lauantai 13. heinäkuuta 2019

Lordin kuolema - Agatha Christie

Kirjan nimi: Lordin kuolema (Lord Edgware Dies)
Kirjoittaja: Agatha Christie, suomentanut Eila Pennanen
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi:  1933, suomennos 1995
Sivumäärä: 314
Mistä: Omasta hyllystä

 ' - Tehän tahdotte auttaa minua, niinhän monsieur Poirot? - Hän nousi, otti valkoisen liinansa ja seisoi katsellen vetoavasti Poirot'n kasvoihin. Kuulin käytävästä ääniä. Ovi oli raollaan. - Jos te ette tee sitä... hän jatkoi.
- Jos en tee sitä, madame?
Nainen nauroi.
- Silloin minun on otettava auto ja mentävä itse kolauttamaan hänet hengiltä. '     s. 22

Viihdyttävän teatterinäytöksen jälkeen Poirot ja Hastings ovat siirtyneet Savoyhin nauttimaan illallista. Samaisin valinnan ovat myös tehneet kuuluisa filmitähti Jane Wilkinson seuralaisten kanssa sekä itse teatteriesityksen vaatimaton päätähti Charlotta Adams. Poirot ei saa kuitenkaan nauttia illallistaan rauhassa, sillä Jane tarvitsee hänen huomiotaan. Hän tarvitsee apua päästäkseen eroon erikoislaatuisesta miehestään lordi Edgwaresta. Poirot saakin huomata, että  kun Jane on päättänyt jotain, hän on myös tottunut saamaan tahtonsa läpi, vaikka Poirotin alaa eivät olekaan avioerot. 

Niin Poirot ja Hastings lähtevät tapaamaan lordi Edgwaresta, joka heidän yllätyksekseen vakuuttaa suostuvansa avioeroon - hampaitaan kiristellen. Asian pitäisi olla tällä selvä, mutta pian tapahtuu jotain yllätyksellistä. Lordi Edgware löydetään kotoaan murhattuna. Kaikki katseet kohdistuvat heti tämän hemmoteltuun filmitähtivaimoon, jonka on juuri sopivasti kuultu aiemmin uhkaavan miehensä henkeä. Poirot ei kuitenkaan niele tätä selitystä. Miksi Jane olisi päätynyt murhaamaan miehensä, joka juuri suostui avioeroon? On taas aika laittaa harmaat aivosolut liikkeelle. Murhaajan takaa-ajo voi alkaa.

 ' - Olen huomannut, että kun työskentelemme yhdessä selvittäen jotakin tapausta, sinä yllytät minua aina käytännölliseen toimintaan, Hastings. Sinä tahdot, että minä mittaisin jalanjälkiä, erittelisin tupakantuhkaa, asettuisin vatsalleni tutkimaan yksityiskohtia. Et koskaan oivalla, että lähemmäksi ratkaisua voi päästä istumalla mukavasti nojatuolissa silmät kiinni, olipa ongelma mikä tahansa. Silloin näkee sielun silmin. '
s. 13 - 14

Luottodekkaristini dame Christie ei taaskaan pettänyt. Näyttämölle astutetaan jälleen kerran herkullinen kattaus ihanan karikatyyrisiä henkilöhahmoja, joilla kaikilla on omat haudatut salaisuutensa ja motiivinsa. Jotenkin en millään kyllästy näihin Christien teoksiin, joista suorastaan henkii nostalgia ja jotka samalla tarjoavat viihdyttäviä aivopähkinöitä. Ehkä olen jo lukenut sen verran paljon Christien teoksia että olen harjaantunut kuulustelemaan pieniä vihjeitä, sillä arvasin kyllä murhaajan jo ennen loppuhuipennusta. Tämä ei kuitenkaan onneksi menoa haitannut, sillä Lordin kuolema pyörittää vakuuttavasti lukijaansa, eikä tämän karusellin kyydistä haluaisi nousta millään pois. 

En kauheasti lue muuten dekkareita, mutta pidän äärimmäisen paljon Christien otteesta. Siitä ehkä kertookin jo se, että tänne bloginkin puolelle olen jo arvostellut 16 hänen teostaan. Aikamoinen määrä on siis Christien murhamysteerejä tullut luettua huomioiden että tuo luku ei edes sisällä kaikkia lukemiani Christieitä. Silti on aina yhtä viihdyttävää löytää uusia tuttavuuksia hänen tuotannostaan, varsinkin vanhan kunnon Poirotin seurassa. Onhan hän tunnettu juuri 'vaatimattomuudestaan' ja ennen kaikkea komeista viiksistään.

' Minä nauroin.
- Sinä - vaatimaton!
- Niin on asia, jos ei oteta lukuun sitä että olen hiukan ylpeä viiksistäni, minkä tunnustankin. Missään Lontoossa en ole nähnyt omieni veroisia viiksiä. '
s. 12 

Tähdet:  * * * *


lauantai 6. heinäkuuta 2019

Magian väri - Terry Pratchett

Kirjan nimi: Magian väri (The Colour of Magic)
Sarja: Kiekkomaailma #1
Kirjoittaja: Terry Pratchett, suomentanut Marja Sinkkonen
Kustantaja: Karisto
Julkaisuvuosi:  1983, suomennos 2000
Sivumäärä: 253
Mistä: Kirjastosta

' Kakskukka oli turisti, ensimmäinen, jonka Kiekkomaailma oli koskaan nähnyt. Sana turisti, Rincewind oli päättänyt, oli synonyymi sanalle idiootti. '
s. 87

Rincewind on epäonnistunut elämässään. Mitä nyt olisi velho, joka lensi ulos velhoilun korkeakoulusta takataskussan vain yksi ainokainen loitsu. Koska ammatinharjoittaminen ei oikein luonnistu, istuu Rincewind Ankh-Morporkin kaupungin pahamaineisessa juottolassa kolpakkonsa ääressä. Tämä ilta kuitenkin eroaa muista, sillä samaiseen kapakkaan sattuu astumaan jalallaan muukalainen Kakskukka matka-arkkunsa kanssa. Matkatavara ei nyt vain satu olemaan aivan tavallinen, sillä sen pohjasta törröttää lukuisat jalkaparit ja sillä on hyvin vahva oma tahto. Sen sisältämät rikkaudet kuitenkin ajavat koko korttelin sekasortoon, ja pian epätoivoinen Rincewind huomaa olevansa sidottu tämän itepäisen matkatavaran ja sen innokkaan omistajan kohtaloihin, kun he jättävät taakseen palavan kaupungin. Tämä on seurue, jonka jäsenet vaikuttavat olevan harvinaislaatuisen tumpeloita ja tapaturmaherkkiä.

Mutta tämä on vasta alku erikoisen retkiseurueemme tuleville sattumuksille. Jumalten pelien seurauksena he tulevat joutumaan toinen toistaan kiperämpiin tilanteisiin, joihin liittyvät muun muassa lohikäärmeitä, Sielujen Syöjän temppeli sekä maailman laita. Ja kaiken tämän alla valtaisa kilpikonna Suuri Kaksonen ryömii, autuaan tietämättömänä yllään tapahtuvista kommelluksista, maailmankaikkeudessa kohti tuntematonta Määränpäätään kannatellen kilvellään neljää jättiläismäistä elefanttia, jotka kannattelevat maailmankamaraa, joka nyt sattuu olemaan kiekko.

' "Loitsuko?" Kärppä kysyi kyyrystä.
"E-eei. Mutta jonkinlainen magia. Jokin muu kuin tavallinen taikuus. Tarkoitan siis, että sen magia pystyy muuttamaan kultaa kupariksi, vaikka aine samalla pysyykin koko ajan kultana. Se tekee ihmisistä rikkaita sillä, että tuhoaa heidän koko omaisuutensa ja antaa heikoille voimaa kulkea ilman pelkoa varkaiden keskellä. Se pääsee vahvimmankin oven läpi hakemaan kaikkien suojatuimmat aarteet. Minä olen juuri nyt sen vallassa - niin että joudun seuraamaan tätä mielipuolta umpimähkään, minne ikinä hän sitten menee, ja varjelemaan häntä kaikilta vaaroilta. Se on vahvempi kuin sinä, Bravd. Ja minusta tuntuu, että se on jopa sinua ovelampi, Kärppä."
"Millä nimellä sitä sitten kutsutaan, jotain niin mahtavaa taikuutta?"
Rincewind kohautti olkapäitään. "Meidän kielellämme sen nimi on kansa-talosta-ulos. Onko viiniä yhtään?" '
s. 18 

Heti ensisivuista lähtien ajattelin, että tämä on jo sen verran absurdia, että sen on pakko olla nerokasta. Maailma on kilpikonnan selässä! Mukana on myös itsekseen kävelevää tietoista Matkatavaraa sekä sympaattista Kuolemaa, joka yrittää vain saada työnsä tehtyä. Olipa joukossa jopa viittauksia Kakskukan maailmastaan tuomiin uusiin termeihin kuten vakuutuksiin, jotka tuntemattomina sanoina taipuivat hiukan hassuihin muotoiin paikallisten suussa. Niin monta kertaa Pratchett iskee niin osuvasti absurdilla tarinallaan, että vierestä ei voinut kuin naurahtaa ja nyökytellä. Tämä oli fantasiaa, joka noudattaa sen tyylipiirteitä, mutta samalla esimerkiksi irvailee sankareille, jotka ovatkin oikeasti aika barbaarisia luolamiehiä tai velhoille joiden kertakäytettävien perusloitsujen opettelukin vie jo viikkoja.

Tietenkään kaikki ei ollut aivan timanttista vielä. Kuten on kommentoitu, niin näissä aivan ensimäisissä kirjoissa Pratchett ei ollut vielä löytänyt täysin kirjallista ääntään, jonka vuoksi sarjan edetessä myös teosten tyyli tulee muuttumaan. Tästä ensimmäisestä osasta aloittaneena en luonnollisestikaan tiedä mihin suuntaan sarja lähtee, mutta toivottavasti jatkossa tarina pysyisi hiukan paremmin koossa. Tässä teoksessa nimittäin kuvailtiin perätysten vain Rincewindille ja Kakskukalle sattuneita eri seikkailuja, mutta yleinen punainen lanka jäi uupumaan. 

Pidän kuitenkin sitä mitä Pratchett tarjoaa äärimmäisen nerokkaana: fantasiaa joka irvailee huumorin ja sarkasmin keinoin eri asioille. Vaikka Magian väri ei ollutkaan täysi napakymppi poukkoilevan ja hiukan sekavan kirjoitustyylinsä vuoksi, näen tässä sarjassa paljon potentiaalia. Rincewindin tarina jatkuukin jo seuraavassa osassa Valon tanssi, enkä malta odottaa, että saan taas aimo annoksen terävää satiiria fantasiatarinaan verhottuna. Toivottavasti kohtaamme myös tuon ihastuttavan Matkatavaran, joka lumosi minut täysin. Monin paikoin minulle tuli myös mieleen yksi lemppareistani eli Linnunradan käsikirja liftareille, jossa Adamsin tarkkasilmäisessä otteessa on paljon samaa.  Kyllä sen jo kuitenkin tästä näki, että Pratchettilla on kynäily hallussa.

' "Tiedän. Sehän tässä onkin pulmana." Rincewind huokaisi toistamiseen. Helppohan sitä oli selittää puhtaasta logiikasta ja siitä miten logiikka ja numeroiden harmonia hallitsivat universumia, mutta sille tosiasialle ei kerta kaikkiaan mahtanut mitään, että mailma nyt oli kiekko, joka ilmiselvästi kulki avaruuden halki jättiläismäisen kilpikonnan selässä, ja että jumalilla oli tapana käydä heittelemässä kiviä ateistien ikkunoista sisään. '
s. 89 

Tähdet: * * * +


  

lauantai 8. kesäkuuta 2019

The Last Warner Woman - Kei Miller

Kirjan nimi: The Last Warner Woman
Kirjoittaja: Kei Miller
Kustantaja: Phoenix
Julkaisuvuosi:  2011/2010
Sivumäärä: 244
Mistä: Omasta hyllystä

' I don't know who you is. I don't know where in the world you even is right now, but I believe you is there, sitting down, comfortable as you please, and that you is hearing me. I need to talk what I talking soft. I must not wake up the samfie man who I discover is writing down all manner of lies for you. He is writing down my story as if that story was a snake - the snake from the garden - twisting, coiling, bending this way and that. But hear me now, if his words is a snake, then mine is a mongoose chasing after him, a terror of teeth that him will be scared of. I going to set the record right. I going to unbend the truth. So listen close. '
s. 18

Nuori jamaikalaistyttö Pearline Portiousin elämä on tullut käännekohtaansa. Hänen tulisi saada myytyä markkinoilla värikäs kutomuksensa todistaakseen äidilleen, että hänen rakas harrastuksensa on jotakin muutakin kuin pelkkää rahan tuhlausta. Kirkkaan lila liina ei kuitenkaan ota myydäkseen. Epätoivoinen Pearline tekee päätöksen ja laskeutuu alas vuorilta kohti lepraisten siirtokuntaan. Ehkä joku siellä kaipaisi hiukan väriä elämäänsä. Pearline löytääkin oman paikkansa täältä siirtokunnasta leprapotilaiden tykö ja pian hänelle syntyykin lapsi - Adamine. Adamine joutuu kuitenkin aloittamaan elämäntiensä orpona lepraisten keskellä. Kasvettuaan nuoreksi naiseksi tämä erilainen tyttö löytääkin todellisen kutsumuksensa uskonnollisesta lahkosta Revivalista. Hänellä on nimittäin kyky varoittaa tulevista epäonnista. Hän on Warner Woman.

Myöhemmin iäkäs Adamine on Englannissa, jossa hänen erityislaatuista kykyään ei ole arvostetu. Mielisairaalassa vietettyjen vuosien arvet painavat. Hän tietää, että varoitusten sijaan tulee hiljentyä - olla kiinnittämättä huomiota itseensä. Toisaalta hän on myös päätynyt kertomaan tarinaansa Mr Kirjailijalle. Mr Kirjailija ei kuitenkaan kunnioita totuutta vaan yhdistelee asioita ja sotkee järjestyksiä. Joitakin asioita hän vain keksii päästään. Oliko sittenkään purppuraista liinaa? Entä lepra siirtokunta? Toisaalta voiko särkyneen Adaminenkaan muistikuviin täysin luottaa?

' Plenty knowledge is all bout you, but ongly some knowledge you will accept. So I learn to keep things in my breast. Telling it and shouting it not going to make no goddam difference to anything or anybody. I understand how this life go. Whatever white man believe in with all his heart - that thing name religion; whatever black woman believe in, that name superstition. What white man go to on Sunday, that thing name church; but what black woman go to name cult. What white man worship is The Living God himself; but what black woman worship name Satan or Beelzebub. Whatever it is that white man accept in his heart is a thing that make all the sense in the world; but what black woman accept in her heart is stupidness and don't worth a farthing. Sake of what black woman know in her heart, sake of her knowledge, she will get thrown into the madhouse and she will feel the pain of electric shock. So sometimes is best she keep silent. [- - ] Sometimes silence can save you from being locked up. Sometimes silence is all that we have left. '
s. 94 - 95

Kun seitsemän vuotta sitten olin Oxfordissa kielikurssilla, osui The Last Warner Woman silmääni alesta. Sen takakansi vaikutti kiehtovan erilaiselta, mutta jätti kuitenkin niin paljon arvailujen varaan, että kokonaisuva siitä mitä teos piti sisällään jäi vielä osittain hämärän peittoon. Muuttojen yhteydessä olen usein päätynyt karsimaan hyllyjeni kirjasaldoa, mutta jokin Millerin teoksessa on aina kutsunut minua niin että se on jäänyt hyllyihin pyörimään, vaikka lukulistalle asti se ei olekaan ylttänyt. Nyt viimein koitti kuitenkin se päivä, että uskallauduin ottamaan tuon kauan odotetun hypyn kohti tuntematonta. 

Mitä sitten sain käteeni? Vaikka en tiennyt mitä odottaa, niin The Last Warner Woman yllätti minut silti täysin. Kerronnassa vuorottelevat Mr Kirjailijan ja Adaminen puheenvuorot. Periaatteessa siinä yhdistyvät kaksi tarinan pirtaa, jotka kiertyvät limittäin ja lomittain, mutta täysin yhteen ne eivät sulaudu. Miller ei siis näytä vain saman tarinan kahta eri puolta, vaan saa lukijan pohtimaan lukemansa totuusarvoa. Kuinka paljon kirjailijat soveltavatkaan faktoja tehdäkseen kerronnallisemman tarinan? Kuinka luotettava kertojia ovat kirjailijalle palasia kertovat kolmannet lähteet? Entä voiko ihmisen omaankaan muistiin luottaa vai paikkaileeko ja korjaako mieli jatkuvasti muistikuviamme?

The Last Warner Woman herätti minussa siis paljon ajatuksia. Itseasissa Adaminen varoitukset ja rooli Warner Womanina jäi lopulta aika pieneen rooliin. Millerin teoksen hienous piilikin sen kerronnassa. Siinä kuinka hän pikku hiljaa raotti Adaminen elämäntarinan verhoa. Kuinka uskomukset ja hyväksytyt standardit eroavatkaan eri kulttuureissa, ja kuinka Adamine joutui näiden ristipaineeseen.

Millerin teksti itsessään kuitenkin hämmensi ja pahasti. Teosta ei ole kirjoitettu hyvällä englannilla, vaan se ilmeisesti tavoittelee Jamaikan puhekielisyyden henkeä kirjoitusasussaan. Samaan aikaan Millerin kieli ja kerronta on kuitenkin niin herkkää ja runollista, että kontrasti näiden välillä oli valtaisa. Onneksi tuohon englannin tökkimiseenkin pikkuhiljaa siedättyi, sillä muuten Millerin teos kyllä vaikutti. Raikkaan erilainen teos.

' But when they see me, not a word. They quiet down and listen to whatever it is I had to say. [- -] I warn that city like how Jonah did warn Nineveh, and like how the angels did warn Gomorrah. '
s. 20

Tähdet: * * * *


perjantai 31. toukokuuta 2019

Señor Peregrino - Cecilia Samartin

Kirjan nimi: Señor Peregrino (Tarnished Beauty)
Sarja: Peregrino #1
Kirjoittaja: Cecilia Samartin, suomentanut Tiina Sjelvgren
Kustantaja: Bazar
Julkaisuvuosi:  2008, suomennos 2010
Sivumäärä: 380
Mistä: Omasta hyllystä

 ' Lapsen pikkuruisia hartioita ja selkää peitti syntymämerkki, joka oli suuri ja punainen kuin avonaisena ammottava haava. Se jatkui selästä takapuolen yli aina polvitaipeisiin saakka. Vapisevin käsin kätilö ryhtyi hankaamaan merkkiä pois toivoen, että se olisi vain synnytyksestä iholle jäänyt harmiton tahra. Mutta merkki ei kadonnut mihinkään - yhtä vähän kuin katosivat kirkkaat silmät ja pikkuinen suu, joka mutristui ruoan toivossa. Kätilö asetti lapsen nopeasti takaisin pöydälle ja ilmoitti: "Olen nähnyt monen muotoisia ja värisiä syntymämerkkejä, mutta en ole nähnyt mitään tällaista. Ihan kuin... lapsi istuisi itsensä pirun kämmenellä." '
s. 11

Kuvankaunis Lorena on meksikolaisessa kotikylässään tunnettu siveydestään. Näin ollen kun hänen vatsansa rupeaa kasvamaan, tiedetään ettei tämä pian hyvän avioliiton solmiva tyttö ole vapaaehtoisesti joutunut  tilanteeseensa. Kohtalolle ei kuitekaan riitä Lorenan siveyden vienti ja sulhasen karkotus. Hän saa vielä taakakseen tyttären, jota itse paholainen on koskettanut. Näin kätilö ja pian muu kylä rupeaa uskomaan, kun tarina Jamiletin selän raadollisesta merkistä rupeaa leviämään. Jamilet elää kuitenkin lapsuutensa autuaan tietämättömänä selkäpuolensä kauhuista, kunnes realiteetit viimein iskevät vasten kasvoja. Hän on erilainen. Hän on paholaisen koskettama.

Varttuessaan nuoreksi aikuiseksi, Jamiletilla on vain yksi tavoite: ylittää raja maahan jossa kaikki unelmat toteutuvat. Tuossa maassa, jossa talotkin kurkottavat kohti korkeuksia, ehkä hänenkin merkkinsä voitaisiin poistaa. Onneksi L.A:ssa asuu myös Jamiletin täti, joka auttaa asunnon ja väärennettyjen henkilökorttien kanssa. Kuin ihmeen kaupalla lukutaidoton Jamilet pääsee Yhdysvalloissa töihin mielisairaalaan, jossa hän saa hoidettavakseen änkyrän vanhan miehen, jonka kanssa kukaan ei tule toimeen. Haukkuihin ja halveksintaan tottuneen Jamiletin kuori on kuitenkin kovempaa tekoa kuin monella muulla. Pikkuhiljaa myös tämä potilas, Señor Peregrino, rupeaa avautumaan Jamiletin läsnäollessa. Hän alkaa kertomaan tarinaansa pyhinvaellusmatkastaan Santiago de Compostelaan. Tarinaa kävelemisestä, uskosta ja ennen kaikkea Rosasta.

' Tuon valon läpi näin hänet. Sinä aamuna hän käveli edelläni, ja hänen hameenhelmansa heilahteli ja keinui nilkkojen ympärillä kuin aaltoileva meri. Yritin vakuuttaa itselleni, etten ollut hänestä enää lumoutunut. Että tyttö ei vetänyt vertoja pelloilla villeinä kasvaville herkille kukille ja että hänen hiuksistaan puuttui kiilto verrattuna korpin siipeen, joka välähtää auringonsäteen osuessa siihen. Kävelinne reipasta vauhtia. Tomas osoitti meille matkan varrella vastaan tulevaa luonnon kauneutta: horisontin yli jatkuvaa kullasta ja vihreästä punottua tilkkutäkkiä, Riojan laakson suojassa lepääviä keskiaikaisia kirkkoja ja kivikyliä, jotka näyttivät siltä kuin aika niissä olisi seisahtunut. Mutta kun käänsin katseeni takaisin tyttöön, sieluni oli ravittu. '
s. 190 

Señor Peregrino on monisäikeinen tarina. Aluksi se on kertomus hylkiöstä. Kuinka syntymämerkki tuomitsi nuoren tytön kohtalon kaikken silmissä. Luin palakurkussa Jamiletin ensimmäisestä koulupäivästä. Kuinka lapsen into tukahdutettiin ennen kuin hänelle ehdittiin antaa edes mahdollisuutta puhjeta kukkaan. Tuo yksi päivä tuli tuomitsemaan hänet tietämättömyyteen, eväten oikeuden edes luku- ja kirjoitustaitoon. Kaiken sen Jamiletin kokeman hyljeksinnän seurauksena ei ole ihmekään, että syntymämerkistä kehkeytyi hänelle pakkomielle. Edes laiton rajanylitys Yhdysvaltoihin ei voi estää häntä, jos on edes pieni mahdollisuus vapautua sen seuraksena tuosta kammottavasta merkistä.

Vaikka tarina alkaa Jamiletista, ryövää Señor Peregrino sivutilan myöhemmin romaanissa. Hänen tarinansa on puolestaan kertomus Rosasta, joka nöyrällä valovoimaisuudellaan onnistui lumoamaan lähes jokaisen vastaantulevan miehen. Suuren rakakustarinan sijasta koin matkakumppanusten tunteet Rosaa kohtaan kuitenkin enemmänkin häiritsevänä pakkomielteenä. Toisaalta nämä kertomukset Señor Peregrinon pyhinvaellusmatkasta myös samalla herättivät eloon tuon reitin. Minkälainen yhteinen kokemus tuollainen viikkoja kestävä vaellus läpi Espanjan hengästyttävien maastojen ja perinteisten kylien olisikaan! 

Kokonaisuutena Señor Peregrino on hyvin helppolukuinen teos, jossa ei liiaksi syvennytä kipukohtiin. Tästä huolimatta onnistuu se paikoin myös koskettamaan. Hyvässä viihderomaanissa voikin mielestäni olla vakavampia taustasävyjä, sillä se luo vähän syvyyttää itse tarinaan. Pidin aikoinaan Samartin toisesta teoksesta Nora & Alicia, ja tuolloin monet kehuivat Señor Peregrinon olevan vielä parempi. Itse en ehkä lähtisi tätä kuitenkaan allekirjoittamaan, sillä se minkä koin Nora & Aliciassa sadunomaisena kauneutena, ei päässyt puhkeamaan kukkaan Señor Peregrinossa. Jotkin  epäuskottavuudet jäivätkin hiertämään, sillä näissä kohtauksissa olisi ollut potentiaali niin paljon enempään, ja tuntui että Samartin oli valinnut vain helpon ratkaisun. Ihan kelpo viihdelukemista kuitenkin näin lämpeneviin päiviin.

Tähdet: * * * +

 

torstai 23. toukokuuta 2019

Pilatus - Asko Sahlberg

Kirjan nimi: Pilatus
Kirjoittaja: Asko Sahlberg
Kustantaja: Like
Julkaisuvuosi:  2016
Sivumäärä: 440
Mistä: Kirjastosta

' Jos olen jotakin oppinut, niin tämän: pimeyttä täytyy katsoa suoraan silmiin. Meidän vaellustamme siunaavat usein valoisat hetket, mutta lopullinen kohtalomme on silti väistämätön pimeys, jolta meitä eivät pelasta edes Rooman jumalat. Siksi minä, Judaen viralta pantu prefekti Pontius Pilatus, yön orja ylitse muitten, istun kirjoittamassa tätä. Tahdon varoittaa jälkeeni tulevia lapsellisesta uskosta elämän autuuteen ja omahyväisestä vimmasta kivetä polkunsa maineteoilla, sillä autuus on katoavaista ja mainetekojen muiston pyyhkäisee pois leppymätön tuuli. Ihminen iloitkoon, kun on sen aika, pimeyden voimien edessä hänen on nöyrtyminen.
s. 7

Juudean prefektinä toimiva Pontius Pilatus tietää tehneensä viimeisen virheensä. Kohtalonpyörä kääntyy alati muuttuvassa Rooman valtapelissä, eikä tilanne ole Pilatukselle suotuisia. Kaiken menettäneenä hän rupeaa käymään läpi elämäänsä, joka johdatti alun matalikon läpi kohti korkeuksia vain jotta Juudean tyytymätön kansa voisi vetää hänet takaisin sinne minne hän kuuluu - maanrajaan. 

Yhdeksäntoista vuodenkiertoa nähnyt nuori alhaisaateliin kuuluva Pilatus haaveilee ansiokkaasta sotilasurasta, joten kun tilaisuus liittyä Germaniaan valloitusretkille suuntaavan Publius Quinctilus Varuksen legioonaan tulee vastaan, päättää nuori Pilatus tarttua tilaisuuteen. Verisen ja raa'an tappion jälkeen Pilatus ja kunnianhimoinen tribuuni Seianus pakenevat yhdessä henkensä edestä, mikä yhdistää näiden kahden nuorukaisen kohtalot. Roomaan saavuttuaan Seianus onnistuu hankkimaan yhteyksiensä avulla heille pestit valtakunnan kuulustelijoina. Roomassa, jossa juonittelijat eivät lepää ja kaikki haluavat oman palansa vallasta, tämä tehtävä salaisuuksien puristajana on kultaakin arvokkaampi ponnahduslauta kohti huippua.

Myöhemmin Pilatukselle tulee eteen tilaisuus seilata Juudean. Arvovaltaisen prefektin tehtävät osoittautuvat kuitenkin hyvin erillaiseksi kuin hän osasi odottaa. palvovan kansan sijasta hän saa vastaansa juutalaisten kansan, joka kieltäytyy palvomasta Rooman jumalia ja jonka keskuudesta sikiää jatkuvasti uusia profeettoja. Yksi näistä profeetoista on vaatimaton puuseppä Jeshua, jonka kohtalon verkkoon Pilatus tulee sotkeutuneeksi tiukemmin kuin haluaisi.

' Näitkö viime yönä painajaisia? Heittelehditkö hiestyneenä vuoteellasi? Nousivatko kuolleet haudoistaan kertomaan sinulle, että olet joutuva tahtomattasi tuomiolle, barbaarien arvosteltavaksi, ja että tuossa tuomioistuimessa ei langeteta kuin kuolemantuomioita? Tahdoitko herättää vaimosi ja ehdottaa, että luopuisit viime hetkellä kaikesta, kantaisit mielummin häpeän kuin epävarmuuden, vetäytyisit tarvittaessa varjoihin? Et tehnyt sitä, sillä olet ylpeytesi vanki. Omahyväisyytesi lähetti sinut matkaan, itsekkyytesi on saatteleva sinut perille. Et tahdo myöntää sitä itsellesi, mutta janoat hallita, kuulla suosionosoitukset, nähdä rahvaan heittäytymässä jalkoihisi. Purjehdit kohti maata, jossa jumalista ei tehdä kuvia, mutta sinä veistelet pimeässä itsesi näköistä patsasta. '
s. 210

Rooma on kova paikka niille, jotka eivät taida pelin sääntöjä. On toisia jotka uiskentelevat sen aallokossa taitavasti, ja sitten on sen kiemuroihin tottumattomampia joiden tulee nopeasti oppia ketkä pitää lähellään ja keihin voi luottaa. Hait vaanivat kuitenkin koko ajan ympärillä valmiina iskemään pienimmästäkin heikkouden osoituksesta. Tähän sokkeloiseen maailmaan Seianus johdatti Pilatuksen, joka omasi kyllä jonkin verran kunnianhimoa, mutta jolta puuttui silmitön vallanhimo, josta saisi kyltymättömästi polttoainetta valtapeliin. Pilatuksen avulla kuitenkin Rooman keisarien ja ylhäisön elämä tuli hyvin lähelle. Sahlberg on selkeästi tehnyt taustatyönsä eri henkilöiden kohtaloista, elämänvaiheista ja heitä koskevista juoruista.

Mielestäni Sahlberg onnistui pitämään kaikki langat taitavasti käsissää, eikä lukuisista henkilöistä huolimatta tarina vaipunut sekavuuteen. Rooman kulttuuri ja sen valtakiemurat ovat kiehtoneet minua pidempäänkin ja täytyy sanoa, että Pilatus onnistui herättämisessä sen henkiin aivan eri selkeydellä kuin Robert Harrisin Imperium. Toisaalta Pilatuksen toisessa osiossa painopiste siirtyi Roomasta Juudeaan, jossa omanlaisensa valta- ja uskontosuhteet tulivat vastaan. Tämäkin oli varsin kiehtovaa, sillä uskontotunneilta on jo tullut tutuksi Jeesuksen elämä, ihmeet ja kuolema, mutta Sahlberg kuvaa näitä ei-uskovan Pilatuksen kautta, joilloin Jeshuaki sai omanlaista inhimillistä aspektia. 

Oikeastaan yllätyinkin aluksi miten Sahlbergin kirja oli niin keskittynyt Roomaan, sillä Pilatus on jäänyt historiankirjoihin juuri Jeesukseen liittyvissä asioissa. Toisaalta näin Pilatus herätettiin henkiin omana itsenäisenä historiallisena hahmona. Tämä olikin nappivalinta, sillä hänen elämänpolkunsa ristesivät kuitenkin monen Rooman valtaa tekevien kanssa, ja näin Pilatuksen ja Jeesuksen tarinan lisäksi muutkin historialliset henkilöt saivat palstatilaa.

Ymmärrän myös hyvin miksi Sahlbergiä on tituleerattu aikamme Waltariksi. Pilatuksessa olikin paljon yhtymäkohtia alkuasetelmassa ja juonenkaaressa Waltarin Sinuheen. Molemmat kuvaavat siis henkilöä, joka on päässyt seuraamaan ylinta valtaa ja sen ympäröivää peliä aivan lähietäisyydeltä, ja molempia kohtalonpyörä on heittelöinyt milloin minnekin suuntaan. Onneksi Pilatus löytää myös vahvan oman äänensä eikä se jää vain seurailemaan Waltarin jalanjälkiä. Sahlberg on selkeästi osoittanut taitonsa, mutta samalla tämä vertailu on myös yksi Pilatuksen sudenkuoppa. Sinuhe egyptiläinen oli paras viime vuonna lukemani teos, eikä Sahlbergin kerronta aivan yllä Waltarin mestarilliselle tasolle. Jään kuitenkin mielenkiinnolla seuraamaan Sahlbergin tuotantoa.

Tähdet: * * * *


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...