sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Poika raidallisessa pyjamassa - John Boyne

Kirjan nimi: Poika raidallisessa pyjamassa (The Boy in the Striped Pyjamas)
Kirjoittaja: John Boyne, suomentanut Laura Beck
Kustantaja: Bazar
Julkaisuvuosi: 2006, suomennos 2010
Sivumäärä: 204
Mistä: Oma

Huh! Luin kirjan n. vuosi sitten ja muistan edelleen kirjan itkettäneen lopussa. Nyt piti kirja lukea äidinkielenkoetta varten, ja taas nousivat kyyneleet silmiin. Jotenkin kirja on vain niin koskettava naiviudessaan.

Kirja kerrotaan 9-vuotiaan Brunon näkökulmasta. On 40-luvun alku ja natsit ovat vallassa Saksassa. Brunon isä on arvostettu komendantti ja Hitlerillä (tai Hillerillä kuten Bruno häntä nimittää) on suuria suunnitelmia hänen varalleen. Tämän vuoksi joutuu Bruno perheineen pakkaamaan kimpsunsa ja kampsunsa, ja lähteä pois mukavasta Berliinin talostaan kohti Aus-Vitsiä (kuten Bruno sanoo). Tuolla kaukana kaikesta ei Brunolla ole edes ketään leikkikaveria, kun siskokin on Toivoton Tapaus. Hän myös kaipaa Karlia, Danielia ja Martinia, hänen parhaita ystäviään elämänloppuun asti. Yksinäinen Bruno päättääkin lähteä löytöretkelle katsomaan minne johtaa tuo korkea ja päättymätön aita heidän talonsa vieressä. Tällä matkalla hän nekee pisteen, josta tuli täplä, josta tuli läiskä, josta tuli hahmo, josta tuli poika. Tämä poika on Shmuel, joka asuu aidan toisella puolella, ja joka saa aina käyttää raidallista pyjamaa. Tämä on rajat rikkovan ystävyyden alku, joka tulee muuttamaan heidän elämänsä.

Bruno oli hyvin naivi. Hänellä ei ollut mitään käsitystä mitä ympärillä tapahtui. Toisaalta se oli mainio valinta kirjan kertojaääneksi, koska Brunon jatkuva ihmettely toi loistavasti esiin aivan käytännön tasolla sen päättömyyden mitä tuolloin tapahtui. Ne olivat niin kauheita asioita, että ei noin nuori lapsi sitä voinut tajuta. Bruno toi siis yrillaisen lähestymistavan keskitysleireihin. Yleensä kertomukset niistä ovat aikuisten, jotka ovat kokeneet sen, ei ulkopuolisen lapsen, joka tarkastelee järjestelmää minkä olemastaolosta ei edes tiedä.

''Se oli aivan käsittämmätöntä. Jos unohti sen, ettei Bruno ollut läheskään niin laiha kuin pojat hänen puolellaan aitaa, eikä niin kalpeakaan, olisi ollut hyvin vaikeata erottaa häntä joukosta. Se tuntui melkein siltä (Shmuel ajatteli) kuin he olisivat kaikki loppujen lopuksi olleet samanlaisia.´´
s. 193

Brunossa tapahtui pienoista muutosta Shmuelin tavattuaan. Sitä ennen hän oli ajatellut enimmäkseen vain itseään, ja kuinka hirveä katastrofi oli kun heidän nykyisessä talossa oli vain kolmekerrosta viiden sijaan. Ei Brunosta tietenkään vuodessa ehtinyt kuoriutua kovin huolehtivaista muista, mutta kyllä hän yritti kovasti. Bruno mm. toi Shmuelille ruokaa (vaikka joskus matkalla nälkä yllätti ja parhaat palat katosivat Brunon suuhun), ja myöhemmin hän yritti parhaansa mukaan lohduttaa Shmuelia, kun tämän isä oli kadonnut. Yleensä kuitenkin vasta ajan kanssa Brunolla valkeni, kuin surullisa osa Shmuelin kertomuksista oli. Usein ei Bruno niitä kuitenkaan ymmärtänyt. Poikkesihan Shmuelin elämäntarina niin paljon Brunon kokemuksista. Joskus myös tuntui, että Bruno antoi Shmuelille vähän toivoa jutuillaan.

Molemmat kuitenkin ymmärsivät, että he olivat eripuolilla aitaa, mutta silti sisimmässää niin samanlaisia. Vaikka natsit vihasivat juutalaisia ja juutalaiset pelkäsivät natseja, nämä lapset ymmärsivät että eivät kaikki siellä toisella puolella ole niin kauheita. Eli se mitä yhteiskunta sanoi ei ollutkaan totta. Bruno joutui pitämään tämän ystävyyden salassa, koska hän varmaan alitajuntaisesti ymmärsi, että se mitä hän teki oli väärin yhteiskunnan silmissä. Hän ei olisi saanut olla aidan toisella puolella asuvien kanssa missään tekemisissä. Oikeastaan jo pelkkä heidän näkeminen tuntui olevan joillekin liikaa. Shmuelkin ymmärsi, että jos tieto heidän ystävyydestään leviäisi hän saattaisi olla pahassa pulassa.

Monet asiat siis kummastuttivat Brunoa. Hänestä oli mm. aivan outoa, että samaan suuntaan menevissä junissa toinen oli niin täynnä, että siellä ei näyttänyt voivan hengittää, ja että heidän junassaa oli yllinkyllin tilaa. Hänen olisi niin tehnyt mieli mennä huutamaan sinne toiselle puolelle, että toiseen junaan mahtuisi. Brunosta oli myös hyvin epäreilua, että häntä ei päästetty leikkimään toiselle puolelle aitaa. Hän ei ymmärtänyt mitä pahaa oli tehnyt, kun rangaistukseksi hänet oli eristetty.

''Hän painoi jalkansa yhteen, heilautti oikean kätensä ilmaan, kopautti kantapäänsä vastakkain ja sanoi niin syvällä ja selkeällä äänellä kuin mahdollista - niin paljon Isän äänen kaltaisena kuin osasi - sanat jotka Isä sanoi aina lähtiessään jonkun sotilaan seurasta.
Hän sanoi: ´´Heil Hitler´´, minkä hän uskoi tarkoittavan samaa kuin: ´´Näkemiin, hyvää päivänjatkoa´´.''
s. 56

Suosittelen kaikkia lukemaan kirjan, jos ei ole jo lukenut. Niin surullinen ja ajatuksia herättävä se oli, kuitenkin ilman sitä raakuutta. Monet asiat piti itse osata yhdistää, mitä oikeasti tapahtui. Meidän pitää muistaa, ja luoda parempi yhteiskunta ilman syrjintää.

'' ´´Ystävyyden katkeamatonta sidettä kuvastava loppuratkaisu pysyy mielessä pitkään.´´
Helsingin Sanomat ''
Takakansi

Tähdet: * * * *

Kirjan on lukeneet mm. Sara / p.s. rakastan kirjoja, Hanna, Aletheia, Järjellä ja tunteella, Hanna / Sivujen välissä, Unni, Katri & Kirjapeto

perjantai 21. syyskuuta 2012

Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike - Tuomas Kyrö

Kirjan nimi: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike
Kirjoittaja: Tuomas Kyrö
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2012
Sivumäärä: 130
Mistä: Kirjastosta varaamalla

Notre-Damen jälkeen tarvitsin kipeästi jotain hauskaa ja simppeliä kirjaa, ja kuin tilauksesta löytyi tämä kirja. Kirja oli juuri sellainen hyvänolon kirjan, mitä tarvitsinkin, kun koeviikkokin lähestyy. Kirjassa seikkailee jo Mielensapahoittaja kirjasta tuttu päähinkilö, tuo jatkuvasti mielensäpahoittava vanhus, joka jaksaa valittaa kaikista nykyaikaisista hömpötyksistä.

''Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun ruma ihminen vaihtui kauniiseen naiseen. Ruma ihminen oli käynyt kotiapuna yli puoli vuotta, niin että rumuus muuttui melkein ystävyydeksi.''
s. 7

Nyt siis mielensäpahoittajan kotiapulainen on vaihtunut, eikä tämä nuori kaunis nainen hoida hommiaan oikealla tavalla. Kyllä luulisi, että täsmällisyys ja kahvittelu kuuluisivat työnkuvaan, mutta ei. Ei siis muu auta, kuin laittaa ovet lukkoon ja ruveta kokkaamaan omat ruokansa. Pikkuinen ongelma on vain se, ettäei isäntä ole koskaan ollut soppakauhan päässä. Se oli emännän aluetta se. No, siitä lannistumatta päättää mielensäpahoittaja tehdä täydellisen ruskeakastikkeen. Siihen tarvitaan vain emännän vanhat reseptileikkeet ja monta sitkeää yritystä. Ja tietysti ehtii mielensäpahoittaja myös pahoittamaan mielensä moneen otteeseen, kun ei nykynuoriso osaa edes syödä oikein.

Koko kirja siis kehkeytyy ruuanympärille. Jokaisessa luvussa on jokin ruokaan liittyvä pohdinta/valituksen aihe, mutta vaihtelua oli lukujen välillä kivasti. Varsinkin peruna nousi hyvin keskeiseen osaan. On se vain niin, että kyllä sen perunaa pitää olla, eikä mitään pastaa tai riisiä, mitä nykynuoriso popsii. Aina kun tartuin kirjaan, ja rupesin lukemaan herahti vesi kielelle. Jutut olivat vain niin herkullisia. Monta kertaa tuli myös naureskeltua kirjaa lukiessa. Varmaan bussin kanssamatkustajat ihmettelivät... Toisaalta, koska kirja pyöri niin paljon vain ruuan ympäriltä, saattoivat jotkut jutut mennä mielssäni sekaisin. Ainakin näin jälkikäteen ajateltuna. Jotkut jutut kuitenkin jäivät todella palavasti muitiin.

''Aina oli emännällä konvehtirasia taikka kettukarkit piirongin laatikossa odottamassa. Tottahan lapset oppivat missä karkkipiilo sijaitsi ja juoksivat ensimmäisenä sinne kinuamaan. Emäntä antoi heti kun kuvitteli, että minun silmäni vältti.''
s.124

Tästä tuli niin mieleen, kun pienenä kävin mummolassa. Aina lähdettäessä, jos äidin silmä vältti, tuli mummo ja antoi minulle ja siskolle kettukarkit. Tuosta pätkästä tuli vain niin lämpimat muistot mieleen. Pidin kuitenkin enemmän Mielensäpahoittajasta, mutta kyllä tämäkin osa toimi. Se on vain niin ihanan viihdyttävää lukea mielensäpahjoittajan juttuja ja mietteitä. Ei se siitä vain miksikään muutu. Ihana välipalakirja.

Tähdet: * * * +

Kirjaa on luettu hyvin ahkerasti blogeissa. Tässä nyt muutama: Mari A., Zephyr, Valkoinen kirahvi, Tuulia/Lukutuulia & Maija

sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Pariisin Notre-Dame 1482 - Victor Hugo

Kirjan nimi: Pariisin Notre-Dame 1482 (Notre-Dame de Paris)
Kirjoittaja: Victor Hugo, suomentanut Huugo Jalkanen
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1831, suomennos 1965
Sivumäärä: 512
Mistä: Isältä lainattu

Ihanaa! Se oli ensifiilis, kun sain kirjan luettua. Tämä ei kuitenkaan johtunut siitä, että kirja olisi ollut hyvä, vaan yksinkertaisesti siitä onnesta, että se loppui viimein. Toivoin niin pitäväni kirjasta, mutta sen sijaan päädyin rämpimään sitä läpi parin viikon ajan. Täytyy sanoa, että onneksi nide oli kuvitettu, koska se katkaisi tekstin ihanasti paikkapaikoin. Välillä päädyin jopa odottamaan seuraavaa kuvaa.

Kirjan juoni on varmaan hyvin tuttu kaikille. Sen keskiössä on Notre-Dame ja sitä ympäröivä Pariisi vuonna 1482. Kirjan tunnetuimmat hahmot ovat Quasimodo, tuo kyttyräselkäinen, länkisäärinen, kuuro ja yksisilmäinen Notre-Damen kellonsoittaja, arkkidiakoni Claude Frollo, joka huolehti Quasimodosta, ja tietysti mustalaistyttö Esmeralda, joka lumosi kaikki kauniilla tanssillaan ja ulkonäöllään. Muita tärkeitä henkilöitä oli Esmeraldan vuohi Djali, joka esiintyi hänen kanssaan, kapteeni Febus sekä huono onninen runoilija Pierre Gringoire. Oikeastaan en tiedä mitä kertoa kirjan juonesta, koska varsinkin alussa tuntui kuin sitä ei edes olisi. Sen verran paljon oli kuvailua Pariisista ja sen lähes jokaisesta rakennuksesta. Tässä vaiheessa kysyin itseltäni usein, miksi oikein luen tätä. Joten tässä olisi ote eräästä kohdasta, joka mm. aiheuttu tuon tuntemuksen:

''Meillä on Katharina de´ Medicin Pariisi Tuileries´sä, Henrik II :n Pariisi Hôtel de Villessä, nuo kaksi rakennusta, joissa vielä on korkeamman maun leima; Henrik IV :n Pariisi Palace Royalessa: tiiliotsikoita kulmakivineen ja liuskakivikattoineen, kolmivärisiä taloja; Ludviq XIII :n Pariisi Val-de-Grâcessa: matalaa ja tanakkaa rakennustaidetta, jonka holvit muistuttavat korinsankoja ja jonka pylväät ikäänkuin möhömahaisia ja kupooli kyttyräselkäinen; Ludvig XV :n Pariisi Invalides´issa: huono jäljennös Rooman San Pietrosta (rakennus on ikävästi laskenut, mikä ei suinkaan ole parantanut sen viivoja)...''
s. 145

Onhan se kiva, kun ympäristöä kuvataan hyvin, mutta liika on liikaa. Samantyyppistä tekstiä löytyy varsinkin ensimmäisten satojen sivujen aikana oikein mukava määrä.

''Romaanin ensimmäisten painosten ilmestyessä puuttui siitä kolme lukua. -- Hugo selittää, että romaanin käsikirjoituspinkasta oli joutunut harhateille kolme lukua; kahdessa käsiteltii Pariisin historiaa ja sen rakennustaidetta. Lukijat tuskin huomasivatkaan niiden puuttumista, sillä ne eivät mitenkään vaikuttaneet romaanin juoneen.''
s. 513 (jälkisanat)

Mietinpähän tässä vain, että olisimpa saanut lukea tuon ensimmäisen painoksen suomennoksen, koska siinä olisi ollut vähemmän juuri niitä osia jotka pilasivat lukukokemukseni. Ehkä joku kustantaja oli ''vahingossa'' hukannut nuo osat. Jos näitä tarkkoja Pariisin kuvauksia ei lasketa, pidin kirjasta muuten. Siinä oli tuolle keskiajalle sopivaa synkkyyttä, eikä ketään oltu kuvattu täydellisenä. Oikeastaan kaikista tunnuttiin korostavan heidän huonoja puoliaan.

Pidin yleisesti kirjan juonesta (silloin kuin se eteni), mutta ihmetystä aiheutti se, että Quasimodo ei tuntunut olevan niin suuressa roolissa kirjassa, kuin olin olettanut. Esmeralda tuntui enemmänkin kirjan päähenkilöltä, koska kaikki tuntui pyörivän hänen ympärillään, varsinkin kirjan mieshahmot. Tämä oli mielenkiintoista, koska muistin Disneyn version, joka oli sittenkin hyvin erillainen (paljon iloisempi ja värikkäämpi). Siinä myös Febus oli kuvattu kaikkien unelmien sankariprinssinä, joka pelasti Pariisin. Kirjassa hän kuitenkin oli inhottava naistennaurattaja, joka tuntui ajattelavan vain seuraavaa kellistystä. Sääliksi kävi tulevaa morsianta ja Esmeraldaa, joka oli silmittömän rakastunut Febukseen. Esmeralda oli niin naivi, että uskoi kaiken mitä Febus sanoi. Kauneus etsi kauneutta, eikä kaunis Esmeralda voinut edes katsoa oikeata pelastajaansa Quasimodoa, joka niin hellästi rakasti häntä. Quasimodo antoi petinsä ja ruokansa ja olisi ollut valmis antamaan henkensäkin Esmeraldan puolesta. Häntä kävi niin sääliksi. Tuo muotopuoli jota kaikki vihasivat ja joka vihasi kaikkia, tuhlasi hellyyttään aivan turhaan.

Toinen henkilö josta Quasimodo välitti oli Claude Frollo, joka oli hänen herransa. Claude Frollo oli nimittäin pelastanut hänen henkensä ja kasvattanut hänet, josta Quasimodo tunsi valtavaa kiitollisuutta. Muuta hyvää en Claude Frollosta keksikkään. Hän oli iljettävä ja valmis tekemään mitä vain himoitsemansa Esmaraldan saamiseksi. Esmeraldaa Claude Frollo kuitenkin inhotti ja pelotti, mikä olikin täysin ymmärrettävää. Tässä vielä kaksi huomiota Disneyn elokuvaan liittyen:
1. Esmeralda ei ollut sellainen sanavalmis ja rohkea hahmo kuin elokuvassa, vaan nuori ja hiukan hupsu.
2. Claude Frollo oli Notre-Damen arkkidiakoni eikä mikään sotilaiden päällikkö kuten elokuvassa. Tosin ehkä olisi ollut liikaa laittaa niin pahantahtoinen henkilö kirkkoon kuuluvaksi Disneyn elokuvaan. Myöskään hänen epätoivoinen/mielipuolinen ''rakkautensa'' Esmeraldaa kohtaan ei oltu kuvattu kovin hyvin filmissä. Kirjassa sille oli jätetty paljon enemmän tilaa.
Oikeastaan koko kirjan sympaattisin hahmo oli vuohi Djali (myös Pierre Gringoire tuntui olevan samaa mieltä).

Victor Hugon kirjoitustyyli oli mielenkiintoinen. En tiedä vaikuttiko siihen se, että hän eli 1800-luvulla, jolloin kirjoittaminen oli hiukan erillaista. Kuitenkin hänen tekstinsä oli hyvin kuvailevaa ja suht hidastempoista, mistä yleensä pidän kirjoissa, mutta nyt taisin saada yliannostksen. Victor Hugo käytti myös paikoin aika pitkiä virkkeitä, jotka herättivät sen luettua sellaisen häh-fiiliksen. Hugo myös välillä puhutteli lukijaa suoraan, mikä oli mielenkiintoinen ratkaisu. Pidin myös kertomuksen miljööstä (vaikkakin odotin hiukan enemmän Notre-Damea ja vähemmän Pariisia). Eräs kiinnostava paikka oli varkaitten alue: Ihmeittein piha.

'' - Missä minä olen? runoilija kysyi kauhuissaan.
   - Ihmeiden pihassa, vastasi neljäs peikko, joka sillä välin oli tullut heidän luokseen.
   - Toden totta, Gringoire vastasi, - minä näen kyllä sokeita, jotka näkevät, ja raajarikkoja, jotka juoksevat, mutta missä on Vapahtaja?''
s. 85

Uskon, että olisn saattanut pitää kirjasta enemmän, jos koulukiireet eivät oli tehneet lukemisesta niin katkonaista. Toisaalta saattaa olla, että Victor Hugo ei vain ole minun kirjailijani. Ei nyt siis oikein napannut, mutta olen silti iloinen, että luin kirjan. On se sentään niin kuuluisa klassikko.

Tähdet: * * +

Esmeralda


Kirjan on lukenut ainakin Emilie

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Minihaaste: Lähi-itä


Satu on keksinyt kivat Minihaasteet, joiden suoritusaika on aina 2kk. Nyt syys-lokakuun minihaasteena on lukea kirja, joka sijoittuu Lähi-itään tai kirja, jonka kirjailija on syntynyt/asuu Lähi-idässä. Tarkemmat tiedot tästä ihanasta haasteesta Täältä.

Itselläni on jo kesken tuo Luo oman hyllyn kirjat -haaste, joten tulen valitsemaan, jonkun Lähi-itään sijoittuvan kirjan omasta lukemattomien hyllystä. Lähi-itää sijoittuvia löytyi sieltä nämä:

Rajaa Alsanea - Riadin tytöt
- Agatha Christie - Kuolema Niilillä
- Ilona Meretoja - Niilin Seireeni
- Susan Abulhawa - Jeninin aamut
- Agatha Christie - He tulivat Bagdadiin
- Alan Drew - Vesipuutarhat

Luultavasti tulen lukemaan Riadin tytöt/Jeninin aamut/Vesipuutarhat. Vielä en tosin ole varma ja ajatuksilla on vielä aikaa muuttua. Luulisi, että kahden kuukauden aikana ehtisi lukea jonkun näistä kirjoista, vaikka koulu kiireet painavatkin niskassa.

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Elokuun luetut & kirjaostoksia

 
 
Elokuun luetut:
 
Sivuja kertyi 1137, eli keskimäärin 284 sivua per kirja. Ei taaskaan mitään päätähuimaavia lukuja tullut. Loman viimeinen viikko meni tuolla Tonavan risteilyllä, jossa oli sen verran paljon nähtävää, että lukemiselle ei jäänyt paljoakaan aikaa. Nyt sekin aika tuntuisi ruhtinaalliselta. Koulut alkoivat ja läksyjä on nyt sen verran paljon, että lukea ehdin vain bussimatkoilla ja vähän viikonloppuisin. Ehkä se kuitenkin jossain välissä rauhoittuu, kun tottuu taas tähän opiskelurytmiin. Sitä odotellessa.
 
Näistä kirjoista paras lukukokemus oli Vanhus ja meri, mikä olikin yllättävää, koska odotuksen eivät olleet sitä aloittaessa kovinkaan korkealla. Tässä sitä taas huomaa, että joskus kannattaa tarttua sellaisiinkin kirjoihin, mistä ei usko pitävänsä. Voi yllättyä positiivisesti. Muutkin kirjat olivat ihan hyviä, vaikkakin kaikki olivat aika erillaisia toisiinsa verrattuna. Marie Antoinetin elämänkerta yllätti myös mukavasti.
 
 Lue oman hyllyt kirjat -haaste ei ole liemilti edistynyt. Tällä hetkellä tilanne on 1/65. No jostain pitää aloittaa. Puolet tässä kuussa luetuista kirjoista on nimittäin olleet koulua varten. Syyskuussa pitää myös ainakin lukea Poika raidallisessa pyjamassa äikänkoetta varten. Itselläni on kirja, ja muistaakseni se oli oikein hyvä, että ei siinä mitään valittamista ole. Katsoin myös elokuvan kyseisestä kirjasta vähän aikaa sitten, joten tapahtumat ovat vielä suht hyvässä muistissa. Tällä hetkellä on kesken Victor Hugon Pariisin Notre-Dame 1482 kuvitettuna painoksena. Sivuja on siinä määrin, että aikaa voi vierähtää hetkinen, jos vain bussimatkoilla ehtii lueskella...


Kirjaostokset:

 
Elokuussa tulin hankkineeksi neljä kirjaa... Tuli taas vähän livettyä, mutta syyskuussa uusi yritys. Picoultista ja Steelistä on juttua Tovanan risteily - kirjaostoksia jutussa eli Täältä.
Hankittua tuli siis:
 
- Porotin varhaiset jutut, Agatha Christie
- Tarkoin vartioitu talo, John Boyne
- House of Rules, Jodi Picoult
- H.R.H., Danielle Steel
 
Christie oli kirppislöytö ja olen siitä hyvin iloinen, koska en muista lukeneeni tai nähneeni kirjaa lähikirjastossani. Näin siis pääsen nauttimaan itselleni uusia Poirotteja. Jes! Jos oikein muistan, kirja on Christien varhaisimpien romaanien (tai tässä tapauksessa novellikokoelmien) joukossa. Odotukset ovat siis korkealla...
 
Boyne taas tarttui mukaan marketin pokkarihyllystä. Olin juuri saanut kuulla, että luemme Poika raidallisessa pyjamassa koetta varten, kun tämä kirjailijan toinen kirja osui silmääni kaupassa käydessä. Silloin mieleen muistui, että tämähän minun piti joskus lukea, ja niin se sitten hyppäsi ostoskoriin mukaan.
 
Saattaa kuitenkin mennä jonkin aikaa ennekuin ehdin kirjat lukea. Tällä hetkellä siis hyllyssäni makoilee 'lukemattomien' hyllyissä 67 kirjaa. Lukemisaika vähenee ja kirjojen määrä kasvaa. Nyt kyllä pitäisi tsempata ja yrittää olla hankkimatta enää lisää kirjoja vähään aikaan... No aina voi yrittää =)
 


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...