keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Kirjabloggaajat kirjastojen puolesta

Kirkkonummen pääkirjasto


 Tänään 15.7.2015 kirjabloggaajat tempaisevat kirjastojen puolesta julkaisemalla itsestään kuvan valitsemansa kirjaston edessä. Tempauksella kirjabloggaajat tahtovat osoittaa tukensa kirjastoille, kannattaa kirjastojen ja kirjastolain säilyttämistä sekä tuoda näkyvyyttä kirjastoille. - La petite lectrice

Elikkäs kun huomasin Katrin organisoiman tempauksen (hiukkasen myöhässä mutta kuitenkin) oli aivan pakko päästä itsekkin postaamaan ja kertomaan omista rakkaista kirjastokokemuksistaan. Lisää tietoa itse kampanjasta saa mm. Katrin sivuilta =)

Olen aina kokenut kirjastot hyvin rauhoittavina paikkoina. Rakastan sitä tunnetta kun on keskellä erilaisia teoksia, ja tuntuu että koko maailma on avoinna kunhan vain uskaltautuu ojentamaan pienen kätösen ja kurottamaan kohti hyllyä. Kirjasto on se paikka, joka on mahdollistanut niin monet matkat ja auttanut vaalimaan sivistystä. Itselleni ensikosketus kirjaston maailmaan oli ala-asteellamme viikottain vieraillut kirjastoauto, joka hiukan vanhempana lapsosena muuttui Masalan kirjaston saleihin. Nyt jo täysi-ikäisenä ja syksyllä kauppatieteiden opinnot Aallossa aloittavana opiskelijana kirjaston kuluttamisvauhti on ehkä hidastunut kaikkien oppikirjojen vaatiman ajantarpeen vuoksi, mutta edelleen sillä on hyvin tärkeä paikka sydämessäni.

Kirjasto on äärimmäisen tärkeä palvelu eikä se edes vie kovin isoa siivua kunnan budjetista - monin paikoin alle 1%. Kirjasto on ylipäätänsä niin paljon enemmän kuin vain hyllyssä nököttävät teokset. Kirjasto on kohtaamispaikka, se on paikka josta voi löytää luotettavaa tietoa, paikka joka ylläpitää sivistystä Suomessa. Monilla ei ole varaa ostaa kirjoja omiin tarpeisiinsa, koska ne ovat niin kalliita. Ilman kunnon kirjastoverkostoa tiedosta tulee asia johon kaikilla ei ole yhtäläistä mahdollisuutta, mikä luo osaltaan eriarvoisuutta. Kirjastoissaon tärkeässä osassa myös mahdollisuus käyttää tietokonetta, tulostaa tai vaikkapa kopioida. Asioita joita kaikkien kotona ei ole mahdollista tehdä. 

Olen ollut nyt onnekas ja päässyt työskentelemään kesän Kirkkonummen pääkirjastossa, mikä on vielä entisestään korostanut minulle kuinka tärkeä osa monien elämää kirjasto on. Kirkkonummen pääkirjaston lastenosastolla luodaan jo ensimmäiset siteet uuteen lukijasukupolveen ja aikuisten osaston hyllyvälejä poukkoillessa oppii joka kerta taas jotakin uutta. Iloisesti olen myös kirjoitellut tiheään tahtiin lisää kirjastokortteja niitä halaville, enkä näe että asiakaskunta olisi katoamassa mihinkään. On ollut hyvin palkitsevaa nähdä kirjaston toimintaa molemmilta puolilta ja kirjasto on ehdottomasti instituutio joka tulisi säilyttää!


Tekemiäni yllätyslainauskasseja!

perjantai 19. kesäkuuta 2015

Talo Dublinissa - Maeve Binchy

Kirjan nimi: Talo Dublinissa (Tara Road)
Kirjailija: Maeve Binchy, suomentanut Kaisa Luntinen
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 1998, suomennos 1999
Sivumäärä: 486
Mistä:  Kirjaston poistokirja

' Nora Johnson hämmästyi Rian uutisesta. ''Jopa oli yllätys'', hän sanoi kahdesti.
Äidin päivittely ärsytti Riaa. ''Miten niin yllätys? Tiedät että rakastan Dannya, tiedät että hän rakastaa minua. Mitä muuta me tekisimme kuin menisimme naimisiin?'' [- -]
''Hän on liian hyvännäköinen'', äiti sanoi.
Hilary ei ollut yhtään innostuneempi, ''sen Dannyn kanssa kannattaa pitää varansa, Ria.'' [- -]
''Joo, mutta pidä häntä silmällä, hän on niin kunnianhimoinen. Hän ei tyydy tienaamaan leipäänsä niin kuin tavalliset pulliaiset, hän haluaa kuun taivaalta. Se paistaa hänestä kauas.'' '
s. 33-34

Nuori nainen Ria Johnson työskentelee Dublinilaisessa kiinteistönvälitystoimisto vastaanottovirkailijana. Irlannin kelttitiikeri on tuloillaan ja kiinteistömarkkinat ovat murroksesa. Samaiseen toimistoon kiinteistönvälittäjäksi ryhtyvä Danny, haluaa myös osansa tästä kehityssuunnasta. Kun tämä kunnianhimoinen ja filmitädennäköinen mies iskee silmänsä Riaan, tämä ei voi uskoa onnean. Kerrankin joku mies huomaa hänet, eikä hurmaannun päätä pahkaa hänen parhaan ystävänsä Rosemaryn upeasta ulkonäöstä! Ria ja Danny rakastuvat, ja Ria sulkee silmänsä ja korvansa kaikkien varoituksilta. Lopulta Danny päättää tehdä uhkarohkean siirron saadakseen kuuluisan kiinteistömogulin Barney McCarthyn suosion ja saadakseen rahat hänen ja Rian yhteiseen viktorianaikaiseen unelmataloon Tara Roadilla.

Myöhemmin Dannystä on tullut Barneyn oikea käsi ja hän ja Ria asustavat unelmiensa elämää Tara Roadilla kahden lapsensa kanssa. Tara Roadin keittiö on koko naapuruston ja Rian suuren tuttavapiirin hermokeskus, jossa kaikki aina viihtyvät ja jotakin herkkuja on aina tarjolla. Ria ei voisi kuvitellakaan mitään ihanampaa elämässä, kunnes eräänä päivänä hänen idyllinen maailmansa romahtaa. Päästäkseen pakoon kaikkien sääliviä katseita, päättää hän kerrankin tarttua sattuman järjestämään tilaisuuteen vaihtaa kesän ajaksi koteja Yhdysvalloissa asuvan Marilyn Vinen kanssa, jolla on omat tragediansa taustalla päästä vaihtamaan maisemaa.

' ''Onko puhelimessa Danny Lynchin vaimo?''
''En tiedä.''
''Anteeksi kuinka?''
''Me eroamme. Irlannissakin saa nimittäin nykyään avioeron.''
''Sitten tämä oli tosiaan huono hetki soittaa. Olen todella pahoillani.''
''Ei ihan hyvä hetki tämi oli. Tehdään sitten niin.''
''Ai miten?''
''Vaihdetaan koteja heinäkuuksi ja elokuuksi.'' '
s. 207

Maeve Binchyn Talo Dublinissa on todella koskettava ja sydämellinen kertomus arjesta, jossa kaikilla on omat taakkansa ja toiveensa kannettavaan. Sen sivuilta suorastaan paistaa elämä, jossa jokaisella on omat näkemyksensä tilanteissa ja jossa kukaan ei tiedä kaikkea. Vaikka Ria olikin romaanin päähenkilö, olivat sen sivut kuitenkin täynnä erilaisia hahmoja, jotka kaikki pääsivät vuorollaan kertojan rooliin. Tässä kirjassa on myös selvästi kaksi osaa niin kerronnallisesti kuin henkilöidenkin kannalta. Aluksi on idylli, jossa kaikki on ihanasti, ja sitten tapahtuu muutos, jolloin heistä rupeaa paljastumaan asioita, joita he ovat piilottaneet tarkasti hymyverhon alle. Tämä kahtiajakoisuus rytmitti siis kirjaa, ja erityisesti henkilöhahmoissa tapahtuien muutosten ja paljastusten tuntuivat toimivan.

Tarinan miljöö on myös niin ihastuttava, että siitä on aivan pakko sanoa pari sanaa. Itseäni Irlanti on aina kiehtonut ja jotakin siinä luonnossa, kulttuurissa ja historiassa on joka vain sykähdyttää. Talo Dublinissa sijoittuu juuri tuohon murroskauteen kun Irlannista kehittyi yksi Euroopan vauraimmista maista aivan hetkessä, ja kerronnassa mukana pysyvät Dannyn bisnekset kuvastivat omalla tavallaan tätä tapahtumaa kirjan sivuilla. Ajankohta on siis todella kiehtova, ja huokailin myös ihastuksesta, kun sivuilla kuvailtiin Rian ja Dannyn kotia Tara Roadilla, ja sitä kuinka he niin huolella ja rakkaudella sisustivat sitä. Kirjan nimikin jo viittaa siihen, että koko tarinan keskiössä on juuri tuo talo Tara Roadilla ja kaikki pyörii sen ympärillä ja erityisesti sen lämminhenkisessä ja valoisassa keittiössä.

Talo Dublinissa on kaunis romaani elämästä, vaikeuksien voittamisesta sekä kasvamisesta ihmisenä. Tietysti tari on joksenkin ennalta arvattava, mutta kun vertaan tätä vähän samankaltaisen juoni-idean omaavaan Jane Greenin Life Swapiin niin Binchyn romaani on kyllä niin paljon parempi ja koskettavampi! Vaikka esimerkiksi Rian jatkuva naivuis ja parin muunkin henkilöhahmon hallitseva luonteenpiirre välillä turhauttivatkin, on tarinan ja sen henkilöiden kantava voima se lämpö, joka sen sivuilta huokui. Tätä lukiessa oli enimmäkseen hyvä fiilis ja tällaisena hyper kiireisenä aikana, jolloin on hyvä jos ehdin edes kirjaa avata, niin tämä toimi ihanan kevyenä ja helppokielisen yksinkertaisena vastapainona kaikelle muulle.

Tähdet: * * * +

Lue oman hyllyn kirjat -haaste etenee hitaasti mutta varmasti tilanteeseen 25/65

Muualla luettu: Lukumatkalla ja Kirjavalas

torstai 14. toukokuuta 2015

Linnunrata - Douglas Adams

Kirjan nimi: Linnunrata - viisiosainen trilogia
Kirjailija: Douglas Adams, suomentanut Pekka Markkula & Jukka Saarikivi
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 1979-1992
Sivumäärä: 798
Mistä:  Aleostos


´  ''Mutta herra Dent. Suunnitelmat ovat olleet nähtävillä kunnantoimistossa yhdeksän viime kuukautta.''
''Aivan. Kuultuani asiasta menin oitis katsomaan niitä. Niistä ei ole ihmeemmin kylällä huudeltu, vai mitä? Itse asiassa niistä ei ole kerrottu kenellekään.''
''Mutta suunnitelmat ovat olleet näytteillä...''
''Näytteillä? Minun oli kömyttävä kellariin katsomaan niitä.''
''Näyttelyosasto on toimiston kellarissa.''
''Taskulampun kanssa.''
''No, sähköt olivat kaiketi poikki.''
''Samoin kuin portaat.''
''Hyvä on, mutta joka tapauksessa te näitte ilmoituksen tien rakentamisesta.''
''Kyllä'', Arthur sanoi, ''Kyllä minä näin. Se oli näytteillä lukitun arkistokaapin alimmassa laatikossa käytöstä poistetussa vessassa jonka ovessa luki Varokaa leopardia!''  ´
s. 12-13

Arthur Dentin torstaiaamu ei voisi kovin paljon kurjemmin käynnistyä. Edes auringon myötätuntoiset säteet eivät pysty muuttamaan sitä seikkaa, että hänen pihallaan jököttää puskutraktori valmiina repimään hänen talonsa romuksi uuden ohitustien vuoksi. Arthurin kehnoa päivää ja sitäkin synkempää mieltä ei myöskään auta se, että hänen outo ja hiukan kajahtanut tuttunsa Ford Prefect raahaa hänet baariin höpisten jotakin maailmanlopusta. Arthur tai muu ihmiskunta ylipäätänsä eivät ole nimittäin tietoisia, että Vogonien rakennuslaivasto on tulossa tuhoamaan maapallon muutaman minuutin kuluttua uuden hyperavaruuspikareitin tieltä. Ford on kuitenkin kotoisin pieneltä planeetalta Betelgeuzen lähistöltä, ja siten vakiintuneena avaruuden seikkailijana on tietoinen odottavasta tuhosta.

Maapallo siis tuhotaan, mutta taitavana liftarina Ford onnistuu keplottelemaan itsensä ja Arthurin turvaan ohi lentävälle avaruusalukselle. Heille ei kuitenkaan jää aikaa jäädä suremaan maapallon kohtaloa, koska kyllähän maailmankaikkeudesta tekemistä ja sattumuksia löytyy. He lyöttäytyvät yhteen, hyvin hyvin epätodennäköisten sattumusten kautta, Linnunradan kaksipäisen presidentti Zaphadin, Trillianin ja hyvin masentuneen robotti Marvinin seuraan, ja osin yhdessä ja osin erikseen he pääsevät kuulemaan vastauksen kysymykseen elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta, näkemään jumalten viimeisen viestin luomakunnilleen ja kokemaan huippuillallisen maailmanlopun ravintolassa. Kyllähän siinä sivussa myös onnistutaan pelastamaan koko maailmankaikkeus ja saadaan selville mihin englantilaisten rakastama kriketti perustuu - ja nämä kaksi asiaahan ovat täysin yhdenvertaiset kaikilla mitatuilla ja mittaamattomilla tavoilla.

´  Aikamatkailua pidetään yhä yleisemmin riesana. Historia saastuu. Ensyklopedia Galactiaalla on paljon kerrottavaa ajassa matkustamisen teoriasta ja käytännöistä. Suurin osa siitä on täysin käsittämätöntä sellaiselle, joka ei ole opiskellut vähintään neljän ihmisiän ajan korkeampaa hypermatematiikkaa, ja koska se oli mahdotonta ennen kuin aikamatkailu keksittiin, vallitsee jonkin verran hämmennystä siitä kuinka ajassa matkustaminen alunperin keksittiin. Yksi ongelman ratkaisuyritys on se, että aikamatkailu, luonteestaan johtuen, on keksitty yhtä aikaa jokaisena historian hetkenä, mutta se on selvästikin pelkkää puppua.
Siinä on vain se hankala puoli, että suurin osa historiaa on myös pelkkää puppua. ´
s. 404

Sekopäistä. Täysin ylitsepääsemättömän järjettömän nerokasta ja sekopäistä. En oikein tiedä, miten edes pystyisin kuvailemaan lukukokemustani, koska Adamsin viisiosaisessa scifi-parodiassa ei sinäänsä ole mitään järkeä, mutta kuitenkin se avartaa maailmankatsomusta. Se tekee mahdottomasta totta ja todesta mahdotonta. Tätä lukiessa ei voi muuta kuin vuoroin hekottaa vedät silmissä niin naseville ja osuville jutuille, jotka on vain aivan pakko lukea ääneen lähimmille henkilöille (myös kissat tai muut lemmikkieläimet sopivat yleisöksi muiden väsyessä jo kuuntelemaan jatkuvaa lainaustulvaa), ja vuoroin vain toljottaa sivua suu ammottaen hämmennyksestä mitään mistään tajuamatta, mutta samalla vaikuttaneena. Adamsin näppärän kielen ja järjettömät tapahtumat vielä kruunasi itse Linnunradan käsikirjan randomit toteamukset ja tietoiskut muun sekoilun lomassa lähes aiheesta kuin aiheesta. Enpä aiemmin tiennytkään, että kadonneet kuulakärkikynät asuttavat yhtä hämärää planeettaa linnunradalla.

Itse kiinnyin Adamsin teoksissa niihin lukuisiin erilaisiin robotteihin ja tietokoneisiin joita sen sivuilla viiletti. Täysin ylitse muiden on tietenkin planeetan kokoiset aivot omaava huippuälykäs Marvin-robotti, johon oli unohdettu kytkeä mielihyväanturit, jonka seurauksena se oli aina hyvin allapäin ja raahusti vain eteenpäin tehden siltä pyydettyjä vähäpätöisiä ja täysin sen älykkyyttä aliarvostavia tehtäviä. Marvin oli jotenkin niin sympaattinen ja sydäntä aina rutisti kun hänet unohdeltiin matkasta milloin missäkin. Yleisesti ottaen henkilöt olivat kuitenkin hyvin pinnallisia, ja tarina kulki pitkälti vain sitä rataa, että seurattiin kuinka  Ford turhautui siihen kuinka hän joutuu jatkuvasti selittämään asioita kaikkea pölmistelevälle Arthurille, joka ei kuitenkaan sisäistä edes yksinkertaista vastausta. Toisaalta ei se menoa sinäänsä haitannut, koska mielestäni Linnunradassa ei ole niinkään kyse tarinasta tai henkilöistä vaan sen luomasta maailmasta ja nokkelasti sivaltavasta tekstistä.

Mielestäni Linnunradan käsikirja liftareille on ehdottomasti paras Douglas Adamsin viisiosaisesta sarjasta. Siinä itse käsikirja saa enemmän suunvuoroa, ja teksti vilisikin juuri sen nokkeluuksia. Muut osat olivat ihan okeita, vaikkakin välillä tuntui, että niissä ei hirveästi uutta tuntunut olevan ja käsikirjakin jäi taka-alalle, vaikkakin kyllähän niitä kohelluksia aivan kiitettävästi löytyi kaikista osista, olihan kyseessä Arthur ja Ford. Myös jotkin asiat tuntuivat jäävän vähän kesken ja selityksiä ei aina tarjoiltu, mutta sellastahan elämä on. Sanoisin, että en suosittele lukemaan sarjan kaikkia osia putkeen, koska uskon jatko-osien toimivan parhaiten välipaloina muiden kirjojen lomassa kun haluaa palata fiilistelemaan Linnunradan maailmaa uuden tarinan voimalla. Itse luin nämä kaikki perätysten, ja täytyy todeta, että puhti oli loppua siinä puolen välin tietämillä, koska vaikka Adamsin teksti on aivan mahtavaa niin siihen kehkeytyy yllättävän nopeasti ähky, jolloin sen vitsit eivät enää iskekään yhtä hyvin kuin aiemmin. Mutta suosittelen kyllä ihmeessä tutustumaan edes ensimmäiseen osaan, koksa naurulihakset pääsevät kyllä kunnolla töihin, eikä tunnettu maailma tunnu enää samalta.

Linnunrata sisältää teokset:
- Linnunradan käsikirja liftareille (The Hitch-Hiker's Guide to the Galaxy)
- Maailmanlopun ravintola (The Restaurant at the End of the Universe)
- Elämä, maailmankaikkeus - ja kaikki (Life, the Universe and Everything)
- Terve, ja kiitos kaloista (So Long, and Thanks for All the Fish)
- Enimmäkseen harmiton (Mostly Harmless)

Tähdet: Linnunradan käsikirjä liftareille: * * * * +
               Muut osat: * * *

Muualla luettu: Taikakirjaimet, Kirjojen rakastaja, Kirjaneidon tornihuone, Oksan hyllyltä ja Mustetta paperilla

keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Roger Ackroydin murha - Agatha Christie

Kirjan nimi: Roger Ackroydin murha (The Murder of Roger Ackroyd)
Kirjailija: Agatha Christie, suomentanut Kirsti Kattelus
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 1926, suomennos 2014
Sivumäärä: 265
Mistä: Omasta hyllystä


Totta puhuakseni juuri Caroline-sisareni vuoksi viivyttelin ne muutamat minuutit. Mungoperheen tunnuslause on Kiplingin mukaan: ''mene ja ota selko.'' Jos Caroline joskus valitsee itselleen vaakunan, minä takuulla suosittelen hänelle hyökkäävää mungoa. Moton alkuosan voisi jättää pois. Caroline ottaa selon mistä tahansa istuessaan kaikessa rauhassa kotona. En tiedä miten hän menettelee, mutta niin vain käy. Epäilen että palvelijat ja kauppiaat muodostavat hänen tiedustelujoukkonsa. Hän ei mene ulos tietoja hankkimaan vaan levittämään. Siinä hän on oikea asiantuntija.
s. 7-8

Tohtori James Sheppard elelee tavallisessa perienglantilaisessa King's Abbotin kylässä siskonsa Carolinen kanssa, joka sattuu olemaan myös kylän pahin juorukello, jolta löytyy aina teoria kuin teoria jokaiseen asiaan. Kun rouva Ferrars löydetään unilääkemyrkytykseen kuolleena, Caroline on varma että sen taustalla on ollut rouva Ferrarsin kokemat tunnuntuskat miehensä kuoleman avittamisesta. Caroline on vakuuttunut kannastaan, vaikka hänen lääkäriveljensä koittaakin vakuutella että sellaiseen johtopäätökseen kannata suin päin loikata. Pian tapahtuu kuitenkin taas uusi kuolemantapaus. Rikas Roger Ackroyd löydetään lukitusta huoneesta tikari niskassaan, ja tällä kertaa spekuloinneille on sijaa, sillä hänet on selvästi kylmäverisesti murhattu.

 ''[- -] Ei, jos minä suostun tähän, teidän täytyy ymmärtää eräs asia selvästi. Minä vien asian loppuun asti. Hyvä koira ei luovu jäljistään, muistakaa se! Ehkäpä loppujen lopuksi toivoisitte että olisitte jättänyt asian kokonaan paikallisen poliisin haltuun.''
''Haluan saada totuuden selville'', sanoi Flora katsoen Poirotia suoraan silmiin.
''Koko totuuden?''
''Koko totuuden.''
s. 77

Onneksi tohtori Sheppardin naapuriin on muuttanut muuan belgialainen tuttumme, joka on valmis heittämään syrjään leppoisat eläkepäivänsä kurpitsoja kasvatellen, ja ottamaan totuuden selville tästä vyyhdistä tohtori Sheppardin avustuksella. Monet hyötyivät Roger Ackroydin kuolemasta, ja totuuden selvittämistä vaikeuttaa se, että kaikki tuntuvat salaavan jotakin. Johtolankoja ja motiiveja on lukuisia ja kysymyksiä herää kuten 'minne on kadonnut rouva Ferrarsin kirje Roger Ackroydille?' ja 'miksi murhaaja soitti tohtori Sheppardille Ackroydin murhasta ennen kuin ruumis oli löydetty?'. Tohtori Sheppard uutena Hastingsinaan Hercule Poirot päättää selvittää totuuden juurta jaksaen, vaikka tehtävä osoittautuukin paljon monimutkaisemmaksi kuin aluksi näyttää.

Hercule Poirot on täällä taas! Ylppäreiden väsyttämänä tämä Christie oli mitä parhain valinta luettavksi. Koko tarinan ajan minulla oli omasta vaatimattomasta mielestäni aivan loistava teoria tapahtumien kulusta, kunnes Christie onnistui jälleen vetämään maton jalkojeni alta totaalisesti. Roger Ackroydin murhan lopetuksesta ollaan käyty jonkin verran keskustelua, mutta minusta se ainakin oli nerokas. Ei voi kun taas ihmetellä, miten lukiessa ei tajunnut niitä pieniä vihjeitä... Näin myös sinäänsä uuden puolen Poirotista. Hänen kuuluisat aivosolunsa ja älynsä ovatkin jo tuttuja, mutta tuo tämän teoksen sivuilta paistanut tietynlainen viekkaus ja salaperäisyys murhaajan kiinnisaamiseksi oli mukava kirpakka lisä.

Täytyy vielä myöntää, että aluksi hämmennyin dekkarin minä-muotoista kerrontaa. Ei sillä etteikö Christie olisi ennenkin sitä käyttänyt, mutta vieroksuin kuitenkin sitä aluksi, ennen kuin tohtori Sheppardin tarkat ja paikoin nasevatkin huomioit veivät mennessään. Takakannessa Roger Ackroydin murhaa luonnehditaan '' legendaariseksi Hercule Poirot -mysteeriksi '' ja sitä se todella on. Christie on ollut huippivireessä tätä luodessaan.

Tähdet: * * * *

Muualla luettu: Kirjavinkkari, Essin kirjat ja herjatSaraseenin maailma, Kirjanmerkki hukassa, Kirjavaras, Valopolku, Nulla dies sine legendo ja Sallan lukupäiväkirja

tiistai 31. maaliskuuta 2015

Traumbach - Joel Haahtela

Kirjan nimi: Traumbach
Kirjailija: Joel Haahtela
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2012
Sivumäärä: 112
Mistä:  Aleostos


Nuori mies Jochen saapuu erääseen ilmeisesti Itä-Saksalaiseen kaupunkiin kesäkuisena päivänä. Hänellä ei ole mukanaan liemilti muuta kuin taskusta pilkistävä arvostetun lehden Frankfurter Allgemeinen reportterikortti sekä muistivihko johon kirjoittaa havaintojaan. Jochen tehtävä on sinäänsä yksinkertainen: mene kaupunkiin, etsi mies nimeltä Traumbach, haastattele häntä ja kirjoita siitä eläväinen juttu. Kuka on kuitenkaan tuo mystinen Traumbach, joka tuntuu alati pakenevan ja luistavan Jochenin otteesta? Lopulta herääkin kysymys onko kukaan loppujen lopuksi sitä miltä näyttää, ja onko edes tuo kaupunki, josta ihmisillä on niin kova hinku pois, enää sama.

Traumbachin kertojavalinta on hyvin mielenkiintoinen. Kertoja on nimittäin hyvin tietoinen itsestään ja tuo sen lukuisia kertoja esiin pienoisromaanin aikana. Kertoja tuntuikin siten enemmänkin joltakin kirjan jumaliselta henkilöltä, joka katselee ja valvoo varsinaisten henkilöiden elämiä. Oikeastaan ihastuin suoraan tähän kertojaan, joka kommentoi tapahtumia eksyen aina välillä itse tarinasta filosofisoimaan omia ajatuksiaan ennen ajautumista takaisin Jochen elämän pyörryksiin. Tämä Haahtelan luoma kerronnan kuljettaminen on jotakin niin nerokasta, että en voi muuta kuin ihmetellä sen hienoutta.

'' Nyt tulee sopivasti raitiovaunu, vyöryy mutkaan, eikä vauhti päätä huimaa. Kilisee kello, särähtää johto, iskee kipinä. Nuori mies nousee kyytiin ja löytää paikan vaunun takaosasta, ikkunan vierestä. Ajetaan puiston viertä ja pysähdytään kirkon kohdalle. Torni kohoaa taivaalle ja kutittaa pilveä. Kadun varrella kasvaa lehmuksia, jotka tupruttavat tuoksuja ilmaan. Ajetaan, pysähdytään, metalli kitisee. Kilisee kello! Ollaan Seelestrassen kohdalla, siinä missä on makkarakauppa ja joskus aikoinaan jono. Nyt luukulla on lappu, ja kukapa muistaa enää nuttujen talvisen tärinän. ''
s. 9

Traumbach on hyvin erilainen teos. Se pitää tiiviisti hyppysissään, mutta samalla siitä on vaikea saada otetta. En ole aiemmin Haahtelaa lukenut, mutta ainakin tässä hänen kielensä on hyvin harkittua, mikä toisinaan vakuutti ja toisinaan pikemminkin vain hämmensi. Toisaalta tarina on itsessäänkin aika hämmentävä, joten sinäänsä Haahtelan kieli sopi siihen kuin kuppi lämmintä kaakaota kylmänä talvipäivänä. Pitkään lukiessa en oikein tiennyt mitä ajatella, mutta kannet suljettuani olin kuitenkin ennen kaikkea vaikuttunut. Jäi vähän sellainen fiilis, että nyt tulisi lukea Traumbach heti uudestaan, jossa onnistuisin tavoittamaan sen kaikki nyanssit. En ole siis vieläkään täysin varma mitä tuli luettua, mutta jotakin hienoa se ilmeisesti oli.

'' Tarinan selostaminen on sikäli kiehtovaa, ettemme todellakaan tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu.''
s.46

Tähdet: * * * *

Muualla luettu: P.S. Rakastan kirjoja, Lumiomena, Hiirenkorvia ja muita merkintöjä, Ullan luetut, Opuscolo, Kirjanurkkaus, Täydellisyys on ihmisen luomaa, Kirjoihin kadonnut, Mari A:n kirjablogi, Sinisen linnan kirjasto, Luettua, Lukutuulia, Poplaari, Minnan lukemaa ja Lukuisat kissanpäivät


lauantai 28. maaliskuuta 2015

Enkelit ja demonit - Dan Brown

Kirjan nimi: Enkelit ja demonit (Angels & Demons)
Kirjailija: Dan Brown, suomentanut Pirkko Biström
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 2000, suomennos 2005
Sivumäärä: 439
Mistä:  Omasta hyllystä


Kun Harvardin yliopiston symboliikan professori Robert Langdon saa puhelun aamuviideltä, ei hän voi aavistaakaan minkälaisiin seikkailuihin ja salaliittojen verkkoon hän tulee sotkeutuneeksi. Kyseisen puhelun seurauksena hänet kiidätetään huippunopealla uudella lentokoneella ydinfysiikan tutkimuslaitokseen CERNiin Sveitsiin sen johtajan Maximilian Kohlerin juttusille. On tapahtunut murha. Sen lisäksi, että erään maineikkaan tutkijan elämä on riistetty, on samalla ryöstetty suuri pisara antimateriaa - ainetta jonka tuhovoima on ydinkärjen luokkaa. Poliisin sijasta paikalle on kuitenkin kutsuttu symbologi Langdon, koska murhaaja on jättänyt jälkeensä hyvin omalaatuisen käyntikortin. Ruumiiseen on poltettu ikivanhan, katolisen kirkon toimesta vainotun, tiedeseura Illuminatien ambigramminen symboli, joka ei ole nähnyt päivänvaloa ennen. Tämän kuolleeksi luullun salaseuran asiantuntijana Robertilla on edessään hyvin haastava tehtävä, jonka onnistumisesta on kiinni koko katollisen kirkon tulevaisuus.

Illuminatien ryöstämä antimateriasäiliö on ilmestynyt Vatikaanin tiloihin juuri kun uuden paavin valinta on käynnistymässä. Säiliössä oleva kello vähenee uhkaavasti, näyttäen aikaa Vatikaanin vääjäämättömään tuhoon. Alkaa kilpajuoksu, jossa Robert Langdon ja kuolleen tutkijan tytär Vittoria Vetra lähtevät seikkailemaan ympäri Roomaa tavoitteenaan seurata ikivanhaa salaista illuminatien reittiä näiden piilopaikkaan Valaistuksen kirkkoon pelastaakseen Vatikaanin varmalta tuholta. Ympäri Roomaa on piilotettu lukuisia vihjeitä erilaisiin patsaisiin ja kirkkoihin, joita he ryhtyvät seuraamaan. Tehtävä ei ole kuitenkaan helppo, sillä jäljet ovat voineet kylmetä satojen vuosien saatossa. Kuinka laajelle Illuminaattien lonkerot ylettävätkään?

'' ''Herra Langdon, kaikki kysymykset ovat alkujaan hengellisiä. Hengellisyyttä ja uskontoa on aikojen alusta lähtien käytetty täyttämään niitä aukkoja, joita tiede ei kyennyt ymmärtämään. Auringon nousu ja lasku selitettiin muinoin Helioksen ja liekehtivien vaunujen avulla. Maanjäristykset ja hyökyaallot johtuivat Poseidonin vihasta. Tiede on nyt todistanut sellaiset jumalat valheeksi. Pian kaikki muutkin jumalat todistetaan valheeksi. Tiede on jo antanut vastauksen melkein jokaiseen kysymykseen, jonka ihminen on pystynyt esittämään. Jäljellä on vain muutamia kysymyksiä, juuri syvimmät salaisuudet. Mistä olemme tulleet? Miksi olemme täällä? Mikä on elämän tarkoitus?'' ''
s. 32

Tiede ja uskonto. Kaksi maailman mahtivoimaa hyvin ristiriitaisine näkemyksineen. Brown on herättänyt henkiin tuon entisaikojen kaunan, joilloin kirkko vainosi tieteitä. Tietysti nykyäänkin näiden tahojen välillä on omat kiistakapulansa, vaikkei vihanpito olekaan aivan entisen tasoista. Jo Enkelit ja demonit teoksen nimi tuo kirjaan vastakkainasetteluja, mutta kumpi taho onkaan loppujen lopuksi se enkeli ja kumpi saa pukeutua demonin viittaan.

Oikeastaan nautin eniten alun hidastempoisemmasta osiosta, jolloin pyörittiin CERNissä ja keskityttiin puimaan fysiikkaa ja uskontoa sekä niiden väistä suhdetta. Ylipäätänsä tuolloin alustettiin koko tarina selitettäessä Illuminaattienkin historiaa. Välillä tuli oikein tunne, että Brown on halunnut omalla tavallaan sivistää lukijaansa, ja siksi kaikki tiedetermit ja muut oli selitetty tarkoin dialogissa. Sinäänsä tämä oli oma mukava lisänsä, vaikkakin pitää pitää mielessä, että Brown on kirjailija eikä fyysikko tai historioitsia, joten faktojen paikkansapitävyydestä jokainen voi vetää omat johtopäätöksensä. Loppua kohden teos muuttui kuitenkin pitkälti pelkäksi kilpajuoksuksi ja tiede ja symboliikka jäivät vähän sivuosaan harmikseni.

Loppujen lopuksi minulle jäi hyvin kahtia jakautunut tunnelma Enkeleistä ja demoneista. Valitsin sen luettavaksi vain siitä yksinkertaisesta syystä, että ylppäreiden rinnalle tarvitsin jotakin hyvin juonivetoista. En kuitenkaan pitänyt siitä, että mitä pidemmälle tarinassa edettiin, sitä enmmän siitä tuli vain toimintaa, jossa professori Langdon vain siirtyy toisesta hengenvaarallisesta tilanteesta seuraavaan. Siis kuinka monta kertaa yksi ihminen ehtii parin tunnin sisällä olla lähellä tukehtua? Kirjan henkilöhahmojen uskottavuus ei myöskään ollut aivan katossa, ottaen huomioon että hiukan nyhveröstä symbologista kuoriutuukin yhtäkkiä jonkinasteinen supermies joka pyrki pelastaamaan päivän. Pidin kirjan historiallisesta kontekstista ja Vatikaanista ja Roomasta miljöönä, vaikkaakaan tarina ei itsessään ollutkaan niin vakuuttava. Uskon että en päässyt oikein oikeaan tunnelmaan, koska olen nähnyt tähän kirjaan perustuvan elokuvan joten yllätysmomentti ja tunnelman tiivistymisen luominen eivät enää tepsineet minuun, sillä niillähän Brownin kirjat pitkälti ratsastavat. Muistaakseni pidin kuitenkin Brownin Murtumattomasta linnakkeesta, joten ehkä annan hänelle vielä uuden mahdollisuuden vakuuttaa. Historia ja tiede kytkettyinä tarinaan on kuitenkin sen verran houkutteleva yhdistelmä.

´´ THIS COLUMN IS IONIC
'' Tämä pylväs on joonialainen.'' Fyysikotkin siis töhertävät graffiteja, Langdon mietti ja silmäili pylvästä myhäillen. ''Huojentavaa nähdä, että jopa loistaville fyysikoille sattuu erehdyksiä.''
Kohler katsoi häneen. '' Mitä tarkoitatte?''
''Tuo lapun kirjoittaja erehtyi. Tuo pylväs ei ole joonialainen. Joonialaiset pylväät ovat tasapaksuja. Tuo suippenee. Se on doorilainen - joonailaisen kreikkalainen vastine. Yleinen erehdys.''
Kohler ei hymyillyt. '' Herra Langdon, kirjoittaja tarkoitti sanansa vitsiksi. Ionic merkitsee joonialaisen lisäksi mitä tahansa missä on ioneja - sähköisesti varautuneita hiukkasia. Niitä on melkein kaikkialla.''
Langdon kääntyi katsomaan pylvästä uudestaan ja ähkäisi. ´´
s. 33

Tähdet: * * +

Lue oman hyllyn kirjat -haaste etenee taas vaihteeksi tilanteeseen 24/65

Muualla luettu: Kirjailijan kellarissa, Todella vaiheessa, The books of my life ja Diary of the Page Turner

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Meriharakat - Susan Fletcher

Kirjan nimi: Meriharakat (Oystercatchers)
Kirjailija: Susan Fletcher, suomentanut Jonna Joskitt
Kustantaja: Like
Julkaisuvuosi: 2007, suomennos 2008
Sivumäärä: 383
Mistä: Kierrätyskeskuksesta ostettu


'' Neljä vuotta jo. Neljä - ja montako kuukautta?
En tiedä. En enää. Vuodet ovat minussa yhä, mutta pienemmät ja hatarammat ajan muodot ovat hävinneet - viikot ja päivät ja hiljaiset tunnit niiden sisällä. Ne ovat poistuneet minusta, tai ehkä haluni laskea niitä on. Aikoinaan minä laskin minuutteja ja sinun sydänääniäsi, sekunteja kellossani. Seurasin vuodenaikojen kulkua - kuinka puut muuttuivat, kuinka versot työntyivät maasta, tarkkailin halloja ja näin hauraan haamusi kävelevän kynnettyjen peltojen halki. Mietin itsekseni: Viime vuonna... ja näin sen mielessäni, sinut, sellaisena kuin olit, syömässä, tai ruohikolla. Rakkaani, näin minä mittasin elämäämme ensialkuun: palaamisilla, maapallon hitailla, äänettömällä pyörinnällä. Laskin neljä kurpitsaa, neljä lämmintä toukokuuta. Mäntypuita, vapaapäiviä; yhden karkausvuoden. Laskin kymmenentuhatta vuorovettä, Amy. Minä olin helmitaulutyttö. Laskeskelin öisin.
Olin toiveikas. ''
s. 11

Moira istuu sairaalasängyn vieressä. On kulunut neljä vuotta onnettomuudesta, jonka seurauksena hänen ennen niin elämää täynnä oleva sisko Amy on päätynyt koomaan. Moira ei ole koskaan liiemmin välittänyt paljon nuoremmasta Amysta. Tämä on se tunkeilija, joka ryösti hänen vanhempien huomion lapsuudessa. Moira on kuluttanut koko katkeran ikänsä innokkaan siskonsa torjumiseen, mutta nyt kun toivo Amyn palaamisesta on hiipumassa, Moira uskaltautuu viimein avaamaan muistojensa sanallisen arkun. Vaikka ei ole tietoa pystyykö Amy kuulemaan hänen sanansa, haluaa hän vihdoin paljastaa siskolleen syyllisyydentunteisen ja katkeran tarinansa, ehkä toivoen saavansa jonkinlaisen anteeksiannon.

Muistoissa palataan Moiran lapsuuteen. Hän oli selkeä meren lapsi. Tuo vaahtopäinen avara vesialue oli hänen kotinsa ja rannikon kivikot kuin kokonainen oma maailmansa. Moiran perheellä oli hyvä olla kolmistaan, vaikkakin hänen vanhempansa toivoivat hänelle sisarusta. Lopulta sitten tapahtuu se väistämätön - tunkeilija saapuu. Tästä tuohtuneena koulussa hyvin lahjakas nuori Moira päättää lähteä jatkamaan opiskeluaan yläasteelle kauas rannikon läheisyydestä Locke Hallin sisäoppilaitokseen. Välkkynä silmälasipäisenä ja kömpelönä stipendioppilaana Moirasta tulee syrjitty. Hänen yksinäisyytensä kasvaa. Ensin perhe hylkäsi, ja sitten koulussa hänen ainokaisiksi lohduikseen muodostuvat lampunssa oleva punaisen apinan kuva ja biologianluokan leikkuupöydällä tanssiva sammakko. Eräänä päivänä Moira saa tarpeekseen ja päättää hylätä syrjäänvetäytyvän ja ihmisiävälttelevän luonteesan. Hän aikoo rikkoa sääntöjä kuten muutkin isot lukiolaistytöt. Tämä kapina johdattaa hänen elämänsä uusille urille, joita hän ei osaa aavistaakaan, mutta sisällä kuplivan synkkyyden verho on hankalampi vetää pois kuin luulisi.

'' Amy, nämä sanat ovat minun sanojani. Tahdon sinun tietävän sen. Ne eivät ole peräisin kirjoista eivätkä lehdistä. Ne puhun minä - minä, jonka kieli on tuskin koskaan ollut sanoja kuten muun maailman kieli, vaan numeroita, merkkejä, jälkiä iholla. Ole kärsivällinen kanssani. Tiedän että minä hukun tähän, kerron asioita kahteen kertaan, tai jätän tyystin kertomatta. Kuiskaan sanat haavoittuneeseen korvaasi tai huudan ne huoneen poikki. Mutta ne ovat myös päässäni. Tämä on samalla minun mieleni ääni, joka ei ole milloinkaan ollut hiljaa, ja nämä ovat minun ajatuksiani, nopeita, makrillinkirkkaita. Ne välähtävät aivojeni läpi kuin kävelen, tai kun luen. Kun polvistun nurmikolle istuttamaan kukkasipuleita. Kun suljen tämän huoneen ikkunan sateen lähestyessä. ''
s. 13

Joo tuota kärsivällisyyttä olisi Fletcherin kielen lukemiseen tarvittu hiukan enemmän kuin minulta näin ylppäreiden lukulomalla löytyi. Hänen kielensä on hyvin rikasta ja monisäikeistä ja mertahenkivää. Kaiken järjen mukaan sen olisi pitänyt hienoudellaan imaista minut Moiran katkeransuloisen elämäntarinan pyörteisiin, mutta toisin kävi. En saanut minkäänlaista kontaktia koko kirjaan. Yhtenä potentiaalisena syypäänä pidän juuri tuota Fletcherin kirjoitustyyliä, joka tuntui paikka paikoin aivan liian harkitulta ja tekotaiteelliselta. Siitä puuttui luonteva soljuminen. Toinen rakenteellinen asia, mikä tökki oli se, että Moiran kertomus jakaantui noin sivun mittaisiin hetkien kuvauksiin. Kyllähän ne olivat yhtenäisiä ja kuvastivat hienosti muistojen palapeliä, mutta kuitenkin se tuli vastaan jotenkin liian sirpaleisena. Sellainen pitkäjaksoinen syvällinen kerronta puuttui, ja yleensä nautin juuri sellaisten lukemisesta.

Odotukseni Meriharakoista olivat hyvin korkealla. Monissa blogeissa sitä on ylistetty mullistavana lukukokemuksena. Itse päädyin kuitenkin vain välttelemään sen lukemista. En jotenkin ollenkaan pitänyt Moirasta. Vaikka itsellänikin on yksinäisyys ja hyvästä koulumenestyksestä lähtöisin oleva koulukiusaaminen tuttua, en pystynyt samaistumaan tähän katkeruuden ja negatiivisuuden keskittymään nimeltä Moira. Hän ei myöskään tuntunut kasvavan ollenkaan ihmisenä vaan jatkoi mm. Amyn torjumista vielä aikuisiälläkin. Ehkä en sitten kuopuksena - sinä tunkeilijana - pysty samaistumaan siihen mitä Moira käy läpi. En sano, että Meriharakoissa ei olisi jotain hyvääkin. Pidin meren jatkuvasta läsnäolosta ja sisäoppilaitoksen sisäisten jännitteiden seuraaminen oli varsin mielenkiintoista. Henkilöhahmot eivät myöskään olleet mitään yli-ihmismäisiä kiiltokuvia, mikä on varsin mukavaa vaihtelua. Mutta toisaalta jos kieli, rakenne ja päähenkilö tökkivät, niin ei siinä muu paljon auta. Ehkä en sitten vain tajua. Pahoitteluni.

Tähdet: * *

Muualla luettu: Rakkaudesta kirjoihin, Järjellä ja tunteella, Lumiomena, Lukuisa, Oota, mä luen tän eka loppuun, Luetut, lukemattomat, Kujerruksia, Luettua, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjoihin kadonnut, Leena Lumi, La petite lectrice, Opuscolo, Kirjakirppu ja Kirjakepponen

maanantai 26. tammikuuta 2015

Kuolleen miehen huvimaja - Agatha Christie

Kirjan nimi: Kuolleen miehen huvimaja (Dead Man's Folly)
Kirjailija: Agatha Christie, suomentanut Anna-Liisa Laine
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 1956, suomennos 1975
Sivumäärä: 202
Mistä: Omasta hyllystä

Englannin idyllisellä maaseudulla sijaitsee Nasse Housen kartano laajoine tiluksineen. Sen nykyiset omistaja, uusrikas sir George Stbbs ja hänen tyhmänpuoleinen materialisti vaimonsa Hattie, päättävät järjestää juhlat, joiden vetonaulana toimii murhamysteerileikki. Tämän ohjelmanumeron suunnittelijaksi palkataan omenoista viehättynyt erikoislaatuinen salapoliisikirjailija Ariadne Oliver. Rouva Oliver ryhtyykin tuumasta toimeen laatien mitä mielikuvutuksillisimman mysteerin, mutta kuitenkin häntä jäytää jatkuva tunne, että kaikki ei ole kohdillaan. Aivan kuin häntä olisi johdateltu luomaan tietynlaiset puitteet valemurhalle.

'' - Ei aivan... Sentapaisia typeriä ehdotuksia on tehty, ja sitten minä olen kuohahtanut ja he ovat antaneet myönten, mutta he ovat samalla soluttaneet mukaan jonkin melko yhdentekevän pikku ehdotuksen, ja koska minä olen jo asettunut lujasti vastustamaan toista asiaa, olen hyväksynyt tämän vähäpätöisen asian kiinnittämättä siihen erityisempää huomiota. ''
s. 15

Koska Ariadne Oliver ei pääse eroon tunteestaan, että joku manipuloi häntä salaa, päättää hän hälyyttää paikalle kuuluisan salapoliisin Hercule Poirotin, jonka tehtävänä on estää mahdollinen tuleva murha. Kaikki sujuu kuitenkin leppoisasti kunnes juhlien loppupuolella löytyy ruumis. Tämä tyttöparka on murhattu täsmälleen samalla tavalla kuin rouva Oliverin murhamysteerileikissä. Nyt Poirot on suuren tehtävän edessä. Kuka yli kahdestasadasta vieraasta olisi voinut tehdä sen? Entä minne on kadonnut talon rouva Hattie? Voisiko ruumiita olla peräti kaksi?

'' Hercule Poirot istui neliönmuotoisessa tuolissa neliönmuotoisesen takan ääressä Lontoon huoneistonsa neliönmuotoisessa huoneessa. Hänen edessään oli monenlaisia esineitä jotka eivät olleet neliönmuotoisia: ne olivat sen sijaan hillittömän, melkein mahdottoman kaarevia. Yksitellen tarkasteltuna jokainen niistä näytti siltä kuin sillä ei voisi olla mitään mielekästä tehtävää tervejärkisessä maailmassa. Ne näyttivät epätodennäköisiltä, edesvastuuttomilta ja täysin sattumanvaraisilta. Todellisuudessa ne eivät tietenkään olleet lainkaan sellaisia.
Oikein arvioituna jokaisella niistä oli tietty paikkansa tietyssä maailmassa. Asetettuina oikeille paikoilleen omaan maailmaansa ne eivät vaikuttaneet ainoastaan järjellisiltä vaan muodostivat yhtenäisen kuvan. Toisin sanoen Hercule Poirot sovitteli palapeliä. ''
s. 159

Hercule Poirot is back! Vihdoin ollaan palattu siihen perinteikkäämpään Christien tuotantoon ilman mitään kansainvälisiä salaliittoteorioita. Kuolleen miehen huvimaja on varsin mainio teos, jossa on rajattu määrä henkilöitä, tapahtumia ja motiiveja. Tässä oli taas ripoteltu vihjeitä pitkin kirjaa erilaisiin ohimeneviin lausahduksiin, joista muotoitui ratkaisun avaava verkko. Itse huomasin osan näistä paloista, mutta toiset vihjeet painuivat mielestäni unholaan ennen kuin Poirot taas lopussa selitti, miten sai kaiken selville ja mitä oikeastaan tapahtui. Lopussa olisi vielä melkein voinut olla pari sivua lisää, mutta näinkin oli oikein antoisaa hypätä Poirotin matkaan. Enkä myöskään voi olla hehkuttamasta tuota tapaa, jolla Christie kuvaa Poirotin työtä palapelin tekemiseen. Hyvin osuvaa.

Tähdet: * * * *

Muualla luettu: Kirjavaras


tiistai 20. tammikuuta 2015

Jeninin aamut - Susan Abulhawa

Kirjan nimi: Jeninin aamut (Mornings in Jenin)
Kirjailija: Susan Abulhawa, suomentanut Pauliina Klemola
Kustantaja: Like
Julkaisuvuosi: 2006, suomennos 2010
Sivumäärä: 340
Mistä: Omasta hyllystä

'' Kaukaisessa menneisyydessä, ennen kuin historia marssi kukkuloiden yli ja pisrtoi nykyisyyden ja tulevaisuuden sirpaleiksi, ennen kuin tuuli tarttui maata kulmasta ja ravisteli siitä nimen ja luonteen, ennen kuin Amal oli syntynytkään, pieni kylä Haifan itäpuolella eli rauhassa viikunoista ja oliiveista, avoimista rajoista ja auringonpaisteesta. ''
s. 17

Ennen kaikkea kauhua ja tuskaa maaseudun idyllissä elävät muslimipariskunta Yahya ja Basima poikiensa Hasanin ja Darwisin kanssa. On 40-luvun alku, ja ainut perheen elämää järisyttävä tapahtuma on Hasanin halu mennä naimisiin kurittoman beduiinityttö Dalian kanssa vastoin äitinsä tahtoa. Hasan saa kuitenkin tahtonsa läpi ja häät pidetään, ja avioliiton hedelmänä syntyy kaksi poikaa: Yusuf ja Ismail. Vuonna 1948 kaikki kuitenkin muuttuu. Juutalaiset tulevat väkivalloin ryöväämään maat ja pakottavat muslimit lähtemään tai kuolemaan raa'asti. Tapahtumien aiheuttamassa sekasorrossa puolivuotias Ismail katoaa. Myöhemmin hänestä tulee David. Hänestä on tullut juutalainen.

'' ''Et voi viedä lasta sinne'', [Israelilais]sotilas sanoi vahvasti murteisella arabian kielellä. 
''Miksen?''
''Toimittajia.''
''Pelkäättekö te, että maailma saattaa nähdä, mitä te teette lapsille?''
''Suu kiinni. Voin ampua sinut siihen paikkaan, jos haluat'', sotilas varoitti kohottaen kivääriään, mutta samalla hän hymyili, mikä oli minusta outoa.
Sisar Marianne vastasi hermostumatta: ''Siitä vain. Sinä et mitenkään eroa niistä natseista, jotka yrittivät estää minua hoitamasta juutalaisia toisessa maailmansodassa.'' ''
s. 89

Hasanin perhe muuttaa Jeninin pakolaisleiriin, ja he saavat tyttären nimeltä Amal. Vaikka sitä luulisi edes pakolaisleirin säästyvän juutalaisten terrorilta, joutuu Amal elämään lapsuutensa jatkuvan pelon keskellä. Koska vain taivaanraannasta voi siintää pommikoneet tai israelin armeija, tuoden mukanaan tuhoa ja nöyryyttämisiä. Tämä jatkuva epävarmuus ja tuska vievät lopulta Dalian järjen jättäen Amalin kasvamaan vailla äidinrakkautta. Näillä sodan lapsilla ei kuitenkaan ole tietoa parammesta, joten kauhukin lomassa he leikkivät, iloitsevat, ystävystyvät ja rakastuvat. Lopulta Amal pääsee tavoittelemaan parempaa elämää Yhdysvalloissa, mutta siitä maksettava hinta on kova. Lapsuuden traumat eivät jätä häntä rauhaan, eikä hän tunnu sopeutuvan tuonne uuteen yhteiskuntaan, jossa elämän suurin murhe tuntuu olevan ulkonäköpaineet.

'' Meitä oli Arin työhuoneessa kolme sukupolvea, jotka oli itsepintaisesti kiskonut yhteen tarina, jota oli estetty jatkumasta ja joka nyt vaati tulla kerrotuksi. Se oli tarina tuntemattomassa pikkukylässä eläneestä suvusta, joka eräänä päivänä kohtasi vieraan historian ja joutui ikuisiksi ajoiksi kaipauksen ansaan juurien ja maaperän väliin. Se oli kertomus sodasta, sen hyytävästä, polttavasta ja uudestaan hyytävästä tulesta. Rajusta rakkaudesta ja itsemurhapommittajista. Tytöstä, joka pakeni kohtaloaan tullakseen sanaksi vailla merkitystä. Aikuistuneista lapsista, jotka yrittivät löytää kaikesta mielipuolisuudesta oman olemassaolonsa merkityksen. Totuudesta, joka työntyi valheiden läpi ja nousi esiin säröstä, arvesta miehen kasvoissa. ''
s. 303

Tuossa yllä olevassa lainauksessa on tiivistettynä koko romaanin tarina. Se on kaamea sukutarina, kuinka elää kun kaikki ja sen ylikin on viety. Tämän kaaoksen keskellä ei auta muu kuin koittaa elää niin tavallista elämää kuin suinkin voi. Vaikka Al-Hijan perhe on fiktiivinen, ovat tapahtumat faktoihin perustuvia. Se asia juuri saakin niskakarvat pystyyn. Sitä ei vain voi ymmärtää, miten kukaan voi elää koko ikänsä tuollaisessa piinassa. Abulhawa on halunnut antaa äänen näille kurjille ihmispoloille. Jeninin aamut on sorrettujen palestiinalaisten ääni - avunhuuto, joka toivottavasti ei kaiu kuuroille korville.

'' '' [- -] Tästä maasta on päätetty tehdä juutalaisvaltio. Minusta kuitenkin tuntuu, että jos arabit vain hyväksyvät sen, kaikki menee hyvin ja voimme elää rinnakkain.''
Hasan istuutui Arin viereen. ''Mutta juurihan sinä sanoit, että he haluavat ´juutalaisvaltion´.''
''Niin, mutta luultavasti he antavat arabien jäädä.'' Sanat tulivat ulos ennen kuin Ari ehti estää niitä.
''Ai että ne maahanmuuttajat antavat minun jäädä omalle maalleni?'' Hasanin ääni kohosi.
''Hasan, en minä sitä tarkoittanut. Olet minulle kuin veli. Tekisin mitä tahansa sinun ja perheesi puolesta. Mutta se mitä Euroopassa tapahtui...'' Arin sanat haipuivat hirvittäviin kuviin, joita kumpikin oli nähnyt kuolemanleireistä.
Hasan pusersi toisen oliivn, aivan kuin olisi yrittänyt nipistää Arin sanat ilmasta, mihin ne olivat jääneet roikkumaan kuin petos.
''Juuri niin, Ari. Mitä eurooppalaiset tekivät. Eivät arabit. Täällä on aina elänyt juutalaisia. Siksihän niin moni on tullut tänne nyt, eikö niin? Kun me luulimme, että he vain etsivät turvapaikkaa, että pakolaisparat vain haluavat elää, he ovatkin haalineet aseita ajaakseen meidät pois omista kodeistamme.'' ''
s. 38-39

Mitä kauheuksia palestiinalaiset ovatkaan kokeneet. Israelilaiset sotilaat ovat kuin raakoja jumalia. Heillä on valta, mielipuolisesti ilman rangaistuksen pelkoa, kiduttaa, hakata, murhata, raiskata, kidnapata lapsia ja nöyryyttää arabeja mielensä mukaan. Edes lapset, naiset ja vanhukset eivät säästyneet sen enempää tältä terrorilta. Kun pommikoneet tulevat vailla sen suurempaa syytä, ja tulittavat puolustuskyvyttömiä asukkaita, ei voi tunte muuta kuin epäuskoa ja vihaa. Lukiessa tätä kaikkea ei halua ymmärtää. Sen ei halua olevan totta, saati nykypäivää. Miten tälläistä kohtelua on voitu suvaita ja jopa peitellä!? Miten tämän on annettu jatkua ja käännetty viattomien ihmisten tuskalle selkänsä? Tuntuu niin nurinkuriselta, että juuri juutalaiset, jotka olivat joutuneet kokemaan kauheuksia natsien käsissä, itse syyllistyivät moisiin tekoihin. Väkivalta lisää väkivaltaa synnyttäen kierteen, jolle ei näy loppua. Kun diplomatia pettää vuodesta toiseen, ja palestiinalaisten kärsimykset jatkuvat, niin ei ole suurikaan yllätys, että myös he ovat tarttuneet aseisiin, kostaakseen kaiken sen hävityksen, jota ovat kokeneet. Molemmilla puolilla tavallinen kansa on se suurin kärsiä, kun äärimmilleen kiristynyt tilanne kärjistyy jälleen.

Abulhawan teos herattää paljon ajatuksia. Se ravistelee lukijaa, pakottaen tämän vihdoin näkemään myös palestiinalaisten kärsimykset. Tällä tasolla tämä teos oli hyvin vaikuttava. Tunsin lukiessa vihaa, surua ja epäuskoa. Jäin kuitenkin kirjallisesti kaipaamaan jotakin. Abulhawan teksti, vaikka käsitteleekin voimakkaita aiheita, tuntui etäännyttävän minut lukijana paikkapaikoin. Jäin kaipaamaan enempi syvempää pureutumista ihmisten tunteisiin, sillä välillä kerronta lipsui enempi pelkkien tapahtumien luetteloimiseksi. Mielestäni myöskin eri puolille ajautuneiden Yusufin ja Ismail/Davidin kohtaloiden kietoutumisesta olisi voinut saada enenmmän irti. Vaikka en siis ole täysin vakuuttunut Abulhawan kirjoitustyylistä, on itse tarinan aihe niin sykähdyttävä, että Jeninin aamut tulisi lukea. Se sai aikaiseksi ajatusmyrskyn, joka muokkais käsitystäni Israelin tilanteesta.

'' ''Maan ja kaiken sillä olevan voi ottaa pois, mutta kukaan ei voi ottaa pois tietoasi tai ansaitsemiasi oppiarvoja.'' ''
s. 76

Tähdet: * * * +

Lue oman hyllyn kirjat -haaste etenee näin ollen tilanteeseen 23/65

Muualla luettu: Järjellä ja tunteellaKirjoihin kadonnutRakkaudesta kirjoihinKaiken voi lukea!LuettuaKuuttaren lukupäiväkirjaSavannilla ja Kirsin kirjanurkka

tiistai 6. tammikuuta 2015

2014 Lukukokemukset


Vuosi 2014 on jo tullut päätökseensä lähes viikko sitten, joten näin loppiaisen kunniaksi olen minäkin saanut vihdoin kerättyä katsauksen viime vuoden lukukokemuksiin. Olin tuossa vuodenvaihteessa viikon Vietnamin auringon alla ja aikaerosta on ehkä juuri ja juuri selvitty, mutta mahdollisista epäjohdonmukaisuuksista syytä jetlagia =) Sen pidemmittä puheitta tarjolla olisi tilastoja vuodelta 2014.

Luetut
Viime vuotena sain luettu vaivaiset 26 kirjaa. Luku on jonkin verran pienempi kuin viime vuonna, mutta valtaisaa romahdusta ei kummiskaan tapahtunut. En ole kovin ihmeissäni tästä kehityksestä, vaikka toivoinkin saavani 30 kirjaa rikki. Lukion viimeinen vuosi on pitänyt kiireisenä ja koko kesä käytännössä hujahti pelkien oppikirjojen pänttäämiseen. Mikäli laskisin tuohon luettuihin kirjoihin myös koulukirjat niin oltaisiin kyllä aivan eri säfääreissä. Tuntuu, että kun on koko päivän opiskellut niin ei sitten enää löytynyt aikaa romaaneille rauhoittumiseen. Toisaalta ne romaanit jotka nyt ehdin lukemaan olivat laadultaan hyviä, eikä niitä pettymyksiä mahtunut vuoteen kuin pari, mistä olen hyvin iloinen. Keskimäärin tuli luettua siis kaksi kirjaa kuukautta kohden ja yhden kirjan lukemiseen meni keskimäärin noin kaksitoista päivää. Auts.

Kielet
Tunnetusti kielet eivät ole vahvuuteni, mutta englannin yo-kirjoitukset inspiroivat minua lukemaan enemmän englanniksi. Tulinkin lukeneeksi 8 romaania englanniksi, mikä vastaa lähes kolmasosaa kaikista vuoden aikana luetuista kirjoista. Tämä on selvä kehitys parempaan, vaikkakin tulin tuossa lukeneeksi lähes kaikki oman hyllyni lukemattomat englanninkieliset teokset. Ei sitten muuta kuin uusintalukemista ensivuonna =D

Sivut
Sain viime vuonna luettua yhteensä 10777 sivua, mikä on reilu kolmetuhatta vähemmän kuin viime vuonna. Keskimääräinen sivumäärä on kuitenkin pysynyt samassa eli 415 sivua kirjaa kohden eli luettujen sivujen vähentyminen on selitettävissä luettujen kirjojen kokonaismäärän pienentymisellä. Tulin kylläkin lukeneeksi lukuisia tiiliskiviä tänä vuonna, joista eniten sivuja oli Ken Folletin The Pillars of the Earth romaanissa, jossa niitä oli peräti 983 kappaletta. Tälle vastapainona luin myös lyhyempia, joista lyhyin oli Aki Ollikaisen Nälkävuosi 141 sivulla.

Kirjailijoiden sukupuoli
Viime vuonna luin noin yhtä paljon miesten ja naisten kirjoittamia romaaneja. Nyt kuitenkin olin ilmeisesti palannut takaisin naisvoittoisaksi lukijaksi, sillä mieskirjailijoiden osuus laski 9 kappaleeseen eli kolmasosaan kaikista lukemistani.

Kotimainen vs ulkomainen
Olen tyypillisesti vähän kammoksunut suomalaista kirjallisuutta ja Anna-Leena Härkösen Kaikki oikein vain vahvisti tätä tunnetta. Toisaalta luin tänä vuonna myös todella hienoja kotimaisia teoksia, mutta siltikin huomaan edelleen tarttuvani suht nihkeästi kotimaiseen tuotantoon. Tänä vuonna luin 6 kotimaista teosta mikä on lähes neljännes kaikista lukemista, mikä on jo selvää edistystä edellisvuosiin verrattuna. Ehkä sitten ensi vuonna saisin hinattua kotimaisten osuuden jo kolmasosaan. Toivossa on hyvä elää...

Kirjojen alkuperä
Olen edelleen aikamoinen kirjahamsteri, joka hamstraa kirjoja itselleen hyvien tarjouksien sattuessa kohdille. Vaikka olenkin hankkinut tänä vuonna selvästi vähemmän kirjoja kuin aiemmin, on lukemattomat hyllyyni kertynyt jo sen verran suuri kirjasto, että vuosi kului taas enimmäkseen niitä lukiessa. 24 kipaletta eli yli 90% olikin omasta hyllystä luettuja. Toisaalta 10.8.2012 aloittamani Lue oman hyllyn kirjat -haaste on kuitenkin vasta tilanteessa 22/65. En päivitä tuohon listalle aloittamispäivän jälkeisiä kirjoja, joten suurin osa lukemistani omista kirjoista ovat kuitenkin suht uusia hankintoja. Hämmentävää on huomata, että minä kirjaston entinen suurkuluttaja, luin vain yhden kirjan kirjastosta. Enpä olisi muutama vuosi sitten osannut tätä odottaa. Tänä vuonna sain luettavakseni myös ensimmäisen arvostelukappaleeni eli Heli Järvenpään Kadotetut kasvot. Kiitos Helille tästä!

Vuoden 2014 TOP 5
- Näkymätön silta, Julie Orringer
- Nälkävuosi, Aki Ollikainen
- The Pillars of the Earth, Ken Follet
- The Light Between Oceans, M.L. Stedman
- Paljasjalkainen kuningatar, Ildefonso Falcones

Listan neljä ensimmäistä olivat selkeitä valintoja, mutta tuosta viimeisestä paikasta oli kova kilpailu. Mietin Falconesin teoksen lisäksi mm. Linda Olssonin Kaikki hyvä sinussa, Heidi Köngäksen Dora, Dora ja jopa Joyce Carol Oatesin Haudankaivajan tytär olivat ehdolla, mutta olen kuitenkin tyytyväinen lopulliseen TOP viitoseeni. Listalle päätyi peräti kolme tiiliskiveä, mikä kertoneekin jo jotakin kirjamaustani, mutta toisaalta myös vuoden lyhyin kirja Nälkävuosi on mukana. Näin niitä poikkeuksiakin löytyy =)

Odotuksen vuodelle 2015
Elikkäs ensi vuonna (tai tarkemmin sanottuna tänä vuonna) olisi tarkoitus saada tuo luettujen kirjojen lukumäärä hiukkasen suuremmaksi. Nämä pari ensimmäistä kuukautta voivat olla hiukan hiljaisempia, kun on vuorossa viimeiset kirjoitukset, mutta sen jälkeen luulisi aikaa taas löytyä lukuharrastukselle. Syksyllä alkaa tietysti opinnot sitten yliopiston maailmassa, joten katsotaan sitten paljon sitä aikaa loppujen lopuksi jää. Toivotaan kuitenkin parasta.
Suuri kiitos vielä blogini lukjioille, jotka jaksavat lukea ja kommentoida raapustuksiani!

Oikein hyvää ja kirjaisaa uutta vuotta kaikille!

sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Haudankaivajan tytär - Joyce Carol Oates

Kirjan nimi: Haudankaivajan tytär (The Gravedigger's Daughter)
Kirjailija: Joyce Carol Oates, suomentanut Kaijamari Sivill
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2007, suomennos 2011
Sivumäärä: 678
Mistä: Syntymäpäivälahja

'' Eläinmaailmassa heikoista hankkiudutaan nopeasti eroon. Siksi sinun pitää kätkeä heikkoutesi, Rebecca. Meidän pitää. ''
s. 10

Vuonna 1936 Schwartien perhe matkustaa Yhdysvaltoihin pakoon natsien kasvavaa valtaa Saksassa. New Yorkin satamaan saapuessaan Anna Schwart synnyttää tytön - Rebeccan. Hänestä tulee laillisesti yhdysvaltalainen - erillainen kuin muu perheensä. Vastikään maahan saapuneella perheellä ei kuitenkaan mene kovin hyvin, vaan entisen matematiikan opettaja isän täytyy tyytyä haudankaivajan halveksittuun pestiin. Haudankaivajan elämä ei ole muutenkaan helppoa, mutta kun sota rupeaa valtaamaan ihmisten mielet, nähdään Schwartien perhe vain saksalaisina - vihollisina. Rebecca joutuu muun perheensä ohella kokemaan jatkuvaa syrjintää ja hyljeksintää. He eivät ole laisinkaan tervetulleita. Ulkoiset paineet olisivat jo paljon, mutta samaan aikaan Rebeccan perhe-elämäkin on vaikeuksissa. Hänen isästään kasvaa synkkämielinen ja elämää vihaava ukko, joka tekee elämästä kaikille vaikeaa. Näiden tekijöiden seurauksena lupaavasta oppilaasta Rebeccasta tuleekin sulkeutunut kapinallinen. Lopulta kaikki tuo Schwartien kokema pakkaantunut viha ja katkeruus ryöpsähtää esiin kaamean tragedian muodossa.

Myöhemmin Rebecca on ylpeä pikkupojan äiti, joka työskentelee yksitoikkoisella kokoamislinjalla. Hänen poikansa Niley on hänelle kaikki kaikessa - ainut hyvä asia koko elämässä. Ulkoisesti Rebeccan elämän kulissit näyttävät hyviltä, mutta hänen miehensä Tignor on aina muualla, työmatkoilla. Kotona ollessaankin Tignor tuo onnen sijaan mustelmia Rebeccan elämään. Eräänä päivänä kotimatkallaan töistä Rebecca tapaa miehen, joka luulee häntä Hazel Jonesiksi. Tämä laittaa liikkeelle tapahtumasarjan, joka tulee pitkälti määrittämään Rebeccan loppuelämän.

Haudankaivajan tytär on voimakas tarina vihasta, katkeruudesta ja ennen kaikkea selviytymisestä. Rebecca joutui koko elämänsä taistelemaan ja luomaan nahkansa ja sopeutumaan. Tuon tytön kasvutarinaa ei voi muuta kuin katsoa vierestä hämmstellen ja säälien, mutta samalla ihaillen hänen periksiantamattomuuttaan. Vaikka Rebecca sinäänsä ärsytti minua henkilönä äärimmäisen paljon, oli hän kuitenkin samaan aikaan hyvin samaistutta, ja kirjan kannet suljettua jäi ihan haikea fiilis. Rebeccan tarina tuli päätökseensä, mutta en ollut vielä valmis luopumaan hänen tarinastaan. Kammottaa edes ajatella, mitä kaikkea hän joutui elämänsä aikana kokemaan, jotta siitä nuoresta tytöstä muovaantui se rikkinäinen mutta vahva nainen.

'' Hän ei ollut mikään pelästynyt lapsi. Hän oli vaimona miehelle joka oli oikea mies eikä vikisevä pelkuri ja murhaaja, ja se mies oli antanut hänelle lapsen, pojan, jota isoisä hänen kuollut isänsä ei koskaan näkisi. Voi että hänestä tuntui hyvältä, ettei isä näkisi tyttärenpoikaansa koskaan. Ei koskaan lausuisi myrkyllisiä sanojaan pojan korviin. Ja silti isä puhutteli häntä. Tiesi hänen heikkoutensaa. Kun hän oli uuvuksissa, kun hänen sielunsa kutistui nahsituneen viinirypäleen kokoiseksi. Tässä metelissä, jossa isän sanat saivat voimakkaan koneen rytmin ja takoivat takoivat takoivat hänet arvovallallaan tainnuksiin, nöyräksi. ''
s. 10

Oaresin kirjailijanlahjoja ei voi muuta kuin ylistää. Muuntamalla kirjoitustyyliään aina tilanteeseen sopivaksi oli todella taidokasta ja toi henkilöiden tunnot inhimillisesti esiin. Samaa oli nähtävissä jo toisessa lukemassani Oatesin romaanissa Sisareni, rakkaani. Toisaalta nyt, vaikka Oates jälleen kerran käytti erilaisia kerrontatyylejä, oli teksti paljon helpompilukuista ilman jatkuvia alaviitteitä ja muita sekoittavia elementtejä. Haudankaivajan tytär piti todella otteessaan eikä päästä lukijaa helpolla. Oatesin tekstissä on vain sitä jotakin, mikä herättää tarinan - Rebeccan elämän - henkiin.

Tähdet: * * * *

Muualla luettu: Järjellä ja tunteella, Lukuisa, Kirjanainen, Villasukka kirjahyllyssä, Kirjakirppu, Täällä toisen tähden alla, Satun luetut, Lumiomena, Narseskan kirjanurkkaus ja Leena Lumi

lauantai 3. tammikuuta 2015

Paljasjalkainen kuningatar - Ildefonso Falcones

Kirjan nimi: Paljasjalkainen kuningatar (La reina descalza)
Kirjailija: Ildefonso Falcones, suomentanut Satu Ekman
Kustantaja: Bazar
Julkaisuvuosi: 2013, suomennos 2014
Sivumäärä: 776
Mistä: Syntymäpäivälahja

Caridad rantautuu Espanjan rannikolle 1748. Hän on viettänyt ikänsä orjana Kuuban tupakkaviljelmillä, mutta hänen isäntänsä kuollessa laivamatkalla, saa hän lahjan ja kirouksen, josta hän ei ole osannut edes haaveilla - vapautensa. Tämä tummaihoinen ja hyvin muodokas nuori nainen on nyt päätynyt yksin vieraaseen maahan, jossa hänen eksoottinen ulkomuotonsa herättää miesten halut. Orjalle tyypilliseen tapaan alistuvasti käyttäytyvää Caridadia käytetään aluksi törkeästi hyväksi, kunnes hän tapaa kuumehuuruissaan ylpeän mustalaismies Melchorin, joka vie hänet turvaan ja hoivaan Sevillan mustalaiskortteleihin.

Samaisissa mustalaiskortteleissa asuu Melchorin tyttärentytär Milagros. Milagros on Caridadin vastakohta: ylpeä, kujeileva ja flirtti. Nämä kaksi naista kuitenkin ystävystyvät. Näin ollen Caridad saa jäädä mustalaisten tykö, vaikkakin kaikki eivät katso suopeasti vega-suvun uutta suojattia. Sitten kuningas määrää kaikki mustalaiset pidätettäviksi ja vietäviksi rangaistusleireille. Toiset ehtivät paeta, mutta suurin osa ei ole niin onnekas. Tästä kohdasta lähtien ihmisten elämät lähtevät kulkemaan eri suuntiin eikä Milagrosin ja Caridadinkaan välinen side ole katkeamaton.

'' - Kun me saavuimme tänne Egyptistä, naisilla oli äänioikeus neuvostossa, niin minulle on kertonut äitini, joka kuuli sen omalta äidiltään, mutta te... sinä, Rafael García, hän tarkensi ja osoitti miestä sormella. - Sinä toimit katkeruuden ajamana, ja minä syytän sinua perinteen ja lain unohtamisesta. [- -] Jos joku haluaa estää minua puhumasta neuvostolle, avatkoon suunsa. ''
s. 162

Paljasjalkainen kuningatar on ennen kaikkea vahvojen naisten kasvutarina. Vaikka miehet olivatkin valmiita alistumaan heidän kansaansa alistavan kuninkaan tahtoon, mustalaisnaisten ylpeys ei sitä koskaan tehnyt. Aikaan, jolloin nainen saatettiin passittaa vankilaan vain koska ei suostunut makaamaan isäntänsä kanssa, Falcones on kuvannut joukon vahvoja naishenkilöitä, jotka olivat romaanin voima. Milagrosin ja kohtalon piiskan seurauksena Caridadistakin kasvoi tomera nainen, jolle ei kannattnut ryppyillä. Erityisesti mieleeni jäi kuitenkin Milagrosin äiti Ana Vega, joka oman hyvinvointinsakin uhalla jaksoi aina nousta ylpeästi pää pystyssä vastustamaan sortajia. Aika usein historiallisissa romaaneissa naiset ovat ne jotka miehet jollakin tavoin pelastavat lopulta. Tämä johtu usein jo pelkästään ajan kuvauksesta, mutta olinkin positiivisesti yllättynyt kun näin ei ollutkaan täysin Falconesin romaanissa, sillä vaikka naisia kohdeeltin jatkuvasti kaltoin, olivat he loppujen lopuksi ne vahvemmat sankarit.

'' Milagros aloitti ilman säestystä, ennen kuin Fermín tarttui kitaraan.
- Minä tunnen laulun mustalaisesta ja valkoisen hullusta rakkaudesta...
Hänen tunteikas, kuulas äänensä täytti koko kapakan. Fermín ja muut tunnistivat seguidillen tuota pikaa, mutta laulusta lumoutuneina he antoivat Milagrosin päättä säkeistön ilman säestystä.
Kun Milagros aloitti toisen säkeistön kitaran ja naisten kämmenlyöntien säestyksellä, yleisö osoitti tytölle suosiota ja hihkui kohteliaisuuksia. María taputti käsiään kyyneleet silmissä ja Caridad puri ankarasti sevillalaista sikariaan. Milagros lauloi pelotta, nuorena, kauniina ja itsevarmana kuin palvonnasta nauttiva jumalatar. ''
s. 349

Falconesin teosta hallitsevat kaksi teemaa: musiikki ja tupakka. Milagros oli hyvin taitava tanssija, mutta vasta Caridadin tavattuaan hän oppi laittamaan musiikkiinsa voimakkaan tunnelatauksen, josta syntyi aivan omanlaatuisensa sointu. Caridad puolestaan toi orja-ajoiltaan mukanaan tunnetta tursuavat orjalaulunsa sekä mestarillisen näppärästi tupakkaa käsittelevät kätensä. Mustalaiset salakuljettivat paljon tupakkaa, joihin päästiin tutustumaan erityisesti Melchorin seikkailujen kautta. Vaikka Paljasjalkainen kuningatar on kertomus elämistä, joissa tapahtuu paljon, kulki siinä koko ajan mukana flamengon alkurytmit ja hienon sikari naromit. Tämä puhalsi kirjan sivuille 1700-luvun Espanjan hengen ihanasti kytkemällä tarina osaksi suurempaa kehitystä.

Olen pitänyt äärimmäisen paljon Falconesin edellisistä teoksista, eikä hän pettänyt odotuksiani nytkään. Kuten takakannessa sanotaan tässä tarinassa '' henkilöhahmot rakastavat, kärsivät, janoavat kostoa ja etsivät vapautta'' . Falconesille tyypillisesti historialliset faktat olivat kunnossa ja välillä olikin varsin mukavaa tarinan lomassa syventyä lukemaan tarkempaa kuvausta historiasta ennen paluuta varsinaiseen kertomukseen. Tämä vaihdos oli kuitenkin niin vieno, että teksti vain soljui kauniisti eteenpäin. Taas kerran Falconesin henkilöhahmotkin olivat niin koskettavia ja erityisesti Ana, Melchor ja Caridad nousivat lemppareikseni. Tarina pysyi myös kuin ihmeen kaupalla hyvin koossa, vaikka yli seitsemänsataa sivua ja lukuisat eri elämäntarinat olisivat helposti voineet tehdä siitä vain sekasillisalaatin. Ei tässä muuta voi todeta kuin että Falcones osaa todella herättää historian eloon.

Tähdet: * * * *

Muualla luettu: Vinttikamarissa, Nenä kirjassa ja Aakkosellinen hakemisto

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...