perjantai 14. syyskuuta 2018

Kerro minulle jotain hyvää - Jojo Moyes

Kirjan nimi: Kerro minulle jotain hyvää (Me Before You)
Kirjailija: Jojo Moyes, suomentanut Heli Naski
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2012, suomennos 2015
Sivumäärä: 473
Mistä: Omasta hyllystä

  ' Olin kahdenkymmenenkuuden, enkä ollut oikein varma, kuka olin. Ennen kuin menetin työpaikkani kahvilassa, en ollut koskaan edes ajatellut asiaa. Arvelin, että menisin kai Patrickin kanssa naimisiin, pyöräyttäisin muutaman tenavan ja asuisin muutaman kadun päässä sieltä missä aina ennenkin. Jos ei ota huomioon erikoista vaatemakuani ja sitä, että olen melko lyhyt, en juuri eroa kenestä tahansa, joka kävelee sinua vastaan kadulla. Et luultavasti vilkaisisi minua kahdesti. Tavallinen tyttö, joka elää tavallista elämää. Se sopi minulle oikeastaan mainiosti. '    s. 30

Englantilaisessa pikkukaupungissa tapaamme Louisa Clarken, joka elää elämäänsä turvallisessa pienessä ympyrässä ilman sen kummempia suunnitelmia. Hän viihtyy työssään The Buttered Bun -kahvilassa asiakkaille jutustellen. Sitten kahvila suljetaan yllättäen ja Louisa jää tyhjän päälle. Kun kotitaloudessa asustaa vaaria hoitava äiti, irtisanomisuhan alla oleva isä, opiskelemaan lähtevä pikkusisko ja tämän poika, on Louisan löydettävä äkkiä töitä, jolla elättää perhettään. Täysin ilman koulutusta tai aiempaa kokemusta Louisa saa kaikkien yllätykseksi töitä neliraajahalvaantuneen Willin henkilökohtaisena avustajana ja seuralaisena.

Rikkaan perheen kolmekymppinen vesa Will on etäinen ja äksy. Hän on menettänyt elämässää kaiken. Extreame-urheilu on vaihtunut muiden hyysättävänä olemiseen ilman mahdollisuuksia tehdä mitään ilman apua. Will vihaa elämäänsä - joten miksi jatkaa sitä. Vähän sählä mutta hyväsydäminen Louisa, joka ei varo puheitaan, saa kuitenkin luotua jonkinlaisen yhteyden Willin kanssa. Voisiko hänen onnistua palauttamaan Willin elämänhalu? Aikaa on rajallisesti, joten Lousia ryhtyy toimiin näyttääkseen Willille mitä kaikkea elämällä voisi vielä olla tarjolla. Toisaalta myös Louisalla olisi paljon opittavaa Williltä. Voisiko hän viimein katkaista pikkukaupungin kahleet ja pyrähtää lentoon kokemaan elämäänsä?

' Mutta kaikkein eniten olin kauhuissani. Se, mitä olin nyt saanut selville, ahdisti minua. Kuinka joku voi elää päivästä toiseen tietäen, että vain kulutti aikaa odotellen kuolemaansa? Kuinka tämä mies, jonka ihon olin tuntenut sinä aamuna sormieni alla lämpimänä ja elävänä, saattoi haluta elämänsä lopettamista? Kuinka oli mahdollista, että kuuden kuukauden päästä sama iho lahoaisi kaikkien suostumuksella mullan alla? '
s. 150

Tuntuu kuin minun tulisi kertoa kuinka Kerro minulle jotain hyvää kosketti syvältä ja kuinka kaunis tarina se onkaan. Kuitenkaan en pysty allekirjoittamaan kyseistä väitettä. Ei, tarina ei itsessään ole huono ja kyllä, siinä on kaikki elementit ja käänteet, jotka voisivat tehdä siitä sydäntäpuristavan lukukokemuksen. Jäin kuitenkin kaipaamaan sitä jotain. Muistan kun pari vuotta sitten näin tähän teokseen perustuvan elokuvan ja silloin silmäkulmani kostuivat. Jotenkin näyttelijät onnistuivat puhaltamaan tarinan henkilöihin sielut, jotka pääsivät ihon alle. Tämän jälkeen halusin ehdottomasti myös lukea itse kirjan (pienen tauon jälkeen luonnollisesti), joten pudotus oli melkoinen.

Uskon, että suurin syy lukukokemukseni tokkimiseen oli teoksen henkilöhahmot, joihin kuitenkin olin kiintinyt syvästi elokuvaa katsoessa. Moyesin teoksessa ehkä tuli vielä voimakkaammin esiin tietyt piirteet, jotka tuntuivat luontaantyöntäviltä. Ensinnäkin en voinut sitää Louisaa. Hän oli jotenkin niin kykenemätön tekemään päätöksiä ja elämään elämäänsä. Häneltä puuttui täysin uskallus kuunnella itseään ja tarpeitaan. Sen sijaan hän jäi toimimaan samojen urien mukaan uudestaan ja uudestaan pelosta ja tottumuksesta. Olisi nin tehnyt mieli vain ravistella häntä, että herätys elämä odottaa. Ja mitä taas Louisan ja Patrickin suhteeseen tulee, niin en tajua miksi ihmeessä he roikkuivat yhdessä. Patrickille urheilu oli elämää suurempi asia eikä heillä enää ollut Louisan kanssa mitän yhteistä, edes aikaa.

Nyt kun olen päässyt päästelemään höyryjä, niin todettakoon, että Kerro minulle jotain hyvää ei ole sinäänsä huono teos. Se imaisi mukaansa puutteistaan huolimatta, ja sen lähes viisisataa sivua tulikin luettua kahdessa päivässä. Halusin palata tarinan pariin aina kun mahdollista, mikä kuvastaa hyvin Moyesin kirjoituksen vetovoimaa. Tämä teos toimiikin siis mainiosti välipalakirjana kun tarvitsee jotain vähän rennompaa sujuvaa teosta, jossa on kuitenkin suurempia aiheita takana. Toisaalta se myös hukkuu välittömästi luettujen teosten virtaan ilman sen suurempia muistikuvia. Harvinaista kyllä, mutta kuten Montalbanon kanssa, niin itse pitäytyisin silti ennemmin elokuvaversiossa. Koskettava tarina pääsee oikeuksiinsa siinä huomattavasti paremmin. 

Tähdet: * * +

Muualla luettu:  P.S. Rakastan kirjoja, Kirsin book club, Elämä on ihanaa, Satuilualusta, Kirjakaapin kummitus, Rakkaudesta kirjoihin, Järjellä ja tunteellaKirjasähkökäyräPieni kirjastoLukuneuvojaKirjakirsuTyttö ja liian suuri kasa kirjojaPaljon melua kirjoistaLintusen kirjablogi ja Lillin kirjataivas  
 

tiistai 4. syyskuuta 2018

Paholainen ja neiti Prym - Paulo Coelho

Kirjan nimi: Paholainen ja neiti Prym (O Demônio e a Srta. Prym)
Kirjailija: Paulo Coelho, suomentanut Sanna Pernu
Kustantaja: Bazar
Julkaisuvuosi: 2000, suomennos 2010
Sivumäärä: 200
Mistä:Omasta hyllystä

' Mutta paholaisen, sen hän oli nähnyt, siitä ei ollut epäilystäkään.
Ilmielävänä, matkamieheksi pukeutuneena. '
s. 14

Vanha leski Berta istuu ulko-ovensa edessä. Hän istuu ja odottaa, kuten niin monet vuodet elämästään. Sitten eräänä päivänä hänen odotuksensa viimein päättyy. Muuan muukalainen saapuu Viscosin vuorten keskellä sijaitsevaan pikkukylään, ja tuo mukanaan paholaisen. Tämä mystinen ulkomaalainen tuo mukanaan yksitoista kultaharkkoa, jotka hän hautaa metsään odottamaan maksun aikaa. Tämä entinen asekauppias, joka on menettänyt elämässää kaiken, on päättänyt saada selville ovatko ihmiset syvällä sisimässään todella hyviä vai pahoja.

Kylän nuori tarjoilijatar Chantal Prym sekä muut Viscosin kylän asukkaat joutuvat tämän muukalaisen koekaniineiksi. Kyläläisille luvataan kymmenen kultaharkkoa, jos he suorittavat murhan. Kuka vain käy, eikä kenenkään tarvitse jäädä kiinni. Kunhan ruumis löytyy ja kultaharkot ovat heidän. Neiti Prym saa myös oman koettelemuksensa, sillä muukalainen näyttää hänelle yhden harkon hautauspaikan metsässä. Luisuuku neiti Prym kiusaukseen ja ryöstää tämän harkon paremman elämän toivossa? Pystyvätkö kyläläiset todella suorittamaan kylmäverisen murhan? Syylistyykö ihminen kauheuksiin jos tilanne on otollinen ja houkutin tarpeeksi suuri? Bertan ei auta muuta kuin seurata vierestä, kuinka paholaisen houkutukset rupeavat syömään kyläläisten hyvyyttä. Hyvä ja paha ottavat mittaa toisistaan. Kumpi voima onkaan lopulta vahvempi ihmisissä.

' "Hyvällä ja pahalla on samat kasvot; kaikki riippuu vain siitä missä vaiheessa ne osuvat ihmisen tielle." '
s. 49

Suhteeni Coelhon kirjallisuuteen on ollut hyvin vaihteleva. Alkemisti herätti aluksi kiinnostukseni, sitten Voittaja on yksin ja Brida tuottivat pienoiset pettymykset ja Veronika päättää kuolla kiehtoi jollain tasolla, vaikkei ollutkaan tajunnan räjäyttävä. Paholainen ja neiti Prym menee jonnekin välimaastoon. Tarinan alkuasetelmat ovat mielenkiintoiset, mutta itse tarina ei ole kovin yllätyksellinen. Minun kävi oikeastaan vähän sääliksi tätä muukalais parkaa, jota kohtalo oli kurittanut julmasti. Epätoivo ja suru voivat ajaa miehen epätoivosiin tekoihin saadakseen vastauksia. Mitä taas neiti Prymiin tulee niin hän oli pikkukylän tyttö, joka etsii jatkuvasti reittejä päästä pois kotiseudultaan suureen maailmaan. Ei oikein iskenyt tai koskettanut. Siellä se maailma odotti, eikä sinne uskaltautumiseen pitäisi tarvita miestä valkoisella ratsulla, joka vie hänet mukanaan auringonlaskuun, niin kuin neiti Prym tuntui ajattelevan.

Paholainen ja neiti Prym ei siis ole myöskään mitenkään maailmankuvaa mullistava filosofinen teos. Itse ainakin tunnun saavan Coelhon teksteistä eniten irti unohtamalla hänen halunsa toimia filosofisena elämn oppaana ja keskittymällä itse tarinaan. Nämä tarinat, ja etenkin tässä teoksessa vielä korostuneesti, ovat oikeastaan kuin aikuisten satuja. Ja välillä on ihan fine kaivata sitä lapsuuden sadunomaista tunnelmaa, johon tarpeeseen Paholainen ja neiti Prym vastaa mainiosti. Mitäpä muutakaan sadut pohjimmiltaan ovat kuin kertomuksia oikeasta ja väärästä - ja houkutuksista.

Tähdet: * * *

Muualla luettu: Kattona taivas ja Kirjaviisautta

torstai 30. elokuuta 2018

Siilin eleganssi - Muriel Barbery

Kirjan nimi: Siilin eleganssi (L´Élégance du hérisson)
Kirjailija: Muriel Barbery, suomentanut Anna-Maija Viitanen
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2006, suomennos 2011
Sivumäärä: 370
Mistä: Siskolta lainassa

' Rouva Michel... Miten sen sanoisi? Hän on selvästi älykäs. Ja silti hän yrittää kaikin voimin, oikein tosissaan, esittää ihan tavallista ovenvartijaa ja näyttää idiootilta. [- -] Rouva Michelissa on siilin eleganssia: ulospäin hänestä törröttää oikea piikkien suojamuuri, mutta minusta tuntuu että sen alla hän on samalla tavalla salaa hienostunut kuin siili, näennäisesti penseä ja omissa oloissaan viihtyvä pikku eläin - mutta suunnattoman elegantti. '
s. 160

Pariisissa rue de Grenellan numerossa seitsemän sijaitsee kivitalo, joka pitää sisällään kahdeksan valtavaa luksushuoneistoa sekä ovenvartijarouvan Renée Michelin. Pyylevä ja ei niin vetävän näköinen Renée on tarkkaan hionut ulkoasunsa vastaamaan hienostorouvien käsitystä ovenvartijasta. Jotta universumin pyörät pyörisivät muuttumattomina, on yleinen totuus, että ovenvartijarouvien tulee olla vanhoja, rumia, äreitä, omistaa laiska kissa sekä katsoa televisiota kaiket päivät. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus. Äreän mutta aina kohteliaan kuorensa alla Renée on kaikkea muuta. Vaikka koulut jäivät kesken, ei mikään tuota hänellä samanlaista tyydytystä kuin lukiessa venäläisiä klassikkoteoksia tai sivistämällä itseään perehtymällä erilaisiin filosofisiin suuntauksiin. Ulospäin kukaan ei voisi arvata, että tuo mitätön ovenvartijarouva, jota monet tuskin huomaavatkaan, onkin oikeasti intellektuallimpi ja syvällisemmin ajatteleva kuin monet talon yläluokkaiset asukkaat. 

Rue de Grenellan numerossa seitsemän asuu myös kaksitoistavuotias tyttö Paloma Josse. Paloma on myös, nuoresta iästään huolimatta, suuri pohdiskelija, joka tuntee ulkopuolisuutta älykkyytensä ja ajatusmaailmojensa vuoksi. Hän on koko ikänsä nähnyt varakkaan perheensä ja muiden tuttaviensa elämää, joka on sisällöltään aivan tyhjää. Kaikki jäävät lopulta jumiin omaan pienneen kultakalamaljaansa, josta ei pääse pois. Paloma on päättänyt olla seuraamatta tätä porvarillisen elämän tyhjänpäiväistä sisältöä. Hän aikoo tappaa itsensä kolmetoistavuotis syntymäpäivänään. Kummankin omalaatuisen erakon elämä kokee kuitenkin mullistuksen, kun taloon muuttaa japanilainen herrasmies Kakuro Ozu. Herra Ozulla on nimittäin kyky nähdä siilin piikkien alle.

' - Teidän pitäisi lukea Saksalainen ideologia, minä sanoin sille kuusenvihreään deffelitakkiin sonnustautuneelle ääliölle. [- -] 
Mutta Antoine Palliéres, jonka puistattavista viiksenaluista kissamaisuus on kaukana, katseli minua tietämättä miten suhtautua kummallisiin puheisiini. Nytkin minut pelasti se, etteivät ihmiset pysty murtautumaan ulos ajatustensa ahtaista urista. Ovenvartijarouva ei lue Saksalaista ideologiaa eikä taatusti osaisi siteerata yhdettätoista teesiä Feuerbachista. '
 s. 9 - 10

Huhuh mikä teos! Ristiriitaisen Lukija aamujunassa lukukokemuksen jälkeen, minulle jäi kuitenkin vahva kaipuu lukea lisää ranskalaista kirjallisuutta, ja tämä sitten kolahtikin loistavasti. Siilin eleganssi on niin tarkkasilmäinen, mutta samalla lempeä ja koskettava. Lopussa jopa liikutuin lähes kyyneliin. Suurimmaksi osaksi teos on kuitenkin hykerryttävän terävää tarkkailua ihmisistä ja lämmin kertomus kahdesta lokeroonsa sopimattomasta ihmiskohtalosta. 

Pääasiallisena tarinan kertojana toimii Renée, ja aina paikka paikoin Paloman päiväkirjapohdinnat elämästä saivat sivutilaa. Molemmat näistä tarkkailivat muita ulkopuolisina hiukan ylenkatsoen näiden tyhjänpäiväistä toimintaa. Koska kukaan ei nähnyt Renéetä tai Palomaa. Ei ainakaan heidän todellista olemustaan, joka täytyi tukahduttaa ulkoisten odotusten pakosta. Itsekin tiedän kuinka haastavaa voi olla täyttää muiden odotuksia. Se ahdistaa, ja siinä voi helposti hukkata itsensä ja omat tarpeensa. Onneks Renée pääsi yksin ollessaan päästämään irti tarkoin varjellusta ulkokuorestaan ja toteuttamaan itseään kulttuurin parissa. Palomalla olikin lapsena haastavampaa löytää sitä omaa rauhaa, kun vanhemmat olivat aina hääräämässä perässä. Eihän kukaan voi jaksaa esittää jatkuvasti...

Siilin eleganssissa minuun iski myös erityisesti sen intertekstuaalisuus ja syvälliset pohdinnat. Anna Kareninaan viitattiin usein, ja luku jossa Renée pohtii kauppias Rjabinia herätti kyllä kiinnostuksen josko viimein uskaltautuisin tarttumaan myös näihin venäläisiin klassikoihin. Tämän lisäki muun muassa fenomenologian teilaus ja yleisimmin elämän sisällön pohdinnat iskivät. Ohjaako kaikkea toimintaa oikeasti vain eläimelliset tarpeemme, jota koitetaan piilotella kulttuuriverhon taaksen? Onko tavoitteemme vain säilyttää kynsin hampian asemamme, oli se kuinka vähäpätöinen tahansa? 

Siilin eleganssi tuntui hyvin ranskalaiselta, mutta se vei kyllä jalat alta. Sen terävien hahmojen ja lämpimän elämänkuvauksen alla oli myös syvyyttä. Huomasin usein saavani itseni kiinni pohtimasta juuri lukemieni ajatuksi, vaikka kyseessä onkin romaani. Olin alusta lähtien lumoutunut. Siinä loppupuolelle siirtyessä oli kuitenkin joitakin asioita, jotka koin hiukan epäuskottavaksi. Onneksi kuitenkin loppu palautti uskoni ja avasi tunnepatoni. Ihana, koskettava ja lämminhenkinen teos, jota voi kyllä suositella.

Tähdet: * * * * +

Muualla luettu: Kirjanurkkaus, Rakkaudesta kirjoihin, Maailmankirjat, Mitä luimme kerran, Lukutoukan kulttuuriblogi, Villasukka kirjahyllyssä, Luetut, lukemattomat, Eniten minua kiinnostaa tie, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Kujerruksia, Kirjoihin kadonnut, Lumiomena, Insinöörin kirjahylly, Pihin naisen elämää, Leena Lumi, Lukuisa, Pieni kirjasto, Elämä on kuin kirja ja Morren maailma

maanantai 27. elokuuta 2018

Näkymättömät kaupungit - Italo Calvino

Kirjan nimi: Näkymättömät kaupungit (Le cittá invisibili)
Kirjailija: Italo Calvino, suomentanut Jorma Kapari
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 1972, suomennos 1976
Sivumäärä: 168
Mistä: Isältä lainassa

' Kublai-kaani kuunteli kulmakarvoja kohottamatta Marco Polon matkakertomuksia puristaen huulillaan piipun merenvahavartta parta painuneena ametistikaulanauhaa vasten, isovarpaat hermostuneesti työnnettyinä silkitohveleihin. Ne olivat iltoja jolloin luulotaudin huuru painoi hänen sydäntään.
- Sinun kaupunkejasi ei ole olemassa. Ehkä niitä ei koskaan ollutkaan. Ainakaan niitä ei enää tule olemaan. Miksi huvittelet lohduttavilla saduilla? '
s. 63

Näkymättämät kaupungit on eräänlainen mosaiikkiromaani, joka koostuu 55 eri kaupungista. Nämä lyhyet hetket kaupungeista kuvaa kehyskertomuksen  tutkimusmatkailija Marco Polo Kiinan mahtavalle hallitsijalle Kublai-kaanille, joka haluaa oppia tunteman kaukaisia alueitaan. Jokainen kaupunki on omanlaisensa, mutta kuitenkin niissä on paljon samaa. Kublai-kaani rupeaakin kyseenalaistamaan näiden tarinoiden todenperäisyyden, mutta toisaalta ovatko he itsekään tosia. Marco Pololta eivät tarinat lopu, ja toisin kuin muiden tutkimusmatkailijoiden kertomuksen, Marco Polo ei keskity selittämään näiden armejan kokojen tai hallitsijoiden suhteita. Hän keskittyy visualisoimaan kaupungista sen syvimmän olemuksen. Mikä tekee tästä kaupungista juuri itsensä, ja mitä se kertoo loppupeleissä ihmisluonnosta.

 ' Sofronian kaupungin muodostaa kaksi kaupunginpuolikasta. Toisessa on suuri jyrkkänousuinen vuoristorata, karuselli ketjuissa riippuvine keinuineen, vauhtihirviö, kuolemantynyri jossa moottoripyöräilijät ajavat pää alaspäin, sirkuksen kupoli jonka keskellä riippuu joukko trapetseja. Kaupungin toinen puolikas on kiveä, marmoria ja sementtiä: pankki, tehtaat, palatsit, teurastamo, koulu ja kaikki muu. Kaupungin toinen puolikas on pysyvä, toinen tilapäinen ja kun sen oleskeluaika on päättynyt, se irrotetaan, puretaan ja viedään pois istutettavaksi sitten jonkun toisen puolikaupungin vapaalle alueelle.
Ja näin koittaa joka vuosi päivä jolloin työmiehet irrottavat fasadien marmorikoristeet, laskevat kivimuurit, purkavat ministeriön, muistomerkin, telakat, öljynpuhdistamon, sairaalan ja kuormaavat ne perävaunuihin kulkeakseen alue alueelta jokavuotisen matkareittinsä. Tänne jää maalitaulujen, karusellin, vuoristoradan vaunuun pysähtyneen huudon Sofronia ja se alkaa laskea montako päivää sen täytyy odotta kunnes karavaani palaa ja kokonainen elämä alkaa taas. '
s. 67

Hämmentynyt kuvaisi varmaan parhaiten tunnelmiani Calvinon romaanin jäljiltä. En oikein osaa päättää onko tämä teos todella suuren neron luomus vaiko vain outo. Aivan aluksi sanottakoot, että kyseessä ei siis ole missään määrin historiallinenromaani, jossa kuvailtaisiin Marco Polon matkoja ja hänen törmäämiään kaupunkeja, kuten itse olin jostain kumman syystä luullut. Tarinan kehyskertomus aina noin viiden kaupungin jälkeen toi tietysti lisää pohdintaa teokseen, sillä 168 sivua pelkkiä noin sivun mittaisia eri kaupunkien kuvailuja olisi tuskin toiminut. Kuitenkin nämä kaupungit sisälsivät paljon nykyaikaisia elementtejä, ja siten itse kehyskertomus ja Marco Polo jäivät hyvin irrallisiksi tästä.

Mitä itse kaupunkeihin tulee niin niiden taso vaihteli hyvin paljon. Osa kaupungeista puhutteli minua heti. Sain valtaisan ajatustulvan ja minusta tuntui, että Calvino on kiteyttänyt jotakin hyvin keskeistä tuohon kaupunkiin. Vaikka kaupungit olivat enimmäkseen toinen toistaan mielikuvituksellisempia oli niiden jujuissa paljon ajattelemisen aihetta. Erityisesti mieleeni jäivät kaupunki, joka näyttää laivalta tai kamelilta riippuen saapumissuunnasta, kuolleiden kaupungit sekä loukkuun jääneet lampaat. Toiset kaupungeista eivät puolestaan avautuneet minulle ollenkaan. Tällöin lukeminen kaupungeista kaupungin perään puudutti, sillä en saanut teoksesta juurikaan otetta. 

Näkymättömät kaupungit on siis hyvin omalaatuinen teos. Se on eräänlainen matkakertomus ja selkeästi taiteellinen teos, joka poikkeaa valtavirtakirjallisuudesta. Näkymättömät kaupungit myös vaatii selkeästi tietynlaisen mielentilan lukemiseen. Väsyneenä tai vastaavasti liian virikkeellisessä ympäristössä kaupunkien sisimpään oli haastava kurkistaa. Yhdeltä istumalta en myöskään lähtisi tätä lukemaan, sillä kukin kaupunki ansaitsee oman hetkensä tulla tunnustelluksi, mitä tämä kertoo minulle. Kai sitä pitää vielä testa toinenkin Calvinon teos, että saan selville onko tämä juttuni vai ei. Mielenkiintoinen ja erilainen lukukokemus kaiken kaikkiaan.

Tähdet: * * * +

Muualla luettu: Kaisa Reetta T.Kirjojen lumoLuen, mutta en kirjoitaSisyfoksen kivi ja Lumiomena
 

sunnuntai 19. elokuuta 2018

Murha maalaiskylässä - Agatha Christie

Kirjan nimi: Murha maalaiskylässä (The Murder at the Vicarage)
Kirjailija: Agatha Christie, suomentanut Eila Pennanen
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 1930, suomennos 2014
Sivumäärä: 293
Mistä: Omasta hyllystä

St. Mary Mead on aivan tavallinen  pieni englantilainen maalaiskylä, jossa kaikki tietävät toistensa tekemiset pilkulleen. Kylän kirkkoherra herra Clement elää nuoren vaimonsa Griseldan kanssa tavallista arkea, mitä nyt kovapäinen eversti Protheroe ahdistelee julkeilla syytöksillään, että kolehdin varoista olisi kavallettu. Sitten eversti Protheroe löydetään pappilan työhuoneesta ammuttuna. Koko kylä surisee kuin ampiaspesässä. Murha, heidän pikkukylässään! Herra Clemente ryhtyy poliisin avuksi selvitämään tapausta. Sitten tulee tunnustus, ja toinen. Kuka oikeasti onkaan murhannut tuon vanhan ukon, josta monellakaan ei ole mitään hyvää sanottavaa. Onneksi pappilan vieressä asuu muuan vanha mutta teräväpäinen neiti Marple, jonka tarkkaavainen katse ja hyvä ihmistuntemus tulevat vielä tarpeeseen murhajan kiinnisaamiseksi.   

Christie taluttaa näyttämölle taas monipuolisen katraan henkilöitä. On kylän hienostoperhe Protheroet, jossa everstin ja uuden vaimon Annnen avioliitto ei ole kovin onnellinen, eikä haahuileva ja vähän hupsu tytär Lettice tunnu myöskään tyytyväiseltä. Sitten on pappilan väki eli herra Clement sekä tämän paljon nuorempi ja epäkäytännöllinen vaimo Griselda, kirkkoherran nuori veljenpoika Dennis, joka viettää paljon aikaa Letticen seurassa sekä taloudenhoitaja Mary, joka on aivan toivoton. Kylässä on myös kuuluisa arkeologi Stone sekä tämän nuori ja nätti sihteeri neiti Cram, kirkkoherran apuri Hawes sekä tietysti aimo joukko juoruilevia ruovia. Oman lusikkansa soppaan laittaa myös komea nuori taidemaalari Lawrence Redding sekä salaperäinen rouva Lestrange, josta kukaan ei tiedä mitään. Kutkuttava joukkio siis, joka ei jättänyt kylmäksi.

' Neiti Marple on valkotukkainen vanha neiti jolla on lempeä, vetoava käytös '
s. 17

Murha maalaiskylässä on Marplen ensiesiintyminen Christien kirjoissa. Toisin kuin olin odottanut, niin hän on  tässä teoksessa vielä aikalailla sivuhenkilö, joka kuitenkin otti omalla tarkkaavaisella mutta varovaisella tavallaan osaa murhatutkimukseen. Teoksen kertojana toimii siis kirkkoherra Clement, joka oli myös varsin sympaattinen hahmo. Jäin ehkä kuitenkin vähän kaipaamaan Marplelle suurempaa roolia, koska hänen huomionsa ja herttainen käytöksensä on vain niin vetoavaa ja mainiota vastapainoa murhatutkimukselle. Ehkä tämä oli Christieltä vasta kokeilu jolla nähdään yleisön reaktio tällaiseen vanhaan rouvaan aiempiin Poiroteihin verrattuna. Itse olen aina ollut enemmän Poirot kuin Marple fani, mutta näin ajan saatossa olen ruvennut tykästymään Marpleen yhä enemmän.

Mitä taas itse teokseen tulee, niin se oli hyvin Christiemäinen. Siinä on tapahtunut murha, johon monille löytyisi motiivi, mutta toteutustavan vuoksi on hyvin vaikea saada ketään todistettua syylliseksi. Juoni oli jälleen kerran mielenkiintoinen ja ainakin minulle yllätyksiä täynnä, sillä onnistuin aina epäilemään milloin ketäkin, kun tuli lisää vihjeitä, mutta eihän ne nappiin menneet. Tämän vuoksi nautinkin niin paljon Christieistä, koska sinäänsä kaikki on esillä, mutta pienten yksityiskohtien linkittyminen lopulliseksi ratkaisuksi on aina yhtä yllätyksellistä. Omien johtopäätösten ja teorioiden kehittely on vain niin hauska osa näitä lukukokemuksia. Dekkari minun makuuni. 

' - Neiti Marple saattaa erehtyä.
- Hän ei erehdy koskaan. Tuollainen vanha kissa on aina oikeassa. '
s. 24 

Tähdet: * * * *

Muualla luettu: Puutaheinää ja Oksan hyllyltä
 
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...