keskiviikko 31. tammikuuta 2024

Rautatie - Juhani Aho (Klassikkohaaste 18)


Kirjan nimi
: Rautatie

Kirjailija: Juhani Aho
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 1884 / 2017
Sivumäärä: 132
Mistä: Kirjastosta

' - Mitäs sitä täällä, kun siellä on rautatie -
- Rautako tie?
- Se, joka kulkee Oulusta Kuopioon... ja pääsee sitä myöten ulkomaillekin, vaikka Helsinkiin, jos tahtoo-
- Sitä tietäkö?
- Niin, niin, ei muuta kuin istut vaunuun vaan -
- Niin pääsetkö vaikka Helsinkiin?
- Yhtä kyytiä -!
- Eikö pidä syöttääkään välissä?
- Ei tarvitse... rautatien hevoset syövät juostessaan... tietääkö Matti, mitä ne rautatien hevoset syövät?
- En minä häntä -
- Ne syövät halkoja -
- Elkää toki vanhaa miestä... vai juostessaan halkoja? ... en usko kuitenkaan. '
s. 13
 
Teoksen koko nimi on varsin kuvaava: Rautatie eli kertomus ukosta ja akasta, jotka eivät olleet sitä ennen nähneet. Matti on viemässä jyviä rovastille kylmänä 1800-luvun lopun talvipäivänä. Siellä hän päätyy juttusille niin itse rovastin kuin pehtorin kanssa ja molemmat puhuvat uudesta ihmeestä, joka on tullut viereiseen kylään Lapinlahdelle - Rautatiestä. Turinoitten perusteella ukko koittaa tästä ottaa selvää, että mikähän ihme juttu on kun tiet tehräänkin yhtäkkiä raudasta, hevoset syövät juostessaan puuta ja perässä ei vedetäkään tavallista kärriä vaan höyryveneen näköistä kapistusta. Mistä ihmeestä voi olla kyse?
 
Mielikuva rautatiestä ei jätä Mattia rauhaan. Se jopa luo juopaa hänen ja vaimon Liisan välille. Milloin toinen siihen uskoo ja toinen ei. Lopulta kun koittaa juhannus päättävät he että pakko se on mennä sitä katsastamaan ja ottamaan selko. Ei sitä kuitenkaan itsellekään oikein uskalleta myöntää, sitä uteliaisuutta meinaan. Kirkkoonhan sinne ollaan Lapinlahdelle menossa kuulostelemaan toisen kylän pappia. Jos nyt sattumalta sen rautatienkin sattuisi näkemään niin... Alkaa siis taival. Tästä pienestä teoksesta voit sitten lukea, mitä matkalla käy.

' Matti ja Liisa astelivat yhä eteenpäin ja olivat yksimieliset siitä, että oli sulaa hulluutta... jos nimittäin sattuisivat joskus sen maille sattumaan... mennä rautatien eteen eli edes liian lähelle sitä... Saattoihan tuota tuommoista ulompaakin katsella... vaikka aidan takaa... eikähän se mikään sormin koeteltava olekaan... Tietäähän sen, minkä se semmoinen tekee, jos sitä härnäilee...
Kyllä sitä sentään on koko peto... ajapas lehmä keskeltä kahtia!... kenenhän polosen lie ollut lehmä? '
s. 77
 
Nyt on koittanut perinteisen puolivuosittaisen kirjabloggaajien klassikkohaasteen vuoro. Viime kerralla myöhästyin himpun verran Henry Fieldingin Tom Jonesin kanssa, kun yli yhdeksänsataa sivua veivät voiton tämän lukijan aikatauluista. Kahdella edellisellä kerralla olen kuitenkin innostunut tarttumaan Shakespeariin (As you like it ja Romeo and Juliet). Nyt kun rupesin pohtimaan, mitä valitsisin tällä kertaa haasteeseen lukuun niin Juhani Aho tuli mieleeni. Olen nyt asunut muutaman vuoden Järvenpäässä ja pari kuukautta sitten ostimme täältä myös ihan oman talon viimein. Olen siis käynyt Tuusulanjärven rannalla olevissa kulttuurikohteissa, joista Ahola on yksi paikka. Siellä käydessä fiilistelin ehkä enempi Juhani Ahon vaimoa Venny Soldan-Brofeldtiä, sillä hänen maalauksensa olivat minulle tuttuja. Aho puolestaan oli kategoriassa joku kirjailija, olenkohan hänestä edes juurikaan kuullut. Kyseessähän on kuitenkin 1800-luvun yksiä tunnetuimpia suomalaisia kirjailijoita, joten sivistyksessäni oli selkeästi suuri aukko ja vielä paikkakuntalaisena tämä oli erityisen häpeällistä. Päätin siis, että tämähän sopii siis mainiosti klassikkohaasteeseen, kun tarkoituksena on uskaltautua tarttumaan niihin klassikoihin, jotka muuten ovat jääneet sinne hyllyyn odottamaan.
 
Näin tarinan luettuani vain sanoa, että onneksi taas tuli tartuttua tähän teokseen. Suorastaan yllätyin kuinka vetävästi Aho oli tarinansa kirjoittanut. Vaikka tapahtumia on varsin vähän, hän onnistui maalaamaan lukijan silmien eteen tuon maailmanajan, kun oltiin vielä toinen jalka maaseudulla itse rukilla kerimässä langat ja ansastamalla lihat, ja toisaalta kehitys on jo ottanut aimoharppauksia ja jotakin niinkin modernia kuin rautatie tulee sekoittamaan pienen maalaispitäjän pakkaa. Todella upeasti Aho kuvaa tuota arkea ja sitä mielenmaisemaa mitä moinen suuri järkytys voi aiheuttaa. Se on jotakin niin kaukaista ukon ja akan elinpiiristä, että miten koko asiaa edes lähestyisi. Tässä todella tuntui että luki rehellistä kuvausta. Asioita ei siloteltu, mutta toisaalta ei myöskään kallistuttu Dickensmäiseen kurjuuden kuvaukseen. 
 
Oikeastaan yllätyin suuresti, kuinka helppolukuinen teos tämä oli. Monestihan klassikot mieltää hiukan vaikeiksi, vaikka niitä itsekin tulee varsin paljon luettua. Onhan aika ollut varsin eri, joten kerronnan ratkaisut ja kieli voivat tuntua nykylukijasta vierailta. Ahon teksti kuitenkin imaisi mukaansa heti. Dialogi oli näppärää ja kuvaus ei sortunut 1800-luvun teoksille tyypilliseen krumeluuriin. Hiukan silmään pisti aluksi tuo varsin runsas kolmoispisteen käyttö, mutta siihenkin tottui varsin nopeasti vain sanomisen rytmittämisen ilmaisuna. Sivumäärälläkään tätä teosta ei ole pilattu ja hyvä niin. Nyt Aho kertoi juuri sen mitä tarina vaati. Punainen lanka pysyy koko ajan hyppysissä. Lopussa ei myöskään jääty palvomaan kehitystä. Vaikka kaikkea uutta ja ihmeellistä tuleekin, niin ei se tarkoita että vanhassa olisi mitään vikaa. Antaa muun maailman kehitellä juttujaan, omassa tuvassa on joka tapauksessa hyvä olla. 

Tähdet: 4 / 5


maanantai 29. tammikuuta 2024

Mika Waltarin näytelmät - Mika Waltari


Kirjan nimi
: Mika Waltarin näytelmät

Kirjoittaja: Mika Waltari
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 1930-1959, kokoelmateos 1999
Sivumäärä: 842
Mistä: Omasta hyllystä

Mika Waltari on ollut varsin tuottelias suomalainen kirjailija, jonka tunnettuihin ja kiiteltyihin teoksiin kuuluu myös muun muassa upea Sinuhe egyptiläinen. Romaanien lisäksi hän kirjoitti kuitenkin myös paljon näytelmiä, mikä oli minulle uusi juttu. Tähän kokoelmateokseen on koottu 14 hänen kirjoittamaansa näytelmää vuosilta 1930-1959, joista osa on teatterilavoillakin nähtyjä ja osa pöytälaatikon kätköistä löydettyjä.
 
' APTEEKKARI  [- -] Jumala on antanut meille itse kullekin ammattimme ja siksi kärsivä ihminen on lääkärille ja apteekkarille Jumalan lahja, eritoten, jos hän on rikas.
PARACELSUS  Rienaaja, rienaaja! Mitä siis minulta pyydät?
APTEEKKARI  En toki mitään, mikä tuntoanne vaivaisi. Kirjoittakaa vain reseptejä, tohtori von Hohenheim, kirjoittakaa paljon reseptejä, kirjoittakaa kalliita lääkkeitä. Ja jos jotakin lääkettä ajattelette tarpeettomaksi, niin muistakaa aina, ettei se potilasta vahingoita, ellei häntä hyödytäkään, sen vakuutan.
PARACELSUS  Tehtävänäni on lieventää kärsimystä, kuivata äitien kyyneleet, parantaa kaikki sairaudet, joihin ihmisvoima ulottuu.
APTEEKKARI  Tietenkin, tietenkin, rakas tohtori! Mutta ei liian nopeasti, ei ainakaan silloin, jos potilas on rikas. Vakuutan teille tohtori, vuoden kuluttua teillä on oma talo, puolentoista jälkeen ajatte vainuilla. '
s. 179

Waltarin näytelmiä oli tässä kokoelmassa hyvin laidasta laitaan. Paracelsuksen matkassa olimme 1500-luvun Baselissa kun taas Viimeisissä ihmisissä pääsemme aina maailmanlopun saattelemana kuun pinnalle. Ajankohtaisten poliittisten näytelmien rinnalla kulkevat hersyvät komediat. Alkupään tuotannossa 30-luvulla ote oli synkempi ja kantaaottavampi. Sotien jälkeen taas kansa kaipasi naurua ja komedioita pulppusi jos jonkinlaista. Sen jälkeen taas siirryttiin käsittelemään identiteettikriisejä ja elämään mielettömyyksiä eri keinoin. Hyvin monipuolisen kokoelman tähän valtavaan tiiliskiveen oli siis saatu valittua, vaikka monia varmasti hyviä näytelmiä on jouduttu jättämään ulkopuolelle.
 
' KAINO  Ai niin - naiset. Niistähän meidän pitikin puhua.
SETÄ  Naisista?
JUSSI  Naisista?
KAINO  Niin - asessori sanoi, että te Siimekset jaksatte puhua naisista vaikka loputtomiin.
SETÄ  Saakelin irvileuka! Minun täytyy sanoa niin, vaikka hän onkin sukulaisenne.
JUSSI  Me koetamme tosiaan parhaamme mukaan välttää epämiellyttäviä keskustelunaiheita.
KAINO  Mikäs naisissa on vikana?
SETÄ  Kuulkaahan nuorukainen! Tässä talossa ei puhuta naisista! Ei koskaan!
JUSSI  Painakaa se kalloonne.
SETÄ  Painakaan se kalloonne alusta alkaen - kotirauhan vuoksi.
KAINO  Anteeksi, anteeksi, taitaa olla tulenarka aihe, kun noin kiihdytte molemmat.
SETÄ  Minä en kiihdy. Minä en kiihdy koskaan. Minä säilytän malttini ja harkintani, niinkuin miehen sopii. Mutta en tahdo kuulla puhuttavan naisista. En tahdo. Se kiusaa minua, se ärsyttää minua, se hermostuttaa minua.
KAINO  Ei sitten. Hiiteen naiset! Se ohjelma sopii minullekin.
SETÄ  Mitä?
JUSSI  Kuinka?
KAINO  Sanoin, että hiiteen naiset. Saakelinmoisia kiusankappaleita kaikki.
SETÄ  Herra Itkonen, sallitteko, että puristan kättänne. Jussi! Tee sinä samoin. (kättelevät juhlallisesti Kainoa) Nimeni on Aabel. '
s. 292
 
Pakko sanoa, että kokonaisuutena tämä oli hyvin laadukas kokoelmateos. Tuntui, että joka näytelmässä oli jotakin joka kolahti. Edellinen lainaus on esimerkiksi näytelmästä Rakas lurjus, jossa setä ja Jussi saavatkin aikamoisen näpäytyksen, kun heidän kämppäkaverikseen muuttaa Kaino. Nuorimies - vaiko sittenkin nainen, joka on tullut antamaan heille opetuksen. Historiallisessa Paracelsus Baselissa puolestaan vanha ja uusi lääketiede joutuvat nokakkain ja koko kaupunki joutuu hurmoksen kouriin. Sympaattisia huijareita löytyi myös komedioista Omena putoaa ja Gabriel, tule takaisin, joissa on myös omat opetuksensa. Noita palaa elämään oli minun makuuni jo hiukan liiankin jännittävä, kun muukalainen rupeaa huolestuttavasti muistuttamaan entisaikojen suohon upotettua noitaa. Viimeinen näytelmä Miljoonavaillinki oli myös hervoton, kun liikemaailmassa koitetaan keksiä jos jonkinlaista juonta miten konkurssi saataisiin vältettyä.

Jo Sinuhessa sen näki, että Waltarilla on tarinankerronta hyppysissään. Näin aikuisiällä olen myös tutustunut Waltarin romaaneihin perustuviin Komisario Palmu elokuviin, ja nautin suunnattomasti hänen henkilöidensä hauskasta dialogista. Sitä samaa tunteen paloa ja jopa nykysilmään karikatyyrisiä hahmoja oli myös näissä näytelmissä nähtävillä. Oikeastaan tätä lukiessa ihan rupesi pohtimaan kuinka vaniljaa ja tasaisia nykyihmiset ovat jos vertaa näihin vahvasti omannäköisiin ja anteeksipyytelemättömiin henkilöihin, joita näissä vanhoissa tarinoissa vielä näkyy. 
 
Kuinka paljon nautinkaan tämän kokoelman matkassa. Paikoin se sai minut nauramaan melkein kyyneleet silmissä ja paikoin se pysäytti ajattelemaan. Ideaa on Waltarilla ollut kynäillessään. Miten ennen olenkaan voinut pitää Waltaria tylsältä ja kalskealta kuulostavana. Jopa siinä määrin, että tämäkin teos on kiikkunut lukemattomana hyllyssäni lahjakirjana hyvinkin sen kymmenisen vuotta, ja aina sen nähdessäni olen pohtinut, että tuleekohan tuohon tiiliskiveen ikinä tartuttua. Onneksi siis rohkaistuin ja tartuin! Kaikki tuttavuuteni Waltarin tuotantoon ovat nyt olleet aika napakymppejä omalla tavallaan, joten pitää ehdottomasti jatkossakin tutustua laajemminkin hänen tuotantoonsa. 

Tähdet: 5 / 5

lauantai 27. tammikuuta 2024

Maailmojen murtaja - Victoria Aveyard


Kirjan nimi
: Maailmojen murtaja (The Realm Breaker) 
Sarja: Maailmojen murtaja #1
Kirjoittaja: Victoria Aveyard, suomentanut Jussi Korhonen
Lukija: Inkeri Hyvönen
Julkaisija: Aula & Co
Julkaisuvuosi: 2021, suomennos ja äänikirja 2021
Kesto: 19h 52min
Mistä: Kirjastosta
 
Kehrät ovat portteja toisiin maailmoihin. Niiden läpi on ennen voinut kulkea, myös vaikka millaiset pedot. Tai niin tarut kertovat. Viimeinen kehrä on suljettu tuhat vuotta sitten. Vain kuolemattomat, Vanhimmat, joskus kehrän läpi saapunut ikivanha kansa, muistaa nuo ajat. Nyt kuitenkin koko Allwardin kohtalo on vaakalaudalla. Taristan on nuori mies, jolta on evätty hänen verenperintönsä ja veljensä kaltainen prinssin asema. Hän on valmis mihin vain saadakseen hyvityksen. Oli se sitten liittoutuminen itse Hänen Joka Odottaa kanssa, joka vartoo jo seuraavaa maailmaa, jonka syöstä hävitykseen. Näin Taristan on päättänyt punaisen velhon kanssa avata ikivanhat kehrät ja suistaa koko maailman tuhoon. 

Taristanilla on kuitenkin yksi verisukulainen vielä elossa. Pelätyn merirosvo Melin tytär Corayne, jolla ei ole mitään hajua isänsä sukujuurista ja niiden mahdollistamista kyvyistä. Hän on ainut, joka voi sulkea kehrät ja pelastaa maailman. Avukseen tälle matkalle hän saa Vanhimman, joka tunsi hänen isänsä ja haluaa hyvitystä; salamurhaajan, joka on karkotettu joukoistaan; aseenkantajan, joka oli todistamassa tuhoa; noidan, joka latelee epäselviä arvoituksia sekä vielä väärentäjän ja palkkionmetsästäjän. Tämä erikoinen joukkio on maailman ainoa toivo. 
 
Kuunneltuani Bardugon Grishaversumi -sarjaa kirjaston äänikirjapalvelu suositteli minulle tätä Aveyardin nuorten fantasiasarjan avausosaa. En ollut kuullut tästä yhtään mitään etukäteen, joten vain lyhyellä takakansitekstillä sitten sukellettiin tämän fantasiamaailman pyörteisiin. Luotto suosittelualgoritmeihin oli kova, sillä mittaahan tällä äänikirjalla oli lähemmäs kaksikymmentä tuntia. 
 
Maailmojen murtaja on Grishaversumiin verrattuna hyvinkin perinteistä fantasiaa. On maailma, joka on vaarassa, ja sitten kerätään retkikunta, joka lähtee kulkemaan läpi mantujen kohdaten vaaroja ja esteitä matkallaan. Aveyard on kertonut ihailleensa Tolkienia nuorena, mutta kaivanneensa enempi samaistumispintaa. Nyt hän onkin nostanut pääosiin paljon vahvoja naishenkilöitä. Löytyy niin maailman ainut toivo Corayne, Hurja Mel merirosvokapteenina sekä mahtavat taistelijat salamurhaajana ja palkkionmetsästäjänä. Myös hallitsijoina on nuoria naisia. Tässä ei todellakaan tarvitse pelätä, että naiset jäisivät sivuosiin vain pelastettavien tai puolisoiden rooliin. Vaikka Corayniin en niinkään lämmennyt, niin nuo muut vahvat naishahmot kyllä herättelivät kiinnostustani enempi. Onneksi kertojanäkökulmat vaihtuivatkin, joten myös ne omat lempparihahmot pääsivät ääneen. Raikkaasti myös vallanhimoinen kuningatar, joka toimii sankareitamme vastaan, sai paljon ääntään kuuluviin. Olikin kiehtova saada näitä kurkistuksia ns pahisten puoleen tarinaa.
 
Kokonaisuutena Aveyardin teos on varsin kelpo fantasiaromaani. Näitä on kuitenkin jonkin verran tullut jo luettua enkä tiedä erottuuko tämä lopulta kuitenkaan niin kovasti genressään. Maailma olisi voinut sisältää joitakin vielä kutkuttavampia twistejä. Henkilöistäkään kukaan ei myöskään varastanut ihastusta täysin, kuten vaikkapa kotimaisessa Erika Vikin Kaksosauringot -sarjassa Corildon ja seeleesit. Oikein mukavasti tämän seurassa kuitenkin viihtyi ja varsinkin tarinan edetessä se imaisi enenevissä määrin mukaansa. Voisi tämän sarjan parissa jatkaa, mutta aivan välitön lukuhimo ei silti jäänyt päälle.
 
Tähdet: 3.5 / 5
 
 

maanantai 15. tammikuuta 2024

Tiima - Ane Riel


Kirjan nimi
: Tiima (Urv
ærk)
Kirjoittaja: Ane Riel, suomentanut Katriina Huttunen
Lukija: Maria Jyrkäs
Julkaisija: Aula & Co
Julkaisuvuosi: 2021, suomennos ja äänikirja 2022
Kesto: 7h 26min
Mistä: Kirjastosta
 
Alma on vanha nainen. Ainakin satakuusikymmentävuotias. Tai no ehkä jotakin kahdeksankymmenen ja yhdeksänkymmenen tienoilta, mutta tarkkaa ikää hän ei enää muista. On oikeastaan jo monia asioita, joita hän ei muista. Hyvänä päivänä hän muistaa miehensä Oton ja joitakin yhteisiä muistoja menneisyydestä. Tai entisen koiransa, olikos se nyt Pilkku vai Täplä - ihana kaveri se joka tapauksessa oli. Huonoina päivinä hän ei tiedä missä on eikä muista edes omaa nimeään. Keittiön pöytään on teipattu lappuja, joissa kerrotaan, että joskus sinulle tulee sekavia hetkiä, mutta että ne menevät kyllä ohi. Toisessa lapussa koitetaan muistuttaa syödä ja juoda. Alma on itse ne kirjoittanut. Joskus. Yhtä asiaa hän ei kuitenkaan unohda. Se on vetää joka ilta kaappikello Vaimo. Alman ja kellon sydän lyövät yhtä tahtia. Jos toinen pysähtyy... Tai niin Alma ainakin uskoo. Parempi on olla ottamatta selvää.
 
Alma elää yksin pienellä omakotitaloalueella. Talosta aukeaa näkymät naapurin korkeaan ja tiheään pensasaitaan sekä pelloille. Joskus Alma tunsi naapurinsa, mutta hänen kelloseppämiehensä pelotti heidät tiehensä. Otto oli ennen ollut niin ihana, mutta sitten jotakin tapahtui. Muistin rappeutuminen teki hänestä aivan toisen miehen. Nyt Ottoa ei enää ole. Tai ainakin Alma on yksin. Hän ei tapaa ketään. Muut ihmiset pelottavat häntä. Paitsi sitten hän näkee ikkunastaan nuoren pojan ja leikkisän koiran. Voisiko tästä muotoutua ystävyys, joka antaisi Almalle syyn elää ja ennen kaikkea muistaa?
 
Huhhuh minkälaisen teoksen tulinkaan kuunnelluksi. Aivan uskomattomasti Riel onnistuu kuvaamaan muistisairaan Alman mielen haparointia. Sehän ei ole staattinen tila, vaan päivittäin vaihtuva. Toisinaan jokin asia muistuttaa jostakin ja upotaan jo kadonneiden muistojen syövereihin. Toisinaan arki vain rullaa ja koitetaan avata heikoilla sormilla säilyketölkkiä. Toisinaan kaikki pelottaa, kun mikään ei ole tuttua - ote on lipsunut ja muisti karannut. Muistisairaana muut ihmiset alkavat vaikuttaa uhkaavilta. Parempi piilotella pöydän alla, jos joku eksyy ovelle. Epävarmuus rinnan sisällä ottaa puristusotteen. Silti Alman matkassa oli varsin hyvä kulkea. Riel ei kauhistele. Hän myötäelää lämmöllä. Vaikka Oton kohtalo olikin varsin traaginen.
 
Vanhusten yksinäisyys on aihe, joka on yhä enempi tapetilla. Almankin tilanteessa sen oikein näki, kuinka hyvää pojan saapuminen hänen elämäänsä teki. Edes tuo yksi ihmissuhde jota odottaa. Toisaalta vain nuori ja viaton lapsi pystyi pääsemään hänen ihmisten pelkonsa, suojamuurinsa, läpi. Olisipa kaikilla edes tuo joku. Syy herätä aamulla ja pukea päälle. Jotakin mitä odottaa. Rielin teos todella puhuttelee ja myös ravistelee. Hän on hienosti uponnut Alman nahkoihin. Vaikka kirjassa on lämpöä, on sen sivuilla myös paljon suurta tragediaa ja mahdottoman vaikeita tilanteita. Silti ne ratkaisut ymmärtää. Voi Alma! Lopussa kyyneleet nousivat silmiini. Tämä todella on koskettava pieni kirja.
 
Tähdet: 4.5 / 5
 
 

lauantai 13. tammikuuta 2024

Atlas, Papa Saltin tarina - Lucinda Riley & Harry Whittaker


Kirjan nimi
: Atlas, Papa Saltin tarina (
Atlas, the Story of Pa Salt)
Sarja: Seitsemän sisarta #8
Kirjoittaja: Lucinda Riley & Harry Whittaker, suomentanut Hilkka Pekkanen & Tuukka Pekkanen
Kustantaja: Bazar
Julkaisuvuosi: 2023, suomennos 2023
Sivumäärä: 844
Mistä: Siskolta lainassa
 
' Pudistin päätäni ja panin merkille, että viime viikkojen tapahtumat toistivat itseään. Aina kuin alkoi tuntua siltä, että pääsin lähelle totuutta menneisyydestäni, eteen ilmaantui uusia arvoituksia. Miksi se poika teeskenteli mykkää? Miksi hänestä tuntui, ettei hän voinut paljastaa todellista nimeään? Ja kuinka ihmeessä hän oli joutunut orpona pensasaidan alle sille Pariisin esikaupunkialueelle, mistä hänet oli löydetty? Päiväkirja näytti alkavan liian myöhäisestä elämänvaiheesta. En ymmärtänyt koko kuvaa. '
s. 86
 
Vuonna 1928 nuori kymmenvuotias poika tuupertuu Pariisissa pensasaidan viereen. Poika ei suostu puhumaan tai kertomaan kuka hän on ja mistä tulee. Kuuluisa kuvanveistäjä Landowski ottaa hänet silti siipiensä huomaan. Pojalla on varmasti syynsä ja ehkä jonakin päivänä hän uskaltautuisi kertomaan tarinansa. Tästä alkaa Papa Saltin päiväkirja, joka kertoo hänen traagisista elämänvaiheistaan ja ennen kaikkea kuinka hän tuli adoptoineeksi kuusi tytärtään.
 
Toisaalta on vuosi 2008 ja tapahtumat jatkuvat siitä mihin Kadonnut sisar jäi. Kaikki sisarukset ovat nyt kokoontuneet Papa Saltin luksusjahdille puolisoineen aikeinaan tehdä muistoristeily hänen kuolemansa vuosipäivän kunniaksi. Myös Merry, kadonnut sisar, on liittymässä viimein joukkoon ja tapaamassa sisarkatraan. Perheen uskollinen lakimies Georg Hoffman antaakin hänelle Papa Saltin päiväkirjan. Nyt on viimein aika saada selville, kuka tämä mies oli.
 
Päiväkirjan sivujen lukeminen on sisaruksille tunteikasta. Papa Saltilla on ollut monia nimiä hänen kiertäessä maailmaa. Hänen menneisyydessään karuilla Siperian aroilla on nimittäin tapahtunut jotakin, jonka seurauksena hän pakenee koko ikänsä erästä miestä, joka oli ennen kuin veli hänelle. Nuoresta mykästä pojasta kasvaa kuitenkin taitava muusikko, kunnes sodan vainot laittavat hänet taas liikekannalle. Hänen tarinansa vie läpi lukuisten maailmankolkkien ja matkallaan häntä auttavat monet aiemmistakin kirjoista tutut henkilöt. Ja löytää hän myös rakkauden, mutta maailmankaikkeudella on omat suunnitelmansa Atlasille.   
 
' Nyt tiedätte kaiken.
Tunnette Atlasin tarinan.
Papa Saltin tarinan.
Ja oman tarinanne. '
s. 802
 
Jännityksellä odotin tätä Seitsemän sisarta -sarjan päätösosaa. Mitä tästä oikein tulisi. Sarja kun on täynnä tiiliskivikirjoja, joten siihen on upottanut jo niin monta tuntia, että toivoisi lopunkin olevan tyydyttävä. Ettei kaikki se aika ole mennyt niin sanotusti hukkaan. Toisaalta pitkien sarjojen päättämiset ovat vaikeita. Ja kaiken lisäksi Riley ehti kuolla syöpään ennen kuin ehti kirjoittaa tämän loppuun ja hänen poikansa kirjoitti sitten pitkälti tämän Papa Saltin tarinan - Rileyn tarkkojen muistiinpanojen mukaisesti tosin. Niin paljon oli siis kysymysmerkkejä, mitä tästä tulisi. Onneksi lopputulos oli kuitenkin varsin positiivinen yllätys.
 
Jotta kaikkien sisarusten tarinat on saatu punottua osaksi Atlasin tarinaa, on Papa Saltin pitänyt tosiaan elää aikamoisen uskomaton elämä. Paljon sattumuksia jotka kuljettivat häntä ympäri maailmaa ja kohtaamisia juuri sisarustenkin tarinoista tuttujen henkilöiden kanssa. Ja tuo kauhea takaa-ajo, jonka myötä heidän piti aina paeta juuri kun oltiin päästy mukavan elämän syrjästä kiinni. Piti siis heittää uskottavuuden silmälasit mäkeen ikkunasta, mutta sen jälkeen oli oikein nautinnollista bongailla näitä ihmisiä ja koittaa muistella sisarusten historiatarinoiden tapahtumia ja miten kaikki sopii yhteen. Ja saatiinpa myös vastaukset Atlantiksen palvelusväenkin elämäntarinoihin! Oikeastaan minulle tuli lukiessa kauhea himo lukea koko sarja nyt uudestaan, jotta nyt osaisi katsoa löytyykö Papa Salt eri nimillä sieltäkin sivuilta. Ehkä en siihen aivan ryhdy, mutta herkullisen cocktailin Riley on onnistunut punomaan. Vaikeista lähtökohdista huolimatta siis tämän viihteellisen ahmintasarjan hengen mukainen hyvä lopetus.

Tähdet: 4 / 5

Muut sarjasta lukemani osat: