maanantai 23. joulukuuta 2013

Linnunaivot - Johanna Sinisalo

Kirjan nimi: Linnunaivot
Kirjailija: Johanna Sinisalo
Kustantaja: Teos
Julkaisuvuosi: 2008
Sivumäärä: 331
Mistä: Alelöytö

Lapin baarissa sattumalta toisensa kohtaavat freelancer baarimikko Jyrki ja PR-toimiston työntekijä Heidi. Muutaman mutkan kautta he päätyvät veltamaan maapallon toiselle puolelle - yhdessä. Lukuisan sunnuntaikävelytasoisen ´vaelluksen´jälkeen Jyrki löytää Tasmanian rannikkoa myötäilevän vain äärimmäisen kokeneille vaeltajille tarkoitetun reitin, jossa päästään kunnolla luonnonhelmaan ja -armoille. Kokemattomalle vaeltaja Heidille tämä matka on erityisen raskas, ja tunnelma rupeaa uhkaavasti kiristymään, kun vastassa on vain toisensa ja luonto.

'' Reitti on aluksi silkkaa maitovellia. Pitkospuuta ja porrasta, hyvä kun puunjuuri osuu eteen kerran kilometrillä. Tiedän alun olevan harhaa. Legi Cocle Creekiltä Lion Rockin leiripaikalle on rakennettu sunnuntaikävelijöille. Ohittelemme tavallisissa arkiasuissa ja kävelykengissä hitaasti askeltavia eläkeläispareja ja lomailevia lapsiperheitä. Joku työntää kersaansa jopa rattaissa, mikä saa minut melkein vetämään paperipussin päähän. Sitähän voisi vahingossa joutua vaikka samaan valokuvaan. ''
s. 15

Jyrkistä päällimmäiseksi jäi mieleen hänen kyltymätön halunsa päästä lähemmäs ihmisenpilaamatonta neitseellistä luontoa. Hän oli hyvin tarkka, laski mm. grammalleen ruokien määrän, mutta hän ei voinut sietää turistirysiä ja ihmisistä valtoimenaan olevia vaellusreittejä. Hän halusi päästä koettelemaan rajojaan ja Heidin tietämättömyys ja kokemattomuus ärsytti häntä. Jyrkin asenteista voi kertoa myös se, että hän puhui Heidistä aina vain sanomalla se - ei koskaan nimellä. Hämmentävää ajatella, miten näin jörö ihminen oli päätynyt Suomessa kierteleväksi baarimikoksi. Luulisi että siinä pitäisi pitää ihmisestä ja olla hyvin sosiaalinen.

Kertojina vuorottelivat päähenkilöt Jyrki ja Heidi, ja aina välillä oli otteita Joseph Conradin Pimeyden sydänmestä, papukaija infoa sekä ilmeisesti Heidin veljen tekemistä kolttosista. Vaikka heidi kertoikin puolet tapahtumista, en saanut hänestä oikein mitään otetta. Tietysti ensimmäiselle vaellukselleen lähtevä vaikuttaa hiukan tyhmältä ja haluaa suklaakeksejä matkaevääksi. Entä sitten? Ennemmin minua ihmetyttää kuinka hyvin noin pitkä ja rankka vaellus kumminkin sujui.

'' Enkä minä voinut olla ajattelematta sitä, kuinka samalla tavalla pohjoisessa kuume nousee, lumirajat vetäytyvät, jäätiköt sulavat. Talvien lämmetessä elinkeinot pakenevat.
Lappia raiskataan nyt kuin Australiaa ennen. Jättihotelleja, yhä uusia laskettelurinteitä, kauppakeskuksia, kylpylöitä. Tulkaa tänne, koskemattomaan luontoon!
Kaikki ajattelu on hukassa. Hullussa Porossa oli joka päivä vieraille järkälemäisiä buffet-aterioita. Suurin osa ruuasta oli rekan tai lentokoneen tuomaa. Joka päivä syömättä jäänyt ruoka - ja sitä oli paljon - päätyi sekajätteeseen. Sitä kauhottiin vadeilta ja kulhoista ja pöytään jätetyiltä lautasilta mustiin muovisäkkeihin, kiloittain, tonneittain.
Nyt se kaikki tuuttaa jossain metaania. ''
s. 178

Linnunaivoissa pohditaan paljon luonnon ja ihmisen suhdetta - useimmiten ei niin hyvässä valossa. Ihmisillä on hyvin suuri tarve päästä luontoon ja olla osa sitä. Sitä varten koskematon luonto myy. Kuitenkin turistien saapuessa myös kaikki palvelut, ja ennen kaikkea jätteet saapuvat. Pian puhdas luonto on ihmisten turmelema ja roskaama. Herkät biodiversiteetit kärsivät ja kohta täytyy taas etsiä uusia kohteita, joissa kokea todellinen luonto. Kirjassa viitattiin myös ölhyonnettomuuteen, jonka lopputuloksena öljy-yhtiön imago oikeastaan vain parani hyvän PR:n ansiosta. Se kuulostaa niin järkyttävältä, mutta hyvin todelliselta.

Linnunaivot ei ole kielellisesti mitenkään erityinen, ja juonikin enemmän hämmensi kuin sävähdytti. Luonnontilan pohdinnat kuitenkin saivat minut miettimään ja se onkin syy, miksi luen Sinisaloa ylipäätäänsä. Ärsyynnyin kun kirjan lopetettuani päällimäinen fiilikseni oli, että olinko tajunnut oikeastaan mitään. Matto totaallisesti vedettiin lukijan alta ja jäin miettimään kuumeisesti, mitä minulta oli mennyt ohi, mitä oli sanottu rivien välissä. En siedä kirjoja, jotka on valmiiksi pureskeltuja, mutta kyllä siinä, jokin logiikka pitäisi olla. Myös ajassa hyppely eri vaellusten välillä sekoitti. En oikein pysynyt perässä oltiinko nyt Tasmanian vaelluksella vai aiemmilla reiteillä. Olen oikeastaan vain hämmentynyt tästä kirjasta. Vaelluskuvaukset loivat kuitenkin positiivisia muistoja viime kesän vaelluksilleni Kalliovuorilla. Voi niitä maisemia.

Tähdet: * * +

Muualla luettu: Kirjanurkkaus, Amman lukuhetki, Kuuttaren lukupäiväkirja, Jum-Jum/Sanojen jano, Ilse/Juuri tällaista, Mimun kirjat, Tessa/Aamuvirkku yksisarvinen, Booking it some more ja Kirjattelua

Lue oman hyllyn kirjat -haaste eteni taas vaihteeksi. Tilanne on 17/65

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Kaksi kaupunkia - Charles Dickens

Kirjan nimi: Kaksi kaupunkia (A Tale of Two Cities)
Kirjailija: Charles Dickens, suomentanut Helka Verho
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1859, suomennos 1957
Sivumäärä: 347
Mistä: Lainassa isältä

'' Tämä oli aikakausista paras ja pahin, se oli viisauden aikaa, se oli hulluuden aikaa, se oli toivon kevättä ja epätoivon talvea, ihmisillä oli edessään kaikki eikä mitään, oltiin menossa suoraan päätä taivaaseen ja toisaalta aivan päinvastaiseen suuntaan [- -] ''
s. 5

Lontoo ja Pariisi. Pariisi ja Lontoo. Kaksi monarkististen valtioiden pääkaupunkia. Kaksi eri kohtaloa. Sorrettujen verenhimoa, kurjien vallankumous. Viattomia teljetään vankiloihin ja tuomitaan mielivaltaisesti. Villiintynyt kansa käy sortoa vastaan. Giljotiini saa laulaa. Veri virtaa kaduilla. Ahneet koronkiskuri aateliset saavat tuntea nahoissaan välinpitämättömyytensä kansaa kohtaan. Armoa ei anneta. Giljotiinilla on töitä.

Kaikki alkaa 1775, kun asiallinen ja täysin työlleen omistautunut pankkiiri herra Lorry matkustaa säätä ja maantierosvoja uhmaten Lontoosta Pariisiin. Siellä hän on tapaava nuoren ja kauniin neiti Manetten, jonka kuolleeksi luultu isä on löytynyt. Tohtori Manette oli ollut lukittuna vankilaan kahdeksaksitoista vuodeksi ilman minkäänlaista oikeudenkäyntiä. Tämä mieleltään järkkynyt tohtori on omistautunut kenkien valmistukselle, tuntematta edes omaa nimeään. Hänen ainoa todellisuutensa on pimeä selli pohjoistornissa. Viinikauppias Defargen avustuksella he saavat kuitenkin siirrettyä Manetten Lontooseen, hellän ja huolehtivaisen tyttärensä Lucien huostaan. Tohtori Manette rupeaa voimaan hiukan paremmin Lucien rakkauden lämmössä ja Luciekin löytää itselleen meiheksi Charles Darnayn. Darnay on Lontooseen muuttanut entinen ranskalinen markiisi, joka tulee tahtomattaan vedetyksi mukaan Ranskan vallankumouksen verilöylyyn.

'' Niin omituisen synkiltä näyttivät nämä hienot tavat vankilan kurjuuden keskellä ja ihmiset tuntuivat niin aavemaisilta, että Charles Darnay luuli seisovansa kuolleitten joukossa. Pelkkiä haamuja! Kauneuden haamu, komeuden haamu, hienouden haamu, ylpeyden haamu, kevytmielisyyden haamu, sukkeluuden haamu, nuoruuden haamu, vanhuuden haamu ja kaikki nämä odottivat lähtöä täältä autiolta rannalta tai katsoivat häneen silmillä, jotka se kuolema oli muuttanut, joka heissä oli tapahtunut näiden seinien sisällä. ''
s. 232-233

Dickens tuo mestarillisesti henkilöt näyttämölle. Yhden luvun sivuhenkilö onkin seuraavassa pääosassa ja toisin päin. Näin jokainen henkilö tuli tutuksi ja ennen kaikkea nähdyksi itsensä ja muitten silmin. Romaanin alkupää oli enimmäkseen henkilöiden esittelyä ennen pamausta. Lopussa hulluus ja verenhimo valtasivat kirjansivut, eikä kukaan tai mikään pystynyt pysymään siitä erossa. Tiukan paikan tullen ihmisten todelliset luonteet tulivat esiin: kenen toimintaa ohjasi syyllisyys ja keitten kostonhalu. Varmaa on vain se, että kaupunki saa uuden pinnoitteen katsomatta ikää tai sukupuolta.

Dickens on tarkka ihmisluonnon kuvaaja. Erityisesti kaksi henkilöä saivat kyyneleet kihoamaan silmiini kirjan loppupuolella: tohtori Manette ja Sydney Carton. Tohtori manetteen olivat kärsimykset jättäneet syvät jäljet, eikä koskaan voinut tietää milloin hän seuraavan kerran syöksyisi unohduksen aallokkon tekemään kenkiä. Tämä sympaattinen mies oli oikeudenmukainen ja anteeksiantavainen, mutta ennen kaikkea valmis puolustamaan perhettään rohkeasti ja pelottomasti. Hänestä ilmeni jatkuvasti uusia puolia, ja varsinkin lopussa hän kosketti  minua syvästi, kuten Sydney Carton.

Herra Carton on muitten silmissä aika pitkälti tumpelo, tyhjäntoimittaja ja tylsää seuraa. Kuitenkin tämä heikon, käytännössä olemattoman, itsetunnon omaava kunninhimoton mies valmisteli asianajaja Stryverin oikeuskäsittelyt tämän ottaessa niistä kaiken edun. Cartonkin rakastuu hurmaavaan Lucieen, ollen valmis uhraamaan oman onnensa Lucien onnen tieltä. Sydney Carton on niin monisävyinen hahmo, että olisin kaivannut häntä enemmänkin kirjan sivuille. Heikko ja hyväsydäminen kaunokainen Lucie oli siellä vähän liiankin kanssa. Tiedän Dickensin osaavan luoda vahvoja ja monitahoisia naishahmoja kuten neiti Pross, joka hyvin pienestä roolista huolimatta ehti sisältää niin hömelön vanhan rouvan kuin taistelevan naarasleijonan. En siis ymmärrä, miksi päähenkilönaisen pitää olla täysin rakastamilleen miehille elämänsä omistanut heikko Lucie.

Dickensin kieli on todella nautittavaa luettavaa. Ei siinä voinut kuin hengähtää ihastuksestä, kun Dickens kuvailee tapahtumia niin tarkasti havainnoiden. Kuitenkin jotakin jäi puuttumaan. En tiedä onko syy juuri helpplukuisessa ja kauniissa kielessä vai missä, mutta en päässyt oikein mukaan kirjan synkkään ja traagiseen tunnelmaan. En voinut välttyä vertailemasta tätä Victor Hugon Kurjiin, jossa köyhien sorto ja kurjuus tulivat täysin eri tavalla iholle. Oikeastaan sain otteen tunnelmasta ja henkilöistä vasta viimeisen kuudenkymmenen sivun ajalla. Silloin tarina todella kosketti ja järkytti. Olisipa Kaksi kaupunkia voinut sykähdyttää koko ajan niin kuin lopussa.

''  >> Vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus tai kuolema! << ''
s. 253

Tähdet: * * * +

Muualla luettu: Anna J/ Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Raisa/Kirjaurakka, Maria/Aakkosellinen hakemisto ja Nuharupi sekä Sheferijm

1800-luku -haaste päätyi tämän kirjan ansiosta tulokseen 4 eli sain juuri ja juuri itselleni paronittaren arvonimen =)

lauantai 7. joulukuuta 2013

Brida - Paulo Coelho

Kirjan nimi: Brida
Kirjailija: Paulo Coelho, suomentanut Sanna Pernu
Kustantaja: Bazar
Julkaisuvuosi: 1990, suomennos 2008
Sivumäärä: 272
Mistä: Lahja siskolta

Brida on noin kaksikymppinen nuorinainen, joka on aina uskonut johonkin yliluonnolliseen. 80-luvun Irlannissa Brida etsii käsiinsä metsään erakoituneen tietäjän, jonka hän haluaa opettavan hänelle magiaa. Magiassa on kuitenkin kaksi päälinjaa: auringon- ja kuunperinne. Tietäjä on auringonperinteen opastaja, mutta Bridan kohtalo on kuunperinteessä. Pienellä avustuksella Brida löytää opettajakseen Wiccan, joka vie hänet kuunperinteen rituaaleihin, opettaa hänet tanssimaan maailmansielun kanssa ja ylittämään näkyvän ja näkymättömän välisen sillan.

'' ´´[ - -] Meidän vastuullamme on koko maailma, koska me emme tiedä missä ne toiset puoliskot, jotka me olemme aikojen alusta olleet, parhaillaan ovat. Jos he voivat hyvin, mekin olemme onnellisia; jos he voivat huonosti, myös me tunnemme osan heidän tuskastaan, vaikka tiedostamattomasti. Mutta ennen kaikkea meidän on huolehdittava siitä, että kohtaamme edes kerran jokaisen elämämme aikana uudestaan sen toisen puoliskon, joka aivan varmasti tulee tiellämme vastaan. Kohtaamisen ei tarvitse kestää kuin pienen hetken, koska tuohon hetkeen mahtuu niin suuri määrä rakkautta, että siinä on riittämiin päiviemme loppuun saakka.´´ ''
s. 46-47

Mitä Coelhon kirjat olisvatkaan ilman elämänviisauksia. Tässä romaanissa nostettiin esiin erityisesti todellisen rakkauden tuoma elämäntarkoitus. Kuinka me emme voi olla kokonaisia ilman toista puoliskoamme, jonka etsimiseen kulutamme ehkä jopa koko eliniän. Coelho antaa myös neuvoja miten tämän tosirakkauden tunnistaa: silmien loisteesta tai mikäli hallitsee kuunperinteen niin vasemman olkapään yllä olevasta valkoisesta pisteestä. Toinen tärkeä opetus oli että elämä tulisi elää heittäytyen eikä peläten ja vatvoen epävarmasti eri vaihtoehtojen välillä. Kaikkien pitää valita oma tiensä jota seurata ja sukeltaa siihen täysillä mukaan.

Alussa minua vähän ärsytti se, että Coelho kertoo tämän perustuvan rakkaan ystävänsä tositapahtumiin. Uskoni ei vaan riitä mystiikkaan ja magiaan. Onneksi unohdin tämän huomautuksen aika nopesti, jolloin pystyin lukemaan romaanin enemmänkin maagisena satuna kuin totena. Näin ollen Brida oli varsin viihdyttävä lukuromaani ja aikuistensatu, vaikka ei Coelhon parhaimmistoon ylläkkään.

Vierastin hiukan Coelhon tapaa rinnastaa jumalusko ja noitaperinteet, mutta näin jälkikäteen ajateltuna niin miksikäs ei. Molemmathan ovat uskonasioita. Oli suhteellisen mielenkiintoista lukea eri rituaaleista ja keinoista, joilla Brida ajautui syvemmälle kuunperinteeseen, mutta silti jotain jäi aika pahasti puuttumaan. En kokenut minkäänasteista valaistumista eikä tämä synnyttänyt mitään uusia ajatuksia tai näkökulmia elämään. Uskoakaseni Coelhon tavoitteena olisi kuitenkin ollut saada jonkinlainen vaikutus lukijaansa. Täytyy kumminkin antaa pisteet kirjan upealle kannelle. Olen täysin myyty sen suhteen.

Tähdet: * * *

Muualla luettu: Heidin kirjastokassi, Lumiomena, sateenvarjoton ja Naakku ja kirjat

lauantai 30. marraskuuta 2013

The Great Gatsby - F. Scott Fitzgerald

Kirjan nimi: The Great Gatsby
Kirjailija: F. Scott Fitzgerald
Kustantaja: Penguin Books
Julkaisuvuosi: 1926/1994
Sivumäärä: 188
Mistä: Lainattu lukion kirjastosta

'' My house was at the very tip of the egg, only fifty yards from sound, and squeezed between two huge places that rented for twelve or fifteen thousand a season. The on on my right was a colossal affair by any standard - it was a factual imitation of some Hôtel de Ville in normandy, with a tower on one side, spanking new under a thin bear of raw ivy, and a marble swimming pool and more than forty acres of lawn and garden. It was Gatsby's mansion. ''
s. 11

Nick muuttaa pieneen taloon kahden valtavan kartanon puristuksiin. Toisen näistä omistaa Jay Gatsby. Kukaan ei tiedä kuka hän on ja mistä hänen rahansa ovat peräisin. Juorut väittävät että hän on saattanut jopa murhata miehen. Tämän mystisen ja äärimmäisen rikkaan miehen juhlat ovat kuitenkin tapahtumia joihin kaikki haluavat osallistua - jopa ilman kutsua. Näissä satumaisissa juhlissa shamppania virtaa ja orkesteri soittaa jazzia. Näille ihmisille elämä on yhtä juhlaa, eikä sillä ollut mitään väliä, että kukaan ei tiennyt Gatsbya. Eräänä päivänä Nick saa kutsun näihin juhliin ja samalla hän tulee sotkeutuneeksi rikkaiden ja häikäilemättömien suhdekiemuroihin.

'' ´ I wouldn't ask too much of her. '
I ventured ' You can't repeat the past. '
' Can't repeat the past?' he [Gatsby] cried incredulously. ' Why of course you can!'
He looked around him wildly, as if the past were lurking here in the shadow of his house, just out of reach of his hand.
' I'm going to fix everything just the way it was before,' he said, nodding determinedly. ' She'll see. ' ''
s. 117

Henkeasalpaavista juhlista huolimatta Gatsbyn elämästä puuttui jotakin. Jopa ollessaan kaikkien näiden juhlivien ihmisten ympäröimänä, hän on yksinäinen. Hänen sydämensä kaipuu Daisya, Nickin serkkua, kohtaan oli valtava. Kun talo hiljenee ja vieraat lähtevät, poukaman toisella puolella laiturin nokassa oleva vihreä valo muistuttaa häntä elämänsä rakkaudesta ja unelmasta yhteisestä elämästä Daisyn kanssa. Gatsby parka oli täysin Daisyn lumoissa: Hän eli ja hengitti vain häntä varten. Tämä oli kaiken hänen tekojensa motiivina. Amerikkalainen unelma oli toteutunut, mutta onko raha avain onneen ja rakkauteen.

Minulla on hyvin ristiriitaiset fiilikset tästä kirjasta. Se tuntui samaan aikaan hyvin yksinkertaiselta mutta sekavalta. Siinä on juoni, mutta en oikein saanut siitä otetta. Kirjan luvut olivat kuin erillisiä väläyksiä Gatsbyn elämästä Nickin silmien läpi. Niistä tuntui puuttuvan sidosteisuus. Pääroolia näytteli Gatsby, ja muut jäivätkin hyvin etäisiksi. Gatsbyssä oli sentään edes vähän ulottuvuuksia, toisin kuin muissa joilla oli vain yksi luonteenpiirre.

Valitsin tämän kirjan luettavaksi englannin kurssia varten, koska minua kiinnosti juuri tuo 20-luvun hurma ja huolettomuus. Paloin halusta päästä lukemaan Gatsbyn juhlista, mutta ne olivatkin suuri pettymys. Uusi elokuva oli herättänyt ne eloon, mutta tässä ne eivät painuneet mieleen. En oikein missään välissä päässyt kirjan tunnelmaan  eikä jazz syöksynyt korviini. 20-luvun huolettomuus ja rahantuhlailu kyllä näkyivät sivuilla, samoin kuin tuollaisen elämän onttous.

Pidin Fitzgeraldin kuvailusta ja värikkäistä kielukuvista. Olisin vain kaivannut vähän enemmän itse juonta ja syvyyttä. Ehkä jos kirjassa olisi ollut hiukan lisää sivuja, olisi hahmoilla ollut enemmän aikaa kasvaa. Jotkin kohtaukset olivat kyllä sykähdyttäviä ja synnyttivät ajatuksen aihetta, mutta niitä oli aivan liian vähän. Odotukseni olivat korkealla, ja minusta tuntuu että tässä oli mahdollisuudet toimia, mutta se jäi kuitenkin vähän pliisuksi kuten limsa josta on kaikki hiilihapot kadonneet.

'' Then wear the golden hat, if that will move her;
If you can bounce high, bounce for her too,
Till she cry ' Lover, gold-hatted, high-bouncing lover,
I must have you! '
- Thomas Parke D'invilliers  ''
s. 6

Tähdet: * * +

Muualla luettu: Olgan lukupäiväkirja, Jokken kirjanurkka, Sara/P.S. Rakastan kirjoja, Lurun luvut, Sanna/Luettua, Maailman ääreen, Lukutuulia ja Anu/Jos vaikka lukisi...

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Kaikki päättyy kuolemaan - Agatha Christie

Kirjan nimi: Kaikki päättyy kuolemaan (Death Comes as the End)
Kirjoittaja: Agatha Christie, suomentanut Anna-Liisa Laine
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1945, suomennos 1975
Sivumäärä: 221
Mistä: Ostettettu kirjamessuilta

Eguptissä 2000ekr polttavan auringon alla nuori leski Renisenb katsoo lapsuudenkotiaan, jonne hän on palannut asumaan miehensä Khayn kuoleman jälkeen. Kahdeksan vuotta on kulunut, mutta kaikki on edelleen kuten ennen: veljeksistä vanhin ja rauhallinen Jahmose ei osaa tehdä päätöksiä, kerskailija Sobek tekee huonoja kauppoja ja nuorimmainen ja näsäviisas Ipy mielistelee isäänsä. Vaimot, määräilevä Satipy sekä lapsilleen omistautunut Kait, kinastelevat tuttuun tapaan vilteistä ja koristetyynyistä, ja myös perheen avustaja vanha Henet hiippailee ympäri taloa.

Eräänä päivänä perheen pää Ka-pappi Imhotep tuo matkaltaan kotiin yllätyksen - jalkavaimo Nofretin. Julma ja vallanhimoinen Nofret ärsyttää muita, ja hänen terävät kommenttinsa tuovat muiden pahimmat puolet esiin. Pahat henget asettuvat taloksi ja perheen ruahallinen arki on mennyttä. Vai onko tämä vainoava henki sittenkin ihmiskäsi, joka kylvää kuolemaa ympärilleen?

'' - Sinä et ymmärrä, Renisenb. Ulkoapäin tulee pahuutta joka hyökkää niin että koko maailma voi sen nähdä, mutta on toisenkinlaista turmelusta joka saa alkunsa sisältäpäin - josta ei näy mitään ulkoisia merkkejä. Se kasvaa hitaasti, päivä päivältä, kunnes koko hedelmä on lopulta mätä - taudin syömä. ''
s. 19

Perheen kirjurin Horin syvälliset pohdinnat ja tarkkaavaiset havainnot tekivät hänestä yhden kirjan mielenkiintoisimmista hahmoista. Chriestie on taas luonut hienon ja monipuolisen katraan hyvin erilaisia ja mehukkaita henkilöhahmoja. Varsin tarkkaavaisesti hän huomioi ja pohti Horin kautta kirjassa, miten murha lähipiirissä saa ihmisten käyttäytymisen muuttumaan ja tuomaan esiin heidän oikeat luonnot. Se ei ole aikaan tai paikkaan sidonnaista.

''  >>Kaikki päättyy kuolemaan<< poikkeaa täysin Christien muista teoksista, mutta kuuluu silti ehdottomasti hänen tuotantonsa kärkipäähän. Romanttinen rakkaustarina ja älykäs huumori keventävät synkkää kohtalonomaisuutta, tiivis, kiehtova, dramaattinen tunnelma tempaa lukijan mukaansa. Ja syyllistä on miltei mahdoton arvata. ''
Takakansi

Olen kerrankin täysin samaa mieltä takakansitekstin kanssa. Onneks törmäsin tähän kirjamessuilla, koska tämä erilainen Christie ihastutti minut. Kirjaan loi aivan omanlaisensa mausteen historiallisen Egyptin uskomukset ja tavat. Lukuisat jumalat ja hautajaiskäytännöt loivat kirjaan uutta ulottuvuutta vilahtaessaan sivuilla. Juoni oli varmaa Christieta, jossa lukijaa johdatetaan ensin toiseen ja sitten aivan vastakkaiseen suuntaan arvailuineen. Vaistoni johdatti minut jälleen kerran täysin väärille jäljille. Toinen asia josta pidin kirjassa oli perheen arkielämän seuraaminen ja eroavaisuuksien vertaileminen. Miksiköhän tämä ei ole niin kovin kuuluisa opus Christieltä , vaikka ainakin minun mittapuulla se nousi yhdeksi parhaista.

Tähdet: * * * *

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Sisareni, rakkaani - Joyce Carol Oates

Kirjan nimi: Sisareni, rakkaani (My sister, my love)
Kirjoittaja: Joyce Carol Oates, suomentanut Kaijamari Sivill
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi:2008, suomennos 2012
Sivumäärä: 727
Mistä: Lahja

'' Rampike? Ai se perhe? Pikkuinen luistelijatyttö, joka...
Ja tekijää ei koskaan...
Vanhemmat tai joku seksihullu tai...
Jossain New Jerseyssä ajat sitten, siitä on varmaan jo kymmenen vuotta... ''
s.16

Alussa oli vain Skyler. Mamin pikkumies ja jakamattoman ylpeyden aihe. Kaikki muuttuu kun hänelle syntyy pikkusisko Edna Louise, jonka ensi askeleet jäällä ovat kuin taikaa. Edna Louisesta tulee Bliss, luistelijalupaus jolta voidaan odottaa suuria. Ramman Skylerin tähti sammuu ja Blissin syttyy, luoden hänestä kaiken keskipisteen. Kuusivuotiaana Bliss on jo kuuluisuus, josta povataan olympiavoittajaa tulevaisuuteen. Blissin nousujohtoinen ura päättyy kuitenkin enenaikaisesti, kun hänet löydetään murhattuna 29.1.1997 omasta kotoaan. Syyllistä ei koskaan saatu kiinni. Kaikki olivat epäiltyjä - myös 9-vuotias Skyler.

Kaikki reagoivat tähä tragediaan eri tavoin: isä Bix etääntyi perheestään, äiti Betsey hyödynsi sitä ja Skyler lukittiin pois yhteiskunnasta. Henkisesti järkyttynyttä Skyleria pompetellaan laitoksesta toiseen, kunnes 19-vuotiaana hän päättää kirjoittaa muistelmateoksen. Teoksen jossa hän kertoisi todellisen tarinan hänen sisarensa kohtalosta. Tämä teos on Sisareni, rakkaani. Ehkä tätä kautta Skyler vihdoin löytäisi rauhan ja lakkaisi kuulemasta siskonsa anelevaa ääntä.

''
...EIKÄ SANAAKAAN MEIDÄN
POJASTA*
 
 
* Hetki jolloin yhdeksänvuotias Skyler Rampike tajusi peruuttamattomasti että hänen epätoivoisesti rakastamiensa vanhempien elämässä, niin kuin koko valtavassa maailmassa Rampiken talouden ulkopuolellakin, Skyler Rampike oli enintään pelkkä alaviite.             ''
s. 371
 
Koko Rampiken perhe oli enemmän tai vähemmän häiriintynyt. Vanhempien huomio ja rakkaus oli täysin verrannollinen menestykseen ja hyötyyn. Bisnessmies Bixille ja kotiäiti Betseylle kaikki kaikessa oli seurapiirien hyväksyntä ja sen kermaan kuuluminen. Tasapainottomalle Betseylle Blissin taidokkuus oli pelkkä väline, ja sen seurauksena Blissin elämä on pelkkää harjoittelua ja kisaamista, välittämättä kivuista. Epäonnistumisia ei hyväksyttä. Skylerilla taas ei ollt mitään tuotavaa, vaikka älykkyysosamäärä keikkuikin 139:ssä. En yhtään ihmettele, että tuollaisissa oloissa lapset - erityisesti Skyler - kasvoivat hieman kieroon. Stressin ja paineiden seurauksena Blissin kehitys jäi jälkeen ja hän jatkuvasti kastelivuoteensa ja imi peukaloaan, mitä kunnianhimoinen manageriäiti ei voinut sietää.
 
Kirjan teksti oli hyvin hankalalukuista ja ensimmäiset parisataa sivua meni pohtien miksi ihmeessä luen tätä. Sitten kuitenkin totuin alaviitteitä ja sulkuja valtoimenaan olevaan tekstiin ja lumouduin. Oikeastaan tuo teksti on varsinainen mestarinäyte. Niin hyvin siinä on onnistuttu saamaan ote henkisestivioittuneen Skylerin mielestä. Mitenkään muuten se ei olisi tavoittnut tämän hahmon monimuotoisuutta. Tietysti aluksi lukijan suorapuhuttelu, pitkät monimutkaiset lauseet jotka sisälsivät alaviitteitä ja sulkuja, sekä erilaisten fonttien, kuvien, suttausten ja asettelujen kohtaaminen hämmensi, mutta näinhän Oates on ottanut hyödyn koko kirjasta, eikä tyytynyt pelkkään kuvailuun, vaan sukelsi täysin Skylerin mielen syvyyksiin. Täytyy nostaa hattua. Henkilöt oikeastaan yököttivät minua kaikki. Vasta lopussa minulle selvisi kuinka mestarillinen Oates on. Onneksi sain rämmittyä sinne asti.
 
'' Jos minä kaadun, Skyler, minua ei rakasta kukaan! ''
s. 160
 
Tähdet: * * * +
 
 
 


sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Hotelli Panama - Jamie Ford

Kirjan nimi: Hotelli Panama (Hotel on the Corner of Bitter and Sweet)
Kirjoittaja: Jamie Ford, suomentanut Annukka Kolehmainen
Kustantaja: Karisto
Julkaisuvuosi: 2009, suomennos 2011
Sivumäärä: 380
Mistä: Ostettu

On vuosi 1942. Toinen maailmansota on vallannut ihmisten mielet. Yhdysvallat ja Japani ovat ajautuneet eri puolille, mikä kiristää tunnelmaa Seatlen kiinalais- ja japanilaiskaupunginosissa. Kiinalaiset halveksivat japanilaisia, valkoiset kaikkia aasialaisia ja japanilaiset koittavat vakuuttaa olevansa amerikkalaisia. Tästä kaikesta saa osansa kokea kaksitoistavuotias kiinalainen Henry, joka on saanut stipendin valkoisten kouluun, jossa öykkärit ovat ottaneet kansalisvelvollisuudekseen piinata kaikkia aasialaisia eli tässä tapauksessa koulun ainutta - Henryä. Eräänä päivänä kouluun saapuu toinen stipendaatti japanilainen Keiko, ja näiden kahden hylkiön ystävystyminen on väistämätöntä.

'' ´´Sinä olet kiinalainen, vai mitä, Henry?´´
Henry nyökkäsi. Hän ei osannut vastata muutakaan.
´´Ei siinä mitään. Ole sellainen kuin olet´´, Keiko sanoi ja kääntyi pettyneen näköisenä pois. ´´Mutta minä olen amerikkalainen.´´ ''
s. 85

Henry rupeaa tapailemaan Keikoa salassa isältään, johon japanilaisten brutaalit hyökkäykset kiinassa hänen synnyinsijoilleen on jättänyt jälkensä. Isä on käskenyt Henryä jopa käyttämään rintamerkkiä, jossa lukee ''olen kiinalainen'', jottei häntä missään tapauksessa sekoitettaisi japanilaisiin. Ei siinä paljoa selittely siitä ettei keiko edes osaa japania auttaisi, jos vanhoillinen Henryn isä saisi selville totuuden poikansa kulkemisista. Sota kiristyy ja japanilaisia ruvetaan evakoimaan sisämaahan leireille. Henryn ja Keikon tiet eroavat.

Noin neljäkymmentä vuotta myöhemmin 1986 iäkäs Henry suree vaimonsa Ethelin kuolemaan syöpään. Eräänä päivänä Henryn kulkiessa hotelli Panaman ohitse, hän kuulee löydöstä kellarissa. Tämä uutinen ei jätä häntä rauhaan, vaan hän joutuu kohtaamaan menneisyytensä, sillä kaiken sen tuskan alla piilee toivo saada selville mitä Keikolle kävi.

Vau! Ensi fiilis heti kansien sulkeuduttua oli, että nyt taisi tulla luettua tämän vuoden yksi parhaista lukemistani kirjoista. Hotelli Panama on koskettava ja ajatuksia herättävä kokonaisuus, jossa on juuri oikeassa suhteessa traagisuutta ja onnenkipinöitä. Teksti on kirjoitettu todella sujuvasti ja mukaansatempaavasti. Paikka paikoin piti vain pysähtyä miettimään lukemaansa. Lopussa päädyin pyyhkimään silmäkulmiani. Niin koskettavaa se oli. Olen vaikuttunut, eikä siitä pääse yli eikä ympäri.

'' Silkkikangas leimahti liekkeihin, ja sen palavat riekaleet liihottivat kauemmas kuumuudesta kuin palavasiipiset perhoset. Ne leijuivat vedossa, lepattivat sitten pois ja satoivat alas mustana, tuhkaisena pölynä.''
s. 103

Kaikki tietävät toisen maailmansodan kauhuista. Ensimmäisenä mieleen nousee varmaankin ajatus natsisaksasta sekä juutalaisten vainoista ja sulkemisesta keskitysleireihin. Ennen tätä romaania ei mieleeni ollut edes juolahtanut, miten Yhdysvalloissa kohdeltiin japanilaisvähemmistöä. Tietysti kun ollaan sodassa suhtaudutaan vastapuolen kansalaisiin nuivasti, mutta jos kyseessä on jo toisenpolven syntyperäinen yhdysvaltalainen, luulisi jo tajuttavan että he eivät ole vihollisia.

Elämä ei tuolloin ollut kovin ruusuista jos omasi japanilaiset juuret tai jos edes näytti siltä että omaisi. Oman kaupunginosansa ulkopuolella heille ei suostuttu myymään mitään, eivätkä poliisit puuttuneet heihin kohdistuviin rikoksiin. Miten on mahdollista, että myös Yhdysvalloissa suljettiin ihmisiä keskitysleireihin, juutalaisten sijasta vain japanilaisia? Kohtelu ei tietenkään yltänyt Saksan tuhoamisleirien tasolle, mutta onko se inhimillistä sulkea kaikki japanilaiset piikkiaidalla rajatuille alueille asumispaikkoinaan ladon karsina tai kanakoppi. Jos kerran heidät evakoitiin heidän oman turvallisuutensa vuoksi, niin miksi vartioiden aseet osoittivat sisään leiriin eikä sieltä pois? Aina vaan tuntuu putkahtelevan esiin uusia kauheuksia historiasta. Milloin me ihmiset viimein opimme?

Pidin hyvin paljon romaanin erilaisista henkilöhahmoista. Erityisesti afroamerikkalainen Sheldon sulatti sydämeni. Tämä herttainen katusoittaja oli aina puolustamassa Henryä ja hänen tukenaan. Sheldonin soittamat jazz-soinnut saksofonilla sulautuivat tarinan rytmiin kauniisti luoden rauhallisen ja jatkuvuuden tunteen. Vaikka muualla myllersi, Sheldon oli aina valmis auttamaan Henryä vakio kadunkulmastaan. Toinen sydäntä sykähdyttävä hahmo oli Henryn vanhusversio, josta paljastui asioita kuin sipulista, kerros kerrokselta lisää. Kirjassa hypittiin vuosien 1942 ja 1986 välillä, mikä toimi hyvin. Kertojana vuorottelevat nuoruusajan naivi ja epävarma Henry ja vanhempi jo elämää kokenut vanhus, jonka sydämessä paloi sammumattomana liekkinä toivo. Hänestä pitäisi itse kunkin ottaa oppia.

'' ´´Entä jos olen jo vanhus?´´ Keiko kysyi ja nauroi. ´´Entä, jos joudun olemaan täällä, kunnes tulen vanhaksi ja hiukseni harmaantuvat -´´
´´Sitten tuon sinulle kävelykepin.´´
´´Odottaisitko tosiaankin minua?´´ ''
s. 314

Tähdet: * * * * +

Muualla luettu: Sanna/Luettua, Mari A:n kirjablogi, Emilie/Le Masque Rouge, Karoliina/Kirjava kammari ja Jenni/Kirjakirppu

Lue oman hyllyn kirjat - haaste pääsi tilanteeseen 16/65

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Jotain lainattua - Nora Roberts


Kirjan nimi: Jotain lainattua (Savor the Moment)
Kirjoittaja: Nora Roberts, suomentanut Heli Naski
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2010, suomennos 2012
Sivumäärä: 332
Mistä: Ostettu

'' Heistä jokainen oli intohimoisen kiinnostunut omasta erikoisalastaan. Emma kukista, Mac valokuvauksesta, Parker organisoinnista. Ja Laurel kakuista. Sekä piiraista ja suklaakonvehdeista. Mutta kakut olivat leipomusten aatelia. ''
s. 15

Neljä lapsuudenystävää ovat perustaneet luksushääpalveluyrityksen Kartanohäät, jossa jokaisen parin syvimmätkin haaveet toteutetaan, oli kyse sitten syötävästä pitsikakusta tai viikon varoitusajalla järjestettävistä kreikkalaisista kihlajaisjuhlista. Tässä Robertsin hääsarjan kolmannessa osassa on Laurelin vuoro löytää vierelleen Se oikea. Pitäähän tyttöjen elämässä olla muutakin romantiikkaa, kuin työn kautta näkemä muiden onni.

Kauniilla ja taiturimaisen mielikuvituksellisia kakkuja luovalla Laurelilla ei ole aikaa deittailuun. Bisnes kukoistaa ja Laurel tekee töitä aamuvarhaisen leipomisesta iltämyöhään juhlissa auttaessa. Elämä on yhtä hääjuhlaa ja sokerimassojen pyörittelyä, mutta se ei itsenäistä Laurelia haittaa. Hän on löytänyt Sen oikean jo aikoja sitten. Ainut ongelma on, että suhde olisi täysi mahdottomuus. Onhan kyseessa Parkerin veli  Del, joka on aina huolehtinut nelikosta kuin pikkusiskoistaan. Yksi kiivas suudelma voi kuitekin muuttaa kaiken.

'' ´´Tajuatko?´´ Laurel heilautti hiuksensa taakse Delin tuijottaessa. ´´Taivas ei pudonnut, maailmanloppu ei tullut, kumpaakaan ei iskenyt salama, eikä meitä passitettu suoraan helvettiin. En ole sinun siskosi, piru vie. Tuliko selväksi?´´ ''
s. 58

Onnen tiellä on paljon ennakkoluuloja. Laurel tulee köyhästä perheestä ja hän on aina joutunut tekemään töitä elantonsa eteen, kun taas Del on rikas perijä jolla on menestyvä lakifirma. Ihmisen juoruilu on erityisen kova paikka Laurelille, jota kutsutaan vain keittiöpiiaksi, joka yrittää päästä käsiksi rikkauksiin. Oikeasti kiivas Laurel oli kaukana pyrkyristä, eihän hän edes kestänyt sitä että Del olisi maksanut sitruunat joista hän leipoi. Laurelia kävi oikeastaan sääliksi, koska Del ei tuntunut tajuavan miksi raha on Laurelille niin arka paikka.

Romaani on hyvin sokerista höttöä, ja parin ongelmat esiteltiin niin ylivoimaisina, vaikka ne oltaisiin voitu selvittää yhdellä keskustelulla. Laurelin ja Delin romanssi on paikoitellen turhankin räiskyvää, ja kirjaa olisi voinut helposti tiivistää satakin sivua.Tarinan ehdottomasti parasta antia on seurata hääbisnestä ja yllättäviä tilanteita joihin tytöt joutuvat mm. kiukettelevien morsianten johdosta. Nautin hyvin paljon leipomisesta ja Laurelin toinen toistaan upeampien kakkujen kuvailu herahdutti veden kielelle. Leivonnaisten kuvailu on todella hienoa, mutta juonipuoli jäikin aika heikoksi. Tämä  toimi kuitenkin suht hyvin näin koeviikon jälkeen aivot narikkaan lukemisena. Eipähän tarvinnut ajatelle mitään lukiessa. Muuten kirjan yksinkertaisuus olisi varmasti ärsyttänyt, mutta nyt päällimäiseksi jäikin tunne ryhtyä leipomaan joitain oikein hyvää.

Tähdet: * *

Muualla luettu: Saraseeenin maailma ja Norkku/Nenä kirjassa

Pääsin taas vaihteeksi herättelemään Lue oman hyllyn kirjat -haastetta joka on tilanteessa 15/65

tiistai 15. lokakuuta 2013

Colorado - Kuvapostaus

 
Näin syyslomalla on mainio hetki muistella kesää, kun lehdet tippuvat puista ja säät kylmenevät. Nyt viimeinen on luvassa katsaus kesävaihtooni.
 
 
 
Olin viime kesänä kuusi viikkoa Yhdysvalloissa Young Ambassadors -stipendillä. Se on (nyt jo entisen) Yhdysvaltain suurlähettilään Bruce Oreckin perustama ja monien tahojen rahoittama ohjelma, jossa 12 ympäristöasioista kiinnostunutta nuorta pääsevät tutustumaan Yhdysvaltoihin ja erityisesti sen vihreään osavaltioon Coloradoon. Asuimme kaikki isäntäperheissä Denver-Boulder akselilla ja yhteisiä tapaamisia oli kaksi kertaa viikossa, jolloin pääsimme tutustumiskäynneille erillaisiin vihreisiin yrityksiin. Kävimme mm. NOAA:ssa (sää- ja valtamertentutkimuslaitos), NREL:ssa (National Renewable Energy Laboratory), Vaisalassa, Denverin eläintarhassa (tuottaa energiansa roskista ja eläinten jätteistä) sekä monissa muissa paikoissa. Välillä teki hiukan tiukkaa ymmärtää tiedesanastoja englanniksi, mutta täytyy sanoa että oli kyllä mielenkiintoista.

 
 
 
Ennen kuin lensimme Coloradoon vietimme muutaman päivän Washington D.C:ssä. Siellä tutstuimme samantyyppisen projektin tiimoilta Suomeen tuleviin Yhdysvaltalaisiin nuoriin. Yhden päivän kulutimme Suomen suurlähetystössä kuullen erilaisia presentaatioita, ja illalla vieräilimme suurlähettilään asunnossa juhlissa. Ehdimme myös kierrellä jonkin aikaa nähtävyyksiä, mutta kaatosateen ja viiman seurauksena se ei ollut kovin miellyttävä kokemus. Oli kuitenkin hienoa nähdä tärkeimmän kohteet kuten Valkoinen talo sekä Lincon memorial.


 
Coloradossa oli projektin tiimoilta ohjelmaa kahtena päivänä viikossa, mutta muuten vietimme ajan isäntäperheideimme kanssa tutustuen uuteen kulttuuriin. Perheeni olikin hyvin aktiivinen ja vei minua näkemään ja kokemaan paljon. Kävin niin Baseball-ottelussa, Rodeossa, Shakespeare näytelmässä, Perhos paviljongissa, juustoja maistelemassa jne. Täytyy kyllä sanoa, että Baseball on yllättävän tylsä peli. Koko kolmen tunnin ottelussa taidettiin tehdä yhteensä kolme juoksua, joten tapahtumarikkaaksi peliksi sitä on mahdotonta kutsua. Oli kumminkin kiva päästä fiilistelemään, koska tuolla oli kyllä tosi hyvä tunnelma. Yllätyin myös rodeossa siitä kuinka kaikilla oli cowboy hatut päässä, oli kyse sitten oikeasta tai pinkista glitter versiosta. Rakastuin tuohon Shakespearen näytelmään A Midsummer Night's Dream. Oli kyllä hienoa istua ulkoilmateatterissa pimeyden laskeutuessa katsomassa hienoia näytelmää.
 


Hienoin kokemus oli kuitenkin päästä Goldenin oikeuteen. Host-äitini veli toimii tuomarina tuolla ja sain sitä kautta yksityiskierroksen. Pääsin tuomarien yksityispuolelle, viitan kanssa tuomarin istuimelle, kokeilemaan pikakirjoitusta, näkemään tyrmät sekä juryn huoneen jne. Kyselin koko ajan ja sain aika hyvän käsityksen miten kaikki toimii tuolla. Pääsin myös seuraamaan oikeudenkäyntiä, jossa noin parikymppistä miestä syytettiin kuristamisesta (uhri ei kuollut). Oli aika mielenkiintoista seurata sitä reilu kolme tuntia. Siinä ajassa ehdittiin ristikuulustella syytettyä sekä pitää päätöspuheenvuorot. Oli kyllä todella jännittävää seurata kuinka paljon tunteisiin vetoavaa tuo touhu oli. Selvästi juryn läsnäolo vaikuttaa siihen miten asia esitetään. Loppuratkaisu oli että mies oli syytön, mutta syyttäjä oli kyllä todella vakuuttava. Tykkään aika paljon erilaisista oikeussarjoista tv:ssä, ja nyt pääsi ihan kunnolla näkemään mitä tapahtuu oikeasti.


Eräs aika selvä kulttuuriero oli, että ihmiset käyvät kirkossa joka sunnuntai. Itsekin menin host-perheeni kanssa joka sunnuntai Flatirons kirkkoon, ja täytyy sanoa että sanasta kirkko ei aivan heti tule tätä mieleen. Paikalla palveluksissa oli yli 9600 ihmistä! Sali oli pimennetty täysin ja siellä soitettiin uskonnollista rockia. Pastorikin oli kunnon bodari farkuissa ja Colorado paidassa. Itse rakennus oli myös valtava ja se oli perustettu entisen Walmartin tiloihin. Oli kyllä aika erilainen kokemus kirkossa käynnistä kuin täällä Suomessa.

 
 
Colorado on kuuluisa Kalliovuorista, ja ilman niihin tutstumista olisi jäänyt paljosta paitsi. Host-perheeni talosta oli hienot näkymät näille majesteettisille vuorille, ja minne tahansa menikin niin vuorten siluetti piti seuraa. Host-perheeni aktiivisuus ilmeni myös siinä, että he rakastivat vaeltamista. Pääsinkin Kalliovuorille joka viikko vähintään kerran ja viimeisen viikon aikana kolmesti. Lyhyin vaellus oli n. kaksi mailia ja pisin yli kymmenen. Mikään ei vedä vertoja kulkemiselle noissa henkeäsalpaavissa maisemissa nauttien luonnon rauhasta. Tässä on pari kuvaa pävävaelluksilta, mutta kävin myös pari kertaa iltavaelluksilla, jolloin alla säkenöivien kaupunkien valot olivat hieno kontrasti siellä ylhäällä olevalle pimeydelle ja hiljaisuudelle. En malta odottaa milloin pääsen taas kokemaan satumaisia maisemia korkealla arjen ulottumattomissa.
 




keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Nora & Alicia - Cecilia Samartin

Kirjan nimi: Nora & Alicia (Broken Paradise)
Kirjoittaja: Cecilia Samartin, suomentanut Tiina Sjelvgren
Kustantaja: Bazar
Julkaisuvuosi: 2004, suomennos 2011
Sivumäärä: 389
Mistä: Sisko lahjoitti

1950-luvun Kuubassa kimaltelevan turkoosin veden rannassa palmujen katveessa lekottelee kaksi nuorta tyttöä vailla huolenhäivää. He ovat serkukset Nora ja Alicia, jotka kuuluvat kuuban varakkaaseen yläluokkaan. Päivät täyttyvät katolisessa koulussa opiskelusta ja hienoista tanssiaisista. Lumoava lapsuus loppuu kuitenkin ennenaikojaan, kun Castro pääsee valtaan. Kun kommunismi valtaa maan, vaihtuvat yltäkylläiset perhepäivälliset jatkuvaan nälkään ja epävarmuuteen seuraavan aterian saannista. Alician perhe jaksaa toivoa muutosta ja päättää jäädä Kuubaan. Noran perhe puolestaan menettää toivonsa ja pakenevat Yhdysvaltoihin paremman elämän toivossa.

'' ´´Syötävää on helppo löytää´´, aloitin varovasti. ´´Ehkä et pidä siitä, mutta syöt sen kuitenkin ja taltutat nälän. Mutta kun toivo katoaa, täytyy vain odottaa että se tulee takaisin. Aina niin ei käy..´´ ''
s. 122

Elämän virtaukset kuljettavat serkukset täysin eri suuntiin. Nora joutuu sopeutumaan vieraaseen kulttuuriin, jonka kieltäkin hän osaa vain kohtalaisesti. Noran ongelmat ovat pieniä verrattuna Alician elämään Kuubassa, jossa ruuansaanti on tuurista kiinni ja hammastahnakin on yleellisyystuote. Alicia löytää onneksi onnen kaiken tuon kurjuuden keskellä ihanan miehen rinnalla. Mikään ei kuitenkaan ole kestävää, ei onni eikä usko Castron kommunismiin. Serkukset kasvavat aikuisiksi täysin eri maailmoissa, pitäen yhteyttä vain satunnaisesti kirjeillä, jotka he onnistuvat salakuljettamaan kommunismihallinnon näppien ohitse. Lopulta koittaa aika, jolloin he kohtaavat jälleen, eikä tragedialta voida välttyä.

Cecilia Samartin on itse syntynyt Kuubassa ja paennut Castron diktatuuria Yhdysvaltoihin. Tämä tuntui näkyvän tekstissä. Kuuban luontoa oli kuvailtu todella kauniisti ja elämä iloiseksi juhlaksi. Pystyin melkein haistamaan suolaisen meriveden ja kuulemaan palmunlehtien hulmuamisen tuulessa. Kuuba vaikutti lähes paratiisilta. Sitten Castro nousi valtaan ja paratiisi tuhottiin. Tilalle astui pelkkää kurjuutta. Ennen niin kauniit talot ränsistyivät silmissä ja kaikki rannat eristettiin vain turistejä vilisevien luksushotellejen käyttöön. Nora & Alicia antoi Kuubasta melkein yhtä kurjan kuvan kuin Suljettu maa Pohjois-Koreasta. Teki pahaa lukea vihjauksia 12-vuotiaista tytöistä, jotka päätyvät myymään itseään saadakseen edes jotakakin ruokaa.

Nora & Alicia ei ole kuitenkaan synkkä kirja. Se on kirjoitettu hyvin helppo- ja nopealukuisesti. Myös henkilöhahmoilla oli yhtenä yhteisenä piirteenä toivo paremmasta huomisesta, ainakin jossakin muodossa. Tämä on ennen kaikkea viihdekirja, jonka eksoottinen ympäristö luo siihen vakavia piirteitä. Noin kirjan puolivälissä siskoni kysäisi mielipidettäni ja kerroin romaanin imaisseen minut täysin mukaansa. Siskonikin oli kuulemma pitänyt juonesta, mutta hänestä se oli äärimmäisen huonosti kirjoitettu. Tämän huomautuksen jälkeen rupesin vaistomaisesti kiinnittämään enemmän huomiota sen kirjoitusasuun, ja täytyy sanoa että siskoni oli oikeassa. Teksti tökki ja pahasti. Siitä puuttui täysin sulavuus. Onneksi Nora & Alicia on kuitenkin juonivoittoinen, koska tuolla kirjoituksen laadulla ei kyllä voisi kehuskella. Rakastuin kirjaan ja se vei minut täysin mukaansa. Eivät ne kieliseikat loppujenlopuksi vaikuttaneet niin paljon lukukokemukseeni. Koeviikon stressin seurauksena olisin ilman siskoni kommentia luultavasti lukenut tämän ilman huolen häivää koko kirjoitusasusta.

'' ´´Mami aina sanoi, että minulla on kaikista hänen tuntemistaan ihmisistä kaikkein paras muisti, ja että olen sen tähden rikas, sillä muistot ovat kuin jalokiviä, joita kukaan ei voi varastaa.´´ ''
s. 339

Tähdet: * * * *

Muualla luettu: Sara/P.S. Rakastan kirjoja, Marjis/Kirjamielellä, Katri/La petite lectrice, Miia/Kolmas linja, Naakku/Naakku ja kirjat, Hanna/Kirjainten virrassa, Jenni/Kirjakirppu, Katja/Lumiomena, Carmelita/kirjava hylly, Leena Lumi, Maija/kirjojen keskellä, Susa P./Susan kirjasto ja Kirjojen salainen puutarha

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Kartanpiirtäjä - Kamila Shamsie

Kirjan nimi: Kartanpiirtäjä (Kartography)
Kirjoittaja: Kamila Shamsie, suomentanut Kristiina Drews
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2002, suomennos 2012
Sivumäärä: 392
Mistä: Ostettu

'' Karttapallo pyörii. Vuorijonot raapivat sormiani, ja Arabianmeren yllä kipinöi sähkö. Pakistan on kahteen osaan lohkaistu, mutta jakamaton. Tämä maailma on vanhentunut. ''
s. 9

Karim ja Raheen ovat olleet ystäviä aina. Jo vauvoina he nukkuivat samassa kehdossa jakaen tuon maagisen yhteyden. He olivat sydänystäviä, jotka ymmärsivät toisiaan sanattomasti, täydensivät toistensa lauseita ja puhuivat anagrammein. Lapsuuden lekit rannoilla päättyvät, kun Karachissa väkivallasta ja ampumisista tulee arkipäivää. Vanhemmat päättävät lähettää karimin ja Raheenin maalle Laila-tädin huostaan. Siellä olleessaan heidän ystävyytensä ottaa ensiaskeleet vastakkaisiin suuntiin. Karim innostuu kartoista. Raheen ei voi ymmärtää tätä. Kuinka Karim, hänen hengenheimolaisensa, voi olla kiinnostunut jostakin omasta?

'' Katuja, jotka johtivat toisille kaduille - kaduilla oli nimet, kaupunginosilla nimet, ja nähtävyydet oli merkitty selvästi. Tämä kartta oli Karachin vastakohta. Sen koko olemassaolo viestitti piittaamattomuutta kaupungin todellisuudesta, joka määritteli itse itsensä kaikessa sekasortoisuudessaan, epäloogisuudessaan ja elohopeamaisuudessaan. Kuten tavallista, kartat vain ärsittivät minua. ''
s. 155

Karachiin palattuaan Karimin perhe päättää lähteä pahenevia mellakoita pakoon Lontooseen. Ensi alkuun Karim ja Raheen kirjoittelevat ahkerasti toisilleen, mutta ajan kuluessa kirjeiden tulo loppuu. Jokin on mennyt rikki heidän välillään, ja kaikki kiteytyy karttoihin. Karttoihin jotka pala palalta imevät tarinat ja elon Karachin kaduilta. Raheenin on aika palata Yhdysvalloista takaisin kotiin, mutta pakistanin ruutitynnyri on taas räjähtämispisteessä. Kuten aiemmin Itä-Pakistanin itsenäistyessä 1971, taas velji käy veljeä vastaan etnistentaustejen välisen vihanpidon roihahtaessa.

'' Luulen että kaikki neljä olivat jo kauan sitten teitoisesti valinneet saman kielikuvan - valssia tanssivat parit, jotka vaihtavat kavaljeeria lennossa - päästäkseen vastaamasta kysymykseen, jonka olin juuri esittänyt. Syykin oli selvä, vaikka en ollut ennen tullut sitä ajatelleeksi. Se mitä minä olisin oikeasti halunnut kuulla - ja mitä setä ei aikonut kertoa - oli tämä: kuka oli ensimmäinen? Kuka heistä neljästä oli ensimmäinen, joka päätti pyötähtää erilleen - kuka oli ensimmäinen, ja kuka viimeinen? ''
s. 61-62

Karimin ja Raheenin vanhemmat olivat olleet kihloissa toisilleen, mutta vaihtaneet pareja ennen häitä. jotakin oli tapahtunut, mutta se mitä se jokin oli vaikenivat kaikki. Vanhemmat olivat kaikesta huolimatta pysyneet hyvinä ystävinä, mutta Karachin tullessa turvattomaksi vanhat muistot nostavat päätään, ja niin Karim kuin Raheen saavat kokean sen jälkiseuraukset. Tuntuu vain jotenkin niin hassulta, kuinka paljon vanhempien elämät vaikuttivat lasten väleihin ja luonteisiin. Onko menneisyyden kaiulla todella niin suuri merkitys?

Karim ja Raheen tulivat selvästi eliitti perheistä. Varoja riitti yksityiskouluihin ja ystävien talossa oli kultaiset vesihanat. Karachin rappiota tuotiin hienovaraisesti esiin kuvaamalla kerjäläisiä ja huonomaineisen alueen herrasmies autovarasta, joka oli tahtomattaan päätynyt sille alalle - pitihän viisi lasta jotenkin ruokkia, kun virkamiehille ei enää ollut töitä. Shamsie sai minut tuntemaan ristiriitaisia tunteita karachia kohtaan. Toisaalta sen eläväisyys ja katujen tarinat lumosivat, mutta kulman takana pilkottavat etniset vihat ja ampumavälikohtaukset palauttivat takaisin todellisuuteen.

 Pidin kirjasta kovasti, vaikka Raheenin tapa ohittaa kaikki negatiivinen ja Karimin jyrkkyys ja kaikkitietäväisyys ärsyttivätkin. Shamsie on kirjoittanut jälleen vetävän teoksen, johon tykkästyä. Ei tämä aivan Poltettujen varjojen tasolle yltä, mutta tarpeeksi lähelle. Kartanpiirtäjä herätti myös paljon ajatuksia. Päällimäiseksi jäin pohtimaan karttoja. Ovathan ne hyödyllisiä, en sitä kiellä, mutta vievätkö ne osan kulttuuriperinnöstämme. Olisi niin mukavaa kuulla, mitä lähiseutuni teistä kerrottaisiin, jos tien neuvominen sujuisi kuten Karachissa. Mikä olisi se merkkitapahtuma joka jäisi historiaan?

Tähdet: * * *  *

Muualla luettu: Katri/La petite lectrice, Järjellä ja tunteella, Kirjanurkkaus, Jenni/Kirjakirppu, Oota, mä luen tän eka loppuun, Sanna/Luettua, Carmelita/Kirjava hylly, Leena Lumi, Mari A:n kirjablogi, Alma Kalma/Savannilla, Annika K./Rakkaudesta kirjoihin ja Riina/Kirjanrakastaja

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Elokuun luetut



Elokuun luetut:
- Kurjat, Vicrot Hugo

Hmm... Ei kai tässä muu auta kuin tunnustaa, että koulu vie virallisesti kaiken vapaa-aikani. Kurjissa on sivuja 971, joista sain suurinmanosan luettua ennen kuin palasin takaisin lukioon puurtamaan koulukirjojen pariin. Lopulta olin siinä tilanteessa, että jäljellä oli niin vähän sivuja, että olisin tarvinnut vaivaiset 20 minuuttia sen lukemiseen. Siinä meni kuitenkin kokonainen viikko...  Seuraavissa jaksoissa pitäisi vähän hellittää, mutta lukeminen varmaan etenee silti hyvin hitaasti. Ainoat hankkimani kirjatkin ovat oppikirjoja.

Kurjat sen sijaan oli mainio romaani, lukuunottamatta niitä Pariisin viemärien ja Waterloon taistelun turhaa selittämistä. Tykästyin hyvin paljon Jean Valjeaniin, ja hän pääsi tässä kirjassa kyllä paremmin esiin kuin uudessa elokuvassa. Nähtyäni viime talvena tuon Les Misérables halusin ehdottomasti päästä lukemaan sen myös kirjana. Ainut este oli Notre-Damen jätteneet traumat Hugon kirjoituksia kohtaan. Onneksi kuitenkin tartuin Kurjiin. Vaikuttavaa, ei siitä muuta voi sanoa.

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Kurjat - Victor Hugo

Kirjan nimi: Kurjat I-II (Les Misérables)
Kirjoittaja: Victor Hugo
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1862, suomennos 1972 & 1967
Sivumäärä: 971
Mistä: Isältä lainassa

'' Javert jatkoi:
´´Voimaa heiltä puuttuu. Pitäisi olla hirvittävän vahva sen miehen, joka jaksaisi hartioillaan nostaa nuo rattaat kuormineen.´´
Katsoen tarkasti herra Madeleinen silmiin puhui hän korostamalla jokaista sanaansa:
´´Herra Madeleine, olen eläessäni tuntenut vain yhden miehen, joka kykenisi tekemään sen, mitä te nyt vaaditte.´´
Madeleine säpsähti.
Javert lisäsi välinpitämättömän näköisenä, mutta hellittämättä Medeleinea hetkeksikään silmistään:
´´Se oli muuan rangaistusvanki.´´
´´Ah!´´ puhkesi Madeleine.
´´Toulonin kaleereilta.´´
Madeleine kalpeni. ''
s. 111

Kurjat on suuri romaani 1800-luvun alun ihmiskohtaloista Ranskan kauheissa oloissa. Se on jaettu viiteen osaan, ja kaikki alkaa 1815 Fantine-osassa, kun entinen kaleeriorja Jean Valjean on vapaana etsien yösijaa. Leivänryöstöstä ja karkausyrityksista vangittu 19 vuodeksi Jean Valjean on merkitty mies. Jopa koira ajaa hänet pois kopistaan kuin kapisen rakin, jättäen hänet aivan ilman suojaa ja ruokaa. Ystävällinen piispa Myriel ottaa hänet kuitenkin suojiinsa sulattaen Jean Valjeanin sydämen ja muuttaen tämän ja erään kaupungin tulevaisuudet. Jean Valjeanista tulee herra Madeleine, suuri hyväntekijä, jonka innovatiiviset keksinnöt nostavat rapistuneen kaupungin suureen kukoistukseen. Kaikille elämä ei kuitenkaan hymyile. Köyhä Fantine saa kenkään, kun ihmisille selviää hänen piilottelevan aviotonta lasta. Mitä hänen pitäisi tehdä kun velkojat kolkuttavat ovella ja lapsen huolehtijoillekin pitäisi maksaa. Rahavaatimusten kasvaessa päätyy köyhä, mutta kaunis Fantine myymään kaiken aina hampaista siveyteensä.

Toisessa osassa, joka kantaa nimeä Cosette, valotetaan Fantinen tyttären kohtaloa. Fantine on uskonut silmäteränsä hyväsydämisille majatalonpitäjille, mutta voi kuinka helposti ihmisiä voikaan pettää. Cosettesta tulee Thénardierin majatalon orja, joka saa ruokalla pöydän alla tähteitä syöden muitten eläinten kanssa. Tämän rakkautta ja huolenpitoa vaille jääneen raukan elämä mullistuu, kun kerjäläiseltä näyttävä rikas mies saapuu ja vie hänet mukanaan kohti parempaa tulevaisuutta ja onnea.

Marius on kolmannen osan nimi, jossa kohdataan hyvin rikkaan rojalistin herra Gillenormandin tyttärenpoika Marius. Marius on tasavaltalainen henkeen ja vereen, ja näkemyserojen saattelemana päätyy hän asumaan mielummin kurjaan rotankoloon kuin isoisänsä luokse. Rikkaudet vaihtuvat ryysyihin ja elämiseen pelkistä armopaloista. Hän liittyy Aapisen ystävät -ryhmään, jossa erilaiset vallankumoukselliset tasavaltalaiset kohtaavat. Aapisen ystävät ja työt saavat kuitenkin jäädä, kun Marius kohtaa puistossa vanhan miehen ja kukoistavan nuoren neidon. Neljännessä osassa (Idylli Plumet- ja Epopeia Saint-Denis-kadun varrella) Mariuksen rakkaudesta kerrotaan lisää ja kansan vallankumous kurjuutta vastaan alkaa. Viides osa (Jean Valjean) taas kuvaa vallankumouksen traagisia vaiheita sekä solmii kaikki langanpätkät niin Jean valjeanin, Cosetten kuin Mariuksenkin osalta.

'' ´´ - - kun näkee niin paljon kurjuutta kaikkialla, niin epäilempä, että Jumala ei ole rikas. Hän antaa vallankumouksen samalla tavalla kuin kauppias, jonka kassakaappi on tyhjä, antaa tanssiaiset. Luomakunta on vararikon partaalla. Sen vuoksi olen tyytymätön. - -´´ ''
s. 749

Kurjat on teos, jossa kurjempaakin kurjemmissa ja epäoikeudenmukaisissa oloissa ihmiset tarrautuvat elämään kynsin hampain päästämättä irti. Elämä ei ole helppoa, mutta neuvokkuudella, voimakkaalla tahdolla, onnella ja rakkaudella mikään este ei ole ylitsepääsemätön, tai sitten kuollaan kaikkien hyljeksimänä ilman ruokaa ja kunnollista vaatekertaa. Kurjia lukiessa pystyy kuvittelemaan tuon synkän ja eri ruskeansävyisen ympäristön, mutta se ei ahdistanut läheskään yhtä paljoin kuin Les Misérables musikaalielokuva. Henkilöhahmot ovat se syy, mikä teki tästä kirjasta niin hyvän. Heidän pienet ilonsa ja toivonsa paremmasta keskellä pyöristyttäviä oloja - eihän se enää paljoa huonomminkaan voisi mennä.

'' Eräänä päivänä hän [piispa Myriel] saapui aasin selässä Seneziin, vanhaan piispankaupunkiin. Hänen kukkaronsa, joka oli tällä hetkellä varsin surkeassa tilassa, ei sallinut hänen kustantaa muunlaisia kulkuneuvoja. Kaupungin pormestari tuli häntä vastaanottamaan piispantalon portille ja katseli loukkaantuneen näköisenä hänen laskeutumistaan aasin selästä. Joku porvari nauraa virnisteli hänen takanaan.
´´ Herra pormestari´´, sanoi piispa, ´´ ja herrat porvarit, minä huomaan kyllä, mikä teitä loukkaa. Teidän mielestänne osoittaa tällainen pappipahainen aivan liian suurta ylpeyttä ratsastaessaan samalla ratsulla, jolla Herramme Jeesus Kristus ratsasti. Minä tein sen välttämättömyyden pakosta, vakuutan teille, enkä mistään turhamielisyydestä.´´ ''
s. 18-19

Voi tuota herttaista piispa Myrieliä! Hän oli aina valmis ajattelemaan kaikista vain hyvää. Pienestä roolistaan huolimatta tämä vaatimattomuuden perikuva ja köyhille kaikki rahansa antava hyväsydäminen piispa sulatti minunkin sydämeni. Hän onnistui jopa herättämään kovaonnisen Jean Vajeanin rinnassa sykkivän lämmön. Oli myös hauska seurata kuinka hän vaatimattomalla asenteellaan laittoin luunkurkkuun useammalle ylenkatsojalle. On siinä taitava sanailia. Toiseksi lempparihahmokseni nousi yllättäen lain armoton valvoja Javert. Hänen periksiantamattomuudessaan jopa silloin kuin kaikki luulivat jean Valjeanin kuolleen oli jotakin suurta. Javertin sokeaa uskoa oikeuteen ja auktoriteetteihin ei voi kuin ihmetellä. Kuitenkin ilman häntä ei Jean Valjeankaan olisi ollut se mies joka hänestä tuli.

Koko tarinassa oli kaikista mielenkiintoisinta seurata juuri Jean Valjeanin elämää ja sen kehitystä, kuinka entisestä kaleeriorjasta tuli kaupungin pormestari, ja kuinka tummasta sydämmestä kasvoi köyhien ja sorrettujen puolustaja. Jean Valjeanin elämä oli täynnä niin ylä- että alamäkiä. Aina kun hän pääsi asettumaan aloilleen ja löytämään onnen, saapui Javert hengittämään hänen niskaansa, joilloin ainut vaihtoehto oli paeta. Myös Jean valjeanin pohdinnat oikeasta ja väärästä kiinnostivat. Onko oikeammin antaa syyttömän kärsiä, jos koko kaupungin köyhäilistö on sen varassa, vaiko tuomita oikea syyllinen joilloin kaikki hyvinvointi romahtaa? Jean Valjeanilla oli myös hyvin ristiriitaiset tunteet onnea ja sen oikeutusta kohtaan, mitkä loivat hänestä inhimillisen hahmon.

Parhaat hetket kirjassa olivat ehdottomasti alku ja loppu eli enemmän tai vähemmän ne osat joissa Jean valjean esiintyi. Nuorten roihuavan rakkauden kuvaus keskivaiheilla puolestaan tylsistytti lähes yhtä paljon kuin Victor Hugon ylimääräiset jorinat mm. Pariisin viemäröinnistä, Waterloon taistelusta sekä kapinan historiasta. Onneksi näitä ei sentään ollut samassa mittakaavassa kuin Notre-Damessa. Kun aloitin lukemaan tätä, minun teki lähes mieli tanssia ripaskaa, kun huomasin, että tämä on lyhennetty versio. Osaan hyvin kuvitella mitä on jätetty pois... Yleisesti ottaen victor Hugon kerronta on sujuvaa ja hahmojen sanailu nokkelaa. Juuri ne tekivät tästä hyvän lukukokemuksen.

Tähdet: * * * +

Muualla luettu: Jokke/Jokken kirjanurkka, Olgan lukupäiväkirja, Kirjasähkökäyrä,
Marile/1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Maria/Aakkosellinen hakemisto ja Nuharupi

1800-luku -haasteeseen on nyt kerääntynyt kolme kirjaa. Pitää kohta ruveta kirimään, jos kahdeksaan haluan ehtiä vuoden loppuun mennessä.

torstai 8. elokuuta 2013

Kesä- ja heinäkuun luetut & uudet kirjat


Kesä- ja heinäkuun luetut:
- Suljettu maa, Barbara Demick
- Fatiman käsi, Ildefonso Falcones
- The Big Four, Agatha Christie
- Empire of Ashes, Nicholas Nicastro
- Karjalan kruunu, Kaari Utrio
- Naimapuuhia, Jeffrey Eugenides

Onpas taas aikaa ehtinyt vierähtää ja kohta onkin aika palailla takaisin koulunpenkille. Tämän kesän aikana on ollut niin paljon tekemistä, että lukeminen on siinä sivussa jäänyt vähän taka-alalle. Sain kahden kuukauden aikana luettua 2841 sivua eli n. 474 sivua/kirja. Vähän harmittaa, että ei ole ollut aikaa uppoutua lempi kesäharrastukseni pariin ja vain käpertyä tuoliin ulkona hyvän kirjan kera. Toisaalta en vaihtaisi kuuden viikon kesävaihtoani Coloradossa mihinkään. Koko ajan oli niin paljon tekemistä ja nähtävää, että huhuh. Siitä on tulossa tänne 'pieni' kuvapostaus heti kun ehdin eli ei välttämättä aivan hetkessä... Eksyin tuossa viime viikolla myös Prahaan seikkailemaan historiallisen kaupungin syövereissä. Siitäkin luultavasti myöhemmin lisää.

Elikkäs Fatiman käsi oli mielestäni todella hyvä ja Suljettu maa, Karjalan kruunu sekä Naimapuuhia viihdyttivät myös varsin hyvin. Christie oli tällä kertaa pienoinen pettymys, mutta odotukset olivat niin korkealla, ettei Poirot tällä kertaa niitä tavoittanut. The Big Fourkin olisi mestariteos verrattuna Empire of Ashesiin, jonka kanssa tarvoin lähes kaksi viikkoa. Itse en ole mitenkään erityisemmin innostunut pelkistä sotakuvauksista, joten se oli aikamoista kärsimistä. Lue oman hyllyn kirjat -haaste on tilanteessa 14/65. Blogeista monet osallistuivat lukumaratooniin, mutta itse skippasin tänä vuonna tosin pyhittäen yhden päivän vain lukemiselle. Sainkin luettua puolitoista kirjaa ja 597 sivua. Ehkä ensi kerralla uskallaudunkin mukaan tuohon maratooniin.

Uudet kirjat:

Coloradosta:
- Empire of Ashes, Nicholas Nicastro
- The Big Four, Agatha Christie
- The Pillars of the Earth, Ken Follett
- World Without End, Ken Follett

Siskolta:
- Lapsi muiden joukossa, Torey Hayden
- P.S. Rakastan sinua, Cecelia Ahern
- Nora & Alicia, Cecilia Samartin
- Punainen morsian, Anilda Ibrahimi
- Rakkaus on saari, Claudie Gallay
- Brida, Paulo Coelho

Ostettu:
- Leivonnaiset, Marina Neri

Lahja:
- Collected works of Oscar Wilde

Joo totanoin... Kahdessa kuukaudessa kaksitoista kirjaa. Puolustukseksi sanottakoon, että löysin tuolta Coloradosta (pienellä avustuksella) kaksi ihanaa divaria, joissa hinnat olivat naurettavan halpoja esim. tuo Christie oli peräti dollarin. Muuten sitten ostinkin vain tuon leivonta kirjan viimeisistä aleista, jotka melkein missasin. Sitten tuohon suurimpaan tuloryppääseen. Eli rakas siskoni muutti pois kotoa aloittaen yliopistoelämän poissaollessani. Palatessani löysinkin mukavan röykkiön kirjoja minua odottamassa. Kiitos Sofia ja onnea uuteen kämppään =)



maanantai 5. elokuuta 2013

Naimapuuhia - Jeffrey Eugenides

Kirjan nimi: Naimapuuhia (The Marriage Plot)
Kirjoittaja: Jeffrey Eugenides (Arto Schroderus)
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2011, suomennos 2012
Sivumäärä: 599
Mistä: Synttärilahja

'' Hän oli ottanut pääaineekseen englanninkielisen kirjallisuuden kaikkein puhtaimmasta ja tylsimmästä syystä: koska hän rakasti lukemista. Madeleine selasi ´´Englantilaisen ja amerikkalaisen kirjallisuuden kurssivaatimuksia´´ niin kuin hänen huonetoverinsa selasivat Bergdorfin luksustavaratalon esitettä. Kurssi nimeltä ´´Kirjallisuus 274: Lylyn Eufues´´ kiihotti Madeleinea samalla tavalla kuin Fioruccin buutsit Abbya. - - Jo silloin kuin Madeleine oli pikkutyttönä kotona Prettybrookissa mennyt kirjastohuoneeseen, jossa hyllyt nousivat kauas hänen ulottumattomiinsa - niissä oli uusia hankintoja kuten Love story tai Myra Breckinridge, joista huokui jotain aavistuksen kiellettyä, samoin Fieldingiä, Thackerayta ja Dickensiä kunnianarvoisina ranskalaisina sidoksina - kaikkien noiden mahdollisesti luettavissa olevien sanojen tuima läsnäolo oli pysäyttänyt hänet niille sijoilleen. Hän saattoi selata kirjanselkiä tunninkin. ''
s. 36-37

Yliopistossa 1800-luvun avioliittoromaaneista tutkelmaa tekevän kauniin Madeleinen omat suhteet eivät suju aivain kuin kirjoissa. Deitailtuaan epäonnistuneesti niin valokuvamallia kuin rikkaan suvun vesaa, Madeleine päättää omistaa viimeisen vuotensa yliopistossa vain opiskelulle ja elää selibaatissa. Omituisella Semiotiikka 211 -kurssilla hän kuitenkin tapaa salaperäisen, ja ainoan toisen täysjärkiseltä vaikuttavan, Leonardin ja se on menoa. Vanhat päätökset saavat lentää romukoppaan, kun Leonard osoittaa vastakaikua Madeleinen tunteille.

Koulu ja suhde Leonardiin päättyvät, ja Madeleinen pitkäaikaisen ystävän Mitchellin toiveet heräävät. Ehkä viimeinkin hänellä olisi mahdollisuus saada Madeleinen itselleen. Päättäjäispäivänä Madeleine saa puhelun: Leonard on sairaalassa henkisesti romahtaneena. Tämä on käännekohta Madeleinen elämässä. Hän sanoo hyvästit letkeälle opiskelijaelämälle ja ryhtyy vakavasti masentuneelle Leonardiksi tyttöystäväksi ja hoitajaksi. Leonard on maanis-depressiivinen eikä Madeleine osaa aavistaakkaan kuinka paljon tämä sairaus tulee vaikuttamaan heidän elämäänsä.

Samaan aikaan on-off ystävyyssuhteessa Madeleinen kanssa oleva Mitchell päättää lähteä Intiaan seuraamaan Äiti Teresan jalanjälkiä. Uskontotieteitä opiskeleva Mitchell on nyt tienhaarassa tulevaisuutensa suhteen ja lähtö Intiaan on myös oiva keino päästä nuolemaan haavojaan rauhassa - Madeleine jää hänelle vain haavekuvaksi. Matkaan lähdetään yhdessä kämppäkaveri Larryn kanssa, josta paljastuu täysin uusi puoli Eurooppaa kierrellessä.

'' Kaiken kaikkiaan koko jutussa alkoi olla kohtalaisen koomisia ja shakespearelaisia piirteitä: Larry rakasti Mitchelliä, joka rakasti Madeleinea, joka rakasti Leonard Bankheadia. Vaikka Mitchell oli yksin maailman köyhimmässä kaupungissa, missä hän ei tuntenut ketään, missä kolikkopuhelimia ei ollut ja postikin kulki hitaasti, romanttinen farssi ei päättynyt, mutta näin hän pääsi sentään pois näyttämöltä. ''
s.440

Huh, vaikuttaa aika monimutkaiselta kolmiodraamalta. Tämä ei kuitenkaan ollut mikään kevyt suhdesotkuromaani, vaan Leonardin maanis-depressiivisyys loi tarinaan tumman pohjavireen. Lääkityksestä huolimatta hän pysyi masentuneen ja lamaantuneena, ja kun asiat alkoivat sujumaan paremmin joutui taas pelkäämään seuraavaa katastrofia. Madeleine oli hänelle ennemminkin hoitaja kuin seurustelukumppani, mutta siltikään hän ei pystynyt ymmärtämään Leanardin tilannetta. En tiedä oliko kyse naiviudesta vai toiveajattelusta, mutta aivain kuin hän olisi uskonut, että juuri hän pystyisi pelastamaan Leonardin.

Romaanissa oli mielestäni hienosti tuotu esiin Leonardin sairaus ja sen herättämät tunteet: synkkyys ja epätoivo, turhautuminen kun ei voikaa paremmin sekä läheisten toivon jatkuva syttyminen ja sammuminen. Leonardin tunteiden ristiriitaisuus käy hyvin selville kun hän huuta Madeleinea lähtemään huoneesta, mutta syvällä sisimmässään toivoen tämän jäävän. Ainainen pelko siitä että sairaus karkottaisi viimeisenkin ihmisen jättäen hänet aivan yksin jäyti hänen sisintään.Myös maaniset vaiheet tuntuivat hyvin eläväisiltä. Sanat juoksivat paperilla ylivilkkaan Leonardin ajatusten lailla herättäen ahdistusta ja huolta. Mielessä oleva sairaus ei todellakaan ole leikinasia.

Eugenidesillä on kyky täysin sulavasti siirtyä tarinan ajasta menneisyyteen selittämään taustoja. Näin valottui kaikkien päähenkilöiden perhetaustat, kohtaamiset ja tragediat. Pidin myös kirjallisuusviittauksista ja lukemisesta lukutoukasta, ja olisin toivunut sitä hiukan lisääkin. Eugenides hurmasi kuitenkin täysin sujuvalla ja kauniilla kielellään, mutta olisin kaivannut itse juoneen vielä lisää syvyyttä. Kirja oli hyvä, mutta ei kovin mieleenpainuva.

Tahdet: * *  * +

Muualla luettu: Järjellä ja tunteella, Jaana/Täällä toisen tähden alla, Minna Jaakkola/Oota, mä luen tän ekä loppuun, Morre/Morren maailma, Salla/Sallan lukupäiväkirja, Upotus, Minna/Ilselä, Sara/P.S. Rakastan kirjoja, Liisa/Luetut, lukemattomat, Mari A:n kirjablogi ja Sanna/Luettua

tiistai 30. heinäkuuta 2013

Karjalan kruunu - Kaari Utrio

Kirjan nimi: Karjalan kruunu
Kirjoittaja: Kaari utrio
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 1978/1979
Sivumäärä: 296
Mistä: Kirjaston Ota tai jätä -hylly
 
'' Suku oli menestynyt.
Haukan talo oli Turun rikkain, Haukan kauppahuone kilpaili tukholmalaistenkin kanssa. ''
s. 44
 
Tämä Kaari utrion historiallinen romaani kertoo Haukan suvun tarinaa. 1298-1309 välisenä aikana tapahtumat vievät henkilöitä Turkuun, Hämeeseen, Ruotsiin kuin Karjalaankin. Kaikki saa alkunsa kun Hämeenlinnan päällikkö päättää naittaa nuoren Anna Eilifintyttären rikkaaseen sukuun. Mikäpä olisikaan sen parempi vaihtoehto kuin rahassa ja menestyksessä kylpevä Haukkan suku. Näin vielä lapsen kehitysasteella oleva Anna päätyy Haukan suvun vanhimmalle pojalle sotilaan uralle tähtäävälle Halvastille vaimoksi. Kotitaloustöissä tumpelo Anna joutuu keskelle voimakkaita nasia, perheen matriarkka Barbara Catillinaa ja tämän tytärtä Beatrixa, itse yrittäen luikkia pois tieltä parhaansa mukaan.
 
Halvastilla ei ollut minkäänlaista kiinnostusta kehittymätöntä vaimoaan kohtaan, vaan hylkääkin tämän talolle elämään yksin, samalla kun hän itse lähti Karjalaan sotimaan. Talolla Barbara pyöritti koko taloutta, mukaanluettuna menestyvää kauppahuonetta, rautaisella otteellaan valtavalla bisnesvaistolla. Hänessä oli myös lempeä ja ystävällinen puoli, mutta hyvät kaupat menivät aina kaiken edelle - myös tyttären onnen. Jumalaisen kaunis Beatrix naitettiin vanhalle leskimiehelle, jonka lapset ovat Beatrixia vanhempia. Tämä ei sopinut turhamaiselle Beatrixelle, joka on tottunut aina saamaan tahtonsa läpi. Kun heidän kasvattiveljensä, kirkonpalveluksessa työskentelevä Ragvald, palaa, pääsee kauan piilossa pysynyt intohimo valloilleen kamalin seurauksin.
 
'' Uskollisuus oli Halvastille valtava, suorastaan ylimaallinen asia. Se oli pyhä ja loukkaamaton, tärkein ja kallein hänen ominaisuuksistaan. Hän oli sen kerran lahjoittanut marskille eikä se ollut uudelleen annettavissa. Mutta sitä Ragvald ei voisi koskaan ymmärtää. ''
s. 214
 
Halvast oli kuin koiranpentu. Hän seurasi sokeasti isäntäänsä ollen itse täysin kykenemätön tekemään minkäänlaista aivotyötä. Hän oli täydellinen vastakohta läheiselle kasvattiveljelleen Ragvaldille, joka oli aina punomassa juonia päästäkseen parempaan asemaan. Ragvald oli häikäilemätön kirkonmies vailla uskoa Jumalaan. Soturi ja kirkko, seuraaja ja johtaja, kohtalo päättää lähettää nämä hyvin erilaiset veljekset marski Tyrgils Knutssonin johdolla Karjalaan rakentamaan ja puolustamaan uutta linnoitusta Novgorodia vastaan.
 
Kun aloitin lukemaan tätä romaania ei minulla ollut mitään tietoa mistä se kertoisi. Aluksi siis oletin sen kertovan Anna Eilifintyttären tarinan, mutta yllätyinkin positiivisesti siitä kuinka kertoja aina vaihtui luvuttain. Näin tarina raotti niin Halvastin, Ragvaldin, Beatrixen, Annan sekä Novgorodilaisen Fetinjan ja uskonnollisen pikkusekku Filippan elämää. Henkilökaartin luonteenpiirteissä oli mukavasti vaihtelua, mutta jokaisella henkilöllä tuntui olevan enimmäkseen vain se yksi vallitseva piirre ja that's it.
 
Rakstin kuitenkin tuota historiallista miljöötä ja ajankuvausta. Olen juuri keväällä opiskellut Suomen historiassa noista ristiretkistä ja nyt oli mukava päästä lukemaan tuosta kolmannen ristiretken ja Pähkinäsaarenrauhan välisestä ajasta. Oli aika hauskaa bongata tekstistä tuttuja nimiä (Tyrgils Knutsson, Birger kuningas, Mauno Ladonlukko) ja tapahtumia (1292 Hämeen hävitys). Kuitenkin vähän ärsytti se, kuinka niin useat haukan suvun jäsenet pääsivät sotkeutumaan Ruotsin kruunun valtapolitiikkaan. Yksi olisi ollut varsin riittävä ja uskottavuuden rajoissa...
 
Tähdet: * * * +
 
Muualla luettu: Pii/Maailman ääreen
 

sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

Empire of Ashes - Nicholas Nicastro

Kirjan nimi: Empire of Ashes - A novel of Alexander the Great
Kirjoittaja: Nicholas Nicastro
Kustantaja: A Signet Book
Julkaisuvuosi: 2004
Sivumäärä: 364
Mistä: Ostettu
 
'' ´´Big trial today. It's listed right in the middle of the dias. And it's not just some crappy inheritance case....´´ - -
´´The defendant is Machon.´´
´´Alexander's boy?´´
´´The same. And the prosecutor is Aeschines.´´
´´What, he's back?´´
´´Apparently. The charges are 'betrayal of the public trust' and 'impiety' - or something.´´ - -
´´ - - Just to be safe, we should probably vote 'guilty' if we get on the jury, right?´´
Deuteros looked around furtively. ´´You asking me?´´
´´Who else is standing here?´´
´´Sure, guilty - I guess.´´
´´There he stands, an adept of Themis herself!´´ Swallow laughed, clapping his friend on the shoulder. ´´Athenian justice is safe with men like you Deuteros!´´ ''
s. 11-12
 
On vuosi 323 eaa. Aleksanteri Suuri on kuollut ja hänen lähipiiriinsä kuulunut Machon on päätynyt tuomioistuimen eteen. Tämä on suuri ja jännittävä tapahtuma ateenalaisille, ja arpaonni suosiikin Swallowia ja Deuterosta. He pääsevät oikeudenkäynnin juryyn kuulemaan kaksi vaihtoehtoista tarinaa Aleksanteri suuren elämästä ja Machonin roolista siinä.
 
Syyttajä Aeschines kertoo tarinan suuresta ja voimakkaasta keisarista, joka voittamattomana valtasi suuria alueita. Machonin versio on erilainen. Siinä nuori runopoika Aleksanteri vapauttaa sotavanki  Machonin nostaen hänet lähipiiriinsä. Sitten kertomus jatkuu lukuisilla kuvauksilla Aleksanteri Suuren sotaponnisteluista, kuitenkin vieden sitä kunniaa pois Aleksanterin harteilta: sotataktiikat ja neronleimaukset olivatkin lähtöisin Aleksanterin autistiselta velipuolelta Arridaeuselta. Oikeastaan mahtava Aleksanteri Suuri vaikutti tyhmänrohkealta yllytyshullulta, joka piti itseään jumalana, Zeuksen poikana, Herkuleen veroisena. Machonin antaman kuvan perusteella kutsuisin Aleksanteria aika brutaaliksi ja itsetuhoiseksi juopoksi.
 
Odotin tältä kirjalta pureutumista Aleksanteri Suuren elämään ja sen tapahtumiin tai ainakin henkilöhahmona syvemmin. Tällainen lukukokemus oli Margaret George:n romaani Elisabeth I. Ikäväkyllä tämä lukukokemus oli kaukana siitä. Romaanissa oli vain sotakuvausta sotakuvauksen perään aina välillä viitaten Aleksanterin juominkeihin tai rakastaja Hephaestioniin. Oikeastaan kehenkään henkilöön ei menty sen syvällisemmin. Pidin suunnattomasti tuosta oikeudenkäynti ideasta, vaikkakin sitä ei osattukaan hyödyntää loppujen lopuksi tarpeeksi, mutta uskoakseni juuri se oli syynä kaiken syvyyden puuttumiseen. Koko romaani oli nimittäin Machonin (tai Aeschinesin) kertomaa niistä tapahtumista, eikä jonkun toisen kertomus siitä mitä joku toinen teki, kerro sen syvällisemmin näiden henkilöiden motiiveista tai ajatuksista. Aikamoista tervanjuontia oli tämän lukeminen...
 
Tähdet: * +

perjantai 26. heinäkuuta 2013

The Big Four - Agatha Christie

Kirjan nimi: The Big Four
Kirjoittaja: Agatha Christie
Kustantaja: A Dell Book
Julkaisuvuosi: 1927/1978
Sivumäärä: 173
Mistä: Ostettu
 
'' ´´Li Chang Yen may be regarded as representing the brains of the Big Four. He is the controlling and motive force. I have designated him, therefore, as Number One. Number Two is seldom mentioned by name. He is represented by an ´s´ with two lines through it - the sign for a dollar; also by two stripes and a star. It may be conjectured, therefore, that he is an American subject, and that he represents the power of wealth. There seems no doubt that Number Three is a woman, and her nationality French. It is possible that she may be one of the sirens of the demi-monde but nothing is knew definitely. Number Four -´´
His voice faltered and broke. Poirot leant forward.
´´Yes,´´ he prompted eagerly. ´´NumberFour?´´ - -
´´The destroyer,´´ gasped the man. ''
s. 15-16
 
Hercule Poirot on nyt aivan uuden haasteen edessä. Yhden rikoksen selvittämisen sijaan hänellä on vastassaan rikolliskopla. Tässä koplassa on neljä johtajaa ja he ovat vastuussa koko alamaailmasta. Maailman nerokkaimmat aivot - Poirotin jälkeen tietysti -, äveriäin mies, älykkäin tiedemies ja taitavin naamioitujja ovat liittoutuneet yhteen pyörittäen koko maailmaa. Heidät Poirot on saanut vastaansa. Tämä vastustaja on lähes ylivoimainen Poirotille, jonka on todella laitettava harmaat aivosolunsa koville. Varsinkin kun kaikki Big Four:sta liikaa tietävät eliminoidaan.
 
'' It has always seemed to me extraordinary that a woman should go so far in the scientific world. I should have thought a purely masculine brain was needed for such work. ''
s. 45-46
 
Onneksi Poirotin apuna on aina niin uskollinen Hastings, jonka täysin väärät johtopäätökset usein auttavat Poirottia löytämään sen oikean ratkaisun. Kyllähän Hastingsing heikkous punapäisiä naisia kohtaan on yleisessä tiedossa, mutta aina vain hänen hyväuskoisuutensa jaksaa ihmetyttää. Uusi puoli minulle oli tuo hänen asenteensa naistieteilijöitä kohtaan. Miksi ihmeessä tieteen tekemiseen tarvittaisiin maskuliiniset aivot? Tuohan on aivan järjetöntä. Hyvänä esimerkkinä naisen kykeneväisyydestä tieteen tekoon toimii kaksinkertainen nobelisti Marie Curie. Tietysti suurinosa merkittävistä tiedemiehistä oli miehiä, koska naisilta evättiin pitkään opiskelumahdollisuus. Kiitos siis Christielle luodessaan johtavan naistieteilijän hahmogalleriaansa.
 
Tässä teoksessa tapahtui hyvin paljon. Koko ajan Big Four iski ja Poirot juoksenteli perässä keräten todisteita. Tuntui melkein kuin olisin lukenut kahdeksantoista mininovellia Poirotin tutkimuksista, jotka kuitenkin liittyivät yhteen samojen taustajoukkejen kautta. Hassua kun luin tämän muutama vuosi takaperin suomeksi pidin tätä yhtenä parhaista poiroteista. Nyt taas tuo nopea tahti vain häiritsi. Rakastan nimittäin seurata Poirotin johtolankojen keräilyä ja sitten jännittävää paljastustilaisuutta ja sitten vielä lopulta selitetään miten hän oli päässyt tähän lopputulokseen. Tästä romaanista puuttui kaikki selittely niin minijutuissa, kuin suuresa juonessa. Ehkä tämä ei myöskään iskenyt niin hyvin, koska tiesin jo kaikki henkeäsalpaavat juonenkäänteet, jolloin se nerokkuus tuntui katoavan ja jäljelle jäävän vain sekalainen yhdistelmä tarinoita paljolla toiminnalla. Pidin kuitenkin paljon siitä, että Hastingsin lisäksi myös Poirot oli useaan otteeseen täysin pihalla Big Four:in toiminnasta. Mukavaa vaihtelua Poirotin ylivertaisuudelle.
 
 
Tähdet: * * +
 
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...