tiistai 28. syyskuuta 2021

Ihmisruumis - Paolo Giordano


Kirjan nimi
: Ihmisruumis (Il corpo umano)

Kirjoittaja: Paolo Giordano, suomentanut Helinä Kangas
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 2012, suomennos 2014
Sivumäärä: 334
Mistä: Omasta hyllystä

' "Kai siellä leirissä on baari?" hän kysyy Cedernalta. Huutaen.
"Ei."
"Entä kuntosali?"
"Ei sitäkään."
"No kai sentään edes pingispöytä?"
"Et ole näemmä vielä tajunnut. Me olemme menossa paikkaan, jossa ei ole vittu yhtään mitään." '
s. 46
 
Helikopteri lentää kohti hiekan valtaamaa tukikohtaa. Uusi italialaiskomppania on saapumassa Afganistanin karulle maaperälle. Jokaisella on omat syynsä lähteä komennukselle. Luutnantti Egitto, tukikohdan lääkäri, on lääkekoukussa, sillä hän koittaa kovasti unohtaa menneisyyden traumansa. Ylivääpeli Renéllä on historiaa itsensä myymisestä, kunnes sattuu vahinko, joka saa hänen tunne-elämänsä solmuun. Alikersantti Cederna ylpeilee kovuudellaan ja haluaisi päästä erikoisjoukkoihin ampumaan jokaisen talebanin. Epävarma korpraali Ietri puolestaan hakee itsenäisyyttä ylisuojelevan äidin helmoista. Zampieri puolestaan kamppailee uskottavuutensa kanssa naisena miehisessä sotamaailmassa.

Sota talebaneja vastaan on käynnissä. Pyssyseikkailujen sijasta komppania viettää enimmäkseen aikaansa tukikohdassa. Ietri ihailee machoa Cedernaa ja haluaisi oppia häneltä kuinka olla mies. Kokonainen nauta teurastetaan mahat sekoittavin seurauksin. Kaikenlaista tukikohdassa siis tapahtuu arkisista askareista jäyniin, mutta enimmäkseen on rauhallista. Kunnes tilanne kiristyy ja komppanian on aika lähteä operaatiolle vihollismaaperälle. Kuinka tämä sekalainen seurakunta pärjää? Jokaisella on jo saapuessaan omat ristinsä kannettavanaan. Komennuksen jälkeen he tuskin ovat ainakaan ehyempiä.

' Mutta mitä hän voisi kertoa? Kaikki aiheuttaisi äidille vain kärsimystä. Että ruoka on paljon pahempaa moskaa kuin hän on antanut ymmärtää. Että hän on ihastunut naiseen, sotilaaseen kuten hänkin, mutta tämä pitää häntä pikkupoikana. Että huomenna heillä alkaa operaatio talebanien hallitsemalla alueella, ja häntä pelottaa niin että on paskantaa housuihinsa. Että tänä aamuna, kun hän näki irti sahatun pään, hän alkoi voida huonosti ja melkein oksensi aamiaisensa, ja nyt hän näkee kasvot edessään aina kun sulkee silmänsä. Että välillä hänellä on tyhjä ja surullinen olo ja hän tuntee olevansa vanha, niin, vanha kaksikymmenvuotiaana, eikä usko lainkaan että oli pienenä ihana. Että kaikki pitävät häntä pahnan pohjimmaisena, eikä hän ole löytänyt mitään, mitä oli toivonut, eikä enää edes tiedä mitä etsii. Että hän rakastaa ja kaipaa äitiään, että äiti on hänelle kaikkein tärkein, ainoa. Hän ei voi sanoa edes sitä, sillä hän on nyt aikuinen mies ja sotilas. '
s. 197

Giordanon uutuus Jopa taivas on meidän on saanut nyt paljon positiivista julkisuutta, joka heijastui myös kirjaston valtaisina varausjonoina. Päätinkin siis aloittaa tutustumiseni tähän kehuttuun italialaiskirjailijaan hänen edellisestä teoksesta, joka sattui löytymään minulta hyllyä lämmittämästä. Teos oli myös sinänsä osuva, sillä Afganistanin tilanne on jälleen kärjistynyt ja taleban noussut takaisin valtaan.

Ihmisruumis koostuu kolmesta osasta, joissa ensimmäisessä kuvataan sotilaiden tavallista arkea tukikohdassa. Toisessa osassa lähdetään kuitenkin muurien ulkopuolelle suorittamaan operaatioita ja viimeisessä osassa käsitelläänkin kuinka kukin reagoi noihin kokemuksiin. Giordanon teos on ennen kaikkea uppoaminen sotilaiden psyykkeeseen toiminnan sijasta. Se antaa äänen sotilaille ja sille millaista rintamalla on oikeasti nykyaikana. Vastakkaisten aserintamien sijasta on pidettävä vahtia kapinallisliikkeiden omatekoisien pommien varalta. Paljon tulee sotilaiden nähtyä eikä näitä traumaattisia kokemuksia ole helppo purkaa. Tuska padotaan sisälle. On pakko koittaa selviytyä osoittamatta heikkoutta. Ilman joukkoasi et ole mitään.

Tämä traaginen sotakuvaus italialaisesta komppaniasta oli teos, josta olisin halunnut pitää. Sen aihe on koskettava ja tulisi päästä iholle. Jostain syystä en kuitenkaan päässyt teoksen kanssa samalle aaltopituudelle. Henkilöitä ja vaihtuvia kertojia tuntui olevan auttamatta liikaa, niin että kehenkään ei oikein ehtinyt kiintyä ja tutustua pintapuolista syvemmin. Henkilöiden tarinat ja omat kamppailut toivat liikaa pirstaleisuutta kerrontaan. Punainen lanka purkautui liian moneen suuntaan hukaten Giordanon sanoman. Sota on kammottavaa ja traumatisoivaa. On hienoa että Giordano on tarttunut tähän aiheeseen ja tuonut sen keskiöön sotilaiden psyykeen. Harmi vain, että toteutus ei tällä kertaa tehnyt sen suurempaa vaikutusta ainakaan tähän lukijaan.

Tähdet: 2 / 5
 

torstai 23. syyskuuta 2021

No Rules Rules: Netflix and the Culture of Reinvention - Reed Hastings & Erin Meyer


Kirjan nimi
: No Rules Rules - Netflix and the Culture of Reinvation

Kirjoittaja: Reed Hastings & Erin Meyer
Kustantaja: Penguin
Julkaisuvuosi: 2020
Sivumäärä: 272
Mistä: Omasta hyllystä

' But if Netflix wasn't a family, what were we? A group of individuals looking out for ourselves? That definitely wasn't what we were going for. After a lot of discussion Patty suggested that we think of Netflix as a professional sports team. [- -]
On a pro baseball team, the players have great relationships. These players are really close. They support one another. They celebrate together, console one another, and know each other's plays so well that they can move as one without speaking. But they are not a family. The coach swaps and trades players in and out throughout the year in order to make sure they always have the best player in every position. '
s. 169
 
Netflix on yritys, jonka me kaikki tunnemme. Harvemmalle on ehkä kuitenkaan tuttua, että kun Reed Hastings ja Marc Randolph perustivat tämän yrityksen 1997 sen bisnesidea oli DVD:iden vuokrauspalvelu postin välityksellä. Hyvin kaukana siis siitä mitä Netflix on nykypäivänä. Olosuhteet ovat muuttuneet sitten 1997 ja Netflix on onnistunut mukautumaan innovaatioillaan aina uuteen tilanteeseen. Nykyään sen liikevaihto on jo yli 25 miljardia dollaria. Tässä teoksessa toinen Netflixin perustaja ja nykyinen toimitusjohtaja Reed Hastings yhdessä työkulttuureihin paneutuneen professori Erin Meyrin kanssa käyvät läpi minkälainen on tuo Netflixin poikkeuksellinen työkulttuuri ja kuinka se on johtanut Netflixin menestystarinaan.

Äkkiseltään monet Netflixin kulttuurin toimintatavat voivat kuulostaa hyvin niskakarvat nostattavilta verrattuna perinteiseen yritysten toimintaan. Netflixissä ei nimittäin kerry laisinkaan lomia, palautteet annetaan kaikien edessä suorana puheena ja kuka vain joka tekee työnsä hyvin mutta ei erinomaisesti voidaan koska vain irtisanoa - kultaisen kädenpuristuksen saattelemana. Netflixin kulttuurin peruspilarit ovatkin: 1) rakentaa talenttien yhteisö eli sisältää vain A luokan työntekijöitä, sillä yksikin vain hyvä laskee koko tiimin tasoa. 2) Lisätä avoimuutta tarjoamalla paljon suoraa kehittävää palautetta joka tilanteessa, jotta turhat korrektiussäännöt eivät estä talentteja kehittymästä. 3) Vähentää kontrollia aluksi poistamalla turhaa säännöstelyä ja luottaa että työntekijät itse osaavat pitää tarvitsemansa määrän lomaa ja arvioida mikä on kohtuullinen tapa matkustaa työnantajan piikkiin. Kontrolia vähennetään myös päätöksenteossa, jossa asiantuntijat saavat viimeisen päätös- ja allekirjoitusvallan kun ylhäältä on vain annettu raamit ja tavoitteet.

' Why did everyone keep quite when they saw Reed piloting the ship into the Qwikster storm?
Part of the reason is our natural human desire to conform. There's funny candid-camera-style video that shows three actors riding an elevator with their faces turned toward the back, away from the door. A woman enters the elevator and, at first, she looks confused. Why are these people facing the wrong way? But then, slowly, although she obviously thinks what they are doing is weird, she also starts to turn around. Humans are much more comfortable when going along with the herd. In many areas of life, this is not bad. But it may push us to go along with or even activly support an idea that our instinct or experience tells us is crazy. '
s. 141-142

Viimeksi kun työpaikallamme oli lukupiiri Hansenin Collaboration ei vedonnut minuun sitten mitenkään. Tällä kertaa, vaikka en edes päässyt varsinaiseen lukupiiri tapaamiseen, päätin silti lukea koko kirjan loppuun, sillä tämä Netflixin tarina oli sen verran kiehtova. Meyerin yleiset näkökulmat ihmistoiminnasta tukivat hienosti Hastingsin kertomaa tarinaa. Esimerkiksi yllä oleva lainaus ihmisten laumakäyttäytymisestä kyllä osui ja upposi ajankohtaisuudellaan. Kuinka haastava onkaan ollut kääntää perinteinen hierarkkinen toimintamalli, joka on omaksuttu lähes kaikkiin yrityksiin ja tehdä jotain aivan erilaista. Toisaalta omaksumalla vain yhden palasen lopputulos ei olisi kovin nättiä, sillä vasta yhdessä nämä osaset tukevat toisiaan luoden kulttuurin, joka kannustaa innovaatioihin ja luottaa työntekijän omaan vastuuseen.

Yleisesti en siis tykkää lukea bisneskirjoja, sillä usein tuntuu, että niiden sanoman voisi tiivistää tehokkaaseen artikkeliin. Tässä oli kuitenkin sopivassa suhteessa konkreettisia tarinoita ympäri Netflixin organisaatioita samalla peilaten tätä käytäntöä myös teoriaan. Kiehtovaa vähän ravistella sitä yleistä toimintatapa olettamaa. Moniin työpaikkoihin tämä kulttuuri ei varmasti sopisikaan, mutta mielenkiintoista silti kurkistaa Netflixin menestystarinan konepellin alle. Mikä olikaan se salainen resepti, jolla Netflix siivitti itsensä moiseen asemaan markkinoilla.

Tähdet: 4 / 5
 

maanantai 20. syyskuuta 2021

Kuun sisar - Lucinda Riley


Kirjan nimi
: Kuun sisar (The Moon Sister)
Sarja: Seitsemän sisarta #5
Kirjoittaja: Lucinda Riley, suomentanut Hilkka Pekkanen
Kustantaja: Bazar
Julkaisuvuosi: 2018, suomennos 2020
Sivumäärä: 773
Mistä: Siskolta lainassa

' Sisareni olisivat ilman muuta sanoneet, että olin hullu eristäytyessäni sinne ja että minun pitäisi viettää enemmän aikaa ihmisten - mieluiten soveliaiden miespuolisten kumppaneiden - seurassa, mutta sellainen ei houkutellut minua. Luonnon keskellä tunsin olevani elossa, aistini herkistyivät ja minusta tuntui että kohosin irti maasta ja muutuin osaksi maailmankaikkeutta. Kinnairdissa sisäinen minäni, jonka kätkin ulkomaailmalta, saattoi puhjeta kukkaan ja kasvaa, sillä siellä saisin joka ikinen aamu herätessäni lahjaksi tämän lumotun laakson. '
s. 36-37
 
Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta sarjassa on seuraavaksi vuorossa Tiggyn tarina. Tiggy on ottanut juuri vastaan työn Skotlannin syrjäseuduilta Kinnairdin kartanosta, jossa hänen vastuullaan on kotiuttaa harvinaisia metsäkissoja tiluksille. Työta ei ole paljon, mutta tilanhoitaja Calin kanssa puuhaillessa ei tule tylsää. Saapahan myös työnantaja Charlie aikaiseksi jokusen sydämentykytyksen. Eläimet ja luonto ovat kuitenkin ne alueet, joissa Tiggy on elementissään. Hän on aina ollut hiukan erilainen. Tiggyllä on eräänlainen vaisto, jonka kautta hän tuntee maailmankaikkeuden. Hän on oppinut piilottamaan tämän osan itsestään, sillä nykymaailmassa sitä pidettäisiin vain humpuukina. Adoptioisä Papa Saltin kirjeessä kuitenkin kerrotaan hänen periytyneen Espanjan mustalaisten Sacromontesta voimakkaiden näkijöiden suvusta. Ehkä tuolta yhteisöstä hän löytäisi oman paikkansa universumista?

Vuonna 1912 Sacromonten paahtavan auringon alla syntyy palavasieluinen tyttölapsi. Tuolla kallioluolissa asuu romaniyhteisö, jotka näkevät Alhambran ja Granadan kaupungin alapuolellaan, olematta kuitenkaan osa varsinaista valkoisten payojen yhteiskuntaa. Syntynyt tyttö on Lucía ja hän on kuin tulta ja tappuraa. Jo pikkutyttönä hän omaksuu romaniyhteisön tulisen flamencon rytmin. Hänen askeleitaan saattelevat suuremmat voimat. Tästä tytöstä on tuleva suuri ja tunnettu flamencotaiteilija, mutta matka huipulle on kaikkea muuta kuin helppo.

' Sinä iltana Meñique pani Lucían ankaralle koetukselle. Hän aloitti pettävän hitaasti, mutta polkaisi yhtäkkiä jakaa, huudahti: Olé! ja aloitti niin vauhdikkaat arpeggiot, että Lucíankin jalkojen oli vaikea pysyä mukana. Yleisö taputti, hurrasi ja tömisteli, kun molemmat taiturit yrittivät kilvan lyödä toisensa laudalta, toinen sormiaan ja toinen jalkojaan käyttämällä. Lucía muuttui tanssivaksi dervissiksi, kuumaksi ja kiihkeäksi tanssinpyörteeksi, ja lopetti vasta kun Meñique löi kitaransa kieliä viimeisen kerran, pudisti päätään ja nousi kumartamaan Lucíalle. '
s. 396

Ahh kuinka ihanaa oli taas pitkästä aikaa sukeltaa Rileyn takuuvarman viihdesarjan pariin. Edellistä osaa Helmen sisarta lukiessa rupesin tuntemaan jo pientä väsymystä sarjan toisintoa kohtaan. Päätinkin tuolloin pitää pienen tauon ja se ehdottomasti kannatti, sillä nyt olin taas täysin uudella innolla seuraamassa Tiggyn ja Lucían elämäntarinoita. Viimeiset päivät ovat olleet aika kuormittavia, joten oli ihana vain laittaa aivot narikkaan ja upota Tiggyn vetävän tarinan vietäväksi. Oli aivan kuin olisi päässyt lämpimän ystävän syleilyyn. Tämä oli juuri sitä mitä tarvitsin.

Tällä kertaa tarinassa vahvasti mukana kulkeva hengellisyys ja romanien mystiikka oli myös aivan mahtava lisä. Kaikkea ei tarvitse uskoa sellaisenaan, mutta koin hyvin kauniina tuon Tiggyn luontosuhteen. Helposti nykyaikana tulee eriytyneeksi luonnosta, joten oli rauhoittavaa lukea tuosta ylisukupolvellisesta yhteydestä ja tradioista. Kipuilin hiukan taas sen kanssa, kuinka on epäuskottavaa, että sisarukset sattuvat aina loistamaan samoissa asioissa kuin esivanhempansa, mutta ehkä sen avulla ollaan haluttu korostaa noita sukulaissuhteita. Tulisieluinen ja uhmapäinen Lucía ei kylläkään ollut lempeän Tiggyn kanssa luonteiltaan samankaltaisia...

Kuten sarjan muissakin osissa pelkän sukujuurien etsinnän ja hiukan romanttisuudenkin lisäksi kirjassa myös kuvataan vahvasti tuota kulttuuria ja aikaa mihin se sijoittuu. Romanien asema toisen luokan kansalaisina, jotka on heitetty syrjään kallioasumuksiinsa ilman juoksevaa vettä tai muita mukavuuksia, oli minulle uutta espanjan historiasta vielä 1900-luvulta. Ildefonso Falconesin Paljasjalkaisessa kuningattaressa kylläkin kuvattiin mustalaisten vainoja 1700-luvulla. Toinen mielenkiintoinen historiallinen osa oli Espanjan sisällisota, josta musikanttipiirit eivät halunneet tietää mitään, sillä politiikkahan on hirvittävän tylsää. Kuitenkin lehdet kertoivat karua tarinaa, kunnes Espanjaan ei ole enää turvallista jäädä. Sansomin Talvi Madridissa teoksessa valotettiin tuota aikaa vielä vahvemmin, mutta hyvin sen vainot kävivät myös selväksi Lucían perheen kautta.
 
Kuun sisar oli oikeastaan aika nappivalinta sen hetkiseen lukutarpeeseeni. Se on Rileyn muiden kirjojen tavoin sivumäärästään huolimatta hyvin helppolukuista ja otteessaan pitävää kerrontaa. Tiggy oli raikkaan erilainen päähenkilö ja niin Espanjan kuin Skotlannin miljööt toivat hienot lisänsä tarinaan. Tietyt hiukan liiankin epäuskottavat romantiikka käänteet voi siis antaa anteeksi. Tämä teos ei ollut tajuntaa räjäyttävä, mutta oikein mainio genrensä edustaja. Nyt jään taas innolla odottamaan milloin olisi sopiva hetki tarttua sarjan kuudenteen osaan!
 
' Luota vaistoosi, Tiggy, se ei petä koskaan. '
s. 25 
 
Tähdet: 4 / 5
 
Muut sarjasta lukemani osat:
 
 

sunnuntai 5. syyskuuta 2021

Hytti nro 6 - Rosa Liksom


Kirjan nimi
: Hytti nro 6

Kirjoittaja: Rosa Liksom
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 2011
Sivumäärä: 187
Mistä: Kirjastosta
 
' Moskova painautui maaliskuun kuivassa pakkasillassa kyyryyn, suojeli itseään jäisen, punaisena laskevan auringon kosketukselta. Tyttö nousi junan häntäpään viimeiseen makuuvaunuun, etsi hyttiään, hyttiä numero kuusi, ja hengitti syvään. [- -] Tämä juna veisi hänet karkotettujen asuttamien kylien, Siperian avointen ja suljettujen kaupunkien halki Mongolian pääkaupunkiin Ulan Batoriin. '
s. 7
 
On suomalainen tyttö, joka on opiskellut Moskovassa. On ollut rakkaus, joka ei kutenkaan nouse tytön mukana junaan. Tyttö on yksin. Lähdössä kohti Mongoliaa läpi Siperian ulkomaalaisilta kiellettyjen kylien. Viime hetkellä junan hyttiin numero 6 astuu kuitenkin kaalikorvainen venäläinen mies. Mies on karski, Neuvostoliiton karaisema tapaus. Hän on jättänyt mustasilmäisen vaimonsa ja nuoren poikansa Moskovalaiselle asemalaiturille. Mies on menossa töihin Mongoliaan. Jollainhan on roponsa ansaittava ja siellä ei ainakaan ole vaimoa mäkättämässä jaloissa.
 
Alkaa junamatka läpi 80-luvun Neuvostoliiton. Hytti on pieni ja ahdas. Mies puhuu ja kertoo elämästään. Kerrankin hänellä on kuuntelija, joka ei pääse pakoon, vaikka haluaisikin. Juna pysähtyy erinäisissä kylissä. Veturikin vaati aina paikoin parin päivän levähdystä ennen seuraavaa lumista etappia. Neuvostoliiton syrjäseutujen elämänmeno tulee tutuksi. Paikoin tyttö muistelee mielessä menneitä. Mies taas puhuu ääneen ajatuksiaan. Matka on pitkä.
 
' Tämä ei ole enää Moskovaa: lumen alle sortunut talo, villinä huojuvaa pakkasen jäätämää mäntymetsää, nietoksen peittämä aukea, kinosten alle jäätynyt lauha höyry, pimeys, yksittäinen pieni hirsitalo valkoisen aavan keskellä, pihalla hoitamaton omenapuu, tönkkölumista sekametsää, huviloiden lauta-aitoja, ränsistynyt puinen vaja. Edessä aukeaa tuntematon jään jähmettämä Venäjänmaa, juna kiitää, uupunutta taivasta vasten piirtyvät kirkkaana loistavat tähdet, syöksyy luontoon, pilvien, tähdettömän taivaan valaisemaan painostavaan pimeyteen. Kaikki on liikkeessä: lumi, vesi, ilma, puut, pilvet, tuuli, kaupungit, kylät, ihmiset ja ajatukset. Juna jyskyttää halki lumisen maan. '
s. 9
 
Nyt kun Liksomin teoksen filmatisointi on saanut menestystä aina Cannesia myöten päätin, että on viimein minunkin aika tutustua tähän entiseen Finlandia-palkinnon voittajaan. Muistan tuolloin kymmenen vuotta sitten siskoni suhtautuneen tähän teokseen nihkeästi. Hän ei pitänyt siitä alkuunkaan. Minulla itselläni ei myöskään ole ollut mitenkään tajuntaa räjäyttäviä kokemuksia Finlandia voittajista (Hurmeen Niemeä lukuun ottamatta), joten olin hiukan skeptinen, kun aloitin tämän matkan läpi Neuvostoliiton.

Odotin jotakin aivan kammottavaa inhorealistista kerrontaa, mutta sen sijaan ajauduinkin mukaan karuun Neuvostoliiton junamatkaan. Olen vasta viime aikoina ruvennut lukemaan enemmän Neuvostoliittoon sijoittuvaa kirjallisuutta. Miehen lapsuudesta tulikin mieleen Kähkösen Graniittimiehen katulapset. Pasternakin Tohtori Zivago puolestaan henki maaseutukylien köyhyydessä. Kaikista vahviten kerronta toi mieleen Sofi Oksasen teokset, sillä myös Liksom on tavoittanut jotakin hyvin tarkkaa Neuvostoelämän kuvauksessaan. Aivan kuin tuo aika ja ohivilistävät kaupungit olisivat olleet siinä edessä ja nenään olisi kantautunut votkan ja homeen tuoksut. Kihlattuni lukee puolestaan juuri Nobel-palkitun Solzenitsyn Gulag - Vankileirien saaristoa. Tuo teos pitää myös ehdottomasti lukea jossain välissä. Osuvasti myös Tytölle kerrotaan junamatkalla näistä Neuvostoliiton pakkotyöleireistä ja siitä, kuinka kuka vain voitiin todistaa syylliseksi.
 
' - Kirov oli Leningradin suuri päällikkö, jonka Stalin keihästi. Ensin lahdataan viholliset yhdessä liittolaisten kanssa, sitten liittolaiset ystävien kanssa, sitten ystävät. Loput arvotaan. Syyttömiä ei ole. Ihminen on aina tyytymätön johonkin ja se paljastuu. Syyllinen löytyy ja syykin vuorokauden sisällä pidätyksestä. Muistakaa se. '
s. 40 
 
Oliko teos karu - Ehdottomasti! Toistettiinko hiukan liian monta kertaa vittu - Juu-u. Oliko tytöllä epämukavaa matkakumppaninsa seurassa - Eiköhän. Jotenkin silti tätä kahta kohtalon yhteen heittämää hyvin erilaista ihmistä oli mielenkiintoista seurata. Erityisesti miten heidän keskinäinen dynamiikkansa myös kehittyi uusien kylien aina vilahtaessa ohi. Jotakin erityistä tuossa venäläisessä miehessä oli, mikä piti tarinan mielenkiinnon yllä. Hän oli karski ja yököttävä härskeine ehdotuksineen. Mutta silti hän oli jollain tasolla kiehtova romaanihenkilö. Miksi hänestä oli tullut tuollainen? Oliko se Neuvostoliiton karun elämänmenon seurausta, jossa kukin vain koitti selviytyä tavallaan. Vai vaikuttivatko taustalla syvään juurtuneet vääristyneet sukupuoliroolikasvatukset. Ainakin katu oli tullut hänelle tutuksi. Neuvostoliitossa ei ollut helppo elää ja selviytyä. Ei ihme, että elämästä oli lopulta tullut yhtä votkaa ja vittua.

Sen suuremman juonen sijasta Liksom on keskittynyt kuvaamaan hetkiä. Noita tuokioita, joilla tavoittaa Neuvostoliiton syrjäseutujen kurjuuden ytimet. Jotenkin Turgenevin Metsämiehen muistelmia teoksen kuvailut tulivat mieleen, sillä siinäkin keskityttiin paikoin vain pysähtymään ja kuvailemaan ympäröivää luontoa ja maailmaa. Mihinkään ei ole kiire. Liksomin tarina viipyilee kuin tuo juna konsanaan. Itse teos puhuu puolestaan. Varsinaista juonta ei siis tarvita.
 
Tähdet: 4 / 5