Kirjavuosi 2020

Kulunut vuosi on ollut varmasti meille kaikille poikkeuksellinen, mutta myös omassa elämässäni on tapahtunut isoja muutoksia. Kevät pyörähti gradun viimeistelyssä ja nyt on kauppakorkean maisterin paperit takataskussa. Kesä puolestaan meni lomaillessa, mutta syksyn tullen aloitin viimein työt, jonka hektisyys on näkynyt myös loppuvuoden vähenevissä lukumäärissä. Tänä syksynä tuli myös muutettua uuteen paikkaan, mutta onneksi pikkuhiljaa elämä on taas ruvenut löytämään uudet rutiininsa ja rakas lukuharrastus varmasti pysyy vahvasti esillä myös jatkossa.

Näin dataan ja analytiikkaan erikoistuneena onkin siis aika kerätä jälleen kirjavuoden tilastot siitä, mitä oikein tulikaan luettua. Ilokseni voinkin heti mainita, että lukumääräni ovat taas päässeet hyvälle tasolle edellisvuosien hiukan laihempien tulosten jälkeen. Tässä siis kootut nippelit:

 

Luetut kirjat: 65 kpl 

 

Kotimaisten osuus: 17 %

Sarjojen osuus: 38.5 % 

Uutuudet: 9 %

 

Luetut sivut: 28 147

Keskimääräinen teoksen pituus: 433 sivua

Yli 500 sivuisten osuus: 31 %

 

Pisin teos: 1080 sivua Teidän edestänne annettu, Markus Leikola

Lyhyin teos: 122 sivua Tohtori Jekyll ja herra Hyde, Robert Louis Stevenson 

 
 

Mistä luettavaksi:

Kirjasto: 30

Oma: 25

Lainassa: 10

Kieli: 

Suomi: 63

Engalnti: 2

Kirjailijan sukupuolijaukauma:

Nainen: 40

Mies: 23

Tuntematon/useampi kirjailija: 2

 

Kokonaisuutena todettakoon, että olen oikein tyytyväinen kuluneesen kirjavuoteeni. Sain kasvatettua kotimaisen kirjallisuuden osuutta ja minulle harvinaisesti myös useampi uutuuskin päätyi heti pikimmiten lukulistalleni.Vahva Christie-putkeni on pitänyt jännityksen genrenä isossa roolissa, vaikka muuten dekkareita vähemmän kulutankin. Innostuin myös Todella vaiheessa blogin haasteesta lukea vanhat kirjastopinot loppuun ja keskittyä enempi oman hyllyn kirjoihin. Keskityinkin keväällä näihin tavoitteisiin, mutta syksyä kohden kirjaston laajat valikoimat veivät taas voiton. Olen kuitenkin tyytyväinen saldooni eli 25 oman hyllynlämmittäjän lukumiseen. Vuoden uutena isona innovaationa oli myös paluuni nuoruuteni suosikkigenren eli fantasian pariin, johon hurahdin jälleen täydestä sydämestäni. Tämä saattaa näkyä myös vuoden top listauksessani alla :D

Vuoden 2020 Top 6:

David Copperfield, Charles Dickens 

Yhdeksän yinin totuus, Jin Yong 

Salamurhaajan oppipoika - Robin Hobb 

Evelynin seitsemän kuolemaa, Stuart Turton 

Nälkäpeli, Suzanne Collins 

Niemi, Juha Hurme 

 

Oikein hyvää vuotta 2021 kaikille! 

 

 

 

Yue Fein perintö - Jin Yong

Kirjan nimi: Yue Fein perintö (Shediao yingxiong zhuan)

Sarja: Kotkasoturien taru #3

Kirjoittaja: Jin Yong, suomentanut Riina Vuokko

Kustantaja: Moebius

Julkaisuvuosi: 1959, suomennos 2020

Sivumäärä: 631

Mistä: Kirjastosta

 

 ' Wanyan Honglie oli ollut jo pitkään huolissaan, ja nämä uutiset saivat hänen mielensä synkkenemään entisestään. Ellei onni pian kääntyisi, sota pohjoisessa olisi hävitty, eikä hänen suunnittelemastaan valloitusretkestä etelään Songin maille tulisi siitäkään mitään. Hän ymmärsi, että vain ylivertainen strategia saattaisi kääntää edun taas heidän puolelleen, ja siksi kenraali Yue Fein salaisen käsikirjan hankkiminen tuntui nyt entistäkin tähdellisemmältä. Jos tuon kuuluisan kenraalin laatimat strategiat ja suunnitelmat todella olivat maineensa veroisia, mikään rohkeus tai huimapäisyys ei mongoleja enää auttaisi. Jinin armeija voisi niiden avulla järjestää puolustuksensa läpäisemättömäksi, ja kaikkein suurin hyöty opeista varmasti saataisiin, kun hyökkäys etelään viimein toteutuisi. '

s. 124-125 

 

Mikäli tämä 1200-luvun Kiinan wulin taistelijoiden lumoava sarja on uusi tuttavuus, suosittelen aloittamaan tämän kirjallisen matkan tutustumalla ensimmäiseen osaan Soturin oppivuodet.  Yue Fein perintö jatkaa nimittäin saumattomasti Kotkasoturien tarun tarinaa toisen osan Yhdeksän Yinin totuuden lopputaistelusta. Tällä kertaa vastustaja on ollut liian kova ja sankarimme joutuvat traagisesti eroon toisistaan. Selviävätkö kaikki kaikissa sielun ja ruumiin voimissa, saati hengissä eteenpäin? Edes autiolla saarella ei voi hengähtää, sillä koskaan ei voi olla varma iskeekö vihollinen jälleen. Toisaalta voiko epätoivoinen tilanne sanella verivihollisetkin tovereiksi - ainakin väliaikaisesti.

Toisaalla pohjoisen Jin-valloittajien ruhtinas Wanyan Honglie on omine wulin taitajineen päättänyt lähteä etelän maille löytääkseen Song dynastian edesmenneen suuren sotastrategin Yue Fein salaiset kirjoitukset. Wanyan Honglielle kostoa vannova Guo Jing päättää yhdessä aisaparinsa Huang Rongin kanssa estää Jin ruhtinasta saamasta kyseisiä kirjoituksia käsiinsä. Ikävä kyllä Wanyan Honglie saa joukkojensa jatkeeksi legendaarisen Lännen Myrkyn, jonka voittamisesta nuoriso voi vain haaveilla, vaikka he ovatkin saanet oppeja lukuisilta muilta wulinin suurmestareilta. Näyttäviltä yhteenotoilta ei voida välttyä ja toinen toistaan henkeäsalpaavampia otteluita tullaan käymään, kun sankareidemme tie vie läpi keisarillisen palatsin aina mystiselle Rautakouravuorille ja syvälle etelän seuduille. Huang Rongin isän Persikankukkasaaren mestarin sekä Hong Qigongin Kerjäläisseuran aiheuttamilta lisähaasteilta ei myöskään voida välttyä, kun sankarimme pyrkivät toteuttamaan tehtäväänsä.

' Liaodongin kettu oli nimensä mukaan saanut innoituksensa ketusta, jonka Mestari Liang oli nähnyt taistelevan suurta metsästyskoiraa vastaan lumisilla Changbaivuorilla. Kettu oli ovela ja liikkeissään salamannopea, se teki korkeita loikkia ja syöksähteli sinne tänne, ja vaikka koiran hampaat loksahtivatkin monta kertaa aivan läheltä ja suuret tassut viistivät pientä kettua, koira ei saanut sitä kiinni, ja lopulta kettu selvisi voittajana. Mestari Liang oli ollut keräämässä ginsengiä, mutta se oli saanut jäädä, sillä ketun loikkia katsellessaan hän oli oivaltanut jotakin taistelemisesta. Moneen kuukauteen hän ei juuri poistunut pienestä vuoristomajastaan, kehitteli vain liikkeitään kunnes Liaodongin kettu oli hiottu huippuunsa. '

s. 129

Kotkasoturien taru on sarja, joka on vienyt minut täysin mennessään. Toistan luultavasti itseäni jo aiempien osien arvioista, mutta lumoudun aina uudestaan noista eri tekniikoiden runollisista nimistä sekä taistelukuvauksista, jotka ovat suoraan kuin Kung-fu elokuvista. Jokin tuossa historiallisen todellisen miljöön sekä mystisten taistelutaitojen omaavien wulin mestareiden yhdistelmässä vain toimii niin saumattomasti, että en millään malttaisi laskea sarjan teoksia käsistäni. 

 

Viime osasta poiketen tämän teoksen alku sai kuitenkin hiukan hitaamman startin. Autiolla saarella juonikuviot pyörivät pienessä piirissä ehkä tovin liian pitkään. Oltiin kuitenkin vasta sata sivua edetty, mutta aika monta petosta, kovaa yhteenottoa, sopimista ja uutta petosta ehdittiin käydä läpi. Myös eräässä Härkäkylän viinituvassa kuhnailtiin hyvä hetki ja lukijana tulin jo aikamoiseen ähkyyn, kun edellisten osien lähes kaikki sivuhenkilöt juoksutettiin vuorollaan täällä näyttämölle. 

Onneksi muilta osin Yue Fein perintö on taattua Jin Yongin laatua eli toinen toistaan uskomattomampia taistelukohtauksia sekä uusien tekniikoiden omaksumista on luvassa sylin täydeltä. Vieläkin Jin Yong on myös pystynyt kehittelemään uusia kiehtovia mestareita sekä avaamaan eri koulukuntien perinteitä. Loppua kohden oltiinkin jo päästy tarinan parissa sellaiseen flowhun, että sivut vain sujahtivat ohi ja järkytys oli aikamoinen, kun sivut loppuivat kesken ja oli aika palata todellisuuteen takaisin. Tämän osan lisätwistinä olivatkin nuo viittaukset historiallisiin hallitsijoihin ja filosofeihin sekä erilaiset matemaattiset ja runolliset pulmat, joita Guo Jing ja Huang Rong tulevat kohtaamaan matkallaan. Tämän sankariparivaljakon kehittymistä on uskomatonta, mutta silti niin nautittavaa seurata. Jopa hahmojen yksiulotteisuuden voi antaa anteeksi, sillä muuten Jin Yongin luoma kokonaisuus on sen verran vetoava. Osaisipa itsekin moisia taitoja! 

Tähdet: 4 / 5

 

Muut sarjasta lukemani osat:

1. Soturin oppivuodet

2. Yhdeksän Yinin totuus

Neiti Marple koston jumalattarena - Agatha Christie

Kirjan nimi: Neiti Marple koston jumalattarena (Nemesis)
Kirjoittaja: Agatha Christie, suomentanut Eva Siikarla
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 1971, suomennos 1979
Sivumäärä: 247
Mistä: Omasta hyllystä

' Vaaleanpunaista villalankaa. Hetkinen, mihin se liittyi? Aivan niin - se liittyi nimeen jonka hän juuri oli nähnyt lehdessä. Vaaleanpunainen villalanka. Sininen meri. Karibian meri. Hiekkaranta. Auringonpaiste. Hän itse kutomassa ja - tosiaan herra Rafiel. Se matka Karibian merelle. St Honorén saari. Lahja hänen sisarenpojaltaan Raymondilta. Ja hän muisti miten Joan, Raymondin vaimo, oli sanonut:

- Jane-täti, älä sitten sekaannu enää mihinkään murhiin. Sellainen ei ole hyväksi sinulle.

No, eihän hän ollut toivonut sekaantuvansa mihinkään murhajuttuihin, niin oli vain käynyt. Siinä kaikki. '

s. 8

Neiti Marple istuu mukavasti tuolissaan ja lukee tuttuun tapaan sanomalehtiä, vaikka nykyään ne sisältävätkin uutisten sijasta yhä enemmän tyhjänpäiväisiä kauneusvinkkejä. Syntyneet palstakaan ei ole enää entisellään, sillä eihän siellä enää tuttujen nimiä löydy. Kuolinilmoitusten joukosta Marplelle iskee kuitenkin tuttu nimi silmään: Herra Rafiel. Pienen pohdinnan jälkeen muistot Karibian lomalta vyöryvät hänen mieleensä. Kuinka murha oli tullut yhdistäneeksi Marplen ja tuon satumaisen rikkaan vanhan herrasmiehen toisiinsa. 

Pian posti tuokin Marplelle kutsun saapua Lontooseen tapaamaan herra Rafielin asianajajia. Osana testamenttiaan herra Rafiel on nimittäin antanut Marplelle tehtävän, mikäli tämä on halukas ottamaan sen vastaan. Koska Rafiel on nähnyt, että Marplella on luontaista taipumusta oikeudenmukaisuuteen, saa hän tehtäväkseen ratkaista rikoksen. Mikäli hän onnistuu tekemään tämän vuoden sisällä, saa hän muhkean kasan kahisevaa. Ainut ongelma on, että viestissä ei kerrota lainkaan mistä rikoksesta on kyse. Neiti Marple joutuukin tunnustelemaan pimeässä tietään eteenpäin. Kuinka ratkaista rikos, kun ei edes tiedä mistä rikoksesta on kyse? Pian matkatoimisto ottaa Marpleen yhteyttä, sillä hänelle on varattu paikka Iso-Britannian Kuuluisia Taloja ja Puutarhoja -kiertomatkalta. Mysteeri rupeaa pikkuhiljaa aukeamaan. Nemesiksen on aika ruveta töihin.

' - Vanha juoruakka, neiti Marple sanoi itsekseen. - Niin, tiedän että olen aivan ilmeinen juoruakka. Maailmassa on niin paljon juoruakkoja ja he ovat kaikki niin samanlaisia. Ja olenhan minä tietenkin hyvin tavallinen. Tavallinen varsin höperö vanha nainen. Ja se on tietenkin erinomainen valepuku. Hyvänen aika, olenkohan minä nyt oikeilla jäljillä. Minähän tosiaan tiedän aina silloin tällöin millaisia ihmiset ovat. Tarkoitan, tiedän millaisia ihmiset ovat koska he muistuttavat tiettyjä muita ihmisiä jotka olen tuntenut. Niinpä tiedän heidän vikojaan ja heidän hyviä puoliaan. Tiedän millaisia he ovat. Sehän on kyllä niin. '

s. 49

Heti aluksi kerrottakoon, että Christielle epätyypillisesti tämä teos oli osittain jatkoa Lomahotellin murhat teokselle, jossa siis tuo Marplen ja herra Rafielin yhteinen Karibian meren murhaseikkailu on tapahtunut. Itsehän en tätä ollut tajunnut ja rupesin jo hyvän tovin luettuani ihmettelemään, että mikäs on tämä alussa niin runsaasti viitattu murhamysteeri, josta ei kuitenkaan kerrota sen enempää. Pienen googlettelun jälkeen sitten selvisikin tuo yhteys Lomahotellin murhiin, joka siis odotti minulla tämän teoksen vieressä tuolla lukemattomien hyllyssä. Hupsis! Menipäs nyt hassussa järjestyksessä mutta menkööt. Satunnaisesti Christietä lukevalle tällä tuskin on sen suurempia vaikutuksia, mutta mikäli mielii lukea tuon Lomahotellin murhat piakkoin, suosittelisin aloittamaan siitä välttyäkseen pieniltä spoilereilta.

Mitä taas tähän kyseiseen teokseen tulee, niin selkeästi oli jo huomattavissa, että Marple oli vanhentunut sitten Murha maalaiskylässä teoksen, jossa hänen ensiesiintymisentä oli. Neiti Marple koston jumalattarena taitaakin olla yksiä viimeisiä Marpleja. Marple paralta oli riistetty puutarhan hoitamisen ilot ja kerronnassakin jo näkyi, kuinka vanha mieli pyrki haparoiden löytämän menneisyyden muistikuvia. Christie olikin kuvannut tuota Marplen vanhentumista yllättävän uskottavasti, mistä on pakko nostaa hänelle hattua. Aina on nimittäin ilo löytää näin lukuistenkin Christieiden jälkeen uusia puolia hänen tuotannostaan.

Oikeastaan onkin harmi, että itse pääjuoni teoksessa ei tehnyt kovin kummoista vaikutusta. En tiedä oliko syynä tuo Marplen hyvin epämääräinen tehtävänanto vai takakansitekstin puute, mutta minun oli alussa hyvin vaikeata saada teoksesta otetta. Henkilöhahmojakin oli aikamoinen konkkaronkka, sillä jo pelkällä bussireissulla oli se parisenkymmentä ihmistä. Kun ei oikein hahmota mistä on edes kyse ja mitkä asiat tai henkilöt oleellisia ja kaiken päälle Marplen muistikin hiukan takkuili, niin paikoin oli jopa raskasta edetä Christien matkassa. Tämä oli minulle ainakin suuri yllätys, sillä olen tottunut Christien tuotannossa tiettyyn laatuun. Kyllähän tässäkin, kun tarina viimein rupesi keskittymään, löysi se omat uomansa, mutta ikävä kyllä se ei aivan riittänyt pelastamaan lukukokemusta kokonaisuutena.

Tähdet: 2.5 / 5

 

Muualla luettu:  Agatha Christien kirjat, Maailman ääreen ja Päiväkävelyllä

 

Salaperäinen veitsi - Philip Pullman

Kirjan nimi: Salaperäinen veitsi (The Subtle Knife)

Sarja: Universumien tomu #2 

Kirjoittaja: Philip Pullman, suomentanut Helen Bützow

Kustantaja: Tammi

Julkaisuvuosi: 1997, suomennos 2007

Sivumäärä: 321

Mistä: Omasta hyllystä

' Näytti siltä kuin joku olisi leikannut ilmasta palan noin kahden metrin päässä tien reunasta: pala oli kutakuinkin neliön muotoinen, ja sen läpimitta oli alle metrin. Jos katsoja oli palan tasalla tai suoraan sitä päin, pala oli melkein huomaamaton, ja sen takaa se oli täysin näkymätön. Paikan saattoi havaita vain kadun puoleiselta sivulta, eikä helposti sieltäkään, koska palan läpi näkyi vain täsmälleen samaa kuin sen edessä tällä puolen: katulampun valaisema nurmikkokaistale.

Will tiesi kuitenkin ilman epäilyksen häivääkään, että nurmikkokaistale toisella puolella kuului eri maailmaan. '

s. 20-21

 

 

Kultaisesta kompassista jo tutun Lyran tarina jatkuu, mutta tällä kertaa hän saa aisaparikseen kaksitoistavuotiaan Willin. Will on maailmasta joka muistuttaa omaamme. Niin Coca Colat kuin autot ovat tuttuja eikä ihmisillä ole daimoneita. Willin isä on ollut kuuluisa tutkimusmatkailija, joka on kadonnut Willin ollessa vielä sylivauva. Will on siis jäänyt kahdestaan hermoheikon äitinsä kanssa, josta huolehtiessaan Will on joutunut kokemaan vastuita, jotka ovat monille muille lapsille tuntemattomia. Kaikki ei ole kuitenkaan kohdillaan. Epäilyttävät miehet ovat ruvenneet ahdistelemaan Willin äitiä kysellen kysymyksiä Willin isän viimeiseen matkaan liittyen. Mitä John Perrylle on käynyt ja minne hän oikein katosi kymmenen vuotta sitten?

Eräänä iltana Will löytää Oxfordin kaduilta aivan sattumalta eräänlaisen ikkunan. Ilman tyhjään kadonnutta kissaa se olisi ollut lähes mahdotonta huomata. Ikkunan läpi mennessään Will löytääkin itsensä trooppisesta autiokaupungista. Täällä hän kohtaa toisen maailmojenmatkaajan: Lyran, joka on saapunut lordi Asrielin räjäytyksen kautta tähän vieraaseen maailmaan. Tästä alkaa Lyran ja Willin yhteinen matka, jossa he tulevat kohtaamaan niin mystisiä aikuisten sieluja imeviä haamuja, kuulemaan tarustoa salaperäisestä veitsestä, jolla voi leikata aukkoja eri maailmojen välille sekä pääsemään aletiometriäkin liikuttavan Tomun mysteerin jäljille.

' "Tämä ei ole oikea", Lyra sanoi. Hän puhui hiljaa, koska Will oli kieltänyt häntä osoittelemasta kovaäänisesti kaikkea, mikä oli väärin. "Tämä on eri Oxford."

"No, senhän me tiesimme", Will sanoi.

Will ei ollut varautunut Lyran typertyneeseen avuttomuuteen. Hän ei voinut tietää, kuinka suuren osan lapsuudestaan Lyra oli viettänyt juoksennellen kaduilla, jotka olivat melkein samanlaiset kuin nämä, ja kuinka ylpeä Lyra oli ollut kuulumisestaan Jordan Collageen, jonka tiedemiehet olivat kaikkein viisaimpia, jonka rikkaudet olivat suurimpia ja joka oli ylivertainen kauneudessaan. Nyt sitä ei yksinkertaisesti enää ollut, eikä Lyra ollut enää Jordanin Lyra; hän oli eksynyt pieni tyttö vieraassa maailmassa eikä kuulunut mihinkään. '

s. 74

 

Nuo kuvaukset rinnakkaisista maailmoista olivat ehdottomasti teoksen parasta antia. Noissa maailmoissa oli niin monia yhtäläisyyksiä aina samoista rakennuksista jopa nimikirjainkaiverruksiin asti, mutta silti suuria eroavaisuuksiakin oli. Erityisesti taikuuden ja muun kehityksen suhteen Lyran ja Willin maailmat olivat kuin yö ja päivä. Lyran uskonnollisen vallan alle jäänyt maailma oli kuin kaukainen kuvaus Willin nykymaailman historiasta. Vastaavasti haamujen valtaamassa maailmassa oli puolestaan omat elementtinsä muun muassa enkelien läpikulkumaana. Aivosoluja kutkuttavaa olikin pohtia miten tällaiset osittain limittäin lomittain olevat maailmat yhtyvät  ja mistä niiden nykytilanteen erot ovat oikeastaan johtuneet. Onko olemassa miljoonia erilaisia maailmoja, joista jokainen on eriytynyt jostakin päämaailmasta omaksi kehityssuunnakseen jossain välissä, vai voiko näiden maailmojen välillä olla myös ajallisia eroavaisuuksia? Kuinka paljon loppujen lopuksi sillä onkaan merkitystä mitä tieteen avulla onkaan kehitetty. Jäinkin pohtimaan onkohan Willinkin maailmassa ollut joskus kauan sitten noitia ja muuta taikuutta, mutta ne ovat vain kadonneen ajan saatossa vai ovatko näiden eri maailmojen rakennuspalikatkin eronneet jo lähtötilanteessa näin radikaalisti. Ainakaan daimoneita ei Lyran maailmaa lukuun ottamatta tullut vielä muualla vastaan.

Oikeastaan tämä Universumien tomu sarjan toinen osa teki minuun jo suuremman vaikutuksen kuin tuo ensimmäinen. Päähenkilö Lyran seuraksi saadaan nuoresta iästä huolimatta jo elämää kokenut Will, joka tasapainotti Lyran paikoin liiankin lapsellisia reagointeja. Tuo ensimmäisessä osassa vaivannut ärsyyntyminen päähenkilön lapsellisuuteen olikin siis jo huomattavasti vähäisempää, vaikka tietysti pitää muistaa teoksen olevan nuortenkirja eikä aikuiselle lukijakunnalle alkujaan suunnattu. Tästä huolimatta teos onnistui varsinkin loppupuolelle kohottomaan minulla jopa liikutuksen kyyneleet silmiin. Erityisesti pidin osioista, joissa seurattiin myös edellisestä osasta tuttuja hahmoja kuten aeronautti Leen ja noita Serafina Pekkalan toimia. Ainut miinus oli että panssikarhujen kuningas Iorekia ei löytynyt kansien välistä, mutta ehkä hän ei olisikaan luontevasti istunut näihin uusiin maailmoihin. Kokonaisuutena kuitenkin jo kutkuttavampi teos, sillä nuo uudet maailmat suurine ja pienine eroineen sekä mystinen salaperäinen veitsi ja Tomun salaisuus pitivät kyllä huolen lukijan keskittymiskyvystä. 

Tähdet: 3.5 / 5

 

Muut sarjasta lukemani osat:

1. Kultainen kompassi

 

Muualla luettu: Oksan hyllyltä ja Satun luetut

 

Loiston päivät - Julian Fellowes

Kirjan nimi: Loiston päivät (Past Imperfect)
Kirjoittaja: Julian Fellowes, suomentanut Markku Päkkilä
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2008, suomennos 2019
Sivumäärä: 542
Mistä: Kirjastosta

 ' Jo kauan ennen tuota iltaa Damian oli kehittänyt kiihkeän romanttisen käsityksen kullanhohtoisesta piiristä, johon hänellä ei ollut pääsyä, mutta johon hän halusi tunkeutua. Näin jälkikäteen ajatellen se oli jossain määrin omituinen tavoite jopa vuonna 1968 varsinkin Damian Baxterin tapaiselle tyypille. Ei niin, etteivätkö muutkin olisi tavoitelleet täsmälleen samaa (ja moni tavoittelee edelleen), mutta Damian edusti uutta aikaa, hän oli motivoitunut, kunnianhimoinen ja vahva - ja jos näin sanon minä, sen on pakko pitää paikkansa. Hän jos kuka löytäisi paikkansa tuloaan tekevässä uudessa yhteiskunnassa. Miksi hän halusi haaskata aikaansa siniveristen katoavaan kunniaan, noihin surullisiin käveleviin historiankirjoihin, sillä niin monet suvut muistuttivat perunoita siinä mielessä, että parhaimmisto oli mullan alla? '

s. 47-48

 

 

Vuonna 1968 Englannin ylimystö taistelee vielä olemassaolostaan järjestämällä nuorisolle debytanttikauden, jossa aristokraattien tyttäret tullaan esittelemään seurapiireille vuoden kestävien tanssiaisten kautta. Kertojamme on parikymppinen diplomaatin poika, jota ei olla ulkonäöllä pilattu. Hän ystävystyy yliopistossa kuitenkin komean ja sanavalmiin Damian Baxterin kanssa. Kertojamme avulla Damian pääsee osaksi eksklusiivista debytanttikautta, vaikka hänen sukujuurissan ei virtaakaan tavallista pulliaista kummoisempaa verta. Pian aristokraattinen tytär jos toinenkin on iskenyt silmänsä tähän vaatimattomasti esiintyvään hurmuriin. Damianista tulee vakiokasvo kaikissa juhlallisuuksissa ja debytanttien äidit pelkäävät kauhulla, että tämä kiipiä iskisi silmänsä heidän kullanmuruunsa.

Nykyajassa kuusikymppinen kertojamme on tunnettu kirjailija. Hän on jättänyt seurapiirit taakseen jo 70-luvun alussa erään kammottavan Portugalin loman tapahtuman vuoksi. Samasta syystä myös hänen ja Damianin välit ovat saaneet karikkoisen lopun jättäen jäljelle vain katkeraa vihaa. Kertojamme yllätys on siis suuri kun hän saa Damianilta viestin. Miljardien omaisuuden kerryttänyt Damian on nimittäin kuolemansairas eikä toivoa paranemisesta enää ole. Hän on elänyt kovassa liikemaailmassa eikä hänellä ole enää ketään läheistä elämässään. Hän pyytääkin kertojaamme selvittämään kuka debytanttikauden tytöistä on synnyttänyt hänelle lapsen, jolle hän voisi jättää kaiken omaisuutensa. Sopivia ehdokkaita on viisi. Kertojamme päätyy siis elämään uudestaan muistoissaan nuo viimeiset aateliston hohdon päivät samalla kun hän tekee tutkimuksiaan nykyajassa nähden minne elämä on kenetkin kuljettanut.

 

 

' Mutta miksi ylimystö sitten katosi niin äkkiä? Koska se lakkasi uskomasta itseensä. Palveluskunnan kato yksin ei vielä merkinnyt pukeutumisen kuolemaa, vaan sen aiheutti establishmentin kollektiivisen pokan pettäminen vuonna 1945, mikä murenisi itseluottamusta seitsemänkymmentäluvulle asti, ja sitä myöten koko frakin käytön idea katosi muutamaa harvaa kansallista juhlatilaisuutta lukuun ottamatta. Minun sukupolveni ehti nähdä alamäen viimeiset vaiheet. Kun olin kahdeksantoista, kaikki metsästyskauden juhlat olivat vielä frakkijuhlia samoin kuin toukokuun tanssiaiset Cambridgessa ja Commem-tanssiaiset Oxfordissa. Perinteitä yritettiin vaalia joissakin debytanttitanssiaisissa, ja siksi frakki kuului itsestäänselvyytenä myös kuningatar Charlotten tanssiaisiin. '

s. 87 

 

 

 Downton Abbey tekijän romaani 70-luvun vaihteen ylimystön viimeisistä yrityksistä pitää kiinni vanhoista perinteistä! Kuinka herkullisia olivatkaan nuo nimettömän kertojamme huomautukset ja pohdinnat tuon ajan mielettömyydestä. Uusi aika oli jo ovella, jolloin omat meriitit ylittävät suvun statuksen ja raha vie voiton aateliarvosta - mutta ei aivan vielä. Olikin mielenkiintoista seurata kuinka niin monet teoksen siniverisistä loppujen lopuksi ei onnistunut sopeutumaan uuteen yhteiskuntaan, jossa joutilaana olon ja metsästyksen sijasta heidän olisikin pitänyt raataa cityssä töitä tehden saadakseen ylläpidettyä entisen asemansa. Todella kutkuttava ajankuva on siis käsillä ja vanhan kertojamme nasevat kommentit vain kruunasivat tämän kuvauksen.

Heti ensisivuilla lukija asetetaan oikeaan lukumoodiin: tarjolla oli rentouttava teos, joka ei vaatisi liikaa väsyneiltä aivosoluilta, mutta silti se kuvaisi historiallisesti mielenkiintoista aikaa. Itse en ollut edes hahmottanut debytanttiajan perinteiden jatkuneen peräti 70-luvun vaihteeseen asti. Tämä olikin mielenkiintoinen kurkistus noihin piireihin, joissa etiketti oli kaiken a ja o. Damian parkaa kävi oikeastaan sääliksi, sillä hän niin kovasti halusi kuulua tuohon siniveristen maailmaan, mutta silti hän ei koskaan voinut olla yksi heistä. 

 

Koska tuo miljöö siis teki minuun niin vahvan vaikutuksen olikin harmi, että esimerkiksi monet kirjan sivuilla vilahtavat henkilöhahmot tuntuivat jäävän aika ohuiksi. Dialogin uskottavuus joutui myös harmillisen usein koetukselle. On vain rajallinen määrä, kuinka monen ihmisen kanssa olisi luontevaa keskustella noin tunkeilevasti kuin kertojamme teki tutkimustöissään. Tietyiltä kliseiltä ei myöskään voitu välttyä esimerkiksi kuvaamalla kuinka arvokkaimpien sukujen jäsenet olivat kokeneet kovimmat iskut uudessa ajassa ja jo debytanttikaudella hiukan ulkopuolisemmat olivatkin menestyneet elämässään. 

 

Teoksessa oli siis lukuisia puutteita, mutta onneksi se silti onnistui lämmittämään näin talvisina päivinä. Fellowsin taika nimittäin piilee hänen ajankuvassaan. Voi sitä yksityiskohtien määrää hänen kuvatessa tanssiaisia, debytanttikauden koukeroita ja vallassa olevia etikettisääntöjä! Vaikka lukukokemus ei siis ollutkaan täydellinen toimi se silti mukavana välipalana. Tuon menneen maailman katkun pystyi nimittäin tuntemaan nahoissaan ja näkemään niiden viime hetken loiston silmissään.

Tähdet: 3 / 5

 

Muualla luettu: Todella vaiheessa ja Kirjabrunssi

 

Frankenstein - Mary Shelley

Kirjan nimi: Frankenstein - Uusi Prometheus (Frankenstein - or the Modern Prometheus)
Kirjoittaja: Mary Shelley, suomentanut Paavo Lehtonen
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 1818, suomennos 1973
Sivumäärä: 245
Mistä: Kirjastosta 

' Oi, ei yksikään kuolevainen voisi kestää noiden kasvojen herättämää kauhua. Uudelleen henkiin herätetty muumio ei voisi olla yhtä kammottava, kuin tuo kurjimus. Olin katsellut häntä keskeneräisenä; silloin hän oli ruma; mutta kun nuo lihakset ja nivelet saivat liikkumiskyvyn, tuloksena oli olento jollaista ei edes Dante olisi pystynyt keksimään. '

s. 58-59

 

 

Robert Walton on lähtenyt tutkimusmatkalle kohti pohjoisen hyisiä jäälauttoja. Tältä matkaltaan hän kirjoittaa sisarelleen kertoen uskomattoman tarinan, joka osui hänen kohdalleen. Heidän jäihin juuttunut aluksensa nimittäin nostaa kyytiin jäällä kurjassa kunnossa vaeltaneen tohtori Frankensteinin, joka kuoleman kielissä tulee kertoneeksi kapteeni Waltonille uskomattoman elämäntarinansan.

Kaikki sai alkunsa, kun nuorena poikana Frankenstein kiinnostui vanhoista luonnontieteellisistä kirjoista, joissa tutkittiin muun muassa alkemiaa ja ikuista elämää. Tämä ohjasi tämän elämään luottavaisen nuoren miehen aina yliopistoon asti, jossa hänen tietämystään kartoitettiin (1700-luvun) moderneilla opeilla. Kunnianhimossaan Frankenstein tuleekin keksineeksi kuinka luoda elämää elottomasta. Kuin paholaisen riivaamana hän ryhtyy työhön: luomaan uuden ajan ihmisen.

Herätettyään valtavan ihmisen irvikuvan henkiin Frankenstein ei kestä edes katsoa luomustaan ja pakenee paikalta. Aamun sarastaessa tuo hirviö on kuitenkin poissa. Ehkä elämä voisi jälleen palata uomiinsa? Kahden vuoden kuluttua Frankensteinin ja hänen luomansa hirviön tiet kuitenkin kohtaavat jälleen. Kohtaloonsa pettynyt hirviö on sitoutunut tuhoamaan kaiken Frankensteinille rakkaan, kun taas Frankenstein kokee elämäntehtäväkseen vapauttaa ihmiskunta luomastaan vitsauksesta. Pitkällinen takaa-ajo ja kissa-hiiri-leikki voi alkaa.

' - [- -] Oi Frankenstein, sinä olet lempeä kaikkia muita kohtaan: älä siis polje maahan minua, jota kohtaan sinun pitäisi eniten osoittaa oikeudenmukaisuutta ja jopa lempeyttä ja rakkautta. Muista että sinä olet minut luonut; minun pitäisi olla sinun Aadamisi, mutta pikemminkin minä olen langennut enkeli, jolta sinä syyttä riistät kaiken ilon. Minä näen kaikkialla onnea, joka on minulta täysin kiellettyä. Minä olin lempeä ja hyvä; kurjuus teki minusta paholaisen. '

s. 105

 

Oi Frankenstein mitä tosiaan menitkään tekemään! Kammottavan ulkonäkönsä vuoksi syrjitty ja kivitetty hirviö parka, joka luotiin kuin paljas taulu maailmaan. Se oli kuin synnitön vastasyntynyt valmiina oppimaan hyväksi, mutta olosuhteet katkeroittavat puhtaimmankin sydämen lopuksi. Kuka olisi uskonut, että tuo Shelleyn luoma ja kaikille tuttu hirvitys olikin itseasiassa se johon lukijana kiinnyin ja tunsin sympatiaa. Hirviöstä kasvoi varsin kaunopuheinen ja hänen elämäntarinansa olisi sulattanut jäätyneimmänkin sydämen - paitsi hänen luojansa Frankensteinin. Kuinka epäreilu olikaan tuon hirviön kohtalo joutua vain kammottavan ulkomuotonsa vuoksi kaikkien pelkojen ja vihan sylkykupiksi ajaen hänet eristyksiin täysin yksin tuohon kylmään ja julmaan maailmaan. Ihmisten omat ennakkoluulot olivat ne jotka muuttivat tämän lempeän jätin katkeroituneeksi paholaiseksi. 

 

Frankenstein on teoksena todellinen kauhuklassikko, mutta samoin kuin Jykell ja Hyden kanssa, niin mitään edes kaukaisesti pelottavia hetkiä muistuttavia kohtauksia ei tämän kirjan kansien välistä löydy. Nykyihmisten toleranssi asioille on tainnut kasvaa siis aika roimasti sitten 1800-luvun. Kauhun sijasta sainkin siis koskettavan tarinan teoista ja niiden kauaskatseisista seurauksista sekä ihmisyydestä. Ellei hirviö pystynyt herättämään ihmisissä sen niin paljon kaipaamaa rakkautta, ystävällisyyttä tai edes hyväksyntää teki se mitä tahansa, niin ymmärrettävästi hän lopulta muuttui siksi hirviöksi minä kaikki häntä pitivät. Hirviö oli selkeästi se tämän tarinan inhimillisin ja vahvin hahmo. Itse luoja Frankenstein taas upposi jatkuvasti marttyrisoimaan elämäänsä. Hän korosti heti alusta lähtien, kuinka kammottava tuo hirviö on, ja hänen omien ennakkoluulojensa vuoksi hän ajoi hirviön tuollaiseen epätoivoon. Frankenstein oli täysin kykenemätön kantamaan vastuuta jumala leikeistään. Hirviö tosiaan oli hänen luomuksensa, mutta hyvin eri tavalla kuin hän sen itse käsitti.

Yllättäen tämä kauhuklassikko siis kutittelikin niitä aivosolujen perukoita saaden minut lukija kyseenalaistamaan omiakin ennakkoluulojani tuota klassikko hirviötä kohtaan. Yllättävän syvällinen paketti siis paljastuikin näiden elämää nähneinen sivujen takaa, vaikka itse tohtori Frankensteinin hermoromahduksia ei näistä voikaan kiittää. Oikeastaan yllätyinkin hyvin paljon koko Frankensteinin sisällöstä. Olin jostain syystä siinä luulossa, että teoksen pääpaino olisi tohtorin kokeissa ja hirviön luomisprosessissa ja että pako ja takaa-ajo olisivat vain viimeisen luvun kerronta mitä sitten kävikään. Ihmetykseni oli siis suuri, kun itse hirviön rakentelu hoidettiin parissa aukeamassa ja suurin osa kirjasta sijoittuikin tuonne parin vuoden päähän kuvaten jäliseurauksia. Kaiken kaikkiaan olen kuitenkin hyvin positiivisesti yllättynyt tästä lukukokemuksesta, tohtorin melodramaattisuudesta huolimatta (joista tuli mieleen nämä Jane Austenin satiirit). Onneksi Louise Pennyn dekkari Kylmän kosketus sisälsikin siis viittauksen tähän klassikkoon, niin sain viimein tarvitsemani inspiraation lainata teos kirjastosta. 

Tähdet: 4 / 5

 

Muualla luettu: 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Kirjavarkaan tunnustuksia, Kirjojen keskellä, Kirjahilla, Hurjan Hassu Lukija, Kirjahullun päiväkirja, Maailman ääreen, Nuoren opettajattaren kirjablogi ja Jos vaikka lukisi...