Kirahvin kyyneleet - Alexander McCall Smith

Kirjan nimi: Kirahvin kyyneleet (Tears of the Giraffe)

Sarja: Mma Ramotswe tutkii #2

Kirjoittaja: Alexander McCall Smith, suomentanut Jaakko Kankaanpää
Kustantaja: Otava

Julkaisuvuosi: 2000, suomennos 2009

Sivumäärä: 300

Mistä: Kirjastosta

 

' Istuessaan pöytänsä ääressä Naisten etsivätoimisto nro 1:ssä Mma Ramotswe mietti, kuinka helposti ihminen saattaa huomata sitoutuneensa johonkin vain koska hänellä ei ole rohkeutta kieltäytyä. Hän ei oikeastaan olisi halunnut ryhtyä selvittämään, mitä rouva Curtinin pojalle oli tapahtunut; ammattiaan harjoittaessaan hän turvasi Clovis Andersenin opaskirjaan Yksityisetsivän toiminnan perusteet, ja Clovis Andersen olisi kutsunut juttua kylmäksi. '

s. 84

 

Botswanan paahtavan auringon alla Mma Ramotswen vastikään perustama Naisten etsivätoimisto nro 1 odottelee asiakkaita. Apuna hänellä on tehtäväänsä liiankin pätevä sihteeri Mma Makutsi, mutta pitäähän jokaisella itseään kunnioittavalla toimistolla olla oma sihteeri vaikkei tehtäviä varsinaisesti vielä olisikaan. Ainakin he voivat keskenään juoda rauhakseltaan rooibos-teetä ja juoruilla kylän asioista. Saavatpa he lopulta myös uuden tehtävänannon. Amerikkalainen rouva Curtis on tullut Botswanaan etsimään kymmenen vuotta sitten maaseudun kommuunissa asunutta ja sittemmin kadonnutta poikaansa. Jäljet ovat jo täysin kylmenneet, mutta Mma Ramotswen ei auta muu kuin luottaa vaistoonsa ja lähteä kerimään tapahtumakulkua auki.

Yksityiselämän saralla tapahtuu myös paljon. Mma Ramotswe on suostunut maailman kunnollisimman miehen eli autonkorjaaja J. L. B. Matekonin vaimoksi. Tämä on Matekonin unelmien täyttymys. Tämä hyväsydäminen mies menee vain lupautumaan ottamaan häiden alla hoiteisiinsa kaksi orpolasta Mma Ramotswen tietämättä. Kuinka etsivämme suhtautuu tähän? Edessä on myös iso päätös, kun pitäisi valita kumman asuntoon he muuttavat. Myös sihteeri Mma Makutsi saa uusia vastuita ja peräti oman toimeksiannon selvittää onko muodikkaalla aviovaimolla salasuhde.

 

' "Sinun pitää vain tehdä rohkea päätös", Mma Potokwane jatkoi. "Voisit antaa lapset Mma Ramotswelle häälahjaksi. Naiset rakastavat lapsia. Hän olisi siitä oikein mielissään. Hän saisi miehen ja vielä lapset samana päivänä! Sellainen jos mikä on naisten mieleen."

"Mutta..."

Mma Potokwane keskeytti hänet. "Sattumalta meillä on kaksi lasta, jotka tulisivat oikein mielellään teille asumaan", hän sanoi. '

s. 111 

 

Tämä Mma Ramotswe sarja on varsinainen kulttuurimatka Botswaanan erilaiseen elämänmenoon. J. L. B. Matekonikin ottaa orpokodista lapset hoiteisiinsa ilman sen suurempia virallisia paperihommia. Hän vain meni sinne korjaamaan pumppua ja lähti pois kahden lapsen kanssa. Ylipäätänsä Mma Ramotswe tuntui pohtivan pitkin kirjaa perinteisten tapojen ja uusien länsimaalaisten tapojen eroja. Päätyvätpä he Mma Makutsin kanssa tuumimaan myös moraalifilosofisia kysymyksiä rooibos-kupposen ääressä. 

 

Siinä missä sarjan ensimmäinen osa keskittyi valaisemaan Mma Ramotswen ja Botswanan synkkääkin historiaa pienten toimeksiantojen ohessa, pyörii tämä teos enempi leppoisassa nykyajassa ja arjen pienissä ajatuksissa. Oli myös mukavaa, että niin automekaanikko Matekoni kuin sihteeri Makutsi saivat molemmat omat juonilankansa ja äänensä kuuluviin kerronnassa. En kuitenkaan voi kuin edelleen ihmetellä, mitä ihmettä nämä teokset tekevät jännityshyllyssä. Olen lukenut romaanejakin joissa ratkaistaan enempi arvoituksia ja rikoksia kuin tässä. Jos siis tarttuu tähän dekkaria odottaen niin tulee kyllä hämmentymään, kun sivuilla se onkin vain pienen pieni lisämauste silloin tällöin. Pääfokus pysyy botswanalaisessa arjessa ja päähenkilöiden elämissä. Kovin mieleenpainuva teos ei siis ole, mutta lukemisen ajaksi se tarjoaa oman viihdyttävän hyvän mielen nojatuolimatkan eksoottiseen Afrikkaan.

 

Tähdet: 3 / 5

 

Muut sarjasta lukemani osat:

1. Naisten etsivätoimisto nro 1

 

Muualla luettu: Kirjahilla, Kirjahullun päiväkirja, Villasukka kirjahyllyssä, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjojen elämänmullistava taika ja Luettua

 

Timanttisilmä - Kate Quinn

Kirjan nimi: Timanttisilmä (The Diamond Eye)

Kirjoittaja: Kate Quinn, suomentanut Pirjo Lintuniemi
Kustantaja: HarperCollins

Julkaisuvuosi: 2022, suomennos 2022

Sivumäärä: 475

Mistä: Kirjastosta

 

' Kesällä 1942,

kun maailma keskittyi sotimaan Hitleriä vastaan,

eräs nainen ylitti meren matkallaan Neuvostoliitosta Yhdysvaltoihin.

 

Hän oli yksinhuoltaja, väitöskirjantekijä, historiantutkija.

Hän oli sotilas, sotasankari,

tarkka-ampuja, jolla oli tilillään 309 tappoa.

 

Hän oli Neuvostoliiton erikoislähettiläs, Amerikan kullanmuru ja Eleanor Rooseveltin rakas ystävä.

 

Hänen tarinansa on uskomaton. Hänen tarinansa on tosi.

Saanko esitellä: Rouva Kuolema. '

s. 7

 

Mila Pavlitsenko on väitöskirjaansa viimeistelevä historianopiskelija. Hän elää ja hengittää kirjoille. Hän on myös viisivuotiaan poikansa yksinhuoltaja. Komea ja kunnianhimoinen kirurgi Aleksei Pavlitsenko osoittautui kelvottomaksi aviomieheksi, mutta silti ei suostu eroon. Milan ei siis auta muu kuin toimia pojalleen niin äitinä kuin isänä. Hän ilmoittautuu tarkka-ampujakouluun jatkokurssille, jotta voi myöhemmin opettaa poikansa ampumaan. Siellä hän oppii kuinka kivääristä tehdä käden ja mielen jatke, kunnes taidot ovat sillä tasolla että pullonpohjan voi ampua niin että luoti ei edes hipaisi sen kaulaa. Mila oppii tärkeän opin elämäänsä: älä epäonnistu.

 

Pian rauhanaika on kuitenkin ohi. Saksan hyökkää Neuvostoliittoon. Odessassa kirjastoharjoitteluaan tekevä Mila päättää tehdä radikaalin päätöksen. Hän värväytyy, sillä jonkun pitää suojella hänen poikansa tulevaisuutta. Aluksi hän saa käteensä vain lapion - eihän naisia ole nähty sotavoimissa juurikaan muualla kuin lääkintäjoukoissa. Lopulta joku ylempi kiinnostuu hänen tarkka-ampuja koulutuksestaan. Osaavista tekijöistä on pulaa ja joukot joutuvat jatkuvasti perääntymään epätoivoissaan. On tullut aika vaihtaa vallihautojen kaivaminen tarkkuuskivääriin. Tarkka-ampujana tämä kylmäpäinen nainen voisi kontribuoida parhaiten yhteisiin sotaponnisteluihin.

Vuonna 1942 Neuvostoliitosta lähtee hyväntahdon kiertueelle Yhdysvaltoihin pieni delegaatio. Vaikka Mila haluaisi takaisin rintamalle puolustamaan kotimaataan, on hänet valittu osaksi tätä poliittista peliä. Yhdysvalloissa itse Eleanor Roosevelt kestitsee heitä ja kiinnostuu tästä poikkeuksellisesta naisesta. Kuinka tämä pieni ja nätti nuori nainen voi olla puna-armeijan pelätty ja legendaarinen tarkka-ampuja Rouva Kuolema?

 

' He ovat vihollisia, viha sisälläni muistutti kasvaen sitä mukaan, kun valmistautumiseni eteni. Hyökkääjiä. En ollut pyytänyt heitä tänne. En ollut pyytänyt heitä liittoutumaan Saksan kanssa ja tekemään mahtailevia suunnitelmia nimetä Odessa uudestaan Antonescuksi, kun se olisi vallattu. Suunnitelmia puhdistaa kaikki valloitetut alueet juutalaisista ja romaneista, ukrainalaisista ja venäläisistä, koska olimme rodullisesti ala-arvoisia. En ollut pyytänyt mitään tällaista. Olin halunnut pysyä kotona, halailla poikaani ja tehdä väitöskirjani loppuun, hemmetti sentään. En halunnut välttämättä tappaa vastapuolta, halusin vain heidät pois täältä. He eivät kuitenkaan olleet lähdössä, ja siksi minun ei auttanut muu kuin tyytyä tappamiseen.

En seisahtunut hetkeksikään, en epäröinyt. Mitä emmittävää minulla olisi, mehän olimme perääntyneet epätoivoisesti kolme viikkoa vihollisen tulittaessa? Puhalsin vain raivoni ulos ja annoin vallan oppimalleni. '

s. 79

 

Huhhuh mitä tulikaan luettua! Olen aiemmin kuunnellut Quinniltä Ruusukoodin, jossa pureuduttiin 1941 vuoden Englannin koodinmurtaja naisiin. Tuo teos herätti kiinnostukseni Quinnin muuhunkin tuotantoon - Quinn kun hakee inspiraatiota vahvasti todellisista historian naisista, joiden ympärille kirjoittaa fiktionsa. Timanttisilmässä pidin etukäteen kuitenkin jo liian paksuna, että kirjailija on keksinyt juonteen yhdistää Neuvostoliittolainen tarkka-ampuja Yhdysvaltojen ensimmäiseen naiseen. Mutta ähäkutti minulle, sillä tämähän olikin oikeasti tapahtunut! Tähän toiseen aikaan Quinn oli kylläkin luonut lisäjännitystä tuomalla näyttämölle keksityn nimettömän presidenttiä uhkaavan sala-ampujan, mutta muuten Milan elämä on noudatellut aika lailla näitä askelia. Aivan uskomattoman elämän tämä nuori kirjatoukka onkin kokenut.

 

Timanttisilmä on varsin laadukas myös romaanillisilta ansioiltaan omassa historiallinen lukuromaani genressään. Quinn on onnistunut hienosti rakentamaan kuvan nuoruuden hairahduksestaan kantapään kautta oppia ottavasta nuoresta naisesta. Mila kasvaa itsenäiseksi naiseksi, joka uskaltaa lopulta jopa rakastaa uudestaan. Rintaman kuvauksia oli pakko ahmia. Tuntui aivan kuin olisi ollut Milan mukana puskassa kytiksellä odottamassa, että kohde ilmaantuu esiin. Tai kokemassa hänen mukanaan sitä alun epäuskoa miehiseltä johtoportaalta, että nainenkin osaisi ampua. Eikä edes siinä missä mieskin vaan vielä paremmin. Hiljalleen Mila kuitenkin voittaa joukkonsa miesten kunnioituksen ja ystävyyksiäkin syntyy. Quinn on seurannut aika pitkälti Milan omaa elämänkertaa tapahtumien kulussa, mutta hienosti hän on onnistunut elävöittämään sen. Kiehtova tarina omalaatuisesta naisesta, joka teki sen mitä täytyi sodan runtelemassa maassaan. Tätä teosta ei olisi malttanut laskea käsistään.

 

Tähdet: 4.5 / 5

 

Muualla luettu: Luetut.net ja Anun ihmeelliset matkat 

Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua - Jenny Colgan

Kirjan nimi: Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua (The Little Beach Street Bakery)

Sarja: Beach Streetin pieni leipomo #1

Kirjoittaja: Jenny Colgan, suomentanut Paula Takio
Kustantaja: Gummerus

Julkaisuvuosi: 2014, suomennos 2020

Sivumäärä: 394

Mistä: Kirjastosta

 

'Lance seisahtui viimein ränsistyneen rivistön viimeisen talon eteen. Hänen tekohymynsä muuttui vieläkin teennäisemmäksi kun hän vetäytyi taaksepäin. Naiset katsoivat rakennusta. Polly hillitsi ensimmäistä reaktiotaan, joka käski häntä kääntymään ympäri ja juoksemaan karkuun.

"Kai tässä on jokin virhe", Kerensa henkäisi.

"Ei", Lance vastasi ja näytti yhtäkkiä kolttosista kiinni saadulta koulupojalta. "Tässä se on."

"Tämähän kuuluisi määrätä purettavaksi eikä suinkaan vuokrata asunnoksi."

Yhtäkkiä kävi selväksi, miksi asunto oli kokoonsa nähden halpa. Rakennus oli pieni ja kapea, likaisenharmaasta kivestä kyhätty. Pohjakerroksessa oli yksi suuri kaari-ikkuna, joka oli halkeilut ja käsittämättömän saastainen. Sen läpi erotti juuri ja juuri suuria koneita, joihin ei ollut koskettu vuosiin.

"Mitä tälle on tapahtunut?" Kerensa tiedusteli. "Onko tämä palanut?"

"Ei toki!" Lance huudahti. "Tätä ei vain ole..." Hänen äänensä hiipui, kun hän yritti olla sanomatta "pidetty kunnossa". '

s. 31-32

Kolmekymppiset Polly ja Chris elelevät Plymouthssa menestyvää elämää graafisen suunnittelun toimistonsa kanssa. Vuonna 2014 kaikki on kuitenkin ohi. Heidän niin rakas yrityksensä on ajautunut konkurssiin talouskurimuksen mukana eikä parisuhteessakaan ole enää kehumista. Pollyn on siis aika aloittaa alusta. Hän saa konkurssipesältä niin naurettavan pienen summan käyttöönsä elinkustannuksiin, että Plymouthissa sillä asuisi vain törkyisissä soluhuoneissa lähes vielä teinien kanssa. On pakko laajentaa hakua. Cornwallin rannikolta löytyykin pienen pienestä kalastajakylästä yllättävänkin tilava huoneisto. Voisiko sinne vetäytyä nuolemaan haavojaan rauhassa?

Pollyn uusi elämä lähtee siis käyntiin tuolla pienessä kylässä, joka on vuorovesien mukaan aina aika ajoin erillään mantereesta saarena. Hänen uusi asuntonsa on kammottava läävä, josta näkyy lokit kattotiilien lomasta. Toisaalta missä muualla hän voisi istua ikkunan ääressä ja nähdä aavan meren majakkoineen? Täydellinen piilopaikka siis. Täällä Polly aloittaa jälleen entisen harrastuksensa eli leivän leipomisen. Tämä herättääkin kylässä kuhinaa. Kylän matriarkka ja Pollyn vuokraemäntä Gillian Manse pitää nimittäin kylän ainutta leipomoa, josta saa vain aivan syömäkelvotonta leipää. Hiljalleen ihmiset ajautuvatkin Pollyn luokse kyselemään leipää satamassa leijailevan herkullisen tuoksun saattelemana. Voisiko tästä harrastuksesta kehkeytyä jotakin suurempaakin? Onhan hänen vuokra-asuntonsa alakerrassa osuvasti vanha ja ränsistynyt leipomo. Saaressa Polly myös kohtaa parikin komeaa ja kiinnostavaa nuorta miestä. Mutta viekö hänen sydämensä sataman komea kalastuskapteeni Tarnie vaiko erakoitunut yhdysvaltalainen mehiläiskasvattaja Huckle? Eikä pidä unohtaa Niiloa - Pollyn lunniystävää!

 

' Polly sekoitti taikinan asiantuntevasti. Hän lisäsi seokseen kikherneitä ja vettä ja sekoitti sitä, kunnes se oli niin laihaa kuin saattoi. Sitten hän öljysi uunivadin ja kaatoi seoksen siihen, ja kiepautti taikinan taidokkaasti ympäri muutaman minuutin päästä. Taikinan pohjaan oli ilmestynyt hyvän näköisiä mustia puhki menneitä kuplia. Kun se oli paistunut minuutin verran toiselta puolelta, hän veti vadin ulos uunin vieressä odottavalla pitkällä kepillä, joka oli tehty tarkoitusta varten. Hän kaatoi leivän lautaselle, jossa oli runsaasti suolaa ja pippuria. Hän leikkasi leivän neljään osaan ja antoi siivun Reubenille maistiaisiksi. Mies otti sen niin ahnaasti ettei yhtään jäähdytellyt vaan poltti suunsa.

"Au, helvetti", mies parahti. "Perkeleen superkuuma uuni."

"Ihan mahtava uuni", Polly huokaisi. "Olen kateellinen."

Hetken päästä mies kokeili uudestaan. Sitten hän ahmi koko palasen.

"Voi luoja", hän henkäisi suu täynnä. "Mahtavaa." '

s. 163 

 

Blogeissa tulee aina tasaisena virtana vastaan Colganin teoksia, onhan hänellä useampikin ihanan kesäinen hömppäsarja kirjoitettuna. Nyt kun aurinko paahtaa ja vauvan kanssa oli vähän tiuhempaan herätyksiä, kaipasin jotakin hyvänmielen kesäkirjaa. Ja siinä Colgan kyllä lunastaa odotukset. Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua on siis varsin mallikelpoinen genrensä edustaja. Kyllähän se vähän tuntuu, että näissä usein perustetaan joko kirjakauppaa, kirjastoa, kahvilaa tai juurikin sitä leipomoa, mikä tälläkin kertaa oli Pollyn haaveena. Toisaalta se ei haittaa. Selkeästi myös muilla kolkuttaa siellä takaraivossa haave hylätä kylmä bisnesmaailma ja muuttaa maalle toteuttamaan itseään, kun tällaiset teokset myyvät vuodesta toiseen. Sisältö ei ehkä ole maailman syvällisintä tai ajatuksia herättävintä, mutta kyllä se toimii mainiona lomalukemisena.

Pollyn matkassa oli oikein mukavaa vaihtaa vapaalle. Henkilöt olivat sympaattisia ja heidän välistä dialogia oli hauska seurata. Jokin tuossa pienessä ja syrjäisessä majakkasaaressa myös kiehtoi. Paikka joka joutuu eristyksiin kaikesta aina vuoroveden mukaan, ja jonne majakan kiertävä valo valaisee yötä. Ei ihme, että Polly päätti vetäytyä tuonne! Ja ai että tuota söpöä pientä siipirikkoista lunni Niiloa. En kyllä tiedä kuinka hygieenistä on leipoa leipää lunni keittiössään, mutta ehkä kaiken ei tarvitse mennä niin justiinsa. Se tunnelma, sattumukset ja leppoisa elo pienessä kyläyhteisössä on se pääosa. Näin siitä bisnes Pollysta kuoriutuu hiivantuoksuinen maalainen. Lukiessa myös huomaa, että Colgan rakastaa leipää, sillä nämä Pollyn leivontakuvaukset kyllä herauttivat veden kunnolla kielelle. Onneksi kirjan lopusta löytyikin reseptejä pahimpaan leivontatarpeeseen. Meilläkin tuli focacciat ja ruisleivät pyöräytettyä :D

Tähdet: 3.5 / 5

Muuala luettu: Kirjahullun päiväkirja, Paljon melua kirjoista, Kirjan jos toisenkin, Yksi luku vielä... ja Kirjoihin kadonnut  

 

Uskollinen naapuri - Keigo Higashino

Kirjan nimi: Uskollinen naapuri (Yogisha X no Kenshin)

Sarja: Galileo-sensei #1

Kirjoittaja: Keigo Higashino, suomentanut Raisa Porrasmaa
Kustantaja: Punainen silakka

Julkaisuvuosi: 2005, suomennos 2020

Sivumäärä: 288

Mistä: Kirjastosta

 

' "Hanaoka puhelimessa."

"Tässä naapurin Ishigami."

"Ai..." Taas se opettaja. Mitä asiaa hänellä nyt oli?

"Mitä nyt?"

"Jäin vain miettimään, mitä aiotte."

Mistä mies puhui? "Miten niin?"

"Tarkoitan..." Ishigami aloitti ja piti pienen tauon. "Jos aiotte ilmoittautua poliisille, en puutu asiaan. Mutta jos ette, niin voisin kenties auttaa teitä."

"Mitä?" Yasuko hämmentyi.

"Joka tapauksessa", Ishigami totesi matalalla äänellä. "Voinko tulla sinne nyt?"

"Ei, tuota... Eihän se nyt sovi." Yasuko oli äkkiä kauttaaltaan kylmän hien peitossa.

"Rouva Hanaoka. Naisen on mahdotonta hävittää ruumista yksinään."

Yasuko meni sanattomaksi. Mistä opettaja tiesi? '

s. 30-31

 

Yasukon on teinitytön yksinhuoltaja, joka on vaihtanut baariemännän tehtävät eväspuodin myyjäksi. Uusi elämä on mukavan rauhaisaa, kunnes eräänä päivänä hänen väkivaltainen ja rahankipeä ex-miehensä tömistelee Bentente eväspuodin ovesta sisään. Hän on jälleen onnistunut etsimään Yasukon käsiinsä eikä aio jättää heitä rauhan ennen kuin saa haluamansa. Mies ilmestyy lopulta myös heidän kotinsa ovelle. Vierailu ei kuitenkaan suju odotusten mukaisesti. Tilanne kiihtyy ja tappelu päättyy miehen kuolemaan.

 

Mikäli kyseessä olisi vain hän, Yasuko soittaisi poliisin, mutta kuinka suojella tappelussa osallisena ollutta tytärtään? Sitten Yasukon hiljainen matematiikan opettaja naapuri ottaa yhteyttä. Jotenkin Ishigami on onnistunut päättelemään tilanteen. Tämä matematiikan entinen ihmelapsi tarjoutuukin yllättäen auttamaan naapuriaan pinteessä. Lopulta vaikka poliisi ryhtyy tutkimaan tapausta, niin kaikki johtolangat tuntuvat johtavan vesiperään. Yasuko olisi ilmeinen syyllinen, mutta kuinka ihmeessä saada hänet kiikkiin? Rikosetsivä Kusanagi valittelee tilannetta ystävälleen fysiikan apulaisprofessori Yukawalle alias Galileo-senseille. Alkaa kahden matemaattisen päättelyn mestarin voimainmittelö. Pystyykö Yukawa avaamaan tämän umpisolmun, jonka uskollinen naapuri on onnistunut punomaan salaa rakastamansa naisen pelastamiseksi?  

 

' "Ryypätään ja puhutaan matematiikasta."

"Vaiko matematiikasta ja murhista?"

Yukawa kohautti harteitaan ja hänen nenänsä päälle ilmestyi ryppy.

"Saattaa olla. Mieleeni tuli muuten yksi uusi matemaattinen ongelma. Miettisitkö sitä kun ehdit?"

"Millainen?"

"Kumpi on vaikeampaa: laatia ongelma, jota muut eivät pysty ratkaisemaan, vai ratkaista se. Vastaus on varmasti olemassa. Mitä sanot? Mielenkiintoinen, vai mitä?" '

s. 126 

 

Viime vuoden lopulla tein Higashinon tuotannon kanssa ensituttavuuteni hänen maagisen realistisen Namiyan puodin ihmeiden kanssa. Jo silloin Higashinon kerronnan koskettavat mutta samalla odottamattomat käänteet tekivät minuun vaikutuksen. Higashino on kuitenkin tunnettu Japanissa ennen kaikkea dekkaristina, joten innostuin tutustumaan hänen tuotantonsa tähänkin puoleen. Ja onhan se pakko myöntää, että Higashinon kyky kirjoittaa yllättäviä käänteitä sopi mainiosti murhamysteereihin. Yllättävää on kuitenkin jo heti lähtöasetelma. Tapon suorittaja nimittäin tiedetään. Lukija siis osaa vastata heti kysymykseen miten ex-mies kuolee, mutta sen jälkeen hypätäänkin jo tutkintaan. Mitä tässä välissä on tapahtunut? Mitä uskollinen naapuri onkaan kehitellyt poliisien pään menoksi? Teos todellakin lunastaa takakansitekstinsä lupauksen. Tätä loppuratkaisua en olisi arvannut.

 

Higashinon teosta oli herkullista lukea. Olen itse käynyt matematiikkaluokat, joten sydämeni sykki ilosta, kun nämä kaksi suurta loogisenpäättelykyvyn mieltä laitettiin töihin: toinen kehittelemään pulma jota olisi mahdoton ratkaista ja toinen ratkaisemaan se. Hiukan sellaista Sherlock Holmes maista päättelyä oli siis luvassa, mutta muuten tuota matematiikka puolta ei tarvitse pelästyä. Tämä dekkari oli itse asiassa ennen kaikkea kurkistus Japaniin. Se voi tuntua hitaalta ja arkiselta, mutta odota vain sitä mielellistä ilotulitusta, kun tapahtumia ruvetaan kerimään auki. Sen lisäksi että loppuratkaisu yllätti minut täysin, niin samalla se myös nostatti jopa hiukan kyyneleitä silmäkulmiini. Kuinka monen dekkarin voi sanoa koskettaneen? Tämä Higashinon punos teki vaikutuksen ja mieluusti palaan Galileo-sensein tutkimusten pariin tulevaisuudessakin.

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muualla luettu: Kirsin kirjanurkka, Kirsin Book Club, Kirjamies, Kirja vieköön!, Donna mobilen kirjat, Ankin kirjablogi, Kirjasähkökäyrä, Tuulevin lukublogi, Kirjakaapin avain, Kirjarouvan elämää, Mummo matkalla ja Kartanon kruunaamaton lukija 

Haudattu jättiläinen - Kazuo Ishiguro

Kirjan nimi: Haudattu jättiläinen (The Buried Giant)

Kirjoittaja: Kazuo Ishiguro, suomentanut Helene Bützow
Kustantaja: Tammi

Julkaisuvuosi: 2015, suomennos 2016

Sivumäärä: 378

Mistä: Kirjastosta

 

' Hän mietti, kuinka sakeaa sumu mahtoi sinä aamuna olla, ja huomaisiko hän pimeän hälvettyä, että se oli tunkeutunut halkeamista heidän huoneeseensa. Mutta sitten kysymys painui taka-alalle, ja ajatukset kiertyivät asioihin jotka olivat askarruttaneet häntä aikaisemmin. Olivatko he kaksi eläneet aina tällä lailla, yhteisön laitamilla? Vai oliko kaikki ollut joskus aivan toisin? Aikaisemmin ulkona hänen mieleensä oli muistunut joitakin välähdyksiä: hetki jolloin hän oli kävellyt kylän keskikäytävää lapsi kainalossa, kulkenut hieman kumarassa, ei vanhuuttaan niin kuin nyt vaan yksinkertaisesti siksi ettei löisi päätään palkkeihin vähässä valossa. Ehkä lapsi oli juuri sanonut hänelle jotakin, jotakin hupaisaa, ja he olivat nauraneet sille. Mutta kävi niin kuin aiemmin ulkona, Axl ei oikein saanut otetta mistään, ja mitä enemmän hän keskittyi, sitä hatarammiksi muistonriekaleet kävivät. Ehkä kaikki olikin vain vanhuudenhöperön kuvittelua. Ehkä Jumala ei ollut koskaan antanutkaan heille lapsia. '

s. 13

 

Muinaisilla Brittiensaarilla on vielä kuningas Arthurin jälkimainingeissa kirouksia, lohikäärmeitä ja jättiläisiä. Keltit ja saksit elelevät enimmäkseen sovussa. Keltit asuvat kukkulan kupeessa tunnelien yhdistäessä asumukset toisiinsa. Saksit taas perinteisimmissä kylissä. Kauheasti ei kuitenkaan tehdä matkaa. Koko valtakuntaa hallitsee nimittäin tietty unohduksen verho. Sumu, joka pyyhkii pois menneen. Ihmiset elävät siis niin kirjaimellisesti kuin henkisesti tuon sumuvaipan syövereissä. Lapsi voi kadota, mutta pian se jo unohdetaan. Vanha kelttiläinen pariskunta Axl ja Beatrice ovat yhteisönsä ulkoreunalaisia, mutta kukaan ei muista miksi. Se on vain päätetty joskus.

 

Eräänä päivänä Axl kuitenkin pinnistelee muistiaan. Hän rupeaa nimittäin hahmottamaan, että on asioita, joita kaikki vain unohtavat. Hänkin on unohtanut. Jopa jotakin hyvin tärkeätä. Hänellä on tunne, että hänellä on joskus ollut poika. Ja että poika on lähtenyt. Ja että nyt viimein voisi koittaa aika hänen ja vaimon lähteä etsimään tätä poikaa. Eihän tuo pojan kylä edes ole kaukana. Vain muutaman päivän matka jopa heidän kaltaisilleen raihnaisille kulkijoille. Mutta sitten sumu taas hämmentää mielen, eikä hän enää ole varma mistään. Mies ja vaimo päättävät silti lähteä tuolle matkalle. He eivät tiedä minne ovat menossa. He eivät tiedä edes onko heillä varmuudella poikaa, jota he etsivät. Hidas taivallus käy silti läpi Englannin nummien. Toivo nousee: voisivatko he saada muistonsa vielä jotenkin takaisin? Mutta samalla herää myös kysymys onko loppujen lopuksi parempi muistaa vai unohtaa? 

 

' "Mutta, arvon rouva, tunnutte olevan varma siitä, että haluatte sumusta eroon. Eikö olisi parempi, että jotkut asiat kaikkoavat mielestämme?"

"Jotkut ehkä pitävät sitä hyvänä, isä, mutta emme me. Axl ja minä haluamme takaisin yhteiset onnelliset hetkemme. Niiden vieminen on sama kuin varas tulisi yöllä ja veisi sen, mikä on meille kallisarvoisinta."

"Mutta sumu kätkee kaikki muistot, niin hyvät kuin pahatkin. Rouva, eikä asia ole niin?"

"Haluamme takaisin myös ikävät muistot, vaikka ne saisivat meidät itkemään tai vapisemaan vihasta. Sillä eivätkö nekin ole meidän yhteistä elämäämme?"

"Ettekö pelkää ikäviä muistoja, rouva?"

"Isä, mitä pelättävää niissä on? Axlin ja minun tunteet toisiamme kohtaan kertovat, ettei tänne johtanut polku ole meille vaarallinen huolimatta siitä, että se on nyt sumun peitossa. Se on kuin onnellisesti loppuva tarina, ja lapsikin tietää, ettei sen sattumuksia ja käänteitä tarvitse pelätä. Axl ja minä haluamme muistaa elämämme sellaisena kuin se on ollut, sillä se on ollut meille kallis." '

s. 188-189

 

Vau, en voi muuta sanoa. Olen vuosia sitten, jo ennen blogini perustamista, lukenut Ishugurolta Ole luonani aina sekä Pitkän päivän ilta. Jo nämä lukukokemukset nousivat tuolloin vuoden parhaimmistoihin. Jostain syystä en ole kuitenkaan sen koommin hänen tuotantoonsa koskenut ja muinaisen brittiensaarten asukkaiden tavoin myös minun muistini Ishiguron loistavuudesta oli himmennyt. Kunnes nyt pääsin lukemaan tämän runollisen rauhallisen helmen. Vaikka Axlin ja Beatricen matka on hidas kulkea, on Ishiguron tekstissä jotakin niin kaunista ja herkkää, että se pitää hyppysissään.

Pakko jatkaa vielä Ishiguron ylistystä. Kuka olisi uskonut, että tällaisen fantasiatarinan pääsisikään lukemaan tällaisella kerronnan taidolla. Tuo maailma on nimittäin lohikäärmeineen, ritareineen ja monstereineen rakennettu kuin fantasiakirjoissa konsanaan. Toiminnan sijasta kerronnan keskiössä on silti jotenkin tuo kahden kulkijan matka. Pohdinta siitä onko parempi muistaa vai voiko olla joitakin asioita, jotka kauheuksissaan olisi parempi unohtaa ja jatkaa elämää, niin yksilön kuin yhteiskunnan tasoilla. Vanhuuden hauraus. Keskinäisen rakkauden rikkomaton side. Axl ja Beatrice pääsivät koskettamaan. Ishiguro on kyllä todellinen kameleontti, hänen tekstinsä kun taipuvat historiallisestä romaanista, dystopiaan ja fantasiaan. Se mikä ei kuitenkaan muutu on hänen taiturimainen kerrontansa, joka iskee syvälle sisälle. Lopussa minultakin pääsi jopa muutama liikutuksen kyynel.

Tähdet: 4.5 / 5

Muualla luettu: Tavaus, Keltainen kirjasto, Sivumerkkejä, Kirjoihin kadonnut, Lumiomena, Luetut, lukemattomat, Luettua elämää, Kirjallisia kosketuksia, Opus eka, Kaisa Reetta T., Tarukirja ja Kirjaimia

Kasvun paikka - Katariina Vuori

 

 

Kirjan nimi: Kasvun paikka

Kirjoittaja: Katariina Vuori
Kustantaja: Otava

Julkaisuvuosi: 2022

Sivumäärä: 333

Mistä: Kirjastosta

 

' On ollut aikoja, vuosia ja kuukausia, maanantaiaamuja ja torstai-iltoja, pilvipoutaa ja hitaasti satavaa lunta, jolloin olohuoneessa ei vielä ollut pressua eikä lammikoita, kylpyhuoneessa ei ollut soraa eikä kynsieni alla multavallia. Olohuoneen tasoja pyyhkiessä tomuliinan tielle ei osunut ruukku, eikä imuri kolhaissut keraamista sinivalkoista norsua. Sellaiset termit kuin perliitti, vermikuliitti, semihydro tai philodendron eivät merkinneet minulle mitään, suuni ei ollut muodostanut tuollaisia kirjainsarjoja vielä koskaan.

Minun täytyy nyt muistella, mistä tämä kaikki alkoi. Milloin klorofylli tuli osaksi huoneilmaa ja vihreästä ainoa pääväri? '

s. 7

 

Silvia on kotiäiti, jonka päivät toistavat samaa kaavaa viikosta toiseen. Maanantaisin hän leipoo juustosarvia, tiistaisin mokkapaloja, keskiviikkoisin korvapuusteja, torstaisin pannukakkua ja perjantaisin on luvassa pizzaa. Hän osaa myös tehdä lasagnen neljällä eri tavalla. Päivät tuntuvat kuitenkin tyhjiltä. Lapset ovat jo koulussa eivätkä tunnu enää tarvitsevan äitiään samoin kuin ennen. Ystäväsuhteetkin ovat väljähtyneet, kun Silviasta tuli se outolintu, joka ei ikinä palannutkaan työelämään takaisin. Kotia voisi hoitaa, mutta sitten on aina oma äiti tulossa kylään ja selittämään miten asiat pitäisi tehdä. Eihän Silvia osaa edes yksinkertaisinta viherkasvia pitää elossa!

 

Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Silvia rupeaa pikkuhiljaa saamaan hoiteisiinsa kasveja. Aluksi menestys ei ole kovin kummoista, mutta hiljalleen kasvit rupeavat pysymään elossa. Ja ai että sitä sisäisen riemun määrää, kun joku noista pienokaisista osoittaa kasvun merkkejä vaikkapa puskemalla uutta lehtiparia esiin! Pian kasvit ovat Silvialle elämä. Hän ravaa päivittäin kaupat läpi etsien uusia kasveja. Kasvit ovat hänelle kuin terapiaa. Kun kotona tuntuu että happi loppuu, on hyvä hetki esittää että jotain oleellista unohtui ostosreissulta. Sitten kaahataan kauppaan ja rentoudutaan hetki autossa uuden kasvin kanssa. Kasvi kasvilta Silvian koti rupeaa pikkuhiljaa muistuttamaan enempi viidakkoa kuin tavallista taloa. Vain kaikkein paras kelpaa hänen viheriäisille lapsilleen. Sormet työnnetään multaan ja joka päivä saunotaan vuorotellen kunkin kasvin kanssa. Pian tästä vihertumpelosta onkin kehkeytynyt aikamoinen viherkasviguru. Mutta miten muut ottavat vastaan tämän valtaisan muutoksen?  

 

' Yksisarvinen oli kuitenkin erilainen kuin kaikki aiemmat kasvit, sillä se pysyi minusta huolimatta vihreänä ja tomerana. Nyt ajattelen, että se halusi aidosti antaa minulle mahdollisuuden onnistua. Puri hammasta ja hoki itselleen janoisina öinä, että paniikki tai kasvisolukon romahtaminen eivät nyt auta ketään. Aina kun olin metrin päässä ja avasin hanan, se ehkä vikisi hiljaista kasvivikinää, rukoili että antaisin sille tilkan. Tai sitten tilanne oli päinvastainen, ehkä sen juuret lilluivat vedessä ja sen sielu oli vaarassa mädäntyä, ja se toivoi, että sulkisin hanan ja pitäisin sen kiinni. Mutta periksi se ei antanut. '

s. 22

 

Oi että mitä tulikaan luettua! Itse en ole mikään viherkasviharrastaja mutta rakastan kyllä yli kaiken kukkia. Tämä Vuoren uusin romaani olikin siis herkullinen kurkistus kasvienhoidon salattuun maailmaan. Kuinka eläväisesti hän kirjoittaakaan näiden viheriäisten tovereidemme sielunmaisemasta. Kuinka solut hengittävät, juuret sukeltavat kuohkeaan kasvualustaan ja kuinka hienovarainen kommunikointi kasvien kesken tapahtuukaan. Tämä on teos, joka on kuin ylistyslaulu huonekasveille! Vuori itseasiassa toteaakin, että idea romaanista joka toimisi samalla eräänlaisena kasvioppaana on jo pitkään kolkutellut hänen mielensä perukoilla. Ja totta totisesti, aivan kuin vahingossa Kasvun paikkaa lukiessa sitä itsekin omaksuu kasvien latinankielisiä nimiä, mikä olisi tuota tukkoista multaa parempi kasvualusta ja kuinka tarkistaa ettei noita kammottavia kasvituholaisia pääse pesiytymään pienokaisiisi. Oikeastaan tässä olisi tarvinnut jonkinlaisen muistikirjan viereen, jonka avulla palata näppärästi tähän valtaisaan tietomäärään, jota Vuori niin saumattomasti on upottanut teokseensa. Selkeästi Vuori on omat huonekasvinsa kasvattanut!

Vaikkei huonekasveista olisikaan niin kiinnostunut, tarjoaa teos silti viihteen keinoin ajatuksia elämästä. Silvian oman paikkansa etsinnän hapuilevat ensiaskeleet voi tunnistaa itse kukin omassa elämässään. Kuka meistä ei nimittäin olisi joskus kaivannut muutosta? Etsinyt omaa paikkaansa ja rooliaan? Pohtinut kuinka saada kokea merkityksellisyyttä elämässä? Aivan kuin uusi taimi kerää voimiaan ja lähtee kasvamaan, myös Silvian pitää keksiä mikä on se hänen identiteettinsä nyt kun lapset eivät enää tarvitsekaan häntä. Joskus pitää aluksi sukeltaa sinne syvään päähän, jotta voi löytää sen kultaisen keskitien.

 

Vuori osaa selkeästi kirjoittaa viihdettä tietty pilke silmäkulmassa. Pieni liioittelu nyt kuuluu asiaan, mutta oli ihanan raikasta että perinteisten muutin maalle ja perustin kirjakahvilan sijasta tämä kotiäiti hurahtikin huonekasveihin. Romanssi ei myöskään ollut tarinan keskiössä. Pikemminkin Silvian uusi harrastus tuo tiettyjä haasteita perhesuhteisiin. Ei sillä, oli siinä parisuhteessa jo omat ongelmansa ennen kasvejakin ja ehkä juuri siksi nämä vihreät ystävät tarjosivatkin tietynlaisen pakopaikan. Mikäli siis kaipaat hiukan huumoria päiviisi voi tämä teos sopia viihdykkeeksi. Varoituksen sanasena kuitenkin: kirjaa lukiessa voi syntyä palava halu rynnätä itsekin lähimmälle puutarhaosastolle tekemään ostoksia.

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muualla luettu: Kirsin kirjanurkka, Kirsin Book Club, Kirjahullun päiväkirja, Kirjakaapin kummitus, Kirja vieköön! ja Anun ihmeelliset matkat