitä Jumala alun perin tarkoitti ihmisellä. '

s. 291 

Tähdet: 4.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirsin Book Club, Tuijata, Kirja vieköön!, Kirjareppu,  Prosperon kirjahylly, Kirjasta kirjaan, Kirjakirjokansi, Donna mobilen kirjat, Satunnainen ohilukija, Kemppinen, Annelin lukuvinkit, Riippumaton tuumailija, Hemulin kirjahylly, Ja taas kirja kädessä - Jorman lukunurkka ja LM - Mummin kirjastossa

 

Täällä Pohjantähden alla (osat 1-3) - Väinö Linna

Kirjan nimi: Täällä Pohjantähden alla

Sarja: Täällä Pohjantähden alla #1, #2 & #3

Kirjoittaja: Väinö Linna
Kustantaja: Wsoy

Julkaisuvuosi: 1959, 1960, 1962 / 2012

Sivumäärä: 1046

Mistä: Omasta hyllystä

 

' Alussa olivat suo, kuokka - ja Jussi. '

s. 7 (osa 1)

Näillä legendaarisilla sanoilla alkaa Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla trilogia, joka vie lukijan 1880-luvun hämäläiskylä Pentinkulmaan, jossa seurataan Koskelan perheen kautta Suomen mullistusten historiaa aina 1950-luvulle asti. Alussa oli kuitenkin vain Jussi kuokkansa kanssa ja iso suo, jonka hän oli saanut rovastilta vuokralle torpalleen. Jussi oli nuuka mies, joka ei pelännyt tehdä ruumiillista työtä. Hän raivasi tuosta suopalasta, johon kukaan muu ei ollut halunnut koskea, suuret tilukset itselleen. Töitä oli paljon, mutta Jussi on sitkeä. Sitten vanha kirkkoherra lähti Herransa tykö ja jännitys Koskelan metsätorpassa kasvaa. Miten käy torpan kontrahdin?

Uusi kirkkoherra on arka mies, joka ei ole tottunut komentamaan, mutta hänen vaimonsa rovastitar onkin sitten aivan toista maata. Onhan Koskelalla nyt aivan liian isot tilukset asemaansa nähden. Sopimus uusitaan mutta heikommilla ehdoilla. Torpparit ovat isäntiensä mielivallan alla, aina pelkäämässä tulevaa häätöä ja taksvärkin lisäksi on tehtävä lisätöitäkin, vaikka ne omatkin pellot pitäisi ehtiä hoitaa, että perheen saa ruokittua. Torpparien tyytymättömyys löytääkin kanavansa, kun kylän räätäli Halme rupeaa julistamaan sosialismin ilosanomaa. Nöyrään työmies Jussiin tämä aate ei uppoa, mutta sitäkin vahvemmin hänen vanhimpaan poikaansa Akseliin, joka on syvästi katkeroitunut pappilan anastettua ison osan Jussin raivaamista maista takaisin omaan viljelykäyttöönsä. Jännitteet kasvavat omistavan luokan ja työläisten kesken, mutta sentään itsenäisyys on asia jonka perään kumpaisessakin leirissä haaveillaan. Elämä rullaakin Koskelassa omalla painollaan ja seurataankin poliittisten jännitteiden sivussa myös vahvasti erästä herkkää rakkaustarinaa.

' Suomen suvi on kaunis. Mutta lyhyt. '

s. 318 (osa 1)

Näihin sanoihin päättyy trilogian ensimmäinen osa ja se pohjustaa hyvin toisen osan lähtötilannetta. Akseli on lipunut avioliiton onnelliseen satamaan ja hänen palonsa sosialismiin on hiukan rauhoittunut kovimmasta roihustaan. Kaikki näyttäisi kulkevan rauhallisia polkujaan Pentinkulmalla, kunnes maan kuohunta tavoittaa nämäkin sielut. Sosialistit saavat nimittäin enemmistön eduskuntaan, mutta kun itsenäistymisen voi jo maistaa kielellä tullaan tämä voitto riistämään työläisten näpeistä. Eduskunta hajotetaan kepulikonstein ja uusissa vaaleissa porvarit saavat enemmistönsä takaisin. Tämä on työläisille viimeinen niitti.

Sorretut työläiset eivät tätä nikottelematta niele ja porvarit haluavat puolestaan suojella omia asemiaan perustaen aseelliset suojeluskunnat. Pian sosialistit vastaavat omilla aseellisilla punajoukoillaan. Akseli on aina ollut kiihkeä aatteen mies ja hän nouseekin Pentinkulmalla punajoukkojen johtoon. Terrori on kovaa ja lopulta sisällisota puhkeaa. Pentinkulmalla punaiset ottavat vallan ja miehet lähetetään rintamalle sotimaan. Linna näyttää elämän raadollisuutta niin punaisten rintamalla kuin kylän arjessa. Sota ei edes ole se mihin kaikki loppuu. Sen jälkeen alkaa nimittäin koston kierre: valkoisten vankileirit ja mielivaltaiset teloitukset punaisille sotilaille. Kukaan ei ole turvassa. Teloituskin olisi mukavampi vaihtoehto kuin nälkäkuolema leirillä.

' Niin. Hän oli lyöty mies sekä sielun että ruumiin puolesta. Hän oli palannut sinne, mistä oli lähtenyt, tämän pienen ja harmaan torpan piiriin. Täältä oli kaikki alkanut, tuvan lattialta, vaihe vaiheelta suurentuen, kunnes oli saavuttanut sellaiset mittasuhteet, että mies oli ollut kuin lastu myrskyssä. Nyt oli jäljellä vain pirstaleita ja hän niiden keskellä sammuneena ja tyhjänä. '

s. 678 (osa 3)

 

Kolmannessa osassa ollaan viimein palattu kotiin. Monet ovat kuolleet ja nekin miehet jotka armahdettiin ulkovaltojen painostuksen jälkeen ovat vain luurankojen varjoja entisestä. Jotenkin sitä pitäisi vahvasti traumatisoituneena kuitenkin aloittaa taas työt torpalla, jotta perheet saisivat ruokaa. Katkeruus ja kauna on kova puolin ja toisin, ja kuitenkin tulisi yhdessä tuumin löytää keinot rakentaa itsenäinen Suomi. Kommunismi on kielletty, mutta valkoisten Suojeluskunnat ovat vielä voimissaan. Uutta sukupolvea kasvatetaan koulussa jo hyviksi tuleviksi suojeluskuntalaisiksi. Valkoisilla maanpuolustustahtoon panostaminen on kova, mutta kansa kärvistelee nälässä. Porvarin on helppo syyttää työläisiä omasta ahdingostaan.

 

Sisällissodan jakolinjoja ei olla unohdettu, vaikka hallitus onkin vapauttanut punaiset leireiltään. Valkoinen kansa haluaa kostaa. Syntyy Lapuan liike, jonka tavoite on kitkeä kommunistit lopullisesti Suomen maaperältä. Alkaa kyyditysten ja pahoinpitelyjen aikakausi, kun valkoisten pojat ottavat ohjat omiin käsiinsä. Oikeuslaitos ei jaa oikeutta. Edes Pentinkulman oman kylän poika Janne, joka edustaa sosiaalidemokraatteja ja on palavasti vastustanut kommunismia, ei ole turvassa. Sitten koittaa kuitenkin Talvisota ja Jatkosota. Suomen kansan on laitettava erimielisyytensä syrjään ja puolustettava isänmaataan yhtenä rintamana ylivoimaista vastustajaa vastaan. Tappiot ovat jälleen kovat - mutta itsenäisyys säilyy. Uusi aika on myös jo ovella.

' Köyhä Suomen kansa

katkoo kahleitansa,

kärsimysten malja

jo kukkuroillaan on.

Raakaa sortovaltaa vastaan

nostaa maasta armeijasta

jalon kansan parhaat voimat taistelohon. '

s. 447 (osa 2)

 

Huhhuh mitä tulikaan luettua! Rakastuin Täällä Pohjantähden alla trilogian ensimmäiseen osaan jo kahdeksan vuotta sitten, mutta jostain syystä silloin jäi lopputrilogian lukeminen. Nyt päätin korjata tuon vääryyden ja olen entistä lumoutuneempi Linnan taidoista, vaikka täyden viiden tähden kirjasta onkin vaikea enää parantaa. Nyt voin kuitenkin sanoa, että tämä trilogia nousee kyllä listaukselleni parhaista koskaan lukemistani teoksista. Jotenkin Linna on onnistunut herättämään niin rehellisesti Suomen historian henkiin, että lukiessa pystyi täysin rinnoin eläytymään Pentinkulman menoon. Kylästä löytyikin jos jonkinlaista persoonaa, mutta mikään ei tuntunut päälle liimatulta tai liian karikatyyrimäiseltä. Hersyvää dialogi ja lentäviä lauseita on myös tarjolla läpi osien. Linnan kerronta oli todella aidon tuntuista ja samalla riipaisevaa, jossa arjen kuvaus oli keskiössä.

Muistan tuolloin ensimmäistä osaa lukiessa, kuinka paljon tuo torpparien kohtelu ravisteli. En ollut ennen tajunnut kuinka heikossa ja mielivaltaisessa asemassa he olivatkaan. Jos et tule hoitamaan nimellisesti 'vapaaehtoisia' palkallisia päiviä taksvärkin lisäksi, niin edessä saattoikin pian häämöttää maantie. Linna onkin hienosti pohjustanut, kuinka tuo punainen aate pystyi saamaan jalansijaa, ja noita oloja katsellessa niin ei voi ihmetellä. Silloin oli oikeasti isoja epäkohtia. Eikä se itse aate niitä torppareitakaan kiinnostanut vaan sosialistien lupaama maalaki, jonka avulla viljelysmaansa saisi omaksi. Taitavasti Linna on myös onnistunut upottamaan näkymät siitä kuinka siellä puolueen korkeimilla positioilla ei sitten kuitenkaan ajateltu sitä köyhälistön parasta vaan omaa valtaa: kuka heitä enää äänestäisi jos torpparit oikeasti saisivatkin ne maansa omiksi? Pääsivätpä myös ne maata omistavat tahot ääneen niin ruotsinkielisen vanhanaatelin Paronin sekä Suometar aatteen vahvojen kannattajien pappilalaisten kautta. Onhan heilläkin luonnollisesti oikeutensa omistamaansa maahan.

Osien edetessä myös tuo närä ja kauna toista osapuolta kohtaan kasvaa, ideologiat nousevat vahvemmin esiin ja kansan sisäiset ristiriidat repivät maan rumasti kahtia. Kuinka kauheata on todistaa kuinka saman maan kansalaiset päätyvät tarttumaan aseisin toinen toistaan vastaan. Väkivallan ja kostonkierre on julma. Linna kuvaa silmät avartavasti kuinka tilanne pääsikin tulehtumaan näin pahasti. Nämä kuvatut kohtalot ja tapahtumat vetivät hiljaiseksi. Kyyneleet oikein kihosivat silmiin, kun taas joku läheinen teloitettiin tai koki kohtalonsa noina mielivaltaisina aikoina. Kuinka epäreilua niin moni asia olikaan! Viha oli sumentanut mielet ja median lietsonta ei myöskään auttanut asiaa. 

Tämä on trilogia, josta voisi kirjoittaa niin loputtomiin. Linna onkin tehnyt aikamoisen työn, kun hän on 1959-62 kirjoittanut tämän trilogiansa, sillä punainen haava ei ollut vielä silloinkaan täysin parantunut. Vaikka olen pitkälti puhut trilogian yhteiskunnallisista kuvauksista, on Linna ennen kaikkea mestarillinen ihmiskuvaaja. Näillä sivuilla koetaan Koskelan, Kivivuoren, Laurilan, Kiviojan, Halmeen, Salpakarien ja monen muun matkassa suuria tunteita ja arjen ahkeraa puurtamista. Yksi ensimmäisen osan hienoimpia hetkiä olikin, kun Akseli otti peltotöissä mittaa kartanon härkämäisestä voudista. Siinä jos jossakin oli eeppinen mittelö. Suosittelen lämpimästi kaikkia tarttumaan tähän kotimaiseen klassikkoon. Se todella auttaa ymmärtämään kansakuntamme vaiheita. Todella upea lukukokemus ei voi muuta sanoa.

Tähdet: 5 / 5

 

Muualla luettu: Kirjavarkaan tunnustuksia, Kirjahullun päiväkirja, Teresan kirjablogi, Sallan lukupäiväkirja, Tuntematon lukija

 

Kirjahyllyn aarteet 3 - Kuinka lukuhaasteessa lopulta kävi?

Tammikuussa päätin ottaa osaa Kirjäsähkökäyrän Main järjestämään Kirjahyllyn aarteet 3 - haasteeseen, jossa nimensä mukaisesti oli tarkoitus lukea 1.1.-1.3. niitä omia lukemattomia teoksia jotka ovat jääneet hyllyyn kun uudet kirjastolainat ovat aina paahtaneet ohi. Itse tiedostan tämän ilmiön hyvin, sillä jotenkin tuntuu että ne omat kirjathan ovat siinä aina saatavilla, joten miksi kiirehtiä turhia. Viimeksi kun osallistuin Main Kirjahyllyn aarteet haasteeseen sain siitä hyvän (ja tarvitsemani) motivaatioboostin keskittyä oman hyllyn valikoimaan. Nyt päätin siis taas ottaa osaa.

Kaksi kuukautta on jotenkin vain vilahtanut silmissä ja kirjojakin on minun lukuvauhdillani kertynyt yllättävän monia. Kaikki lukemani eivät kuitenkaan olleet suinkaan omasta hyllystä, sillä alkuvuodesta teen myös aina kirjastonlainojen tyhjennyksen eli luen ne lainakasoissa roikkuvat teokset, jotta uuden vuoden voi aloittaa sitten puhtaalta pöydältä. Varjoilinpa myös Ankin kirjablogin #luelanua -haastetta tuossa välissä, joka osaltaan vei huomiota oman hyllyn tuotannolta.

Mitä siis tuli oikeasti luettua tähän haasteeseen? Yllättäen aika paljon kuitenkin. Mukana on kaksi välipala Christietä, sillä keräilenhän hänen tuotantoaan hyllyyni, vaikka muuten olenkin pitkälti rajoittanut uusien kirjojen ostamista jo ylitsepursuaviin hyllyihini. Christieiden lisäksi päädyin lukemaan Narnian tarinoista ensimmäisen osan kokoelmateoksestani, Tolstoin opettavaisia tarinoita elämästä sekä Täällä Pohjantähden alla koko trilogian. Kaikki nämä (Lewis, Tolstoi, Linna) olivatkin täyden viiden tähden kirjoja, joten todella palkitseva on ollut tämä sukellus oman hyllyn antimiin! 

Erityisesti tämä haaste siivittikin tarttumista tuohon Linnan mahtipontiseen trilogiaan, sillä kyseinen opus on tosiaan päälle tuhat sivuinen. Huiman pituuden lisäksi on fonttikokokin niin pientä tihrustusta, että kaksikin normaalia sivua siihen opuksen yhteen on helposti uponnut. Olen pelännyt kuinka tässä pitkässä prosessissa käy, ja nyt viimein otin sen ajan sivuun ja maltoin usean viikon vain sukeltaa Pentinkulman menoihin läpi vuosikymmenten. Voi pojat mikä matka se olikin! Eilen sain sen viimein päätökseen, joten postausta on tulossa piakkoin.

Tässä vielä listaus lukemistani oman kirjahyllyn aarteista, sillä niitä ne todella olivat:

- Bertramin hotellissa, Agatha Christie

- Taikurin sisarenpoika, C. S. Lewis

- Neiti Pinkertonin salaisuus, Agatha Christie

- Tolstoin tarinoita, Leo Tolstoi 

- Täällä Pohjantähden alla, Väinö Linna (postaus tulossa)