Vuodet - Annie Ernaux

Kirjan nimi: Vuodet (Les années)

Kirjailija: Annie Ernaux, suomentanut Lotta Toivanen

Kustantaja: Gummerus

Julkaisuvuosi: 2008, suomennos 2022

Sivumäärä: 215

Mistä: Kirjastosta

 

' Ehkä jäljellä ei ole enää muita kuvia kuin nämä, jotka muistin hapertuessa ovat säilyneet:

 saapuminen tuhoutuneeseen kaupunkiin ja pakoon luikkiva kiimainen narttukoira

 ensimmäinen koulupäivä pääsiäisloman jälkeen, hän ei tunne ketään

 äidinpuoleisen suvun retki Fécampiin, junavaunuissa puiset penkit, mummilla musta olkihattu ja serkut riisuutumassa rannalla peppu paljaana

 paidankaistaleesta joululahjaksi tehty kavionmuotoinen neulatyyny

 Bourvilin tähdittämä elokuva Pas si bête

 salaiset leikit, korvanlehtien nipistely verhonpidikkeillä. '

s. 28

 

Annie Ernaux on on vuonna 1940 syntynyt ranskalainen nainen. Tämä on hänen tarinansa. Hänen muistelmansa. Silti samalla se on kudelma koko ranskalaisen yhteiskunnan kehityksestä. Yksityinen ja yhteinen lomittuvat. Voiko yksilön kautta kokoa yhteisen muutoksen? Yhteiset tunteet? 

 

Annie on syntynyt pientä kyläpuotia pitäville vanhemmille. Lapsuudessa vielä muistellaan toista maailmansotaa ruokapöydässä. Välähdyksiä ja muistoja yhteisistä hetkistä. Annie kokee kuitenkin luokkanousun. Hän ei kuulu enää kotiinsa mutta ei silti myöskään täysin yliopiston älykköpiireihin. Maailma muuttuu. Tavarapaljous, naisten oikeudet ja kommunistisen politiikan taittuminen tehokkuusajatteluun. Nuoruuden palon jälkeen vanhempi nainen katsoo muutosta rauhallisemmin. Enää ei tarvitse itse nousta barrikadeille. Jokaisella sukupolvella on omat asiansa. Lapset kasvavat, avioero, suhteet nuorempiin miehiin. Enää ei tarvitse häpeillä. Halu taltioida tuo kaikki. Aika jota ei enää ole.

 

' Uudessa yksinäisyydessään hän kokee ajatuksia ja tuntemuksia, jotka parisuhde-elämä pyyhkii pois, ja niinpä hän keksii kirjoittaa "eräästä naiskohtalosta" vuosilta 1940-1985, jotakin sellaista kuin Maupassantin Elämän tarina. Siinä aistisi ajankulun hänen kauttaan ja ulkopuolellaan, se olisi "totaaliromaani", jonka lopussa luovuttaisiin kaikista ihmisistä ja tavaroista: vanhemmista, aviomiehestä, omilleen muuttavista lapsista, myydyistä huonekaluista. Hän pelkää eksyvänsä todellisuuden moninaisiin säikeisiin. Miten hän voisi järjestää muistinsa, joka on täynnä tapahtumia, pieniä sattumuksia, niitä lukemattomia päiviä jotka johdattivat hänet tähän päivään? '

s. 139  

 

Tämä on teos, josta on vaikea kirjoittaa. Ehkä takakannessa tämä on tiivistetty parhaiten: "Valokuvat ja filminpätkät omasta elämästä punoutuvat yhteen elokuvien, tuotemerkkien ja historiallisten tapahtumien kanssa. Syntyy kollektiivinen muistelma, joka on intiimi ja tunnistettava, yksityinen ja yleinen." Olen aiemmin lukenut Ernauxilta Isästä / Äidistä  teosparin kun hän voitti Nobelin 2022. Jo siinä kävi selväksi, että Ernauxilla on aivan oma tapansa kertoa. Hän yhdistää kuin ulkopuolelta katsellen oman elämänsä ja laajemmankin yhteiskunnallisen kehityksen. Syntyy kudelma, joka koskettaa ja puhuttelee laajemmin.  

 

Vuodet ei kuitenkaan noussut niin vaikuttavaksi lukukokemukselle itselleni. Vuodet on selkeästi uudempaa tuotantoa, kuin 80-luvulla kirjoitettu Isästä / Äidistä. Ernaux on vienyt nyt jo niin äärimmilleen tuon oman kerrontatyylinsä, että siitä oli jo hiukan liiankin haastavaa saada otetta. Asioita ja muistoja vyörytettiin lukijan silmille sellaisella vimmalla, että lukijana oli aivan ähkyssä. Edes vähän ilmaa olisi voinut jättää. Vaikka teos on vain kaksisataa sivua, niin silti sen kanssa meni hetki lukiessa. Niin paljon listattiin kunkin ajan sarjoja, elokuvia, musiikkia, poliitikkoja, uusia tuotteita, jotka mitkään eivät sanoneet minulle yhtään mitään enkä siten saanut tähän kosketuspintaa. 

 

Olen hiljattain alkanut käymään kirjastomme lukupiirissä, joka koostuu muuten aika pitkälti eläkeläisistä. He puolestaan pitivät teoksesta. Se nosti heille muistoja mieleen, ovathan he kokeneet nuo ajat ja muutokset. Ehkä näin alle kolmikymppisenä olin vain liian nuori tälle kirjalle. Vasta aivan lopussa, kun päästiin minunkin tietämiin asioihin, pääsin hiukan teoksen imuun. Silti sen kerrontatapa tuntui edelleen raskaalta. Ernauxilla on ollut kauhea vimma kertoa kaikki. Ymmärrän teoksen ansiot, mutta en voi varauksetta kuitenkaan suositella.

 

Tähdet: 2.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirsin Book Club, Annelin kirjoissa, Kirjasähkökäyrä, Kulttuuri kukoistaa, Kirjakko ruispellossa, Reader, why did I marry him?, Mitä luimme kerran, Ja taas kirja kädessä, Kirjat kertovat, Donna mobilen kirjat, Narratiiveja, Kirjojen kuisketta, Tarukirja, Levoton lukija, Esmeraldan eetos ja Yövalo  

 

Hiirenloukku - Agatha Christie

Kirjan nimi: Hiirenloukku (Three Blind Mice and Other Stories)

Kirjailija: Agatha Christie, suomentanut Kirsti Kattelus, Satu Mononen & Tuija Räsänen
Kustantaja: Wsoy

Julkaisuvuosi: 1948, suomennos 1990

Sivumäärä: 224

Mistä: Omasta hyllystä

 

' Mutta nyt komisariota kiinnostivat nuo kaksi osoitetta ja sivun ylälaitaan pienellä käsialalla kirjoitettu lause. 

Hän käänsi päätään kun ylietsivä Kane astui huoneeseen.

"Tulkaahan tänne, Kane. Katsokaa tätä."

Kane seisoi hänen takanaan ja vihelsi matalasti lukiessaan. " 'Kolme sokeaa hiirtä'! Ällistyttävää!"

"Niin." Parminter avasi laatikon, otti esiin muistilehtiön arkin puolikkaan ja laski sen muistikirjan viereen työpöydälleen. Se oli ollut huolellisesti kiinnitettynä murhatun naisen vaatteisiin.

Siihen oli kirjoitettu: Tämä on ensimmäinen. Sen alla oli lapsellinen piirros kolmesta hiirestä ja pari tahtia sävelmästä.

Kane vihelsi sävelmää pehmeästi. Kolme sokeaa hiirtä juosta vilistää... '

s. 25-26

 

Molly ja Giles ovat perineet vanhan kartanon, jonka he ovat nyt muuttaneet täyshoitolaksi. He odottavat varsin jännittyneinä ensimmäisiä vieraita saapuviksi. Ikäneito rouva Boyle, hiukan omituinen nuoriherra Wren sekä majuri Metcalf ovat varsin sekalainen seurakunta, mutta kyllä he pärjäävät. Yöllä iskee kuitenkin kauhea lumimyrsky, jonka saattelemana tulee vielä yksi vieras. Sitten tiet ovat poikki ja he ovat omillaan. Molly saa kuitenkin puhelun poliisilta. Lontoosta on löydetty muuan vanha rouva murhattuna. Murhaajalta on myös pudonnut muistikirja, jossa lukee murhatun naisen osoitteen lisäksi Mollyn ja Gilesin täyshoitolan nimi sekä katkelma vanhasta lastenlorusta Kolme sokeaa hiirtä. Yksi poliisi pääsee suksilla kartanolle selvittämään tilannetta, mutta muuten he ovat omillaan. Kuka heistä on murhaaja? Ja jos yksi ruumis on jo löytynyt, niin ketkä ovat nuo kaksi muuta poloista sokeaa hiirtä, jotka ovat hänen tähtäimissään?

Kolme sokeaa hiirtä päänovellin lisäksi tässä kokonaisuudessa oli myös seitsemän muuta lyhyttä novellia. Näissä novelleissa selvitetään niin mittanauhamurhaa, liian hyvän palvelijan tapausta, häädetyn talonmiehen lesken manauksia, väärästä kerroksesta löytynyttä ruumista, pienen lapsen kidnappausta, väärää asiaa tilannutta ja pian kuollutta ravintolan vakioasiakasta sekä murhaa, jonka peräti kaksi henkilöä tunnustaa. Näissä pienissä tarinoissa seikkailivat Christien vakikasvot eli iki-ihanat neiti Marple sekä Hercule Poirot. Viimeisessä oli myös minulle uusi tuttavuus herra Quin, jolla on ilmeisesti ihan omakin novellikokoelmansa.

 

' Neiti Marple, tuo herttaisen näköinen - ja joidenkin väittämän mukaan myrkkykielinen - ikäneito joka asui pappilan viereisessä talossa, sai vieraan hyvin varhain - vajaan puolen tunnin kuluttua rikoksen havaitsemisesta. Hänen luokseen tuli poliisikonstaapeli Palk, joka sormeili tärkeän näköisenä muistikirjaansa. "Esittäisin muutamia kysymyksiä, jos sopii."

Neiti Marple kysyi: "Liittyvätkö ne rouva Spenlowin murhaan?"

Palk ällistyi. "Saanko kysyä, miten te siitä kuulitte?"

"Kala", neiti Marple sanoi.

Vastaus oli konstaapeli Palkista täysin ymmärrettävä. Hän oletti aivan oikein että kalakauppiaan poika oli tuonut tiedon yhdessä neiti Marplen ilta-aterian kanssa. '

s. 93 

 

Tämä novellikokoelma koostui tosiaan kahdeksasta tarinasta, joskin puolet tilasta vei tuo tunnetuin näistä eli Kolme sokeaa hiirtä. Siinä olikin lähemmäs sata sivua, joten kyseessä oli selkeästi ihan kunnon Christien tarina. Minun on pitänyt jo pitkään lukea tämä novellikokoelma, sillä niin usein tuo Hiirenloukku (toiselta nimeltään tosiaan Kolme sokeaa hiirtä) on tullut vastaan erilaisissa kesäteatterimainoksissa. Nyt kun ihan Helsingin kaupunginteatterissa pyörii tästä produktio, päätin viimein ottaa itseäni niska kiinni ja tutustua minkälaisesta pähkinästä tässä onkaan kyse. Ja juuri sopivasta osui tälle maaliskuulle tuo valtaisa takatalven lumipyry, kun tätä luin eli pystyin hyvin samaistumaan lumen saartamaan kartanoon.

 

Tätä novellikokonaisuutta on oikeastaan varsin haastava arvostella, sillä niin epätasainen se oli. Kolme sokeaa hiirtä oli mielestäni varsin herkullinen ja hyvin rakennettu novelli suljettuine tiloineen ja erilaisine henkilöineen. Nämä muut novellit taas olivat aika vaihtelevia. Luonnollisesti kun sivutilaa on vain se 15-20 sivua niin kovin monimutkaisia kommervenkkeja ei niihin ole voinut kirjoittaa. Olen kuitenkin tottunut Christien kanssa yllättymään tuon murhaajan suhteen ja jotkut näistä olivat jo aivan liian selkeitä heti alusta lähtien. Onneksi osa kuitenkin jaksoi yllättää pienestä sivutilastaan huolimatta. Monet näistä olin myös parin vuoden sisään nähnyt filmatisointeina, joka ei auttanut asiaa. Perustankin siis arvioni pitkälti tuohon päänovelliin, mutta ihan mukava oli saada myös pikaiset muistutukset Marplesta ja Poirotista. Kauhukseni nimittäin tajusin, että en ole tainnut lukea yhtään tarinaa heistä kokonaiseen vuoteen!

 

Tähdet: 3.5 / 5

 

Muualla luettu: Agatha Christien kirjat, Unelmien aika  ja Jokken kirjanurkka   

Valo ikkunassa - Lucinda Riley

Kirjan nimi: Valo ikkunassa (The Light Behind The Window)

Kirjailija: Lucinda Riley, suomentanut Hilkka Pekkanen
Kustantaja: Bazar

Julkaisuvuosi: 2012, suomennos 2023

Sivumäärä: 555

Mistä: Siskolta lainassa

' Emilie katsoi pengermän ja muotopuutarhan yli kohti aaltoilevia viinitarhoja, jotka levittäytyivät joka puolella kartanon ympärillä silmänkantamattomiin. Näköala oli kerta kaikkiaan upea ja oli säilynyt muuttumattomana satoja vuosia. Château de la Martinières oli ollut hänen lapsuutensa turvapaikka, rauhan tyyssija, jonka tyyneys oli jättänyt lähtemättömät jäljet hänen aivojensa joka ikiseen synapsiin.

Ja nyt kartano oli Emilien, vaikka hän ei tiennytkään, oliko äiti tuhlaavaisen elämäntapansa jäljiltä jättänyt minkäänlaisia varoja sen ylläpitoon. '

s. 12

 

Emilie de la Martiniéres on arvostetun ja vanhan ranskalaisen suvun jäsen. Hänen äitinsä on ottanut asemastaan kaiken ilon irti seurapiireineen ja näyttävine kutsuineen. Emilie on puolestaan tullut enempi lukutoukka isäänsä vetäytyen syrjään omiin oloihinsa. Emilie on oikeastaan pyrkinyt irrottautumaan sukunsa taakasta elämällä aivan tavallista elämää eläinlääkärinä. Nyt hänen vanhempansa ovat kuitenkin kuolleet ja koko Etelä-Ranskalainen sukukartano viinitiloineen ja harvinaisine kirjoineen on yhtäkkiä hänen. Myydäkö vain kaikki ja palata omaan tavalliseen elämäänsä vai koittaa löytää keinot pitää kartano suvulla?

 

Kahvilassa kuin kohtalon saattelemana Emilie kohtaa taidevälittäjä Sebastianin, jonka isoäiti on tuntenut Emilien isän sodan aikaan. Vuonna 1943 nuori Constance nimittäin rekrytään Lontoossa tiedustelupalvelun riveihin. Tarkemmin SOE-joukkoihin lähetettäväksi Ranskaan toteuttamaan sabotaasi ja tiedonsaantitehtäviä. Saksalaisjoukkojen vallan alle joutuneessa Pariisissa natsien poliisit jahtaavat armotta englantilaisten vakoojia. Kuolema on lähes varmasti edessä. Constance joutuukin hyvin vaikeaa paikkaan, kun eräs korkea-arvoinen natsiupseeri iskee silmänsä häneen...

' Éduardo piteli konjakkipikariaan molemmin käsin ja katsoi Connieta vakavasti. "Olemme juuri tulleet siihen tulokseen, että joudumme toisinaan elämään valheessa. Voit esittää itsellesi tämän kysymyksen: Jos minä olisin sen verkoston päällikkö, johon sinut alun perin määrättiin, ja määräisin sinut jatkamaan suhdettasi Falkiin siinä toivossa, että hän lipsauttaisi hyödyllisen tiedonmurusen, joka auttaisi maanmiehiäsi taistelussa, kieltäytyisitkö tottelemasta?" '

s. 178

 

Onpa herkullisen keitoksen Riley kehitellyt lukijoilleen. Oli todella kiehtovaa päästä kurkistamaan tuonne sodanajan tiedustelun ja vastarintaliikkeen toimintaan. Kuinka nuori Connie rekrytään ja lähetetään koulutusleirille, jossa nostetaan kuntoa ja opetellaan dynamiitin käsittelyä ja ampumista. Ja sitten lähetään sodan vastapuolen maa-alueelle ja olet omillasi selviytymässä. Elämä heitteli Connieta hiukan erilaisiin tehtäviin, mutta ei se ole helppoa englantilaisena agenttina istua samassa pöydässä korkeiden natsiupseereiden kanssa ja koittaa pitää yllä rooliaan. Ja hyh kuinka kammottava tuo Falk oli. Melkein olisin toivonut, että jotkut kohtaukset olisi voinut jättää kuvaamatta, niin kammottava roisto tuo mies oli. 

 

Kahdenaikatason tarinoiden tapaan oletin, että tässäkin toinen aikataso lyö laudalta toisen. Alun epävarma Emilié ei kauheasti jaksanut kiinnostaa jahkailuineen, mitä tehdä perityn kartanonsa kanssa, kun taas Connien tarina imaisi välittömästi puoleensa. Hauskasti kuitenkin myös Emilién tarina nousi kiinnostavaksi, kun päästiin alun jahkailuista ja Sebastianin matkassa Englannin karuille nummille. Sebastianin ja hänen pyörätuolissa olevan veljensä hyytäviä välejä oli kiehtova seurata. Elin Emilién mukana pohtien kumpi puhuukaan totta, vaikka minulla olikin omat vahvat olettamukseni asiasta. Ihanaa, että alun heppoisen rakkaustarinan sijasta Riley on onnistunut luomaan tähän nykyaikaankin (joka on tosin vuosi 1999) jännitteitä, jotka pitivät otteessaan.

 

Tämä kirja tuntui itse asiassa olevan Rileytä parhaimmillaan. Oli kiehtovia elämäntarinoita ja ah noita miljöitä! En varmaan koskaan saa kartanoista tarpeekseni ja tässä oli vielä hienosti luotu tuo kontrasti Etelä-Ranskan viinitarhaisen linnan ja hyytävän englantilaisen nummikartanon välillä. Onhan nämä edelleen Rileylle tyypillisesti täynnä vahvoja tunteita ja uskomattomia elämänkohtaloita. Eli liian nipottaen ei kannata näitä lukea. Mutta kiehtovissa historiaan punotuissa elämäntarinoissa ja viihdekirjoissa joita vain ahmia Riley osaa kyllä asiansa.

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muualla luettu: Kirjojen kuisketta ja Ruusun nimi   

Velho ja leijona - C.S. Lewis

Kirjan nimi: Velho ja leijona (The Lion, The Witch and The Wardrobe)

Sarja: Narnia #2 (kronologinen)
Kirjailija: C. S. Lewis, suomentanut Kyllikki Hämäläinen
Kustantaja: Otava

Julkaisuvuosi: 1950, suomennos 2005

Sivumäärä: 95

Mistä: Omasta hyllystä

 

 ' Hän astui muitta mutkitta kaappiin vaatteiden väliin ja hieroi kasvojaan pehmeitä turkiksia vasten. Hän jätti tietenkin oven auki, koska tiesi että on tavattoman typerää sulkeutua vaatekaappiin. Vähitellen hän tunkeutui syvemmälle kaappiin ja huomasi, että siellä oli toinenkin rivi turkkeja. Kaapissa oli melkein pimeää, ja hän piti käsivartensa ojossa ettei törmäisi takaseinään. Hän astui askeleen eteenpäin - sitten kaksi tai kolme askelta - ja odotti koko ajan, että sormet sattuisivat puuseinään. Mutta seinää ei tuntunut.

"Tämähän on vallan suunnaton vaatekaappi!" Lucy ajatteli kävellessään yhä eteenpäin raivaten tietään turkkien lomitse. Sitten hän huomasi jonkin narskahtelevan askeltensa alla. '

s. 119

 

Sodan aikaan monia lapsia lähetettiin Lontoosta maalle turvaan pommituksilta. Niin myös sisarukset Peter, Susan, Edmund ja Lucy. Heidät lähetettiin muuan vanhan professorin luo suureen kartanoon. Tuo kartano oli valtava ja lapset kuluttivat sateisia kesäpäiviä tutkimalla sen eri huoneita. Yhdessä syrjäisessä kolkassa oli huone, jossa oli vain vanha vaatekaappi täynnä turkkeja. Muut lähtivät jo huoneesta, mutta Lucy halusi kurkistaa kaappiin sisälle. Hän paijasi turkkeja ja rivi riviltä eteni syvemmälle kaappiin. Kunnes jotain odottamatonta tapahtui. Takaseinä ei koskaan tule vastaan. Jalkojen alla alkaa narskumaan lumi ja turkkien sijaan poskea hivelevät havut.

 

Lucy on saapunut Narniaan. Tuolla metsän keskellä hän kohtaa odottamattoman näyn. Keskellä ei mitään sijaitsee yksinäinen lyhtypylväs. Sen alta hän kohtaa fauni Tumnusin. Herttainen teehetki saa kuitenkin synkkiä sävyjä, kun Lucy kuulee lisää Narniasta. Se on maa, jossa on ikuinen talvi ilman joulua. Maa, jota hallitsee kauhean ilkeä valkea velho. On kuitenkin olemassa ennustus, jonka mukaan suuri leijona Aslan on palaava ja silloin talvi taittuu. Silloin Narnian hallitsijoiksi nousevat kaksi Aatamin poikaa ja kaksi Eevan tytärtä. Nämä ajat ovat aivan nurkan takana, kun Lucy sisaruksineen on löytänyt Narniaan. Ainut, että kuka uskoisi pientä Lucy poloista, että vaatekaapissa sijaitsee moinen toinen maa. Ja lopulta kun yhteiset seikkailut alkavat, joutuupa hänen veljensä pahansisuinen Edmund peräti itse valkean velhon lumoihin.

' Kun Aslan ilmestyy niin oikeus voittaa,

kun karjahtaa hän, surut kaikkoaa,

ja hampaansa kun paljastaa, niin talvi taittuu,

ja kevät koittaa harjaansa kun ravistaa.'

s. 155

 

Lewisin Narnia-sarja on varsin tunnettu klassikko ja sen sisältä juuri tämä ensimmäisenä julkaistu Velho ja leijona sen tunnetuin osa. Itsekin muistan tämän monta kertaa lapsuudessani lukeneeni ja sen lisäksi filmatisoinninkin katsoneeni. Yllätyinkin siis paljon, kun nyt ryhdyin tätä näin aikuisena uudelleen lukemaan, ja tajusin kuinka lyhyt tuo itse tarina onkaan. Jo heti parin sivun jälkeen Lucy on jo ehtinyt tavata faunin ja Edmund valkean velhon. Tapahtumat vyöryivät eteenpäin ja etsin hädissäni missä on jarru, sillä nämä hetket ovat itselle olleet niin rakkaita, että tämän matkassa olisi halunnut edetä hitaasti makustellen. Kyllähän se vauhti siitä rauhoittui, kunhan kaikki lapset saatiin Narniaan, mutta omissa muistoissa juuri nuo alun tapahtumat olivat niin kirkkaat. 

Olen nyt päättänyt hiljakseen uudelleen lukea tämän sarjan jättimäisestä yhteisniteestäni. Aloitin siis lukemisen kaksi vuotta sitten kronologisesti ensimmäisestä teoksesta eli Taikurin sisarenpojasta, joka nousi peräti vuoden parhaimpiin lukukokemuksiini. Siinä oli hienosti opetuksia elämästä ja viittauksia luomiskertomukseen upotettu tarinan sisään. Se tuntui ylipäätänsä hiukan kypsemmältä teokselta. Tässä Velhossa ja leijonassa tosiaan alussa oli liiankin kiire. Myös nuo viittaukset kristinuskoon olivat tässä hiukan hienovaraisempia. Selkeästi Aslan oli jonkinnäköinen Jeesus joka uhrautuu muiden syntien tähden ja (näin pääsiäisenkin aikaan sopivasti) herää kuolleista. Valkea velho lumottuine suklaineen taas edusti syntiä ja pimeyttä, jonka ikeestä Aslan tulee kansansa pelastamaan. 

 

Taikurin sisarenpojan kaltaista lumoutumista en kuitenkaan päässyt kokemaan, vaikka muuten tämä olikin ihan mukava pikku tarina. Tässä järjestyksessä luettaessa oli myös kiehtovaa muistella miten tuossa edellisessä osassa oli kerrottu kuinka lyhtypylväs tai valkea velho oli alkujaan päätynyt Narniaan tai kuinka tuosta vaatekaapista oli tullut lumottu. Seuraavaa osaa Hevosta ja poikaa en kyllä muista juuri ollenkaan, joten odotan innolla, millaisia seikkailuja silloin on luvassa.

 

Tähdet: 3.5 / 5

 

Muut sarjasta lukemani osat:

1. Taikurin sisarenpoika 

 

Muualla luettu: Lumiomena, Yöpöydän kirjat, Sivutiellä, Kirjanainen ja Lukemisen kartasto  

 

Viimeinen pirulainen - Richard Osman

Kirjan nimi: Viimeinen pirulainen (The Last Devil to Die)

Sarja: Torstain murhakerho #4

Kirjailija: Richard Osman, suomentanut Antti Saarilahti
Kustantaja: Otava

Julkaisuvuosi: 2023, suomennos 2023

Sivumäärä: 391

Mistä: Kirjastosta

 

' Coopers Chasen ravintolassa on viime vuosina nähty kaikenlaista. [- -] 

Mutta koskaan siellä ei ole ollut sellaisen ryhmän kokoontumista, joka istuu nyt viherhuoneen yksityispöydän ympärillä. Kaksi Britannian tuotteliainta huumeiden salakuljettajaa, antiikkikauppias-monimiljonääri ja hänen kookas kanadalainen miehensä, Kentin yliopiston historiallisen arkeologian professori, päästä varpaisiin tatuoitu puolalainen rakennusurakoitsija sekä pöydän päässä tilaisuuden ylpeät isännät ja emännät: entinen sairaanhoitaja, entinen vakooja, entinen ay-jyrä ja työtään silloin tällöin yhä harjoittava psykiatri.

Keskustelun aiheena on se, mistä he kaikki saattaisivat löytää erän heroiinia. '

s. 235

 

Torstain murhakerho on täällä taas! Tällä kertaa eläkeläisjoukkiomme eteen tulee tutun henkilön murha. Hutiluodista tuttu Elizabethin miehen Stephenin ystävä ja antiikkikauppias Kuldesh nimittäin löydetään kuolleena. Hän on autossaan keskellä ei mitään. Vain yksi luoti on tarvittu. Selkeästi ammattilaisen tekosia. Mihin ihmeeseen Kuldesh on sekaantunut?

 

Pian selviää, että joulun jälkeisinä välipäivinä vain harva liike on ollut auki ja siten huumediilerit ovat päätyneet valitsemaan Kuldeshin antiikkiliikkeen välityspaikakseen. Ilmeisesti Kuldesh on kuitenkin ottanut heroiinin itselleen tehdäkseen omat kaupat - kuolettavin seurauksin. Nyt ei siis auta muu kuin laittaa Torstain murhakerhon poppoon terävät mielet koville selvittääkseen kuka murhasi Kuldeshin. Varsinkin kun heidän poliisiystävänsä Chris ja Donna heitetään tutkinnasta sivuun eikä poliisilla tunnu olevan kiinnostusta löytää murhaajaa. Kaikki nimittäin juoksevat vain tuon heroiinin perässä. 

 

Kun poliiseista ei ole apua tulee eläkeläisten turvautua tällä kertaa huumediilereidenkin apuun. Löytämällä tuon kaikkien metsästämän heroiinin, he ehkä voivat saada selville kuka surmasi heidän ystävänsä. Murhekerho ei kuitenkaan ole huippuvedossaan, sillä sen mestarivakooja Elizabethiä painavat henkilökohtaiset murheet. Hänen miehensä dementia pahenee eikä toivoa paremmasta enää ole. Murhatutkinta saa siis jäädä enempi innokkaan Joycen ja muun köörin harteille.   

 

' Stephen nauraa niin että hartiat hytkyvät viitan alla. Näitä hetkiä varten Elizabeth elää. Kuinka monta niitä vielä tulee? On mukava istua tässä Stephenin kanssa. Olla ajattelematta tapausta, antaa kerrankin muiden puuhata sen parissa. Missä heroiini sitten onkin, se saa odottaa vielä hetken. Joyce varmaankin tietää, että jotain on tapahtunut. Joyce tietää aina, kun jotain on tapahtunut. '

s. 175-176 

 

Jotenkin Osman on onnistunut luomaan niin herkullisen ja odottamattoman ryhmän ihmisiä, että näistä cozy crime dekkareista ei voi muuta kuin pitää. Poliisi Donna ja kauttaaltaan tatuoitu ja lain molemmillakin puolilla puuhaileva lämminsydäminen Bogdan ovat ihastuttava parivaljakko. Ja tuo Bogdanin suhde dementoituvaan Stepheniin kosketti. Sitten on tämä eläkeläisköörimme, joka sai tällä kertaa apuja myös yhdeltä lisäeläkeläiseltä. Onkohan nelikon kerhoon tulossa pian lisääkin osallisia? Osmanin teoksissa myös niin sanotut pahikset saavat yleensä roolia ja voivat osoittautua varsin sympaattisiksi. Tällä kertaa kanadalainen karhu Garth oli niin herkullinen tuttavuus omine logiikkoineen oikeasta ja väärästä, että toivottavasti hänet tapaisi myös jatkossa. Ja vankilassa Ibrahamin terapisoitavana temmeltävä huumeparoni Connie sekoittelee myös edelleen pakkaa.

Tätä ennen olen kokenut, että nämä sarjan teokset vain paranevat osa osalta. Edellinen Hutiluoti veti kuitenkin pidemmän korren näistä kahdesta. Tällä kertaa huumori ei aivan niin paljon päässyt kukkimaan, kun Stephenin heikkenevä kunto toi myös surullisia pohjavireitä tarinalle. Myös jotkin sivuhuomautukset tuntuivat nyt ensimäistä kertaa jopa vähän päälle liimatuilta. Ihan kuin yksittäisiin lauseisiin olisi aivan väen väkisin pitänyt saada mainittua ilmastonmuutos, kauramaito ja korona. Ihan vain jotta osoitettaisiin, että ollaan ajan harjalla. Loppusanoissa Osman kertoo, että vaikka tämä sarja tulee jatkumaan, niin seuraavaksi on luvassa jotakin uutta. Ehkä se onkin ihan hyvä. Näin tämäkin tarina saa hetken aikaa tuulettua ja palata sitten takaisin entistäkin elinvoimaisempana. Ehkä silloin myös olisi luvassa se keltainen kansi, jota olen jo pitkään odotellut :D

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muut sarjasta lukemani osat:

1. Torstain murhakerho

2. Mies joka kuoli kahdesti

3. Hutiluoti    

Muuala luettu: Luetut.net ja Kirjasähkökäyrä 

 

Pappia kyydissä - Kirsti Ellilä

Kirjan nimi: Pappia kyydissä

Sarja: Kirkkotrilogia #1

Kirjailija: Kirsti Ellilä

Lukija: Annina Rubinstein
Julkaisija: Saga Egmont

Julkaisuvuosi: 2009, äänikirja 2023

Kesto: 6h 47min

Mistä: Kirjastosta

 

Matleena ihastuu tuohon vanhaan omakotitaloon ensisilmäyksellä. Tämä on oleva heidän perheensä uusi talo! Pian sinne muuttaakin Matleena, mies Aulis sekä kolme lasta. Sitten jalkoihin tulee vielä pyörimään aivan pitelemätön ja karkaava koira sekä kulkukissa poikasineen. Elämässä siis riittää jos jonkinlaista melskettä. 

Se mikä kuitenkin erottaa Matleenan ja Auliksen muista on heidän uskonsa. He kuuluvat evankelisluterilaisen kirkon vanhoilliseen haaraan, joka vastustaa naispappeutta hyvin hartaasti. Tämä usko on niin syvällä, että teologian opintojensa loppuvaiheessa Matleena on jopa laittanut korvatulpat korviinsa, kun naispuoliset opintotoverit ovat antaneet saarnanäytteitään.

Nyt Matleena on kuitenkin tullut elämässään käännekohtaan. Kotiäitiydessä ei tunnu olevan enää järkeä, kun lapsetkin ovat jo kaiket päivät koulussa. Hän saa gradunsa valmiiksi ja valmistuu teologian maisteriksi, mutta mitä työtä hän voisi suorittaa, kun naisena hän ei voi pappisvihkimistä ottaa, vaikka opintotoverit näin tekevätkin. Työ hautaustoimistossa rupeaa tympäisemään ja Auliksellakin on aikaa vain omalle taistelulleen kirkkovaaleissa. Matleena huomaa kaipaavansa sisältöä elämäänsä. Ja samalla rupeaa kyseenalaistamaan ne uskomukset, joiden mukaan on elänyt Auliksen kanssa koko heidän liittonsa ajan. Miksei nainenkin voisi toimia pappina?

 

Tämä oli taas näitä äänikirja valintoja, kun nopeasti piti valita vain jotain tietämättä oikein itsekään mihin tarttuu. Ajattelin, että kyseessä olisi joku lämminhenkinen feelgood-kirja. Siksi vähän hämmästyinkin kuinka paljon tässä jumpattiin tuota naispappeuskysymystä. Ehkä se on ollut ajankohtainen kirjan ilmestyessä, mutta itse olen sen verran nuori, että naispappeus on minulle jo aivan itsestäänselvyys. Tämän kysymyksen vatvominen ja raamatun kohtien lainaaminen rupesi jo vähän puuduttamaankin. Itse en ole uskonnollinen, joten vähempikin olisi riittänyt. Ymmärrän, että Matleenan itsenäistymisen kannalta tämä oli ydinkysymys, mutta silti.

 

Teos myös selkeästi yritti olla hauska. Mutta huumori on kyllä vaikea genre. Toisissa kirjoissa se osuu ja uppoaa ja toisissa taas... Noh koin ehkä enempi myötähäpeää tämän teoksen kanssa. Yrityksistä huolimatta en vain päässyt samalle aaltopituudelle. Onneksi kyseessä oli varsin lyhyt teos, niin kyllä se nyt tuli kuunneltua loppuun. Olihan tälläkin teoksella omat hetkensä, ja tuonut aikanaan varmasti kiinnostavia näkökulmia naispappeus keskusteluun. En kuitenkaan aio enää jatkaa Matleenan matkassa tätä kirkkotrilogiaa.

 

Tähdet: 2 / 5

 

Muualla luettu: Kasottain kirjoja, Booking it some more, Villasukka kirjahyllyssä, Anun ihmeelliset matkat, Kartanon kruunaamaton lukija ja Kirsin kirjanurkka

 

Punainen noita - Jenna Kostet

Kirjan nimi: Punainen noita

Kirjailija: Jenna Kostet
Kustantaja: Aula & co

Julkaisuvuosi: 2024

Sivumäärä: 322

Mistä: Kirjastosta

 

' - Meidät halutaan vaientaa, ja nämä, Maria sanoi ja heitti kirjat arkkuun, - nämä ovat kuulemma Saatanan työtä, vaikka Saatanalla ei ole mitään tekoa tämän asian kanssa! Meille väitetään, että se on harhaoppia, kerettiläisyyttä, syntiä ja maleficiumia, aivan kuin me yrittäisimme vahingoittaa ihmisiä. Mitä luulet, Valpuri, manaisimmeko me kirkkomiehelle tyrän tai laittaisimme lehmät lypsämään verta, jos pystyisimme?

- En tiedä, äiti.

- Etpä tietenkään. '

s. 19-20

 

Valpuri Kinni on muuttanut Tukholmaan parantaja äitinsä sekä veljensä Tuomaksen kanssa. On vuosi 1627 ja on vaarallista toimia parantajana. Kansa ja papisto pelkäävät saatanaa ja vain väärästä katseesta tai varomattomasta sanasta voi saada noitaleiman ja päätyä käräjille. Valpurin äidinisä, myös parantaja, sai surmansa noitakäräjillä Latvian Kuurinmaalla, ja sieltä he ovat paenneet Tukholmaan. Tavoitteena on päästä Suomeen, jossa pitäisi suvulla olla Sastamalassa peräti pieni tila eli savupirtti. Tuomas haluaisi jo lähteä, mutta äidillä ja Valpurilla on hyvä olla Tukholmassa. Parannuskeikkoja pukkaa ja eräs porvari on jopa iskenyt silmänsä Valpuriin.

 

Sitten tunnelma kiristyy. Noitia ruvetaan vainoamaan entistä innokkaammin. Maa rupeaa polttelemaan liiankin kuumana perheen naisten jalkojen alla. On aika viimein nousta laivaan ja suunnata Suomeen. Turussa Valpuria kuitenkin puistattaa. Aivan kuin hän saisi enteitä. Lähde täältä nopeasti. Voisivatko hänen lapsuutensa todentuntuiset hukutusunet olla enteitä tulevasta? Ei kai hänenkin kohtalonsa ole päättyä noitana? 

 

' Valpuri ymmärsi Tuomasta, mutta hän olisi siitä huolimatta halunnut yrittää selittää Tuomakselle, ettei yrttien keittelyssä ja viattomissa loitsuissa ollut kyse taikuudesta, vaan siitä, että yrtit hyvin tunteva saattoi niiden avulla parantaa sairauksia ja helpottaa ihmisten kurjaa elämää tässä maailmassa, jossa oli niin paljon kipua ja kärsimystä. Luonnon antimet olivat kautta aikojen pitäneet ihmiset terveinä, ravinneet ja lääkinneet, ja myös kirkon ja kirkonmiesten oli myönnettävä se, että ihminen tarvitsee luontoa ja sen tarjoamia lääkeyrttejä. Noituus, jos sitä noituudeksi edes saattoi sanoa, oli vain taitoa käyttää luonnon antimia ihmisten hyväksi. Toki kasveilla saattoi myös vahingoittaa ja aiheuttaa pahaa, mutta sellaiseen ei Valpuri ollut koskaan ryhtynyt, vaikka tunsi yhden jos toisenkin sellaisen kasvin, jolla saattoi aiheuttaa sydämenpysähdyksen, keskenmenon tai kuoleman. '

s. 91 

 

Kostetin historiallisen romaanin lähtökohdat ovat herkulliset. 1600-luvun noitavainot Suomessa ja perustuen vieläpä oikeasti eläneen Valpuri Kinnin tarinaan. Naiseen, parantajaan, josta löytyy useitakin noitakäräjä merkintöjä. On se kyllä aivan uskomatonta, kuinka se, että ymmärsit kasviparantamisesta ja autoit taidoillasi muita, niin saatoit palkkioksi saada kuolemantuomion. Parantaja-noita oli oikein haluttu alueelle, kun sairaudet runtelivat kylää. Kyllä tervehtyminen kelpasi. Mutta ei parennut jäädä samalle alueelle liian pitkäksi aikaa. Kaikki ikävätkin sattumat ruvetaan nimittäin myös laittamaan sinun nimiisi. Varoitukset tulkitaan kirouksiksi. Ja pian taas sinua vainotaan. Mielenkiintoista oli myös kuulla, että noitasyytökset eivät seuranneet vain kasveista ymmärtäviä naisia. Myös miehet, kuten Valpurin isoisä, saivat osansa, jos rupesivat näitä toimia harrastamaan. Aina sitä kauhistelee, kuinka jossain Euroopassa on noitia vainottu, mutta helposti unohtuu, että ihan täältä meidän kotisuomestakin löytyy samanlaista historiaa. Kirkon lietsoma pelko saatanasta saa kansan aivan sekaisin.

 

Mitä itse teokseen tulee, niin hämmennyin hiukan. Sen takakansitekstissä puhutaan heti vuodesta 1935 ja vesikokeesta, mutta silti teoksen alussa ei ole mitään varsinaista prologia tästä. Vain nuo hyvin hennot vihjaukset Valpurin unista. En siis tiedä olisinko lukenut tarinaa hieman toisin, jos tuo takakansi ei olisi luonut tuota lähtöasetelmaa, että tätä kohti ollaan menossa. Nyt nimittäin nautin kirjan alusta Tukholmassa, mutta kun päästiin Suomen puolelle, tuntui, että tarina jäi junnaamaan paikalleen pitkäksi aikaa. Takakannen lupaamaa jännitettä ei oikein rakennettu. Lopussa teos sai taas imaistua minut matkaansa, mutta silti koen tuon takakannen epäonnistuneena. Tuo tapahtuma ei ole mikään grande finale teoksessa eikä tarina lupailisi moista itsessään. Oltaisiin vain annettu tuon tarinan itse rakentaa omat siipensä. 

 

Kostetin Valpuri nimittäin herättää hyvin aikansa henkiin. Kuinka aivan tavallinen tyttö saattoi joutua silmätikuksi vain koska hän osasi auttaa muita taidoillaan. Koska kirkko ja papit kokivat uhkana luonnon voiman. Kyllä tuollainen kohtelu katkeroittaisi vaikka kenet. Missä kohtaa itse ei enää jaksaisi koittaa selittää, vaan hyväksyisi lopulta sen roolin, joka sinulle on annettu. Noitahan se tässä. Painukaa tiehenne tai kiroan teidät. Sinnikäs Valpuri oli. Luonto oli hänen kotinsa. Eivät ihmiset.

' Rauha oli vain tilapäistä, sillä kuten aina, ihmiset tarvitsevat jonkun jota syytellä ja vihata, kun asiat menivät ei-toivotulla tavalla. '

s. 286   

Tähdet: 3.5 / 5

 

Muualla luettu: Tuijata ja Kirjojen kuisketta

Kahvia ja guruja - Satu Rommi

Kirjan nimi: Kahvia ja guruja - eli kolme vuotta Intiassa

Kirjailija: Satu Rommi

Lukija: Vilma Kinnunen
Julkaisija: Saga Egmont

Julkaisuvuosi: 2009, äänikirja 2023

Kesto: 4h 48min

Mistä: Kirjastosta

 

Aiemmin Satu vannoi, ettei enää koskaan palaa Intiaan jossa kävi nuoruudessaan reppureissaamassa. Niin siinä kuitenkin kävi, että aikuisiällä astangajoogaan hurahtanut Satu päättää vaihtaa Lontoon kadut Intian joogaretriittiin. Vuonna 2005 hän siis pakkasi kimpsunsa ja kampsunsa ja suuntasi Etelä-Intiaan Mysoreen opettelemaan astangajoogaa kuuluisan gurun johdolla. Visiitistä tuli kuitenkin useamman vuoden reissu, jonka aikana ehtii sattua ja tapahtua vaikka sun mitä.

 

Hän päätyy ostamaan pienen majatalo-kahvila bisneksen kahden muun ulkomaalaisen joogaopiskelijan kanssa. Tämä tilaisuushan oli kuin unelmien täyttymys. Tapa ansaita rahaa elämiseen Mysoressa, harjoitella astangajoogaa ja siinä sivussa pyöräyttää länsimaalaisia aamiaisia muille ulkomaalaisille joogaopiskelijoille. Satu saa kuitenkin oppia, että Intiassa mikään ei suju niin kuin ajattelisi. Kun boileri posahtaa tulee putkimies paikalle kun tulee ja lopulta ratkaisee ongelman rautalangalla - laskuttaen tietenkin tästä kalliista varaosasta. Työntekijät myös vaativat kovaa kuria, koska eiväthän he pysty kunnioittamaan pomoja, jotka eivät välillä huuda kurkku suorana. Ja sitten vielä ne asiakkaat... Sitähän luulisi, että joogaopiskelijat olisivat oikein zenejä ja mukavaa asiakaskuntaa. Mutta ei! Ikinä Satu ei ole tavannut vaativampia asiakkaita omine super erikoisdietteineen ja dramaattisine romahduksineen jos niitä ei pystytä toteuttamaan - varsinkaan juuri sillä sekunnilla.

 

Majatalo-kahvilan pitämisen (lukijan näkökulmasta) riemastuttavien muisteloiden lisäksi näillä sivuilla Satu kertoo myös vapaa-ajan retkistään ympäri Intian muun muassa moottoripyörällä sekä visiitistään Sai Baban asmarissa miettimässä hengellisyyden ydintä. Ja tietysti joogaa. Sitähän sinne Intiaan mentiin tekemäänkin, vaikka se olikin jäädä kahvilan pyörittämisen jalkoihin - niin uuvuttavaa tuo homma oli.

 

Tämä pieni teos oli aivan loistava nojatuolimatkan tarjoaja Intiaan! Rommi on onnistunut kertomaan niin eläväisesti ja pilke silmäkulmassa kaikista sattumuksistaan, mitä hän koki noina vuosinaan Intiassa. En olekaan tainnut ennen tutustua matkakertomuksiin näin genrenä, joten yllätyin kyllä positiivisesti. Kuinka Rommi onkaan osannut nostaa esiin juuri ne hetket, jotka tuntuvat olevan sitä Intian ydintä. Puhumattakaan hemmoteltujen länsimaisten joogaopiskelijoiden terävästä kuvauksesta. Kuinka he eivät ollenkaan tunteneet tajuavan, että tässä tätä hommaa pyöritetään intialaisin resurssein joten sitä maidotonta chailattea ei nyt välttämättä ole saatavilla. Tuoretta maitoa suoraan lehmästä lypsettynä kyllä olisi jos kelpaisi. 

 

Ah tätä kuunnellessa tulin hyvälle tuulelle. Kulttuurit ovat erilaisia ja onhan se aikamoinen shokki tällaisen pohjoisen erakon muuttaa Intian väkirikkaaseen helteeseen, jossa yksityisyys on varsin tuntematon käsite. Kuka nyt yksin haluaisi olla saati matkustaa! Olen itse käynyt parin viikon reissulla Nepalissa, joten pystyin hiukan pääsemään kirjan tarjoamaan tunnelmaan. Joogaretriiteissä en kuitenkaan ole käynyt, mutta onhan se aika huvittavaa, millaisen kuvan Rommi näistä maalaa. Joogan varsinaisen opiskelun sijasta haetaan vain elämyksiä ja kyllähän nyt guruksi pitäisi päästä jo viikon harjoittelulla ja ei kun takaisin omaan maahan opettamaan. Ei malteta ottaa aikaa ja paneutua niihin oppeihin. Minullekin oli uutta, kuinka kokonaisvaltainen astangajooga on suuntauksena. Se ei rajoitu niihin jumppatunneilla tehtäviin liikkeisiin vaan kattaa koko elämän. Mielenkiintoinen pikku kirja pakko myöntää.

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muualla luettu: Luetut, lukemattomat ja Kirjakimara    

 

Dracula - Bram Stoker (+ baletti)

Kirjan nimi: Dracula (Dracula)

Kirjailija: Bram Stoker, suomentanut Jarkko Laine
Kustantaja: Otava

Julkaisuvuosi: 1897, suomennos 2014

Sivumäärä: 566

Mistä: Kirjastosta

 

' Minä odotin, mutta sitä tuntui kestävän loputtomiin ja mieleeni alkoi nousta epäilyksiä ja pelkoja. Millaiseen paikkaan ja millaisten ihmisten pariin olin tullut? Millaiseen karmeaan seikkailuun olin antautunut? Olivatko tällaiset tapahtumat jokapäiväisiä asianajotoimiston apulaiselle, joka oli lähetetty selvittämään ulkomaalaiselle asiakkaalle lontoolaisen kiinteistön ostoa? [- -] Kaikki tuntui minusta kammottavalta painajaisunelta ja odotin, että äkkiä heräisin ja huomaisin olevani kotona päivänsarastuksen tunkeutuessa sisään ikkunoista; '

s. 29

 

Jonathan Harker on nuori asianajaja, joka on lähetetty Englannista aina Transsilvaniaan asti tapaamaan asiakasta, joka haluaisi ostaa Lontoosta asunnon. Eikä mitä tahansa asuntoa vaan vanhaa ränsistynyttä ja aika lailla hylättyä. Muta mitäpä Jonathan olisi ulkomaalaisen kreivin haluja arvostelemaan. Matka osoittautuu kuitenkin heti omituiseksi. Kun paikalliset kuulevat mihin hän on menossa, he ovat mennä sekaisin pelosta. Koittavat suostutella häntä kääntymään takaisin ja antavat suoja-amuletteja mukaan. Jonathan kuitenkin sitkeästi menee toteuttamaan toimeksiantoaan. Yönpimeydessä hän pääseekin kreivin synkkään linnaan. Kaikki ei kuitenkaan ole kohdallaan. Aivan kuin kreivi ei aikoisi koskaan päästää häntä lähtemään... He kohtaavat vain öisin, kreivi ei näy peileissä ja sitten hän kohtaa vielä himokkaat viettelijättäret, jotka koittavat juoda hänen vertaan. Mikä tämä hornan paikka on!? Ja kuinka hän pystyisi selvitä täältä hengissä pois?

 

Toisaalla Jonathanin kihlattu Mina odottaa uutisia ja lähtee tapaamaan ystävätärtään Lucya. Omituinen alus kuitenkin saapuu rantaan kammottavan sumun saattelemana. Koko sen miehistö on kuollut ja vain yksi lokikirja löydetään, joka valaisee aluksen kammottavaa matkaa. Tämä on hämmentävää, mutta ei kauheasti vaikuta tyttöjen elämään. Lucy rupeaa kuitenkin kävelemään unissaan ja menemään yhä heikompaan kuntoon. Lääkärit ovat ymmällään. Aivan kuin hän kärsisi pahasta verenhukasta, mutta haavaa ei vain löydy mistään. Vain pieni hakasen tekemä reikä kaulasta... Myös läheisessä mielisairaalassa eräs hullu on ruvennut käyttäytyä entistä arvaamattomammin.

 

Tilanteen pitää vielä eskaloitua paljon ennen kuin ihmismieli voi uskoa uskomattomaan. Voisiko se todella olla, että tuo Lontooseen saapunut kreivi olisi itse paholaisesta siinnyt vampyyri? Heidän on koottava iskuryhmä, jotta tämä Lontoota riepotteleva kammotus saataisiin kuriin. Mutta voiko ihminen pystyä tuhoamaan satoja vuosia vanhan kuolemattoman?  

 

' "Tiedättekö te, mikä paikka se on? Oletteko nähnyt sen helvetillisen riettauden kamalan luolan - jossa kuunvalokin kuhisee hirvittäviä olentoja ja jokainen tuulessa kieppuva tomuhiukkanen on verenjanoisen hirviön sikiö? Oletteko tunteneet vampyyrin huulet kaulallanne?" Tämän sanoessaan hän kääntyi minuun päin, ja kun hänen katseensa osui otsaani, hän kohotti kätensä ja huusi: "Voi hyvä Jumala, mitä me olemme tehneet, että meitä tällaisella kauhulla piinaat!" Ja hän vajosi sohvalle surkeutensa musertamana. '

s. 530 

 

Heti aluksi on varmaan mainittava, että kauhu ei ole minun genreni oli kyse sitten kirjallisuudesta tai filmatisoinneista. Olen kuitenkin huomannut, että kauhuklassikot ovat hyvin erilaisia kuin nykyaikaiset mässäilevät kertomuksen. Olen aiemmin uskaltautunut kokeilemaan Stevensonin Tohtori Jekyll ja Herra Hydea sekä Shelleyn Frankensteinia ja tuohon samaan klassikkojen sarjaan lisään nyt tämän Stokerin Draculan. Ne ovat kirjoja, joiden päähenkilöt kaikki tuntevat ja osat tarinoistakin, mutta silti monet eivät tunne koko tarinaa. Sen saisi vain luettuna. Sillä varsinaista kauhuahan näissä on vain nimekseltään. Enemmänkin luodaan tunnelmaa ja nuo hirviöt ovat ne aikanaan pelkoa herättävät osiot.

 

Oikeasti tykästyin kuitenkin tähän Stokerin teokseen yllättävänkin paljon. Vaikka se on verrattain pitkä 1800-luvun aikainen teos, oli sen kerronta vetävää. Se piti otteessaan eikä sortunut monien aikalaistensa tavoin aivan mahdottoman pitkiin korulauseisiin. Yllätyin kuitenkin paljon tätä lukiessa. Itse Dracula ei nimittäin olekaan päähenkilönä. Hänen taustaansa ei avata eikä hänen ajatuksiinsa päästä. Transsilvanian pelottavassa linnassakin ollaan vain alussa (ja silloin kyllä sai jo Jonathanin matkassa sydämentykytyksiä). Muuten teos koostui eri henkilöiden päiväkirjamerkinnöistä ja kirjeistä Jonathanin, Minan, hänen ystävätär Lucyn, lääkäreiden jne. Tämä olisi voinut olla hyvinkin puiseva ratkaisu, mutta se oikeasti toimi hyvin. Näin tarina avautui monesta näkökulmasta ja näki kuinka pala palalta arvoitus rupesi aukenemaan ja lopun jahtia valmisteltiin. Oikeastaan tätä voisikin suositella myös niille ihmisille, jotka pelkäävät klassikoita - kunhan ei odota nykyaikaista vampyyritarinaa vampyyrinäkökulmasta.

 

Oikeastaan sain motivaatiokärpäsen pureman tutustua tähän teokseen, sillä olin menossa katsomaan Draculaa balettiin. Tämä olikin hyvä päätös, sillä nyt pääsin näkemään, kuinka Stoker teksti heräsi henkiin vain liikekielen ja orkesterin taustamusiikin avulla. Kaksi eri tulkintaa mutta silti sama tarina. Ainakin enimmäkseen. Selkeästi balettiin oli lisätty näyttäviä ryhmäkohtauksia (en valita, kyllähän ne olivat hienoja). Myös Draculasta oli tehty inhimillisempi kertomalla hänen traaginen taustatarinansa ja lisäämällä loppuun hiukan rakkaudellista uhrautumista. Stokerin Dracula oli puolestaan vain kuvattu eläimellisenä paholaisen sikiönä - tosin halutessaan myös sivistyneenä isäntänä. Voinkin suositella lämpimästi myös tuota baletti tulkintaa tästä teoksesta, jos tuo viisisataa sivua jännittää liiaksi. Tietysti lukeneena tarina heräsi vielä eri lailla eloon. Nyt pystyin bongaamaan mielisairaan hienosta tulkinnasta, kuinka hän popsi kärpäsiä, tai kuinka unissakävelijä Lucy Draculan vallan alla tuntui aivan kuin leijuvan lavalla tanssiessa tossujen kärjillään. Ah niin paljon hienoja hetkiä. Pitääpä jatkossakin tehdä tällaisia kirjallisuus ja näytelmätulkinta yhdistelmiä.

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muualla luettu: Oksan hyllyltä, Kirjahilla, Hurjan Hassu Lukija, Kirjahullun päiväkirja, Sunnuntaisatuja, Kirjakaapin avain, Unelmien aika, Satun luetut ja Hyönteisdokumentti