tiistai 23. joulukuuta 2014

Nälkävuosi - Aki Ollikainen

Kirjan nimi: Nälkävuosi
Kirjailija: Aki Ollikainen
Kustantaja: Siltala
Julkaisuvuosi: 2013/2012
Sivumäärä: 141
Mistä: Kirjakaupasta ostettu

'' Koko edellisen päivän hän on kuluttanut Raamattua selaillen, lukien Joosefin ennustuksesta, niistä seitsemästä laihasta ja seitsemästä lihavasta lehmästä. Katovuosia on ollut jo monta peräkkäin, mutta taivaanrannassa ei vain niitä lihavia lehmiä näy. ''
                                          s. 63

On vuosi 1867. Pakkaset ottavat Suomen kylmänhuuruiseen syleilyynsä jo syyskuussa. Sato on mennyttä. Viljaa ei ole. Köyhä, maaton kansa lähtee vaeltamaan kohti etelää tavoitteenaan selvitä edes seuraavaan päivään. Pakkasukko on hukuttanut Suomen valkoiseen vaaraan ja tuolla pöllyävien nietosten keskellä vaanii kuolema. Hänen tykönsä Haadeksen valtakuntaan on menevä lähes kymmenesosa Suomen väestöstä. Nälkiintyneen joukkion epätoivon marssi on toivoton mahdollisuus, mutta mahdollisuus kuitenkin. Tämän vuoksi myös Ollikaisen pienoisromaanin köyhä torppariperhe lähtee matkaan läpi nälän, vilun ja väsymyksen. Paikalle jäämällä olisivat he varmasti kohtalon omia

Marja on kahden lapsensa, Matleenan ja Juhon, kanssa loukussa. Varsinaista ratkaisua pulmaan ei ole. On vain käveltävä eteenpäin aavassa valkoisessa maisemassa välillä rojahtaen kylmään kinokseen uupumuksesta.  Kun kaikki on viety eikä ole mitään jäljellä, ihminen joutuu tekemään uhrauksia. Pelastaakseen lapsensa ja itsensä Marja jättää miehensä Juhanin yksin torppaan odottamaan viikatemiestä. Ei sairaasta ukosta ole kulkijaksi. Hyvä jos edes Marja jaksaa rämpiä kohti seuraavaa pirttiä, josta anoa armopalaa. Tunteiluun ei ole varaa. Pitää vain edetä valkoisen hohtavassa maisemassa ja jatkaa taaksepäin katsomatta - muuten ei enää löydy voimia seuraavaan myllerrykseen.

'' Riutuu ne herratkin, Marja ajattelee. Lohtu on kuitenkin lyhytaikainen, sillä hän tajuaa, että jos herroillakaan ei ole leipää, mistä sitä riittäisi köyhälle kansalle''
s. 56
 
Kriisin kohdatessa yksilön itsekkyys saa vallan. Se on selviytymismekanismi, jolla yritetään varmistaa oma pärjäämisensä. Maata omistavat ajavat palkollisensa kasvavaan ryysyläisjoukkioon, jotta itselle jäisi enemmän suuhun pantavaa. Oli sydäntä pakahduttavaa lukea, kuinka he eivät uhranneet turhia ajatuksia sille, millä pakkaseen ajatetut entiset työntekijät selviävät hengissä. Monille tuntui olevan jo hyvin vastenmielinen ajatus antaa nälkiintyville edes pieni kupillinen laihaa keittoa, jonka läpi astian pohjan kuviointi heijastuu. Omastaan halutaan pitää kiinni. Kun ravinnosta on pulaa, koskettaa se kaikkia. Tosin toisille se on elintasokysymys, kun taas toiset joutuvat taistelemaan henkensä pitimeksi. Suomen hyvinvointivaltion ensimmäisiin askeleisiin oli vielä matkaa, eikä kirkoltakaan löytynyt kapasiteettia muonittaa tätä vaeltavaa massaa. Kenen käsissä on siis vastuu nälkäkuoleman partaalla raahautuvasta kansasta? Onko vain rikkaimmilla ja vahvimmilla oikeus elämään?
 
Herrainluokan on helppoa nojata darwinistiseen luonnonvalintaan. Samaan aikaan kun Marja lapsineen joutuvat kerjäämään töykeiltä ovilta edes jotakin ruokaa, istuvat Helsingissä Renqvistin veljekset Teo ja Lars salongissa pelaamassa shakkia. Kuten heidän pelissään on Suomen kartallakin uhrattava talonpoika paremman lopputuloksen saamiseksi. Kuinka helppoa on oman takkatulen hehkussa, lämpimän aterian jälkeen, ajatella, että näiden nälkävuosien seurauksena ainakin Suomen kansasta jää jäljelle vain vahvimmat ja älykkäimmät yksilöt. 1800-luvun yhteiskunta oli Suomessa niin jakaantunut, että yläluokalla ei ollut realistista käsitystä tavallisen kansan kurjuudesta. Toisaalta katsahdukset yläluokan elämään estivät romaanin muodostumisen liian ahdistavaksi ja raskaaksi. Vaikka katovuodet koskettivat heitäkin, ei elämä piiskannut heitä yhtä armotta kuin raasuisia kerjäläisiä.
 
Nälkävuosi on hyvin sävähdyttävä teos. Sen sivuilta paistavat yhä kasvava epätoivo ja nälän raapivat ote, mutta samalla siellä kaiken epätoivon keskellä pilkistää pieni toivo paremmasta huomisesta, joka sai ihmispolot aina nousemaan ylös ja jatkamaan matkaa. Ollikaisen kieli on hyvin rikasta ja se puhalsi runollisuudessaan kirjan uudelle tasolle. Itse tarina taas sai minut haukkomaan henkeä. Se on traaginen tarina, joka kuvastaa nälän kaikkivoipaa vaikutusta. Vaeltavan joukkion vahvuutta ei voi muuta kuin ihmetellä. Ollikainen todella onnistui sävähdyttämään. Tämä on pieni suuri tarina ihmiskohtaloista ja kurjuudesta. Tulen varmasti muistamaan pitkään Marjan, Juhon, Matleenan ja erityisesti sympaattisen Ruuni-pojan kohtalot.
 
'' Nälkä on se kissanpentu jonka Paju-Lauri pisti säkkiin ja hukutti avantoon. Se raapii pienillä kynsillään ja kynsäisyistä tulee vihlova kipu, sitten uusi raapaisu ja taas uusi, kunnes pentu uupuu ja putoaa säkin pohjalle ja painaa siellä raskaana, vetää säkkiä alas, kerää voimansa ja aloittaa uuden myllerryksen. ''
s. 46
 
Tähdet: * * * * *
 

perjantai 28. marraskuuta 2014

Imperium - Robert Harris

Kirjan nimi: Imperium
Kirjailija: Robert Harris, suomentanut Natasha Vilokkinen
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2006, suomennos 2007
Sivumäärä: 397
Mistä: Kirjamessuilta ostettu

Marcus Tullius Ciceron sisällä palaa kunnianhimo. Hän haluaa päästä politisoimaan ja sitä kautta hallita antiikin Roomaa. Innostaan huolimatta Ciceron lähtökohdat eivät ole kummoiset. Ruipelolla, änkyttämiseen taipuvaisella Cicerolla ei ole oikeaa sukutaustaa tai edes painavaa kukkaroa. Voimakkaan tahtonsa seurauksena hän päättää kuitenkin tulla jonakin päivänä Rooman parhaaksi puhujaksi, ja sitä varten hän lähtee Kreikkaan oppimaan mestareiden puhetaitojen saloja. Matkalle mukaan hän saa isältään orja Tiron, joka saa älyllään voitettua Ciceron puolelleen. Heistä tulee erottomaton parivaljakko, joka yhdessä rupeaa tavoittelemaan Cicerolle valtaa.

Kreikan opit, ja erityisesti Molonin puhekoulun tekniikat, saavat aikaan muutoksen Ciceron luonteessa. Roomaan palatessaan hänestä on kehkeytynyt mestaripuhuja, jolle sanat ovat aseista mahtavimmat. Lainoppinut Cicero ryhtyykin Tiron avustuksella töihin. Ensimmäinen askel on päästä senaattiin, ja siitä taistella teinsä harvoihin ja arvostettuihin ediilien, preetorien ja ennen kaikkea Roomaa hallitsevan konsiilin virkoihin. Kansan suosio on kaikki kaikessa, koska vääränlaisen taustan omaavana Cicerolla ei ole muita mahdollisuuksia menestyä, kuin luottaa kansaan ja puhelahjoihinsa.

Vastoin kaikkien odotuksia Cicero ottaa hoitaakseen syytteen Sisilian maaherra Gaius Verresta vastaan. Tämä koronkiskuri oli ryöstellyt Sisiliaa, ja koska hän hallitsi myös paikallisia tuomioistuimia, ei häntä voitu saada vastuuseen toistaan. Nyt kuitenkin nousukas Cicero on päättänyt haastaa hänet Rooman tuomioistuimeesa. Tällä oikeudenkäynnillä hän voi joko tuhota uransa tai saada lopullisesti varmistettua kansan suosiollisuus. Verresin puolella ovat Rooman aristokraatit ja monen sadan vuoden perinn, mutta Cicerolla on puolestaan älynsä ja puhelahjansa. Ja kaiken aikaa orja Tiro on Ciceron rinnalla kirjaamassa kaiken muistiin. Imperium on hänen tarinansa.

'' Tästä vallasta ja tästä miehestä aion lauluni laulaa. Vallalla tarkoitan virallista, poliittista valtaa - jota me kutsumme latinaksi imperiumiksi - elämän ja kuoleman valtaa, jonka valtio yksilölle luovuttaa. Sadat ovat tätä valtaa havitelleet, mutta tasavallan historiassa Cicero oli ainoa, joka tavoitteli sitä vain oman lahjakkuutensa turvin. Toisin kuin Metellus tai Hortensus, hän ei kuulunut mihinkään mahtavaan ylhäisysukuun, joka vaalien koittaessa saattoi hyötyä sukupolvien mittaan kertyneistä poliittisista palveluksista. Hänellä ei ollut ehdokkuutensa tukena mahtavaa armeijaa, kuten Pompeiuksella tai Ceasarilla. Hänellä ei ollit Crassuksen valtavaa omaisuutta siloittamassa polkua. Hänellä oli vain äänensä ja silkalla tahdonvoimallaan hän teki siitä maailman kuuluisimman äänen. ''
s. 14

Valtataistelua, lupauksia, petoksia, lahjontaa, kieroilua, katkeruutta ja vallanhimoa. Siitä on Harrisin historiallinen Rooma rakennettu. Tähän poliittiseenpeliin verrattuna, Suomen poliitikot vaikuttavat kaikki kehrääviltä kissanpennuilta. Rooma oli korruptoitunut. Ääniä myytiin eniten tarjoavalle, mistä teki hyvän bisneksen useammat vaalit vuodessa. Raha oli muutenkin tärkeässä osassa, sillä jo pelkkä senaattiin ehdolla olon edellytys oli miljoonan omaisuus. Sitten on tietysti tämä poliittinen näyttämö, jota hallitsi asemaansa tottuneet aristokraatit, jotka eivät voineet sietää ylimielistä ja heitä haastavaa Ciceroa, jonka ainut avu oli hänen sanojensa sivallus. Mutta voi pojat kuinka niillä sanoilla horjutettiin monen asemaa, mikä aikaansa sai sen ,että pian kaikki nimekkäät Roomalaiset olivat Ciceron vihamiehiä. Rooman ajan politiikka on kiehtovaa. Keikessa mitä tehtiin piti kieroilla ja koittaa epätoivoisesti arvailla vastustajan juonia. Edes omat toverit eivät välttämättä pysyneet rinnalla. Kiitollisuudenvelka oli jotakin, mikä unohtui äärimmäisen nopeasti Rooman valtapelin tuohkinnassa.

Imperium on ennen kaikkea juuri tuota vallantavoittelua keinoja kaihtamatta. Se on haasteita ja valtataistoja tulvillaan. Ciceron orja Tiro pysyi uskollisesti Ciceron luottosihteerinä läpi tämän uran, ja Harrisin teos on kirjoitettu kuin Tiron kynästä. Kuitenkin tämän kerrontaratkaisun vuoksi niin Tiro, Cicero kuin muutkin oleelliset henkilöt, jäivät hiukan pinnallisiksi. Palstatilaa sai, henkilöiden tuntojen kuvailun sijasta, juonittelu. henkilöitä oli myös niin monia, että en meinannut pysyä kärryillä, miten Cicero olikaan onnistunut suututtamaan aina kyseisen henkilön. Erityisesti C tuntui olevan hyvin yleinen nimikirjain.

Imperium perustuu tosiaisioihin, ja Tiron tiedetään oikeastikin kirjoittaneen Ciceron elämänkerran. Tämä on triologian aloitusosa, eli loppussa Tiron ja Ciceron elämät ei suinkaan pakattu nättiin pakettiin. Uskon, että jatkossa on luvassa lisää juonittelua, sinnittelyä ja valtataistoa. Itse tykäistyin paljon Imperiumiin, mutta neljäsataasivuinen poliittisen pelin kiemuroissa pysyminen oli aika ajatustyötä vaativaa, joten taidan tässä välissä pitää jonkinlaisen tauon ennen seuraaviin osiin tarttumista. Cicerossa on vain jotakin niin kiehtovaa. On mukava päästä tutustumaan tähän lainoppineeseen valtiomieheen, joka pelkillä puhelahjoillaan ja nopealla älyllään onnistui luomaan menestyksekkään uran Rooman korruptoituneessa valtakoneistossa. Täytyy myös myöntää, että odotan mielenkiinnolla, miten tässä vielä nuoren Julius Ceasarin tulevaisuus tulee kietoutuneeksi Ciceron elämään. Puhtaasti älyllään menestynyt Cicero on ispiroiva menneisyyden mahtimies.

Tähdet: * * * +

maanantai 24. marraskuuta 2014

Kurpitsajuhla - Agatha Christie

Kirjan nimi: Kurpitsajuhla (Hallowe´en party)
Kirjailija: Agatha Christie, suomentanut Anna-Liisa Laine
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 1969, suomennos 2009
Sivumäärä: 227
Mistä: Kirpputorilta

Kuuluisa salapoliisikirjailija Ariadne Oliver on uuden tuttavansa Judith Butkrin luona vierailulla Englannin idyllisellä maaseudulla. Pyhäinpäivä lähestyy, ja pikkutarkka rouva Drake on järjestämässä Woodleigh Commonin kylässä lasten Halloweenkutsut.Ariadne on mukana auttelemassa - tarkemmin sanottuna syömässä omenoita - juhlien järjestelyissä, kun 12-vuotias Joyce yrittää tehdä häneen vaikutuksen kerskuilemalla todistaneensa joskus murhan. Joycen kommentti ohitetaan naureskellen valheena, joita hänellä on tapana viljellä. Itse kutsujen lopussa Joyce löydetään kuitenkin hukutettuna ämpäriin. Hätääntynyt Ariadne päättää hälyyttää hyvä ystävänsä, maailmankuulun salapoliisin, Hercule Poirotin apuun. Poirot laittaakin pienet harmaat aivosolunsa töihin, mutta jotta voisi ymmärtää nykyisyyttä on ensin löydettävä totuus menneisyydestä.

'' Elspeth McKay oli joka suhteessa täysin erilainen kuin veljensä, poliisipäällikkö Spence. Kun Spence oli leppoisa ja tasainen, sisar oli jäykkä ja särmikäs. Rouva McKayn teräväpiirteiset laihat kasvot katselivat maailmaa purevan arvostelevasti. hän oli laiha kuin heinäseiväs, mutta sisaruksissa oli silti tiettyä yhtäläisyyttä. Varsinkin silmissä ja voimakaspiirteisessä leuassa. Poirot ajatteli, että molemmilla oli arvostelukykyä ja tervettä järkeä. Tosin he ilmaisivat ajatuksensa eri tavalla. Poliisipäällikkö Spence puhui hitaasti ja harkinnan jälkeen. Rouva Mckay iskeytyi asiaan nopeasti ja terävästi kuin kissa hiiren kimppuun. ''
s. 62

Luin Kurpitsajuhlan ensimmäisen kerran jo jokunen vuosi sitten, ja se oli ensimmäinen Christieni. Rakastuin silloin päätä pahkaa sen historiaa henkivään tunnolmaan ja kirjoitusasuun sekä omalaatuiseen ihmiskuvaukseen. En ole koskaan välittänyt raaoista, sydämentykytystä aiheittavista dekkareista. Poirotin älynystyröihin perustuvaa työtä on puolestaan oikein nautinnollista seurata. Jos vielä siitä Christien tavasta kuvailla henkilöitä. Se on vain niin ihastuttavaa. Eihän todellisuudessakaan tiedetä muiden ajatuksia ja syvempiä tuntoja, vaan käsitys toisista luodaan ulkonäön ja puheiden avulla. Christie pureutuukin juuri tällaiseen kuvaukseen mestarillisesti. Hän näyttää teräväkatseisesti ihmisiä määrättävät pääpiirteet, jotta lukija osaa mielessään kuvitella oikeanlaisen henkilön. Ikävä kyllä Kurpitsajuhlissa oli paljon vähemmässä määrin tätä kuvailun taituruutta kuin yleensä, eikä kaikkia henkilöhahmoja kuvailtukaan samalla purevuudella. Toisaalta silloin kun henkilöitä kuvattiin, oli se yhtä hykerryttävää kuin aina ennenkin.

'' Tässä jutussa ei näyttänyt pääsevän eroon omenista, Poirot ajatteli. Mikään ei voinut olla miellyttävämpää kuin mehukas englantilainen omena... Ja kuitenkin omenat liittyivät nyt luudanvarsiin ja noitiin ja vanhanaikaisiin kansantapoihin ja murhattuun lapseen. ''
s. 44

Jotakin kiireistäni voi kertoa, että luin Kurpitsajuhlat jo ennen Halloweenian päästäkseni oikean tunnelmaan, mutta pääsin postaamaan siitä vasta nyt. Hupsis! Joka tapauksessa tragedia ei sinäänsä ole kovin suuri, sillä Kurpitsajuhlat ei kannesta ja nimestään huolimatta sisällä liemilti Halloweenin kuvausta. Eipä se menoa kuitenkaan haitannut. Kurpitsatkin olivat saaneet väistää omenoiden tilalta, mutta kun kirjan sivuilla seikkailee omalaatuinen rouva Oliver, jolla on suuri mieltymys omenoihin, ei tämä seikka tullut suurenakaan yllätyksenä. Kurpitsajuhla on oikeastaan aika keskinkertainen Christie. Loppuratkaisun monimutkaisuudesta huolimatta, pystyi sitä jo osittain arvaamaan lukiessa, mitä ei yleensä ole Christien kanssa tapahtunut. Noh, mitä enemmän näitä Christien teoksia lukee niin ehkä siinä samalla kehittyy näkemään hiukan juoniverhon taakse. Onneksi hänen tuotantonsa on kuitenkin niin laaja, että yksittäisen dekkarin sisältö kiemuroineen sotkeutuu jo nopeasti muihin. Uudestaan lukeminen ei siis haittaa laisinkaan. Nyt oli kuitenkin juuri sopiva hetki lukea Poirotin toljailuja epämukavine kiiltonahkakenkineen. Ajatustyö kunniaan!

Tähdet: * * *

Lue oman hyllyn kirjat - haaste tilanteessa 22/65

Muualla luettu: Kirjahylly, Kirjavaras ja Le Masque Rouge



keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Kaikki oikein - Anna-Leena Härkönen

Kirjan nimi: Kaikki oikein
Kirjailija: Anna-Leena Härkönen
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2014
Sivumäärä: 317
Mistä: Kirjastosta

Eevi Puttonen on elänyt koko elämänsä kitsastellen. Lapsena hän oli luokan naurunaihe aina liian suurissa tai pienissä vaatteissaan, eikä hän koskaan saanut mitä halusi. Eevin isä oli se, joka piti kukkaron nyörit kireällä. Eihän sitä koskaan voinut tietää minkälainen onnettomuus voisi kävellä vastaan. Vielä aikuisenakin Eevi joutuu venettymään penniä, sillä vaikka hänellä on vakituinen työ kosmetologina, ei sillä hankita säihkyviä koruja. Viidenkympin hamekin tekee kipeää, mutta kun se on niiiin ihana! Aviomies Karille asiasta on turha mainita, koska jo nyt alkoholiin menevää miestä on parempi totella kuin vikistä vastaan.

'' Lopuksi lottotyttö toisti numerot niin hitaasti ja selkeästi artikuloiden, että ne olisi voinut lukea huulilta.
Eevi katsoi rivin uudelleen läpi. Hän katsoi vielä kerran. Kaikki oikein. Joka ikinen numero oli oikein. ''
s. 55

Kaikki kuitenkin muuttuu kertarysäyksellä, kun Eevi, joka ei edes yleensä lottoa, tulee saaneeksi voittorivin. 7 miljoonaa euroa! Tai oikeammin 3.5 miljoonaa sen jälkeen, kun Kari on saanut puhuttua itselleen puolet aviomiehen velvollisuudella. Joka tapauksessa nyt on Eevillä rahaa tilillä, ja voi kuinka mukavaa onkaan vihdoin päästä törsäämään. Onhan kuluttaminen hyväksi valtiontaloudellekin. Ei siinä sitten muuta kuin turkiksia ja timanttikoruja ostelemaan, ja uusi asunto sekä siivooja tekisivät myös terää. Kun Eeville tulee vielä mahdollisuus päästä kostamaan entiselle koulukiusaajalleen, on houkutus vastustamaton.

Voitettuaan lotossa tuntuu kaikkien oletus olevan, että raha tuo Eeville onnen. Toisaalta rahan lisäksi myös ongelmat kasaantuvat. Kenelle voi kertoa voitosta, ettei tule siipeilijöitä ja pitäisikö rahat sijoittaa jonnekin pankin uumeniin vai mitä? Karin alkoholin kulutus kasvaa ja ystävät rupeavat pitämään itseisarvona, että tuore lottovoittaja tarjoaa aina kaiken ja lainaa vielä päälle. Yhtäkkiä sen, minkä piti mullistaa Eevin elämä parempaan, onkin uhkaamassa löymässä sen pirstaleiksi.

'' - Rahat takas siihen pöydälle heti, Kari komensi.
- En pane.
Eevi killitti Karia silmät raollaan.
- Pane se siihen pöydälle.
- En varmasti pane.
- Sitten mä lähen yksin johonki baariin täältä.
- Sen kun lähdet. ''
 s. 126

Hmm... Sanottakoon heti, että en pitänyt tästä teoksesta ollenkaan. En löytänyt romaanista yhtä ainutta mukavaa tai samaistuttavaa hahmoa. Oletin, että tässä olisi enempi itse lottovoiton seurauksia, mutta enimmäkseen tarinan keskiössä oli hyvin ongelmallinen ja riitainen avioliitto höystettynä alkoholiongelmalla. Itse en juo, eikä minua voisi vähempää kiinnostaa myöskään lukea ihmisten kännisekoiluja. Tässä sitten olikin sitä sivukaupalla, enkä vain pysty tajuamaan, miksi Eevi paapo Karia. Toinen asia, mikä ärsytti, oli Eevin hillitön tuhlaus. Siis oikeasti kuinka tyhmä ihminen voi olla vain syytämällä rahaa joka tuutista ulos. Ei se 3.5 miljoonaa tuolla törsäilytahdilla kovin kauaa kestä...

Fiilikset, niin lukiessa kuin sen jälkeen, oli enimmäkseen ärsytys. Huomasin tulevani suorastaan huonolle tuulelle lukiessa. En selvästikään ollut teoksen kohderyhmää, mutta jäi kyllä sen verran kitkerä jälkimaku, että en taida enää Härkösen tuotantoon koskea. Aiemmin olen lukenut Härköseltä vain Häräntappoaseen ja jälkimaku oli sama. Myönnettäköön, että Kaikki oikein on varsin nopealukuinen teos, mutta minuun iskee kyllä paremmin kerronnalliset ja syvällisemmät kirjat kuin tämän kaltainen nopea dialogi. Sitten en päässyt oli sellaisesta tunteesta, että Eevin toljailujen olisi pitänyt olla jollakin tavalla huvittavia, mutta että itse kyllä missasin pointin jatkuvasti. Olihan tässä tarkkanäköistä kuvausta ihmisluonnosta sekä suomalaisuudesta, ja välillä hymähdin jopa hyväksyvästi, mutta... En osaa paremmin tuntojani kuvata kuin kutusmalla Härköstä minun makuuni ehkä hiukan liian suomalaiseksi kirjailijaksi. Kyllä joskus sen valonsäteen pitäisi myös perunasäkkiin paistaa.

Tähdet: * *

Muualla luettu: Kirsin kirjanurkka, Järjellä ja tunteella, Rakkaudesta kirjoihin, Mari A:n kirjablogi, Kirjakaapin kummitus, Luettua, Kirjojen keskellä, Yöpöydällä, Kaiken voi lukea!, Kulttuuri kukoistaa, Kirjakaapin avain ja Annelin lukuvinkit


maanantai 27. lokakuuta 2014

Seitsemän kellon salaisuus - Agatha Christie

Kirjan nimi: Seitsemän kellon salaisuus (The Seven Dials Mystery)
Kirjailija: Agatha Christie, suomentanut Helena Luho
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 1929, suomennos 1983
Sivumäärä: 303
Mistä: Ostettu antikvariaatista

Chimneysin vanhan kartanon on vuokrannut teräksellä rikastunut sir Oswald ja hänen hiukan hömelö ja surumielinen vaimonsa lady Coote. Viikonlopuksi heidän luokseen on kutsuttu rypäs nuorehkoja diplamaatinalkuja: Ronny, Bill ja Gerry Wade sekä näiden toveri Jimmy. Seuraa näille nuorukaisille pitää kolme nuorta neitoa. Ketään sakista ei ole sen suuremmilla älynlahjoilla pilattu, mutta Gerry on selvästi kaikista harmittomin. Gerryn unenlahjat aiheuttavat kylläkin tarkalle lady Cootelle pahaa mieltä. Onko se oikeasti niin vaikeaa nousta aamiaiselle ajoissa?

Tästä muut saavat päähänsä tehdä Gerrylle pilan, jossa hänet herätettäisiin oikein aikaisin ja kunnolla. Seuraavana aamuna Gerryä ei taaskaan näy aamulla. Hänet löydetään kuolleena. Kaikki ei ole kuitenkaan kohdallaan. Miksi niin hyvät unenlahjat omaava Gerry olisi käyttänyt unilääkettä ja mitä tarkoittavat takanreunuksella tikittävät seitsemän kelloa? Chimneysin kartanoon palaavan lordi Caterhamin tytär Bundle päättää ruveta selvittämään tapaustas Jimmyn avustuksella. Sitten tapahtuu toinen kuolemantapaus...

Näin heti alkuun sanottakoon, että tämä ei ole parasta Christietä. Heti alussa näyttämölle räväytetään suuri katras henkilöitä joissa ei ollut pysyä mukana, ja jotku kuitenkin jäivät täysin toisarvoisiksi itse selvitystyön kannalta. Kaikki tuntui hajoavan, mikä on hyvin epätyypillistä Christietä. Myöskin kun juonessa ruvettiin pohtimaan kansainvälisten asioiden ja rikollisjengien yhteyksiä kuolemantapauksiin, niin no mielenkiintoni lopahti. Christie on ehdottomasti parhaimmillaan kun epäilykset pysyvät tietyn henkilökaartin sisällä, eikä lähdetä poukkoilemaan ympäriinsä. Olisikohan tämä Christien alkupääntuotantoa, koska tuntui että tähän oli sullottu monia elementtejä, joita on yksittäisinä nykyvissä muussa hänen tuotannossaan.

'' Siellä oli ainoastaan talon emäntä, ja hänen paheksuva tuijotuksensa sai Jimmyn tuntemaan olonsa yhtä epämukavaksi kuin kalakauppiaan pöydällä tarjolla olevan nääntyneen turskan katse. Miksi, hitto vieköön, nainen katseli häntä tuolla tavoin? Oli kerta kaikkiaan mahdotonta tulla alas täsmälleen puoli yksitoista. Tosin kello nyt oli neljänneksen oli yksitoista, mutta sittenkin. ''
s. 5

Seitsemän kellon salaisuuson ilmeisesti itsenäistä jatkoa teokselle The Secret of Chimneys (suom. Rakkauskirjeiden salaisuus), jonka luin muutama vuosi takaperin. Tajusin tämän vasta noin sadan sivun jälkeen kun Chimneysin kartano, lordi Caterham, Bundle ja tarkastaja Battle rupesivat tuntumaan tutuilta. Eipä se menoa haitannut, vaikkakaan ei pitänyt ratkaisusta jättää tutkimukset täysin maallikoiden tehtäväksi.

Nyt kun olen valittanut tarpeeksi niin nsanottakoot, että Christien kerronnassa on vain sitä jotakin. Se miten hän kuvaa henkilöitä, kuten sir Oswaldia höyryjyräksi, on jotakin niin tarkkanäköistä, että siitä ei voi muuta kuin nauttia. Seitsemän kellon salaisuudessa oli myös sellaisia sutkautuksia, jotka saivat minut hekottamaan ääneen. Erityisesti lordi Caterham oli hyvin mieleenpainuva herrasmies. Summa summarum Christien kirjallinen tarkkanäköisyys ja henkilökatras viihdyttivät, vaikkakin juoni jätti toivomisen varaa. Ehkä tästä syystä tämä ei ole mitenkään tunnettu Christien teos.

Tahdet: * * *

Lue oman hyllyn kirjat -haaste eteni tilanteeseen 21/65

Muualla luettua: Hiljaisessa sopessa kirjan kanssa ja Uusi Kuu

lauantai 25. lokakuuta 2014

Brooklyn - Colm Tóibín

Kirjan nimi: Brooklyn
Kirjailija: Colm Tóibín, suomentanut Kaijamari Sivill
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2009, suomennos 2011
Sivumäärä: 313
Mistä: Ostettu

Eilis Lacey on elänyt ikänsä kauniin ja sosiaalisen siskonsa Rosen varjossa. Eilis on se tyttö tansseista, joka jää seinustalle istumaan seinäruusuna tekemättä sen suurempaa vaikutusta. Perheen isä on kuollut ja poikien oli muutettava Irlannista Isoon-Britanniaan töiden perässä. Rose joutuu toimimaan perheen, äidin ja Eilisin, elättäjänä, koska ahkerasta yrittämisestä huolimatta Eilisille ei löydy konttorityötä. Sitten Eilisin onni tuntuu kääntyvän, kun hänelle löytyy suojelija Irlannista Amerikkaan muuttaneesta papista, joka lupaa auttaa järjestämään hänelle elämän Brooklynissa.

'' ''Ei minulla ollut mitään hätää ennen kuin sain kirjeitä kotoa'', Eilis sanoi.
'' Tiedätkö mikä sinua vaivaa?'' isä Flood kysyi.
''Mitä tarkoitatte?''
''Vaivallasi on nimi.''
''Millä?'' Eilis ajatteli, että isä aikoi mainita jonkin yksityisen naistenvaivan.
''Sinulla on koti-ikävä, ei sen kummempaa. Kaikille se tulee. Mutta se menee ohi. Toisilta nopeammin kuin toisilta. Mikään ei ole rankempaa. Ja hoidoksi tarvitaan joku jolle puhua ja paljon tekemistä.''
s. 96

Perheensä jättäminen ei ole helppoa varsinkaan kun muuttaa täysin vieraalle mantereelle, joka on niin kaukana ettei voi palata jouluksi kotiin. Eilisin onneksi Brooklynissä on vahva irlantilaisyhteisö, jonka hoiviin hän pääsee. Hän saa huoneen vuokralle tiukan mutta syvällä sisimmässään lempeän rouva kehoen luota ja töitä myyjänä italialaisesta tavaratalosta. Eilisin toive on jonakin päivänä päästä konttorin puolelle, ja hän on valmis ratamaan sen eteen. Kirjeet Roselta ja äidiltään vetävät yksinäisyyden tunteen ja kodin kaipuun pintaan. On tuskallista tulla revityksi irti tuttusta ja turvallisesta ruveten rakentamaan täysin uutta elämää tyhjästä. Pikku hiljaa Eilisin elämä kuitenkin vakiintuu uomiinsa ja hän tulee myös tavanneeksi tanssiaisissa italialaisen Tonyn, jonka kanssa hän rupeaa hieromaan läheisempää tuttavuutta. Sitten saapuu pysäyttävä viesti, eikä mikään ole enää täysin varmaa.

'' ''Brooklyn on hauska paikka'', isä Flood sanoi. ''Kunhan asioista ei päätä kukaan norjalainen - ja opistoissa se on epätodennäköistä - niin useimmissa paikoissa minä voin vähän vedellä naruista. Juutalaiset ovat parhaita, heistä on aina mukavaa päästä tekemään palveluksia. Rukoile että törmätään juutalaiseen joka uskoo papinkauluksen voimaan. [- -]'' ''
s. 96-97

Ooh, mikä miljöö! 50-luvun Brooklyn imaisi minut pyörteisiinsä. Tavarataloja, nailonsukkia ja tanssiaisia. Mitä muuta tässä nyt enää kaipaisikaan! Juuri tuo historiallisuus toi tähän sitä viehkeyttä, mikä näkökulmana vetosi minuun lukijana. Tuolloin elettiin murroksen aikaa kun mm. tavarataloihin ruvettiin päästämään myös tummaihoisia asiakkaiksi ja naisten tuli vielä pohtia voiko jatkaa ansioitöissä avioiduttuaan. Siirtolaisuus on tietysti myös vahvasti esillä, olihan Eilis itsekin joutunut, monien muiden kanssasisartensa tavoin, muuttamaan paremman elämän toivossa rapakon taakse. Ennakkoluuloja ja stereotypioita eri kansanryhmiin kuuluvista elivat voimakkaasti, vaikka Brooklynissa keskityttiinkin vain irlantilais ja italilais siirtolaisiin.

Brooklyn on kaunis ja ennen kaikkea hyvin hienovarainen romaani. Erityisesti rouva Kehoen vuokralaistyttöjen ruokapöytäkeskusteluista sai paljon irti tuon ajan ihmisten ajatuksista ja mielipiteistä. Jäin kuitenkin kaipaamaan vielä hiukan syvyyttä, koska niin tummaihoisten asema, holokaustit kuin luokkayhteiskunnan ennakkoluulot tulivat esiin vain pieninä henkäyksinä kuten maininta siitä, että muut vuokralaiset eivä halunneet syödä siivoojana toimivan tytön kanssa samassa pöydästä. Koska näitä asioita ei tuotu esiin kovin voimakkaasti, ei Brooklyn tullut iholle tai laittanut haukkomaan henkeään lukiessa. Ymmärrän, että Tóibín on luonut enemmänkin ajankuvan kuin pyrkinyt ravistelevan teoksen luomiseen. Tällaisena lukuromaanina se toimiikin mainiosti omana itsenään.

Tähdet: * * * *

Muualla luettu: P.S. Rakastan kirjoja, Leena Lumi, Opuscolo, Luetut, lukemattomat, Ilselä, Kirjojen keskellä, Kirjakirppu, Kirjan jos toisenkin, Luettuja maailmoja, Lukuisa, Luettua ja Täällä toisen tähden alla

lauantai 18. lokakuuta 2014

Kaikki hyvä sinussa - Linda Olsson

Kirjan nimi: Kaikki hyvä sinussa (The Kindness of Your Nature)
Kirjailija: Linda Olsson, suomentanut Anuirmeli  Sallamo-Lavi
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2011, suomennos 2012
Sivumäärä: 320
Mistä: Lahja

Uuden-Seelannin rannikolla pienessä yksinäisessä talossa kimmeltävän veden rannalla asuu Marion. Marion on noin viisikymppinen entinen lääkäri, joka elää muusta yhteisöstä eristäytynyttä elämää. Hänen päiviään täyttävät pitkän vaellukset silmän kantamattomiin jatkuvalla hiekkarannalla omissa oloissaan. Viisitoista vuotta aiemmin Marion pakeni Uuteen-Seelantiin tunteidensa ja muistojensa ulottumattomiin, mutta voidakseen haudata kipeimmät muistonsa, on hänen luovuttava myös niistä kaikkein rakkaimmista.

'' En tavoittanut muistikuvaa riemukkaasta ilostani, väkevistä väreistä ja täydellisen vapauden tunteesta. Rakkaudesta. Sen sijaan istuessani sinä päivänä rannalla näin edelleen kaiken sen suodattimen lävitse, jonka olin luonut selvitäkseni hengissä. En nähnyt onnea, joka edelsi kuilua. Olin pakottautunut tukahduttamaan muistikuvan siitä, pakottautunut työntämään mielestäni elämäni suurenmoisimman ajan, jotta pärjäisin loppuelämäni ilman sitä. Niin siinä varmaankin oli käynyt. Sen jälkeen on tapahtunut muutosta, mutta silloin minun oli mahdotonta kohdata onnea, jonka olin menettänyt. ''
s. 46

Lähes joka torstai nuori poika Ika tulee Marionin luo. Ika ei juurikaan puhu ja hän välttelee kontaktia, mutta kuitenkin hän aina tulee. Tämän pinen ja erikoislaatuisen pojan sekä Marionin välille kehkeytyy sanaton yhteys. Eräänä päivänä Marion löytää Ikan merestä, ja vasta tällöin hänelle selviää Ikan kaltoinkohtelun mittasuhteet. Tämä nostattaa Marionin mieleen kauan pimentoon pakotetut kipeät muistot hänen, silloin Mariannen, rikkinäisestä lapsuudesta ja sen seurauksista. Hän päättää pelastaa Ikan, niin pojan kuin itsensäkin tähden.

Kaikki hyvä sinussa on kuin suuri kuohkea sipuli, jonka monisävyiset kerrokset paljastuvat hitaasti mutta väistämättömästi tien Marionin sydämen salaisin sopukoihin. Marionin ja Ikan etäinen mutta samalla niin läheinen suhde lämmitti minua lukijana kuin kuppi kaakaota. Se on herkullista, mutta samalla pitää varoa ettei se luisu hiukkasen liiankin imeläksi. Ika sai aikaan Marionissa muutoksen. Marion ei voinut enää elää vain unohtaakseen vaan oli aika avata muistojen Pandoran lipas: kurkistaa sen sisälle, selvitä siitä ja uskaltautua taas rakastamaan. Siitä tässä kirjassa on ennen kaikkea kyse.

Täytyy tähän väliin mainita, että kun aloitin lukemaan Kaikki hyvä sinussa oli kontrasti Heli Järvenpään Kadotettuihin kasvoihin. Siinä missä Järvenpään teksi oli koko ajan lyhyttä tikkausta, oli Olssonsin teoksen alku varsinkin hyvin filosofista ja runollista. Jouduin pari kertaa miettimään, että mitä ihmettä oikein aloin lukemaan. Sitten kuitenkin tapahtui jotakin ja yhtäkkiä kaikki vain tuntui loksahtavan kohdilleen. Hidas, pohtiva kerronta oli oikeastaan lositotapa kertoa tämä tarina. Itse tarina on suhteellisen vähäeleinen, vaikkakin kiehtova, mutta vasta yhdistettynä tähän viipyilevään kerrontaan, no se nyt vain toimi ja hyvin toimikin. Edes paikoittainen epäuskottavuus ei haitannut. Kuten takakannessa sanotaan: ''Kaikki hyvä sinussa on kipeä ja kuulas tarina muistamisesta, haavoittuvuudesta, vastuusta ja hellyydestä. Uskalluksesta rakastaa ja kysyä itseltään, miksi rakastaa.''  Ei se tuosta paremmaksi muutu, vaikka kuinka vääntelisin ja kääntelisin asiaa.

'' Ajattelin tietenkin Ikaa. Ja ajattelin kuinka täydellisen haavoittuvaisia lapset ovat. Etenkin pikkulapset ja ne, joilta puutuu perheen ja ystävien luoma turvaverkko.
Ajattelin veljeäni. ja ajattelin itseäni. ''
s. 202

Tähdet: * * * * +

Muualla luettu: Lukutuulia, Katse Avartuu, Sivulauseita, Luettua, Kulttuuri kukoistaa, Kattona taivas, Tarinauttisen hämärän hetket, Annelin lukuvinkit ja Tiikun tuumailut


tiistai 14. lokakuuta 2014

Kadotetut kasvot - Heli Järvenpää

Kirjan nimi: Kadotetut kasvot
Kirjailija: Heli Järvenpää
Kustantaja: Omakustanne
Julkaisuvuosi: 2014
Sivumäärä: 228
Mistä: Pyydetty arvostelukappale

Kadotetut kasvot on Heli Järvenpään omakustanteinen teos kulttuurien kohtaamisesta Kiinan maaperällä. Jo lyhyellä turistilomalla sen tuntee kuinka vieraat tavat ja tottumukset kummastuttavat eivätkä tunnu omilta. Loman loputtua onkin sitten mukava sukeltaa takaisin omaan tuttuun ja turvalliseen Suomeen. Kadotetuiss kasvoissa Tiinalla on edessään vähän pidempi ero ruisleivästä ja turvallisesta liikenteestä. Tiinan mies Markus on saanut komennuksen Kiinaan Hangzhouhun, jossa hänen on määrä opettaa kiinalaisille kolleegoilleen työnsä. Ei siinä sitten paljon muu auta kuin pakata perheen elämä ja muuttaa kahden pienen lapsen kanssa täysin vieraaseen ympäristöön.

Kiinaan päästyään Markus jää tarinan taka-alalle uppouduttuaan työhönsä. Tiinalla on puolestaan edessä suuri kulttuurishokki: kuinka itsenäinen työssäkäyvä nainen sopeutuu kotiäidin rooliin vieraassa kulttuurissa, jossa ruokakaupankin antimet ovat vielä hyvinkin tuoreita ja juoksevia. Kiinassa suomalaisperheen tulotaso on lähes tähtitieteellinen. Kerrostalon aulassa kimaltelee kristallikruunu, eikä ilman kotiapulaista ayia voi rikas kotiäiti elää. Tiinan sopeutumisen, vai pitäisikö sanoa sopeutumattomuuden, lisäksi tutustutaan Markuksen työtoveri Li Wei Weihin, jonka siskon tarinaa kuljetetaan kerronnassa mukana.

´´ Purkauduimme autosta hotellin edustalle. Välittömästi selvisi, mikä oli kaupungin ykkösnähtävyys - meidän perheemme. Lastenrattaat olivat varsinainen kiinalaismagneetti. Ilahduin, kun kadun toiselta puolelta vilkutti mummolauma. Hämmentynyttä huudahtelua, suu auki seisomista ja sormella osoittelua. Jotenkin hämmentävää. Yhtäkkiä ympärillemme tunkeutui piiritysjoukko, kymmenittäin neuvojia. Selittivät minulle jotain kiihtyneenä, näin miten miehen kädet ojentuivat kohti Mariaa. Hyökkäsin väliin. Yksi mummoista huitoi vihaisen näköisenä, väänteli lastevaunun kuomua ja osoitteli vieressään seisovaa naista, joka kantoi vauvaansa sylissään. Arvelin tajuavani. Olin heille kylmä äiti, joka ei kantanut lasta sylissään vaan sulloi pyörillä kulkevaan laatikkoon. ''
s. 15

Kulttuurit jysähtivät vastakkain ja tuntui että Tiinalla ei ollut juurikaan mitään hyvää sanottavaa kiinalaisesta kulttuurista ja elämänmenosta. Kiinalaiset olivat töykeitä ja tungettelevia mm. esittämällä suoria peittelemättömiä ja uteliaita kysymyksiä sekä kuvaamalla ja koskettelemalla Tiinan lapsia luvatta. Vaaleat länsimaalaiset joilla oli kaiken lisäksi kaksi lasta, niin tyttö kuin poika, oli jotakin hyvin eksoottista, josta kaikki halusivat tietää lisää. Toisaalta Kadotetuissa kasvoissa valotettiin tämän erilaisten käsitysten yhteensovittamisen hankaluuden lisäksi Li Wei Wein avulla Kiinan yhden lapsen politiikan nurjaa puolta. Sitä kuinka byrokratian ja säännöstelyn seurauksena lapsikauppa rehottaa ja virallisten syntymätodistusten saaminen voi olla kiven takana. Tämä oli mielenkiintoinen lisämauste tarinaan vaikkakin tuntui hiukan irralliselta.

Kiinnostuin alkujaan Kadotetut kasvot teoksesta luettuani Janen blogiarvion teoksesta. Jokin Aasian ja erityisesti Kiinan ja Japanin kulttuureissa vain vetoaa minuun. Suomen ja Kiinan eroavaisuuksia oli kiehtovaa lukea. Kadotetut kasvot on hyvin nopealukuinen lyhyine lukuineen. Se ei ole niinkään yhtenäinen tarina vaan välähdyksiä arjen hetkistä jotka merkitsevät. Järvenpää on tuonut nokkelasti esiin juuri sellaisia asioita jotka herättävät eniten ajatuksia mutta myös kummastusta. Vai mitä järkeä on Kiinan hallituksen suosituksessa kansalaisille käyttää enintään kolmea väriä vaatetuksessaan olympialaisten aikaan? Entä kenelle olisi tullut mieleen, että pyörän kotiinkuljetus tarkoittaisi, että joku polkee sillä asiakkaan luo. Tällaiset terävät ja usein unholaan jääneet terävät huomiot olivat ehdottomasti teoksen parasta antia.

Lukijana rakastan yli kaiken runollista ja soljuvaa tekstiä, jossa lyhyet ja pidemmät virkkeet rytmittävät lukemista luoden sille juuri sopivan temmon. Järvenpään teksti on kokonaisuutena aika lyhyttä tikkausta, mikä varsinkin aluksi särähti aika pahasti silmään. Toisaalta jollakin kummalla tavalla opin lukemisen edetessä pitämään tästä ratkaisusta, koska yhdistettynä tarinan kerronnan hetkien kuvaukseen siitä tuuli paljon henkilökohtaisempi fiilis. Vähän kuin olisin lukenut päiväkirjaa tai matkakertomusta. Nyt kun tätä asiaa pohdin niin se juttu, joka teki tästä teoksesta niin viihdyttävän oli juuri tuo matkakertomusmaisuus. Ehkä siksi en juurikaan pitänyt kirjan lopusta, koska se oli sitä vastoin enemmän tarinallinen eikä näin oikein tuntunut istuvan muuhun tekstiin luontevasti.

Kaiken kaikkiaan Kadotetut kasvot on virkistävän erilainen teos, joka avaa sopeutumisprosessia vieraaseen kulttuuriin. Kiinaa ja kiinalaisia ei ole kuvattu järin positiivisessa valossa, mutta siinä tulee esiin se eurooppalaisille tyypillinen eurosentrismi. Usein ne omat tavat koetaan oikeammiksi ja paremmiksi. Kadotetuissa kasvoissa löytyy potentiaalia vaikka mihin, mutta aivan napakympiksi se ei kuitenkaan yllä. Järvenpää on kuitenkin mukava uusi tuttavuus suomalaisen kirjallisuuden saralla.

Tähdet: * * * +

Muualla luettu: Kirjan jos toisenkin, Luettua, Perus-Pirren pajatuksia ja Apen matkat

maanantai 6. lokakuuta 2014

The Postmistress - Sarah Blake

Kirjan nimi: The Postmistress
Kirjailija: Sarah Blake
Kustantaja: Penguin Books
Julkaisuvuosi: 2011/2010
Sivumäärä: 318
Mistä: Kirjakauppaostos Englannista

On vuosi 1941. Yhdysvallat ei ole vielä virallisesti mukana toisessa maailmansodassa. Samaan aikaan kun Lontoota piinaavat jatkuvat pommitukset, eletään Franklinin kylässä Cape Codissa tavallista arkea iloineen ja suruineen. The Postmistress on tarina kolmesta naisesta, joista yksi on kahdelle muulle vain kaukainen ääni radiosta kertomassa sodan kauhuista Lontoossa. Kuitenkin juuri nämä radioreportaasit yhdessä erään kirjeen kanssa, ovat tuleva kietomaan näiden naisten kohtalot toisiinsa yllättävällä tavalla.

Yhdysvalloissa Cape Codissa keski-ikäinen Iris James toimii postineitinä. Iris on säntillinen ja kaikista tärkeintä hänelle on saada posti kunniakkaasti perille noudattaen kaikkia säädöksiä. Postineidin käsien kautta kulkee kaikki kylän kirjeet salaisuuksineen, ja lopulta herää kysymys olisiko parempi jos jokin kirje ei löytäisikään perille.Toinen Franklinin asukas on lääkäri Will Fitchin tuore vaimo Emma. Emma ja Will ovat niin umpirakastuneita kuin vasta naineet voivat kunnes Will menettää potilaansa, jättäen hänen sisälleen tyhjyyden tunteen. Willille syntyy pakkomielle hyvittää tekonsa ja lähteä Lontooseen avustamaan pommituksen uhreja. Emman rooliksi jää jäädä jälkeen. Kaivata, odottaa ja toivoa että Will palaisi takaisin hengissä.

Iriksen ja erityisesti Emman linkki Lontooseen on Frankie Bardin ääni, joka pelkän raportoinnin lisäksi maalaa kuvaa siitä millaista on elää Euroopassa sodan ja jatkuvan pelon keskelllä. Se mitä Frankie haluaa on saada Yhdysvallat huomioimaan Euroopan kauhut ja herätellä heidät kertomalla pommituksista. Kaduista jotka hetki sitten olivat pystyssä mutta silmänräpäyksessä ovat muuttuneet vain romahtaneiksi raunioiksi. Frankieta polttaa halu päästä kertomaan todellinen tarina Euroopan tilasta. Hän lähtee manner-Eurooppaan haastattelemaan valtavia ihmismassoja, joista suurin osa on pakenevia juutalaisia. Ehkä nauhoittamalla heidän ääntää he pystyisivät saada aikaan muutoksen.

'' One day someone you saw every day was there and the next he was not. This was the only way Frankie had found to report the Blitz. The small policeman on the corner, the grocer with a bad eye, the people you walked to work with, in the shops, on the bus: the people you didn't know but who walked the same route as you, who wove the anonymous fabric of your life. Buildings, gardens, the roofline, one could describe their absence. But for the disappearance of a man, or a little boy, or the woman who used to wait for bus at the same time as she did, Frankie had found few words: Once they were here. And I saw them. ''
s. 111

The Postmistressin parasta antia oli ehdottomasti ihmisten kuvaus sodan keskellä. Frankien osat olivat kaikista kiehtovimpia. Siinä tavassa miten hän näki, koki ja ajatteli sodasta oli jotakin niin inhimillistä, mikä upposi minuun. Hän teki sen mitä nuorena toimittaja naisena pystyi tekemään: nauhoitti ihmisten tarinoita jotta he eivät jäisi unohduksiin. Toinen näkökulma sotaan näkyi puolestaan Cape Codissa. Siellä Iriksen miellitty Harry oli varma saksalaisten tulevan, ja joka aamu hän kiipesi kaupungin korkeimpaan rakennukseen tähyämään kiikareillaan merelle joko heitä jo näkyisi. Kyläläiset suhtautuivat harryyn kuin vanhaan höppänään naureskellen asialle, mutta jotenkin tässä hahmon pelossa oli jotakin koskettavaa ja aidontuntuisuutta. Sota saa ihmiset toimimaan erilailla.

Blaken valinnassa kuvata sotaa ulkopuolisten ja vain lyhyiden ihmiskohtaloiden kautta joista Frankie reportoi oli omaperäisyyttä, joka erilaisuudessaan toi tarinalle lisäpotkua. Se oli erilainen lähestymistapa, jolla pystyttiin käsittelemään asiaa tavallaan sivustakatsojan silmin. Kyllähän elämässäkin kohtaamme elämämme varrella lukuisia eri ihmisiä, mutta usein heidän tarinansa jäävät keskeneräisiksi - vain hetkiksi ja tarinoiksi muiden joukossa. Tällä valinnalla Blake pystyi antamaan pieniä maistiaisia siitä kuinka toinen maailmansota loppujen lopuksi vaikutti eritilainteissa oleviin ihmisiin, mutta ikävä kyllä samalla se onnistui etäännyttämään minut lukijana. Henkilöt jäivät ehkä hiukan liian pintapuoleisiksi syvyyden ja kasvun jäädessä sivurooliin.

Täytyy tähän väliin myöntää, että yksinkertaisesti rakastuin Blaken runsaaseen ja runolliseen kieleen, joka pehmeästi otti lukijaa kädestä johdattaen hänet näitten naisten elämään. Jokin kuitenkin tökki itse sisällössä. En ole varma oliko kyse siitä että odotin erilaista juonta ja se rummutettu kirje olikin paljon pienemmässä roolissa kuin oletin, vai oliko kyse enemmänkin liian monesta kertojasta joiden yhteenliittäminen ei loppujenlopuksi ollutkaan kovin luontevaa. Välillä tipuin jopa kärryiltä kuka puhuu, koska kesken tekstin saattoi näkökulma muuttua varoittamatta. Pienellä juonen hiomisella, muulla painotuksella takakansitekstissä ja hiukan erilaisella langanpäiden solmimisella uskon, että tästä olisi tullut mainio lukukokemus. Nyt tarina ja odotukset eivät täysin kohdanneet, vaikkakin kielen kauneus ja kutkuttava juonen poikanen siellä jo oli.

'' We think we know the story, she typed slowly. We think we know the story because there´s a man and a woman sitting together in a funk hole in the dark. There are bombs. It´s a war. There was a war before, and we´ve read the stories. [ - - ] We´ve read Hemingway. We´ve read Miss Thompson and Martha Gellhorn. We think we know who will die and who will live, who is a hero, who will fall in love with whom; but every story - love or war- is a story about looking left when we should have been looking right. ''
s. 165

Tähdet: * * *

Muualla luettu: Kirjakammari, Kirjan jos toisenkin, Sheferijim, Rakkaudesta kirjoihin ja Nenä kirjassa

Lue oman hyllyn kirjat -haaste tilanteessa 20/65


sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Kohta ohi!


 
Pahoitteluni blogi-hiljaisuudestani, mutta jos totta puhutaan en ole ehtinyt saati jaksanut edes avata romaania viimeiseen kahteen viikkoon. Syynä tähän armottomaan laiskuuteen on ollut ylioppilaskirjoitukset joista onneksi jo kahdet (maantiede ja englanti) ovat takana. Ensi viikon perjantaina on vuorossa syksyn viimeinen ponnistus historia eli koko maailman historian yksityiskohtien muistaminen esihistoriasta nykypäivään. Helppoa vai mitä? Kaikki valveilla olostani liikenevät sekuntit ovat siis kuluneet näiden kirjojen pänttäykseen eikä sen jälkeen vain enää yksinkertaisesti jaksa ruveta lukemaan mitään.
 
En ole siis katoamassa mihinkään, vaikka postauksia ei kuulu. Viimeistään lokakuussa, kun niin yo:t kuin koeviikko on takana ja voin taas hengähtää, tulen taas palailemaan blogini pariin. Sitä odotellessa antoisaa syksyä kaikille! =D
 
 
 

maanantai 11. elokuuta 2014

House Rules - Jodi Picoult

Kirjan nimi: House Rules
Kirjailija: Jodi Picoult
Kustantaja: Hodder
Julkaisuvuosi: 2010
Sivumäärä: 603
Mistä: Lentokenttäostos

'' I may be autistic, but I can't tell you what day of the week your mother's thirty-second birthday fell on. I can't do logarithms in my head. I can't look at a patch of sod and tell you it has 6,446 individual blades of grass. On the other hand, I could tell you anything you ever wanted to know about lightning, polymerase chain reactions, famous movie quotes, and Lower Cretaceous sauropods. I memorized the periodic table without even trying; I thaught myself how to read Middle Egyptian; and I helped my calculus teacher fix his computer. I could talk forever about Friction ridge detail in finger print analysis and whether said analysis is an art or a science. ''
s. 19

Kun Jacob oli kaksi-vuotias, hänellä diagnosoitiin autismi, joka myöhemmin tarkentui aspergeriksi. Edelleen Jacobin ollessa kahdeksantoista-vuotias, yksinhuoltajaäiti Emman sekä pikkuveli Theon elämät pyörivät täysin Jacobin tarpeiden ympärillä. Rutiinit ovat tärkeitä. Jacob käy aina ensimmäisenä suihkussa, joka viikonpäivä syödään vain tietynväristä ruokaa ja joka päivä puoliviideltä istahdetaan sohvalle katsomaan CrimeBustersia. Mikäli kaikki ei suju suunnitelmien mukaan Jacob romahtaa täysin. Muutos on jotakin, mitä hän ei siedä.

Autismille tyypilliseen tapaan myös Jacobilla on yksi suuri kiinnostuksenkohde - rikostutkinta. Hän pääseekin tutustumaan siihen aivan aitiopaikalta, kun tapahtuu murha, jonka jäljet viittaavat Jacobiin. Kun aspergerin oireet kuten katsekontaktin ja kosketuksen välttäminen sekä heikkous sosiaalisissa tilanteissa saavat Jacobin näyttämään vielä enemmän syylliseltä, palkkaa Emma asianajajaksi vasta aloittelevan lakimies Oliverin vakuuttamaan juryn Jacobin syyttömyydestä. Mutta kuinka vakuuttaa ryhmä tuntemattomia, kun edes Emma ei voi syvällä sisimmässään luottaa Jacobin syyttömyyteen.

House Rules on ennenkaikkea kertomus perhedynamiikasta ja aspergerin vaikutuksesta siihen. Kaikki tärkeät henkilöt saavat vuorotellen suunvuoron Jacobista, Emmasta ja Theosta aina asianajaja Oliveriin ja rikostutkija Richiin. Näin lukija tutustuu syvemmin mm. Emmaan, joka puolustaa Jacobia naarastiikerin lailla uhraten kuitenkin oman elämänsä toivoen että edes kerran hän saisi Jacobilta edes äitienpäiväkortin. Theo puolestaan purkaa laiminlyödyksi tullutta tunnettaan murtautumalla muiden taloihin kuvitellen itselleen toisenlaista elämää. Elämän jossa hän ei tulisi leimatuksi veljensä takia. Elämän jossa hänenkin toiveensa tulisivat kuulluksi.

Picoultin parasta antia on ehdottomasti ihmisten kuvaus. Antaen äänen jokaiselle osapuolelle tarinasta tuli paljon rikkaampi ja syvällisempi. Huntien perhe ei ole mikään kiiltokuvaperhe. Jokaisen henkilön kerronnassa myös ne ei-niin-hyväksyttävät -ajatukset pääsevät esiin, vaikka muuten ne olisikin haudattu syvälle mielen syövereihin. Hahmoissa oli monta ulottuvuutta ja erityinen hatunnoston ansaitsee jacobin osiot. Olen kohdannut ihmisiä joilla on asperger vain ohimennen, joten en osaa sanoa sen oikeallisuudesta, mutta joka tapauksessa nuo osiot avasivat silmät toisellaiseen todellisuuteen. Maailmaan joka on enemmän sisään- kuin ulospäin suuntautunut, ja jota ihmiset ymmärsivät vain yhden Huippumalli haussa -sarjan kilpailijan avulla.

House Rules ei ole varsinainen murhamysteeri, vaikka sellaista viittaa sen harteille yritetäänkin laskea. Picoult on kaukana Agatha Christien juonenkäänteistä, ja harmikseni loppuratkaisu oli juuri se mikä heti aluksi oli pälkähtänyt päähäni. Pienellä lisätwistillä tämä olisi voinut olla useammankin tähden arvoinen lukukokemus. Nyt keskityttiin ratkaisun sijaan itse oikeudenkäyntiin, joka harvinaisempana valintana oli virkistävää luettavaa, vaikkakin aivan lopussa samojen faktojen pyörittäminen rupesikin hiukan puuduttamaan. Kaiken kaikkeaan House Rules on tarkkanäköinen kuvaus aspergerista ja elämisestä sen kanssa, unohtamatta Picoultin kaunista kieltä, joka toi kaiken hyvin elävästi iholle ja arkeen.

Tähdet: * * * +

Lue oman hyllyn kirjat -haaste on  tilanteessa 19/65. Hitaasti hyvää tulee =D

maanantai 4. elokuuta 2014

Oliver Twist - Charles Dickens

Kirjan nimi: Oliver Twist
Kirjailija: Charles Dickens
Kustantaja: Wordsworth Editions
Julkaisuvuosi: 2000/1838
Sivumäärä: 360
Mistä: Kirjakauppaostos Englannissa

'' Upon this the parish authorities magnanimously and humanely resolved, that Oliver should be ´farmed,´ or, in other words, that he should be dispatched to a branch-workhouse some three miles off, where twenty or thirty other juvenile offenders against the poor-laws rolled about the floor all day, without the inconvenience of too much food or too much clothing, under the parental superintendence of an elderly female [- - ]. The elderly female was a woman of wisdom and experience; she knew what was good for children: and she had a very accurate perception of what was good for herself. So, she appropriated the greater part of the weekly stipend to her own use, and consigned the rising parochial generation to even shorter allowance than was originally provided for them [- -]. ''
s. 5-6

Oliver Twist on kertomus nuoresta huono-onnisesta pojasta, joka jää orvoksi päätyen köyhäintalon huostaan. Ikävä kyllä köyhäintalon tehtävä vaikuttaa olvevan ihmisten auttamisen sijaan heistä mahdollisimman nopeasti eroon pääsy. Näissä oloissa kuoleman ja nääntymyksen keskellä Oliver Twist viettää lapsuutensa, kunnes eräänä päivänä hän uskaltautuu pyytämään lisää ruokaa. Tuollainen röyhkeys on ennenkuulumatonta ja Oliver lähetetään pois, arkuntekijän oppiin muiden riesaksi ja ruokittavaksi. Oliverin toivonkipinä paremmasta elämästä tukehdutetaan kuitenkin nopeasti jättäen hänelle vain yhden vaihtoehdon - paeta Lontooseen.

Pakomatkallaan Oliver törmää Artful Dodgeriin, nuoreen poikaan joka pukeutuu kuin mikäkin herrasmies ja jolla on sanahallussa. Tämä Oliverin uusi tuttavuus johdattaa naivin Oliver Lontoon pimeimmille kujille tapaamaan juutalaista Faginia - miestä jonka bisness on pyörittää poikien taskuvarasrinkiä. Fagin ottaa poikien rikollisista toimista autuaan tietämättömän Oliverin siipiensä suojaan tavoitteenaan saada hänetkin mukaan perheyritykseen.Kaikki ei suju suunnitelmien mukaan ja epäonnistuneen ryöstön seurauksena Oliver vangitaan. Oliverin onneksi koituu kuumeista lasta säälivä herra Brownlow, jonka avulla Oliver pääsee maistamaan hetken ajan perheyhteisön kiintymystä. Rikollisjärjestön riveistä ei kuitenkaan noin vaan livetä, varsinkin kun Oliverin varalle on olemassa täysin toisenlainen suunnitelma.

Okei... Sanottakoon näin heti alkuun, että en tiedä mitä oikein luin. Olin jostakin saanut käsityksen, että Oliver Twist on nuoren pojan kasvutarina niin kuin Dickkensin toinen romaani Suuria odotuksia, jonka lukemisesta nautin suunnattomasti. Oletin myös, että tarinan keskiössä olisi Oliverin elämä taskuvarkaana kadulla ja lopuksi hän löytäisi siitä poispääsyn. Ikävä kyllä tämä tarina tuntui tempoilevan vähän joka suuntaan jättäen Oliverin useimmiten täysin sivuhenkilöksi. Oliver oli myös läpi koko romaanin se sama naivi, hyväuskoinen ja ainaisen kiitollinen poika ilman sen suurempaa kehitystä. Sitten mitä tulee tuohon taskuvarasosioon, niin se oli käsitelty jo hyvissä ajoin ennen kirjan puoltaväliä. Sen jälkeen Oliver käytännössä katosi kirjan sivuilta, ja keskityttiin mm. rikollisten keskinäisiin selkkauksiin.

Yleensä Dickensiä lukiessa henkilökaarti on monipuolinen ja henkilöt hyvinrakennettuja, mutta tälläkin saralla Oliver Twist jäi pettymykseksi. Henkilöiden välillä oli syvä kuilu: toisella puolella olivat köyhät, kurjat ja omaneduntavoittelija pahikset, ja toisaalla keskiluokkaiset hyväsydämiset, anteliaat ja avuliaat hyvikset. Rakastamassani Ken Folletin teoksessa oli myös voimakas hyvä vastaan paha -asettelu, mutta siinä oli sentään kaikissa yhteiskuntaluokissa molempia. Erityisen ärsyttäväksi koin aah aina niin kiitollisen Oliverin sekä nämä täysin tuntemattomat keskiluokkaiset, jotka niin kovalla tohinalla avasivat ovensa ja sydämensä Oliverille.

Dickensin kieli on aina hyvin lumoavaa. Kehuin sen kauneutta ja soljuvuutta Dickensin Kaksi kaupunkia -teosta arvostellessani. Tällä kertaa Dickensin kieli oli tosin yksi romaanin poistyöntävä syy. Luin nyt ensimmäistä kertaa Dickensiä alkuperäiskielellä, ja on pakko myöntää sen olleen hyvin työlästä. Eihän se kerronnan rikkaus ja kauneus ole mihinkään kadonnut, mutta vanhahtava englanti, kinkkinen sanasto ja vieras lauserakenne yhdistettynä Dickensin joka suuntaan rönsyilevään tekstiin oli yksinkertaisesti liikaa minulle. Edes takana olevat lukuisien sivujen mittaiset sananselitykset eivät enää siinä tilassa auttaneet. Tällaiseen tekstiin pitäisi paneutua hitaasti nautiskellen, mutta vaikka lukuvauhtini oli huimat sata sivua viikossa(!) ei lukemisesta tullut mitään yllppäreihin opiskelun lomassa.

'' ´Mrs Corney,´ said the beadle, smiling as men smile who are conscious of superior information, ´out-of-door relief, properly managed - properly managed, ma´am - is the porochial safeguard. The great principle of out-of-door relief is, to give the paupers exactly what they don´t want; and then they get tired of coming.´ ''
s. 147

Nyt kun olen haukkunut lähes kaiken niin sanottakoon, että onhan Dickens tarkkaavainen havainnoitsia, ja köihien kohtelua koskeva satiiri oli hyvin osuvaa. Varmasti omana aikanaan se on herättänyt paljon keskustelua. Oliver Twist oli ilmeisesti Dickensin toinen teos, joka alkujaan ilmeistyi jatkokertomuksena lehdessä. Ehkä tätä taustaa vasten peilatessa, on vähän helpompi ymmärtää tarinan hajoaminen paloihin jotka eivät oikein istu paikoilleen. Tämä romaani ei onnistu horjuttamaan uskoani Dickensin kynätaituruuteen ja uskon vakaasti hänen kehittyneen kirjailijana ajan saatossa. Kuitenkin ensi kerralla kun tartun Dickensin teoksiin, erityisesti englanniksi, valitsen toisenlaisen stressittömämmän ajankohdan, jolloin hänen kielensä nyänsseihin pääsee uppoutumaan rauhassa.

Tähdet: * *

Muualla luettu: Jokken kirjanurkka, Kannesta kanteen, Tea with Anna Karenina, Nuharupi ja Aakkosellinen hakemisto

keskiviikko 23. heinäkuuta 2014

Calling Me Home - Julie Kibler

Kirjan nimi: Calling Me Home
Kirjailija: Julie Kibler
Kustantaja: Pan Books
Julkaisuvuosi: 2013
Sivumäärä: 322
Mistä: Lentokenttäostos Norjasta

'' He made full eye contact with me. A grin split his face like a sunrise, and for a moment, we were simply young people enjoying a mutual prank, neither well-off nor poor, white nor Negro. ''
s. 52

On vuosi 1939. Euroopassa kuohuu, mutta Yhdysvalloissa se on vain kaukainen uutinen. Kentuckyn Shalervillessä 17-vuotiaan Isabellen mielessä kuohuu myös. Hän elää yhteiskunnassa, jossa tummaihoiset ovat toisen luokan kansalaisia, joihin pätevät eri säännöt kuin vaaleaihoisiin. Eräänä päivänä Isabellen perheen palvelijan  poika Robert pelastaa hänet pulasta ja vaatii saada saattaa hänet kotiin saakka, vaikka Robertin kaltaiset eivät saisi astua kaupunkiin pimeän tultua. Tämä älykäs ja lääkärinurasta haaveileva miehenalku rupeaa kiehtomaan Isabellea. Nämä kaksi samalla paikkakunnalla mutta täysin eri maailmoissa elävät nuoret alkavat tuntea vastustamatonta vetoa toisiaan kohtaan, mutta onko heidän rakkaudelleen sijaa yhteiskunnassa jossa pelkkä väärällainen katse voi koitua kohtalokkaaksi.

Monta vuotta myöhemmin nykyajassa yhdeksänkymppinen Isabelle on ystävystynyt tummaihoisen kanpaajansa Dorrien kanssa. Kun Isabellen on lähdettävä Teksasista Ohioon hautajaisiim, pyytää hän Dorrien mukaan matkalleen, joka on muuttava näiden kahden naisen suhteen lopullisesti. Isabelle avautuu ensimmäistä kertaa elämässään ja jakaa Dorrielle kauan vaietun tarinan menneisyydestään, joka on täynnä rakkautta ja tuskaa. Myös Dorrien on kohdattava oman elämänsä ongelmia ja löydettävä rohkeus rakastaa.

Kibler on tarttunut suuriin asioihin. Vaikka olisi lukenut vaikka kuinka monta kertaa Yhdysvaltojen historian rotuerottelusta, jaksaa se silti joka kerta yllättämään. Miten on mahdollista että tummaihoiset saivat vasta 1960-luvulla yhtäläisen äänioikeuden. Kiblerin teoksessa kuvataan vielä aikaisempaa aikaa eli nelkytlukua ja silloinkin toisilta kiellettiin pääsy kaupunkeihin auringonlaskun jälkeen ihonvärin vuoksi! Tummaihoiset eivät saaneet käydä samoja kouluja ja busseissa heillä oli erilliset paikat. Tuollaiset kuvaukset herättelevät, mutta silti olisin kaivannut Calling Me Homeiin vielä syvempää pureutumista siihen minkälaista oli todella elää toisen luokan kansalaisena, sillä nyt se jäi vain nuoren ja naivin Isabellen kuvauksen tasolle.

Toisaalta on helppo kauhistella menneitä ja sulkea silmänsä nykyisiltä ongelmilta. Kibler näyttääkin nykyajan Dorrien avulla nyky-yhteiskunnan syrjintää. Edelleen vaikka lait ovat muuttuneet tasavertaisiksi, ovat ennakkoluulot juurtuneet syvään. Ymmärrän mitä Kibler ajoi tällä takaa, mutta minelle jäi vähän epäselväksi, mikä funktio Dorrien lukuisilla ihmissuhdedraamoilla oli. Verrattuna Isabellen ja Robertin väliseen rakkaustarinaan, ne tuntuivat niin laimeilta eivätkä oikein jaksaneet innostaa.

Calling Me Home liikkuu kahdessa eri aikatasossa kahden eri kertojan välityksellä. Minulle jäi kuitenkin sellainen fiilis, että olisiko kirjailijan ollut parepi pitäytyä yhdessä kertojassa. Nuoruuden naivin Isabellen ja nykyajan Dorrienin kertojaäänet olivat nimittäin samanlaiset, vaikka he elivät eri aikana, olivat eri ikäisiä ja omasivat erillaiset taustat. Vaihtoehtoisesti Kathryn Stockettin Piiat romaanin ratkaisu pysyä yhdessä ajassa antaen äänen useammalle osapuolella, loi paljon rikkaamman lukukokemuksen. Erityisesti kaipasin kipeästi Robertin ääntä kuuluviin.

 ''What´s three down, Miss Isabelle?''
She fumbled to bring her readers back to her nose and peered at the puzzle she´d started. With a triumphant smile, she read the clue.
''It´s a seven-letter adjective for ´much adored: favorite.´ ''
''Uncle.''
''Uncle? That´s only five letters.''
''By ´Uncle,´ I mean I give up.''
''You can´t give up. You didn´t even try.''
''Trying to drive is what I´m trying to do.''
''Beloved''
''Beloved?''
''Yes. That´s the answer. Used in a sentence - Stevie Senior was your high school beloved.''
So much for the crossword puzzle book steering us away from uncomfortable topics.
s. 16

Calling Me Home on hieno ja helppolukuinen romaani, ja täytyy myöntää että Isabellen ja Robertin rakkaustarina sai palan kurkkuun. Eihän tämä mikään täydellisyyttä hipova teos ole, mutta kyllä se tällaisenaankin herättää paljon ajatuksia. Erityisen hauska yksityiskohta oli nykyajan Isabellen automatkalla tekemät sanaristikot. Ne olivat juuri sitä jotakin omaperäistä pientä asiaa, jota joskus jään kaipaamaan romaaneilta. Yhteenvetona Calling Me Home on koskettava romaani, vaikkakaan ei täysin Stockettin Piikojen veroinen.

Tähdet: * * * +

Muualla luettu: Nenä kirjassa, Kirjan jos toisenkin, Rakkaudesta kirjoihin, Kirjojen keskellä, Lumiomena, Kirjakirppu, Luettua, Le Masque Rouge ja Kirjainten virrassa

torstai 10. heinäkuuta 2014

The Light Between Oceans - M.L. Stedman

Kirjan nimi: The Light Between Oceans
Kirjailija: M.L. Stedman
Kustantaja: Black Swan
Julkaisuvuosi: 2013/2012
Sivumäärä: 461
Mistä: Lentokenttäostos Norjasta

'' This is a story about right and wrong and how sometimes they look the same... ''
Kansi

Tom on palannut Australiaan ensimmäisestä maailmansodasta, mutta hänen mielensä ei saa rauhaa. Hän tuntee valtavaa syyllisyyttä selviytymisestään eikä kestä muistella sitä kaikkea kuolemaa. Tom ryhtyykin takaisin tultuaan majakanvartijaksi päästäkseen rauhaan unohtamaan ja pelastamaan ihmishenkiä tappamisen sijaan. Työt vievät hänet Australian lounaisosiin Partageusen kaupungin leipeillä sijaitsevalle Janus Rocks majakkasaarelle, joka on tunnettu niin karuista oloistaan kuin kahden meren risteämiskohdassa olevasta sijainnistaan. Maissa Partageusen kaupungissa Tom tapaa nuoren Isabellin ja he rakastuvat.

'' For just a moment, her mind tricked her into hearing an infant's cry. She dismissed the illusion, her eye drawn instead by a pod of whales weaving their way up the coast to calve in the warmer waters, emerging now and again with a fluke of their tails like needles through tapestry. She heard the cry again, louder this time on the early-morning breeze. Impossible. ''
s. 13

Elämä Janusin yksinäisyydessä ei kuitenkaan ole kuin satukirjasta. Aluksi yhteiselämä saarella sujuu hyvin ja Isbel on lumoutunut kaikesta mitä näkee. Tummat pilvet rupevat kuitenkin kasaantumaan tämän onnen ylle kun äitiydestä unelmoiva Isabel saa kolme keskenmenoa. Sitten eräänä aamuna majakkasaaren rantaan ajautuu vene, jossa on kuollut mies ja itkevä vauva. Tomille ja Isabelille tämä on kuin Jumalan lahja, hyvitys heidän kärsimyksistään. He tekevät päätöksen, jonka jälkeen mikään ei ole enää ennallaan. He pitävät lapsen.

The Light Between Oceans on hyvin tunteitaherättävä romaani. Itse tarina on hyvin sydäntäsärkevä. Jotenkin Stedman on onnistunut luomaan kauniin ja hauraan kertomuksen oikeasta ja väärästä, jossa niiden rajat hämärtyvät repien lukijan kahtia. Onko teko väärin jos luulee täydestä sydämestään tekevänsä oikein? Voiko vääryyden korjaaminen aiheuttaa vain enemmän tuskaa - kaikille? Stedmanin teoksen hienous piilee juuri sen hienoisissa vivahteissa ja tunnelmassa. Voin vain kuvitella minkälainen tunnelataus syntyisi jos olisi omia lapsia ja voisi heijastaa sitä kautta henkilöiden tunteita. Ilmankin se on vaikuttavaa.

'' It's a hard job, and a busy one. The lightkeepers have no union, not like the men on the store boats, no one strikes for better pay or conditions. The days can leave him exhausted or sore, worried by the look of a storm front coming in at a gallop, or frustrated by the way hailstones crush the vegetable patch. But if he doesn't think about it too hard, he knows who he is and what he's for. He just has to keep the light burning. Nothing more. ''
s. 58-59

Tämän teoksen miljöö oli ihanna kiehtova: kallioinen majakkasaari keskellä merta. Siinä sen karuudessa oli jotakin niin mystistä ja puoleensavetävää. En edes osaa kuvitella minkälaista olisi asua niin eristyksissä kaikesta saaden lomaa siviilisaation pariin vain kolmen vuoden välein. Se on varmasti raskasta ja luulisi että vähemmästäkin tulisi mökkihöperöksi. Siinä on kuitenkin sitä jotakin kun tyrskyävää mertä halkoo majakan yksinäinen loiste.

Tähdet: * * * *

Muualla luettu: Lukuisa, Tarinauttisenhämärän hetket, Nenä kirjassa, La petite lectrice, P.S. Rakastan kirjoja ja Kirjojen keskellä


lauantai 5. heinäkuuta 2014

The Pillars of the Earth - Ken Follett

Kirjan nimi: The Pillars of the Earth
Kirjailija: Ken Follett
Kustantaja: Signet
Julkaisuvuosi: 1990/1989
Sivumäärä: 983
Mistä: Antikvariaatista Coloradosta

By Christmas they were starving.
s. 60

Eletään vuotta 1135 Englannissa. Tom Builder on perheineen jo hyvän tovin kiertänyt kaupunkeja etsien töitä, mutta sitä ei ole tarjolla. Nyt on talvi eikä ketään ole lähettyvillä, kun Tomin vaimo synnyttää metsässä kuollen lopulta verenvuotoon. Tom lapsineen tapaa kuitenkin metsässä asuvan Ellenin ja tämän nuoren pojan Jackin. Itsenäinen ja auktoriteeteista piittaamaton Ellen sekä nopeaälyinen ja utelias Jack lähtevätkin Tomin perheen matkaan. Tom löytää töitä Kingsbridgen luostarista, jonka kirkko palaa juuri sopivasti toteuttaen Tomin pitkäaikaisen unelman päästä rakentamaan Katedraalin. Tomin poika Alfred aiheuttaa kuitenkin ongelmia perhe-elämään. Hän ei voi nimittäin sietää älykkäämpää velipuoli Jackiä.

Toisaalla pienessä metsäluostarissa asuu priori Phillip, sotaorpo joka on kasvanut kirkonsuojissa. Suhteellisen nuoresta iästään huolimatta hän on päässyt jo tämän luostarin johtoon ja saanut katastrofaalisista lähtökohdista menestyvän ja kukoistavan luostarin aikaiseksi järkevällä taloudenpidolla ja uusilla innovaatioilla. Tämä nöyrä ja oikeudenmukainen munkki päätyy kuitenkin suurempien voimien vietäviksi, ja pian hän onkin jo suuren Kingsbridgen luostarin johdossa. Juuri saatuaan Kingsbridgen uudet taloussuunnitelmat tehtyä kirkko palaa, mutta onneksi paikalla on Tom Builder valmiina aloittamaan työt.

Samaan aikaan William Hamleighiä on nöyryytetty. Aliena, Shiringin jaarlin tytär, on kieltäytynyt naimasta Williamia, vaikka he ehtivät olla jo kihloissa ja talokin oli jo valmisteilla. Kukaan ei nolaa vallanhimoisia Hamleighiä ilman rangaistusta ja he päättävätkin hyödyntää kruunun vallanperimyskiistoja Shiringin jaarlin pidättämiseksi. Hamleighit saavatkin Shiringin jaarlin tittelin itselleen, Alienan pikkuveljineen jäädessä orvoiksi ja rahattomiksi. Julmalle Williamille tämä ei vielä riitä vaan hänellä on vielä aivan omanlaisensa kosto mielessä Alienalle. Aliena ja Richard ehtivät luvata kuolevalle isälleen hankkia jaarlin tittelin itselleen takaisin, mutta sitä varten Richard tarvitsee sotilasuran ja rahaa sen toteuttamiseen. Muutaman mutkan jälkeen Alienaa päätyykin myymään villaa ja muuttaa Kingsbridgeen. Samalla William Hamleigh sekä vallanjanoinen piispa Waleran päättävät yhdistää voimansa jotta Phillipin rakennushanke ei koskaan näkisi päivänvaloa.

Huhhuh! Täytyy kyllä sanoa että The Pillars of the Earth on aivan uskomaton romaani. Uppouduin useaksi viikoksi sen kiemuroihin ja ylioppilaskirjoituksiinkin lukiessa haikailin pitkälti Follettin teoksen pariin. The Pillars of the Earth herätti keskiajan ytimen henkiin. Elämän, jossa tasapainoitellaan kirkon ja kuninkaan vallan välillä ritari- ja feodaaliyhteiskunnassa. Se ei ollut pelkästään tuotakaan vaan se oli samalla useamman ihmisen elämäntarina, joita seurattiin 1135 vuodesta aina 1174 asti, kaiken kietoutuessa rakennettavan katedraalin ja Kingsbridgen kylän ympärille.

''Remember you wanted to buy my wool?''
''Yes, but it's too late now. I wanted to buy it early in the season. Besides, you can sell it yourself soon.''
''I was thinking,'' Phillip said, ''Could I sell you next year's wool?''
She frowned. ''But you haven't got it.''
''Could I sell it to you before I've got it?''
''I don't see how.''
''Simple. You give me the money now; I give you the wool next year.''
Aliena clearly did not know how to take this proposal: it was unlike any known way of doing business. It was new to Phillip, too: he had just made it up.
s. 525

Erityisesti pidin Follettin luomasta henkilökaartista. Tietysti siinä oli aika voimakkaasti asetelma hyvät vs pahat, mutta se ei kuitenkaan häirinnyt lukemista. Erityisesti se kuinka päästiin niin feodaaliherrojen kuin nälkäänäkevän kansan pään sisään oli todella hyvä mauste tarinalle. Myöskin kulloisenkin lääniherran ja kuninkaan mielivalta vaikutus tavallisten ihmisten elämään oli valtava. Kaikista mieleenpainuvimmat hahmot (hyvällä tavalla) olivat Phillip, Aliena, Ellen ja Jack. Pidin Follettin tavasta kuvata keskiajannaista. Hänen luomansa naiset eivät olleet vain pelastusta odottavia linnanneitoja tai tottelevaisia rahasta pakkonaitettuja tyttöjä. He olivat vahvoja ja perinteitä rikkovia ehkä hiukan moderneja, mikä oli mukava lisä.

Kun on puhe keskiajasta, niin kirkko on tietysti asia joka on hyvinkin voimakkaasti läsnä. Jopa William Hamleigh oli hirmuteoistaan huolimatta Jumalaa ja helvettiä pelkäävä mies. Toisaalta Follett ei ole kuvannut kirnkonmiehiäkään minään pyhimyksinä. Piispa Waleranille kirkko oli vallan symboli, jonka kautta päästä itsekin eteepäin - keinoja kaihtamatta. Phillip puolestaan välillä kyseenalaisti Jumalan tahtoa. Hän ei liemilti uskonut saati odottanut ihmeitä, vaan luotti ennemminkin uudistuksiin, kovaan työhön ja järkevään talouteen. Hän ei ollut vakuuttava saarnaaja, mutta hyväntahtoisuudellaan hän voitti useamman ihmisen puolelleen.

The Pillars of the Earth on todellinen mestariteos. Yleensä näissä tuhannensivun järkäleissä on aina jokin suvantovaihe, mutta Follett onnistui pitämään minut hyppysissään koko ajan. Tässä romaanissa tapahtui niin paljon, mutta silti se tuntui realistiselta ennemminkin kuin ylitsevuotavalta. Tässä oli niin sotaa, rakkautta, kostoa ja uskoa kaiken kietoutuessa Kingsbridgen katedraalin ympärille. Katedraalin joka on oleva pystyssä vielä satojen ja tuhansien vuosien päästä, kun kaikki muu on jo muuttunut.

'' There may come a time when savages like William Hamleigh aren't in power; when the laws protect the ordinary people instead of enslaving them; when the king makes peace instead of war. Think of that - a time when towns in England don't need walls!''
Phillip shook his head. ''What an imagination,'' he said. ''It won't happen before Judgment Day.''
s. 761

Tähdet: * * * * *

Muualla luettu: Luen, mutta en kirjoita, Humisevalla harjulla, Luettuja maailmoja, Nenä kirjassa, Vinttikamarissa ja Eleonooran luetut

torstai 5. kesäkuuta 2014

H.R.H. - Danielle Steel

Kirjan nimi: H.R.H.
Kirjailija: Danielle Steel
Kustantaja: Corgi
Julkaisuvuosi: 2007/2006
Sivumäärä: 492
Mistä: Lentokenttäostos

'' She was like a fine Thoroughbred racehorse with only a single course to run, that of supporting her father, in the small unimportant ways she could. More often than not, the work she did seemed utterly meaningless to her. She felt as though she was wasting her life in Vaduz. ''
                                          s.24

Christianna ei ole kuten kuka tahansa parikymppinen nuori nainen. Hän on Liechtensteinin prinsessa ja kuninkaan silmäterä. Christiannan tehtävänä on leikata nauhoja ja istua illallisilla, olemalla isänsä tukena. Christianna ei ole kuitenkaan tyytyväinen elämäänsä. Maistettuaan hetken vapautta opeskeltuaan Yhdysvalloissa, tuntuvat tylsät edustustehtävät hänestä täysin turhilta.

Christianna päättää taistella kohtaloaan vastaan ja lähtee Eritreaan Punaisen ristin vapaaehtoiseksi AIDS klinikalle. Muut vapaaehtoiset huomaavat pian, että hyväsydämisellä Christiannalla on lahja olla ihmisten seurassa, mutta kukaan ei osaa arvata hänen todellista henkilöllisyyttä. Kun Lääkärit ilman rajoja järjestön mukana leiriin saapuu komea Parker, syntyy nuorten välille roihuava romanssi, mutta voiko se kestää kun Christiannaa painaa suuri salaisuus henkilöllisyydestään.

Kiireisen ja raskaan kevään jälkeen kaipasin jotakin vähän rennompaa lukemista, johon Steel on yleensä olla oiva valinta. Tällä kertaa luotto hömppäkirjailijani kuitenkin petti minut. H.R.H. oli liiankin höttöä ilman mitään varsinaista taytettä. En edes tiedä miksi luin tämän loppuun, koska rentouden sijaan ärsyynnyin. Oliko se oikeasti tässä? Tuntuu kuin Steelin olisi ollut pakko kirjoittaa jotakin ilman minkäänlaista ideanpoikasta tai suunnitelmaa.

'' None of them could even remotely imagine what Christianna had done to the girl who never talked. But whatever it had been, it worked. They all agreed. There was no question about it. Christianna had a gift. They felt lycky to have her in their midst. And she even more so to be there with them. ''
s. 218

Romaanin henkilöhahmot olivat hyvin kökköjä. Suurin osa oli vain luonteettomia nimiä ilman mitään muuta. Ne joita oli edes vähän viitsitty luonnehtia voisi tiivistää pariin sanaan. Erityisen ärsyttävää oli Christiannan kuvaus täydellisenä yli-ihmisenä. Hän oli lumoavan kaunis, hyväsydäminen, tunnollinen, ystävällinen ja lahjakas kaikessa mitä hän teki. Myös Parker oli täysin uskomaton ihanne kumppani.

Toinen hyvin ärsyttävä asia oli tunne siitä, että oliko tätä romaania ylipäätänsä kertaakaan luettu kokonaisuutena läpi, vai voiko olla, että lukijan älynlahjoja pidettäisiin näin minimaalisina. Kirjassa nimittäin toistettiin aina parin sivun välein oikeastaan kaikkeen perusteluna jotakin näistä kolmesta asiasta: 1. Christianna oli kyllästynyt elämäänsä prinsessana ja halusi tehdä jotakin merkityksellistä. 2. Vapaaehtoiset eivät yleensä aloittaneet suhteita toisiinsa, koska se mutkistaisi asioita liikaa ja he olivat kuin sisaruksia. 3. Christiannan ja Parkerin suhteesta ei voisi tulla mitään koska Christianna oli kuninkaallinen. Eiköhän lukijalla kuitenkin ole tarpeeksi aivokapasiteettia muistaa nämä asiat ilman jatkuvaa osoittelua.

H.R.H. oli valtaisa pettymys. Olin odottanut jotakin mielenkiintoista takakannen vuoksi, mutta koko kirja oli todella vain se takakansi, jossa on kerrottu kaikki aivan loppuratkaisua lukuunottamatta. Myöskin sitä Afrikaa ja vapaaehtoistyötä mitä odotin paljon, oli vain paperinen tausta romanssille ilman sen suurempaa merkitystä. Itseasiassa miljööllä ei ollut mitään varsinaista roolia koko kirjassa. Se on vain laitettu sinne kuulostamaan eksoottiselta. Jatkuvan toistonsa vuoksi tämän lähes viisisataasivuisen kirjan olisi ihan hyvin voinut tiivistää noin sataan sivuun ilamn, että mitään juonellista olisi jäänyt pois. Parin vähän traagisemman kohtauksen vuoksi annan tuon plussan. Muuten jos sisällötön parikymppisten, joitten luulisi olevan vain pahaisia teinejä, romanssi johon on sotkettu vähän kuninkaallisia ei houkuta niin kannattaa pysyä kaukana.

Tähdet: * +

Lue oman hyllyn kirjat -haaste sai taas vähän eloa: 18/65

Muualla luettu: Maailman ääreen
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...