Kaikki hyvä sinussa - Linda Olsson

Kirjan nimi: Kaikki hyvä sinussa (The Kindness of Your Nature)
Kirjailija: Linda Olsson, suomentanut Anuirmeli  Sallamo-Lavi
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2011, suomennos 2012
Sivumäärä: 320
Mistä: Lahja

Uuden-Seelannin rannikolla pienessä yksinäisessä talossa kimmeltävän veden rannalla asuu Marion. Marion on noin viisikymppinen entinen lääkäri, joka elää muusta yhteisöstä eristäytynyttä elämää. Hänen päiviään täyttävät pitkän vaellukset silmän kantamattomiin jatkuvalla hiekkarannalla omissa oloissaan. Viisitoista vuotta aiemmin Marion pakeni Uuteen-Seelantiin tunteidensa ja muistojensa ulottumattomiin, mutta voidakseen haudata kipeimmät muistonsa, on hänen luovuttava myös niistä kaikkein rakkaimmista.

'' En tavoittanut muistikuvaa riemukkaasta ilostani, väkevistä väreistä ja täydellisen vapauden tunteesta. Rakkaudesta. Sen sijaan istuessani sinä päivänä rannalla näin edelleen kaiken sen suodattimen lävitse, jonka olin luonut selvitäkseni hengissä. En nähnyt onnea, joka edelsi kuilua. Olin pakottautunut tukahduttamaan muistikuvan siitä, pakottautunut työntämään mielestäni elämäni suurenmoisimman ajan, jotta pärjäisin loppuelämäni ilman sitä. Niin siinä varmaankin oli käynyt. Sen jälkeen on tapahtunut muutosta, mutta silloin minun oli mahdotonta kohdata onnea, jonka olin menettänyt. ''
s. 46

Lähes joka torstai nuori poika Ika tulee Marionin luo. Ika ei juurikaan puhu ja hän välttelee kontaktia, mutta kuitenkin hän aina tulee. Tämän pinen ja erikoislaatuisen pojan sekä Marionin välille kehkeytyy sanaton yhteys. Eräänä päivänä Marion löytää Ikan merestä, ja vasta tällöin hänelle selviää Ikan kaltoinkohtelun mittasuhteet. Tämä nostattaa Marionin mieleen kauan pimentoon pakotetut kipeät muistot hänen, silloin Mariannen, rikkinäisestä lapsuudesta ja sen seurauksista. Hän päättää pelastaa Ikan, niin pojan kuin itsensäkin tähden.

Kaikki hyvä sinussa on kuin suuri kuohkea sipuli, jonka monisävyiset kerrokset paljastuvat hitaasti mutta väistämättömästi tien Marionin sydämen salaisin sopukoihin. Marionin ja Ikan etäinen mutta samalla niin läheinen suhde lämmitti minua lukijana kuin kuppi kaakaota. Se on herkullista, mutta samalla pitää varoa ettei se luisu hiukkasen liiankin imeläksi. Ika sai aikaan Marionissa muutoksen. Marion ei voinut enää elää vain unohtaakseen vaan oli aika avata muistojen Pandoran lipas: kurkistaa sen sisälle, selvitä siitä ja uskaltautua taas rakastamaan. Siitä tässä kirjassa on ennen kaikkea kyse.

Täytyy tähän väliin mainita, että kun aloitin lukemaan Kaikki hyvä sinussa oli kontrasti Heli Järvenpään Kadotettuihin kasvoihin. Siinä missä Järvenpään teksi oli koko ajan lyhyttä tikkausta, oli Olssonsin teoksen alku varsinkin hyvin filosofista ja runollista. Jouduin pari kertaa miettimään, että mitä ihmettä oikein aloin lukemaan. Sitten kuitenkin tapahtui jotakin ja yhtäkkiä kaikki vain tuntui loksahtavan kohdilleen. Hidas, pohtiva kerronta oli oikeastaan lositotapa kertoa tämä tarina. Itse tarina on suhteellisen vähäeleinen, vaikkakin kiehtova, mutta vasta yhdistettynä tähän viipyilevään kerrontaan, no se nyt vain toimi ja hyvin toimikin. Edes paikoittainen epäuskottavuus ei haitannut. Kuten takakannessa sanotaan: ''Kaikki hyvä sinussa on kipeä ja kuulas tarina muistamisesta, haavoittuvuudesta, vastuusta ja hellyydestä. Uskalluksesta rakastaa ja kysyä itseltään, miksi rakastaa.''  Ei se tuosta paremmaksi muutu, vaikka kuinka vääntelisin ja kääntelisin asiaa.

'' Ajattelin tietenkin Ikaa. Ja ajattelin kuinka täydellisen haavoittuvaisia lapset ovat. Etenkin pikkulapset ja ne, joilta puutuu perheen ja ystävien luoma turvaverkko.
Ajattelin veljeäni. ja ajattelin itseäni. ''
s. 202

Tähdet: * * * * +

Muualla luettu: Lukutuulia, Katse Avartuu, Sivulauseita, Luettua, Kulttuuri kukoistaa, Kattona taivas, Tarinauttisen hämärän hetket, Annelin lukuvinkit ja Tiikun tuumailut

Kadotetut kasvot - Heli Järvenpää

Kirjan nimi: Kadotetut kasvot
Kirjailija: Heli Järvenpää
Kustantaja: Omakustanne
Julkaisuvuosi: 2014
Sivumäärä: 228
Mistä: Pyydetty arvostelukappale

Kadotetut kasvot on Heli Järvenpään omakustanteinen teos kulttuurien kohtaamisesta Kiinan maaperällä. Jo lyhyellä turistilomalla sen tuntee kuinka vieraat tavat ja tottumukset kummastuttavat eivätkä tunnu omilta. Loman loputtua onkin sitten mukava sukeltaa takaisin omaan tuttuun ja turvalliseen Suomeen. Kadotetuiss kasvoissa Tiinalla on edessään vähän pidempi ero ruisleivästä ja turvallisesta liikenteestä. Tiinan mies Markus on saanut komennuksen Kiinaan Hangzhouhun, jossa hänen on määrä opettaa kiinalaisille kolleegoilleen työnsä. Ei siinä sitten paljon muu auta kuin pakata perheen elämä ja muuttaa kahden pienen lapsen kanssa täysin vieraaseen ympäristöön.

Kiinaan päästyään Markus jää tarinan taka-alalle uppouduttuaan työhönsä. Tiinalla on puolestaan edessä suuri kulttuurishokki: kuinka itsenäinen työssäkäyvä nainen sopeutuu kotiäidin rooliin vieraassa kulttuurissa, jossa ruokakaupankin antimet ovat vielä hyvinkin tuoreita ja juoksevia. Kiinassa suomalaisperheen tulotaso on lähes tähtitieteellinen. Kerrostalon aulassa kimaltelee kristallikruunu, eikä ilman kotiapulaista ayia voi rikas kotiäiti elää. Tiinan sopeutumisen, vai pitäisikö sanoa sopeutumattomuuden, lisäksi tutustutaan Markuksen työtoveri Li Wei Weihin, jonka siskon tarinaa kuljetetaan kerronnassa mukana.

´´ Purkauduimme autosta hotellin edustalle. Välittömästi selvisi, mikä oli kaupungin ykkösnähtävyys - meidän perheemme. Lastenrattaat olivat varsinainen kiinalaismagneetti. Ilahduin, kun kadun toiselta puolelta vilkutti mummolauma. Hämmentynyttä huudahtelua, suu auki seisomista ja sormella osoittelua. Jotenkin hämmentävää. Yhtäkkiä ympärillemme tunkeutui piiritysjoukko, kymmenittäin neuvojia. Selittivät minulle jotain kiihtyneenä, näin miten miehen kädet ojentuivat kohti Mariaa. Hyökkäsin väliin. Yksi mummoista huitoi vihaisen näköisenä, väänteli lastevaunun kuomua ja osoitteli vieressään seisovaa naista, joka kantoi vauvaansa sylissään. Arvelin tajuavani. Olin heille kylmä äiti, joka ei kantanut lasta sylissään vaan sulloi pyörillä kulkevaan laatikkoon. ''
s. 15

Kulttuurit jysähtivät vastakkain ja tuntui että Tiinalla ei ollut juurikaan mitään hyvää sanottavaa kiinalaisesta kulttuurista ja elämänmenosta. Kiinalaiset olivat töykeitä ja tungettelevia mm. esittämällä suoria peittelemättömiä ja uteliaita kysymyksiä sekä kuvaamalla ja koskettelemalla Tiinan lapsia luvatta. Vaaleat länsimaalaiset joilla oli kaiken lisäksi kaksi lasta, niin tyttö kuin poika, oli jotakin hyvin eksoottista, josta kaikki halusivat tietää lisää. Toisaalta Kadotetuissa kasvoissa valotettiin tämän erilaisten käsitysten yhteensovittamisen hankaluuden lisäksi Li Wei Wein avulla Kiinan yhden lapsen politiikan nurjaa puolta. Sitä kuinka byrokratian ja säännöstelyn seurauksena lapsikauppa rehottaa ja virallisten syntymätodistusten saaminen voi olla kiven takana. Tämä oli mielenkiintoinen lisämauste tarinaan vaikkakin tuntui hiukan irralliselta.

Kiinnostuin alkujaan Kadotetut kasvot teoksesta luettuani Janen blogiarvion teoksesta. Jokin Aasian ja erityisesti Kiinan ja Japanin kulttuureissa vain vetoaa minuun. Suomen ja Kiinan eroavaisuuksia oli kiehtovaa lukea. Kadotetut kasvot on hyvin nopealukuinen lyhyine lukuineen. Se ei ole niinkään yhtenäinen tarina vaan välähdyksiä arjen hetkistä jotka merkitsevät. Järvenpää on tuonut nokkelasti esiin juuri sellaisia asioita jotka herättävät eniten ajatuksia mutta myös kummastusta. Vai mitä järkeä on Kiinan hallituksen suosituksessa kansalaisille käyttää enintään kolmea väriä vaatetuksessaan olympialaisten aikaan? Entä kenelle olisi tullut mieleen, että pyörän kotiinkuljetus tarkoittaisi, että joku polkee sillä asiakkaan luo. Tällaiset terävät ja usein unholaan jääneet terävät huomiot olivat ehdottomasti teoksen parasta antia.

Lukijana rakastan yli kaiken runollista ja soljuvaa tekstiä, jossa lyhyet ja pidemmät virkkeet rytmittävät lukemista luoden sille juuri sopivan temmon. Järvenpään teksti on kokonaisuutena aika lyhyttä tikkausta, mikä varsinkin aluksi särähti aika pahasti silmään. Toisaalta jollakin kummalla tavalla opin lukemisen edetessä pitämään tästä ratkaisusta, koska yhdistettynä tarinan kerronnan hetkien kuvaukseen siitä tuuli paljon henkilökohtaisempi fiilis. Vähän kuin olisin lukenut päiväkirjaa tai matkakertomusta. Nyt kun tätä asiaa pohdin niin se juttu, joka teki tästä teoksesta niin viihdyttävän oli juuri tuo matkakertomusmaisuus. Ehkä siksi en juurikaan pitänyt kirjan lopusta, koska se oli sitä vastoin enemmän tarinallinen eikä näin oikein tuntunut istuvan muuhun tekstiin luontevasti.

Kaiken kaikkiaan Kadotetut kasvot on virkistävän erilainen teos, joka avaa sopeutumisprosessia vieraaseen kulttuuriin. Kiinaa ja kiinalaisia ei ole kuvattu järin positiivisessa valossa, mutta siinä tulee esiin se eurooppalaisille tyypillinen eurosentrismi. Usein ne omat tavat koetaan oikeammiksi ja paremmiksi. Kadotetuissa kasvoissa löytyy potentiaalia vaikka mihin, mutta aivan napakympiksi se ei kuitenkaan yllä. Järvenpää on kuitenkin mukava uusi tuttavuus suomalaisen kirjallisuuden saralla.

Tähdet: * * * +

Muualla luettu: Kirjan jos toisenkin, Luettua, Perus-Pirren pajatuksia ja Apen matkat

The Postmistress - Sarah Blake

Kirjan nimi: The Postmistress
Kirjailija: Sarah Blake
Kustantaja: Penguin Books
Julkaisuvuosi: 2011/2010
Sivumäärä: 318
Mistä: Kirjakauppaostos Englannista

On vuosi 1941. Yhdysvallat ei ole vielä virallisesti mukana toisessa maailmansodassa. Samaan aikaan kun Lontoota piinaavat jatkuvat pommitukset, eletään Franklinin kylässä Cape Codissa tavallista arkea iloineen ja suruineen. The Postmistress on tarina kolmesta naisesta, joista yksi on kahdelle muulle vain kaukainen ääni radiosta kertomassa sodan kauhuista Lontoossa. Kuitenkin juuri nämä radioreportaasit yhdessä erään kirjeen kanssa, ovat tuleva kietomaan näiden naisten kohtalot toisiinsa yllättävällä tavalla.

Yhdysvalloissa Cape Codissa keski-ikäinen Iris James toimii postineitinä. Iris on säntillinen ja kaikista tärkeintä hänelle on saada posti kunniakkaasti perille noudattaen kaikkia säädöksiä. Postineidin käsien kautta kulkee kaikki kylän kirjeet salaisuuksineen, ja lopulta herää kysymys olisiko parempi jos jokin kirje ei löytäisikään perille.Toinen Franklinin asukas on lääkäri Will Fitchin tuore vaimo Emma. Emma ja Will ovat niin umpirakastuneita kuin vasta naineet voivat kunnes Will menettää potilaansa, jättäen hänen sisälleen tyhjyyden tunteen. Willille syntyy pakkomielle hyvittää tekonsa ja lähteä Lontooseen avustamaan pommituksen uhreja. Emman rooliksi jää jäädä jälkeen. Kaivata, odottaa ja toivoa että Will palaisi takaisin hengissä.

Iriksen ja erityisesti Emman linkki Lontooseen on Frankie Bardin ääni, joka pelkän raportoinnin lisäksi maalaa kuvaa siitä millaista on elää Euroopassa sodan ja jatkuvan pelon keskelllä. Se mitä Frankie haluaa on saada Yhdysvallat huomioimaan Euroopan kauhut ja herätellä heidät kertomalla pommituksista. Kaduista jotka hetki sitten olivat pystyssä mutta silmänräpäyksessä ovat muuttuneet vain romahtaneiksi raunioiksi. Frankieta polttaa halu päästä kertomaan todellinen tarina Euroopan tilasta. Hän lähtee manner-Eurooppaan haastattelemaan valtavia ihmismassoja, joista suurin osa on pakenevia juutalaisia. Ehkä nauhoittamalla heidän ääntää he pystyisivät saada aikaan muutoksen.

'' One day someone you saw every day was there and the next he was not. This was the only way Frankie had found to report the Blitz. The small policeman on the corner, the grocer with a bad eye, the people you walked to work with, in the shops, on the bus: the people you didn't know but who walked the same route as you, who wove the anonymous fabric of your life. Buildings, gardens, the roofline, one could describe their absence. But for the disappearance of a man, or a little boy, or the woman who used to wait for bus at the same time as she did, Frankie had found few words: Once they were here. And I saw them. ''
s. 111

The Postmistressin parasta antia oli ehdottomasti ihmisten kuvaus sodan keskellä. Frankien osat olivat kaikista kiehtovimpia. Siinä tavassa miten hän näki, koki ja ajatteli sodasta oli jotakin niin inhimillistä, mikä upposi minuun. Hän teki sen mitä nuorena toimittaja naisena pystyi tekemään: nauhoitti ihmisten tarinoita jotta he eivät jäisi unohduksiin. Toinen näkökulma sotaan näkyi puolestaan Cape Codissa. Siellä Iriksen miellitty Harry oli varma saksalaisten tulevan, ja joka aamu hän kiipesi kaupungin korkeimpaan rakennukseen tähyämään kiikareillaan merelle joko heitä jo näkyisi. Kyläläiset suhtautuivat harryyn kuin vanhaan höppänään naureskellen asialle, mutta jotenkin tässä hahmon pelossa oli jotakin koskettavaa ja aidontuntuisuutta. Sota saa ihmiset toimimaan erilailla.

Blaken valinnassa kuvata sotaa ulkopuolisten ja vain lyhyiden ihmiskohtaloiden kautta joista Frankie reportoi oli omaperäisyyttä, joka erilaisuudessaan toi tarinalle lisäpotkua. Se oli erilainen lähestymistapa, jolla pystyttiin käsittelemään asiaa tavallaan sivustakatsojan silmin. Kyllähän elämässäkin kohtaamme elämämme varrella lukuisia eri ihmisiä, mutta usein heidän tarinansa jäävät keskeneräisiksi - vain hetkiksi ja tarinoiksi muiden joukossa. Tällä valinnalla Blake pystyi antamaan pieniä maistiaisia siitä kuinka toinen maailmansota loppujen lopuksi vaikutti eritilainteissa oleviin ihmisiin, mutta ikävä kyllä samalla se onnistui etäännyttämään minut lukijana. Henkilöt jäivät ehkä hiukan liian pintapuoleisiksi syvyyden ja kasvun jäädessä sivurooliin.

Täytyy tähän väliin myöntää, että yksinkertaisesti rakastuin Blaken runsaaseen ja runolliseen kieleen, joka pehmeästi otti lukijaa kädestä johdattaen hänet näitten naisten elämään. Jokin kuitenkin tökki itse sisällössä. En ole varma oliko kyse siitä että odotin erilaista juonta ja se rummutettu kirje olikin paljon pienemmässä roolissa kuin oletin, vai oliko kyse enemmänkin liian monesta kertojasta joiden yhteenliittäminen ei loppujenlopuksi ollutkaan kovin luontevaa. Välillä tipuin jopa kärryiltä kuka puhuu, koska kesken tekstin saattoi näkökulma muuttua varoittamatta. Pienellä juonen hiomisella, muulla painotuksella takakansitekstissä ja hiukan erilaisella langanpäiden solmimisella uskon, että tästä olisi tullut mainio lukukokemus. Nyt tarina ja odotukset eivät täysin kohdanneet, vaikkakin kielen kauneus ja kutkuttava juonen poikanen siellä jo oli.

'' We think we know the story, she typed slowly. We think we know the story because there´s a man and a woman sitting together in a funk hole in the dark. There are bombs. It´s a war. There was a war before, and we´ve read the stories. [ - - ] We´ve read Hemingway. We´ve read Miss Thompson and Martha Gellhorn. We think we know who will die and who will live, who is a hero, who will fall in love with whom; but every story - love or war- is a story about looking left when we should have been looking right. ''
s. 165

Tähdet: * * *

Muualla luettu: Kirjakammari, Kirjan jos toisenkin, Sheferijim, Rakkaudesta kirjoihin ja Nenä kirjassa

Lue oman hyllyn kirjat -haaste tilanteessa 20/65

Kohta ohi!



 

Pahoitteluni blogi-hiljaisuudestani, mutta jos totta puhutaan en ole ehtinyt saati jaksanut edes avata romaania viimeiseen kahteen viikkoon. Syynä tähän armottomaan laiskuuteen on ollut ylioppilaskirjoitukset joista onneksi jo kahdet (maantiede ja englanti) ovat takana. Ensi viikon perjantaina on vuorossa syksyn viimeinen ponnistus historia eli koko maailman historian yksityiskohtien muistaminen esihistoriasta nykypäivään. Helppoa vai mitä? Kaikki valveilla olostani liikenevät sekuntit ovat siis kuluneet näiden kirjojen pänttäykseen eikä sen jälkeen vain enää yksinkertaisesti jaksa ruveta lukemaan mitään.

 

En ole siis katoamassa mihinkään, vaikka postauksia ei kuulu. Viimeistään lokakuussa, kun niin yo:t kuin koeviikko on takana ja voin taas hengähtää, tulen taas palailemaan blogini pariin. Sitä odotellessa antoisaa syksyä kaikille! =D

 

 

 

House Rules - Jodi Picoult

Kirjan nimi: House Rules
Kirjailija: Jodi Picoult
Kustantaja: Hodder
Julkaisuvuosi: 2010
Sivumäärä: 603
Mistä: Lentokenttäostos

'' I may be autistic, but I can't tell you what day of the week your mother's thirty-second birthday fell on. I can't do logarithms in my head. I can't look at a patch of sod and tell you it has 6,446 individual blades of grass. On the other hand, I could tell you anything you ever wanted to know about lightning, polymerase chain reactions, famous movie quotes, and Lower Cretaceous sauropods. I memorized the periodic table without even trying; I thaught myself how to read Middle Egyptian; and I helped my calculus teacher fix his computer. I could talk forever about Friction ridge detail in finger print analysis and whether said analysis is an art or a science. ''
s. 19

Kun Jacob oli kaksi-vuotias, hänellä diagnosoitiin autismi, joka myöhemmin tarkentui aspergeriksi. Edelleen Jacobin ollessa kahdeksantoista-vuotias, yksinhuoltajaäiti Emman sekä pikkuveli Theon elämät pyörivät täysin Jacobin tarpeiden ympärillä. Rutiinit ovat tärkeitä. Jacob käy aina ensimmäisenä suihkussa, joka viikonpäivä syödään vain tietynväristä ruokaa ja joka päivä puoliviideltä istahdetaan sohvalle katsomaan CrimeBustersia. Mikäli kaikki ei suju suunnitelmien mukaan Jacob romahtaa täysin. Muutos on jotakin, mitä hän ei siedä.

Autismille tyypilliseen tapaan myös Jacobilla on yksi suuri kiinnostuksenkohde - rikostutkinta. Hän pääseekin tutustumaan siihen aivan aitiopaikalta, kun tapahtuu murha, jonka jäljet viittaavat Jacobiin. Kun aspergerin oireet kuten katsekontaktin ja kosketuksen välttäminen sekä heikkous sosiaalisissa tilanteissa saavat Jacobin näyttämään vielä enemmän syylliseltä, palkkaa Emma asianajajaksi vasta aloittelevan lakimies Oliverin vakuuttamaan juryn Jacobin syyttömyydestä. Mutta kuinka vakuuttaa ryhmä tuntemattomia, kun edes Emma ei voi syvällä sisimmässään luottaa Jacobin syyttömyyteen.

House Rules on ennenkaikkea kertomus perhedynamiikasta ja aspergerin vaikutuksesta siihen. Kaikki tärkeät henkilöt saavat vuorotellen suunvuoron Jacobista, Emmasta ja Theosta aina asianajaja Oliveriin ja rikostutkija Richiin. Näin lukija tutustuu syvemmin mm. Emmaan, joka puolustaa Jacobia naarastiikerin lailla uhraten kuitenkin oman elämänsä toivoen että edes kerran hän saisi Jacobilta edes äitienpäiväkortin. Theo puolestaan purkaa laiminlyödyksi tullutta tunnettaan murtautumalla muiden taloihin kuvitellen itselleen toisenlaista elämää. Elämän jossa hän ei tulisi leimatuksi veljensä takia. Elämän jossa hänenkin toiveensa tulisivat kuulluksi.

Picoultin parasta antia on ehdottomasti ihmisten kuvaus. Antaen äänen jokaiselle osapuolelle tarinasta tuli paljon rikkaampi ja syvällisempi. Huntien perhe ei ole mikään kiiltokuvaperhe. Jokaisen henkilön kerronnassa myös ne ei-niin-hyväksyttävät -ajatukset pääsevät esiin, vaikka muuten ne olisikin haudattu syvälle mielen syövereihin. Hahmoissa oli monta ulottuvuutta ja erityinen hatunnoston ansaitsee jacobin osiot. Olen kohdannut ihmisiä joilla on asperger vain ohimennen, joten en osaa sanoa sen oikeallisuudesta, mutta joka tapauksessa nuo osiot avasivat silmät toisellaiseen todellisuuteen. Maailmaan joka on enemmän sisään- kuin ulospäin suuntautunut, ja jota ihmiset ymmärsivät vain yhden Huippumalli haussa -sarjan kilpailijan avulla.

House Rules ei ole varsinainen murhamysteeri, vaikka sellaista viittaa sen harteille yritetäänkin laskea. Picoult on kaukana Agatha Christien juonenkäänteistä, ja harmikseni loppuratkaisu oli juuri se mikä heti aluksi oli pälkähtänyt päähäni. Pienellä lisätwistillä tämä olisi voinut olla useammankin tähden arvoinen lukukokemus. Nyt keskityttiin ratkaisun sijaan itse oikeudenkäyntiin, joka harvinaisempana valintana oli virkistävää luettavaa, vaikkakin aivan lopussa samojen faktojen pyörittäminen rupesikin hiukan puuduttamaan. Kaiken kaikkeaan House Rules on tarkkanäköinen kuvaus aspergerista ja elämisestä sen kanssa, unohtamatta Picoultin kaunista kieltä, joka toi kaiken hyvin elävästi iholle ja arkeen.

Tähdet: * * * +

Lue oman hyllyn kirjat -haaste on  tilanteessa 19/65. Hitaasti hyvää tulee =D

Oliver Twist - Charles Dickens

Kirjan nimi: Oliver Twist
Kirjailija: Charles Dickens
Kustantaja: Wordsworth Editions
Julkaisuvuosi: 2000/1838
Sivumäärä: 360
Mistä: Kirjakauppaostos Englannissa

'' Upon this the parish authorities magnanimously and humanely resolved, that Oliver should be ´farmed,´ or, in other words, that he should be dispatched to a branch-workhouse some three miles off, where twenty or thirty other juvenile offenders against the poor-laws rolled about the floor all day, without the inconvenience of too much food or too much clothing, under the parental superintendence of an elderly female [- - ]. The elderly female was a woman of wisdom and experience; she knew what was good for children: and she had a very accurate perception of what was good for herself. So, she appropriated the greater part of the weekly stipend to her own use, and consigned the rising parochial generation to even shorter allowance than was originally provided for them [- -]. ''
s. 5-6

Oliver Twist on kertomus nuoresta huono-onnisesta pojasta, joka jää orvoksi päätyen köyhäintalon huostaan. Ikävä kyllä köyhäintalon tehtävä vaikuttaa olvevan ihmisten auttamisen sijaan heistä mahdollisimman nopeasti eroon pääsy. Näissä oloissa kuoleman ja nääntymyksen keskellä Oliver Twist viettää lapsuutensa, kunnes eräänä päivänä hän uskaltautuu pyytämään lisää ruokaa. Tuollainen röyhkeys on ennenkuulumatonta ja Oliver lähetetään pois, arkuntekijän oppiin muiden riesaksi ja ruokittavaksi. Oliverin toivonkipinä paremmasta elämästä tukehdutetaan kuitenkin nopeasti jättäen hänelle vain yhden vaihtoehdon - paeta Lontooseen.

Pakomatkallaan Oliver törmää Artful Dodgeriin, nuoreen poikaan joka pukeutuu kuin mikäkin herrasmies ja jolla on sanahallussa. Tämä Oliverin uusi tuttavuus johdattaa naivin Oliver Lontoon pimeimmille kujille tapaamaan juutalaista Faginia - miestä jonka bisness on pyörittää poikien taskuvarasrinkiä. Fagin ottaa poikien rikollisista toimista autuaan tietämättömän Oliverin siipiensä suojaan tavoitteenaan saada hänetkin mukaan perheyritykseen.Kaikki ei suju suunnitelmien mukaan ja epäonnistuneen ryöstön seurauksena Oliver vangitaan. Oliverin onneksi koituu kuumeista lasta säälivä herra Brownlow, jonka avulla Oliver pääsee maistamaan hetken ajan perheyhteisön kiintymystä. Rikollisjärjestön riveistä ei kuitenkaan noin vaan livetä, varsinkin kun Oliverin varalle on olemassa täysin toisenlainen suunnitelma.

Okei... Sanottakoon näin heti alkuun, että en tiedä mitä oikein luin. Olin jostakin saanut käsityksen, että Oliver Twist on nuoren pojan kasvutarina niin kuin Dickkensin toinen romaani Suuria odotuksia, jonka lukemisesta nautin suunnattomasti. Oletin myös, että tarinan keskiössä olisi Oliverin elämä taskuvarkaana kadulla ja lopuksi hän löytäisi siitä poispääsyn. Ikävä kyllä tämä tarina tuntui tempoilevan vähän joka suuntaan jättäen Oliverin useimmiten täysin sivuhenkilöksi. Oliver oli myös läpi koko romaanin se sama naivi, hyväuskoinen ja ainaisen kiitollinen poika ilman sen suurempaa kehitystä. Sitten mitä tulee tuohon taskuvarasosioon, niin se oli käsitelty jo hyvissä ajoin ennen kirjan puoltaväliä. Sen jälkeen Oliver käytännössä katosi kirjan sivuilta, ja keskityttiin mm. rikollisten keskinäisiin selkkauksiin.

Yleensä Dickensiä lukiessa henkilökaarti on monipuolinen ja henkilöt hyvinrakennettuja, mutta tälläkin saralla Oliver Twist jäi pettymykseksi. Henkilöiden välillä oli syvä kuilu: toisella puolella olivat köyhät, kurjat ja omaneduntavoittelija pahikset, ja toisaalla keskiluokkaiset hyväsydämiset, anteliaat ja avuliaat hyvikset. Rakastamassani Ken Folletin teoksessa oli myös voimakas hyvä vastaan paha -asettelu, mutta siinä oli sentään kaikissa yhteiskuntaluokissa molempia. Erityisen ärsyttäväksi koin aah aina niin kiitollisen Oliverin sekä nämä täysin tuntemattomat keskiluokkaiset, jotka niin kovalla tohinalla avasivat ovensa ja sydämensä Oliverille.

Dickensin kieli on aina hyvin lumoavaa. Kehuin sen kauneutta ja soljuvuutta Dickensin Kaksi kaupunkia -teosta arvostellessani. Tällä kertaa Dickensin kieli oli tosin yksi romaanin poistyöntävä syy. Luin nyt ensimmäistä kertaa Dickensiä alkuperäiskielellä, ja on pakko myöntää sen olleen hyvin työlästä. Eihän se kerronnan rikkaus ja kauneus ole mihinkään kadonnut, mutta vanhahtava englanti, kinkkinen sanasto ja vieras lauserakenne yhdistettynä Dickensin joka suuntaan rönsyilevään tekstiin oli yksinkertaisesti liikaa minulle. Edes takana olevat lukuisien sivujen mittaiset sananselitykset eivät enää siinä tilassa auttaneet. Tällaiseen tekstiin pitäisi paneutua hitaasti nautiskellen, mutta vaikka lukuvauhtini oli huimat sata sivua viikossa(!) ei lukemisesta tullut mitään yllppäreihin opiskelun lomassa.

'' ´Mrs Corney,´ said the beadle, smiling as men smile who are conscious of superior information, ´out-of-door relief, properly managed - properly managed, ma´am - is the porochial safeguard. The great principle of out-of-door relief is, to give the paupers exactly what they don´t want; and then they get tired of coming.´ ''
s. 147

Nyt kun olen haukkunut lähes kaiken niin sanottakoon, että onhan Dickens tarkkaavainen havainnoitsia, ja köihien kohtelua koskeva satiiri oli hyvin osuvaa. Varmasti omana aikanaan se on herättänyt paljon keskustelua. Oliver Twist oli ilmeisesti Dickensin toinen teos, joka alkujaan ilmeistyi jatkokertomuksena lehdessä. Ehkä tätä taustaa vasten peilatessa, on vähän helpompi ymmärtää tarinan hajoaminen paloihin jotka eivät oikein istu paikoilleen. Tämä romaani ei onnistu horjuttamaan uskoani Dickensin kynätaituruuteen ja uskon vakaasti hänen kehittyneen kirjailijana ajan saatossa. Kuitenkin ensi kerralla kun tartun Dickensin teoksiin, erityisesti englanniksi, valitsen toisenlaisen stressittömämmän ajankohdan, jolloin hänen kielensä nyänsseihin pääsee uppoutumaan rauhassa.

Tähdet: * *

Muualla luettu: Jokken kirjanurkka, Kannesta kanteen, Tea with Anna Karenina, Nuharupi ja Aakkosellinen hakemisto

Calling Me Home - Julie Kibler

Kirjan nimi: Calling Me Home
Kirjailija: Julie Kibler
Kustantaja: Pan Books
Julkaisuvuosi: 2013
Sivumäärä: 322
Mistä: Lentokenttäostos Norjasta

'' He made full eye contact with me. A grin split his face like a sunrise, and for a moment, we were simply young people enjoying a mutual prank, neither well-off nor poor, white nor Negro. ''
s. 52

On vuosi 1939. Euroopassa kuohuu, mutta Yhdysvalloissa se on vain kaukainen uutinen. Kentuckyn Shalervillessä 17-vuotiaan Isabellen mielessä kuohuu myös. Hän elää yhteiskunnassa, jossa tummaihoiset ovat toisen luokan kansalaisia, joihin pätevät eri säännöt kuin vaaleaihoisiin. Eräänä päivänä Isabellen perheen palvelijan  poika Robert pelastaa hänet pulasta ja vaatii saada saattaa hänet kotiin saakka, vaikka Robertin kaltaiset eivät saisi astua kaupunkiin pimeän tultua. Tämä älykäs ja lääkärinurasta haaveileva miehenalku rupeaa kiehtomaan Isabellea. Nämä kaksi samalla paikkakunnalla mutta täysin eri maailmoissa elävät nuoret alkavat tuntea vastustamatonta vetoa toisiaan kohtaan, mutta onko heidän rakkaudelleen sijaa yhteiskunnassa jossa pelkkä väärällainen katse voi koitua kohtalokkaaksi.

Monta vuotta myöhemmin nykyajassa yhdeksänkymppinen Isabelle on ystävystynyt tummaihoisen kanpaajansa Dorrien kanssa. Kun Isabellen on lähdettävä Teksasista Ohioon hautajaisiim, pyytää hän Dorrien mukaan matkalleen, joka on muuttava näiden kahden naisen suhteen lopullisesti. Isabelle avautuu ensimmäistä kertaa elämässään ja jakaa Dorrielle kauan vaietun tarinan menneisyydestään, joka on täynnä rakkautta ja tuskaa. Myös Dorrien on kohdattava oman elämänsä ongelmia ja löydettävä rohkeus rakastaa.

Kibler on tarttunut suuriin asioihin. Vaikka olisi lukenut vaikka kuinka monta kertaa Yhdysvaltojen historian rotuerottelusta, jaksaa se silti joka kerta yllättämään. Miten on mahdollista että tummaihoiset saivat vasta 1960-luvulla yhtäläisen äänioikeuden. Kiblerin teoksessa kuvataan vielä aikaisempaa aikaa eli nelkytlukua ja silloinkin toisilta kiellettiin pääsy kaupunkeihin auringonlaskun jälkeen ihonvärin vuoksi! Tummaihoiset eivät saaneet käydä samoja kouluja ja busseissa heillä oli erilliset paikat. Tuollaiset kuvaukset herättelevät, mutta silti olisin kaivannut Calling Me Homeiin vielä syvempää pureutumista siihen minkälaista oli todella elää toisen luokan kansalaisena, sillä nyt se jäi vain nuoren ja naivin Isabellen kuvauksen tasolle.

Toisaalta on helppo kauhistella menneitä ja sulkea silmänsä nykyisiltä ongelmilta. Kibler näyttääkin nykyajan Dorrien avulla nyky-yhteiskunnan syrjintää. Edelleen vaikka lait ovat muuttuneet tasavertaisiksi, ovat ennakkoluulot juurtuneet syvään. Ymmärrän mitä Kibler ajoi tällä takaa, mutta minelle jäi vähän epäselväksi, mikä funktio Dorrien lukuisilla ihmissuhdedraamoilla oli. Verrattuna Isabellen ja Robertin väliseen rakkaustarinaan, ne tuntuivat niin laimeilta eivätkä oikein jaksaneet innostaa.

Calling Me Home liikkuu kahdessa eri aikatasossa kahden eri kertojan välityksellä. Minulle jäi kuitenkin sellainen fiilis, että olisiko kirjailijan ollut parepi pitäytyä yhdessä kertojassa. Nuoruuden naivin Isabellen ja nykyajan Dorrienin kertojaäänet olivat nimittäin samanlaiset, vaikka he elivät eri aikana, olivat eri ikäisiä ja omasivat erillaiset taustat. Vaihtoehtoisesti Kathryn Stockettin Piiat romaanin ratkaisu pysyä yhdessä ajassa antaen äänen useammalle osapuolella, loi paljon rikkaamman lukukokemuksen. Erityisesti kaipasin kipeästi Robertin ääntä kuuluviin.

 ''What´s three down, Miss Isabelle?''
She fumbled to bring her readers back to her nose and peered at the puzzle she´d started. With a triumphant smile, she read the clue.
''It´s a seven-letter adjective for ´much adored: favorite.´ ''
''Uncle.''
''Uncle? That´s only five letters.''
''By ´Uncle,´ I mean I give up.''
''You can´t give up. You didn´t even try.''
''Trying to drive is what I´m trying to do.''
''Beloved''
''Beloved?''
''Yes. That´s the answer. Used in a sentence - Stevie Senior was your high school beloved.''
So much for the crossword puzzle book steering us away from uncomfortable topics.
s. 16

Calling Me Home on hieno ja helppolukuinen romaani, ja täytyy myöntää että Isabellen ja Robertin rakkaustarina sai palan kurkkuun. Eihän tämä mikään täydellisyyttä hipova teos ole, mutta kyllä se tällaisenaankin herättää paljon ajatuksia. Erityisen hauska yksityiskohta oli nykyajan Isabellen automatkalla tekemät sanaristikot. Ne olivat juuri sitä jotakin omaperäistä pientä asiaa, jota joskus jään kaipaamaan romaaneilta. Yhteenvetona Calling Me Home on koskettava romaani, vaikkakaan ei täysin Stockettin Piikojen veroinen.

Tähdet: * * * +

Muualla luettu: Nenä kirjassa, Kirjan jos toisenkin, Rakkaudesta kirjoihin, Kirjojen keskellä, Lumiomena, Kirjakirppu, Luettua, Le Masque Rouge ja Kirjainten virrassa