keskiviikko 14. marraskuuta 2018

Avain - Junichiro Tanizaki

Kirjan nimi: Avain (Kagi)
Kirjailija: Junichiro Tanizaki, suomentanut Tuomas Anhava
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 1956, suomennos 2010
Sivumäärä: 140
Mistä: Kirjastosta

' Ikuko, rakas vaimoni! En tiedä, luetko tämän vai et. Olisi turha kysyä, koska sinä varmasti vastaisit että sinä et alennu semmoiseen. Mutta jos sinä luet, ole niin hyvä ja usko, että tässä ei ole mitään sepitettyä, että tämä on vilpitöntä joka sana. En enempää vakuuttele - se tuntuisi vain epäilyttävämmältä. Päiväkirja tulee itse todistamaan rehellisyytensä. '
s. 6 

Avain on pieni kertomus keski-ikäisestä japanilaisesta pariskunnasta. On liiankin hillitty vaimo Ikuko ja tätä kymmen vuotta vanhempi mies. Molemmilla on tarpeensa, mutta toisilleen he eivät pysty puhumaan. Molemmat kuitenkin pitävät päiväkirjaa, johon kirjata ajatuksiaan, toiveitaan ja halujaan. Kumpikin pitää päiväkirjaa siinä uskossa, että toinen sitä lukee. Kumpikin kiistää vahvasti lukevansa toisen kirjoituksia. Kumpikin toivoo salaa, että toinen on kuitenkin ne lukenut. Mies haluaisi nähdä vaimonsa, saada hänen hillitty ulkokuorensa murenemaan ja saada hänet kerrankin heittäytymään. Vaimo tarvitsee tekosyyn jonka avulla päästää irti. Mies tarvitsee mustasukkaisuuttaa herättelemään halujaan. Vaimo puolestaan kirjoittaa ihoinnoivansa heidän tyttärensä mahdollista kosijaa Mr Kimurania. Kissahiiri leikki jatkuu. Mikä on totta ja mikä kirjoitettu toisen silmiä ajatellen?

Avain koostuu näistä vuorottaisista päiväkirjamerkinnöistä, jotka valoittavat pariskunnan välistä suhdetta. Kuinka he viimein löytävät palon makuuhuoneessaan. Palon, jonka he luulivat mahdottomaksi. Voisiko yhteinen nautinto viimein yhdistää nämä kaksi toisilleen lähes tuntematonta puolikasta? Voiko avioliitto kestää vaikka ainut kommunikoinnin tapa on päiväkirja, joka ei välttämättä edes tavoita toista. Herää myös kysymys kuinka kauan tilanne voi jatkua tällaisena. Mitä seuraa jos kierroksia vain koko ajan lisätään? Onko tilanne kestävällä pohjalla?

' Mutta on turha yrittää määritellä syyllisyyttä nyt kun se on myöhäistä. Me viettelimme toisiamme; me yllytimme toisiamme; me kamppailimme epätoivoisesti, armoa antamatta; ja nyt vihdoin vastustamattoman voiman ajamina olemme joutuneet tähän. '
s. 87

 Minun on hyvin haastava kuvailla Avaimen minussa herättämiä tuntemuksia. Se kuvaa hyvin kieroutunutta kolmiodraamaa. Vai voiko sitä kutsua kolmiodraamaksi, jos ei ole edes varma osallisten todellisesta lukumäärästä? Kun kuljetaan kahden henkilön epäluotettavissa päiväkirjamerkinnöissä kokonaiskuvasta on haastava saada otetta. Jotakin hyvin vääristynyttä päähenkilöiden parisuhteessa kuitenkin oli. Aivan kuin olisin lukenut jännityskirjan jossa kierrokset vain kasvavat ja pelkäsin lopputulemaa, vaikka teos ei ole missään määrin jännityskirja. Oikeastaan se on traaginen tarina parisuhteesta, joka yrittää löytää yhteisen seksuaalisen sävelen ja siten puhaltaa viimein eloa liittoon. Tanizakin kerronta on kokeilevaa päiväkirjamuotoisessa romaanissa, mutta se toimii. Jollain oudolla tavalla myös päähenkilöiden kieroutunut suhde pitää otteessaan koko teoksen ajan. Toisaalta en myöskään voi sanoa pitäneeni teoksesta sanan varsinaisessa merkityksessä. Silti en voinut laskea sitä käsistäni.

Kaisa Reett T:n Japanilaisen syksyn innoittamana päätin siis tutustua myös itselleni harmillisen tuntemattomaan japanilaiseen kirjallisuuteen. Mikäpä tähän tarkoitukseen sopisi paremmin kuin Tanizakin rohkealla seksuaalisuudellaan Japania 50-luvulla kuohuttanut teos Avain. Avain on oikeastaan näitä teoksia, jotka pitävät otteessaan alkusivuista lähtien, ja kansien sulkeutuessa vain katsoo tyhjänä eteensä ja pohtii mitä oikein tuli juuri luettua. Sen jälkimakuna on niin järkytys kuin epäusko. Avain on sivumääräänsä suurempi teos. On niin paljon mitä haluaisin sanoa, mutta samalla en voi. Tämä on teos joka pitää itse kokea.

Tähdet: * * * +

maanantai 12. marraskuuta 2018

Muukalainen - Diana Gabaldon

Kirjan nimi: Muukalainen (Outlander)
Sarja: Matkantekijät #1
Kirjailija: Diana Gabaldon, suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 1991, suomennos 2013
Sivumäärä: 824
Mistä: Omasta hyllystä

' "No, elämänviiva on vahva ja selkeä, joten yleinen terveydentilasi lienee hyvä ja sellaisena myös pysyy. Viiva oli kuitenkin katkonainen, mikä merkitsee elämäsi muuttuneen ratkaisevasti - tosin tämä pitää paikkansa meidän kaikkien kohdalla, eikö totta? Mutta sinun elämänviivasi on tavallista pirstaleisempi, se on täysin kappaleina. Entä sitten avioliittoa kuvaava viiva" - hän pudisti uudelleen päätään - "se jakautuu, mikä ei ole mitenkään tavatonta, eli sinulla on kaksi avioliittoa..."
[- -] "Yleensä jakaantuneet viivat ovat rikkonaisia - sinun on haarautunut." Hän katsoi minua veitikkamaisesti. "Et kai ole mennyt salaa kaksiin naimisiin?" '
s. 38 - 39

On vuosi 1945. Toinen maailmansota on juuri päättynyt jättäen koko Euroopan tuhoon. Ennen sotaa englantilaiset Claire ja Frank olivat astuneet avioliiton satamaan, vain joutuakseen heti eroon toisistaan. Claire oppi näkemään kuolemaa sairaanhoitajana ja Frankilla oli omat salaiset tehtävänsä. Nyt sodan jälkeen he viimein ottavat vapaata ja lähtevät Skotlantiin tutustumaan uudestaan toisiinsa. Frankia on myös motivoinut tälle matkalle sukututkimus, sillä hänen kuuluisasta 1700-luvulla eläneestä esi-isästään Jonathan Randallista on löytynyt tutkimustietoa. Frankin paneutuessa tutkimuksiinsa Claire perehtyy Skotlannin vehreiden nummien kasvitarjontaan. Hänen tiensä käy sattumusten kautta druidien pyhälle kivikehälle. Kivikehälle, joka tulee mullistamaan Clairen koko elämän. Taloudenhoitajan kädestä lukemat asiat löytävät yllättävät merkityksensä.

Kivipaaden kautta Claire päätyy 1700-luvun Skotlantiin keskelle englantilaisten punatakkien ja kilttiin pukeutuneuden skottien taistelutannerta. Voiko tämä olla totta? Pakkohan kyseessä on olla vain uni tai elokuvan kuvaukset. Clairen on kuitenkin hyväksyttävä, että tämä ei ole se sama Skotlanti josta hän aamulla heräsi, eikä Frankilta näyttävä mies ole hänen aviomiehensä vaan sadistinen Jonathan Randall. Vastentahtoisesti barbaaristen skottien pelastamaksi, tai riippuen näkökulmasta kidnappaamaksi, joutuneen Clairen on kuitenkin heitettävä pelkonsa ja närkästymisensä syrjään, sillä hänen sairaanhoitotaidoilleen tulee käyttöä. Eräs salskea punapää tarvitsee erityisesti apua. Tästä lähteen käyntiin tapahtumaketju, joka tulee sitomaan Clairen kohtalon tiiviisti yhteen näiden skottien kanssa.

' "Kyllä", minä sanoin ja peräännyin hiukan. Rintakehäni kohoili edelleen tukahdutetusta naurusta. "Kyllä minä olen noita! Sinun silmissäsi minun täytyy olla sitä. En ole koskaan sairastanut isorokkoa, mutta voin silti astella tautiin kuolevia miehiä täynnä olevan huoneen poikki ja säilyä terveenä. Voin hoitaa sairaita ja hengittää heidän kanssaan samaa ilmaa, mutta sairaus ei silti pysty minuun. En myöskään sairastu koleraan, jäykkäkouristukseen enkä kurkkumätään. Ja sinusta se on taatusti kuin noituutta, koska et ole koskaan kuullut puhuttavan rokotuksista, etkä kykene sitä mitenkään muuten ymmärtämään."
s. 533 - 534

Rakastuin heti ensinäkemältä Outlander tv-sarjaan, joten päivien pidetessä mikäpä olisi ollut sen otollisempaa kuin tarttua Matkantekijä kirjasarjaan, johon kyseinen sarja pohjautuu. Skotlannin kukkuloita ajatellessa voi kuulla säkkipillien soiton ja sen jylhät maisemat, jotka saavat haukkomaan henkeä. Skotlannin historia on myös niin kiehtovaa kilttipukeisine skotteineen ja klaanijärjestelmineen. Vaikka Muukalainen ei olekaan historiallinen romaani vaan selkeästi viihdekirja, oli kuitenkin aah niin nautinnollista upota tuohon 1700-luvun miljööseen. Viihteen varjolla pääsemme edes vähän kurkistamaan englannin ja skotlannin väliseen kamppailuun sekä klaanijärjestelmään perhe- ja perimysriitoineen. Clairen ja Jamien matkassa oli kiehtova seurata kuinka muun muassa kasvatusmetodit ja sairaanhoito poikkesivat nykyajasta. Erityisen lisätwistin toi tosiaan Clairen sairaanhoitojatausta ja kiinnostus kasvien käyttötarkoituksiin. Niille nimittäin tuli paljon käyttöä 1700-luvulla kun sairaanhoito keskittyi enemmänkin taikauskoon ja hyvään onneen kuin rautaiseen ammattitaitoon. 

Vaikka nautinkin teoksesta ennen kaikke tuon miljöön vuoksi, sillä sydämessäni nyt vain on heikko kohta Skotlannille, niin myös itse juoni oli varsin viihdyttävä. Yleensä viihdekirjallisuudessa keskitytään jatkuviin kommelluksiin tai jännityksen ylläpitoon, mutta Muukalaisessa tapahtumat etenivät hyvin verkkaisesti. Siinä jätettiin tilaa myös arjelle, mikä oli varsin miellyttävää. Kuitenkin kirjan päälle kahdeksastasadasta sivusta olisi voinut löytyä hiukan tiivistämisenkin varaa. Varsinkin kirjan keskiosassa, kun tuntui että parinsadan sivun pääasiallinen tarkoitus oli kuvata vain Clairen ja Jamien välistä kiihkoa. En yleensä karsasta seksikohtauksia, mutta lopulta olin niin kurkkuani myöten täynnä näitä sykkiviä elimiä, että harkitsin jopa koko kirjan lopettamista kesken. Luulin saavani viihteellisen historiapläjäyksen, mutta kansien sisällä olikin aika pornahtava teos. Onneksi kuitenkin jaksoin kahlata nämä sivut läpi, sillä sen jälkeen tarina rupesi taas etenemään ja juoni ja Skotlanti veivät minut taas pyörteisiinsä. 

Kokonaisuutena Muukalainen on varsin viihdyttävä teos, mikäli jaksaa tarpoa läpi keskikohdan tarkoin kuvatun kiihkon. Viihdekirjallisuudelle tyypillisesti monet hahmot jäivät myös aika pintapuolisiksi. Tästä huolimatta ymmärrän hyvin, miksi Jamie on vienyt jalat alta niin monilta lukijoilta. Tuo Clairen ja Jamien välinen valtaisa kiihko kylläkin veti heidät hiukan liiankin riipuvaisiksi toisistaan ja aina jommankumman tuli rientää valkoisella ratsulla pelastamaan toinen. Noh annettakoot se anteeksi, onhan kyseessä kuitenkin ennen kaikkea viihdekirjallisuutta romantiikan nälkään. 

Tähdet: * * *

Muualla luettu: Yöpöydän kirjatNotko, se lukeva peikko, Pieni kirjasto, P.S. Rakastan kirjoja, Oksan hyllyltä, Tarinoiden syvyydet, Nenä kirjassa, Kirjojen pyörteissä, Kujerruksia, Cillan kirjablogi, Hurjan Hassu Lukija, Kirjamaailma, Vinttikamarissa ja Pihin naisen elämää


sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Vaimotesti - Graeme Simsion

Kirjan nimi: Vaimotesti (The Rosie Project)
Kirjailija: Graeme Simsion, suomentanut Inka Parpola
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2013
Sivumäärä: 330
Mistä: Kirppariostos

' Olen saattanut löytää ratkaisun vaimo-ongelmaan. Ratkaisu oli jälkikäteen katsottuna täysin ilmeinen, kuten niin monen tieteellisen läpimurron kohdalla. On kuitenkin epätodennäköistä, että olisin keksinyt sitä ilman eräiden sattumanvaraisten tapausten myötävaikutusta. '
s. 7

Vaimotestissä tapaamme genetiikan professori Donin, jolla on ongelma. Uran menestyksestä huolimatta sosiaalisten tilanteiden normit ovat Donille suuri mysteeri. Sääntöjähän tulee noudattaa pilkuntarkasti ja elämän eri osa-alueet aikatauluttaa minuutilleen. Kuitenkin ihmissuhteiden ääneenlausumattomat säännöt ovat kuin Hepreaa. Miksi asioita ei muka voisi sanoa suoraan? Tai miksi pukukoodiin takki ei muka sovi urheilutakki? Takki kuin takkihan se on. Olisivat määritelleet tarkemmin, jos kerran on valittamista.

Tästä lähtökohdasta katsottuna ei ole ihmekään, että deittailukulttuuri ei oikein ole tuottanut tulosta Donille. Miksi siis jatkaa jotakin niin epätehokasta käytäntöä. Kunnon tiedemiehn tavoin Don päättääkin lähestyä mahdollisen vaimokkeen etsintään esitutkimuksella, jolla kaikki epäkelvot ehdokkaat voidaan hylätä jo ennen aikaavievää tutustumisosiota. Tätä varten Don luo kyselykaavakkeen, testin jonka avulla löytää se täydellinen puoliso. Apunaan tässä projektissa Donille on hänen casanovamainen ystävänsä psykologian professori Gene, joka lähettää Donin luo tarjoilijatar Rosien. Rosien, joka on vaimotestin kannalta täysin epäsopiva kumppaniehdokas: myöhästelijä, tupakoitsija, ruokarajoitteinen ja kaiken lisäksi vielä aivan vallaton!

' Ojensin lomakkeet Claudialle ja Genelle. Gene kaatoi meille kaikille portviiniä. Selitin, että olin hyödyntänyt lomakkeenlaadinnan parhaiksi havaittuja käytäntöjä kuten monivalintatehtäviä, Likertin asteikkoja, ristiinvalidointia, kyllä vai ei -kysymyksiä sekä surrogaatteja. Claudia tahtoi kuulla esimerkin jälkimmäisestä.
"Kysymys 35: Syötkö munuaisia? Oikea vastaus on (c) silloin tällöin. Testaa ruokaongelmia. Jos kysyy suoraan ruokamieltymyksistä, naiset sanovat 'olen kaikkiruokainen', ja sitten käykin ilmi, että he ovat kasvissyöjiä." '
s. 36

Voi Don, minkä teitkään! Tämä rutiineihinsa uppoutunut professori vei kyllä minun sydämeni. Hän yritti niin kovasti, mutta ne sosiaalisten tilanteiden normit vain olivat niin mystisiä. Tärkeintä Donissa oli juuri hänen hellyytensä ja hyväntahtoisuutensa. Kuinka hän vei muistisairaudesta kärsivälle vanhalle rouvalle joka päivä tämän lempikukkia ja esitti, että oli tämän syntymäpäivä tuodakseen iloa tämän päiviin. Ei Don siis pahansuopuuttaan nähnyt yli 99% väestöstä hänelle kelpaamattomina kumppaniehdokkaina. Säännöt ja normit vain nyt olivat niin rajoittava tekijä hänen elämässään, samoin kuin joksenkin alentunut kyky havainnoida tunnetiloja. Don toi oikeastaan hiukan mieleeni yhden lempisarjani päähenkilön eli The Big Bang Theoryn Sheldonin. Ei se kumppanin löytäminen Sheldonillekaan aivan helpointa ollut.

Vaimotesti oli erilainen kuin odotin. Varmaankin osittain tuohon nimeen liittyen olin olettanut teoksen keskittyvän pitkälti Donin kumppaninetsintään ja hämmentäviin kohtaamisiin eri kandidaattien kanssa. Todellisuudessa teoksen englanninkielinen nimi on huomattavasti osuvampi, vaikka vaimotesti pysyykin koko ajan taustalla pyörimässä. Olikin aivan mahtavaa lukea niistä kommelluksista joihin Don joutuu Rosien pyyhältäessä pyörremyrskyn lailla Donin elämään sekoittamaan pakkaa. Olin tikahtua nauruun muun muassa eräässä drinkkikohelluksessa.

Kokonaisuutena Vaimotesti on mainio viihdekirjallisuuden edustaja, joka saa hymyn huulille ja pitää otteessaan aivan loppuun asti. Tietenkään kyseessä ei ole kirjallisesti mikään maailmanluokan teos, mutta sympaattinen Don toimi hyvin kertojaäänenä. Oli todella kutkuttavaa päästä näin aikataulu- ja sääntöriippuvaisen pään sisään, ja samalla kasvaa hänen mukanaan kirjan edetessä.  Minulle jäi myös aivan hillitön himo päästä maistamaan sitä Donin kuuluisaa joka tiistai-iltaista hummerisalaattia. Oppisipa itsekin uusia taitoja yhtä nopeasti kuin Don!

Tähdet: * * * *

Muualla luettu: Rakkaudesta kirjoihin, Kirjakko ruispellossa, Anna minun lukea enemmän, Järjellä ja tunteella, Kirjaneidon tornihuone,  Todella vaiheessa, Kulttuuri kukoistaa, Kirsin book club, Lukutoukan kulttuuriblogi, Notko se lukeva peikko, Kujerruksia, Paljon melua kirjoista, Sivutiellä, Nenä kirjassa ja Kirjoihin kadonnut 
 

perjantai 26. lokakuuta 2018

Kun kyyhkyset katosivat - Sofi Oksanen

Kirjan nimi: Kun kyyhkyset katosivat
Kirjailija: Sofi Oksanen
Kustantaja: Like
Julkaisuvuosi: 2012
Sivumäärä: 361
Mistä: Omasta hyllystä

' Serkku oli saanut anteeksi paljon, koska oli luontainen suunsoittaja. Kun Suomen kenraalikunnasta oli alkanut tulla luennoitsijoita, hän oli päässyt esittelemään puna-armeijan natsatuntemustaan, sujuvaksi hioutunutta venäjän kieltään ja yrittänyt opettaa muille jopa laskuvarjohyppyä, vaikka itse ei ollut hypännyt kertaakaan. Illat hän oli kuluttanut Viroon paluun vuoksi tarvittavien väärennettyjen papereiden mestaroinnissa, minulle hän oli supattanut suunnittelevansa ideaaliryhmää, jonka pohja olisi rakennettu saarella. Olin antanut serkun löpistä, olin tottunut kasvinkumppanini sepittelevään luonteeseen toisin kuin muut. He taas olivat kuunnelleet Edgarin höpinöitä valppain korvin '
s. 20

Kun kyyhkyset katosivat on kolmen ihmisen selviytymistarina Virosta vuosilta 1941-1966 kun Neuvostavalta siirtyy ensin saksalaisvalloittajien käsiin ja sitten takaisin osaksi kommunistista Neuvostoliittoa. On Roland, joka haluaisi jo palata metsän sissiliikkeestä nuorikko Rosalien tykö tavalliseen maatilan arkeen. Hän kuitenkin ymmärtää heti, että juhlitut saksalaisvapauttajat ovat vain samanlainen sorto uusissa vaatteissa. Rosalien ennenaikaisen poismenon seurauksena, jokin hänen sisällään murtuu. Jotain on tehtävä. Onko hänelle enää lopulta tilaa muualla kuin varjoissa, piilossa vallassaolijoilta.

Sitten on Rolandin serkku Edgar ja tämän vaimo Juudit. Juuditin suuret odotuksen avioliitosta ovat murentuneet, kuin hauras paperi kosketuksesta. He ovat naimisissa vailla minkäänlaista kanssakäymistä. Yksin, vailla minkäänlaista tietoa aviomiehestään, Juudit hakeutuu turvaan saksalaisvalloittajan käsivarsille. Onko tämä kuitenkaan kestävää? Edgar on puolestaan selviytyjä. Hän on kameleontti, joka muuntaa identiteettiään ja tarkoitusperiään aina kulloisenkin valloittajan mukaan. Vain statuksella on merkitystä. Saksalaisten seuraussa hän onkin Eggert, suuri fasismin ystävä. Mutta kun neuvostosotilaat palaavat Viroon on aika luoda uudelleen nahkansa ja palata Edgariksi, toveri Partsiksi, saksalaisten raakuuksien todistajaksi ja kommunistien nuoleskijaksi. Hän haluaa olla jotakin - ja selviytyjä. Maksoi mitä maksoi.

' Parts oli päättänyt olla hätääntymättä. Hän selvittäisi asian, ajattelisi, opettelisi tuntemaan Rolandin kuin itsensä, hänen olisi oltava kuin Roland. Vain sillä tavalla hän pääsisi jäljille. Mitä nopeammin hän ymmärtäisi illegaalien päiväkirjojen ja muistiinpanojen tekijöitä, sitä nopeammin hän pääsisi maan alle kadonneiden miesten perään ja juuri tämän päiväkirjan pitäjän. Hänen pitäisi ymmärtää heidän ajatuskulkunsa paremmin kuin omansa. Sillä vaikka ihminen onnistuisi hankkimaan uuden henkilöllisyyden, uuden nimen, rakentamaan itselleen uuden taustan, jokin vanhasta elämästä paljastaisi aina. Toveri Parts jos kuka tiesi tämän todeksi. '
s. 120 - 121

Olen samaan aikaan vaikuttunut, hämmentynyt ja ärtynyt. Vaikuttunut, koska Oksanen toi eteeni poikkileikkauksen Viron historiaan. Hän kuljetti minua mukanaan virolaisten tuskaisella tiellä vaihtuvien valloittajien ja pelon alla. Hän loi silmieni eteen tuon ajan, ja henkilöiden kautta toi esiin sen epätoivon jota koettiin. Epätoivon, joka johti päätöksiin ja tekoihin, joita on haastava hyväksyä. Selviytyä voi niin monin tavoin. En ole edes varma selviytyivätkö Kun kyyhkyset katosivat henkilöt todella. Onko se enää selviytymistä, jos menettää kaiken? Jopa itsensä.

Vaikka olenkin vaikuttunut Oksasen teoksen monista puolista, en kuitenkaan pysty päästämään irti näistä kahdesta muusta sen herättämästä tunnetilasta. Teoksella oli kaikki potentiaali toimia, mutta silti se onnistui kompastumaan sekavuuteen. Tarinan kaikki kolme päähenkilö saavat suunvuoroa, mutta en edelleenkään täysin ymmärrä, miksi vain Rolandin osat olivat minä-kertajana. Aivan kuin hänellä olisi pitänyt olla suurempi rooli, jonka Edgar onnistui kuitenkin ryöväämään häneltä.

Varsinaista sekavuutta loivat kuitenkin kaikki ne sivuhenkilöt eri aikoina eri henkilöiden ympäristöissä, joissa oli aivan mahdotonta pysyä perässä kuka oli nyt kukakin ja mikä hänen roolinsa on. Aivan liikaa nimiä, termejä ja tarkkaa selitystä vallasta varsinkin, kun ajassakin pompittiin jonkin verran edestakaisin. Onneksi joka luvun alun vuosiluvulliset postimerkit auttoivat pysymän kartalla, että missäs vuodessa mennään ja kenen vallan alla. Ymmärrän, että Viron historia on Oksasta lähellä sydäntä, jonka vuoksi hän on halunnut vuodattaa sivuille niin paljon noista ajoista kuin voi, mutta liika on liikaa. Kyseessä on kuitenkin kaunokirjallinen teos eikä tietokirja tarkkoine nimineen, titteleineen, rooleineen jne.

En oikein tiedä mitä kirjoittaa tästä teoksesta. Koen hyvin ristiriitaisi tuntemuksia. Kun kyyhkyset katosivat henkilöt eivät ole rakastettavia sankareita, mutta kaikista niistä kamalista päätöksistä huolimatta heidän tarinansa koskettivat. Viron kansan huudot kuuluivat. Muistan muinoin pettyneeni Puhdistukseen, jonka vuoksi olin hiukan ennakkoluuloinen tarttuessani tähän teokseen. En edelleenkään ole vakuuttunut, että Oksanen on minun kirjailijani, mutta se täytyy myöntää, että hänen kertomansa tarinat kyllä herättelevät. Täytyy myös antaa propsit kirjan kansikuvalle. Se kertoo oman raadollisen tarinansa siitä, kuinka oli rakennettava itsensä uudestaan sopivista paloista selviytyäkseen.

' Hän ei ollut kuka tahansa.
Kohta hän voisi olla kuka tahansa.
Hän voisi olla ei-kukaan. '
takakansi

Tähdet: * * *

Muualla luettu: Jokken kirjanurkkaMaailman ääreenKirjasähkökäyräLuettua elämääHemulin kirjahyllySanoissa ja sivuillaLuettuaKulttuuri kukoistaaOpus ekaSaran kirjatTarukirjaTäällä toisen tähden allaPieni kirjastoJanikan pieni maailmaLukutuulia ja Mustikkakummun Anna

tiistai 23. lokakuuta 2018

Neiti Marplea ei petetä - Agatha Christie

Kirjan nimi: Neiti Marplea ei petetä (They Do It with Mirrors)
Kirjailija: Agatha Christie, suomentanut Leena ja Matti Jaskari
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 1952, suomennos 1972
Sivumäärä: 196
Mistä: Omasta hyllystä

'  "[- -] Niin, jokin on siellä nyt hullusti. Mutta en tiedä miksi tai mitä - johtuuko se niistä kauheista nuorisorikollisista - vai liittyykö se perhepiiriin. En tiedä mitä se on. Lewis elää vain aatteilleen eikä huomaa muuta, ja Carrie Louise, se tyttökulta, ei näe muuta kuin kauniita näkyjä, ei kuule muuta kuin kauniita ääniä eikä ajattele muuta kuin kauniita ajatuksia. Se on herttaista, mutta se ei ole käytännöllistä. Maailmassa on myös pahuutta, ja haluan että sinä, Jane, menet heti sinne ottamaan selville, mistä oikein on kysymys."
"Minäkö?" neiti Marple huudahti. "Miksi minä?"
"Koska sinä vaistoat sellaiset asiat. Olet aina vaistonnut. Sinä olet aina ollut suloinen ja viattoman näköinen olento, eikä kuitenkaan mikään ole koskaan saanut sinua hämmästymään. Sinä epäilet aina pahinta."
"Pahin on usein totta", neiti Marple mutisi. '
s. 11 - 12

Nuorena tyttönä neiti Marple on käynyt tyttökoulua Italiassa, jossa hän on ystävystynyt amerikkalaisten sisarusten Ruthin ja Carrie Louisin kanssa. Vaikka aikaa on vierähtänyt niin yhteydenpito on pysynyt, ainakin jokavuotisten joulukorttien tasolla. Rikkaista aviomiehistä toiseen vaihtava Ruth on nyt kuitenkin huolissaan siskostaan, joka on aina ollut taipuvainen menettämään sydämensä miehille, joille aate on kaikki kaikessa. Tällä hetkellä Carrie Louise pyörittää kolmannen aviomiehensä Lewisin kanssa nuorisorikollisten koulutuslaitosta, jossa tarkoituksena on kouluttaa nämä poloiset pojat takaisin rehdin elämän tielle. Viimeeksi vieraillessaan siskonsa luona Ruth kuitenkin aisti jotain pahaa. Ei kai joku uhkaa kaikissa vain hyvää näkevän Carrie Louisin henkeä? Ei auta siis muu kuin hälyyttää apuun yhteinen vanha ystävä neiti Marple, joka voi viattoman vanhan mummelin kuorensa avulla helposti päästä tämän pahantahtoisuuden jäljille.

Pian neiti Marple suuntaakin kulkunsa Carrie Louisin huonosti hoidettuun kartanoon. Kartanossa neiti Marple tapaakin kattavan kattauksen erilaisia ihmisiä. On Carrie Louisin oma jo leskeksi jäänyt synkkämielinen tytär Mildred sekä Carrie Louisin ihannoiman adoptiotyttären villi ja hurmaava tytär Gina ja hänen vakavamielinen amerikkalainen puolisonsa Walter. Tämän lisäksi paikalla on Carrie Louisin toisen aviomiehen pojat Steven ja Alexis Restarick, joilla molemmilla on sydäntä lähellä niin teatteri kuin Gina. Tämän perhepiirin lisäksi talossa asustaa aviomies Lewisin 'sihteeri' Edgar Lawson, joka on laitoksessa isäkompleksinsa vuoksi sekä Carrie Louisista huolehtiva rouva Bellever. Neiti Marplekin tuntee talon jännitteet, mutta sitten Carrie Louisin ensimmäisen aviomiehen poika Christian tulee tärkeällä asialla kylään. Christianin vetäytyessä kirjoittamaan kirjettä olohuoneessa tapahtuu suljetussa huoneessa ampumavälikohtaus, jonka jälkeen Christian löydetään murhattuna kirjoituskoneensa edessä. Neiti Marple pelkää, että tämä on vasta ensimmäinen näytös, ja lisää on tulossa.

' "Toivottavasti tämä shokki ei ole saanut teitä tuntemaan oloanne kovin epämukavaksi", hän sanoi. "Murhan tapahtumapaikalle joutuminen on epäilemättä suuri rasitus kenelle tahansa, joka ei ole ennen ollut tekemisissä sellaisten asioiden kanssa."
Vaatimattomuus esti neiti Marplea vastaamasta, että hän oli tähän mennessä joutunut useinkin tekemisiin murhien kanssa. Hän sanoi ainoastaan, ettei elämä St. Mary Meadissa ollut aivan niin suojattua kuin ulkopuoliset luulivat. '
s. 102 - 103

Taas kerran teki mieli lukea muiden kirjojen lomassa madam Christietä, joka ei koskaan petä. Tällä kertaa lukuvuoroon tuli taas herttainen neiti Marple, joka viattomasti onnistuu aina pääsemään kosketuksiin ihmisten kanssa. Kuka nyt voisi vastustaa herttaiselle mummelille jutustelua. Tai noh pitihän Marplen jossain välissä turvautua hiukan apukeinoihin. Lintujen bongaus kiikareilla huoneen ikkunasta on varmasti täysin normaalia perjantai-illan ohjelmaa, jossa aivan kuin vahingossa tulee samalla nähtyä ja kuultua talon asioita. Jokin pienikin asia voi olla tärkeä, sillä alitajuntaisesti jokin aina herätti sen Marplen muistijäljen vanhoihin tuttuihin, joka omalta osaltaan auttoi ymmärtämään näiden henkilöiden syvyyksiä. 

Christielle tyypillisesti Neiti Marplea ei petetä on hyvin dialogipainoitteista. Tämän lisäksi tapahtumat lähtevät käyntii hyvin rauhassa. Itse murhahan tapahtuu vasta jossain teoksen puolivälissä! Itse juuri pidän siitä, että Christien teoksissa motiivi, tekotapa ja henkilöt ovat pääasemassa itse toiminnan sijasta. Varsinkin tässä teoksessa, jossa oli paljon henkilöitä ja monimutkaiset sukulaisuussuhteet erinäisten avioliittojen vuoksi, oli vain hyvä, että teos otti aikansa pohjustaakseen tilannetta ja henkilöitä. Muuten olisin varmasti ollut vielä pahemmin kujalla, että kukas nyt olikaan kuka ja mistä avioliitosta.

Kokonaisuutena Neiti Marplea ei petetä on aika tavanomainen Christie. Sen seurassa viihtyi, mutta se ei osu Cristien tuotannon parhaimmistoon. Tarinassa oli ehkä hiukan liikaa oleellisia henkilöitä, vaikka itse juoni olikin kutkuttava. Itse muistin osan lopun suurista paljastuksista, sillä olen nähnyt teoksen filmatisoinnin vähän aikaa sitten, vaikka poikkeavuuksiakin oli. Eniten kuitenkin innostuin siitä, että tässä viimein valotettin hiukan Marplen nuoruutta! Jotenkin olen aina ajatellut Marplen vain englannin idyllisille niityille, joten oli aikamoinen pommi, että hän on elänyt nuoruudessaan myös Firenzessä. Tällaisten pienten tarinaan liittymättömien yksityiskohtien bongailu tuo vain niin suuren innostuksen. Aivan kuin pääsiäismunia etsisi.

Tähdet: * * *

Muualla luettu: Todella vaiheessa
 
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...