tiistai 22. helmikuuta 2022

Tolstoin tarinoita - Leo Tolstoi


Kirjan nimi
: Tolstoin tarinoita (Razskazy i skazki)

Kirjoittaja: Leo Tolstoi, suomentanut Eila Salminen
Kustantaja: Karisto
Julkaisuvuosi: 1872-1903, suomennos 1979
Sivumäärä: 323
Mistä: Omasta hyllystä

' Hän haki luokseen isänsä ja äitinsä sekä mykän siskonsa ja rupesi tekemään töitä.
- Mutta sinähän olet tsaari, hänelle sanottiin.
- Mitä siitä! Pitäähän tsaarinkin syödä.
Ministeri tuli hänen luokseen ja sanoi:
- Meillä ei ole rahaa maksaa palkkoja.
- Entä sitten? Jos ei ole, niin ei makseta.
- Mutta ne sanovat, että lakkaavat hoitamasta virkojaan.
- Mitä siitä, olkoot hoitamatta, ovatpahan vapaampia tekemään työtä. Kuljettakoot pellolle lantaa, he ovat sitä paljon tuoneetkin.
Väki tuli käymään oikeutta Ivanin luo. Yksi sanoi:
- Hän on varastanut rahani.
- Entä sitten? Sehän merkitsee, että hän tarvitsi niitä, Ivan vastasi. [- -]
Kaikki viisaat lähtivät pois Ivanin valtakunnasta, sinne jäivät vain hölmöt. Kellään ei ollut rahaa. He elivät ja tekivät työtä, elättivät itsensä ja ruokkivat vielä hyviä ihmisiä. '
s. 27-28 [Tyhmä-Ivan]
 
Tolstoin tarinoita pitää sisällään 22 tarinaa, joiden pituudet vaihtelevat vain sivun mittaisista pohdinnoista lähes kuudenkymmenen sivun kokopitkiin novelleihin. Kaikkien näiden tarinoiden ideoita ei ole edes järkeä yrittää selostaa tähän, sillä ne on itse koettava. Yhdistävänä tekijänä on kuitenkin tietty elämänfilosofinen ote siitä, kuinka tähän aikaan pallolla tulisi suhtautua ja mihin keskittyä. Ehkä se valta tai mammona ei olekaan se tavoittelemisen arvoinen polku vaan lähimmäisenrakkaus ja armo. Tolstoi puhuu paljon myös Jumalasta ja hänen viitoittamastaan tiestä, jolta ihmiset ovat pitkälti eksyneet. Toisaalta tarinassaan Jumala on yksi kaikilla hän tuo esiin, että eri uskojen ei tulisi riidellä vaan vaikka kaikilla on oma selityksensä ja opinkappaleensa on ajatus Jumalasta silti universaali. Ei siis tarvitse nostaa niskakarvoja pystyyn vaan Tolstoin sanoman voi hyvin sopeuttaa omaan aatemaailmaansa sopivaksi, vaikkapa vain uskona ihmisten hyvyyteen, vaikka Tolstoin omat juuret ovatkin kristillisessä viitekehyksessä. 

Tolstoin tarinoissa käsitelläänkin näitä oikeanlaisen elämisen aiheita monista näkökulmista. Kolmesta veljeksestä Tyhmä-Ivanin valtakunnassa, jossa tehtiin rehellistä työtä ilman turhia byrokratioita ja autettiin toinen toistaan, elettiin lopulta kaikista onnellisimmin vatsat täynnä kuin aina valloitukset mielessä olevan Soturi-Semjonin tai rahankiilto silmissä toimivan Paksu-Taraksen valtakunnissa. Jos päästät tulen irti, sitä on vaikea sammuttaa taas valottaa kuinka katkeruuden ja vihan kierteellä vain kaikki häviävät. Anteeksiannolla ja lähimmäisenrakkaudella päästään paljon pitemmälle. Viattomana pakkotyöleirille lähetetyn kauppiaan tarina Jumala tietää totuuden, mutta ei ilmoita sitä heti käsittelee myös kohtalonsa hyväksymistä ja anteeksiantoa. Kahdessa ukossa sekä Missä on rakkautta, siellä on myös Jumala valistetaan puolestaan kuinka todellista Jumalan palvontaa ovat ne pyyteettömät teot toisille ihmisille. 
 
Myös varoittavia kertomuksia on mukana. Ahneudun karvaat seuraukset koetaan Paljonko ihminen tarvitsee maata kertomuksessa. Useammassakin kertomuksessa, kuten Tyhmä-Ivan, Kuinka pikkupiru lunasti itselleen leivänkannikan sekä Kaksi veljeä ja kulta, ovat myös paholaisen juonet ja hänen kätyrinsä pikkupirut tärkeässä roolissa, sillä he koittavat houkutella ihmisiä pahoille teille. Myös Isäntä ja renki tarinassa on vahva sanoma itsekkyydestä, välinpitämättömyydestä sekä uhrautuvaisuudesta.

' - Kerro minulle kaksi asiaa, tsaari sanoi. - Ensiksi, miksi silloin kasvoi tuollaisia jyviä, mutta enää ei kasva? Ja toiseksi, miksi pojanpoikasi tarvitsi kaksi sauvaa ja poikasi yhden sauvan pystyäkseen kävelemään, mutta sinä kuljet vaivattomasti ja kevein askelin; silmäsi ovat kirkkaat, hampaasi lujat ja puheesi selvää ja miellyttävää. Sano minulle, vaari, mistä johtuvat nämä kaksi seikkaa?
Ja vanhus vastasi:
- Molemmat johtuvat siitä, että ihmiset ovat lakanneet elämästä omalla työllään ja ovat alkaneet himoita toisen omaa. Ennen muinoin ei eletty niin. Ennen elettiin Jumalan tahdon mukaan; pidettiin huoli omasta eikä kadehdittu vierasta. '
s. 171-172 [Kananmunan kokoinen jyvä]
 
Huhhuh minkä Tolstoi menit tekemään! Olen pidemmän aikaa kierrellyt näitä venäläisiä klassikoita kuin kissa kuumaa puuroa. Aina aika ajoin olen tehnyt pieniä maistiaisia kuten Turgenevin Metsämiehen muistelmia ja Pasternakin Tohtori Zivagoa, mutta noihin kaikkein suurimpiin nimiin en ollut vielä uskaltautunut tarttumaan. Päätinkin tehdä tämän uskon loikan nyt viimein Tolstoin pariin tämän tarinallisen novellikokoelman tiimoilta ja rakastuin niin palavasti että en usko että enää on paluuta venäläisen kirjallisuuden parista. Näissä tarinoissaan Tolstoi toi esiin niin suurta elämän havainnoinnin tarkkuutta ja ihmismielen kuvausta, vaikka kyseessä ovat vain lyhyet novellit, joten voin vain kuvitella minkälaisiin sfääreihin hänen matkassaan pääseekään hänen tiiliskivi romaaniensa parissa.
 
Tämä lukukokemus oli henkilökohtaisella tasolla minulle hyvin suuri. Olen kamppaillut viime aikoina elämän suuntani kanssa ja tämä Tolstoin teos tuli kuin tilauksesta. Tolstoi viiltää kynällään niin tarkasti, mutta samalla synkkyyden sijasta kaiken taustalla toimii ohjenuora rakkaudesta, välittämisestä ja lämmöstä. Huomaan, että vaikka joidenkin tarinoiden lukemisestä on kulunut jo viikkoja (luin näitä tarinoita pikkuhiljaa yhden aina silloin tällöin) niin tulen ajatuksissani useasti palanneeksi niiden opetuksiin ja herättämiin vahvoihin ajatuksiin. Oikeastaan kaikki näistä novelleista, lyhyttä Marjamatkaa lukuun ottamatta, olivat hyvin puhuttelevia kokemuksia. Kaksi ukkoa sekä Isäntä ja renki olivat niin vahvoja lukukokemuksia että liikutuin aivan kyyneliin.
 
Tärkeintä on tuo matka läpi näiden tarinoiden. Niissä etsitään sitä miten kuuluisi elää. Aihe, joka on varmasti ollut Tolstoille rakas, sillä onhan hänen uskonnollisten ja poliittisten ajatustensa tiimoilta syntynyt tolstoilaisuus ajatussuuntakin. Asioissa ei tarvitse mennä aivan tolstoilaisuuden tasolle, minne tämä satumainen teoskaan ei siis mene, mutta kuten Kolmessa kysymyksessä metsän erakko totesi: tärkein hetki on nyt, tarpeellisin ihminen on se jonka seurassa ja kanssa olet sillä hetkellä ja tärkein asia on tehdä hyvää toisille ihmisille. Näiden oppien kanssa on hyvä jatkaa eteenpäin.

' Silloin Jumala sanoi itsekseen:
- Jos en tälläkään keinolla saa ihmisiä käsittämään, missä piilee heidän onnensa, ottakoot sen itse selville kärsimystensä kautta.
Ja Jumala jätti ihmiset yksin.'
s. 245 [Työ, sairaus ja kuolema]
 
Tähdet: 5 / 5
 
Muualla luettu: Lukijatar 

sunnuntai 13. helmikuuta 2022

Hobitti - J.R.R. Tolkien


Kirjan nimi
: Hobitti eli sinne ja takaisin (The Hobbit or There and Back Again)

Kirjoittaja: J.R.R. Tolkien, suomentanut Kersti Juva, Panu Pekkanen (runot)
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 1937, suomennos 2020
Sivumäärä: 328
Mistä: Kirjastosta
 
' Tämä nimenomainen hobitti oli varsin vauras hobitti ja hänen nimensä oli Reppuli. Reppulit olivat asuneet Kukkulan tienoilla ylimuistoisista ajoista ja heitä pidettiin hyvin kunnianarvoisana väkenä, ei vain siksi että useimmat olivat rikkaita vaan myös siksi että he eivät koskaan joutuneet mihinkään seikkailuun eikä heille tapahtunut mitään odottamatonta - ilman kysymisen vaivaakin saattoi tietää mitä joku Reppuli johonkin kysymykseen vastaisi. Tämä on kertomus siitä kuinka eräs Reppuli joutui seikkailuun ja yllätti itsensä sanomasta ja tekemästä ties mitä kerrassaan odottamatonta. Ehkä hän menetti naapuriensa kunnioituksen, mutta hän saavutti - no, saatte nähdä saavuttiko hän loppujen lopuksi mitään. '
s. 8
 
Hobitit ovat pienikokoisia ja karvajalkaisia mukavien luolien asukkeja. Seikkailut eivät ole heitä varten vaan sen sijaan suuri ruokakomero ja runsaat säännölliset ruokailut ovat heillä lähellä sydäntä. Näin asuu myös muuan Bilbo Reppuli, jonka koko elämä tulee keikahtaneeksi luotettavilta uriltaan, kun hobittilaan saapuu arvostettu velho Gandalf. Gandalf on näet päättänyt, että Bilbon on aika lähteä pienelle seikkailulle. Pian Bilbon ovelle ilmestyykin kääpiö jos toinenkin. Heidän johtajansa on Thorin, joka on koonnut kolmentoista kääpiön retkiseurueen. Kaukana Erämaan tuolla puolen sijaitsee nimittäin Yksinäinen vuori, jonka lohikäärme Smaug on vallannut. Kääpiöt ovat päättäneet vallata takaisin nuo esi-isiensä asumukset ja ennen kaikkea sen satumaiset rikkaudet.

Bilbo ei ole järin innoissaan tästä ideasta, mutta jossakin hetkellisessä mielenhäiriössä hän päätyy lähtemään mukaan - ja vielä ilman nenäliinojaan! Matka Yksinäiselle vuorelle on pitkä ja haasteita täynnä. On valtaiset Sumuvuoret, jotka kuhisevat paholaismaisia hiisiä. On myös pimeä Synkmetsä, jossa ei parane poiketa polulta, sillä kaikki ympärillä voi olla kohtalokasta. Matkalla he kohtaavat tahoja, jotka tarjoavat apua ja suojaa, mutta myös vihamielisyyttä. Ja vaikka he pääsisivätkin ehjinä perille aina Yksinäiselle vuorelle asti, on siellä vielä kammottava lohikäärme, joka pitäisi pystyä surmaamaan. Onpahan myös muuan sormus, joka päätyy Bilbon käsiin ja on pohjana vielä suuremmalle saagalle: Taru sormusten herralle.
 
' Yli sumuisten kylmien vuorien noiden,
syvyyksien ikiluolien, onkaloiden
matka jatkua saa ennen kuin sarastaa,
sinne tie käy kultamme hakijoiden. '
s. 35 
 
Aluksi ihastuin tuohon Hobitin kerrontaan ja maailmaan. Oli suorastaan hulvatonta seurata kuinka hikikarpalot alkavat nousemaan Bilbon otsalle kun hänen rauhalliseen kotikoloonsa rupeaa pukkaamaan kääpiötä toisensa perään tyhjentämään hänen rakkaan ruokakomeronsa ja laulamaan laulujaan. Olin aivan fiiliksissä ja noilla lauluilla viimeistään sulatettiin sydämeni. Harmikseni vain pian lähdettiinkin sitten sille kuuluisalle matkalle ja teoksen tietynlainen pinnallisuus kävi selväksi. Vaikka matkaseurueessa oli Bilbon lisäksi kolmetoista kääpiötä jäivät he oikeastaan vain nimiluettelon tasolle. Olisiko se ollut niin haastavaa luoda edes vähän lihaa niiden nimirunkojen ympärille? Kaikki niin sanotut suvantohetket, kuten vietetty aika haltioiden keskuudessa, vain ohitettiin parilla lauseella, vaikka niissä olisi juuri ollut tilaisuutta syventää tarinaa ja hahmoja. Sen sijaan Tolkien oli päättänyt rakentaa koko teoksensa juoksemiseen sattumuksesta ja haasteesta toiseen, joka jo jonkin ajan päästä rupesi hiukan tympäisemään: Ai taas tuli uusi ongelma jonka sankariksi kasvava Bilbo voi ratkaista.
 
Hahmoista ei siis oikein saanut otetta. Kyllähän tällaiseen matkantekoon voisi tuoda vaikka mitä kiinnostavaa kuten Robert Jordanin Ajan pyörässä, mutta edes samalla lailla ihastuttavia ja kiehtovia erilaisia mystisiä hahmoja ja otuksia ei ollut Tolkienilla tarjolla. Luonnollisesti tähän on varmasti vaikuttanut se, että Tolkienin luoma maailma hobitteineen, kääpiöineen, haltioineen, velhoineen ja hiisineen on jo niin tuttu. Tässä teoksessa oli myös suuria eroja tuohon kolmiosaiseen elokuvasarjaan, sillä eihän 300 sivusta saa millään venytettyä noin montaa tuntia tekemistä. Osasin siis odottaa että tapahtumissa olisi eroja ja kyllähän se oli mukavaa, että niitä puuduttavia örkkihyökkäyksiä ei tarvinnut tässä tampata samaan tapaan kuin noissa filmeissä. Ylipäätänsä kirjassa tunnelma oli hyvin erilainen ollen synkkyyden sijasta lystikkäämpi  sanailuissaan ja tekstin helppoudessa, vaikka loppua kohden rahanhimo ja ahneus rupeaakin tuomaan synkkiä pilviä taivaalle. 
 
Odotukseni olivat suuret tälle teokselle, mutta ikävä kyllä mielenkiintoni ei vain jaksanut pysyä yllä. Tuo kerronnan ja hahmojen syvyyden puute oli vain niin iso ammottava aukko, että edes lopun käänteet ja aarteenhimon kammottavat seuraukset eivät sitä voineet pelastaa. Onhan se totta, että toisin kuin Tolkienin päätrilogia, on Hobitti lastenteos, mutta silti sanoisin että tähän ei voi liiaksi vedota. Kyllä lapsilukijoillekin pitää pystyä tarjoamaan muutakin kuin van jännittäviä seikkailuja luvusta toiseen kuten esimerkiksi C.S. Lewis on syventänyt Narnia-sarjassaan. Noh kasvaa Bilbo sentään pelokkaasta hobitista nokkelaksi sankariksi, joka pelastaa useammankin päivän. Pakko myös nostaa hattua Tolkienille siitä, että hän on tullut upottaneeksi noita lauluja pitkin tarinaansa. Ne olivat hieno lisä ja elävöittivät tarinaa tavalla, johon olisi mukava törmätä useamminkin kirjoissa.

Tähdet: 2.5 / 5
 
 

keskiviikko 9. helmikuuta 2022

Maailman ympäri 80 päivässä - Jules Verne


Kirjan nimi
: Maailman ympäri 80 päivässä (Le tour de monde en 80 jours)

Kirjoittaja: Jules Verne, suomentanut Kristina Haataja
Kustantaja: Minerva
Julkaisuvuosi: 1872, suomennos 2008
Sivumäärä: 237
Mistä: Kirjastosta

' "Niin, niin, kahdeksassakymmenessä päivässä", huudahti Andrew Stuart ja löi vahingossa valtin pöytään, "mutta siihen ei olekaan laskettu huonoa säätä, vastatuulia, haaksirikkoja, rautatieonnettomuuksia ja niin edelleen."
"Kaikki on laskettu", vastasi Phileas Fogg ja jatkoi peliä, sillä nyt keskusteltiin jo pelin aikana.
"Entä jos intialaiset ja intiaanit repivät rautatiekiskot irti!" huusi Andrew Stuart, "entä jos ne pysäyttävät junat, ryöstävät junavaunut ja skalpeeraavat matkustajien päänahan!"
"Sekin on laskettu", vastasi Phileas Fogg lyöden pöytään viimeiset korttinsa ja lisäsi: "Kaksi valttia."
Andrew Stuart jonka vuoro oli jakaa, keräsi kortit ja sanoi:
"Teoriassa kyllä olette oikeassa, herra Fogg, mutta käytännössä..."
"Myös käytännössä, herra Stuart." [- -]
"No, näyttäkää sitten että on!"
"Maailman ympäri kahdeksassakymmenessä päivässä?"
"Niin."
"Hyvä on, minä näytän." '
s. 20
 
Vuonna 1872 Lontoossa elelee muuan herrasmies Phileas Fogg, jolla riittää varallisuutta, ja joka on kunnioitetun reformiklubin jäsen. Hänestä ei paljon tiedetä paitsi että hän toimii päivästä toiseen samojen kellontarkkojen rutiinien mukaisesti ja pelaa vistiä kaiket illat tuolla klubilla. Nyt erään pelisession tiimellyksessä tulee puhe, kuinka maailma on pienentynyt, kun uudet rautatiet halkovat niin Intian kuin Yhdysvaltojen valtioita nopeuttaen matkantekoa huomattavasti. Matemaattinen Phileas Fogg toteaa, että maapallon voi itseasiassa kiertää täsmälleen 80 päivässä. Tämä on teoreettinen minimiaika, joka menisi kulkuneuvojen saumattomalla toimimisella yhteen. Herra Fogg on kuitenkin vakuuttunut, että hänen tarkat laskelmansa pitävät kutinsa ja että erilaisista mahdollisista viivästyksistä huolimatta tämä on mahdollista. Muut eivät usko häntä ja lyödäänkin veto. Phileas Foggilla on hänen laskelmansa mukaiset 80 päivää aikaa kiertää maapallo juosten kulkuneuvosta toiseen ja panoksena on huimat 20 000 puntaa!

Täsmälliselle herra Foggille on kunnia-asia todistaa väitteensä oikeaksi, joten matkaan lähdetään jo samaisena iltana, vaikka häviäminen tarkoittaisi hänen koko omaisuuden menettämistä (huimien matkakulujen jälkeen luonnollisesti). Mukaan tällä matkalle hän ottaa juuri samaisena aamuna hänelle uudeksi palvelijaksi pestautuneen ranskalaisen Jokapaikanhöylän. Jokapaikanhöylän, joka oli nimenomaan valinnut pestautua Phileas Foggille, joka oli koko kuningaskunnan säntillisin ja kotioloissa viihtyvin herrasmies. Yllätys onkin siis melkoinen, kun samaisena iltana täsmällisyydenperikuva herra Fogg saapuu klubilta etuajassa ja otetaankin nokka kohti Suezia, Bombayta, Kalkuttaa, Hong Kongia, Jokohamaa, San Franciscoa, New Yorkia... Matkalla on vain pieni mutka. Samoihin aikoihin Englannin pankista on ryöstetty suuri summa rahaa. Innokas salapoliisi Fix on vakuuttunut, että yllättäen uskomattomalle matkalleen lähtenyt herra Foggin on oltava syyllinen tuohon ryöstöön. Alkaa siis samalla jahti, joka on vievä heidät koko maailman ympäri!

' Ei hänellä ollut aikomustakaan lähteä katselemaan Bombayn nähtävyyksiä, ei kaupungintaloa, ei upeaa kirjastoa, ei linnoituksia, ei telakoita, ei puuvillamarkkinoita, ei basaareja, ei moskeijoita, ei synagogia, ei armenialaisia kirkkoja eikä edes komeaa, Malebar-Hillillä sijaitsevaa, kahden polygonisen tornin ympäröivää pagodia. Hän ei ihastellut Elophantan mestariteoksia, ei salaperäisiä maanalaisia parsilaisia hautakammioita eikä Kanherin luolien buddhalaisarkkitehtuurin jäännöksiä Salcettan saarella.
Phileas Fogg ei ollut utelias. Tullessaan ulos passitoimistosta hän käveli levollisesti rautatieasemalle jossa söi päivällistä. '
s. 52-53

Hmm, mistäköhän oikein aloittaisi tämän teoksen kanssa... Kuten yllä olevasta lainauksesta näkee niin herra Foggia eivät tosiaan kiinnostaneet ne turhat paikat, joiden läpi he kulkivat. Hän toimi kuin vedetty kellopeli ja mekaanisen kylmästi suoritti etappia toisensa jälkeen kirjaamalla muistikirjaansa päiviä suhteessa suunniteltuun matkustusaikatauluun. Tämä listamainen kerronta kuvasikin hyvin päähenkilömme luonnetta. Jäin kuitenkin kipeästi kaipaamaan lisää syvyyttä henkilöihin ja tapahtumiin, sillä nyt vain selostettiin matkaa hyvin konemaisesti ja aina väliin sitten ole lisätty muutama Jokapaikanhöylän kohellus tai matkan takaisku, johon kylmähermoisen herra Foggin piti vastata aina mitä uskomattomimmilla rahaa syövillä ratkaisulla. Loppujen lopuksi tuota matkaahan kuljettiin aiottujen junien ja laivojen lisäksi muuan muassa norsulla ja tuulikelkalla. 
 
Voin hyvin kuvitella, että omana aikanaan 1800-luvulla, kun muu maailma oli suurimmalle osalle vielä hyvinkin tuntematonta aluetta, niin tämä on ollut kiinnostava ja eksoottinen tuulahdus kaukomailta. Harmi vain, että herra Foggin kulkuvälinehyppelyn vuoksi jätettiin suuri osa vain listauksen muotoon, mitä kaikkea siellä olisikaan voinut nähdä ja kokea. Näin modernina lukijana ja paljon matkustaneena en kokenut tämän teoksen tuovan juurikaan mitään lisää kokemuspiiriini. Oikeastaan Vernen kuvaukset olivat juuri niitä 1800-luvun karikatyyrisiä, kuinka nainen on joutumassa Intiassa roviolle tai intiaanit voivat hyökätä villeinä ja väkivaltaisina junien kimppuun. Luonnollisesti maailma on ollut aika eri tuolloin, mutta jäin silti kaipaamaan hiukan monipuolisempaa katsausta ulkomaalaisiin.

Odotukseni tämän klassikon suhteen olivat suhteellisen korkealla. Lapsena suorastaan rakastin tuota filmatisointia ja järkytyinkin kun tämä Vernen teos ei täysin vastannutkaan muistikuviani. Fogg ei olutkaan vain lontoolainen herrasmies vaan yllättäen myös tuo pikkutarkka kylmähermoinen täsmällisyyden perikuva. Jokapaikanhöylä puolestaan tuntui olevan mukana tuomassa sitten jotain eloa ja häsläyksen makua. Eikä pidä edes aloittaa tuosta kammottavasta Passepartout (hauska kielileikki ranskaksi) nimen suomennoksesta Jokapaikanhöyläksi! Jostain syystä löysin tämän klassikon kirjastostamme lastenosastolta. Tietysti myös nuoret voivat kiinnostua tästä helppo- ja nopealukuisesta klassikosta, mutta veikkaisin että samaistumispintaa ei välttämättä löydy niin paljon kuin vaikkapa Robert Louis Stevensonin Aarresaaresta lapsikertojineen. Tästä  Vernen teoksesta kun ei nuoria henkilöitä löydy laisinkaan vaan keski-ikäiset miehet suorittavat maailmanympärysmatkaansa. Aika ohueksi jäikin siis tämän lukukerran saanti, vaikka paikoin tulikin jännitettyä miten tässä käy ja kuinka pulmat ratkaistaankaan kaikesta huolimatta. Tiedänpähän nyt pitäytyä jatkossakin tuossa elokuvaversiossa.

Tähdet: 2 / 5
 

lauantai 5. helmikuuta 2022

Neiti Pinkertonin salaisuus - Agatha Christie


Kirjan nimi
: Neiti Pinkertonin salaisuus (Murder is easy)

Kirjoittaja: Agatha Christie, suomentanut Eero Ahmavaara
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 1939, suomennos 1958
Sivumäärä: 281
Mistä: Omasta hyllystä

' Luken kulmakarvat kohosivat.
- Murhaa?
Vanha rouva nyökkäsi pontevasti.
- Niin murhaa. Olette hämmästynyt, huomaan sen. Niin minäkin olin ensiksi- en tosiaankaan voinut uskoa sitä. Ajattelin, että koko juttu oli vain mielikuvitusta.
- Onko varma, että se ei ole? kysyi Luke ystävällisesti.
- On, on, ihan varma. Hän nyökkäsi päätään ponnekkaasti. - Ensimmäisellä kerralla en ollut vielä varma, mutta sitten toisella ja kolmannella ja neljännellä. Ei, asia on aivan varma.
Luke sanoi:
- Tarkoitatteko, että on tapahtunut - hm - useita murhia?
Rauhallinen ja herttainen ääni vastasi:
- Monta! '
s. 14
 
Luke on entinen kunnianarvoisa virkamies ja poliisi Itä-Aasiassa, mutta nyt eläkkeelle jäätyään on hän päättänyt palata kotimaahansa Englantiin. Viimeisellä paluumatkansa etapilla, junamatkalla satamasta Lontooseen, tulee hän istuutuneeksi samaan ensimmäisen luokan vaunuun kuin muuan vanha rouva. Tuo mummeli muistuttaa Lukea hänen omasta puheliaasta tädistään, joten hän nauttii täysin siemauksin tästä perienglantilaisesta kokemuksesta. Pian kuitenkin selviää millä asioilla tämä herttainen ja suulas vanhus on. Neiti Pinkerton on menossa Lontooseen ilmoittaakseen Scotland Yardille murhasta. Eikä vain mistä tahansa yksittäisestä murhasta vaan varsinaisesta murha-aallosta, joka on vainonnut hänen herttaista ja rauhaisaa pikkukyläänsä. 
 
Kukaa ei ole kuitenkaan uskonut neiti Pinkertonia, sillä kaikki näyttää päällisin puolin tapahtuneen luonnollisesti. Nenäkäs apulaistyttö on vahingossa juonut hattumaalia yskänlääkkeen sijasta, juoppo on humpsahtanut jokeen hukkuen, riiviö ja koko kulman kauhu poika on tippunut temppuillessaan ikkunalaudalla. Nyt Neiti Pinkerton on kuitenkin nähnyt murhaajan silmissä tuon tietyn katseen ja seuraavana on selkeästi vuorossa herttainen vanha kylätohtori Humbleby. Neiti Pinkertonin on siis pakko tehdä tästä loppu ja kertoa epäilynsä Scotland Yardille.

Luke ei täysin usko tätä tätiä, sillä olisihan siinä pitänyt uskoa kuusi mahdotonta asiaa ennen aamiaista kuin Liisa Ihmemaassa konsanaan. Myöhemmin hän näkee kuitenkin lehdessä kaksi uutista. Toisen mukaan muuan vanha neiti Pinkerton on jäänyt Lontoossa auton alle, aivan Scotland Yardin edustalla, ja toisessa kerrotaan arvostetun tohtori Humblebyn kuolemasta. Entisenä poliisina Luke ei pysty ohittamaan näitä yhteensattumia. Mitä jos noissa jorinoissa olikin totuutta? Mitä jos uneliasta pikkukylää vaivaakin varsinainen murha-aalto, johon kukaan ei vain osaa kiinnittää huomiota? Luke pakkaakin kimpsunsa ja kampsunsa ja lähtee paikan päälle esiintyen uusrikkaan mediamogulin Lordi Whitfieldin sihteerin ja kihlatun Bridgetin serkkuna, joka kerää aineistoa taikauskoista kertovaa kirjansa varten. Nyt on aika saada selville voisiko kylää vaivaavissa onnettomuuksissa ollakin ihmiskäden avittavaa vaikutusta.

' - No, hän sanoi. - Niin monta murhaa! Tuntuu, että on melko vaikeaa murhata niin monta ihmistä ja välttyä joutumasta kiinni, vai mitä?
Neiti Pinkerton pudisti päätään.
Hän sanoi vakavasti:
- Ei, ei, hyvä ystävä, juuri siinä olette väärässä. On hyvin helppo murhata niin kauan kuin kukaan ei epäile. Ja ymmärrättekö, tämä ihminen on viimeinen, jota kukaan epäilisi! '
s. 17-18

Tämä oli Christie, josta minulla ei ollut minkäänlaista ennakkotietoa siihen tarttuessa. Olin jostain syystä olettanut, että kyseessä olisi taas perinteisesti Marple tai Poirot dekkari, mutta sen sijaan tapaammekin entiseen poliisi Lukeen. Luke olikin varsin mukava uusi tuttavuus. Oli miellyttävää seurata, miten hän taikauskokirjansa varjolla onnistui haistella ihmisistä totuutta esiin. Olipahan myös tiettyä romantiikkaa ilmassa. Toisaalta en aivan saanut otetta hänen iästään, koska samalla hän on jäänyt eläkkeelle, mutta käytökseltään hän olisi voinut olla enempi innokas nuorukainen. Hänellä oli myös tapana listata epäilyitään ja heidän mahdollisia vaikuttimia ja mahdollisuuksia suorittaa nuo kaikki paikkakunnan onnettomuudet. Luonnollisesti salapoliisityötä hiukan hankaloitti se, että missään kohtaa ei voinut olla varma ketkä ovat kohdanneet kohtalonsa luonnollisen onnettomuuden ja ketkä kylmäverisen murhaajan käsissä.

Itseasiassa tämä minulle entuudestaan tuntematon teos oli varsin mallikas Christie. Loin jo hyvissä ajoin vankan teorian johon nojata. Mutta niinpä siinä sitten pääsi käymään, että rikoksenkuningatar Christie onnistu kuitenkin kiepauttamaan tämän lukijan pään aivan pyörälle. Loppupuolella minulta vedettiin pariinkin otteeseen matto niin perusteellisesti perustuksieni alta, että ei voi muuta kuin ihmetellä kuinka en ollut tajunnut aiemmin! Vaikka tämä ei siis ole perinteikästä Christietä suljetun tilan mysteereineen, missä Christie on ehdottomasti parhaimmillaan, oli tämä oikein viihdyttävä cozy crime dekkari. Pakko myöntää, että nerokasta juonen punontaa ja jotakin aivan vastustamatonta on noissa Christien englantilaisten pikkukylien kuvauksissa.

Tähdet: 4 / 5
 
Muualla luettu: Paljon melua kirjoista