lauantai 18. tammikuuta 2020

Tohtori Živago - Boris Pasternak

Kirjan nimi: Tohtori Zivago (Доктор Живаго)
Kirjoittaja: Boris Pasternak, suomentanut Juhani Konkka
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi:  1957, suomennos 1980
Sivumäärä: 553
Mistä: Äidiltä lainassa

' Juran mieli oli sekasortoisten tunteiden ja käsitysten vallassa. Hän oli poikkeuksellisen herkkä vaikutelmille, hänen alttiutensa kaikkeen uuteen sanoin kuvaamatonta.
Mutta niin suuri kuin hänen rakkautensa taiteeseen ja historiaan olikin, elämänuran valinta ei tuottanut hänelle vaikeuksia. Hänen mielestään taide ei kelvannut kutsumustehtäväksi samoin kuin ei synnynnäinen iloisuus tai taipumus surumielisyyteen voinut olla ammatti. Häntä kiinnosti fysiikka, luonnontiede, ja hänen käsityksensä mukaan käytännön elämässä piti harrastaa jotakin yleishyödyllistä. Sen vuoksi hän rupesikin lukemaan lääkäriksi. '
s. 68

Nuorena poikana Juri Andrejevits Zivago menenttää molemmat vanhempansa. Jurin, kutusmanimeltaan Juran, ottaa siipiensä huomaan ensin filosofiaa harrastava eno ja sen jälkeen professoripariskunta. Enonsa vaikutuksen alaisuudessa nuoresta Zivagosta kehkeytyy herkkä ja runolliseen ajatteluun taipuvainen nuorukainen. Eletään 1900-luvun alkua Venäjällä. Tavallinen kansa on kyllästynyt ylimystön tuhlailuun. Vuonna 1905 kansa jo kokeilee onneaan, mutta Tsaarin valta pysyy jättäen työläislapsia elämään ilman isiään. 

Myöhemmin ensimmäinen maailmansota iskee Eurooppaan. Kaikki nuoret miehet viedään rintamalle tykinruuaksi, myös lääkäriksi opiskellut Zivago. Jättäen viimeisellään raskaana olevan vaimonsa Moskovaan, suuntaa Jura kulkunsa sotasairaalaan, jossa hän tapaa laupeudensisar Laran. Juran ja Laran välillä on välitöntä kemiaa. Molemmat ovat herkkiä sieluja, joiden sydämet sykkivät samaan tahtiin. Ikävä kyllä he kohtaavat liian myöhään kun molempia sitovat jo avioliiton valat toisaalle. 

Sitten tapahtuu helmikuun vallankumous ja perään lokakuun vastaava. Moskovaan palannut Zivago pääsee huomaamaan kuinka kommunistinen ihanneyhteiskunnan ensiaskeleet eivät tuo ruokaa pöytään eikä edes halkoja yhden huoneen lämmittämiseksi talvella. Pula-ajalla kaupunki on pahin paikka olla. Paremman elämän toivossa Jura, hänen vaimonsa Tonja, heidän pieni poikansa Sasa sekä Tonjan isä professori Aleksandr Aleksandrovits pyrkivät pakenemaan junalle kauas Uralin taakse maaseudulle. Ehkä siellä saisi salassa viljeltyä edes omiin trapeisiin perunaa ja kaalia, niin että seuraavan talven yli voisi selvitä. Elämä Siperian syrjäkylillä ei kuitenkaan myöskään paljastu auvoiseksi. Kommunistien kiristyvät säädökset ja sota viimeisiä porvarijoukkoja vastaan on meneillään, eikä Zivagon perhekään voi enää paeta vallankumouksen jälkipyykkiä.

' Sellaista uutta oli sota, veri ja kauhut, sen aiheuttama kodittomuus ja kurittumuus. Sellaista uutta olivat koettelemukset ja elämänviisaus, jota sota opetti. Uutta olivat syrjäiset kaupungit, joihin sota paiskasi, ja ihmiset, joita siellä tapasi. Uutta oli vallankumous, ei akateemisesti ihannoitu vuoden 1905 tapaan, vaan tämä nykyinen, sodasta syntynyt, verta valuva, mistään piittaamaton sotilaiden vallankumous, jota ohjasivat tuon alkuvoiman tuntijat, bolsovikit. '
s. 156-157

Pasternakin teos ei ole juonivetoinen vaan sen suurinta antia on sen tarjoama ajankuva. Tohtori Zivago elää Venäjän mullistusten vuosina: 1905 vallankumousyritys, ensimmäinen maailmansota, helmi- ja lokakuun vallankumoukset vuonna 1917, kansalaissota, nälänhätä sekä sen jälkeinen neuvostojärjestelmän vakiintuminen. Kuinka karua luettavaa olikaan nuo Neuvostoliiton alkuvuosien pulakaudet: kuinka mitä vain yritettiin vaihtaa polttopuihin ja perunaan että pysyisi hengissä; kuinka omaisuudet takavarikoidaan mutta mitään elinkeinoja ei jätetä; kuinka pellot jäävät kesannolle kun niin monet menettävät henkensä mutta siltikään maalla vaeltavalla kansalla ei ole oikeutta ruveta viljelemään itselleen ruokaa. Mikäli Neuvostoliitossa itsessäänkin oli jo kurjuutta kansalla, niin ajatella minkälainen tämä tilanne oli ennen kuin järjestelmä saatiin millään tasolla pystyyn. Tasa-arvoa lähdettiin hakemaan, mutta todellisuudessa puolueen jäsenistä tuli vain uusi yläluokka sanelemaan.

Näiden mullistusten läpi kulkee siis filosofiseen ajatteluun ja runouteen taipuvaisen tohtorin Zivagon tie. Hyvin pian käy selväksi, että Jura ei sopeudu tähän uuteen järjestelmään. Kuinka käskeä suurta ajattelijaa hiljenemään ja omaksumaan kommunismin opit varsinkin kun todellisuuden ja kommunistisen utopian oppien välillä ammottaa niin valtava kuilu. Zivagon ajatukset ja pohdinnat valottavatkin lukijalle tuon ajan mielettömyyttä. Samaan aikaan nämä korulauseet kuitenkin myös estävät syvemmän sisäänpäsyn muihin henkilöhahmoihin. Esimerkiksi Juran ja Laran traagisesta rakkaustarinasta ei oikein saa otetta, sillä vaikka kaikesta paistaa heidän mahdottomuutensa elää ilman toista niin samalla dialogi heidän välillään on korullista ja etäistä.

' Lasin takana ei näkynyt tietä, ei hautausmaata, ei vihannestarhaa. Pihalla riehui lumipyry, ilma ryöppysi täynnä hiutaleita. Olisi voinut ajatella, että pyry oli keksinyt Juran ja tietoisena omasta pelottavuudestaan nautti poikaan tekemästään vaikutuksesta. Se vihelsi, ulvahteli ja yritti kaikin keinoin kiinnittää Juran huomion puoleensa. Taivaalta putoili toinen toisensa jälkeen loputtoman pitkiä, auki levittyneitä valkoisia kangaskääröjä, jotka verhosivat maan kuin ruumisliinoilla. Näytti siltä kuin lumipyry olisi ollut ainoa liikkuva olento maailmassa eikä olisi muuta, joka olisi voinut sen kanssa kilpailla. '
s. 12

Jo heti alussa lumouduin Pasternakin kauniin kuvailevasta kerronnasta. Varsinkin kirjoitusasultaan tökkineen Jalosen Taivaanpallon jälkeen kontrasti oli valtaisa. Pasternakin teksti vain soljuu eteenpäin välillä pyörähtäen korullisessa kuvauksessa. Hiukan samoin kuin Turgenevin Metsämiehen muistelmien kanssa, taas jäin ihastelemaan erityisesti luonnon kuvausta. Ehkä tämä on sitten venäläiselle klassikkokirjallisuudelle tyypillinen piirre, mutta joka tapauksessa nautin suuresti. Toisaalta tälläinen hitaasti etenevä teos vaatii aikaa ja paneutumista lukemiseen. Näen jo kuinka jonain toisena hetkenä olisin rakastunut Tohtori Zivagoon. Nyt gradun kirjoittamisen lomassa tämä oli ikävä kyllä auttamatta aivan väärä aika teoksen lukemiselle. Varsinkin puolenvälin tienoilla tuntui paikoin kuin olisin kahlannut suossa eteenpäin, sillä väsyneet aivoni eivät vain jaksaneet tämän teoksen rauhallista ja pohtivaa kerrontaa. Harmi, sillä lukukokemuksestani huolimatta näen teoksessa piilevän suuruudeen.

Mielenkiintoisena faktana vielä, että Pasternak on itseasissa runoilija ennemmin kuin kirjailija. Teoksen lopussa olikin 50 sivua tohtori Zivagon pitkin tarinaa kirjoittamia runoja, jotka avasivat hänen sielunmaisemaansa hienosti vielä lopussa. Pasternak voittikin Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuosi Tohtori Zivagon julkaisun jälkeen. Ymmärrettävästi Pasternak ei ikinä päässyt noutamaan palkintoaan, sillä 50-luvulla näinkin vahvasti kotimaansa kurjuudesta kertovaa teosta ei olla voitu katsottu hyvällä Neuvostoliittossa. Tohtori Zivago julkaistiinkin aluksi Italiassa 1957. Kotimaassaan Pasternakin teos näki päivänvalon vasta 1988.

' Kun rusko laski välkähtäin,
kaikui hämärästä metsen pielen,
niinkuin hätäkello läpättäin,
laulu villiintynyt satakielen.

Missä itkuraita kuilujen
yli kallistui, se kaikui sieltä,
niinkuin satakieli-rosvon muinaisen
huilu, houkutellen syrjään tieltä.

Missä turmaa laulu enteili,
kenet kiihkoon saisi hehku sen?
Ketä tiheikössä väijyili
panos pyssynpiipun haulien?

Laulu läheni kuin metsän henkenä
vankikarkurien joukon myötä,
käyden vastaan seudun sissejä,
jalan, ratsuin jotka halkoo yötä.

Maan ja taivaan, metsän, peltojen
korvat tavoittaa tuon äänen kumman,
kivun, tuskan, onnen, hulluuden
siinä kaikuvan niin tarkan summan. '
s. 513-514

Tähdet: 3.5 / 5

Muualla luettu: Kirja-aitta ja Morren maailma
 

keskiviikko 8. tammikuuta 2020

Taivaanpallo - Olli Jalonen

Kirjan nimi: Taivaanpallo
Kirjoittaja: Olli Jalonen
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi:  2018
Sivumäärä: 461
Mistä: Poikaystävän isältä lainassa

' (Minä kasvatan sinut tarkkuuteen ja tietoon niin sinusta tulee itseäsi parempi. Sinusta tulee teräväsilmäinen ja taivaantähystäjä korkeampiin tarkoituksiin. Ensin nyt saarella, mutta sitten voi olla, se on sinusta itsestäsi kiinni, että vielä enemmän ja kauempana, meren takana tuohon suuntaan, sinua voivat odottaa suuremmat tehtävät mutta nyt saat jäädä korkoa kasvamaan) '
s. 10

Minä-joka-olen-kuolleenpuun-Angus on nuori poika Saint Helenan saarella Etelä-Atlannilla 1600-luvun loppupuolella. Hänellä on tärkeä tehtävä, jonka itse astronomi herra Halley on hänelle antanut tutkiessaan taivaankannen tähtiä. Angusin on kiivettävä joka päivä ja yö puuhun ja merkattava siemenillä erilaisia lintuhavaintoja ja piirrettävä tähtien liikkeitä. Näin hän kehittää näkökykyään, sillä eihän hän halua tuottaa pettymystä ihailemalleen tutkijalle. Angusin silmien olisi oltava purjeneulanterävät.

Synkät pilvet lipuvat kuitenkin Saint Helenan ylle. Kuvernööri kahmii valtaa itselleen ja pelosta tulee arkipäivää. Erityisesti Angusin perhe on joutunut silmätikuksi. Ensin Angusin leskiäiti ja tytär Ann majoittavat herra Halleyta ja tämän apulaista Clarkea näiden vuoden kestävällä tutkimusmatkalla. Sitten molemmat synnyttävät lapset. Viimeisenä naula arkkuun on vielä perheen muutto Pastorin luoksi. Houreessa elävät ja vielä kirkon mies! 

Tietenkään vasta kymmenvuotias Angus ei tästä ymmärrä paljoakaan. Viimein tilanne eskaloituu ja tapahtuu terroriteko. Eräs perheen lapsista saa surmansa. Angusin äiti ja Pastori tulevat siihen tulokseen, että ainut vaihtoehto saada nämä terroria aiheuttavat salakatolliset sekä vain omaan napaan tuijottava kuvernööri aisoihin on lähettää viesti emämaa Englantiin. Koska kaikkea kirjeenvaihtoa sensuroidaan, päätyy Angus jäniksenä ohikulkevalle alukselle mukanaan viesti herra Halleylle. Matka kohti Englantia voi alkaa.

' Senkö takia näkee paremmin että on ylempänä? Siksikö Jumala näkee eniten koska asuu kaikkein korkeimmalla? Onko ilma aina näin kerroksissa että ylhäältä alaspäin ei ole samaa sakkaa välissä kuin alhaalta ylös? Miksi se on niin? '
s. 63

Angus on mielenkiintoinen päähenkilö. Hän on nuori poika, joka ei aina ymmärrä ympärillään tapahtuvia aikuisten asioita, vaikka lukijalle nämä esitetäänkin epäsuorasti. Toisaalta vaikka Angus onkin sosiaaliselta tasoltaan vielä lapsen kengissä, on hänen mielensä kuitenkin kirkas pohtiessaan syntyjä syviä. Erityisesti Angusia tuntui kiinnostavan  erilaiset luonnonilmiöt. Hankalaa niistä on varmasti ottaa selvää kun toisaalla vaakakupissa painaa Pastorin hyvin vahvat Raamatulliset opetukset ja toisaalla herra Halleyn tieteellinen lähestymistapa, jossa kaikki on mitattavissa ja todennettavissa. Jopa Angus tuntui olevan Halleylle vain yksi tieteellinen koe, vaikka poika ihailikin häntä esikuvanaan.

Teos on selkeästi jaettavissa kolmeen osaan. Alussa ollaan Saint Helenalla, kuvataan saaren kiristyviä oloja ja pohditaan Jumalan suhdetta ympäröivään maailmaan. Tätä kesti puoleenväliin saakka ja olin jo aika tuskastunut. Vaikka Jalonen on varmaankin pyrkinyt kuvaavaan lapsen vinhoavaa mieltä, niin Anguksen ajatukset tuntuivat siltikin aika pikkuvanhoilta hänen ikäiselleen kouluja käymättömälle pojalle. Tämän jälkeen oli osio Angusin merimatkasta, joka jo hiukan herätti kiinnostusta. Olikin mukavaa virkistystä lukea kerrankin realistista kerrontaa jossa pohditaan mihin tehdä jätökset ja miten saada syödäkseen kun olet märssykorissa piilossa useamman päivän. Viimeinen ja selkeästi mielenkiintoisin osia olikin lopun Lontoon kuvaus. Herra Halleyn tutkimukset (ja vähän Angusinkin) herättivät viimein tarinaan sitä eloa, jota olin kaivannut! Harmi vain että pääpaino oli Jalosen kertomuksessa aivan muualla suurimman osan ajasta, sillä tästä tieteellisestä puolesta olisin voinut lukea vaikka kuinka paljon lisääkin.

Lopuksi minun on myös aivan pakko kommentoida tuota Jalosen kirjoitustyyliä. Jo heti ensi sivuilta se nosti niskakarvani pystyyn enkä ollut varma pystynkö edes koko teosta lukemaan loppuun kunnialla. Teksti oli kömpelöä. Lauseet olivat kuin tajunnanvirtaa eivätkä välimerkit olleet löytäneet paikoilleen. Joitakin pätkiä piti lukea pariinkin otteeseen että sai selon siitä mitä ihmettä kirjailija on yrittänyt sanoa. Koin tämän puolen kirjasta vain tekotaiteellisina ja se etäännytti ainakin minut lukijana hyvin tehokkaasti. Esimerkiksi Oates harjoittaa myös teoksissaan paljon tekstin muokkausta kerronnan tueksi (esim. Blondi tästä loistava esimerkki), mutta Jalosen ei voi katsoa olevan edes samassa kilpaluokassa.

Kokonaisuutena Taivaanpallo oli siis hyvin ristiriitainen lukukokemus minulle. Sen pohdinnat luonnosta ja ilmiöistä olivat äärimmäisen kiehtovia ja mieltäylentäviä.  Toisaalta taas sen kirjoitustyyli rassasi eivätkä Saint Helenan tapahtumat oikein ottaneet tuulta alleen. Kyllähän tuohon Jalosenkin kirjoitustyyliin tottui sitten pikku hiljaa luennan edetessä, mutta siltikin jään hiukan ihmettelemään kirjan saavuttamaa hypeä. Toisaalta ehkä Finlandia-voittajat eivät vain ole minun juttuni. Oikeastaan en edes ajatellut teoksen olevan suomalaisen kirjailijan tekemä, sillä sen sivuilta paistaa ison maailman tuntua. Todella erilainen teos Taivaanpallo on joka tapauksessa.

Tähdet: 3 / 5


sunnuntai 5. tammikuuta 2020

Americanah - Chimamanda Ngozi Adichie

Kirjan nimi: Americanah
Kirjoittaja: Chimamanda Ngozi Adichie
Kustantaja: Fourth Estate
Julkaisuvuosi:  2013/2014
Sivumäärä: 477
Mistä: Omasta hyllystä

' Her blog was doing well, with thousands of unique visitors each month, and she was earning good speaking fees, and she had a fellowship at Princeton and a relationship with Blaine - "You are the absolute love of my life," he'd written in her last birthday card - and yet there was cement in her soul. It had been there for a while, an early morning disease of fatigue, a bleakness and borderlessness. It brought with it amorphous longings, shapeless desires, brief imaginary glints of the other lives she could be living, that over the months melded into a piercing homesickness. [- -] Nigeria became where she was supposed to be, the only place she could sink her roots in without the constant urge to tug them out and shake off the soil. And, of course, there was also Obinze. '
s. 6 

Americanah (suom. Kotiinpalaajat) kertoo nigerialaisesta Ifemelusta, joka on muuttanut Amerikkaan kolmetoista vuotta aiemmin. Ifemelu kirjoittaa menestyksekästä rotublogia tummien ihmisten elämästä Amerikassa ja periaatteessa kaikki on viimein mallillaan hänen elämässään. Ifemelu on kuitenkin levoton. Kaipuu kotiin juurilleen polttelee jo jalkapohjissa, ja lopulta hän tekee raskaan päätöksen pakata Amerikan elämänsä ja palata Nigeriaan. Istuessaan kampaajan tuolissa odottamassa usean tunnin letitysoperaation valmistumista ottaa hän viimein yhteyttä myös ensirakkauteensa Obinzeen, joka on myös omalta taholtaan päätynyt palaamaan Nigeriaan.

Köyhässä lapsuudessaan Nigeriassa Ifemelu ei ollut perinteinen kuuliainen pikkutyttö. Toisaalta juuri tämä Ifemelun omapäisyys viehätti yliopistoperheestä tulevaa Obinzea ja aloittaessaan opintonsa Nsukan yliopistossa he ovat jo erottamattomat. Epävakaassa Nigeriassa arkinen elämä ei kuitenkaan  suju ongelmitta. Jatkuvat lakot estävät nuoren parin opiskelut, joten stipendin hakeminen Amerikan yliopistoista alkaa näkyä ainoana mahdollisuutena. Ifemelua onnistaakin ja matka kohti Yhdysvaltoja voi alkaa.

Amerikassa Ifemelu huomaa, että kaikki ei olekaan niin hohdokasta kuin hän on kuvitellut. Mielikuvat lasisista pilvenpiirtäjistä vaihtuvat pian huonomaineiseen lähiöön torakoiden naapuriksi. Jostain pitäisi myös saada rahaa elämiseen, mutta opiskelijaviisumilla se on mahdotonta. Amerikkalainen unelma on kaukana. Ifemelu joutuu myös ensimmäistä kertaa kohtaamaan ihonvärinsä. Afrikassa rodulla ei ollut väliä, mutta Amerikassa hän on yhtäkkiä muuttunut mustaksi - hierarkian pahnan pohjimmaiseksi. Siinä missä Ifemelu koittaa rakentaa uuttaa elämäänsä Amerikassa, Obinze ei saa viisumia. Koska Nigerialla ei ole enää mitään tarjottavaa ja ovi Amerikkaan pysyy suljettuna, lähtee hän Britteihin laittomaksi siirtolaiseksi. Mutta onko varjoissa eläminen myöskään elämää?

' The only reason you say that race was not an issue is because you wish it was not. We all wish it was not. But it's a lie. I came from a country where race was not an issue; I did not think myself as black and I only became black when I came to America. When you are black in America and you fall in love with a white person, race doesn't matter when you're alone together because it's just you and your love. But the minute you step outside, race matters. But we don't talk about it. We don't even tell our white partners the small things that piss us off and the things we wish they understood better, because we're worried they will say we're overreacting, or we're being too sensitive. And we don't want them to say, Look how far we've come, just forty years ago it would have been illegal for us to even be a couple blah blah blah, because you know what we're thinking when they say that? We're thinking why the fuck should it ever have been illegal anyway? '
s. 290-291 

Heti aluksi on sanottava, että Adichie on tehnyt sen jälleen! Hän on lumonnut minut koskettavalla ja silmät avaavalla tarinalla afrikkalaisten siirtolaisten vaikeuksista ja tummien rotusyrjinnästä Amerikassa. Vaikka kertojina toimivat niin Ifemelu kuin Obinze, on tämä silti vahvasti Ifemelun tarina. Obinzen laiton siirtolaisuus Briteissä vain antaa lisäperspektiiviä. Heti ensisivuista lähtien tykästyin Ifemelun tarkkaavaiseen ja terävään ääneen josta ei kuitenkaan puutu itseironiaa ja lämmintä huumoria. Useampaan otteeseen tulee hän laittaneeksi myös luun kurkkuun arvostelijoilleen. Vahva naispäähenkilö siis minun makuuni.

Adichin teoksen vahvoina teemoina kulkevat niin vieraassa maassa selviytyminen kuin rotuasiat. Vaikka Yhdysvaltojen luulisi olevan eri kulttuurien sulatusuuni, niin todellisuudessa rotujako on ilmeisesti edelleen vahvoilla. Kulttuurillisilta yhteentörmäyksiltä ja syrjinnältä ei siis voida välttyä. Teoksessa on varmasti myös omakohtaista ääntä taustalla, sillä Adichie on itse myös Nigeriasta lähtöisin ja lähtenyt Amerikkaan opiskelemaan viestintää, aivan kuin tarinamme päähenkiö Ifemelu. 

Tarinan välissä on myös otteita Ifemelun rotublogin teksteistä, jotka olivat hyvin silmät avaavia mutta myös alleviivaavia: tällaisia epäkohtia nykyamerikan yhteiskunnassa on ja näin rasismia ilmenee. Monia asioita, esimerkiksi erilaisesta hiustyypistä ja sen semimyrkillisilla aineilla suoristamista sopivaksi länsimaalaiseen yhteiskuntaan, en ole edes tullut ajatelleeksi. Kaikesta tästä huolimatta Ifemelun elämään kuuluu myös aivan tavallisia iloja ja suruja. Vaikka Americanah ravisteleekin lukijaa näkemään rotusyrjinnän, ei se silti ole ahdistava teos. Sen sivuilta paistaa samaan aikaan henkilöhahmojensa lämminhenkisyys ja toivo. Tätä teosta ja sen kuvaamia asioita voisi ruotia vaikka kuinka paljon, mutta uskon että niistä saa kuitenkin eniten irti itse lukemalla. Todella upea vuoden aloitus siis.

Tähdet: * * * * +


keskiviikko 1. tammikuuta 2020

Kirjavuosi 2019


Vuosi 2019 tuntuu menneen aivan hujauksessa. Enhän minä ehtinyt lukemaan melkein mitään! Nyt on kuitenkin taas aika tehdä perinteinen katsaus kuluneeseen vuoteen ja katsoa mistä kaikesta kirjavuoteni onkaan koostunut.

Tilastoja vuodelta 2019:

Luetut teokset: 33 kirjaa
Ensimmäinen fiilikseni siitä, että tänä vuonna ei tullut luettua niin paljon piti paikkansa siis myös tilastojen valossa. Harmillista, sillä olen hamsteroinut vaikka kuinka paljon kirjoja lainaan ja omat hyllytkin notkuvat teoksia, mutta aikaa ja jaksamista niiden lukemiseen ei vain aina löydy. Osittain tähän on varmaan vaikuttanut viimeinen opiskeluvuoteni. Nyt kun tulee gradua varten jo luettua vaikka kuinka paljon tieteellisiä artikkeleita niin kas kummaa illalla ei välttämättä teekään mieli enää lukea vähän lisää. Tämä näkyy myös vahvasti kirjallisuuden lajeista joita tuli luettua, sillä näihin 33 kirjaan kuului 30 romaania, 1 tietokirja ja 2 nuortenkirjaa. Ehkä ensi vuonna energiavaroja riittää taas tiedon puolellekin.

Luetut sivut: 15 081 sivua
Vaikka sivujen kokonaismäärä onkin luonnolisesti laskenut teosten määrän pienennyttyä, keskimäärinen kirjan pituus on puolestaan kasvanut. 457 sivua / kirja ei ole ollenkaan hullummin. Huomaan usein valitsevani pitempiä teoksia, sillä niissä tarinalla on aikaa kasvaa, mutta vastaavasti välipalateoksina lukemani lyhyemmät Christiet tasapainottavat tätä. Hajontaa löytyi tänäkin vuonna varsin hyvin, vaikka yli tuhat sivusta opusta ei tullutkaan vastaan:
Pisin teos: 943 sivua Blondi, Joyce Carol Oates
Lyhyin teos: 85 sivua A Christmas Carol, Charles Dickens 

Sarjan osat: 39% luetuista
Mielenkiintoisena uutuutena huomasin, että tulin tänä vuonna lukeneeksi lähes 40% kirjasarjoihin kuuluvia teoksia. Suurin osa näistä oli vielä sarjojensa aloitusosia, joten lukemista kyllä riittää tuleviinkin vuosiin.

Formaatti: 32 kirjaa ja 1 e-kirja
Luin myös tänä vuonna ihka ensimmäisen e-kirjani! Näin ollen teosten formaatti tulee nyt ensimmäistä kertaa tilastoihin mukaan. Äänikirjoihin en ole vielä koskenut, mutta ehkä senkin aika koittaa pian. On mielenkiintoista testata näitä uusia formaatteja, mutta samalla en usko niiden korvaavan fyysisten kirjojen tuomaa lukuelämystä elämässäni.

Luetet kielet: 30 suomeksi ja 3 englanniksi
Englanninkielisiä teoksia on viime vuoden tapaan ollut 3 kappaletta lukemistossa. Samalla lailla kuin viimeeksi jumitin Little Dorritin kanssa puolisen vuotta niin tänä vuonna ainokainen tietokirjani The Red Queen vei myös useamman kuukauden lukuaikaa. Toisaalta suhteellisesti englanninkielisten osuus on siis jo kivunnut 9.1%:iin, mikä on jo varsin kelpo määrä.

Alkuperämaa: 3 kotimaista ja 30 muuta
Mielenkiintoista kyllä, kun kysymykseen tulee kirjojen alkuperämaa niin tilanne kääntyykin juuri päinvastoin. Luulin tänä vuonna tsempanneeni suomalaisten teosten kanssa, mutta tilastot puhuvat omaa karua kieltään. Noh, ensi vuonna uusi yritys päästä kotimaisen kirjallisuuden kammostani.

Sukupuolijaukauma: 17 nais-, 15 mieskirjailijaa ja 1 tuntematon
En oikeastaan kiinnita kirjoja valitessani mitään huomiota kirjailijan sukupuoleen, joten yllätyin viime vuonna lukemistoni naispainoitteisuutta. Tänä vuonna tilanne on puolestaan hyvin lähellä odotettua 50-50 jakoa. Mielenkiintoisena yksityiskohtana tilastossa on Elena Ferrante, jonka todellinen henkilöllisyys ei ole vieläkään selvinnyt, vaikka hänen Napoli-sarjansa onkin nauttinut maailmalla suurta menestystä.

Mistä saatu: 15 omasta hyllystä, 11 kirjastosta ja 7 lainassa perheeltä
Näyttäisi siltä, että pienempi lukutahtini on iskenyt täysin oman hyllyn kirjoihini. Vastaavasti kirjasto on vahvistanut huomattavasti osuuttaan kirjojeni lähteenä. Omassa hyllyssäni odottelee edelleen 29 lukematonta teosta, joten ehkä suurempi painotus näihin voisi tehdä terää ensi vuonna, vaikka kirjastossa onkin niin ihanaa kulkea hyllyjen väliköissä metsästämässä seuraavaa lukunautintoa.

Vuoden 2019 Top 6:

Vuosi 2019 on siis näin purkissa ja on aika siirtää katseet tulevan vuosikymmenen puolelle. Tavoitteenani olisi saada gradu valmiiksi kevään aikana, joten eiköhän se lukutahtikin sitten rupea pikku hiljaa elpymään. Odotankin innolla mitä kaikkea vuosi 2020 tuokaan tullessaan. Olkoon tuleva vuosikymmen kirjojen täyteinen!



tiistai 24. joulukuuta 2019

A Christmas Carol - Charles Dickens

Kirjan nimi: A Christmas Carol
Kirjoittaja: Charles Dickens
Kustantaja: Bantam Books
Julkaisuvuosi:  1843/2009
Sivumäärä: 85
Mistä: Omasta hyllystä

' "That is no light part of my penance," pursued the Ghost. "I am here to-night to warn you, that you have yet a chance and hope of escaping my fate. A chance and hope of my procuring, Ebenezer." [- -]
"You will be haunted," resumed the Ghost, "by Three Spirits." '
s. 18

Saiturin joulu, Jouluaatto, Joululaulu, rakkaalla lapsella on monta nimeä, mutta siitä huolimatta ne kaikki pitävät sisällään tämän saman klassikkotarinan joka on lähes jokaiselle tuttu. Tämän pienen kirjan keskiössä on vanha ja kärttyisä Ebenezer Scrooge, joka pitää joulua täytenä humpuukkina. Miksi tuo päivä eroaisi muista? Turhaa rahojen tuhlausta! Scrooge on tunnettu piheydestään. Vaikka hän on kartuttanut huomattavan omaisuuden, elää hän hyvin askeettisesti. Jokaista penniä tai lämmityshiilen palaa venytetään maksimiinsa eikä mikään ole minkään arvoista ilman sen rahallista tuottoarvoa - ei edes ihmissuhteet.

Eräänä jouluaattona pahantuulinen Scrooge palaa töistä kotiinsa ja kohtaa entisen yhtökumppaninsa Jacon Marleyn haamun. Marleyn haamu kantaa mukanaan raskeita ketjuja elämättömän elämänsä seurauksena. Marley on tullut varoittamaan Scroogea tämän karusta kohtalosta, mikäli jokin ei muutu ja pian. Tätä varten Scroogen tykö on tuleva kolme joulun haamua: Menneen, Nykyisen ja Tulevan. Jokainen näistä haamuista tulee näyttämään pahansisuiselle Scroogelle niin hyviä kuin huonoja hetkiä pitkin hänen eri aikojen jouluja. Ehkä saituri viimein oppisi elämään ja löytäisi joulun ilon.

' Scrooge having no better answer ready on the spur of the moment, said, "Bah!" again; and followed it up with "Humbug."
"Don't be cross, uncle," said the nephew.
"What else can I be" returned the uncle, "when I live in such a world of fools as this? Merry Christmas! Out upon merry Christmas! What's Christmas time to you but a time for paying bills without money; a time for finding yourself a year older, and not an hour richer; a time for balancing your books and having every item in 'em through a round dozen of months presented dead against you? If I could work my will," said Scrooge, indiginantly, "every idiot who goes about with 'Merry Christmas,' on his lips, should be boiled with his own pudding, and buried with a stake of holly through his heart. He should!" '
s. 4

Dickensin joulukertomus on pikkuruista sivumääräänsä huomattavasti suurempi teos. Kuka olisi uskonut että vaivaisessa kuudessa viikossa kyhään koottu tarina rahavaikeuksien paikkaamiseksi tulisi loppujen lopuksi sellaiseksi myyntimenestykseksi että vielä satojen vuosienkin jälkeen lähes kaikki tietävät mistä tarinassa on kyse. Kyseessä on siis todellinen Klassikko isolla k:lla. 

Joulukertomuksessa on paljon asioita joista pidin. Ensinnäkin sen sisältämä lämminhenkinen tarina joulun voimasta muuttaa happaminkin sydän, on jotakin hyvin koskettavaa. Erityisesti tovereitaan huomattavasti synkempi kolmas haamu sai palan liikahtamaan sisuksissani. Tämän lisäksi tykästyin täysin Dickensin nokkelaan kertojaan, joka otti kontaktia lukijaan ja vertasi alussa muun muassa Marleyn kuolleena olemista Shakespearen Hamlettiin. Olin myös positiivisesti yllättynyt kuinka Dickensin aiemmista alkuperäiskielellä lukumissani teoksista (Little Dorrit ja Oliver Twist) poiketen pitkien ja hankalaselkoisten korulauseiden viljely oli hyvin vähäistä tässä teoksessa. Pikkutarinan annettiin soljua eteenpäin.

Tietysti kertomuksen lyhyellä sivumäärällä oli myös seurauksensa. Koin että muutos rupesi tapahtumaan Scroogessa hiukan liian nopeasti ja vaivattomasti. Toinen mokoma sivumäärään lisää ei siis olisi ollut pahitteeksi, jotta henkilöihin oltaisiin saatu lisää syvyyttä ja kertomukseen vielä lisä lusikallinen koskettavuutta. Toisaalta ehkä juuri tarinan pienous on osasyy sen menestykseen. Ehkä aina kaikkea ei tarvitsekaan syventää puhki. Christmas Carol on aikuisten satu Joulun ihmeestä. 

HYVÄÄ JOULUA!

Tähdet: * * * +


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...