Kaksi kaupunkia - Charles Dickens

Kirjan nimi: Kaksi kaupunkia (A Tale of Two Cities)
Kirjailija: Charles Dickens, suomentanut Helka Verho
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1859, suomennos 1957
Sivumäärä: 347
Mistä: Lainassa isältä

'' Tämä oli aikakausista paras ja pahin, se oli viisauden aikaa, se oli hulluuden aikaa, se oli toivon kevättä ja epätoivon talvea, ihmisillä oli edessään kaikki eikä mitään, oltiin menossa suoraan päätä taivaaseen ja toisaalta aivan päinvastaiseen suuntaan [- -] ''
s. 5

Lontoo ja Pariisi. Pariisi ja Lontoo. Kaksi monarkististen valtioiden pääkaupunkia. Kaksi eri kohtaloa. Sorrettujen verenhimoa, kurjien vallankumous. Viattomia teljetään vankiloihin ja tuomitaan mielivaltaisesti. Villiintynyt kansa käy sortoa vastaan. Giljotiini saa laulaa. Veri virtaa kaduilla. Ahneet koronkiskuri aateliset saavat tuntea nahoissaan välinpitämättömyytensä kansaa kohtaan. Armoa ei anneta. Giljotiinilla on töitä.

Kaikki alkaa 1775, kun asiallinen ja täysin työlleen omistautunut pankkiiri herra Lorry matkustaa säätä ja maantierosvoja uhmaten Lontoosta Pariisiin. Siellä hän on tapaava nuoren ja kauniin neiti Manetten, jonka kuolleeksi luultu isä on löytynyt. Tohtori Manette oli ollut lukittuna vankilaan kahdeksaksitoista vuodeksi ilman minkäänlaista oikeudenkäyntiä. Tämä mieleltään järkkynyt tohtori on omistautunut kenkien valmistukselle, tuntematta edes omaa nimeään. Hänen ainoa todellisuutensa on pimeä selli pohjoistornissa. Viinikauppias Defargen avustuksella he saavat kuitenkin siirrettyä Manetten Lontooseen, hellän ja huolehtivaisen tyttärensä Lucien huostaan. Tohtori Manette rupeaa voimaan hiukan paremmin Lucien rakkauden lämmössä ja Luciekin löytää itselleen meiheksi Charles Darnayn. Darnay on Lontooseen muuttanut entinen ranskalinen markiisi, joka tulee tahtomattaan vedetyksi mukaan Ranskan vallankumouksen verilöylyyn.

'' Niin omituisen synkiltä näyttivät nämä hienot tavat vankilan kurjuuden keskellä ja ihmiset tuntuivat niin aavemaisilta, että Charles Darnay luuli seisovansa kuolleitten joukossa. Pelkkiä haamuja! Kauneuden haamu, komeuden haamu, hienouden haamu, ylpeyden haamu, kevytmielisyyden haamu, sukkeluuden haamu, nuoruuden haamu, vanhuuden haamu ja kaikki nämä odottivat lähtöä täältä autiolta rannalta tai katsoivat häneen silmillä, jotka se kuolema oli muuttanut, joka heissä oli tapahtunut näiden seinien sisällä. ''
s. 232-233

Dickens tuo mestarillisesti henkilöt näyttämölle. Yhden luvun sivuhenkilö onkin seuraavassa pääosassa ja toisin päin. Näin jokainen henkilö tuli tutuksi ja ennen kaikkea nähdyksi itsensä ja muitten silmin. Romaanin alkupää oli enimmäkseen henkilöiden esittelyä ennen pamausta. Lopussa hulluus ja verenhimo valtasivat kirjansivut, eikä kukaan tai mikään pystynyt pysymään siitä erossa. Tiukan paikan tullen ihmisten todelliset luonteet tulivat esiin: kenen toimintaa ohjasi syyllisyys ja keitten kostonhalu. Varmaa on vain se, että kaupunki saa uuden pinnoitteen katsomatta ikää tai sukupuolta.

Dickens on tarkka ihmisluonnon kuvaaja. Erityisesti kaksi henkilöä saivat kyyneleet kihoamaan silmiini kirjan loppupuolella: tohtori Manette ja Sydney Carton. Tohtori manetteen olivat kärsimykset jättäneet syvät jäljet, eikä koskaan voinut tietää milloin hän seuraavan kerran syöksyisi unohduksen aallokkon tekemään kenkiä. Tämä sympaattinen mies oli oikeudenmukainen ja anteeksiantavainen, mutta ennen kaikkea valmis puolustamaan perhettään rohkeasti ja pelottomasti. Hänestä ilmeni jatkuvasti uusia puolia, ja varsinkin lopussa hän kosketti  minua syvästi, kuten Sydney Carton.

Herra Carton on muitten silmissä aika pitkälti tumpelo, tyhjäntoimittaja ja tylsää seuraa. Kuitenkin tämä heikon, käytännössä olemattoman, itsetunnon omaava kunninhimoton mies valmisteli asianajaja Stryverin oikeuskäsittelyt tämän ottaessa niistä kaiken edun. Cartonkin rakastuu hurmaavaan Lucieen, ollen valmis uhraamaan oman onnensa Lucien onnen tieltä. Sydney Carton on niin monisävyinen hahmo, että olisin kaivannut häntä enemmänkin kirjan sivuille. Heikko ja hyväsydäminen kaunokainen Lucie oli siellä vähän liiankin kanssa. Tiedän Dickensin osaavan luoda vahvoja ja monitahoisia naishahmoja kuten neiti Pross, joka hyvin pienestä roolista huolimatta ehti sisältää niin hömelön vanhan rouvan kuin taistelevan naarasleijonan. En siis ymmärrä, miksi päähenkilönaisen pitää olla täysin rakastamilleen miehille elämänsä omistanut heikko Lucie.

Dickensin kieli on todella nautittavaa luettavaa. Ei siinä voinut kuin hengähtää ihastuksestä, kun Dickens kuvailee tapahtumia niin tarkasti havainnoiden. Kuitenkin jotakin jäi puuttumaan. En tiedä onko syy juuri helpplukuisessa ja kauniissa kielessä vai missä, mutta en päässyt oikein mukaan kirjan synkkään ja traagiseen tunnelmaan. En voinut välttyä vertailemasta tätä Victor Hugon Kurjiin, jossa köyhien sorto ja kurjuus tulivat täysin eri tavalla iholle. Oikeastaan sain otteen tunnelmasta ja henkilöistä vasta viimeisen kuudenkymmenen sivun ajalla. Silloin tarina todella kosketti ja järkytti. Olisipa Kaksi kaupunkia voinut sykähdyttää koko ajan niin kuin lopussa.

''  >> Vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus tai kuolema! << ''
s. 253

Tähdet: * * * +

Muualla luettu: Anna J/ Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Raisa/Kirjaurakka, Maria/Aakkosellinen hakemisto ja Nuharupi sekä Sheferijm

1800-luku -haaste päätyi tämän kirjan ansiosta tulokseen 4 eli sain juuri ja juuri itselleni paronittaren arvonimen =)