Kirjavuosi 2022

Nyt on taas vuosi vierähtänyt kohti vääjäämätöntä loppuaan ja on aika käydä läpi mihin kaikkeen se tulikaan taas käytettyä. Kesällä oli häät ja blogikin täytti jo kunniakkaat 10 vuotta - niin se aika vain sujahtaa. Lukuharrastus on kuitenkin pysynyt läpi kaikkien näiden vuosien ja tämä vuosi näyttikin olleen varsin mallikelpoinen sillä saralla. Kiitos myös kaikille lukijoille, jotka jaksatte seurailla vaatimattomia raapustuksiani! Sen pidemmittä puheitta kuitenkin vuoden 2022 tilastojen pariin, sillä pitäähän sitä dataa päästä edes kerran vuodessa vähän pyörittelemään :D

 

Luetut kirjat: 78 kpl

 

Fyysinen kirja: 77

Äänikirja: 1

 

Kotimaisten osuus: 31 %

Sarjan osien osuus: 49 % 

Uutuudet: 13 %

 

Luetut sivut: 30 486

Kuuneltu aika: 21h 39min

Keskimääräinen teoksen pituus: 396 sivua

Yli 500 sivuisten osuus: 24 %

Pisin teos: 1046 sivua Täällä Pohjantähden alla (osat 1-3), Väinö Linna

Lyhyin teos: 81 sivua Koiramäen Suomen historia, Mauri Kunnas

 

 

Mistä luettavaksi:

Kirjasto: 44

Omasta hyllystä: 22

Lainassa: 12

  

Kieli: 

Suomi: 73

Englanti: 5

Kirjailijoiden sukupuolijakauma:

Mies: 40

Nainen: 37

Tuntematon: 1 

Sellaista dataa tällä kertaa. Tänäkään vuonna minulla ei ollut sen suurempaa lukutavoitetta, mutta olen positiivisesti yllättänyt, että melkein ylsin 80 kirjaan. Eikö keskimääräisten sivujen määräkään per opus laskenut tuolta neljästäsadasta, joten kirjojen määrän kasvu on ihan lukulihaksilla toteutettu eikä kirjoja lyhentämällä saavutettu. Poimintana voisi mainita myös tuon kotimaisten kirjojen osuuden, joka on nyt ensi kertaa lähes kolmanneksessa! Uskoni kotimaiseen kirjallisuuteen on siis hyvin palautettu ja kyllähän sitä kiipesi ihan tuonne top listaukseenkin asti. Nuortenkirjojen osuus on myös mukavasti noussut, mistä voi kiittää Ankin kirjablogin #luelanua tempauksen aikaansaamaa inspiraatiota. Tämän vaikutuksia voi myös havaita kasvaneena sarjojen osien osuuksena (lähes 50% ohhoh!). Myös vähän kevyempää kirjallisuutta tuli tänä vuonna kulutettua hiukan enempi, mutta muutin myös tilastointiperustetta, joten monet historialliset ym kirjat myös humpsahtivat tähän kategoriaan. Omasta hyllystä tuli myös luettua peräti 22 teosta ja Kirjäsähkökäyrän Kirjahyllyn aarteet 3 -haasteella oli varmasti oma osuutensa tämän innoittajana. Lähdinpä myös ensimmäistä kertaa mukaan kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen, johon Shakespeare 1600-luvun vaihteesta istui mukavasti. Olipahan myös Kirjasähkökäyrän järjestämä Kaari Utrio 80v tempaus, johon tuli osallistuttua. 

 

Kaikenlaiseen tuli siis lähdettyä nyt tänä vuonna mukaan, vaikka yleensä olenkin ollut hiukan arka näihin osallistumisien suhteen. Haluaisin sanoa, että ensi vuonna jatketaan samaa rataa, sillä osallistuminenhan oli hauskaa eikä liian vaativaa. Vuosi 2023 tuo tullessaan kuitenkin aika isoja mullistuksia omaan elämääni, kun alkuvuodesta on tulossa perheenlisäystä. Katsotaan siis miten uusi arki lähtee rullaamaan. Varmastikin kirjoja tulee luettua, on se kuitenkin sellainen henkireikä minulle, mutta tahti voi olla hyvin rauhallinen. Blogin ei siis ole tarkoitus jäädä uuden lapsiarjen jalkoihin, mutta realistina tiedostan, että samalla lailla tähän harrastukseen en enää tule ehtimään panostamaan. En kuitenkaan ota asiasta sen enempää paineita. Luen kirjoja sitä mukaa kun niitä ehtii ja postailen niitä sitten kun aikaa ja jaksamista löytyy. Ensivuoden tilastot tulevat siis joka tapauksessa näyttämään hyvin erilaisilta. Jännityksellä kuitenkin odotan mitä kaikkea ihmeellistä vuodella 2023 onkaan tarjottavanaan!

Vuoden 2022 Top 5:

Tolstoin tarinoita, Leo Tolstoi 

Täällä Pohjantähden alla (osat 1-3), Väinö Linna 

Sydämen ääntä ei voi unohtaa, Jan-Philipp Sendker 

Ennen lintuja, Merja Mäki 

Taikurin sisarenpoika, C.S. Lewis 

 

Oikein hyvää vuotta 2023 kaikille!

Namiyan puodin ihmeet - Keigo Higashino

Kirjan nimi: Namiyan puodin ihmeet (Namiya zakkaten no kiseki)

Kirjoittaja: Keigo Higashino, suomentanut Raisa Porrasmaa
Kustantaja: Punainen silakka

Julkaisuvuosi: 2012, suomennos 2022

Sivumäärä: 317

Mistä: Kirjastosta

' Murehdin yksinäni, kunnes kuulin sattumalta huhun Sekatavarakauppa Namiyasta. Viimeisenä oljenkortenani päätin kokeilla, saisinko teiltä jonkin hyvän idean, ja siksi kirjoitan tämän kirjeen. Laitan mukaan vastauskuoren. Olkaa niin hyvä ja auttakaa.

Jänis kuusta '

s. 15

Kolme epäonnista nuorta miestä ovat juuri suorittaneet murron. He eivät kuitenkaan ole ammattilaisia vaan enemmänkin epätoivoisia ja hukassa elämässään. Nyt pakoautokin on päättänyt sanoa itsensä irti juuri kriittisellä hetkellä. Onneksi yksi joukkiosta tietää läheltä erään aution sekatavarakaupan. Siellä he voisivat piilotella aamuun asti ja sitten työmatkaliikenteen mukana kadota jälkiä jättämättä. Kyseinen puoti on nimeltään Namiyan sekatavarakauppa ja he eivät voi uskoakaan, kuinka tuo yksi yö tulee mullistamaan niin heidän kuin monen muunkin ihmisen elämän.

Pian piilouduttuaan liikkeeseen sen postiluukusta nimittäin kilahtaa kirje. Se ei ole mikä tahansa kirje vaan avunpyyntö kiperään elämänongelmaan. Kirjoittajalla ei ole ketään muuta keneltä kysyä neuvoa, joten Namiayan puoti on hänen viimeinen oljenkortensa. Onhan puoti tunnettu siitä, että sen vanha pitäjä vastaa ihmisten huolikirjeisiin antaen älykkäitä neuvojaan pulmien ratkaisujen löytämiseen. Nyt kolme miestämme ovat kuitenkin saaneet tämän kirjeen. He pähkäilevät vastausta ja laittavat sen maitolaatikkoon ohjeiden mukaisesti kirjeen kirjoittajan noudettavaksi. Välittömästi uusi kirje putoaakin postiluukusta. Miehet tajuavat puodissa olevan jotakin maagista, sillä aivan kuin aika ei kuluisi sisällä lainkaan. Myös kirjeet tuntuvat tulevan useiden vuosikymmenien takaa. Omalla suoralla tavallaan he kuitenkin päätyvät vastaamaan ihmisten kirjeisiin - tällä on kauaskatseiset seurauksen monien ihmisten kohtaloihin eikä vähimmässä määrin myös heidän omiinsa.

' Shizukon mukaan Namiyan sekatavarakauppa oli auttanut häntä saavuttamaan mielenrauhan.

"Huoliin vastaaja on upea ihminen. Hänen neuvoissaan ei ole minkäänmoista salakavaluutta tai kaartelua. Minullekin hän antoi perusteellisen läksytyksen, mutta sen ansiosta silmäni aukesivat sille, että olin yrittänyt petkuttaa itseäni. Siksi saatoin keskittyä miekkailuun varmoin mielin." '

s. 252-253

Oi minkälaisen helmen tulinkaan lukeneeksi vuoden 2022 viimeisenä teoksena! Hyvää totisesti kannatti odottaa sieltä kirjaston varausjonosta, sillä tässä teoksessa oli sitä jotakin mikä saa sydämen läikehtimään. Sen kuvaamat ihmiskohtalot eivät olleet sieltä helpoimmasta päästä, mutta tietty lämminhenkinen hyväntahtoisuus silti koteloi tätä tarinaa. Siinä oli elämänvoimaa. Eikä tämä lukija ainakaan säästynyt herkistyneiltä silmäkulmien taputteluilta, kun asioita rupesi keriytymään auki. Niin taitavasti Higasgino on onnistunut kietomaan odottamattomalla tavalla eri lukujen kertojien tarinat yhdeksi kokonaisuudeksi, jossa elämän polut leikkaavat yllättävästi keskenään. 

 

Henkilökaarti on juuri sopivan vaihteleva. Teos koostuu viidestä kokonaisuudesta, joissa on aina omat pulmansa ja kertojansa. Apuja pyytävät muun muassa niin olympiaurheilija jonka mies on kuolemansairas, amatöörimuusikko joka pohtii elämänpolkuaan, avioliitossa olevalle miehelle raskaaksi tuleva nainen, nuori Beatles-fani jonka vanhemmat ovat korvia myöten veloissa sekä seurapalvelutöihin ajautunut nuori nainen. Pääsevätpä ääneen murtokolmikkomme lisäksi myös se alkuperäinen Namiyan puodin pitäjä, joka on aloittanut koko vastausprosessin lasten vitsailuista, mutta mikä myöhemmin muotoutui aikamoiseksi henkireiäksi monille. Kertovan tekstin joukossa olikin noita kirjeenvaihtoja, mitä käytiin puodin ja avunpyytäjien välillä puolin jos toisin, ja taitavasti kirjailija on tavoittanut henkilöilleen erilaiset äänet. Olin oikeastaan yllättänyt kun pääfokus ei ollutkaan tuossa alun kolmikossa, vaan muissa osissa kertoja usein vaihtuikin. Näin näimme useammalta kantilta asian ja tilanteen. Tämä oli mainio ratkaisu ja onnistui syventämään niin henkilöitä kuin heidän traagisia tarinoitaan tuoden ne lukijaa lähelle.

Olen hyvin iloinen, että tämä teos on löytänyt jo niin paljon innokasta lukijakuntaa, että kirjastosta sitä piti odotella jo hyvä tovi. Toivottavasti myös tämän pienen arvion ansiosta joku sattuisi innostumaan tästä. Jotain samaa maagista realismia tässä oli kuin Murakamilla vaikka aivan samanlaista kielellistä taituruutta ei ollutkaan tarjolla. Tuo koskettavuus ja silti teoksen sivuilta paistanut lämpö kuitenkin korvasi tämän pienen puutteen jättäen lukijan hyvinkin positiiviseen pohjavireeseen. Tämä kirja jos mikä on toivoa täynnä. Yllätyn aina uudestaan positiivisesti, kun tutustun japanilaisiin kirjoihin. Jokin siinä kerrontatavassa vain vetoaa minun sydämeeni.

Tähdet: 4.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirsin kirjanurkka, Kirjasähkökäyrä, Unien kelluvalla sillalla, Tainan ja Tommin aarrearkku ja Kartanon kruunaamaton lukija  

Askel tyhjyyteen - Agatha Christie

Kirjan nimi: Askel tyhjyyteen (Why Didn't They Ask Evans?)

Kirjoittaja: Agatha Christie, suomentanut Kirsti Kattelus
Kustantaja: Wsoy

Julkaisuvuosi: 1934, suomennos 2010

Sivumäärä: 272

Mistä: Omasta hyllystä

' Bobby nousi nopeasti ja meni lähemmäksi. Ennen kuin hän ehti miehen luo, tämä alkoi puhua. Hänen äänensä ei ollut heikko - se kajahti selkeänä ja sointuvana.

"Miksi he eivät pyytäneet Evansia?" mies sanoi. Sitten merkillinen pieni värähdys kävi hänen lävitseen, silmäluomet sulkeutuivat, leuka loksahti...

Mies oli kuollut. '

s. 11-12

 

Walesin maaseudulla papin poika Bobby on pelaamassa golfia tohtori Thomasin kanssa. Siinä missä tohtori on tasaisen varma lyönneissään, on Bobbyllä enemmän yritystä kuin taitoa pelissään. Kenttä vie aivan jyrkänteen reunalle ja luonnollisesti sinne Bobbyn pallokin pomppii. Tuolta sumun keskeltä he kuulevat kuitenkin ääntä. Laskeuduttuaan alemmas he löytävät kuolemaisillaan olevan miehen. Mitään ei ole tehtävissä. Viimeisiksi sanoikseen tämä tuntematon saa sanotuksi mystisen lausahduksen: "Miksi he eivät pyytäneet Evansia?". Mutta kuka ihme on tämä mies ja saati sitten hänen tarkoittamansa Evans? Kuolemansyyntutkimuksessa tapaus julistetaan onnettomuudeksi - onhan paikka vaarallinen ilman kaidetta ja vielä sumussa.

 

Bobby juttelee tapauksesta lapsuudenystävänsä lordintyttären Frankien kanssa. Frankie heittää ilmaan ajatuksen mitä jos miekkonen tyrkättiin alas, mutta he eivät ota sitä vakavasti. Kunnes Bobbylle on käydä kalpaten. Nyt Frankie ja Bobby ovat vakuuttuneita, että jotakin hämärää tapaukseen on pakko liittyä. He lähtevät penkomaan asioita omaan tyylinsä. Eihän kukaan osaisi epäillä viatonta lordintytärtä... Pian he ovatkin kaukaisessa maalaiskartanossa selvittämässä miten yläluokkaiset Bassington-ffrenchit liittyvät juttuun. Ainakin jotakin poikkeuksellista tuolla alueella on meneillään ja siitä Frankie ja Bobby aikovat ottaa selon. Murhaajan kanssa kun vain ryhtyy kissa-hiiri-leikkiin niin vaaroilta ei voida välttyä.

' "Tiedän mitä tarkoitat", Bobby sanoi. "Se on aika kammottavaa. Minusta tämä on pikemminkin näytelmä kuin kirja. On kuin olisimme kävelleet näyttämölle kesken toisen kohtauksen, vaikkemme oikeastaan kuulu koko näytelmään. Nyt meidän on teeskenneltävä, mikä on perin rasittavaa, siksi, ettei meillä ole aavistustakaan ensimmäisen kohtauksen juonesta."

Frankie nyökkäsi innokkaasti.

"En ole niinkään varma, että se on toinen kohtaus - minusta se on pikemminkin kolmas. Bobby, minä olen varma, että meidän on palattava pitkän matkaa taaksepäin... Ja meidän on tehtävä se nopeasti, sillä näytelmä on pelottavan lähellä loppuaan." '

s. 160

Vaikka luin vastikään Christieltä Hautajaisten jälkeen, tuntui ettei mysteerikiintiöni ollut vielä täyttynyt. Kun jouluna tuli maikkarilta uusi neliosainen sarjaversio tästä kirjasta, päätin että nyt on aika viimein lukea tämä pitkäaikainen hyllynlämmittäjä. Eihän siinä niin saa päästä käymään, että katsoisi sarjan ensin ja sitten ei voisi arvuutella kirjan matkassa Christien vinkeitä juonikuvioita! Joskus olen kyllä tästä nähnyt tuon BBC:n elokuvaversion, jossa tämä on muutettu Marpleksi. Sen katsomisesta oli kuitenkin jo sen verran pitkä aika, että en kyllä enää muistanut tuota alkua pidemmälle mihin ihmeeseen Christie olikaan punomassa juonilankaansa. Tarkennetaan siis vielä tässä, että kyseessä ei siis ole Poirot tai Marple vaan aivan itsellinen tarina Bobbysta ja Frankiesta, jotka ryhtyvät selvittämään kotiseutunsa epäilyttävää kuolemantapausta nuoruuden innolla.

 

Ylipäätänsä tämä oli hiukan erilainen Christie. Tarjolla ei ollut selkeätä epäiltyjen joukkoa, jota sitten pyöriteltäisiin ympäriinsä pähkäillessä kuka sen teki. Sen sijaan Bobby ja Frankie tekevät rauhakseltaan tutkimusmatkojaan ja tapaavat pikkuhiljaa ihmisiä, jotka ovat saattaneet tuntea vainajan. Tämä tekee lukijalle murhaajaspekulaatioista huomattavasti hankalampaa, koska palapelin palasia putoilee niin rauhallisesti. Toisaalta nautin jälleen tästä yläluokkaisesta maaseutukartano miljööstä, jossa he enimmäkseen suorittivat tutkimuksiaan. Jokin siinä vain viihdyttää kerta toisensa jälkeen. Bobby ja Frankie ovatkin varsin vinkeä parivaljakko, vaikkakin aina välillä teki mieli lyödä käsi otsaan ja voivotella kuinka helposti he tulivat paljastaneeksi tutkimuksiaan muille. Vähän kuin Bobby golfissa niin nuoruuden innolla mentiin eteenpäin eikä siten metodeja voi verrata harjaantuneiden vainukoirien kuten Poirotin tai Marplen vastaaviin. Varsin virkistävää tekstiä oli kuitenkin luvassa, mutta jäin hiukan kaipaamaan sitä rajatumpaa henkilökaartia. Toisaalta näin lukijanakin pääsi kokemaan jokusen yllätyksen aina loppumetreille asti.

Tähdet: 3.5 / 5

 

Muualla luettu: Jokken kirjanurkka, Kasoittain kirjoja, Luettua elämää, Sheferijm, Tarinauttisen hämärän hetket, Sallan lukupäiväkirja, Hurjan Hassu Lukija, Jos vaikka lukisi..., Oksan hyllyltä ja Tuulin viemää

Isästä / Äidistä - Annie Ernaux

Kirjan nimi: Isästä / Äidistä (La place / Une femme)

Kirjoittaja: Annie Ernaux, suomentanut Lotta Toivanen
Kustantaja: Gummerus

Julkaisuvuosi: 1983 / 1987, suomennos 2022

Sivumäärä: 152

Mistä: Kirjastosta

 

' Myöhemmin aloitin romaanin, jonka päähenkilö isä oli. Kuvotuksen tunne kesken kertomuksen.

Jokin aikaa sitten tajusin, että romaanimuoto on mahdoton. Jos haluan kertoa pakon sanelemasta elämästä, en voi asettua taiteen puolelle, tavoitella jotakin "kiehtovaa" ja "koskettavaa". Kokoan isän sanat, eleet, mieltymykset, hänen elämänsä virstanpylväät, kaikki objektiiviset merkit siitä elämästä, jossa itsekin olin mukana. 

Ei mitään lyyristä muisteloa, ei voitonriemuista irvailua. Pelkistetty tyyli sujuu minulta luonnostaan, käytin sitä aikoinaan kirjoittaessani vanhemmilleni ja kertoessani tärkeimmät kuulumiset. '

s. 18

 

Isästä / Äidistä yhteisnide pitää sisällään kaksi Ernauxin kirjoittamaa pienoisteosta. Ensimmäisessä hän käsittelee isänsä kuolemaa herättämällä tuon etäisen miehen henkiin kirjansa sivuilla. Vaikka isä veikin tivoliin, niin silti heidän välillään oli aina tietty juopa. Isä nimittäin syntyi köyhään perheeseen ja hänen luokkaponnistuksensa oli, kun hän ensin siirtyi maatilan renkitöistä tehtaaseen ja sieltä lopulta perusti vaimonsa kanssa pienen kahvila-kaupan. Ei sillä rikastunut, mutta eipähän enää oltu työläisiä. Silti tuo mies kipuili oman asemansa kanssa. Kuinka ei nolata itseään puhumalla juntisti tai olemalla ymmärtämättä ylempien piirien itsestäänselvyyksiä. Parempi olla hiljaa ja olla luulematta itsestään liikoja. Tytär Annie kuitenkin kurkottaa korkeammalle. Hän opiskelee aina yliopistossa ja vieläpä kirjallisuutta. Tyttären elämänpiiri muuttuu pikkuhiljaa yhä porvarillisemmaksi ja samalla omat vanhemmat rupeavat hävettämään yhä enempi. Annie on luokkaloikkari ja juuri tuo pitää hänet aina tietyn mitan päässä isästään, joka tyytyi lopulta kauppiaan osaansa vapaa-ajallaan kanoja pihalla kasvatellen.

Toisessa teoksessa Äidissä Ernaux ottaa puolestaan käsittelyyn nimensä mukaisesti suhteensa äitiin. Tämäkin kirja alkaa äidin kuolemalla. Vain kirjoittamalla hän voi saada surutyön toteutettua. Ei liiallista tunteellista hempeilyä vaan pyrkimystä lakoniseen oman aikansa laajempaankin kuvaukseen kuten Isästä teoksessakin. Annien äidillä oli kova halu nousta yhteiskunnallisesti. Vaikka viina vei kaikki muut köyhän perheen sisarukset, äiti ponnisti työläisestä ja perusti miehensä kanssa pienen kahvila-kaupan Ranskan pikkukylään. Eihän se sellainen hieno pytinki ollut, mutta köyhällä alueella kahvila, tai pikemminkin juottola, sai oman asiakaskuntansa. Haaveet eivät kuitenkaan vastaa aivan todellisuutta sillä kaupanpitäjänä hymyn ja asiakaspalvelualttiuden pitää olla aina huulilla, vaikka kuinka jurppisi se että asiakkaat käyvät ennemmin isommissa marketeissa halvemman hinnan perässä ja tekevät heiltä vain unohtuneen kahvipaketti ostokset. Tarmoa tältä naiselta ei kuitenkaan puutu ja vaikka he ottavatkin usein yhteen Annien kanssa, niin silti äiti osittain pääsee kokemaan sitä ylempää elämää tyttärensä menestyksen kautta. Alzheimer vie kuitenkin lopulta voiton haurastaen tämänkin työjuhdan pala palalta.

 

' Tämä ei ole elämänkerta eikä tietysti mikään romaanikaan, ehkä jotakin kirjallisuuden, sosiologian ja historian väliltä. Äidin, joka syntyi alistettuun asemaan mutta pyristeli sieltä pois, oli muututtava tarinaksi, jotta minä en tuntisi itseäni niin yksinäiseksi ja keinotekoiseksi tässä sanoilla ja ajattelulla meitä alistavassa maailmassa, johon olen hänen toiveidensa mukaisesti siirtynyt. '

s. 152

Luokkayhteiskunta on vahvasti läsnä tässä tuoreen Nobel-voittajan teoksessa. Vaikka Isästä / Äidistä yhteisnide suomennettiinkin vasta tänä vuonna, niin alkujaan Ernaux on kirjoittanut nämä jo 80-luvulla eli kauan ennen tuota toista kehuttua suomennosta Vuodet teosta. Ranskassa on ollut maalla selkeä jako eri luokkiin ja niissä omissa karsinoissa on enimmäkseen pysytty. Näissä teoksissaan Ernaux pääseekin läpileikkaamaan hyvin 1900-luvun muutosten. Kuinka hänen isänsä lapsuudessa oli vielä täysin normaalia aloittaa kaksitoistavuotiaana rengintyöt maatilalla ja lopettaa koulut siihen. Kuinka töitä tehtiin kellonympäri ja monilla vanhemmilla saattoi olla taustalla vielä alkoholismia pelkän köyhyyden lisäksi. Kuinka iso muutos olikaan siirtyminen maatyöläisestä tehtaaseen, jossa oli selkeät työajat. Lopulta kauppiaana päivät olivat taas paluuta jatkuvaan työhön, mutta silloin sentään ei enää ollut työläineen vain oman paikkansa pitäjä. Silläkin oli iso arvo. Sen yli ei enää kuitenkaan uskalla kurkotella. Nousu on jo ollut aikamoinen. On tärkeää tietää oma paikkansa.

Ernaux kuvaakin teoksissaan kuinka tärkeätä oli tiedostaa oma yhteiskunnallinen asema ja käyttäytyä sen mukaisesti. Yksityiskoulussaan Annieta korjataan oikeiden sanojen käytöstä ja ei voi ymmärtää miksi vanhemmat katsovat pahalla, kun hän puolestaan korjaa heitä kotona. Eihän kukaan halua olla se televisiosarjan maalaistollo perhe, joka tuijottaa pesukonetta luullen sitä televisioksi. Silti läpi hänen elämänsä isä on iskostanut kasvatuksessaan, kuinka pitää peitellä omaa alemmuuttaan ja hävetä jos toimii väärin. Samalla kuitenkaan ei saisi luulla itsestään liikoja vaan tunnustaa oma tilansa. Ernauxin onkin selkeästi vaikea sopeutua ajatukseen itsestään aikuisena porvarisrouvana. Toisaalta hän ei kuulu tähän maailmaan, mutta ei myöskään siihen mistä hänen vanhempansa ovat ponnistelleet ja missä hän on itsekin kasvanut. Mieleen nousikin Ferranten Napoli-sarjan päähenkilö Elena, joka ei oikein enää koulutettuna istunut kortteliin, mutta toisaalta kortteli oli myös pääsemätön osa häntä. Maailma on yksinäinen paikka, kun ei tiedä mihin kuuluu. Toisaalta eipä häpeän, kuulumattomuuden tai riittämättömyyden tunteisiin tarvita myöskään aina juuri luokkatuskaa.

 

Koin tämän yhteisniteen kanssa hiukan kahtiajakoisia tunteita. Isästä osio imaisi minut mukaansa lukemaan tuon miehen tarinan. Se toimi mainiona läpileikkauksena yhden ihmisen elämään tarjoten silti samalla laajemmankin kontekstin tuskallisesta luokkatietoisuudesta. Vaikka Ernauxin kerronta ei ole tunteellista vaan enemmänkin toteavaa tikkausta hetkistä, niin silti isän tarina onnistui koskettamaan. Tätä lukiessa uskoin ymmärtäneeni mistä tätä Nobel-voittajaa onkin kehuttu, eli kuinka hän saa henkilökohtaisen tason laajenemaan yhteiskuntakuvaukseksi. Toisaalta se mikä toimi Isästä ei enää tuntunut kantavan Äidistä osiossa. Tässä se tietty etäisyys ei pysynyt aivan yhtä tehokkaasti vaan Ermaux kirjoittaa enempi esiin omaa suruprosessiaan äitinsä kuoleman ympäriltä. Varsin koskettavaa kuvausta esimerkiksi lopussa tuosta haurastuvasta mielestä, mutta silti se jokin mikä puhalsi isä osiot osaksi isompaa kuvaa tehden siitä tarinaansa suurempaa jäi uupumaan tästä puolesta. Ihan kelpo tekstiä silti, mutta vähän joudun rokottamaan arviossani tuosta epätasaisuudesta. Yleisesti en ole mikään suuri autofiktion tai omien asioiden tilityksen ystävä, ja näistä tuntuu jo tulleen aikamoinen nykyajan kirjallisuustrendi. Ernaux oli kuitenkin enimmäkseen varsin positiivinen yllättäjä.

 

' Nyt olen saattanut päivänvaloon sen perinnön, joka minun piti laskea porvarillisen ja sivistyneen maailman kynnykselle sen yli astuessani. '

s. 80 

 

Tähdet: 3.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirsin Book Club,  Mitä luimme kerran, Anun ihmeelliset matkat, Jokken kirjanurkka ja Kirjareppu 

24 pientä ihmettä - Jenny Fagerlund

Kirjan nimi: 24 pientä ihmettä (24 goda gärningar)

Kirjoittaja: Jenny Fagerlund, suomentanut Antti Saarilahti
Kustantaja: Gummerus

Julkaisuvuosi: 2019, suomennos 2021

Sivumäärä: 267

Mistä: Kirjastosta

' "Sopii", Emma vastasi ja katsahti taas katua. Vaikka mies ei ollut suhtautunut saamaansa apuun kovin kiitollisesti, Emma tunsi lämmön leviävän vatsanseudulleen. Se oli samaa miellyttävää kihelmöintiä, jota hän oli tuntenut saatettuaan Waldemarin kotiin. Hän kääntyi Magdan ja Angelan puoleen, jotka jutustelivat kahvikoneen luona. "Magda, sinähän halusit, että hankkisin jonkin harrastuksen. No, nyt olen valinnut."

"Hienoa! Arvasin, että löytäisit jotain sopivaa. Mitä siis aiot? Menetkö sille keramiikkakurssille?"

"Tätä harrastusta ei löydy listaltasi."

"Eikö? Mikä se on?"

"Aion tehdä kaksikymmentäneljä hyvää tekoa, yhden jokaisena päivänä aina jouluun saakka. Tämä oli ensimmäinen." '

s. 59

 

Joulu on Emmalle vaikeata aikaa. Tasan kaksi vuotta sitten hänen miehensä Niklas nimittäin kuoli. Sen jälkeen Emma on elänyt kuin laina-ajalla eristäytyen ihmisistä ja tehden vain vaaditun minimin sisustuspuotinsa eteen. Nytkin vaikka joulusesonki on kiireimmillään, näyteikkunassa on vielä rapujuhlien rekvisiitat ja konkurssi uhkaa jo ovella. Emma ui synkissä vesissä ja suunnittelee jo kaiken jättämistä taakseen - enää tämä yksi kuukausi ja sitten hän voisi päästää irti elämästään. 

Emma sisko Magda koittaa omalla päällepäsmärisellä tavallaan auttaa siskoaan. Hän on vakuuttunut, että uusi harrastus tekisi Emmalle hyvää. Kun marraskuun viimeisinä päivinä Emma saattaa kauheassa lumipyryssä eksyneen vanhuksen kotiin, herää Emman sisällä jokin lämpö. Ehkä hän voisi toteuttaa joulukuun ajan 24 pientä hyvää tekoa. Pikkuhiljaa hyvien tekojen saattelemana Emman elämään rupeaa muodostumaan taas ihmissuhteita ja heidän avullaan myös puoti rupeaa saamaan aivan uutta ilmettä. Ehkä pienillä hyvillä teoilla voisi olla jopa elämää mullistavat seuraukset.

' Puoti näytti nykyään upealta, ja se oli hänen omien ponnistelujensa lisäksi Hassen, Magdan, Angelan ja Julian ansiosta. Tunnelma oli lämmin ja kodikas, ja juuri nyt paikka oli kuin jouluinen ihmemaa. '

s. 255

Kun marraskuussa bongasin tämän pokkarin kirjaston hyllystä, tuntui se kohtalolta. Olen pitkään halunnut testata joulukalenterikirjaa ja tämä tuntui siihen kuin täsmävalinnalta: joka päivälle oma pieni tarina hyvistä teoista ja niiden elämää mullistavasta voimasta joulun hyvänmielen hengessä. Oikeastaan tarina alkaa jo parina päivänä marraskuun puolella eräänlaisena johdantona, miten Emma päätyy tähän kahdenkymmenenneljän hyvän teon projektiinsa. Yllätyksekseni myös joulukuusta oli kaksi päivää tippunut pois, mutta eipä se mitään. Kuitenkin otin tavakseni lukea joka ilta sen päivän luvun. Pakko sanoa, että tuntui varsinkin aluksi aika hassulta niin sanotusti pitkittää jonkun teoksen lukemista niin että lukee päivittäin vain pari sivua, mutta tähän rytmiin kyllä tottui pikkuhiljaa. 

Ikävä kyllä tässä välissä on hyvä todeta, että 24 pientä ihmettä ei ehkä ole paras mahdollinen joulukalenterikirja. Ensinnäkin sen tunnelma on aika masentava. Emma vihjaa usein elämänsä päättämiseen joulun jälkeen ja muutosta tunnelmassa saa kyllä odottaa aika loppumetreille asti, vaikka pienillä hyvillä teoilla onkin häneen selkeästi vaikutusta. Myöskään luvut eivät olleet niinkään erillisiä pieniä hyvän mielen tarinoita noista teoista, vaan pikemminkin yleisen juonen kuljetusta, jossa aina välillä muistuteltiin mitäs pientä tai suurempaa Emma onkaan tullut tehneeksi. Fokus oli kuitenkin puodissa ja Emman elämään astuvissa uusissa ihmissuhteissa. Kun annat apua niin myös sitä saat. Jotenkin kaikki vain lopuksi paketoitiin aivan liian nopeasti ja ennalta-arvattavasti kun sitä ennen oltiin niin rauhakseltaan edetty. Huomaan myös vertailevani Emman ja Rileyn Orkideatarhan Julian suruprosesseja, sillä molemmissa päähenkilö oli menettänyt perheensä. Rileyn kerronta vain tuntui jotenkin aidommalta kuin tämä Fagerlundin. Myös Ahernin Lahja on teos, joka kuvaa huomattavasti koskettavammin itsensä löytämistä joulun alla. Jouluista hyvänmielenkirjaa en siis aivan saanut, mutta ehkä ensi vuonna osaan valita joulukalenterikirjani hiukan paremmin. Pidemmittä puheitta kuitenkin:

 

Hyvää Joulua!

 

Tähdet: 1.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirja vieköön!, Kirjarikas elämäni, Unelmien aika, Sirjan tarinat, Tahdon lukea kirjan ja Paljon melua kirjoista

Cat's Cradle - Kurt Vonnegut

Kirjan nimi: Cat's Cradle 

Kirjoittaja: Kurt Vonnegut

Kustantaja: Penguin Books

Julkaisuvuosi: 1963 / 1975

Sivumäärä: 179

Mistä: Isältä lainassa

' When I was a much younger man, I began to collect material for a book to be called The Day the World Ended.

The book was to be factual.

The book was to be an account of what important Americans had done on the day when the first atomic bomb was dropped on Hiroshima, Japan.

It was to be a Christian book. I was a Christian then.

I am a Bokononist now.

I would have been a Bokononist then, if there had been anyone to teach me the bittersweet lies of Bokonom. But Bokononism was unknown beyond the gravel beaches and coral knives that ring this little island in the Caribbean Sea, the Republic of San Lorenzo. '

s. 7

 

Cat's Cradlen (suom. Kissan kehto) päähenkilö on amerikkalainen John, joka on päättänyt kirjoittaa kirjan siitä mitä kuuluisat henkilöt tekivät sinä päivänä, kun ensimmäinen atomipommin pudotettiin Japaniin. Kirjan nimi olisi The Day the World Ended. Kirjaansa varten hän haluaa haastatella atomipommin isän Dr Felix Hoenikkerin lapsia ja muita häntä tunteneita henkilöitä. Haastatteluissaan hän saa kuulla Felixistä, joka oli uskomaton tieteen saralla, mutta jota ihmiset eivät kiinnostaneet laisinkaan. Tämä mies oli kuin lapsi, joka aina innostui uudesta asiasta tai pulmasta ja etsi siihen sitten ratkaisun. Oli kyse sitten kilpikonnien selkärangan rakenteesta tai atomipommista. 

 

Eräässä tutkimuslaitoksen johtajan haastattelussa John kuulee tarinan, kuinka merijalkaväen iso pamppu halusi Felixin ratkaisevan mutaongelman, sillä joukot olivat saaneet tarpeekseen tuosta upottavasta massasta. Välittömästi Felixin aivot rupesivat raksuttamaan ja lopputuloksena oli idea ice-ninesta, pienen pienestä aineesta, jolla kaikki tuo vesi jähmettyisi kivikovaksi massaksi, jonka sulamispiste olisi yli neljässäkymmenessä asteessa. Luonnollisesti tällaista ainetta ei ole olemassakaan - tai niin kaikki luulevat. 

Matkallaan kohti kohtaloaan - tai osana karassiaan kuten bokononistit sanoisivat - tulee John matkustaneeksi myös Karibian syrjäiselle ja äärimmäiselle köyhälle saarelle San Lorenzoon. Täällä hän kohtaa tohtori Hoenikkerin kolme lasta sekä oppii bokononismista. Uskonnosta, joka on karmean kuolemantuomion - The Hookin - uhalla kielletty saarella, eli kaikki luonnollisesti harrastavat sitä. Jo uskonnon pyhän kirjan ensimmäisellä sivulla on kaikki sen sisältö todettu valheiksi, mutta jokin tuossa vetää silti ihmisiä puoleensa. Entä miten John, Hoenikkerin lapset, San Lorenzo ja bokononismi liittyvät ice-nineen? Se selviää hyvin pian kunhan vain maltat lukea teoksen.

' "I keep thinking about that swamp..."

"You can stop thinking about it! I've made the only point I wanted to make with the swamp."

"If the streams flowing through the swamp froze as ice-nine, what about the rivers and lakes the streams fed?"

"They'd freeze. But there is no such thing as ice-nine."

"And the oceans the frozen rivers fed?"

"They'd freeze, of course," he snapped. "I suppose you're going to rush to market with a sensational story about ice-nine now. I tell you again, it does not exist!"

"And the springs feeding the frozen lakes and streams, and all the water underground feeding the springs?"

"They'd freeze, damn it!" he cried. "But if I had known that you were a member of the yellow press," he said grandly, rising to his feet, "I wouldn't have wasted a minute with you!"

"And the rain?"

"When it fell, it would freeze into hard hobnails of ice-nine - and that would be the end of the world! And the end of the interview, too! Good-bye!" '

s, 35-36

 

Tämä on jälleen niitä teoksia, joihin en olisi osannut itse tarttua ja ai että olisin menettänyt silloin paljon! Tämä päätyi lukupinooni oikeastaan siksi että isälläni on tapana aina laittaa muutama oma suosituksensa mukaan, kun lainaan häneltä jotain kirjaa. Yli puolivuotta tämä teos onkin seissyt lukemista odottamassa, sillä en tiennyt siitä yhtään mitään muuta kuin että genre on sci-fi ja että edellinen Vonneguttini Titaanien seireeni oli kyllä aikamoista päätöntä, tosin osuvan satiirista, menoa läpi avaruuden. Arvatkaapas yllätyinkö siis kun näistä asemista Kissan kehtoa luin ja kas kummaa teoshan pysyi jalat vankasti maaplaneettamme päällä ja enimmäkseen vielä trooppisella saarella! Luulin olleeni kaikkeen valmistautunut, mutta tätä en kyllä osannut odottaa.

 

En tosiaan tiedä mitä kertoa tästä kirjasta. Vonnegutilla on aivan ilmiömäinen taito satiirissaan, jossa tällä kertaa tarkasta kynästä saavat osansa ainakin tiedemiehet, kilpavarustelu, uskonnot ja siirtomaat. Näiden isojen teemojen lisäksi joukossa oli myös vain lukuisia sellaisia nasevia kommentteja eri aiheisiin liittyen, jotka saivat ainakin tämän lukijan hirnumaan ääneen. Kuinka osuvaa! Huumori on kyllä paras ase, kun haluaa herätellä ihmisiä maailman menon absurdiuteen. Kuten John ensisivuilla toteaa 'Anyone unable to understand how a useful religion can be founded on lies will not understand this book either. So be it." Bokononismi olikin hyvin kiehtova uskonto ajatusmaailmoiltaan. Vastaavasti lukijana ei voinut kuin katsoa silmät pyöreinä, kuinka merijalkaväen mudan poistamisvaadetta ei oltu taidettu ajatella aivan loppuun... Nooh kerranhan sitä vain maailmanloppu onnistutaan itse aiheuttamaan mitäpä sitä liikoja murehtimaan. Tämä on todella teos, joka tulee itse kokea, sillä itse juonen sijaan Vonnegutin kieli ja sanailu ovat niin sen keskiössä. Löytyisiköhän isäni hyllystä vielä lisää näitä Vonnegutin pistäviä satiireja.

' Nothing in this book is true.

 

"Live by the foma* that make you brave and kind and healthy and happy"

The Books of Bokonom 1:5

 

*Harmless untruths. '

s. 6

Tähdet: 4.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirjavinkit, Tahaton lueskelija, Nipvet ja Elämää ja aspartaamia 

Orkideatarha - Lucinda Riley

Kirjan nimi: Orkideatarha (Hothouse Flower)

Kirjoittaja: Lucinda Riley, suomentanut Tuukka Pekkanen
Kustantaja: Bazar

Julkaisuvuosi: 2010, suomennos 2022

Sivumäärä: 651

Mistä: Siskolta lainassa

' Sen lisäksi lämpö voimistaa ilmassa leijuvaa kukkien tuoksua.

"Tämä on Dendrobium victoria regina, jota joskus näkee sanottavan siniseksi Dendrobiumiksi, mutta niin kuin näet, se on sinipunainen." Isoisä naurahtaa. "Aitoa sinistä orkideaa ei ole vielä löydetty. Tämä kasvaa puissa Kaakkois-Aasiassa. Voitko kuvitella kokonaisia puutarhoja leijumassa ilmassa?"

Silloin isoisän silmiin ilmestyy aivan tietynlainen katse, ja vaikka pyydän häntä kertomaan lisää, hän ei koskaan kerro. '

s. 79

 

Englannin maaseudulla Norfolkissa sijaitsee vanha ja näyttävä Wharton Parkin kartano. Crawfordien suku on hallinnut kartanoa läpi sukupolvien. Wharton Park on myös ollut kuuluisa komeasta orkideatarhastaan, jonka puutarhurina Julian isoisä Billy on toiminut koko ikänsä. Lapsuutensa lämpimimmät muistot Julialla on noista kesäisistä lomapäivistä isoisän kanssa kasvihuoneessa orkideoiden ympäröimänä klassista musiikkia kuunnellen. Koskaan isoisä ei ole kuitenkaan ollut halukas puhumaan siitä, miten hän oppi niin paljon näistä Kaukoidän eksoottisista kasveista. 

Nyt aikaa on kulunut. Aika on jo jättänyt Billystä ja Juliakin on jo aikuinen nainen ja maailmankuulu pianisti. Julia palaa nyt kuitenkin lapsuusmaisemiinsa Norfolkiin, sillä hän on juuri menettänyt perheensä kammottavassa tragediassa. Siellä hän kohtaa Wharton Parkin rapistuneen olotilan. Kartanon viimeinen perijä Kit Crawfordilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin myydä valtavan saneerauksen vaativa ja hyvin velkainen perintötilansa. Julia ja Kit kuitenkin kohtaavat ja kun puutarhurin entisen asunnon remonttitöissä löytyy vielä muuan piilotettu päiväkirja, ovat nämä kaksi sidottuja toisiinsa. Vain Julian vielä elossa oleva isoäiti Elsie voisi valaista päiväkirjan mystistä menneisyyttä. Ehkä löytämällä uudestaan kiinnostuksenkohteita voisi Juliakin viimein ponnistaa ylös synkästä surustaan.

Elsien tarina alkaa vuodesta 1939 kun hän sai ensimmäisen kerran toimia kartanon vieraan henkilökohtaisena sisäkkönä. Tuo vieras oli kahdeksantoistavuotias Olivia, joka oli juuri palannut perheensä mukana Intian komennukselta takaisin kylmään ja sateiseen englantiin. Olivian oli myös aika astua seurapiireihin. Elsie pääsi lähietäisyydeltä seuraamaan rakkaustarinaa, jolla ei välttämättä ollut kaikista onnellisin loppu. Toinen maailmansota nimittäin puhkeaa, pika-avioliittoja solmitaan ja kartanon perijä Harry sekä puutarhuri Billy joutuvat komppaniansa mukana aina Kaukoitään asti sotimaan. Siellä he kohtasivat paitsi kauheuksia niin myös kauneutta. Näiden tapahtumien seuraukset ovat kauaskatsoiset.

' Elsie hymyili Julian sanoille ja kurkotti sitten silittämään hänen poskeaan. "Tiedän sen, kulta, ja tiedän, ettet paljastaisi salaisuutta. Ongelma on siinä, että asia ei ole aivan niin yksinkertainen. Tämä on nimittäin sellainen sukusalaisuus, että se järkyttäisi paljastuessaan useita ihmisiä."

Nyt Julia oli entistäkin kiinnostuneempi. "Eihän enää ole jäljellä juuri ketään, joka voisi järkyttyä", hän sanoi. "Ei muita kuin isä, minä ja Alicia."

"No", Elsie mietti. "Joskus tällaiset salaisuudet koskevat useampaa kuin yhtä sukua, eikö vain? Joka tapauksessa", hän jatkoi. "Parasta olisi kai aloittaa tarina alusta ja katsoa, mihin se johtaa. Oletko samaa mieltä?" '

s. 93

Seitsemän sisarta-sarjastaan viimeistään maailmanmenestykseen ponnahtanutta Rileytä julkaistaan tällä hetkellä aikamoista tahtia. Viime vuonna ilmestyivät paitsi sarjan seitsemäs osa Kadonnut sisar niin myös erilliset teokset Vaarallinen kirje ja Oliivipuu. Tänä vuonna taas tämän Orkideatarhan lisäksi valoa ovat nähneet Italialainen tyttö sekä vastikään julkaistu Auroran salaisuus. Riley-faneja siis hemmotellaan oikein kunnolla eikä lukeminen kyllä hevillä lopu kesken. Meillä siskoni on superfani, joka ottaa kirjat lukuun hetimmiten niiden ilmestyessä, jonka jälkeen äitini malttamattomat sormet pääsevät niihin käsiksi ja sieltä ne sitten kierrättyvät kätevästi minun lukupinooni. Minulla nämä teokset ottavat sitten oman aikansa odottamassa sopivaa kevyemmän lukemisen hetkeä. Jostain syystä minulla ei siis ole kehittynyt näihin Rileyn teoksiin sellaista malttamatonta himoa tarttua niihin, mutta aina kun aloitan uuden teoksen niin liimaudun sen matkaan täysin ja päädyn ihmettelemään miten ihmeessä en tullut lukeneeksi tätä aiemmin! Tämä kirja ei ollut tästä poikkeus, joten ehkä jossain vaiheessa opin tämän myös muistamaan etukäteen :D

 

Mitä itse Orkideatarhaan tulee, niin aihepiiriltään tämä teos kuulosti oikein minulle sopivalta. Englantilainen kartanomiljöö check, orkideoita jotka ovat lempikukkiani check, menneisyyden sukusalaisuuksia check ja tietty höystettynä vielä romantiikalla check. Jälleen kyllä päädyin kummastelemaan sitä, kuinka Rileyn teoksissa tuntuu aina olevan joku maailmankuulu taiteilija päähenkilönä, mutta annettakaan se anteeksi. Julian pianoura ei nimittäin ole kovin suuressa roolissa lopulta, sillä menetyksestään järkyttyneenä hän ei ole enää pystynyt soittamaan. Käännös Julian niin musertavasta olotilassa tuli myös aika yllättäen huomioiden sen alun syvyyden, mutta pitkällinen suruprosessihan tuossa oli jo ollut taustalla ja hienoa että sieltä jaksettiin nousta taas elämään.

Kuten usein näiden kahden aikatason tarinoissa niin myössä tässä toinen herätti enempi kiinnostusta. Tällä kertaa se oli kyllä tuo Elsien ja päiväkirjan kertoma tarina. Ensin debytanttitanssijaishumua ja kartanoa, sitten viittauksia vankileireihin Singaporessa ja lopuksi vielä tuota Thaimaan värikylläisen kuuman maan kuvausta. Oikeastaan näistä osioista tuli hiukan mieleen Sendkerin ihana Burma-trilogia. Ainut että Riley ei aivan kylläkään yllä Sendkerin tasolle tuossa miljöökuvauksessaan. Kaiken kaikkiaan Riley oli kuitenkin jälleen onnistunut rakentamaan toimivan viihdeteoksen, joka tarjoaa lukijoilleen myös niitä synkempiä sävyjä eli mitään sokerihuttua ei tarvitse pelästyä vaikka rakkaustarinoita onkin sivuilla. Sivut kääntyivät vinhaa tahtia ja parissa päivässä nämä tiiliskivet tulee aina vaivatta ahmittua. Ehkä loppu kallistui jo vähän liiankin happily ever after tyyliin mutta makunsa kullakin. Ei hänen parhaimmistoaan, mutta mukava irtiotto arjesta joka tapauksessa.

Tähdet: 3.5. / 5

 

Muualla luettu: Elämä on ihanaa