Kuolleet sielut - Nikolai Gogol

Kirjan nimi: Kuolleet sielut (Mjortvye dusi) 

Kirjoittaja: Nikolai Gogol, suomentanut Samuli Suomalainen

Lukija: Juha Uutela
Julkaisija: Saga Egmont

Julkaisuvuosi: 1842, suomennos 1882 ja äänikirja 2021

Kesto: 11h 48min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Tsaarinajan Venäjällä kaukana suurten kaupunkien humusta matkustaa kollegineuvos Tshitshikow. Metsissä hän matkustaa kieseillään ja uuteen maalaiskaupunkiin saapuessaan menee heti tervehdyskäynneille kaikkien silmäätekevien luokse. Tshitshikowilla on kyky saada toiset tuntemaan itsensä tärkeiksi ja siten hänet otetaan aina avosylin vastaan. Kutsuja illallisille riittää eikä pojallamme Tshitshikowilla ole huolen häivää.

 

Tshitshikowilla on kuitenkin eräs salainen missio matkoillaan. Hänen tavoitteensa on saada ostettua maaorjia. Eikä mitä tahansa maaoria vaan kuolleita sellaisia. Maanomistajillehan nämä ovat täyttä roskaa. He joutuvat maksamaan näistä kuolleista sieluista veroja, joten luulisi heidän olevan ikionnellisia Tshitshikowin ottaessa ne heidän vaivoiltaan. Hän kohtaakin jos jonkinlaista maanomistajaa, joista toiset pitävät Tshitshikowia suurena hyväntekijä, mutta toiset näkevät oivan mahdollisuuden tehdä kauppaa. Vaikka kauppakohde onkin epätavallinen niin kai silläkin jokin hinta on? Olihan tämä yksikin niin maanmainio seppä, että ei häntä nyt kuolleenakaan voi pilkkahintaan myydä! Kun huhut Tshitshikowin tekemisistä leviävät kaupungissa, lähtevät ne aivan laukalle. Kuka Tshitshikow oikeasti onkaan? Ja miksi hän ostelee kuolleita sieluja? Se selviä lukemalla tämän klassikkoromaanin.

 

Olin mieheni ystäväpiirin kanssa viettämässä iltaa, kun puhe kääntyi tähän Gogolin teokseen. Vaikka olenkin jonkin verran venäläisiä klassikoita lukenut kuten Tolstoita (tässä ja tässä), Dostojevskia (tässä, tässä ja tässä), Turgenevia, Pasternakia ja Bulgakovia, niin Gogolin tuotantoon en ollut lainkaan tutustunut. Näin tämä kirjahamsteri päättikin korjata tämän ammottavan aukon sivistyksestään ja tutustua Kuolleisiin sieluihin pikimmiten. Kuulostipa sen juonikin varsin kiehtovalta keskustelun pohjalta.

 

Gogol edustaa vanhempaa venäläistä klassikkokirjallisuutta. Siinä on paljon realismia, mutta sen lisäksi satiiri laulaa tsaarinajan ylimystölle, kauppiaille, pokkuroiville virkamiehille ja seurapiirirouville ja vaikka sun keille. En voinut olla hymähtelemättä huvittuneena kun kertoja, joka on siis varsin näkyvä kerronnassa, selitteli ummet ja lammet ihmisten kuvailun haasteista ja kuinka henkilöhahmot joutuvat nyt odottelemaan porstuassa, kun hän on nyt jäänyt tarinoimaan kyseisen uuden tuttavuuden historiikkia. Rakastin tuota kertojaääntä, joka sivalsi menemään lempeästi mutta tarkkanäköisesti. Voin vain kuvitella kuinka 1800-luvulla Gogol on varmasti kuohauttanut sivistyneistöä, sillä hän ei tunnu pitävän montaakaan asiaa pyhänä vaan satirisoi menemään nokkelalla kerronnallaan.

Ymmärrän tämän teoksen klassikkoasemaan nousun hyvin. Kuitenkin se ei noussut venäläisten klassikoideni parhaimmistoon. Tarinassa meni nimittäin hyvä tovi, että siitä sai otetta. Alkupuoliskon Tshitshikow tapaa vuorollaan eri maanomistajia ja joutuu erinäisempiin kommelluksiin. Jossain kohtaa sitä jo rupesi vähän uuvahtamaan tätäkö tämä koko teos on. Onneksi pian tuon tuntemuksen jälkeen tarinan rakenne muuttui, kun villit huhut Tshitshikowin henkilöstä ja hänen todellisista tarkoitusperistään pääsi liikkeelle. Lopussa vielä paljastattiin totuus Tshitshikowista, ja pakko sanoa, että sulavasta käytöksestään huolimatta en hänestä kauheasti välittänyt. Mutta eipä kertoja hänestä yritäkään kovin mukavaa kuvaa piirtää, ja itsetietoisesti toteaakin sen luultavasti ärsyttävän joitakin lukijoita. Ilmeisesti Gogolin oli tarkoitus kirjoittaa oma venäläinen vastineensa Danten Jumalalliselle näytelmälle, josta tämä olisi ollut helvetti ja seuraavissa osissa sitten olisi ollut parannuksen kokemista kiirastulessa. Nämä muut osat eivät kuitenkaan koskaan valmistuneet. Mielenkiintoista olisi ollut päästä lukemaan tuo kokonainen teossarja ja nähdä kehittyisikö Tshitshikow millaiseksi ihmiseksi sen myötä. 

 

Pakko myös todeta, kuinka hauska oli päästä kuulemaan tämä klassikko tuona 1800-luvun suomennoksena. Sanavalinnat olivat ihanan vanhahtavia ja siten oikein tunsi kuinka nyt historia havinoi ympärillä. Aina siis ei välttämättä ole tarve tehdä uusia suomennoksia. Näissä vanhoissakin on sitä ihanaa ajan patinaa.  Sitä oikeasti tuntee lukevansa klassikkoa.

Tähdet: 3.5 / 5

Muualla luettu: Tekstiluola, Luetut, lukemattomat, Amman lukuhetki, Sanojen keskellä, Kujerruksia, Kaiken voi lukea!, Kirjakepponen, Satun luetut, There´s no such thing as too many books, Ankin kirjablogi, Annelin kirjoissa ja Kirjavinkit

  

Kafron, soturi - Jarkko Piispanen

Kirjan nimi: Kafron, soturi

Sarja: Dinomaan tarinat #1

Kirjoittaja: Jarkko Piispanen

Kustantaja: Annorlunda

Julkaisuvuosi: 2024

Sivumäärä: 330

Mistä: Kirjastosta

 

 ' Niin näätä astui varuskunnan muurissa olevaan toimistoon ja ilmoitti haluavansa armeijaan. Pöydän takana istunut lajitoveri tarkisti pikaisesti Kafronin ruumiinrakenteen, otti sulkakynän ja päällystämättömälle paperille painetun lomakkeen ja aloitti kyselemisen. '

s. 13

 

Kafron on näätä, jota sapettaa. Sitä koitettiin huijata korttipelissä, ja nyt se on ottanut vakaaksi tavoitteekseen lopettaa moiset touhut koko kylässä. Sen vuoksi hän värväytyy armeijaan. Kahden vuoden koulutuksen jälkeen hän toivottavasti on vielä hengissä, ja valmiina lainvalvojana voi näyttää närhen munat moisille huijareille.

 

Soturien koulutus on pitkä ja raskas. Lajityypilliset toimintatavat pitää laittaa syrjään, jotta voi asua yhteistuvassa ja pitää näppinsä erossa saaliseläimistä kuten jäniksistä, joita myös koulutetaan kampuksella. Koulutus koostuu niin rankoista fyysisistä harjoitteista, vartiointitehtävistä kuin dinosaurusten hoidosta. Kafron tosin ei tule toimeen dinosaurusten kanssa ja siten se päätyy jalkavoimiin aseenaan miekka ja kilpi. Tappelemisessa se osoittautuukin yllättävän taitavaksi yksilöksi. Pian kylän päällikkökettu ilmaisee halunsa lähteä sotimaan. Sotatantereella Kafroninkin kyvyt joutuvat koetukselle. Onnistuvatko kyläpäällikön suuruudenhullut tavoitteet? 

 

' Naman kääntyi ja antoi tallinovella seisoville jäniksille käskyn hakea ensimmäiset dinosaurukset ulos. Ristihuulet taluttivat pihaan kahdeksan triceratopsia. Useimpia alokkaita pelotti hirmuliskojen valtava koko. Triceratopsit olivat kuitenkin rauhallisia ja antoivat alokkaiden haistella itseään.

- Miten me edes pääsemme noiden selkään?, yksi alokkaista kysyi.

- Kohta opitte. Te, joilla on ollut triceratops, valitkaa ratsunne. Älkää tarratko kynsillänne, kun nousette; voitte jäädä jalan alle, eikä silloin edes välskäri voisi auttaa teitä, kun murskaannutte littanoiksi kuin kivet. '

s. 41-42

 

Heti alkuun mainittakoon, että mikäli jossakin tarinassa on lohikäärmeitä, dinosauruksia tai muita siistejä olioita niin minun sisäinen fanityttöni kuoriutuu esiin. Kun kirjailija siis mainosti teoksen sisältävän jopa dinosauruksilla ratsastamista, niin tämä tyttönenhän kipitti välittömästi kirjastoon etsimään teoksen käsiinsä. Suustani tosin pääsi pieni pahus siinä kohtaa kun tarinassa selvisi, että Kafron olikin täysi tumpelo dinosaurusten kanssa ja siten koulutus ei keskittynytkään niihin vaan perinteisempiin taistelutaitoihin miekalla ja kilvellä. Näin mainostuksesta huolimatta dinosaurukset jäivät enempi mausteeksi, joita oli kyllä ripoteltu pitkin tarinaa, mutta keskiöön ne eivät nousseet. Toisaalta onhan kyseessä sarja, joten ken tietää ehkä seuraavissa osissa päästäisiin enempi puuhailemaan dinojenkin kanssa. Nytkin jo sisälläni läikähti innostus aina kun jokin dinosaurus mainittiin osana tarinaa, vaikka vain ohimennen :D

 

Piispasen luoma fantasiamaailma on nimittäin varsin kiinnostava. Siinä metsäneläinten yhdyskunnat asuvat kylissä, ja onpa joku joskus kuullut peräti kaupungeistakin. Samaan aikaan niiden lajityypilliset toimintatavat on kuitenkin säilytetty eli kylänraitin ulkopuolella on heillä metsässä omat reviirit, saalistetaan, nuollaan haavoja puhtaiksi jne. Taitavasti kirjailija on onnistunut upottamaan koko yhteiskunnan toimintaan noita eläinten ominaispiirteitä. Lopussa olikin useita sivuja viitteitä, joissa syvennettiin Dinomaata sen toimintaperusteita, maantietoa, kieltä ja paljon muuta. Paljon ajatusta tämän maailman luontiin on siis laitettu. Kartta sieltä tosin vielä puuttui, sillä ainakin tämä lukija tykkää vilkuilla moisia erityisesti fantasiakirjallisuutta lukiessaan.

 

Kafron, soturi on varsinaisesti nuortenkirja. Voisinkin hyvin kuvitella, että erityisesti nuoret pojat olisivat aivan innoissaan lukemassa sotivista eläimistä ja dinosauruksista. Tunnepuolihan jäi tässä varsin olemattomaksi. Kerrontaratkaisuna oli valittu enempi vain tapahtumia selittävä kuin päähenkilön nahkoihin ja ajatuksiin pääseminen. Itse jäinkin kaipaamaan sitä, että olisin päässyt näkemään Kafronin päähän ja kokemaan hänen kauttaan kaiken yleisen selostuksen sijaan, mutta enempi toimintaan keskittyneille tämä turhat hempeilyt syrjään jättävä kerronta varmasti sopii.

 

Harvemmin kommentoin teosten kansikuvia sen enempää, mutta nyt on kuitenkin pakko kirjoittaa siitä lyhyesti. Kyllä, onhan siinä soturi ja siten se kuvastaa jollain tapaa kirjan aihetta, mutta samalla se ei kyllä tuo oikeuksiinsa Piispasen maailman rikkautta. Missä ovat nuo nisäkkäät? Entä dinosaurukset? Eiväthän nisäkkäät edes käyttäneet haarniskaa sotiessaan eikä maailmassa ollut ihmisiä, joten mistä tuo kuva tulee? Osa potentiaalisista kiinnostuneista lukijoista voidaankin menettää, jos kansi ei vastaa sisältöä. Voin nimittäin kuvitella, että tällaiselle Dinomaan kaltaiselle eläinfantasialle olisi kyllä kysyntää. Toivotaan siis, että kohderyhmä löytää teoksen luo.

 

Tähdet: 3 / 5

 

Bhagavadgita

Kirjan nimi: Bhagavadgita (Bhagavadgita)

Suomentanut: Mari Jyväsjärvi

Kustantaja: Basam Books

Julkaisuvuosi: 400 - 100 eaa, suomennos 2008

Sivumäärä: 188

Mistä: Kirjastosta

 

Bhagavadgita on osa hindujen pyhiä kirjoituksia Mahabharataa. Siinä kuvaillaan hetkeä ennen suurta Kauravan kahden sukuhaaran välistä sotaa. Juuri kun armeijat ovat ottamassa yhteen suuri sotasankari prinssi Arjuna pysäyttää sotavaununsa ja kyseenalaistaa toimiensa oikeudenmukaisuuden. Nouseehan suku sukua vastaan. Hänen ajurinsa ja ystävänsä Krishna kääntyy kuitenkin Arjunan puoleen. Tästä alkaa filosofinen keskustelu muun muassa karmasta, toiminnasta ja korkeammasta tiedosta. Krishna paljastaa näissä opetuksissaan olevansa oikeasti jumala, josta kaikki on lähtöisin ja jonka oppeja seuraamalla voi kokea todellisen vapautuksen. 

 

' Kun hän ei ole kiintynyt ulkoisiin aistimuksiin,

hän löytää onnen, joka piilee hänen omassa sisimmässään.

Joka joogan avulla on liittänyt sielunsa brahmaniin

saa maistaa kuihtumatonta onnea.  '

s. 84 

Mieheni luki Bhagavadgitaa ja koska itsekin joogaan ja olen kiinnostunut harjoittamaan tietoista läsnäoloa, halusin myös saada nämä hindulaisen pyhien kirjoitusten opetukset omaan tietoisuuteeni. Sivumäärällähän tätä osaa ei ole pilattu, joten tämä oli varsin helppo sukellus noihin oppeihin. Sanskritin kielestä teoksen suomentanut Intian uskontojen tutkija Mari Jyväsjärven pitkässä esipuheessa annettiinkin tälle raamit. Mihin Bahavadgita sijoittuu Mahabharatan pyhissä teksteissä, mikä on sen konteksti, kuinka siinä kuvattu sana jooga ei aivan vastaa nykyistä fyysistä harjoitetta ja muita tulkintaa auttavia seikkoja. Tämä oli mukava lisä, sillä en ollut aloittaessa perehtynyt yhtään näihin intialaisiin teksteihin, mutta myös ilman sitä olisi pärjännyt. 

 

Yllättäen Bhagavadgita oli varsin sujuvaa ja kauniisti soljuvaa runollista tekstiä. Se piti otteessaan heti alusta lähtien ja puhutteli ainakin tätä lukijaa. Kuinka pitäisi päästää irti lopputulosten tavoittelusta ja sen sijaan ottaa vastaan toimintojen seuraukset tyynenä toivat ne sitten iloa tai murhetta. Ei tavoitella kiihkolla itselle vaurautta tai asemaa eikä myöskään sameuden laiskoissa vesissä soutaa eteenpäin elämässä. Sen sijaan tavoitella selkeyttä toimintaan. Tavoitella kohti jumalallista Krishnaa, joka on kaikkea elollista yhdistävä Henki. Kaikki ovat osa ykseyttä. Ja kierrosta voi vapautua löytämällä sisäisen rauhan ja antaa selkeyden ohjata toimintansa takertumatta lopputulemaan. 

 

Koin Bhagavadgitan opetuksen varsin lohdullisina. Olen ollut koko ikäni hyvin helposti ahdistuva ja stressaava ihminen, mutta olen viime vuosina pyrkinyt löytämään enempi tuota sisäistä rauhaa. Lukemalla tällaisia teoksia saan sitä kaipaamaani vahvistusta tällä polulla. Ei ihme, että esimerkiksi Nelson Mandela on puhunut tämän teoksen olleen hänelle hyvinkin tärkeä tukipilari. Pienestä sivumäärästä huolimatta Bhagavadgitassa oli niin paljon sisältöä, että tämä pitäisi varmaan hankkia omaan hyllyyn. Näihin oppeihin haluan ehdottomasti palata vielä uudestaan. 

 

Tähdet: 4.5 / 5

 

Muualla luettu: Posin kautta    

 

Kaikki taivaan sini - Mélissa Da Costa

Kirjan nimi: Kaikki taivaan sini (Tout le bleu du ciel) 

Kirjoittaja: Mélissa Da Costa, suomentanut Saana Rusi

Lukija: Joonas Kaukoranta
Julkaisija: Tammi

Julkaisuvuosi: 2019, suomennos ja äänikirja 2024

Kesto: 22h 37min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Émile on parantumattomasti sairas. Vaikka hän on vain 26-vuotias, ovat hänen aivonsa vääjäämättömällä surkastumisen tiellä. Harvinainen nuoruusiän Alzheimer on viemässä hänet hautaan. Lääkärit ovat antaneet hänelle vain maksimissaan kaksi vuotta elinaikaa. Émile ei halua jäädä viimeisiksi hetkikseen sairaalasänkyyn tutkittavaksi ja läheistensä säälinkohteeksi. Hän oli nuorempana haaveillut lähtemisestä reissaamaan ympäri Ranskaa matkailuautolla. Ja nyt hän on päättänyt toteuttaa tuon irtioton.

 

Émile laittaa ilmoituksen nettiin, jossa etsii itselleen matkaseuralaista viimeiseen suureen seikkailuun. Yllättäen hänen ilmoitukseensa tulee vastaus. Kolmeakymmentä lähestyvä Joanne on valmis lähtemään matkaan hänen kanssaan. Tämä mustiin muodottomiin kaapuihin ja lierihattuun pukeutunut pieni nainen ei aivan vastaa Émilen ajatusta matkakumppanista, sillä eihän hiljaista Joannea tunnu edes kiinnostavan minne he ovat menossa. Yhdessä he silti lähtevät tienpäälle matkailuvaunulla näkemään upeita maisemia ja kauniin maalauksellisia ranskalaisia kyliä. He kohtaavat lämpimiä ihmisiä. Hiljalleen Joannenkin muurit rupeavat sortumaan. Taustalla painaa kuitenkin vääjäämättä Émilen yhä heikkenevä muisti ja kunto.

 

Sain suosituksen tähän kauniiseen teokseen siskoltani ja olipa tämän arvio äänikirjapalvelussakin peräti 4.5 (1,9 k ääntä) eli varsin suositusta teoksesta on kyse. Luonnollisesti odotukseni olivatkin sitten kohonneet ehkä hiukan liiankin korkealle. Odotin ja odotin nimittäin milloin tarina lähtisi viimein rullaamaan, sillä teoksen alkupuolisko tuntui junnaavan paikallaan Émilen muistellessa entistä heilaansa, jonka kanssa oli tullut ero. Vuoroin hän syytti Lauraa ja vuoroin itseään. Ja pakko sanoa, että itselläni nousi ihan niskakarvat pystyyn tuosta Laurasta. En pitänyt hänestä lainkaan, ja mielestäni oli vain hyvä, että Émile pääsi hänestä eroon. Oikeastaan en olisi jaksanut kuulla koko tyypistä. Tiivistämistä olisi siis voinut tehdä ja rankalla kädellä.

Tahmean alun jälkeen tarina rupesi kuitenkin vetämään. Émilen muisteluiden sijasta painopiste rupesi siirtymään yhä enempi hänen sairautensa pahenemiseen ja ilmenemismuotoihin. Tällöin Joanne alkoi nousemaan enempi ääneen, ja hänen kauttaan seurattiin tätä muutosta. Taitavasti ja aidontuntuisesti Da Costa kuvaakin Émilen muistin haparoitumista ja yhä tiheneviä katkoskohtauksia. Sen myös ymmärtää, miksi hän halusi elää eikä jäädä sairaalasänkyyn makaamaan. Vaikka tämä vaatikin hänen seuralaiseltaan paljon enemmän kuin Émile luultavasti tajusikaan. Myös Joannen omaa tarinaa ruvettiin kerimään auki ja se kosketti syvältä. Ylipäätänsä pidin mietelauseita ja meditointia harrastavasta syvällisemmästä Joannesta enempi kuin Émilen paikoin jopa lapsellisen ivallisesta ylenkatseesta. Tietysti tämä oli Émilellekin suuri henkisen kasvun matka, joten eipä se lähtötila voinut kovin valaistunut kai ollakaan.

Tästä teoksesta ei myöskään voi kirjoittaa mainitsematta sen postikorttimaisen upeita maisemia. Tämä teos oli kuin matkaopas, josta poimia upeimmat vaelluskohteet ja kauniit pikku kylät. Itselleni tuli myös kauhea hinku päästä tuonne laguuniin näkemään flamingolaumat. Koin myös hyvin kiehtovana ekokylän, jossa kasvatettiin permakulttuurin mukaisesti omat kasvit. Onhan mieheni selittänyt tuosta viljelymetodista minullekin useasti. 

 

Kokonaisuutena Kaikki taivaan sini oli siis lopulta hyvinkin koskettava teos. Silti sillä kesti liian kauan päästä varsinaiseen asiaansa. Hiukan suuremmallakin typistämisellä alkupäässä tämä olisi ollut aivan loistava. Nyt vasta loppupuolella tarinan lempeä ja lämminsydäminen aiheiden käsittely teki minuun vaikutuksen. Da Costa oli myös vaikeassa paikassa, sillä olin juuri tätä ennen kuunnellut Tommi Kinnusen todella voimallisen Kaarnan. Kielellisesti tai intensiteetiltään Da Costa ei päässyt lähellekään Kinnusta ja varmaan se myös vaikutti alun kokemuksiini. Kaikki taivaan sini on nimittäin raskaista aiheistaan huolimatta feelgood-genren teos eikä pyrikään samalaiseen ravistelemaan tunnemyrskyyn. Eikä sen tarvitsekaan. Ihanaa, että vaikeitakin aiheita voidaan käsitellä näin lempeästi ja sydämellisesti. Aikamoinen suuri seikkailu se olikin.

 

Tähdet: 3.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirjat kertovat, Kirjasähkökäyrä, Kirjarouvan elämää ja Anun ihmeelliset matkat     

Kaarna - Tommi Kinnunen

Kirjan nimi: Kaarna 

Kirjoittaja: Tommi Kinnunen

Lukija: Eija Ahvo
Julkaisija: Wsoy

Julkaisuvuosi: 2024

Kesto: 5h 2min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Laina makaa sairaalan sängyssä. On hänen viimeiset hetkensä. Hänen kasvattamastaan kolmesta lapsesta Martti oli ainut joka oli jäänyt äidin kanssa pohjoiseen. Siellä hän oli katsonut parhaansa mukaan tämän perään. Bensan hinnalla tarjonnut aurauskilpailutuksessa, jotta varmasti tiet olisivat hyvin hoidetut äidin luokse. Nyt pohjoiseen tulevat myös kaksoset Eeva ja Marja. Kaksikko, joiden seurassa Martti on aina tuntenut itsensä jakojäännökseksi. Kaksoset, jotka ovat tomuttaneet pohjoisen jaloistaan jo aikapäiviä sitten. Siitä on jo vuosia, kun heitä on viimeksi nähty kotikonnuilla. Äiti heidät työnsi pois. Mahdollisimman kauas.

 

On tilinpäätöksen aika. Lapset muistelevat äitiään, joka ei ollut lempeä ja lämmin. Äiti saattoi saada raivokohtauksia ihan yhtäkkiä tai mennä muuten tolaltaan. Koskaan ei voinut tietää... Martin suhde on ollut lämpimin. Kaksoset puolestaan ovat jo mielessään haudanneen äidin. Mutta miksi Lainasta oli tullut tuollainen? Pala palalta mennään ajassa taaksepäin. Sodan aikaan on nimittäin tapahtunut jotakin, mikä on rikkonut Lainan lopullisesti. Koska naiset eivät olleet rintamalla, heidän traumojaan ei koskaan tunnistettu. Laina kantaa omaa mustaa möykkyä sisällään. Rakentaa ympärilleen paksun kaikelta suojaavan kaarnan. Aivan yksin. Koko elämänsä.

 

Huh minkälaisen matkan Kinnunen tarjosikaan tässä teoksessa. Vaikka sivumäärältään se on varsin tiivis niin sisällöltään kaikkea muuta! Tämä teos oli alusta loppuun niin vahvaa kerrontaa, että sydän oli pakahtua. Voi Laina! Siinä missä sotaveteraanit kokoontuivat yhteen ryypiskelemään ja kertomaan traumaattisista hetkistään, naisen oli pidettävä suu supussa. Eiväthän he olleet kokeneet sodan kauhuja. Voi kuinka väärässä silloin oltiinkaan! Kyyneleet olivat nousta silmiini. Niin vahvasti tämä Lainan tarina minua kosketti. Kaikesta huolimatta hän oli vahva nainen. Hän teki sen minkä pystyi selviytyäkseen ja huolehtiakseen lapsistaan. Vaikka trauman pyrskähdykset pintaan tuhosivat senkin. Asioita ei voi painaa villaisella ja unohtaa. Ne pakottautuvat esiin ja syöksevät syövyttävän mustuutensa ulos jos se ei löydä muuta tapaa tulla kuulluksi. Ja näin kierre on valmis. Seuraava sukupolvi saa oman osansa käsittelemättömästä. Ei pysty ymmärtämään. Syntyy omat uudet kaunansa.

Kinnusen kerronta oli yksinkertaisesti upeaa. Aihe oli raskas, mutta kerrontaratkaisu kevensi sitä juuri sopivasti, jotta sen pystyi käsittelemään. Tarinassa aloitetaan 2000-luvulta, josta taaksepäin lähdetään avaamaan Lainan tarinaa aina kohti noita 40-luvun sotatapahtumia. Näiden muisteluiden välissä vuorottelivat lyhyemmät jaksot hänen nykyajan lastensa touhuista, kun he muistelevat äitiään, hoitavat hautajaisjärjestelyjä ja käyvät lapsuudenkodillaan. Näin Lainan tarina avautui nerokkaasti ensin jälkiseuraamuksista kohti itse tapahtumaa, mutta samalla välissä oli hengähdystaukoja, kun palattiin jo kuusikymppisten sisarusten dynamiikkoihin. Vaikka Lainan tarina olikin rankka, niin Kinnusen kieli puolestaan oli hiotun kaunista ja luontoa oli hienosti hyödynnetty osana kerrontaa. En ollut ennen lukenut Kinnusta, mutta nyt ymmärrän miksi hänen teoksiaan on usein ollut ehdolla kaunokirjallisuuden Finlandiaan. Näin taidokkaalle proosalle sen mieluusti soisi. Ehkä tällä kertaa olisi viimein hänen vuotensa? Minä ainakin haluan ehdottomasti lukea vielä paljon lisää hänen laadukkaita tuotoksiaan. 

Tähdet: 4.5 / 5

Muualla luettu: Tuijata, Kirjaluotsi, Ja taas kirja kädessä, Kirjat kertovat, Kirjasähkökäyrä, Kirja hyllyssä, Kirjakaapin avain, Kirjarouvan elämää, Kulttuuri kukoistaa ja Kirjavinkit

 

Valkoinen kirja - Han Kang

Kirjan nimi: Valkoinen kirja (Huin) 

Kirjoittaja: Han Kang, suomentanut Taru Salminen

Lukija: Elsa Saisio
Julkaisija: Gummerus

Julkaisuvuosi: 2016, suomennos ja äänikirja 2021

Kesto: 1h 33min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Valkoinen. Tuo väri kuin kapalossa, johon vastasyntynyt pienokainen kiedotaan. Niin myös vuosia sitten kertojan isosisko. Valkoinen kuin maito, jonka ensipisaroita tuo pienokainen latkii. Myös vauvan kaunis riisikakun värinen iho on hohtanut valkeuttaan. Vauva ei kuitenkaan jaksa hengittää muutamaa tuntia pidempään. Tämä on kertojan ylistyslaulu ja surutarina siskolle, jota hän ei koskaan päässyt tapaamaan, mutta joka silti eli osana heidän perhettään. Niin pieni vauva ei osannut vielä puhua, mutta ehkä valkoinen väri on tapa saada häneen yhteys. Luku luvulta kertoja kerii auki erilaisia valkoisia asioita ja muistojen kietoumia lumesta, kuurasta, siivistä, pitsiverhoista, suolasta... Kaikesta mikä koskettaa. Rakkaudentunnustuksena siskolleen.

 

Kun korealainen Han Kang voitti Nobelin, päätin luonnollisesti tutustua, minkälaisesta kirjallisuudesta oli kyse. Olin ensin ajatellut tutustua hänen Vegetaristi teokseensa, mutta sitten rupesin kuulemaan liikaa kommentteja sen brutaaliudesta ja inhorealistisista piirteistä. Olen varsin herkkä, joten se ei kuulostanut ollenkaan minulle sopivalta teokselta. Onneksi äänikirjapalvelusta (koska kirjastossa oli jo aikamoiset jonot muotoutuneet) löytyi häneltä myös tämä toinen teos, joka puolestaan kuulosti surullisen kauniilta. Pituuttakin tällä oli enempi vain yhden novellin verran. Ei siis muuta kuin kuulokkeet korville ja ottamaan selvää, minkälainen kirjailija voiton tänä vuonna vei.

 

Valkoinen kirja on kokonaisuutena varsin koskettava ja herkkä teos. Se koostuu lyhyistä, vain noin minuutin mittaisista tuokiokuvista, luonnehdinnoista erilaisista valkoisista asioista. Monet näistä liittyivät menehtyneeseen siskoon, mutta myös lumen eri olomuotoihin sekä yllättäen kokemuksiin nimettömästä eurooppalaisesta kaupungista. Aluksi olin lumoutunut tästä teoksesta. Kuinka herkkää kerronta, joka on onnistunut vangitsemaan niin vähällä niin paljon tunnetta sisäänsä. Jossain kohtaa koin kuitenkin pienoisen ähkyn. Tämä on teos, joka olisi ehkä pitänyt kokea lukemalla muutaman valkoisen kappaleen kerrallaan eikä posottaen alusta loppuun kerralla ja vieläpä kuunnellen. Puolessavälissä rupesin nimittäin huomaamaan, että ajatukseni lähtivät harhailemaan. Sisko jäi hetkeksi taka-alalle ja erilaiset lumi ja kaupunki kuvaukset eivät sykähdyttäneet samalla tavoin. Lopussa kun palattiin taas enempi kuolleeseen siskoon liittyviin osioihin, niin Kang sai taas sydämeni läpättämään liikutuksesta. 

 

Lukukokemukseni oli siis hiukan vaihteleva. Oli vahvoja tunteita, mutta myös keskittymisen herpaantumista. Ilmeisesti Kang on kuitenkin varsin monitaitoinen kirjailija, sillä tämän kuunneltua on vaikea edes kuvitella tällaisen herkän kerronnan sijasta Vegetaristin kaltaista brutaaliutta. Ehkä Kang on osannut kuvailla tuon surun ja rakkauden kietoutumisen niin taidokkaasti tässä, koska kyseessä on osin omaelämänkerrallinen teos. Hän siis tietää mistä kirjoittaa. Tämän jälkeen minulle jäi kyllä halu tutustua enempikin Kangin tuotantoon, mutta katsotaan uskaltaudunko kuitenkaan tuohon Vegetaristiin. 

 

Tähdet: 3.5 / 5

 

Muualla luettu: Tarukirja, Jokken kirjanurkka, Mitä luimme kerran, Tuijata, Sivumerkkejä, Luetut, lukemattomat, Kirjakaapin kummitus, Kirjareppu, Kirjojen maa, Kirjanmerkkinä lentolippu, Kirja vieköön!, Kirjaluotsi, Kirjakko ruispellossa, Kirjakimara, Ankin kirjablogi ja Kirjavinkit     

Tikapuut - Jevhenija Kuznjetsova

Kirjan nimi: Tikapuut (Drabyna)

Kirjoittaja: Jevhenija Kuznjetsova, suomentanut Eero Balk

Kustantaja: Aula & co

Julkaisuvuosi: 2023, suomennos 2024

Sivumäärä: 203

Mistä: Arvostelukappale

 

' Kolme päivää sen jälkeen kun Tolik oli tullut omilla avaimillaan taloon, istuutunut vanhalle sohvalle, jonka kultakirjailluissa tyynyissä oli vihreät tupsut, ja katsellut seinällä riippuvaa paimenidylliä hevosineen, alkoi sota. Ja jo viidentenä päivänä hän haki rajaltaan äidin, sisaren, enon, Hryhorivnan ja Polinan. '

s. 16

 

Tolik on ukrainalainen nuorukainen, joka on muuttanut töiden perässä Espanjaan ja ostanut oman talon. Talon, josta hän aikoo remontoida oman poikamiesboksinsa älylamppuineen ja flippereineen. Parasta kaikesta on, että Espanja on tuhansien kilometrien päässä Ukrainasta ja hänen perheestään. Erityisesti äidistä, joka on aina tuppautumassa hänen elämäänsä. 

 

Sitten kuitenkin syttyy sota. Ja yhtäkkiä Tolik löytääkin talonsa täydeltä sukulaisia joista oli halunnut eroon. Paikalle pelmahtavat äiti ja äidin taiteilijasisko Hryhorivna, jalkansa diabetekselle menettänyt isoeno Anatoli, sisko Irusja ja tämän synkkämielinen ystävä Polina, unohtamatta kahta kissaa (anoppi ja miniä) sekä alati räksyttävää koiraa. Heihei flipperi ja remontit ja tervetuloa säilykkeiden tuotantolinjasto ja joka paikkaan nenänsä tunkevat sukulaiset. Tolik koittaa elää elämäänsä, mutta kuinka tehdä töitä tässä kaakattavassa kaaoksessa. Lopulta hän päätyy hankkimaan tikapuut, jotta voi kiivetä omaan huoneeseensa törmäämättä muihin. Tämä ei ollut laisinkaan se mitä hän oli suunnitellut ostaessaan oman talonsa. Ja taustalla jyllää tiedot Ukrainan sodan pommituksista.

 

' Tolik katsoi näitä kauniita ihmisiä, taivaanrantaa ja heidän yllään huojuvia lyhtyjen valaisemia eteläisten mäntyjen latvoja. Hän ei voinut uskoa, että samaan aikaan Ukrainassa räjähdysaallot rikkoivat ikkunoita, ihmisiä kuoli sadoittain ja tuhansittain, ja eniten häntä ärsyttivät häävieraat, sillä heillä oli kaikki hyvin. Heitä vaivasivat tavalliset asiat, kuten naapuririidat, pienet palkat ja deadlinet. Hän ajatteli toivorikkaana, että kutsuttujen joukossa olisi edes yksi, esimerkiksi syyrialainen, jolla olisi joskus ollut yhtä tympeä olo kuin hänellä nyt. '

s. 80 

 

Heti alkuun todettakoon, että minä ja Kuznjetsovan romaani emme oikein kohdanneet toisiamme. Vaikka takakannessa tätä tituleerattiin lämminhenkiseksi kertomukseksi, niin koin tämän silti varsin painostavana. Sota on aihe josta on haastava kirjoittaa lempeästi. Varsinkin kun kyseinen sota on paraikaan meneillään ja kirjailija itse on maasta kotoisin. Henkilöiden ahdistus kotimaan tilannetta kohtaan oli nimittäin varsin kouriintuntuvaa. Synkkämielisyys, katkeruus ja jopa tietty vihamielisyys seurasi heitä kaikessa.  Putinin vainoja paenneet venäläiset nähtiin myös vihollisina. Putin ei nimittäin ollut se ongelma vaan venäläiset. Itselle tällainen koko kansan leimaaminen myös iski hiukan ikävästi silmään. Eihän koko kansaa voi tuomita johtajansa toimista. 

 

Ei tämä teos toki kokonaan synkistelyä ollut. Teoksessa oli paljon hauskoja sattumuksia ja kommelluksia joita tapahtuu suvun tömähtäessä paikalle. Äiti kauhistelee pojan lenkkejä ja kahvinkulutusta. Kuka puolestaan haluaa kasvattaa suihkulähteessä tomaatteja, ja onhan se aika surkuhupaisaa, että aikuinen mies luikkii omaan taloonsa tikapuita pitkin salaa. Iso osa tästä keventävästä huumorista ei kuitenkaan iskenyt minun nauruhermooni. Onhan tämä toki sotakirjallisuutta sieltä kevyemmästä päästä, mutta hyvin herkkänä ihmisenä vaikutuin aivan liikaa tuosta pinnan alla muhivasta ahdistuksesta. Kuznjetsova oli myös haastavassa paikassa, sillä luin juuri tätä ennen Vehka Kurjenmiekan todella upeakielisen ja tunnelmallisen Talventaiton. Siihen verrattuna Tikapuiden kieli jäi puisevaksi. Tässä teoksessa oli toki potentiaalia ja varmasti se löytää itselleen sopivat lukijat. Me emme vain kohdanneet tällä kertaa.

 

Tähdet: 2 / 5

 

Muualla luettu: Kirjaluotsi, Kotona kirjassa, Ankin kirjablogi, Kirjarouvan elämää, Tuulevin lukublogi ja Anun ihmeelliset matkat  

 

Harlem Shuffle - Colson Whitehead

Kirjan nimi: Harlem Suffle (Harlem Shuffle) 

Sarja: Harlem #1

Kirjoittaja: Colson Whitehead, suomentanut Markku Päkkilä

Lukija: Setumo Bodibe
Julkaisija: Otava

Julkaisuvuosi: 2021, suomennos ja äänikirja 2022

Kesto: 15h 10min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Elämä 1960-luvun Harlemissa ei ole helppoa. Harlem on mustien kaupunginosa New Yorkissa ja siellä rikollisuus oli monille kuin toinen karva. Myös Ray Carney on rikollisesta suvusta. Hänen isänsä on ollut tunnettu tekijä, mutta poika koittaa pysyä erossa hämärähommista. Hän pitää huonekaluliikettä ja myy sohvia. Jos hänen hulttioserkkunsa Freddie joskus tuo jonkun television tai radion myyntiin, ei hän kuitenkaan kysele sen alkuperää. Kaidalla tiellä pysyminen ei ole helppoa.

Sitten Freddie tulee sotkeutuneeksi isompikenkäisten suunnitelmiin. Heidän suunnitelmansa on ryöstää entisen Harlemilaisen loistohotellin kassakaapit. Freddie koitta houkutella Carneyta mukaan keikkaan saaliin luukuttajaksi, mutta Carney kieltäytyy. Sitä vastausta Freddie ei kuitenkaan vie koskaan eteenpäin, ja pian ryöstöjoukkio ja saaliiksi saadut korut ovatkin Carneyn huonekaluliikkeen toimistossa. Kaikki ei suju suunnitelmien mukaan ja myös toisten rikollispomojen kengille on tultu astuttua. Carney joutuu ikävään välikäteen, mutta jotenkin tästä serkun järjestämästä kiipelistä pitää koittaa selviytyä. Lopulta Carneyn rajat laillisen ja laittoman toiminnan välillä rupeavat yhä enempi hämärtymään. Ja kaiken taustalla seurataan 60-luvun kuohuavaa Harlemia.

 

Tämä on teos, johon en olisi varmaankaan tullut tarttuneeksi ilman kirjaston lukupiiriä. Näin jälkikäteen olen kuitenkin todella iloinen tästä tuttavuudesta. Kuka olisi uskonut, että 60-luvun Harlemin rikollispiireistä onnistuttaisiin kirjoittamaan todella taidokasta proosaa, mutta samalla ylläpitäen tekstissä jännitteen. Whiteheadin kerronta on monipolvista ja kuunnellessa piti pysyä tarkkana ettei putoa kyydistä, sillä niin sulavasti nykyisyys ja sitä valottavat takaumat soljuivat näillä sivuilla. Henkilöistä löytyi syvyyttä ja rankoista aiheista huolimatta dialogeista löytyi keventävää huumoria. Teksti oli yksinkertaisesti taidokasta.

 

Aihepiiriltäänkin tämä oli yllättävän rikas teos. Rasismia ja rotusortoa. Rikollisuutta. Samalla kuitenkin myös tarina perheestä ja sen monimutkaisista ihmissuhteista. Kuinka Carney yritti pysyä kaidalla tiellä, mutta elinympäristö veti vääjäämättä osaksi rikollisuutta. Ilmeisesti 60-luvun Harlem oli varsin köyhää aluetta, jossa rikollisuus rehotti. Suojelurahoja kerättiin, ryöstösaaliita välitettiin ja parasta oli myös tietää minne ruumiita voi dumpata tarvittaessa. Aikamoinen veijariromaanihan tästä kehkeytyy. Ja kaiken taustalla sykkii värikäs Harlem.

 

Harlem Suffle koostui kolmesta osiosta, jotka sijoittuivat muutaman vuoden välein toisistaan. Samalla Carneyn tarinoiden taustoilla kulki myös New Yorkin mustien historia. Kuinka heidän oli turha lähteä Harlemia etäämmäs asioimaan, sillä valkoisten kaupoissa heitä ei kuitenkaan suostuttu palvelemaan. Carneyn vaimo taas työskentelee Black Star matkatoimistossa, joka etsii mustalle väestölle turvallisia hotelleja ja matkareittejä Yhdysvalloista. Muuten voi käydä kalpaten tai jopa hengenlähtö olla lähellä. Mustilla oli myös omat hyväveliverkostonsa, mutta tuonne klubille vaadittiin silti paperipussia vaaleampaa ihonväriä ja hyvää sukutaustaa. Asioita, joita Carneyn apella oli, mutta hänellä ei. Vastikään lukemassani Britt Bennetin Mikä meidät erottaa kirjassa kävi myös ilmi tuo vaalean ihonvärin tuoman hierarkkisuus mustien kesken, mikä oli minulle uutta. Esiin nousi myös kuinka valkoinen poliisi ampui nuoren aseettoman Harlemilais-pojan, mikä sytytti valtaisat rotumellakat. Eipä tästä kauas olla päästy, kun vertaa nykyajan Black Lives Matter-liikkeen syntyyn. Tämä teos oli todella mielenkiintoinen ikkuna 60-luvun Harlemiin. Hyvin erilaisista lähtökohdista ihmiset ponnistavat elämään elämäänsä.

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muualla luettua: Kirjaluotsi, Mustelmiinan mietteitä, Donna mobilen kirjat, Kirjojen kuisketta, Mummo matkalla, Kirjarouvan elämää, Sivumerkkejä, Kirjasähkökäyrä ja Kirjavinkit   

 

Talventaitto - Vehka Kurjenmiekka

Kirjan nimi: Talventaitto

Sarja: Merenkehrä #2
Kirjailija: Vehka Kurjenmiekka
Kustantaja: Aula & co

Julkaisuvuosi: 2024

Sivumäärä: 310

Mistä: Kirjastosta

 

' Suru, jota tunnen, on määrätöntä ja merenpainavaa. En toivonut tätä sinulle, talvi sanoo.

Ei minua haittaa kuolla, lohdutan. Kun sinäkin tulit lopulta.

Talvi silittää hiuksiani. En minä sitä, se sanoo. Vaan tulevaa. En näe toisia sinun jälkeesi. Sinä olet viimeinen. '

s. 17

 

Kauan sitten ennen Kellopelisydämen tapahtumia Maailmanhaavojen lähellä Vuolasvirrassa eletään yhdessä luonnon kanssa. Heidän elämänsä on jaksottunut neljään vuodenaikaan. Jotkut ihmiset myös kantavat sisällään omaa kesäänsä tai talveaan. He ovat valittuja kesänkaatajia ja talventaittajia. Ihmisiä, joiden sisällä asuu vuodenaikojen tuomaa vanhaa taikuutta. Viidentoista vanhana Kaiho on kiivennyt vuorelle noutamaan oman talvensa uhmaten pakkasta ja tuiskua. Alati on puolestaan elänyt juonikkaan kesänsä kanssa koko ikänsä. Muuttuen aina kesän valitseman kohteen mukaiseksi. 

 

Joka vuosi valitaan yksi kesänkaataja ja talventaittaja kannattelemaan kyseistä vuodenkiertoa. He kulkevat läpi neljän siirtymärituaalin: Keväänkutsun jäätanssin, Kesänkaadon kokkojuhlat, Syksynsaarron saalistuksen ja Talventaiton uhrauksen. Maailman järjestys on kuitenkin säröillä. Sen haavoista valuu kaiken nielevää pimeyttä. Yhä useammin valitut kesänkaatajat ja talventaittajat eivät selviä hengissä vuodenkierrostaan. 

 

Tänä vuonna vuodenkiertoa kannattelemaan on valittu Kaiho ja Alati. Heidän yhteiselonsa syrjäisellä saarella ei ala ongelmitta. Vetäytyvä Kaiho ei uskalla päästää ketään lähelleen. Alatin kesä taas on hurmaamisen ammattilainen. He eivät tule toimeen, mutta vuotta on silti kannateltava. Vuodenajat asuvat heidän kanssaan. Ja hiljalleen haparoivat tunteet rupeavat nousemaan jäälinnastaan. Entäpä jos sittenkin?  

 

' Sanelman lähdettyä jään yksin. Pieni mökkisaari joen keskellä on oma suljettu maailmansa, jossa vain minä ja kesänkaatajani tulemme asumaan. Meidän on määrä elää yhdessä, koska siten kesä ja talvi, vuodenkierron vastaparit, pääsevät punoutumaan luontevammin toistensa lomaan. Elämän on oltava jaettua, sillä siten taikuus toimii: talven syvimpinä pakkasinakin kesän siemenet uneksivat lumen ja roudan alla, ja hehkukuun helteillä Vuolasvirran syvänteissä lymyää jääntiheä pimeys. Minun ja tulevan parini tehtävänä on vuoroin vahvistua ja vaipua, luonnon ja taikuuden rytmiä seuraten. '

s. 28-29

 

Kuuntelin keväällä Merenkehrän ensimmäisen osan Kellopelisydämen, ja vaikka pidinkin siitä, en rakastunut varauksetta. Tuolloin Ruusun nimen Anna kommentoikin, että teos toimii huomattavasti paremmin fyysisenä opuksena. Nyt kun kohtasin itse kirjailija Kurjenmiekankin Aula kustantamon tapahtumassa, niin kiinnostukseni heräsi uudestaan tätä sarjaa kohtaan. Kuulema hänen tavoitteensa on kirjoittaa tämä trilogia niin, että sen kirjat voisi lukea missä vain järjestyksessä. Kuinka kiehtova ja kunnianhimoinen suunnitelma. Tämä Talventaitto onkin toisen osan sijaan enemminkin sisarteos Kellopelisydämelle. Ennakkotietoja ei tarvita, vaan tähän ihanaan vuodenkiertojen maailmaan voi hyvin uppoutua ilmankin.

 

Ja tällä kertaa rakastuinkin tähän Talventaitto teokseen. Jo aiemmasta osasta kävi selväksi, että Kurjenmiekan kieli on todella kaunista ja eläväistä. Se maalaa maiseman niin että talven pakkasen pystyi tuntemaan sormenpäissään ja kesän kukkaisan huumaavan tuoksun pystyi haistamaan nenässään. Tämä teos pysyi myös huomattavasti edeltäjäänsä paremmin kasassa. Kertojia oli vain kaksi ja juonilanka huomattavasti selkeämpi. Nyt keskityttiin kuvaamaan upeasti tuota elämää vuodenkierron tahdittamana. Kunnioittamaan jokaisen ajan ominaisuuksia ja ylistämään luontoa. Samalla se oli todella kaunis kertomus haparoivasta rakkaudesta. Kuinka uskaltautua avautumaan ja paljastamaan itsensä toiselle. 

 

Elin vahvasti mukana tässä tarinassa ja sen traagisessakin kauneudessa. Kurjenmiekan kerronta oli niin vaivatonta, mutta samalla lumoavaa. Sydämeni sykähti Kaiholle ja Alatille. Oli myös kiehtovaa seurata kuinka kesä ja talvi elävät vahvasti mukana heidän arjessaan. Vuodenajat todella ovat todellisia ja omia persooniaan tässä tarinassa. Jos pintaa myös hiukan raaputtaa, niin monia tärkeitä teemoja käsitellään siellä fantasiatarinan alla. Nyt oikeastaan tuli halu lukea (ja tällä kertaa tosiaan lukemalla) uudestaan tuo ensimmäinen osa. Tämän jälkeen asioita varmasti osaisi tarkastella hiukan eri vinkkelistä. Jään odottamaan kyllä suurella mielenkiinnolla millainen tuo kolmas sisarteos tuleekaan olemaan, ja kuinka kirjailija onnistuukaan tavoitteessaan sen kanssa. Olisipa siinä tätä samaa vuodenaikojen viipyilevää haikeutta.    

 

' Me olemme kulkeneet yhdessä vuodenaikojen läpi: haparoivan kevään, surunkirjoman kesän, onnesta pehmeän syksyn.

Nyt on talven vuoro. '

s. 297 

 

Tähdet: 4.5 / 5

 

Muut sarjasta lukemani osat:

1. Kellopelisydän

 

Muualla luettu: Ruusun nimi, Tarukirja ja Kirjavinkit