Talvi Madridissa - C.J. Sansom

Kirjan nimi: Talvi Madridissa (Winter in Madrid)
Kirjailija: C.J. Sansom, suomentanut Seppo Raudaskoski
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2006, suomennos 2011
Sivumäärä: 648
Mistä: Isaltä lainassa

' "Olemme tiedustelupalvelusta." [- -] 
Neiti Maxse laski kuppinsa pöydälle ja liitti kätensä yhteen. "Miltä teistä tuntuisi tehdä töitä meille?" hän kysyi.
Harry tunsi tutuksi tullutta väsymystä ja haluttomuutta, mutta jotain muutakin: orastavaa mielenkiintoa.
"Haluan tietysti auttaa yhä sotaponnistuksissa." '
s. 22

On syyskuu vuonna 1940. Koko Eurooppa on sekaisin toisesta maailmansodasta.  Saksalaiset pommit aiheuttavat tuhoa Englannissa ja Francon johdolla fasistit ovat vallassa Espanjassa. Englantilainen Harry on kotiutettu rintamalta katastrofaalisen Dunkerquen jälkeen. Hän on todistanut vierestä kuinka kranaatti jättää miehistä jäljelle vain pehmeää mössöä, joten ei ihme että kranaattikauhu painaa häntä. Tiedustelupalvelu kuitenkin kiinnostuu espanjankielitaitoisesta Harrysta, joka on käynyt yksityiskoulu Rookwoodin yhdessä Sandy Forsythin kanssa. Englanti haluaa epätoivoisesti sisäpiirintietoa Francon Espanjan tilanteesta ja todennäköisyyksistä liittyä sotaan. Sandy on tähän avain, sillä hän on kivunnut arvostettuun asemaan Espanjassa ja on hyvää pataa falangistipuolueen kanssa. On myös epäilyksiä, että huhut Espanjan kultalöydöstä liittyvät jotenkin Sandyn liiketoimiin Espanjassa.

Isänmaan kutsusta Harry lähtee siis Madridiin suurlähetystön uudeksi tulkitsi ja entisen ystävänsä vakoojaksi. Sotien ja fasismin runtelemä Espanja ei ole kuitenkaan entisellään ja kurjuus on käsinkosketeltavaa, eikä vakoojan rooliin sujahtaminen ole Harrylle mieleen. Harry yllättyykin tavatessaan Sandyn avopuoliso Barbaran, jolla on omat salaisuutensa. Barbara on näet Harryn kouluaikaisen ystävän ja Sandyn perivihollisen Bernien entinen rakas. Kommunismiin hurahtanut Bernie oli sotimassa 1937 Espanjan sisällissodassa fasismia vastaan, ja ilmoitettu kadonneeksi ja oletettavasti kuolleeksi. Barbara ei ole kuitenkaan luopunut toivostaan. Voisiko Bernie sittenkin olla vielä elossa?

' Harry oli masentunut näkemästään ankeasta köyhyydestä, mutta eräitä lähetystötyöntekijöitä se näytti huvittavan. Useimpien madridilaisten ruokakauppojen edutalla luki "No hay...". "Meillä ei ole... perunoita, salaattia, omenoita..." Edellispäivänä Harry oli odottomatta suuttunut, kun ruokalassa kaksi kulttuuriattasean avustajaa oli naureskellut, että näille onnettomille aaseille ilmoitettiin edelleen no hay, heinää ei tarjolla. Työntekijöiden tunnekylmyyden alta Harry aisti kuitenkin pelon, että Franco oli liittymässä sotaan. '
s. 121

Talvi Madridissa avaa lukijan silmien eteen Francon ajan Espanjan vaietun kurjuuden. Kuinka falangipuolueen jäsenillä on varaa heitellä englantilaisia jauhoilla, mutta tavallisen kansan leipä sisältää niin paljon sahanpurua, että sitä ei voitaisi enää edes luokitella ruuaksi - jos leipää nyt ylipäätänsä sai käsiinsä. Kuinka kauppiaat myyvät ennemmin tuotteensa mustassa pörssissä kuin kortilla kansalle, joka elää köyhyydessä. Kuinka kulkukoiralaumat hyökkäävät yksinäisten ihmisten kimppuun nääntyneinä. Kuinka entiset sosialistit elävät jatkuvassa pelossa tai vangittuina salaisille työleireille. Sodan tuomassa kurjuudessa ne joilla on suhteita, valtaa ja rahaa pärjäävät, samalla kun kansa kärsii vallitsevasta korruptiosta ja Englannin saarrosta. Ja toisen maailmansodan jälkeenkin Francon annettiin pysyä diktaattorina vallassa kommunismin pelosta...

En ollut ennen lukenut Espanjan sisällissodasta ja sen jälkeisestä Francon ajasta, joten Talvi Madridissa oli minulle hyvin avartava lukukokemus. Täytyy kuitenkin mainita, että vaikka teoksen yli kuuteensataan sivuun mahtui myös paljon tuota Espanjan kurjuuden kuvausta niin siinä on myös paljon muuta. Talvi Madridissa sisältää Espanjan tilanteen kuvailun lisäksi muun muassa vakoilujännitystä, politisointia ja romantiikkaa. Teoksen lopussa oli myös kerrottu historiallisia huomautuksia sekä taustakirjallisuuden luetteloa, mikä kuvastaa kirjailijan paneutumista aiheeseen.  Harmi, että Harryn urkintayritykset sekä Barbaran selvitystyö olivat suuressa keskiössä eivätkä itse espanjalaiset henkilöt saaneet paljoa sanavuoroa muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Kaikkea katseltiin siis paremmin toimeentulevien englantilaisten silmien läpi, jotka kyllä näkevät mitä ympärillä tapahtuu, mutta samalla eivät joudu itse siitä kärsimään.

Koen, että Talvi Madridissa on varsin kelpo romaani. Alun hidastempoisuuden jälkeen noin parinsadan sivun kohdalla pääsin viimein itse tarinaan sisälle, ja se veti mukanaan. Olisin ehkä kuitenkin kaivannut vielä vahvemmin espanjalaisiakin henkilöitä, sillä tuntuihan se hiukan hassulta lukea espanjaan sijoittuva teos, jonka kaikki päähenkilöt olivat englantilaisia. Loppu kosketti minua myös vahvasti, mutta silloin oli ehkä jo hiukan liian myöhäistä. Mielenkiintoinen teos kuitenkin teemojensa ja miljöönsä suhteen. Löytyisiköhän jostakin lisää teoksia, jotka sijoittuisivat Espanjan sisällissodan aikoihin.

Tähdet: * * * +

Muualla luettu: Kirsin kirjanurkka, Täällä toisen tähden alla, Dekkarihylly, Kirjahullun päiväkirja, Annelin lukuvinkit ja Lukunen

Kerro minulle jotain hyvää - Jojo Moyes

Kirjan nimi: Kerro minulle jotain hyvää (Me Before You)
Kirjailija: Jojo Moyes, suomentanut Heli Naski
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2012, suomennos 2015
Sivumäärä: 473
Mistä: Omasta hyllystä

  ' Olin kahdenkymmenenkuuden, enkä ollut oikein varma, kuka olin. Ennen kuin menetin työpaikkani kahvilassa, en ollut koskaan edes ajatellut asiaa. Arvelin, että menisin kai Patrickin kanssa naimisiin, pyöräyttäisin muutaman tenavan ja asuisin muutaman kadun päässä sieltä missä aina ennenkin. Jos ei ota huomioon erikoista vaatemakuani ja sitä, että olen melko lyhyt, en juuri eroa kenestä tahansa, joka kävelee sinua vastaan kadulla. Et luultavasti vilkaisisi minua kahdesti. Tavallinen tyttö, joka elää tavallista elämää. Se sopi minulle oikeastaan mainiosti. '    s. 30

Englantilaisessa pikkukaupungissa tapaamme Louisa Clarken, joka elää elämäänsä turvallisessa pienessä ympyrässä ilman sen kummempia suunnitelmia. Hän viihtyy työssään The Buttered Bun -kahvilassa asiakkaille jutustellen. Sitten kahvila suljetaan yllättäen ja Louisa jää tyhjän päälle. Kun kotitaloudessa asustaa vaaria hoitava äiti, irtisanomisuhan alla oleva isä, opiskelemaan lähtevä pikkusisko ja tämän poika, on Louisan löydettävä äkkiä töitä, jolla elättää perhettään. Täysin ilman koulutusta tai aiempaa kokemusta Louisa saa kaikkien yllätykseksi töitä neliraajahalvaantuneen Willin henkilökohtaisena avustajana ja seuralaisena.

Rikkaan perheen kolmekymppinen vesa Will on etäinen ja äksy. Hän on menettänyt elämässää kaiken. Extreame-urheilu on vaihtunut muiden hyysättävänä olemiseen ilman mahdollisuuksia tehdä mitään ilman apua. Will vihaa elämäänsä - joten miksi jatkaa sitä. Vähän sählä mutta hyväsydäminen Louisa, joka ei varo puheitaan, saa kuitenkin luotua jonkinlaisen yhteyden Willin kanssa. Voisiko hänen onnistua palauttamaan Willin elämänhalu? Aikaa on rajallisesti, joten Lousia ryhtyy toimiin näyttääkseen Willille mitä kaikkea elämällä voisi vielä olla tarjolla. Toisaalta myös Louisalla olisi paljon opittavaa Williltä. Voisiko hän viimein katkaista pikkukaupungin kahleet ja pyrähtää lentoon kokemaan elämäänsä?

' Mutta kaikkein eniten olin kauhuissani. Se, mitä olin nyt saanut selville, ahdisti minua. Kuinka joku voi elää päivästä toiseen tietäen, että vain kulutti aikaa odotellen kuolemaansa? Kuinka tämä mies, jonka ihon olin tuntenut sinä aamuna sormieni alla lämpimänä ja elävänä, saattoi haluta elämänsä lopettamista? Kuinka oli mahdollista, että kuuden kuukauden päästä sama iho lahoaisi kaikkien suostumuksella mullan alla? '
s. 150

Tuntuu kuin minun tulisi kertoa kuinka Kerro minulle jotain hyvää kosketti syvältä ja kuinka kaunis tarina se onkaan. Kuitenkaan en pysty allekirjoittamaan kyseistä väitettä. Ei, tarina ei itsessään ole huono ja kyllä, siinä on kaikki elementit ja käänteet, jotka voisivat tehdä siitä sydäntäpuristavan lukukokemuksen. Jäin kuitenkin kaipaamaan sitä jotain. Muistan kun pari vuotta sitten näin tähän teokseen perustuvan elokuvan ja silloin silmäkulmani kostuivat. Jotenkin näyttelijät onnistuivat puhaltamaan tarinan henkilöihin sielut, jotka pääsivät ihon alle. Tämän jälkeen halusin ehdottomasti myös lukea itse kirjan (pienen tauon jälkeen luonnollisesti), joten pudotus oli melkoinen.

Uskon, että suurin syy lukukokemukseni tokkimiseen oli teoksen henkilöhahmot, joihin kuitenkin olin kiintinyt syvästi elokuvaa katsoessa. Moyesin teoksessa ehkä tuli vielä voimakkaammin esiin tietyt piirteet, jotka tuntuivat luontaantyöntäviltä. Ensinnäkin en voinut sitää Louisaa. Hän oli jotenkin niin kykenemätön tekemään päätöksiä ja elämään elämäänsä. Häneltä puuttui täysin uskallus kuunnella itseään ja tarpeitaan. Sen sijaan hän jäi toimimaan samojen urien mukaan uudestaan ja uudestaan pelosta ja tottumuksesta. Olisi nin tehnyt mieli vain ravistella häntä, että herätys elämä odottaa. Ja mitä taas Louisan ja Patrickin suhteeseen tulee, niin en tajua miksi ihmeessä he roikkuivat yhdessä. Patrickille urheilu oli elämää suurempi asia eikä heillä enää ollut Louisan kanssa mitän yhteistä, edes aikaa.

Nyt kun olen päässyt päästelemään höyryjä, niin todettakoon, että Kerro minulle jotain hyvää ei ole sinäänsä huono teos. Se imaisi mukaansa puutteistaan huolimatta, ja sen lähes viisisataa sivua tulikin luettua kahdessa päivässä. Halusin palata tarinan pariin aina kun mahdollista, mikä kuvastaa hyvin Moyesin kirjoituksen vetovoimaa. Tämä teos toimiikin siis mainiosti välipalakirjana kun tarvitsee jotain vähän rennompaa sujuvaa teosta, jossa on kuitenkin suurempia aiheita takana. Toisaalta se myös hukkuu välittömästi luettujen teosten virtaan ilman sen suurempia muistikuvia. Harvinaista kyllä, mutta kuten Montalbanon kanssa, niin itse pitäytyisin silti ennemmin elokuvaversiossa. Koskettava tarina pääsee oikeuksiinsa siinä huomattavasti paremmin. 

Tähdet: * * +

Muualla luettu:  P.S. Rakastan kirjoja, Kirsin book club, Elämä on ihanaa, Satuilualusta, Kirjakaapin kummitus, Rakkaudesta kirjoihin, Järjellä ja tunteella, Kirjasähkökäyrä, Pieni kirjasto, Lukuneuvoja, Kirjakirsu, Tyttö ja liian suuri kasa kirjoja, Paljon melua kirjoista, Lintusen kirjablogi ja Lillin kirjataivas  
 

Paholainen ja neiti Prym - Paulo Coelho

Kirjan nimi: Paholainen ja neiti Prym (O Demônio e a Srta. Prym)
Kirjailija: Paulo Coelho, suomentanut Sanna Pernu
Kustantaja: Bazar
Julkaisuvuosi: 2000, suomennos 2010
Sivumäärä: 200
Mistä:Omasta hyllystä

' Mutta paholaisen, sen hän oli nähnyt, siitä ei ollut epäilystäkään.
Ilmielävänä, matkamieheksi pukeutuneena. '
s. 14

Vanha leski Berta istuu ulko-ovensa edessä. Hän istuu ja odottaa, kuten niin monet vuodet elämästään. Sitten eräänä päivänä hänen odotuksensa viimein päättyy. Muuan muukalainen saapuu Viscosin vuorten keskellä sijaitsevaan pikkukylään, ja tuo mukanaan paholaisen. Tämä mystinen ulkomaalainen tuo mukanaan yksitoista kultaharkkoa, jotka hän hautaa metsään odottamaan maksun aikaa. Tämä entinen asekauppias, joka on menettänyt elämässää kaiken, on päättänyt saada selville ovatko ihmiset syvällä sisimässään todella hyviä vai pahoja.

Kylän nuori tarjoilijatar Chantal Prym sekä muut Viscosin kylän asukkaat joutuvat tämän muukalaisen koekaniineiksi. Kyläläisille luvataan kymmenen kultaharkkoa, jos he suorittavat murhan. Kuka vain käy, eikä kenenkään tarvitse jäädä kiinni. Kunhan ruumis löytyy ja kultaharkot ovat heidän. Neiti Prym saa myös oman koettelemuksensa, sillä muukalainen näyttää hänelle yhden harkon hautauspaikan metsässä. Luisuuku neiti Prym kiusaukseen ja ryöstää tämän harkon paremman elämän toivossa? Pystyvätkö kyläläiset todella suorittamaan kylmäverisen murhan? Syylistyykö ihminen kauheuksiin jos tilanne on otollinen ja houkutin tarpeeksi suuri? Bertan ei auta muuta kuin seurata vierestä, kuinka paholaisen houkutukset rupeavat syömään kyläläisten hyvyyttä. Hyvä ja paha ottavat mittaa toisistaan. Kumpi voima onkaan lopulta vahvempi ihmisissä.

' "Hyvällä ja pahalla on samat kasvot; kaikki riippuu vain siitä missä vaiheessa ne osuvat ihmisen tielle." '
s. 49

Suhteeni Coelhon kirjallisuuteen on ollut hyvin vaihteleva. Alkemisti herätti aluksi kiinnostukseni, sitten Voittaja on yksin ja Brida tuottivat pienoiset pettymykset ja Veronika päättää kuolla kiehtoi jollain tasolla, vaikkei ollutkaan tajunnan räjäyttävä. Paholainen ja neiti Prym menee jonnekin välimaastoon. Tarinan alkuasetelmat ovat mielenkiintoiset, mutta itse tarina ei ole kovin yllätyksellinen. Minun kävi oikeastaan vähän sääliksi tätä muukalais parkaa, jota kohtalo oli kurittanut julmasti. Epätoivo ja suru voivat ajaa miehen epätoivosiin tekoihin saadakseen vastauksia. Mitä taas neiti Prymiin tulee niin hän oli pikkukylän tyttö, joka etsii jatkuvasti reittejä päästä pois kotiseudultaan suureen maailmaan. Ei oikein iskenyt tai koskettanut. Siellä se maailma odotti, eikä sinne uskaltautumiseen pitäisi tarvita miestä valkoisella ratsulla, joka vie hänet mukanaan auringonlaskuun, niin kuin neiti Prym tuntui ajattelevan.

Paholainen ja neiti Prym ei siis ole myöskään mitenkään maailmankuvaa mullistava filosofinen teos. Itse ainakin tunnun saavan Coelhon teksteistä eniten irti unohtamalla hänen halunsa toimia filosofisena elämn oppaana ja keskittymällä itse tarinaan. Nämä tarinat, ja etenkin tässä teoksessa vielä korostuneesti, ovat oikeastaan kuin aikuisten satuja. Ja välillä on ihan fine kaivata sitä lapsuuden sadunomaista tunnelmaa, johon tarpeeseen Paholainen ja neiti Prym vastaa mainiosti. Mitäpä muutakaan sadut pohjimmiltaan ovat kuin kertomuksia oikeasta ja väärästä - ja houkutuksista.

Tähdet: * * *

Muualla luettu: Kattona taivas ja Kirjaviisautta

Siilin eleganssi - Muriel Barbery

Kirjan nimi: Siilin eleganssi (L´Élégance du hérisson)
Kirjailija: Muriel Barbery, suomentanut Anna-Maija Viitanen
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2006, suomennos 2011
Sivumäärä: 370
Mistä: Siskolta lainassa

' Rouva Michel... Miten sen sanoisi? Hän on selvästi älykäs. Ja silti hän yrittää kaikin voimin, oikein tosissaan, esittää ihan tavallista ovenvartijaa ja näyttää idiootilta. [- -] Rouva Michelissa on siilin eleganssia: ulospäin hänestä törröttää oikea piikkien suojamuuri, mutta minusta tuntuu että sen alla hän on samalla tavalla salaa hienostunut kuin siili, näennäisesti penseä ja omissa oloissaan viihtyvä pikku eläin - mutta suunnattoman elegantti. '
s. 160

Pariisissa rue de Grenellan numerossa seitsemän sijaitsee kivitalo, joka pitää sisällään kahdeksan valtavaa luksushuoneistoa sekä ovenvartijarouvan Renée Michelin. Pyylevä ja ei niin vetävän näköinen Renée on tarkkaan hionut ulkoasunsa vastaamaan hienostorouvien käsitystä ovenvartijasta. Jotta universumin pyörät pyörisivät muuttumattomina, on yleinen totuus, että ovenvartijarouvien tulee olla vanhoja, rumia, äreitä, omistaa laiska kissa sekä katsoa televisiota kaiket päivät. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus. Äreän mutta aina kohteliaan kuorensa alla Renée on kaikkea muuta. Vaikka koulut jäivät kesken, ei mikään tuota hänellä samanlaista tyydytystä kuin lukiessa venäläisiä klassikkoteoksia tai sivistämällä itseään perehtymällä erilaisiin filosofisiin suuntauksiin. Ulospäin kukaan ei voisi arvata, että tuo mitätön ovenvartijarouva, jota monet tuskin huomaavatkaan, onkin oikeasti intellektuallimpi ja syvällisemmin ajatteleva kuin monet talon yläluokkaiset asukkaat. 

Rue de Grenellan numerossa seitsemän asuu myös kaksitoistavuotias tyttö Paloma Josse. Paloma on myös, nuoresta iästään huolimatta, suuri pohdiskelija, joka tuntee ulkopuolisuutta älykkyytensä ja ajatusmaailmojensa vuoksi. Hän on koko ikänsä nähnyt varakkaan perheensä ja muiden tuttaviensa elämää, joka on sisällöltään aivan tyhjää. Kaikki jäävät lopulta jumiin omaan pienneen kultakalamaljaansa, josta ei pääse pois. Paloma on päättänyt olla seuraamatta tätä porvarillisen elämän tyhjänpäiväistä sisältöä. Hän aikoo tappaa itsensä kolmetoistavuotis syntymäpäivänään. Kummankin omalaatuisen erakon elämä kokee kuitenkin mullistuksen, kun taloon muuttaa japanilainen herrasmies Kakuro Ozu. Herra Ozulla on nimittäin kyky nähdä siilin piikkien alle.

' - Teidän pitäisi lukea Saksalainen ideologia, minä sanoin sille kuusenvihreään deffelitakkiin sonnustautuneelle ääliölle. [- -] 
Mutta Antoine Palliéres, jonka puistattavista viiksenaluista kissamaisuus on kaukana, katseli minua tietämättä miten suhtautua kummallisiin puheisiini. Nytkin minut pelasti se, etteivät ihmiset pysty murtautumaan ulos ajatustensa ahtaista urista. Ovenvartijarouva ei lue Saksalaista ideologiaa eikä taatusti osaisi siteerata yhdettätoista teesiä Feuerbachista. '
 s. 9 - 10

Huhuh mikä teos! Ristiriitaisen Lukija aamujunassa lukukokemuksen jälkeen, minulle jäi kuitenkin vahva kaipuu lukea lisää ranskalaista kirjallisuutta, ja tämä sitten kolahtikin loistavasti. Siilin eleganssi on niin tarkkasilmäinen, mutta samalla lempeä ja koskettava. Lopussa jopa liikutuin lähes kyyneliin. Suurimmaksi osaksi teos on kuitenkin hykerryttävän terävää tarkkailua ihmisistä ja lämmin kertomus kahdesta lokeroonsa sopimattomasta ihmiskohtalosta. 

Pääasiallisena tarinan kertojana toimii Renée, ja aina paikka paikoin Paloman päiväkirjapohdinnat elämästä saivat sivutilaa. Molemmat näistä tarkkailivat muita ulkopuolisina hiukan ylenkatsoen näiden tyhjänpäiväistä toimintaa. Koska kukaan ei nähnyt Renéetä tai Palomaa. Ei ainakaan heidän todellista olemustaan, joka täytyi tukahduttaa ulkoisten odotusten pakosta. Itsekin tiedän kuinka haastavaa voi olla täyttää muiden odotuksia. Se ahdistaa, ja siinä voi helposti hukkata itsensä ja omat tarpeensa. Onneks Renée pääsi yksin ollessaan päästämään irti tarkoin varjellusta ulkokuorestaan ja toteuttamaan itseään kulttuurin parissa. Palomalla olikin lapsena haastavampaa löytää sitä omaa rauhaa, kun vanhemmat olivat aina hääräämässä perässä. Eihän kukaan voi jaksaa esittää jatkuvasti...

Siilin eleganssissa minuun iski myös erityisesti sen intertekstuaalisuus ja syvälliset pohdinnat. Anna Kareninaan viitattiin usein, ja luku jossa Renée pohtii kauppias Rjabinia herätti kyllä kiinnostuksen josko viimein uskaltautuisin tarttumaan myös näihin venäläisiin klassikoihin. Tämän lisäki muun muassa fenomenologian teilaus ja yleisimmin elämän sisällön pohdinnat iskivät. Ohjaako kaikkea toimintaa oikeasti vain eläimelliset tarpeemme, jota koitetaan piilotella kulttuuriverhon taaksen? Onko tavoitteemme vain säilyttää kynsin hampian asemamme, oli se kuinka vähäpätöinen tahansa? 

Siilin eleganssi tuntui hyvin ranskalaiselta, mutta se vei kyllä jalat alta. Sen terävien hahmojen ja lämpimän elämänkuvauksen alla oli myös syvyyttä. Huomasin usein saavani itseni kiinni pohtimasta juuri lukemieni ajatuksi, vaikka kyseessä onkin romaani. Olin alusta lähtien lumoutunut. Siinä loppupuolelle siirtyessä oli kuitenkin joitakin asioita, jotka koin hiukan epäuskottavaksi. Onneksi kuitenkin loppu palautti uskoni ja avasi tunnepatoni. Ihana, koskettava ja lämminhenkinen teos, jota voi kyllä suositella.

Tähdet: * * * * +

Muualla luettu: Kirjanurkkaus, Rakkaudesta kirjoihin, Maailmankirjat, Mitä luimme kerran, Lukutoukan kulttuuriblogi, Villasukka kirjahyllyssä, Luetut, lukemattomat, Eniten minua kiinnostaa tie, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Kujerruksia, Kirjoihin kadonnut, Lumiomena, Insinöörin kirjahylly, Pihin naisen elämää, Leena Lumi, Lukuisa, Pieni kirjasto, Elämä on kuin kirja ja Morren maailma

Näkymättömät kaupungit - Italo Calvino

Kirjan nimi: Näkymättömät kaupungit (Le cittá invisibili)
Kirjailija: Italo Calvino, suomentanut Jorma Kapari
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 1972, suomennos 1976
Sivumäärä: 168
Mistä: Isältä lainassa

' Kublai-kaani kuunteli kulmakarvoja kohottamatta Marco Polon matkakertomuksia puristaen huulillaan piipun merenvahavartta parta painuneena ametistikaulanauhaa vasten, isovarpaat hermostuneesti työnnettyinä silkitohveleihin. Ne olivat iltoja jolloin luulotaudin huuru painoi hänen sydäntään.
- Sinun kaupunkejasi ei ole olemassa. Ehkä niitä ei koskaan ollutkaan. Ainakaan niitä ei enää tule olemaan. Miksi huvittelet lohduttavilla saduilla? '
s. 63

Näkymättämät kaupungit on eräänlainen mosaiikkiromaani, joka koostuu 55 eri kaupungista. Nämä lyhyet hetket kaupungeista kuvaa kehyskertomuksen  tutkimusmatkailija Marco Polo Kiinan mahtavalle hallitsijalle Kublai-kaanille, joka haluaa oppia tunteman kaukaisia alueitaan. Jokainen kaupunki on omanlaisensa, mutta kuitenkin niissä on paljon samaa. Kublai-kaani rupeaakin kyseenalaistamaan näiden tarinoiden todenperäisyyden, mutta toisaalta ovatko he itsekään tosia. Marco Pololta eivät tarinat lopu, ja toisin kuin muiden tutkimusmatkailijoiden kertomuksen, Marco Polo ei keskity selittämään näiden armejan kokojen tai hallitsijoiden suhteita. Hän keskittyy visualisoimaan kaupungista sen syvimmän olemuksen. Mikä tekee tästä kaupungista juuri itsensä, ja mitä se kertoo loppupeleissä ihmisluonnosta.

 ' Sofronian kaupungin muodostaa kaksi kaupunginpuolikasta. Toisessa on suuri jyrkkänousuinen vuoristorata, karuselli ketjuissa riippuvine keinuineen, vauhtihirviö, kuolemantynyri jossa moottoripyöräilijät ajavat pää alaspäin, sirkuksen kupoli jonka keskellä riippuu joukko trapetseja. Kaupungin toinen puolikas on kiveä, marmoria ja sementtiä: pankki, tehtaat, palatsit, teurastamo, koulu ja kaikki muu. Kaupungin toinen puolikas on pysyvä, toinen tilapäinen ja kun sen oleskeluaika on päättynyt, se irrotetaan, puretaan ja viedään pois istutettavaksi sitten jonkun toisen puolikaupungin vapaalle alueelle.
Ja näin koittaa joka vuosi päivä jolloin työmiehet irrottavat fasadien marmorikoristeet, laskevat kivimuurit, purkavat ministeriön, muistomerkin, telakat, öljynpuhdistamon, sairaalan ja kuormaavat ne perävaunuihin kulkeakseen alue alueelta jokavuotisen matkareittinsä. Tänne jää maalitaulujen, karusellin, vuoristoradan vaunuun pysähtyneen huudon Sofronia ja se alkaa laskea montako päivää sen täytyy odotta kunnes karavaani palaa ja kokonainen elämä alkaa taas. '
s. 67

Hämmentynyt kuvaisi varmaan parhaiten tunnelmiani Calvinon romaanin jäljiltä. En oikein osaa päättää onko tämä teos todella suuren neron luomus vaiko vain outo. Aivan aluksi sanottakoot, että kyseessä ei siis ole missään määrin historiallinenromaani, jossa kuvailtaisiin Marco Polon matkoja ja hänen törmäämiään kaupunkeja, kuten itse olin jostain kumman syystä luullut. Tarinan kehyskertomus aina noin viiden kaupungin jälkeen toi tietysti lisää pohdintaa teokseen, sillä 168 sivua pelkkiä noin sivun mittaisia eri kaupunkien kuvailuja olisi tuskin toiminut. Kuitenkin nämä kaupungit sisälsivät paljon nykyaikaisia elementtejä, ja siten itse kehyskertomus ja Marco Polo jäivät hyvin irrallisiksi tästä.

Mitä itse kaupunkeihin tulee niin niiden taso vaihteli hyvin paljon. Osa kaupungeista puhutteli minua heti. Sain valtaisan ajatustulvan ja minusta tuntui, että Calvino on kiteyttänyt jotakin hyvin keskeistä tuohon kaupunkiin. Vaikka kaupungit olivat enimmäkseen toinen toistaan mielikuvituksellisempia oli niiden jujuissa paljon ajattelemisen aihetta. Erityisesti mieleeni jäivät kaupunki, joka näyttää laivalta tai kamelilta riippuen saapumissuunnasta, kuolleiden kaupungit sekä loukkuun jääneet lampaat. Toiset kaupungeista eivät puolestaan avautuneet minulle ollenkaan. Tällöin lukeminen kaupungeista kaupungin perään puudutti, sillä en saanut teoksesta juurikaan otetta. 

Näkymättömät kaupungit on siis hyvin omalaatuinen teos. Se on eräänlainen matkakertomus ja selkeästi taiteellinen teos, joka poikkeaa valtavirtakirjallisuudesta. Näkymättömät kaupungit myös vaatii selkeästi tietynlaisen mielentilan lukemiseen. Väsyneenä tai vastaavasti liian virikkeellisessä ympäristössä kaupunkien sisimpään oli haastava kurkistaa. Yhdeltä istumalta en myöskään lähtisi tätä lukemaan, sillä kukin kaupunki ansaitsee oman hetkensä tulla tunnustelluksi, mitä tämä kertoo minulle. Kai sitä pitää vielä testa toinenkin Calvinon teos, että saan selville onko tämä juttuni vai ei. Mielenkiintoinen ja erilainen lukukokemus kaiken kaikkiaan.

Tähdet: * * * +

Muualla luettu: Kaisa Reetta T., Kirjojen lumo, Luen, mutta en kirjoita, Sisyfoksen kivi ja Lumiomena
 

Murha maalaiskylässä - Agatha Christie

Kirjan nimi: Murha maalaiskylässä (The Murder at the Vicarage)
Kirjailija: Agatha Christie, suomentanut Eila Pennanen
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 1930, suomennos 2014
Sivumäärä: 293
Mistä: Omasta hyllystä

St. Mary Mead on aivan tavallinen  pieni englantilainen maalaiskylä, jossa kaikki tietävät toistensa tekemiset pilkulleen. Kylän kirkkoherra herra Clement elää nuoren vaimonsa Griseldan kanssa tavallista arkea, mitä nyt kovapäinen eversti Protheroe ahdistelee julkeilla syytöksillään, että kolehdin varoista olisi kavallettu. Sitten eversti Protheroe löydetään pappilan työhuoneesta ammuttuna. Koko kylä surisee kuin ampiaspesässä. Murha, heidän pikkukylässään! Herra Clemente ryhtyy poliisin avuksi selvitämään tapausta. Sitten tulee tunnustus, ja toinen. Kuka oikeasti onkaan murhannut tuon vanhan ukon, josta monellakaan ei ole mitään hyvää sanottavaa. Onneksi pappilan vieressä asuu muuan vanha mutta teräväpäinen neiti Marple, jonka tarkkaavainen katse ja hyvä ihmistuntemus tulevat vielä tarpeeseen murhajan kiinnisaamiseksi.   

Christie taluttaa näyttämölle taas monipuolisen katraan henkilöitä. On kylän hienostoperhe Protheroet, jossa everstin ja uuden vaimon Annnen avioliitto ei ole kovin onnellinen, eikä haahuileva ja vähän hupsu tytär Lettice tunnu myöskään tyytyväiseltä. Sitten on pappilan väki eli herra Clement sekä tämän paljon nuorempi ja epäkäytännöllinen vaimo Griselda, kirkkoherran nuori veljenpoika Dennis, joka viettää paljon aikaa Letticen seurassa sekä taloudenhoitaja Mary, joka on aivan toivoton. Kylässä on myös kuuluisa arkeologi Stone sekä tämän nuori ja nätti sihteeri neiti Cram, kirkkoherran apuri Hawes sekä tietysti aimo joukko juoruilevia ruovia. Oman lusikkansa soppaan laittaa myös komea nuori taidemaalari Lawrence Redding sekä salaperäinen rouva Lestrange, josta kukaan ei tiedä mitään. Kutkuttava joukkio siis, joka ei jättänyt kylmäksi.

' Neiti Marple on valkotukkainen vanha neiti jolla on lempeä, vetoava käytös '
s. 17

Murha maalaiskylässä on Marplen ensiesiintyminen Christien kirjoissa. Toisin kuin olin odottanut, niin hän on  tässä teoksessa vielä aikalailla sivuhenkilö, joka kuitenkin otti omalla tarkkaavaisella mutta varovaisella tavallaan osaa murhatutkimukseen. Teoksen kertojana toimii siis kirkkoherra Clement, joka oli myös varsin sympaattinen hahmo. Jäin ehkä kuitenkin vähän kaipaamaan Marplelle suurempaa roolia, koska hänen huomionsa ja herttainen käytöksensä on vain niin vetoavaa ja mainiota vastapainoa murhatutkimukselle. Ehkä tämä oli Christieltä vasta kokeilu jolla nähdään yleisön reaktio tällaiseen vanhaan rouvaan aiempiin Poiroteihin verrattuna. Itse olen aina ollut enemmän Poirot kuin Marple fani, mutta näin ajan saatossa olen ruvennut tykästymään Marpleen yhä enemmän.

Mitä taas itse teokseen tulee, niin se oli hyvin Christiemäinen. Siinä on tapahtunut murha, johon monille löytyisi motiivi, mutta toteutustavan vuoksi on hyvin vaikea saada ketään todistettua syylliseksi. Juoni oli jälleen kerran mielenkiintoinen ja ainakin minulle yllätyksiä täynnä, sillä onnistuin aina epäilemään milloin ketäkin, kun tuli lisää vihjeitä, mutta eihän ne nappiin menneet. Tämän vuoksi nautinkin niin paljon Christieistä, koska sinäänsä kaikki on esillä, mutta pienten yksityiskohtien linkittyminen lopulliseksi ratkaisuksi on aina yhtä yllätyksellistä. Omien johtopäätösten ja teorioiden kehittely on vain niin hauska osa näitä lukukokemuksia. Dekkari minun makuuni. 

' - Neiti Marple saattaa erehtyä.
- Hän ei erehdy koskaan. Tuollainen vanha kissa on aina oikeassa. '
s. 24 

Tähdet: * * * *

Muualla luettu: Puutaheinää ja Oksan hyllyltä
 

Siilo - Hugh Howey

Kirjan nimi: Siilo (Wool)
Kirjailija: Hugh Howey, suomentanut Einari Aaltonen
Kustantaja: Like
Julkaisuvuosi: 2013, suomennos 2016
Sivumäärä: 575
Mistä: Siskolta lainassa

' "No mikä siilo on?" mies kysyi teiniuhmaa äänessään.
"Se on -", Juliette etsi sanoja. "Se on kotimme. Rakennus niin kuin kukkulan takana kohoavatkin, mutta maan alla. Siilo on se osa maailmaa, jossa voi elää. Sisämaailmaa", hän sanoi ja tajusi, että sanan määritteleminen oli vaikeampaa kuin hän oli tajunnutkaan. [- -]
 Solo nauroi. "On niin paljon sellaista, mitä emme tiedä", hän sanoi. Hän tarkasteli kynsiään. "Siilo ei ole maailma. Se ei ole mitään. Termi, tämä sana, juontuu hyvin kaukaa menneisyydestä, ajalta, jolloin viljaa viljeltiin ulkomaailmassa silmänkantamattomiin -" '
s. 345

Koko jäljellä oleva ihmiskunta on pakattu maanalaiseen 144 tasoiseen siiloon, jossa jokaisella on oma paikkansa aina ylätason hallintolaisista syvätason konemiehiin. Ulkoilma on saastunut niin pahasti, että sen hengittäminen tarkoittaa välitöntä kuolemaa. Ainoa kosketus ulos on ylätason näkymä eli ruutu, johon syötetään kameroista kuvaa ulkoota. Niin kauan kuin kaikki pysyvät ruodussa, eivätkä kysele liikaa kaikki on hyvin. Rikoksista rangaistaan karkotuksella ulos. Ja kaiksita pahin rikos on toivoa pääsevänsä ulos. Ja juuri sen toiveen seriffi Holston esittää.

Karkotuksen jälkeen pormetari Jahnsin on tehtävä tärkeä valinta siitä kuka astuu seuraavaksi seriffin saappaisiin. Apulaisseriffi Marnesin suosituksesta he aloittavat pitkän kapuamisen alas siilon portaita. He ovat päättäneet suostutella syvätason harvinaislaatuisen terävän mekaanikko Julesin tähän tehtävään. Julesin nimitys ei ole kuitenkaan kaikille mieleen. Tästä alkaa tapahtumaketju, joka johtaa kuolemantapauksiin ja lopulta karkotukseen. Jules on kuitenkin päättänyt paljastaa siilon salaisuudet, mutta samaan aikaan syvätasolla alkaa liikehdintä. Kapinahenki on nousemassa, ja se voi syöstä koko siilon tuhoon.

'"Kun ilmaisee halunsa lähteä... Kyllä. Se on vakava rikkomus. Etkö ymmärrä miksi? Miksi se on niin kiellettyä? Koska kaikki kapinat puhkesivat halusta lähteä, sen takia."
s. 37

Siilon luoma maailma on kiehtova. Kuinka koko yhteiskunta on onnistuttu sullomaan syvään maanalaiseen siiloon, joka omavaraisesti tuottaa kaiken energiansa, ruokansa ja muut tarpeensa. En tiedä kuinka tämä toteutus olisi käytännössä mahdollista, mutta näin lukiessa se ei kauheasti menoa haitannut, vaan uppouduin Siilon maailmaan innokkaana ulkopuolisena tarkkailijana. Siilo on hyvin kontrolloitu ja säännelty yhteiskunta, joissa jokaisella on oma paikkansa ja tehtävänsä jossa pysyä. Tämä kuulostaa hyvin painostavalta elämisen muodolta, mutta samalla sitä hiukan ymmärtää Siilon tilanteessa. Kaiken on pakko sujua ilman ongelmia tai koko yhteiskunta romahtaa. Toisinajattelijoille eli ulos haikaileville ei ole tilaa, koska se tarkoittaisi samalla riskiä koko ihmiskunnan tuhosta. Siilon asukkaat ovat kuitenkin syntyneet tähän, joten suurin osa elää elämäänsä kiltisti annetuissa raameissa, vaikka esimerkiksi syntyvyyttä säännöstelevät arpajaiset ovatkin kova pala monille lapsia toivovalle pariskunnalle. Vaikka siilon extreme olosuhteissa tälle voi nähdä edes jotenkin perusteluja ihmiskunnan säilymisen kannalta, niin pelottavaa on ajatella, että mitä jos sama kävisi ihan oikeasti. Varsinkin näin Handmaid's tale:n vaikuttamana, nämä uhkakuvat saavat niskakarvat pystyyn. Ei kai tulevaisuus voi olla tällaista...

Siilon luoma tulevaisuudenkuva sai siis paljon ajattelemaan, mutta ennen kaikkea Siilo on kuitenkin jännityskirja, jossa ei panaueudta liian tarkasti koko yhteiskunnan yksityiskohtiin. Vasta näin jälkikäteen googletellessa minulle selvisi, että Siilo onkin ensimmäinen osa Siilo saagaa, jossa toisessa osassa paneudutaan syvemmin Siilojen syntyhistoriaan, ja mikä kehityskulku on johtanut tähän. Itse lukijana kiinnostun näissä dystopioissa aina eniten juuri siitä yhteiskunnasta, joten sinäänsä toisen osan Siirroksen lukeminen voisi olla mielenkiintoinen. Mitä taas Siiloon tulee niin jännäreille ehkä hiukan tyypilisesti henkilöt tuntuivat jäävän vähän etäisiksi, varsinkin samaan aikaan luvussa olleeseen Sinuheen verrattuna. Mukava yksityiskohta oli kuitenkin, että stereotypioita hiukan rikottiin laittamalla naispuoleinen Jules koneosaston tähdeksi. 

Siilo oli varsin viihdyttä teos, jonka juoni piti hyvin otteessaan ja sisälsi yllättäviä käänteitäkin. Kuitenkin se, että en saanut kunnolla otetta henkilöistä jäi hiukan vaivaamaan. Varsinkin syvätason kapinahenkeä oli paikoin tylsähköä lukea, koska se ei herättänyt minussa sen suurempia sympatioita. Toisaalta olen muutenkin huomannut, että kiinnostunut ensin hyvin paljon dystopian luodusta maailmasta, mutta sitten kun päästään alun esittelyn jälkeen toiminnallisempaan osaan niin kiinnostukseni rupeaa lopahtamaan. Koinkin tämän vuoksi Julesin osuudet mielenkiintoisempina kuin kapinan, mutta sellaista se on. Kokonaisuutena kuitenkin varsin kelpo teos puutteistaan huolimatta.

Tähdet: * * * +

Muualla luettu: Rakkaudesta kirjoihin, Yöpöydän kirjat, Kirjaneidon tornihuone, Tarinoiden syvyydet, Nenä kirjassa, Kirjakaapin kummitus, Booking it some more, Järjellä ja tunteella, Savannilla, Iltaluvut, Valopolku, Satun luetut, Pihin naisen elämää ja Morren maailma