sunnuntai 24. lokakuuta 2021

Paddingtonista 16.50 - Agatha Christie


Kirjan nimi
: Paddingtonista 16.50 (4:50 from Paddington)

Kirjoittaja: Agatha Christie, suomentanut Anna-Liisa Laine
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 1957, suomennos 1994
Sivumäärä: 247
Mistä: Omasta hyllystä

' - Voi, Jane! hän vaikeroi. - Minä olen juuri nähnyt murhan!
Noudattaen uskollisesti äitinsä ja isoäitinsä ohjetta, jonka mukaan hieno nainen ei järkyty eikä ylläty, neiti Marple tyytyi vain kohottamaan kulmakarvojaan ja pudistamaan päätään, kun hän lausui: 
- Sehän oli erittäin ikävää sinulle, Elspeth, ja taatusti mitä epätavallisinta! Minusta on paras että kerrot siitä nyt heti. '
s. 12-13
 
Rouva Elspeth McGillicuddy kiiruhtaa Paddingtonin asemalla kohti junaa, jonka on määrä lähteä 16.50. Asettauduttuaan mukavasti tyhjään ensimmäisen luokan vaunuunsa ottaa hän makoisat pienet torkut. Herätessään 35 minuuttia myöhemmin on jo aika pimeää tuona sumuisena päivänä juuri ennen joulua.  Juna hiljentää vauhtia ja toinen viereisellä raiteella kulkeva juna saapuu rouva McGillicuddyn vaunun viereen. Juuri silloin toisen junan ikkunan rullaverho pyörähtää auki paljastaen miehen selän. Miehen joka kuristaa kylmäverisesti naista. Rouva McGillicuddy on juuri todistanut murhan!

Ikävä kyllä kukaan ei ota tosissaan vanhan naisen selityksiä - luultavasti vain liiallinen mielikuvitus on vaivannut. Onneksi Rouva McGillicddy on kuitenkin matkalla tapaamaan vanhaa tuttuaan muuan neiti Marplea, joka on selvitellyt murhan jos toisenkin ja tietää varmasti kuinka toimia. Neiti Marple aloittaakin omat selvityksensä. Miten on voinut tapahtua murha, kun ruumista ei ole löytynyt mistään? Hän palkkaakin kuuluisan kodinhengettären Lucyn etsimään ruumista. Neiti Marplella on nimittäin kutina, että radan varressa sijaitseva vanha kartano Rutherford Hall saattaa liittyä juttuun jotenkin. Lucyn on siis aika kääriä hihat ja palkkautua kartanoon taloudenhoitajaksi.

' - Ihmiset haluavat tietää, mitä todella tapahtui, neiti Marple sanoi.
- Hänet murhattiin.
- Niin, mutta kuka hänet murhasi ja miksi ja mitä tapahtui hänen ruumiilleen? Missä se nyt on?
- Poliisin tehtävä on ottaa siitä selvää.
- Aivan - mutta he eivät ole saaneet selville mitään. Se merkitsee - eikö merkitsekin - että murhaaja on älykäs, hyvin älykäs. En osaa kuvitella, neiti Marple sanoi rypistäen kulmakarvojaan, - kuinka hän järjesti asian... '
s. 21

Junalähtöisestä alkuasetelmasta huolimatta kerronta keskittyi hyvin pian Rutherford Hallin ja sen kirjavaan henkilökatraaseen. Näin henkilöjoukko pysyi tarpeeksi rajattuna, minkälaisessa kerronnassa Christie on ehdottomasti parhaimmillaan. Kartanossa asustivat jo keski-ikäinen neiti Emma, joka huolehti kitsaasta ja omasta mielestään sairaasta isästään, joka ei kiusaksikaan halua myydä arvokkaita maitaan tai kuolla ja jättää lapsilleen perintöä. Jouluksi on myös kotiin saapumassa perheen pojat eli ulkomailla asustava boheemi taidemaalari Cedric, Lontoon cityssä liikemiehenä toimiva Harold sekä hämärähommia harrasteleva musta lammas Alfred. Onpahan myös Edith-neidin jälkeensä jättämä leski herra Bryan sekä tämän kouluikäinen poika Alexander ystävineen.

Vaikka kyseessä on varsinaisesti neiti Marple, on hän tässä teoksessa jo sen verran iäkäs, että varsinaiset tutkimiset suoritti toimelias Lucy. Tämä Marplen apuri oli kyllä aivan mahtava! Hän oli nuorempana kartuttanut akateemista menestystä, mutta uran sijasta tämä voimanpesä päätti ryhtyä kotitaloustöihin. Eikä vain miksi tahansa kotitaloudenhoitajaksi, vaan lyhyitä keikkoja tekeväksi, joka laittaa paikat ja hommat kuntoon. Hän laittoikin Crackenthorpien kartanonkin aivan uuteen uskoon tehokkaalla taloudenpidollaan samanaikaisesti, kun teki salaisia tutkimuksia neiti Marplen puolesta. Tuosta toimeliaasta, mutta lämminsydämisestä naisesta voisi hyvin ottaa oppia.

Neiti Marple koston jumalattarena teoksessa huomasin ensimmäisen kerran, että Marple on selkeästi vanhentunut. Ennen tuota en ollut edes tullut ajatelleeksi kuinka paljon aikaa näiden teosten välillä on kulunut. Tässäkin teoksessa tuli tuttuja henkilöitä vastaan ensimmäisestä Marplesta eli Murha maalaiskylässä, kun Marple oli joulun vietosta st. Mary Meadissa, tosin nämä henkilöt olivat jo selkeästi vanhempia kuin aiemmin. Myös Scotland Yardin komisario Craddock tuli tutuksi Kuolema ilmoitta lehdessä Marplessa, jossa tämän kummisetä sir Henry opasti tätä silloista märkäkorvaa kuinka kannattaa luottaa vanhoihin vainukoiriin.

Mitä itse Paddingtonista 16.50 murhajuoneen tulee, niin ikävä kyllä kyseessä oli enemmänkin tusina Christie kuin hänen parhaimmistoaan. Siitä puuttui tietty jännite, vaikka hidastempoisesta cozy crimesta onkin kyse. Yllätyksiä oli toki luvassa ja juoni ei ollut helpoimmasta päästä arvata. Eli jos kaipaa välipalalukemiseksi hiukan Christietä sopii tämä ihan kiva teos siihen, mutta mikäli ei ole Christien suurkuluttaja suosittelisin kokeilemaan hänen nokkelampaa tuotantoaan kuten Kuolema Niilillä.

Tähdet: 3 / 5
 

keskiviikko 20. lokakuuta 2021

Dyyni - Frank Herbert


Kirjan nimi
: Dyyni (Dune)
Sarja: Dyyni #1
Kirjoittaja: Frank Herbert, suomentanut Ari Koskinen
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 1965, suomennos 1982-1983
Sivumäärä: 793
Mistä: Isältä lainassa
 
' "Mutta on paikka minne ei kukaan totuudensanoja voi nähdä. Se inhottaa ja kauhistuttaa meitä. Sanotaan, että kerran on tuleva mies, jolle rohto lahjoittaa sisäisen silmän. Hän katsoo sinne minne me emme voi nähdä - sekä naisellisiin että miehisiin menneisyyksiin."
"Teidän Kwisatz Haderachinne?"
"Niin, hän joka voi olla monessa paikassa yhtaikaa: Kwisatz Haderach. Monet miehet ovat yrittäneet rohtoa... hyvin monet, mutta kukaan ei ole onnistunut."
"Hekö yrittivät ja epäonnistuivat kaikki?"
"Voi ei." Nainen pudisti päätään. "He yrittivät ja kuolivat." '
s. 20-21 (ensimmäinen osa)
 
Paul on viisitoistavuotias nuorukainen, jolla on iso elämänmuutos edessä. Hänen isänsä Atreidesin suvun herttua on saanut Imperiumin keisarilta määräyksen siirtyä kotiplaneetaltaan Caladanista kohti Arrakisin kuivaa aavikkoplaneetta. Valtapeli käy kiivaana, sillä Atreidesin suku on ruvennut saamaan liikaa kannatusta Maaneuvoksen suursukujen joukosta. Harkonnenit ovat ennen hallinneet tuota aavikkoplaneettaa, joka on ainut tunnettu  avaruusmatkustukselle välttämättömän ja myös pitkää ikää ylläpitävän rohdon louhintapaikka. Olot tällä planeetalla ovat kuitenkin karut, sillä vettä ei ole nimeksikään ja myös valtaisat hiekkamadot nielevät kokonaisia louhintayksikköjä. Herttua Atreides myös tietää menevänsä hyvin todennäköisesti kohti kohtalokasta ansaa. Harkonnenien vihamielisuus ei nimittäin ole salaisuus.

Paul ei kuitenkaan ole kuka tahansa nuorukainen. Hänen äitinsä Jessica on voimaksa Bene Gesseritin sisar, eräänlainen noita ja totuudennäkijä. Paulia on siis koko ikänsä koulutettu Bene Gesseritin mielenvahvistus opein ja sen lisäksi hän on saanut taistelukoulutusta imperiumin parhailta miekkamiehiltä. On myös kuiskailuja voisiko Paul olla tuo legendojen, ja pitkällisen suvunjalostuksen tuloksen, Kwisatz Haderach - mies joka pystyy näkemään kaiken. 

Aavikolla elää myös sissimäinen kansa Fremenit, jotka ovat kuuluja barbaarisista tavoistaan ja sitkeydestään. He asuvat alueilla, joille kukaan muu ei uskalla jalkaansa pistää, sillä dyynillä selviävät vain harjaantuneet kulkijat. Paul päätyykin osaksi suurempaa kohtaloa. Fremeneillä on nimittäin legenda Muad'Dibistä - messiaasta, joka on tuleva pelastamaan heidän kansansa.

' Kuullessaan äänet Jessica vaistosi kokemuksen syvyyden ja oivalsi, kuinka valtavia estoja täällä täytyi olla kyynelten vuodattamista vastaan. Hän keskittyi sanoihin: Hän antaa kosteutta vainajille. Kyyneleet - ne olivat lahja varjojen maailmalle, pyhät yli kaiken epäilyksen.
Mikään muu tällä planeetalla ei ollut iskenyt niin voimakkaasti hänen mieleensä veden äärimmäistä arvoa. Eivät vedenmyyjät, ei alkuasukkaiden kuivettunut iho, eivät tiivispuvut tai vesikurin säännöt. Tässä oli aine joka oli kallisarvoisempaa kuin mikään muu - se oli itse elämä ja kauttaaltaan kietoutunut symboleihin ja rituaaleihin. '
s. 178 (toinen osa)
 
Herbertin Dyyni-sarja on scifin klassikkoja, joka on nyt noussut uudestaan suuren kansan tietoisuuteen Villaneuven suuren budjetin filmatisoinnin myötä. Itse lähdin tämän teoksen pariin vain niillä lähtötiedoilla, että kyseessä on scifiä ja että siinä on nimensäkin mukaisesti karu aavikkoplaneetta. Olin täysin ummikko siitä kenestä tai mistä Dyyni kertoo. Varsinkin aluksi oli siis hatussa pitelemistä, kun lukijana koitin päästä mukaan Herbertin kärryjen vinhaan vauhtiin, jolla uusia asioita ja konsepteja lukijalle pudoteltiin. Onneksi alkukauhistuksen jälkeen Herbertin maailmaan pääsi kuitenkin hyvin kärryille ja sen jälkeen olinkin kuin naulittuna seuraamassa minkälaisen tarinan tuo karu dyyni pitääkään sisällään.

Tarinan miljöö on todella kiehtova. Kuinka Herbert on luonut kokonaiset ekosysteemin tuonne planeetalle, jossa pitää ottaa vähäisinkin ruumiista ulos poistuva tai haihtuva vesi talteen, sillä mikään ei ole arvokkaampaa selviytymisen kannalta kuin vedensaannin turvaaminen. Fremenien tavat voivatkin vaikuttaa rajuilta, mutta ne mahdollistivat hengissä pysymisen. Ilman lauman kuria olisit tuhon oma. Arrakis on hyvin ristiriitainen planeetta, sillä se pitää sisällän universumin tärkeintä rikkautta - rohtoa, mutta samalla se on itsessään niin köyhä ja karu. Luontoa ja sen asukkaita riistetään poikkeuksetta. Vain louhintabisneksen tuloksella on väliä hallitsijoille.

Herbert on upottanut teokseensa paljon ajatuksia herättäviä asioita dyynin ekologian lisäksi. Hyvä ja pahan välinen tasapainottelu tuntuu aluksi liiankin selvältä julmien Harkonnenien ja ennustetun pelastajan välillä, mutta mitä pidemmälle etenee, sitä vahvemmin herää myös lukijan mieleen rajoja hämärtäviä asioita. Tie helvettiin voi olla päällystetty hyvillä aikeilla. Vallanhimon ja oikeudenmukaiseen välillä käydään taistoa. Myös uskonto voi olla vaarallinen työkalu, kun sitä käytetään poliittisiin päämääriin. Tässä scifi klassikossa oli paljon ulottuvuuksia, joita huomasin pohtivani yllättävän usein myös lukemisen ulkopuolella. 

Vaikka kustantaja on 80-luvulla päättänyt julkaista Dyynin kolmena erillisenä niteenä, on kyseessä kuusiosaisen sarjan ensimmäinen osa. Tämä oli kuitenkin sen verran eeppinen lukukokemus, että aion ehdottomasti jatkaa sarjan parissa, vaikka vain toinen osa on enää suomennettu. Ehkä elokuvan tuoman uuden hypen mukana myös seuraavia osia saataisiin tarjolle. Mielenkiintoisena huomiona myös, että alussa koin Dyyni kirjaa lukiessa tiettyjä yhtäläisyyksiä Star Warsien kanssa. Ihmettelin, miksi tähän on valittu samankaltaisia lähtöasetelma kliseitä, kunnes tajusin että Herbertin teoshan oli jo ennen Star Warseja! Ainakin siis selvää mistä Lucas on saanut inspiraatiotaan. Onneksi Dyynissä kuitenkin lähdettiin syvällisemmille omille urille. Herbert kasvattaa jännitettä rauhassa pohjustaen tulevaa ja Paulin kasvua kohti kohtaloaan. Upeaa scifiä, joka sai ainakin tämän lukijan aivan pauloihinsa.

Tähdet: 5 / 5
 
 

torstai 14. lokakuuta 2021

Päiväkirja - Anne Frank


Kirjan nimi
: Päiväkirja (Het Achterhuis. Dagboekbrieven 12 juni 1942 - 1 august 1944)

Kirjoittaja: Anne Frank, suomentanut Anita Odé
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 1991, suomennos 2008
Sivumäärä: 421
Mistä: Kirjastosta
 
Anne Frank on Amsterdamissa asuva tyttö, joka saa 13-vuotis syntymäpäivälahjakseen päiväkirjan. Kukaan olisi silloin tuskin osannut arvata, että tuota samaista päiväkirjaa luetaan vielä vuosikymmenienkin päästä sen juutalaisvainojen aikalaiskuvan ja Annen traagisen kohtalon vuoksi. Aluksi Anne on kuin kuka tahansa tavallinen tyttö, joka käy koulua ja viettää aikaa kavereidensa kanssa - mitä nyt natsien säännöt rajoittavat aika paljon elämää ja mitä juutalaisena saa ja ei saa tehdä. Heinäkuussa 1942 tilanne on kuitenkin jo eskaloitunut siihen pisteeseen, että Frankien perhe päättää vetäytyä piilopaikkaan Annen isän entiseen toimistorakennuksen salaiseen lisäsiipeen yhdessä toisen perheen van Daanien kanssa. 
 
 ' Harhailen huoneesta toiseen, portaita alas ja jälleen ylös, ja tunnen olevani kuin laululintu, jolta on kovakouraisesti revitty siivet ja joka pyristelee täydellisessä pimeydessä ahtaan häkkinsä ristikoita vasten. "Haluan ulos, haluan hengittää raikasta ilmaa ja haluan nauraa!" sisimpäni huutaa. '
s. 177

Elämä salaisessa piilopaikassa ei ole luksusta. Ikkunat ovat peitetyt, jotta kukaan ei voisi nähdä sisälle, mutta asukkaat eivät siis myöskään saa raitista ilmaa. Toimistoaikoina ei voi päästää äännähdystäkään, ettei joku työntekijä tai naapuri sattuisi kuulemaan heitä. Ulos ei voi lähteä. Onneksi on myös monia, jotka auttavat näitä juutalaisperheitä toimittamalla heille ruokaa ja esimerkiksi kirjoja viihdykkeeksi. Toisaalta tilanteen pahentuessa edes näihin toimituksiin ei enää voi täysin luottaa ja homeinen ruoka varastosta on ravintoa siinä missä mikä tahansa muukin. Heillä on myös radio, josta kuunnella tilannekatsauksia: kuinka Neuvostoliitto rupeaa ottamaan niskalenkkiä natsijoukoista ja milloin se kauan odotettu Brittien maihinnousu ja vapautusarmeija saapuisi!

Anne on kuitenkin nuori tulisieluinen tyttö, jonka mieltä pohdituttavat pitkälti ihmissuhdeasiat. Aikuiset eivät kestä hänen juttujaan ja ovat aina vertaamassa aah niin täydelliseen Margot siskoon. Äitiään Anne ei voi sietää ja kokeekin tulleensa väärin kohdelluksi. Miksi kaikki ovat aina häntä vastaan? Vaikka Anne kasvaakin paljon henkisesti, niin salaisen siiven tunnelma kuitenkin kiristyy mitä pidempään he ovat lukittuina samoihin huoneisiin ilman mahdollisuutta omalle tilalle ja rauhalle. Yksityisyyttä ei ole. Toisaaltaa nuoren sopeutuvainen mieli löytää jopa tästä kurjuudesta hetkensä. Ihastuminen van Daanien poikaan luo omat kiihkeät vaiheensa päiväkirja Kittyn sivuille, jonne voi aina purkaa sydäntä, kun tarjolla ei ole ketään muutakaan joka voisi ymmärtää teinitytön tunteiden myllerrystä.  
 
' Vuoden 1940 toukokuun jälkeen hyvät ajat olivat lopussa: ensin alkoi sota, sitten seurasi Hollannin antautuminen, saksalaiset marssivat maahan, ja meidän juutalaisten kurjuus alkoi täälläkin. Juutalaislaki seurasi toinen toistaan, ja meidän vapautemme joutui hyvin ahtaalle. Juutalaisen pitää käyttää juutalaistähteä vaatteissaan ja luovuttaa polkupyöränsä. Juutalaiset eivät saa käyttää raitiovaunua. He eivät saa kulkea bussilla, eivät myöskään kenenkään yksityisellä autolla. He saavat tehdä ostoksia vain kello 15:n ja 17:n välisenä aikana ja käydä vain juutalaisella parturilla. Kello 20:n ja 6:n välisenä aikana juutalaisten pitää pysytellä poissa kaduilta. Juutalaiset eivät saa käydä teatterissa, elokuvissa tai muissa huvituksiin tarkoitetuissa paikoissa. Juutalaiset eivät pääse uimahalleihin, tennis-, hockey- tai muille kentille. He eivät saa harrastaa soutua, eivätkä he saa harjoittaa julkisesti minkäänlaista urheilua tai istua iltaisin kello kahdeksan jälkeen puutarhassa, ei kotona eikä tuttavien luona. Heidän pitää käydä juutalaisia kouluja, ja monia muita samanlaisia määräyksiä. Tällaista meidän elämämme on ollut siitä lähtien kun emme ole saaneet enää tehdä sitä tai tätä. '
s. 20
 
Ajatella tuota elämää jota Anne on joutunut viettämään. Juuri nuo lapsuuden ja nuoruuden vuodet menneet osana juutalaisvainojen mielipuolisuutta. Eipä se aika ennen salaiseen siipeenkään muuttamista ollut kovin auvoista, sillä juutalaisten elo oltiin tehty hyvin tukalaksi. Annen isältäkin menivät työt alta, sillä juutalainen tehtaanjohtaja tekisi toiminnasta mahdotonta erilaiset syrjivät rajoitukset huomioiden. Itseasiassa lukiessa näistä juutalaisten kieltolistoista en voinut olla näkemättä tiettyjä yhtäläisyyksiä nykyaikamme polarisoituneeseen keskusteluun. Osalla ei ole oikeutta osallistua elämän menoon (paikoin jopa töihin) ja toiset ehdottelevat jo pinssejä osoittamaan oletko 'safe'. Tällaisina aikoina tulisi vaalia lämpöä ja rakkautta - ei kahtiajakoa.

Yllätyin itseasiassa kuinka vetävää tekstiä Annen kerronta oli. Olin jostain syystä ajatellut, että tästä päiväkirjasta on tullut klassikko ja kaikkein tuntema teos enemmänkin sen dokumentaarisen arvon kuin kirjallisten meriittien pohjalta. Pakko on kuitenkin myöntää, että Annen rehellinen kuvaus teinitytön arjesta ja mielen myllerryksestä teki vaikutuksen aitoudellaan ja sujuvuudellaan. Tämä kasvutarina piti todella otteessaan! 
 
Annehan kirjoitti päiväkirjaansa omia ajatuksiaan kunnes 1944 keväällä kuuli radiosta, että kaikki todistuskappaleet Hollannin ajan kärsimyksistä, kuten päiväkirjat, tultaisiin julkaisemaan. Nuorelle tytölle, joka haaveili toimittajan ja kirjailijan urasta, tämä mahdollisuus saada omaa tekstiä julkaistuksi oli kuin odotettu tilaisuus. Hän jatkoi version A eli henkilökohtaisen päiväkirjansa kirjoittamista ja samalla mukaili versiota B, joka oli karsitumpi versio julkaisua varten (ajatellen mikä lukioita kiinnostaisi). Kun Annen isä Otto julkaisi tyttärensä päiväkirjat sodan jälkeen, hän sensuroi niistä vielä aimo annoksen Annen äitiin kohdistuvaa kritiikkiä (jota kyllä riitti nuoren tytön palolla!) sekä tiettyjä liian intiimeiksi luokiteltuja pohdintoja. Tämä minun lukemani versio sisälsikin siis neljänneksen enemmän tekstiä kuin tuolloin 50-luvulla julkaistu ensimmäinen painos, sillä teoksen kannet pitivät sisällään myös ennen julkaisematonta materiaalia.

Huhhuh aikamoinen kokemus tämän päiväkirjan lukeminen on ollut. Annen kerronta ei ole raakaa vaan enimmäkseen aika arkistakin. Aikamoista on kuitenkin ajatella, millaista onkaan ollut elää pienessä salasiivessä kahdeksan hengen voimin ilman mahdollisuutta omaan yksityisyyteen tai tilaan. Vuosiin ei päässyt ulos. Mitä tuollainen tekeekään psyykkeelle ja ruumiille. Ja kaiken päälle vielä takaraivossa jyskyttävät pelot löytymisestä, pommien putoamisesta ja ruuan riittävyydestä. Ei ihme että riitoja ja yhteenottoja on ollut paljon. Ja vähemmänkin stressaavassa ympäristössä toisen naama ja toiminta rupeaisi ärsyttämään, saati sitten tuollaisissa oloissa. Onneksi Anne kuitenkin kuvaa myös niitä arjen pieniä ihania hetkiä ja erityisesti lopun ihastuminen täydensi tämän lukukokemuksen. Upea ja tärkeä teos, jonka oppeja ei tulisi unohtaa.

' Minusta on kerta kaikkiaan mahdotonta rakentaa kaikkea kuoleman, kurjuuden ja sekasorron pohjalle. Näen kuinka maailma hitaasti muuttuu yhä enemmän erämaaksi, kuulen yhä kovempaa jyrisevän ukkosen nousevan ja pelkään, että se tappaa myös meidät, tunnen itsessäni miljoonien ihmisten kärsimyksen, ja kuitenkin, kun katson taivaalle, ajattelen, että tämä kaikki kääntyy jälleen parhain päin, että myös tämä julmuus loppuu pian, että rauha ja tasapaino palaavat maailmaan. Sillä välin minun täytyy pitää haaveitani yllä, ehkä tulevina aikoina voin sittenkin vielä toteuttaa ne!
Sinun Anne M. Frank '
s. 411

Tähdet: 5 / 5
 
 

maanantai 4. lokakuuta 2021

Torstain murhakerho - Richard Osman


Kirjan nimi
: Torstain murhakerho (The Thursday Murder Club)

Kirjoittaja: Richard Osman, suomentanut Arto Schroderus
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2020, suomennos 2021
Sivumäärä: 397
Mistä: Kirjastosta
 
' Elizabeth oli perustanut Torstain murhakerhon Pennyn kanssa. Penny oli ollut komisariona Kentin poliisissa monta monituista vuotta, ja hän toi mukanaan kansiokaupalla ratkaisemattomia murhia. Hänellä ei oikeastaan olisi saanut olla niitä kansioita, mutta kukapa niistä olisi tiennyt. Kun on tarpeeksi ikää, voi oikeastaan tehdä mitä lystää. Kukaan ei nuhtele, paitsi lääkärit ja omat lapset. '
s. 27
 
Englannin maaseudulla sijaitsee herttainen Coopers Chasen kylä, jonne ovat tervetulleita asumaan vain yli 65-vuotiaat seniorit. Kylässä asukkaat elävät aktiivista elämää erilaisine kerhoineen ja toimikuntineen. Palapelihuone on varattu torstaina kahdeksi tunniksi Taidehistorian ja Ranskan kielen keskustelutaitojen välissä Torstain murhakerholle. Tähän ryhmään kuuluvat Elizabeth, jonka menneisyys on luokiteltu top secretiksi, Ibrahim, joka on tarkkasilmäinen entinen psykiatri sekä ammattiliittojyrä Ron Ritchie. Uutena tulokkaana jengin on myös liittynyt ennen sairaanhoitajana toiminut Joyce, joka otti vanhainkotiin joutuneen entisen komisario Pennyn paikan.

Torstain murhakerhon porukka on tiivis. Huonevarauksen nimi, Japanilainen ooppera - vapaata keskustelua, varmistaa, että kukaan ei ilmesty uteliaisuuttaan paikalle kun murhajuttujen kansiot täyttävät pöytiä. Joyce liittyykin kerhoon Elizabethin kutsusta juuri sopivasti, sillä paikallinen rakennusurakoitsija löydetään kotoaan murhattuna. On aika heittää vanhat pölyttyneet kansiot syrjään ja keskittyä tähän tuoreeseen tapaukseen. Onneksi harmaahapsisella joukkiolla on omat suhteensa poliisiin, joilta saada ongittua ajantasaista tietoa. Sitten ei muuta kuin ratkaisemaan tapausta á la Torstain murhakerho.
 
' "Teillä näyttää olevan hiukan ahtaat oltavat siinä sohvalla, rikosylikomisario."
"Tapaamme näet normaalisti palapelihuoneessa", Joyce sanoo. "Mutta tänään ei ole torstai, ja Virkkaus & keskustelu on vallannut tilan."
" Virkkaus & keskustelu on melko uusi ryhmä, rikosylikomisario", Ibrahim sanoo. "Perustajajäsenet pettyivät Kudontaa & jutusteluun. Ilmeisesti liikaa jutustelua ja liian vähän kudontaa."
"Eikä pääaulaan ole nyt menemistä", Ron sanoo. "Nurmikeilailuklubilla on siellä kurinpitomenettely."
"Colin Clemence on nimittäin puolustanut marihuanan lääkekäyttöä", Joyce sanoo.
"Mitä jos antaisimme teidän istua tuolle vapaalle paikalle", Elizabeth sanoo, "niin pääsette käymään läpi koko jutun?"
"Oi kyllä", Joyce sanoo. "Se olisi ihanaa, mutta puhukaa sitten hitaasti, koska se ei ole meidän alaamme. Eivätkä herkut lopu tuohon sitruunakakkuun, tarjolla on vielä kahvi-saksanpähkinäkakkua." '
s. 120

Ahh Torstain murhakerho oli ihanan lempeää cozy crimea, joka piti otteessaan aivan viimeisille sivuille asti. Jo heti aluksi tykästyin Osmanin kerrontaa, jossa oli lempeää huumoria ja lämmintä kerrontaa. Tunnelmaltaan mieleeni nousi kanadalainen Pennyn luoma Three Pines sarjan ystävällinen kyläyhteisö, jossa on kuitenkin omat salaisuutensa, kun pinnan alle kurkistaa. Toisaalta kuten Christien  neiti Marpleissa on nähty niin joskus ihmisten on helpompi avautua herttaisille vanhuksille, jotka jaksavat kuunnella poliisien sijasta. Tässä olikin sitten vainukoiria peräti neljin kappalein, joten eläkeläiset laittoivat todella tuulemaan!
 
Kaikista uskottavin tai syvällisin kertomus Torstain murhakerho ei suinkaan ole. Aika paljon mutkia vedettiin suoriksi niin että kerhon jäsenet saivat tarvitsemansa tiedon hyödyntäen Elizabethin vanhoja kontakteja. Jokaisella myös tuntui olevan jotakin tunnollaan ja varsinkin loppua kohden selvitettäviä suurempia ja pienempiä mysteereitä rupesi jo olemaan roppakaupalla. Ei pidä kuitenkaan liiaksi takertua näihin seikkoihin, sillä Osmanin teos on lämmintä hyvän mielen cozy crimea, jossa erityisesti herttainen Joyce ja muut seniorit toivat hymyn huulille. Varsin mieluusti kietoutuisin vilttiin sohvannurkkaan ja palaisin tuonne seniorikylän pyörteisiin uudemankin kerran.

Tähdet: 4 / 5