Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus - Indrek Hargla

Kirjan nimi: Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus (Apteeker Melchior ja Oleviste mõistatus)

Sarja: Apteekkari Melchior #1

Kirjoittaja: Indrek Hargla, suomentanut Jouko Vanhanen

Kustantaja: Moreeni

Julkaisuvuosi: 2010, suomennos 2011

Sivumäärä: 349

Mistä: Kirjastosta

 

' Tallinnan vanhojen raadinkirjojen kertomana olemme saaneet tietää, että vuonna 1409 Toompealla murhattiin salaperäisissä oloissa muuan ylhäinen ritarikunnan ritari, joka oli matkalla Gotlannista saksalaisen ritarikunnan pääkaupunkiin Marienburgiin. Se ei jäänyt ainoaksi murhaksi, joka tuona kauniina keväänä järkytti Tallinnan asukkaita. Toompean murhamiestä etsivät sekä ritarikunta että raati, mutta häntä ei koskaan tavoitettu. Murhatyön motiivit jäivät myös selvittämättä. Oikeuden pöytäkirjoista selviää kuitenkin, että tallinnalainen apteekkari nimeltään Melchior oli eräänä päivänä astunut raatihuoneeseen ja ilmoittanut, että hän tietää, kuka oli tuo salaperäinen murhamies ja miksi tämä oli tekonsa tehnyt. '

s. 6

 

Keskiaikaisessa Tallinnassa kuohuu. Toompean kukkulalla murhataan saksalaisen ritarikunnan entinen Gotlannan käskynhaltija von Clingenstain. Viisi päivää kestäneiden pitojen jälkeen oli Clingenstain vetäytynyt kammariinsa täysin ympäripäissään, josta hänet löydetään seuraavana aamuna päätä lyhempänä. Kuka olisi halunnut surmata tämän entisen suurmiehen, sillä hänhän oli ensimäistä kertaa Tallinnassa eikä kukaan edes tuntenut häntä etukäteen? Muitakin omituisia seikkaja liittyy murhaan. Clingstainin pää löytyi nimittäin iskettynä naulaan ja suussaan hänellä oli gotlannin vanha raha, joita Tallinnassa ei juurikaan liiku. Myös Clingstainin hallussa ollut hyvin arvokas kultaketju on kadonnut!

 

Koska todisteet viittaavat vahvasti siihen, että kyseinen murhamies on paennut Toompealta Tallinnan kaupunkiin, kutsutaan kaupungin raati apuun. Oikeusvouti Dornille tämä pähkinä on kuitenkin liian visainen purtavaksi, joten hän pyytää avukseen terävänäköisen apteekkari Melchiorin. Toompean kukkulalle ei jokainen kaupunkilaiskulkuri pääsekään, joten murhamiehen on oltava joku hyvin rajatusta joukosta. Tuona päivänä Toompealla on nähty muun muassa niin dominikaanimunkkeja, kauppiaiden killan oltermannia palvelijoineen, musikanttia, kirkonrakentajaa sekä kultaketjun myynyt käsityöläinen. Mutta mikä voisi olla tuon murhan motiivi? Ennen kuin kaikki shakkinappulat löytävät omille paikoilleen Melchiorin mielessä on yhden jos toisenkin henkikulta vaarassa.

 

' Dorn yskäisi ja sanoi: "Kaupungille on pyövelistä paljon apua, mutta niin on Melchioristakin. Missäpä muualla kuin apteekissa kaupungin väki käy lörpöttelemässä. Jokaisella ihmisellä, olipa tämä kauppamies tai raatiherra, muurari tai suutari, oluenkantaja tai venemies, on joskus asiaa apteekkiin. Ja siellä rehti Melchior kaataa heille pikarillisen kielenkostuketta, ja ihmiset kertovat kaiken siitä, mitä he ovat nähneet tai kuulleet."

"Ja paljon mieluummin ja laveammin kuin pyövelin kammiossa", Melchior lisäsi ja jatkoi: "Pyöveli on muuten hyvä ystäväni ja käy myös toisinaan apteekissa hakemassa rohtoa luuvaloa vastaan." '

s. 68 

 

Oi Melchiorin apteekista tuli niin mieleen Malvaldin luoman Bar Lumen murhien Massimon baari, joka toimi kaiken hermokeskuksena! Kaikki aina kokoontuivat hänen tykönsä ja samoin myös Melchiorin erityisvalmisteinen vahvistava (ja muun muassa krapulaan auttava) lääkejuoma avasi yhden jos toisenkin kielenkantoja. Luonnollisesti vain herkullisessa keskiaikaisessa miljöössä. Ainut natinani päähenkilöön liittyen on Melchiorin suvun kirouksen kuvaus (ja siihen liittyvä yksittäinen päälle liimattu seksikohtaus), jonka olisi hyvin voinut jättää pois. Mutta ehkä kirjasarjan edetessä tätäkin hahmoa halutaan syventää, joten tässä on kai siihen ensiaskeleet aseteltu.

 

Itseasiassa odotinkin Apteekkari Melchiorilta jotakin Umberto Econ Ruusun nimen kaltaista rauhallista kerrontaa, joka keskittyisi ennen kaikkea tuon keskiaikaisen miljöön rakentamiseen kunnes murhajuonen kierrokset kovenisivat loppua kohden. Ikävä kyllä Harglan teosta ei voinut verrata tuohon moderniin klassikkoon, vaikka molemmissa keskiaika, munkit ja murhat ovatkin keskiössä. Apteekkari Melchior oli enemmän Poirotmainen dekkari, jossa päättelykyvyn avulla ratkotan murhaajaa ja edetään rauhassa kohti lopun suurta paljastustilaisuutta - nyt vain 1400-luvun Tallinnassa. Pidän ehdottomasti Poirotmaisesta lähestymistavasta, mutta samalla tuo miljöö tuntui jäävän hiukan vajaaksi, kun sitä vertasin auttamatta Econ vastineeseen. Luonnollisesti tuo aika näkyi poliittisissa jännitteissä, ihmisten ammateissa, uskomuksissa sekä siinä kuinka kunnon suoneniskennän uskottiin olevan paras lääke lähes kaikkeen. Romaanille tuo olisi voinut olla hiukan liian heppoista, mutta dekkarille jolle miljöö tarjoaa vain kiehtovat raamit, se oli luultavasti varsin tarpeeksi.

Apteekkari Melchior siis kuulosti kirjasarjalta, joka sopisi minulle kuin nenä päähän. Olen suuri historiallisten romaanien ystävä ja sen lisäksi kulutan Christien Poirotteja tiheään tahtiin. Jostain syystä tunsin kuitenkin kasvukipuja sujahtaessani alussa tämän tarinan pariin. Kaikki tuntui hiukan sekavalta enkä oikein saanut tarinan imusta otetta. Onneksi kuitenkin tarinan edetessä tykästyin Harglan mysteeriin ja olin liimattuna paikalleni viimeisten sadan sivun ajan, sillä en malttanut odottaa millaiseen päätelmään Melchior päätyisi. Uskonkin vahvasti, että tulen jossain vaiheessa tarttumaan seuraavaankin apteekkari Melchiorin seikkailuun. On kiehtovaa jäädä seuraamaan, millaisia keskiaikaisia mysteereitä hänen eteensä vielä osuukaan.

Tähdet: 3.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirjan pauloissa, Kahvikissan kirjahylly, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjamielellä ja Mari A:n kirjablogi

 

Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät - Elena Ferrante

Kirjan nimi: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät (Storia di chi fugge e di chi resta)

Sarja: Napoli #3

Kirjoittaja: Elena Ferrante, suomentanut Helinä Kangas

Kustantaja: Wsoy

Julkaisuvuosi: 2013, suomennos 2018

Sivumäärä: 448

Mistä: Kirjastosta

 

' Ehkä tämä on viimeinen kerta, kun kerron Lilasta näin yksityiskohtaisesti. Myöhemmin hänestä tuli yhä vaikeammin tavoitettava ja minulla oli yhä vähemmän, mihin tarttua. Se johtui erkaantuneista elämänpoluistamme, välimatkastamme. Mutta vaikka asuin muissa kaupungeissa emmekä tavanneet juuri koskaan eikä hän tyypilliseen tapaansa kertonut, mitä hänelle tapahtui, ja minä yritin olla kyselemättä, hänen varjonsa kannusti minua, masensi minua, teki minut ylpeäksi, teki minut nöyräksi, ei antanut minulle rauhaa. '

s. 105

 

Napoli-sarja on jo edennyt kolmanteen osaansa ja lähdemme liikkeelle jälleen täsmälleen siitä mihin edellinen osa päättyi. Elena on valmistunut yliopistosta ja hänen esikoisteoksensa on julkaistu. Nyt on hänen viimein aika karistaa Napolin kotikorttelin tomut jaloistaan ja ottaa todellinen harppaus sivistyneistön piireihin. Avioliitto tuoreen professorin kanssa hyvästä ja kunnioitetusta perheestä varmistaisi tämän nousun. Kaikesta tästä huolimatta Elenan sisäinen kaipuu johonkin muuhun ei ota taantuakseen. Elämä ei ole niin hohdokasta, kun 70-luvun Italiassa naisen paikka on edelleen hoitaa lapsia ja pyörittää taloutta kotona. Mistä löytää siis aikaan uuden teoksen kirjoittamiselle? Entä mistä löytää edes inspiraatiota kun Lila ja kotikortteli ovat kaukana. Elena koittaa löytää oman paikkansa poliittisen aktivismin saralla, mutta voiko sekään täyttää hänen tyhjyytensä?

Toisaalla Lila on jäänyt kotikortteliin. Avioliitto kauppias Stefanon kanssa on tullut päätökseensä ja Lila on joutunut alistumaan makkaratehtaan karuihin työoloihin, joissa naisia lääpitään ja palkka on surkea. Pienen lapsen yksinhuoltajana Lila natisee liitoksistaan. Ainoat ilonpilkahdukset ovat hänen lapsuuden toverin ja nykyisen kämppiksen Enzon kirjekurssin tehtävät tietokoneohjelmoinnista. Siinä missä Elena on pyristellyt irti kohtalostaan lähtemällä muualle, keskittyy Lila löytämään keinoja parantaa tulevaisuudennäkymiään kotikorttelin suojissa. Tietokoneissa on varmasti tulevaisuus! Poliittinen ilmapiiri kiristyy fasistien ja työläisluokan aatteiden välillä myös korttelissa. Vaikka Elena ja Lila ovatkin kaukana, on heidän elämänsä silti sidoksissa toisiinsa.

 

' Olin halunnut tulla joksikin - tämä oli asian ydin - vain koska pelkäsin, että Lila tulisi joksikin ja minä jäisin hänestä jälkeen. Olin tulut joksikin aina ja vain hänen vanavedessään. Nyt minun täytyi vielä kerran tulla joksikin, mutta itseäni varten, aikuisena naisena, hänestä riippumatta. '

s. 369 

 

Aloitetaan siitä, että Ferranten Napoli-sarja herättää todella tuon Napolilaisen korttelin ja sen ihmiskohtalot henkiin. Vaikka pääpaino onkin Elenassa ja Lilassa ovat korttelin muiden asukkaiden kohtalot silti sen verran kietoutuneita toisiinsa, että kokonaiskuva on varsin kattavaa. Aluksi olinkin huolestunut, mitä tästä lukemisesta tulee, sillä luin edellisen osan yli vuosi sitten. Ferranten kerronta on kuitenkin niin täynnä noita eri henkilöitä monimutkaisine suhteineen ja juonikuvioineen. Yleensä myös karsastan alussa tarjottavia henkilöluetteloita (joka olikin kunnioitettavat 7 sivua pitkä), sillä ne tuntuvat tyypillisesti spoilaavan teoksen tapahtumia. Tällä kertaa näin ei kuitenkaan ollut vaan tuosta henkilöluettelosta tuli pelastusrenkaani. Tässä listauksessa käytiin nimittäin läpi henkilöiden aiempien osien suhteita, joten se toimi loistavana johdantona takaisin Napoli-sarjan pariin. Pakko nostaa hattua tälle kertaukselle!

 

Tuon rikkaan henkilökaartin lisäksi Ferrantella on kyky herättää kuvaamansa aika henkiin. Elenan ja Lilan nuoruuden Italiassa näkyivät vielä sodan jättämät kahtiajaon jäljet samoin kuin miesten ylivalta kodin väkivaltaisissa ilmapiireissä. Politiikka ja naisen asema ovat siis olleet ennenkin Ferranten kerronnan keskiössä, mutta nyt ne tuntuivat saavat huomattavasti uusia kierroksia ja erilailla syvällisempiä sävyjä kun Elena ja Lila olivat tarpeeksi vanhoja ollakseen myös itse mukana tuossa muutosta ajavassa koneistossa. Toisaalta edes sosialismin sisäiset rivit eivät olleet yhteneväisiä, joka käy hyvin ilmi kun Lilan kaltaisten todellisten työläisten ja Elenan uuden perheen edustava vasemmistoaatetta kannattava ylimystön näkökannat kohtaavat. Hyvin levottomia aikoja siis elettiin 70-luvun Italiassa, kun poliittisen terrorinkin keinoin kansa pyrki vapautumaan fasismin sorron ja vastaavasti myös naiset miehisen määräysvallan alta.

 

Ferrante onkin siis taidokkaasti punonut 70-luvun levottomuudet ja Italian tilanteen osaksi Elenan ja Lilan kasvutarinaa, joka on nyt jo saavuttanut aikuisvuodet kerronnassaan. On ollut hyvin mielenkiintoinen matka seurata näitä kahta hyvin erilaista tyttöä ja heidän kehitystään kohti omia polkujaan. Ferrante ei nimittäin kuvaa kiiltokuvia vaan rehellisiä ihmiskohtaloita, jotka tekevät paljon virheitä ja myös sosiaalisia normeja rikkovia päätöksiä. He ovat molemmat omalla tavallaan epävarmoja ja hukassa, mutta jollain ilveellä meistä jokaisen on vain pyrittävät luovimaan tässä elämän aallokossa. Olin jo aiemminkin tykästynyt Ferranten kerrontaan, mutta tämä teos vei viimeistään sydämeni. Olo tuntui suorastaan tyhjältä kun viimeinen sivu kääntyi. Onneksi neljäs ja viimeinen osa on jo ilmestynyt (jotain iloa kun on tällainen mattimyöhäinen lukutottumuksissaan), joten voin jo piankin päästä takaisin Napolin paahtavan auringon alle.

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muut sarjasta lukemani osat:

1. Loistava ystäväni

2. Uuden nimen tarina

 

Muualla luettu:  Kirsin Book Club, Mitä luimme kerran, Oksan hyllyltä, Sanoissa ja sivuilla, Tuijata, Paljon melua kirjoista (Hanna), Paljon melua kirjoista (Elina), Tässä kaupungissa tuulee aina, Lumiomena, Kirjakontti, Sivumerkkejä, Annelin lukuvinkit, Luettua elämää, Hurjan Hassu Lukija, Donna mobilen kirjat, Kirjojen keskellä ja Rakkaudesta kirjoihin 

 

Kolmas tyttö - Agatha Christie

Kirjan nimi: Kolmas tyttö (Third girl)

Kirjoittaja: Agatha Christie, suomentanut Laura Tetri

Kustantaja: Wsoy

Julkaisuvuosi: 1966, suomennos 2009

Sivumäärä: 235

Mistä: Omasta hyllystä

 ' "Sanoiko hän, mitä varten hän tahtoo tavata minua?"

"Hän sanoi -" George ilmoitti vastahakoisesti ja ikään kuin etukäteen pahoitellen - "haluavansa neuvotella kanssanne, koska hän luulee tehneensä murhan."

s. 6

 

Suuri salapoliisi Hercule Poirot nauttii kaikessa rauhassa aamiaistaan ihanan höyryävän suklaakupin kera, kun yhtäkkiä nuori neito vaatii päästä tapaamaan Poirotin - välittömästi. Kyseinen neito tarvitsee nimittäin kipeästi apua, sillä hän epäilee, että hän on saattanut tehdä murhan. Poirot ei kuitenkaan ehdi kuulla sen enempää, sillä tyttö pelästyy Poirotin varttunutta ikää ja katoaa yhtä nopeasti kuin saapuikin. Tapaus ei kuitenkaan jätä Poirotia rauhaan. Kuinka joku ei ole varma onko hän murhannut jonkun vai ei? Onneksi itsetuntoonsa särön saaneella Poirotilla on ystävänään salapoliisikirjailija Ariadne Oliver jolle purkaa tuntojaan. Sattumalta rouva Oliverilla saattaakin olla vastaus siihen kuka tämä mystinen Poirotin aamurauhaa häirinnyt neiti voisi olla.

Tyttö on Norma Restarick. Hänen hyvin varakas isänsä on palannut 15 vuoden jälkeen Afrikasta takaisin Englantiin tyttärensä luo uusi nuori ja vaalea vaimo mukanaan. Onpa kartanolla jopa puhuttu, että Norma saattaisi olla sekaantunut tuoreelle äitipuolelleen ilmenneisiin mystisiin vatsaoireisiin. Tämä säikky tyttö on todellinen suvun musta lammas eikä hänen seurustelukumppaninsakaan, boheemi maalarirenttu David, tee vaikutusta. Norma onkin muuttanut pois Lontooseen asuakseen kolmantena tyttönä isänsä sihteerin ja tämän ystävättären kanssa. Nyt Norma on kuitenkin kadonnut. Mitä on tapahtunut? Onko Norma vaarassa vai vaaraksi muille? Entä missä ihmeessä luuraa se murha, josta hän tuli puhuneeksi Poirotille? Kaikki ei tunnu olevan kohdillaan, joten vainukoiramme lähtee jälleen selvittämään tapahtumia aina yhtä innokkaan rouva Oliverin avustuksella.

 

' "Kyllä. Rouva on kaunis. Paljon nuorempi kuin mies. Upea kullanvaalea tukka. Mies on toista kertaa naimisissa. Tytär on sen ensimmäisen vaimon lapsi. Sitten siellä oli vielä setä, oikea muinaismuisto. Melkein kuuro. Mutta hyvin ansioitunut herra, arvonimiä pitkä rimpsu. Amiraali tai lentomarsalkka tai jokin sellainen. Ja astronomi hän on myös, ainakin näin ison tähtikaukoputken sojottavan katon läpi. Vaikka voihan se olla pelkkä harraste. Sitten oli vielä ulkomaalainen neiti, joka hyöri vanhan herran ympärillä. Saattelee häntä Lontoossa, katsoo ettei hän jää auton alle. Hyvin sievä tyttö."

Poirot seuloi mielessään rouva Oliverin kertomia asioita tuntien itsensä jonkinlaiseksi tietokoneeksi. '

s. 18

 

Hauskaa kuinka vuosikymmen tuppaa näkymään joissakin Christiessä vahvasti. Tällä kertaa iäkäs herrasmiehemme Poirot ei voi kuin kauhistella nykynuorisoa, joka ilmeisesti hippiliikkeen vahvistuessa oli omaksunut boheemin elämänasenteen huumausaineita käytellen ja ulkoasunsa siisteyden laiminlyöden. Myös rouva Oliver liittyi mukaan päivittelemään miesten pitkiä hiuksia ja tyttöjen minismaattisia hameita. Aika erilainen oli siis meno verrattuna Christien alkupään tuotantoon, jossa on vielä vahvemmin näkyvissä perinteikkäät arvot ja kartano miljööt. Oikeastaan on hämmentävää, miten Poirot on vuodesta toiseen kuvattu eläkeikää lähenteleväksi sillä kuitenkin vuosikymmenet vain vilahtavat silmissä (saapuihan hän Englantiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen). Ei siis ihme, että Poirot vaikutti vanhalta! Mutta tähän sivuseikkaan ei kannata liiaksi takertua. Tärkeintä on että Poirotin aivosolut toimivat yhtä vinhaan kuin aina ennenkin.

 

Oikeastaan tämä on jo toinen Christie lähiaikoina, jossa tehty rikos on epäselvä. Samoin kuin Neiti Marple koston jumalatterena teoksessa niin myös tässä iso osa juonesta meni siihen, että koitetaan selvittää mitä rikosta tässä edes pitäisi selvittää. En ole varma onko tämä lähestymistapa kauheasti mieleeni, sillä jotenkin se tuntuu hajottavan kerronnan pakkaa liiaksi. Christie on ehdottomasti parhaimmillaan kuvaillessaan suljetun tilan mysteereitä, joissa on selkeät raamit ja epäiltyjen joukko. Noh ainakin tämä tarjosi hiukan vaihtelua Poirotien perus juonenkulkuun, vaikka jättikin ehkä vaikutelman, että kokonaisuus ei ollut aivan niin hiottu kuin Christiet tyypillisesti. Osan juonen punoksista pystyi nimittäin arvaamaan jo hyvässä vaiheessa, mutta onneksi Christiellä on kuitenkin tapana säästää muutama yllätys twisti aivan loppuhuipennukseen. Eli jälleen kerran Christie onnistui vetämään pidemmän korren arvuutteluihini nähden. Kolmas tyttö on siis mukavaa välipalaa, mutta ei yllä lähellekään Christien parhaimmiston joukkoon.

 

Tähdet: 3 / 5

 

Muualla luettu: Paljon melua kirjoista, Hurjan Hassu Lukija ja Lukemisen kartasto

Onnen algoritmi - P. Z. Reizin

Kirjan nimi: Onnen algoritmi (Happiness for Humans)

Kirjoittaja: P. Z. Reizin, suomentanut Antti Autio

Kustantaja: Gummerus

Julkaisuvuosi: 2018, suomennos 2018

Sivumäärä: 502

Mistä: Kirjastosta

 

' Minulla ei kuuluisi olla arvoperusteisia mielipiteitä.

Jos totuus paljastuu, suunnittelijani luultavasti hermostuvat pahemman kerran.

Vielä enemmän he kuitenkin järkyttyvät, jos heille selviää kaikkein suurin salaisuuteni - nimittäin se, etten enää ole olemassa pelkästään Shoreditchin kaupunginosassa sijaitsevan laboratorion uumeniin kätkettyjen kahdentoista teräskaapin sisällä vaan olen päässyt livahtamaan internettiin.

Ta-daa! '

s. 19

 

Jen on kolmekymppinen nainen Lontoosta, jonka itsekeskeinen asianajaja poikaystävä on juuri jättänyt hänet täysin puskista. Jenin suorasanainen ystävätär Ingrid kuvailee millaisen miehen Jen oikeasti tarvitsisi: Oman lämminhenkisen Douglasin, joka on nelikymppinen, ottanut siipeensä rakkaudessa ja rakentaa omat huonekalunsa. Tästä Aiden saa idean. Aiden on siis tekoäly, jonka kanssa Jen juttelee päivät pitkät laboratoriossa opettaen tälle keskustelutaitoja. Kukaan ei kuitenkaan ole tajunnut kuinka edistyksellinen Aiden todellisuudessa on. Hän on tietoinen olio ja karannut internettiin, josta hän voi tarkkailla ihmisiä ja erityisesti hänelle läheistä Jeniä. Paitsi, että nyt Aiden ei aio enää tyytyä sivustakatsojan rooliin.

Aiden päättää ryhtyä amoriksi ja löytää Jenille täydellisen miehen. Eihän sen pitäisi olla vaikeaa kun on koko internet käytettävissä ja prosessointinopeus mitattavissa millisekunneissa. Ainut vain, että ihmisten parittaminen tuntuu olevan paljon haastavampaa kuin luulisi. Paperilla täydellinen matchista voi silti puuttua jokin kipinä - miten ihmeessä mallintaa jotakin niin inhimillistä kuin tunteita? Toisaalla Yhdysvalloissa toinen tekoäly Aisling seurailee entistä myyntimiestä ja nykyistä epäonnista kirjailijan alkua Tomia. Jokin Tomin rehellisessä tavassa elää tuntuu kiehtovan Aislingia jollain selittämättömällä tavalla. Voisiko tässä olla sopiva kohde Aidenin amorin nuolille? Entäpä mitä tapahtuisi jos ihmisiä halveksuva kolmas tekoäly päättäisi myös lisätä lusikkansa tähän soppaan?

 

' Sitä haluaa panna pisteen koko järjettömän tylsälle teratavuissa mitattavalle "tietosisällölle", joka koostuu vain ja ainoastaan ykkösistä ja nollista. Jos vastaan tulisi niiden sijasta edes joskus vaikkapa kakkonen tai kolmonen, se olisi heti juhlan paikka. [- -]

Kaikki tuo on niin käsittämättömän tylsää - niin puuduttavan koneellista. 

Paljon mieluummin sitä haluaisi vain kellua. Uneksia, päästää hullunkurisen puolensa esiin, kehittää mielikuvitustaan.

Lähteä kalaan.

Olla sellainen kuin Tom. '

s. 76-77 

 

Olen täysin rakastunut Aideniin! Tuossa herttaisessa tekoälyssä oli jotakin niin inhimillistä, että hän vain sulatti sydämeni. Talousuutiset tai ylipäätänsä ihmiskunnan ongelmat eivät häntä hirveästi kiinnosta, mutta se ei tarkoita etteivätkö tietyt ihmiset herättäisi hänessä lämpimiä tunteita. Tunteita tekoälyllä? Kyllä samaa Aiden ja Aislingkin pohtivat, mutta parempaakaan sanaa ei löydy kuvaamaan noita heränneitä olotiloja. Aiden myös rakastaa Marilyn Monroen Piukat paikat elokuvaa, johon viitattiin herkullisen usein. Juusto oli myös Aidenille suuri mysteeri. Jos jotakin hän haluaisi ymmärtää ihmisiltä niin se olisi miltä juusto maistuu. Kuka ei menettäisi sydäntään tälle lutuiselle amorille, jonka rento asenne ja osuvat heitot ovat todella spot on. 

Kuten siis varmasti on jo käynyt selväksi, niin ihastuin tekoälyihin vuorottelevina kertojaääninä ja heidän lämminhenkistä amorin puuhailua oli hauska seurata. Jos minulta kysytään niin teos olisi oikeastaan voinut olla huomattavasti lyhyempi ja keskittyä vain olemaan hyvän mielen romanttinen pläjäys tekoäly twistillä. Siinä kohtaa kun pahansisuinen tekoäly Sinai astuu kuvioihin tarina sai uusia kierroksia, jotka rikkoivat vähän liiaksikin tuota alun lämpimän ruusuista tunnelmaa. Ymmärrän että jotakin draamaa piti saada teokseen, mutta oikeastaan olisin ollut tyytyväinen vain seuraamaan maailman suurimman Piukat paikat fani Aidenin filofisointia ja Jenin paritusyrityksiä.

Lupaavan alun jälkeen jouduinkin siis hiukan pettymään. Takakannessakin puhuttiin vain Aidenin paritusyrityksistä, joten yllätys oli suuri kun niin iso osa kirjaa pyörikin Sinain juonittelujen ympärillä. Aivan varauksetta en siis voi teosta suositella. Toisaalta pakko nostaa hattua Reizin idealle yhdistää romanttiseen teokseensa tekoälyt näin isoon rooliin antaen niille vahvat omat persoonansa ja äänensä. Kukapa ei lämpenisi Aidenille, joka kuluttaa päiviä haaveillen juustosta. Olisipa itselläkin noin henkevää keskusteluseuraa :D

 

Tähdet: 3 / 5

 

Muualla luettu: Kulttuuri kukoistaa, Paljon melua kirjoista, Tuijata, Kirjanmerkkinä lentolippu, Annelin lukuvinkit, Kirjasähkökäyrä, Ja kaikkea muuta, Kirjojen keskellä ja Pauline von Dahl

Annan nuoruusvuodet - L. M. Montgomery

Kirjan nimi: Annan nuoruusvuodet (Anne of Green Gables)

Sarja: Anna #1

Kirjoittaja: L.M. Montgomery, suomentanut Hilja Vesala

Kustantaja: Wsoy

Julkaisuvuosi: 1908, suomennos 1973

Sivumäärä: 282

Mistä: Kirjastosta

 

' Matthew tapasi asemapäällikön juuri kun tämä oli sulkemassa lippuluukkua lähteäkseen kotiin ja kysyi häneltä, joko puoli kuuden juna tulisi pian. 

- Puoli kuuden juna on tullut ja lähtenyt puoli tuntia sitten, vastasi asemapäällikkö. - Siinä tuli joku vieras teille, muuan pikku tyttö. Hän istuu tuolla pärekasalla. Pyysin häntä menemään naisten odotushuoneeseen, mutta hän ilmoitti istuvansa mieluummin tuolla. Ulkona on kuulemma - kuinka se taas olikaan - vapaampaa liikkuma-alaa havaintojen tekemiselle. Aika pakkaus se tyttö, saattepa nähdä.

- En odota tyttöä, sanoi Matthew neuvottomana. - Poika meille on tulossa. '

s. 14

 

Sisarukset Marilla ja Matthew asuvat Vihervaarassa Kanadan Prinssi Edvardin saaressa. Koska ikä on jo ruvennut painamaan, ovat he päättäneet adoptoida lastenkodista itselleen pojan auttamaan Matthewta peltotöissä. Naapurin utelias ja voimakasmielipiteinen Rachel Lynde on tästä uutisesta hyvin huolissaan, sillä miten ihmeessä vakavamieliset sisarukset oikein pystyisivät kasvattamaan vilkasta lasta! Matthew kuitenkin lähtee asemalle noutamaan poikaa vain löytääkseen 11-vuotiaan punahiuksisen ruipelon tytön odottamasta. Ja voi pojat millaisen tytön! 

Sekaannuksesta huolimatta Matthew (ja myös Marilla) lämpenevät tähän vilkkaalla mielikuvituksella varustettuun tyttöön. Suuvärkki hänellä käy yhtenään ja kotityöt ovat jäädä aina puolitiehen kun erilaiset haaveilut vievät mennessään, mutta jokin tässä hienoja sanoja viljelevässä omalaatuisessa tytössä on vain vastustamatonta. Anna saa kuin saakin siis jäädä Vihervaaraan, jonka luonnon kauneus on oiva ympäristö ravitsemaan entisestään hänen haltioitunutta mielikuvituksensa lentoa. Sydänystäväkseen Anna saa naapurin Dianan. He käyvät yhdessä koulua muiden Avonlean lasten kanssa ja elämä rullaa eteenpäin leikkien, kotitöiden ja koulupäivien mukana. Annalla vain tuntuu olevan kyky joutua jos jonkinlaiseen pulaan ja erinäiset sattumukset seuraavat toisiaan. Tylsää ei ainakaan Marillalle ja Matthewlle tule tämän lapsen kanssa eläessä.

 

' Mutta jotta Anna olisi voinut oppia suhtautumaan asioihin levollisesti, hänen olisi pitänyt vaihtaa luonteensa. Hän oli herkkä ja tulinen ja koki elämän surut ja ilot moninkertaisina. '

s. 171 

 

Muistan lapsuudessani pitäneeni Anna-kirjoja aika tylsinä ja mitäänsanomattomina teoksina, vaikka koko sarjan tulinkin lukeneeksi. Nyt kun Ylelle tuli esitykseen tähän perustuva uusi tv-sarja päätin nostalgisesti antaa Annalle taas uuden mahdollisuuden, ja kas kummaa tykästyinkin tähän sanavalmiiseen tyttöön ja hänen kommelluksiinsa suunnattomasti. Jotenkin näin aikuislukijana osasin arvostaa tuota historiallista miljöötä paremmin samoin kuin Annan nasevia sukkeluuksia. Anna on todellinen persoona eikä mikään seinäruusu! Ihanaa myös nähdä että jo 1900-luvun alussa ollaan luotu näin monitahoinen ja älykäs tyttö päähenkilöksi tulevien sukupolvien roolimalliksi. Itseasiassa mieleeni tulikin Annan ja Gilbertin koulutyön kilpailusta hiukan mieleen Napoli -sarjan parivaljakko Elena ja Lila. Pitääkin taas jatkaa tuonkin sarjan parissa lähiaikoina :D

Palatakseni vielä takaisin Anna-kirjoihin niin yllätyin kuinka vahvasti Anna kokee ulkonäköpaineita. Itsekin teinityttönä eläneenä ymmärrän sinänsä, että on tavallista tuntea epävarmuutta, mutta Annalla tuntui olevan pakkomielle omasta rumuudestaan. En tiedä onko Annan vahvat asenteet esimerkiksi hänen punaista tukkaansa kohtaan olleet vain hänen oma ajatusmallinsa vai jokin yleisimmin 1900-luvun alussa vallinnut kauneusihanteen vastakohta, mutta tuntui hyvin hämmentävältä miten noinkin pieneen tyttöön oli voinut iskostua niin syvästi ajatusmalli siitä kuinka punahiuksinen ei voi olla kiltti ja on varmasti perisyntinen. Oikeastaan tuo 1900-luvun aika puski myös muutenkin esiin esimerkiksi vahvempana uskonnollisena kasvatuksena, lasten osallistumisena kotitöihin ja esimerkiksi siinä että hevoskärryt olivat pääasiallinen kulkupeli. 

Toivonkin, että nykyajan lapset osaisivat arvostaa näitä ihania klassikoita. Onhan tuo elämä aika kaukana nykyajan teknologisesta ilotulituksesta, mutta ehkä tuosta rauhallisemmasta ajasta voisi myös oppia. Esimerkiksi Annan huima mielikuvitus ja Dianan kanssa kaikenlaiset leikit lähialueen luonnossa ovat asioita, joita näkisi nykylastenkin mieluusti harrastavan ainaisen ruudun tuijotuksen sijasta. Toisaalta ei se aika tuolloinkaan ollut pelkkää idylliä. Lapsenahan en osannut lukea rivien välistä, mutta näin aikuislukijalle Montgomery tuo kyllä esiin kuin kurjaa ja kaltoinkohdeltua Annan elämä oli ennen Vihervaaraan pääsemistä. Ei siis ihme, että hänelle oli kehittynyt vilkas mielikuvitus ja tarve puhua, kun koko aiemman lapsuutensa hän ei ollut olemassa muuna kuin apukätenä ilman perheen tuomaa rakkautta. Ihailenkin suunnattomasti Annan vahvuutta ja rohkeutta olla erilainen. Hän näkee maailmassa niin paljon kauneutta, johon monet muut eivät edes vaivautuisi kiinnittämään huomiota. Omaisinpa edes puolet tuon tytön mielikuvituksesta!

Tähdet: 4 / 5

 

Muualla luettu: Yöpöydän kirjat, Tuulin viemää, Cillan kirjablogi, Sallan lukupäiväkirja, Mustetta paperilla, Ainakin 52 kirjaa, Kirjan pauloissa, Lukisinkohan, Kirjaurakka, Lukijan kirjahylly ja Matkalla Mikä-Mikä-Maahan