Kirjoittaja: Agatha Christie, suomentanut Eila Pennanen
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 1933, suomennos 1995
Sivumäärä: 314
Mistä: Omasta hyllystä
' - Tehän tahdotte auttaa minua, niinhän monsieur Poirot? - Hän nousi, otti valkoisen liinansa ja seisoi katsellen vetoavasti Poirot'n kasvoihin. Kuulin käytävästä ääniä. Ovi oli raollaan. - Jos te ette tee sitä... hän jatkoi.
- Jos en tee sitä, madame?
Nainen nauroi.
- Silloin minun on otettava auto ja mentävä itse kolauttamaan hänet hengiltä. ' s. 22
Viihdyttävän teatterinäytöksen jälkeen Poirot ja Hastings ovat siirtyneet Savoyhin nauttimaan illallista. Samaisin valinnan ovat myös tehneet kuuluisa filmitähti Jane Wilkinson seuralaisten kanssa sekä itse teatteriesityksen vaatimaton päätähti Charlotta Adams. Poirot ei saa kuitenkaan nauttia illallistaan rauhassa, sillä Jane tarvitsee hänen huomiotaan. Hän tarvitsee apua päästäkseen eroon erikoislaatuisesta miehestään lordi Edgwaresta. Poirot saakin huomata, että kun Jane on päättänyt jotain, hän on myös tottunut saamaan tahtonsa läpi, vaikka Poirotin alaa eivät olekaan avioerot.
Niin Poirot ja Hastings lähtevät tapaamaan lordi Edgwaresta, joka heidän yllätyksekseen vakuuttaa suostuvansa avioeroon - hampaitaan kiristellen. Asian pitäisi olla tällä selvä, mutta pian tapahtuu jotain yllätyksellistä. Lordi Edgware löydetään kotoaan murhattuna. Kaikki katseet kohdistuvat heti tämän hemmoteltuun filmitähtivaimoon, jonka on juuri sopivasti kuultu aiemmin uhkaavan miehensä henkeä. Poirot ei kuitenkaan niele tätä selitystä. Miksi Jane olisi päätynyt murhaamaan miehensä, joka juuri suostui avioeroon? On taas aika laittaa harmaat aivosolut liikkeelle. Murhaajan takaa-ajo voi alkaa.
' - Olen huomannut, että kun työskentelemme yhdessä selvittäen jotakin tapausta, sinä yllytät minua aina käytännölliseen toimintaan, Hastings. Sinä tahdot, että minä mittaisin jalanjälkiä, erittelisin tupakantuhkaa, asettuisin vatsalleni tutkimaan yksityiskohtia. Et koskaan oivalla, että lähemmäksi ratkaisua voi päästä istumalla mukavasti nojatuolissa silmät kiinni, olipa ongelma mikä tahansa. Silloin näkee sielun silmin. '
s. 13 - 14
Luottodekkaristini dame Christie ei taaskaan pettänyt. Näyttämölle astutetaan jälleen kerran herkullinen kattaus ihanan karikatyyrisiä henkilöhahmoja, joilla kaikilla on omat haudatut salaisuutensa ja motiivinsa. Jotenkin en millään kyllästy näihin Christien teoksiin, joista suorastaan henkii nostalgia ja jotka samalla tarjoavat viihdyttäviä aivopähkinöitä. Ehkä olen jo lukenut sen verran paljon Christien teoksia että olen harjaantunut kuulustelemaan pieniä vihjeitä, sillä arvasin kyllä murhaajan jo ennen loppuhuipennusta. Tämä ei kuitenkaan onneksi menoa haitannut, sillä Lordin kuolema pyörittää vakuuttavasti lukijaansa, eikä tämän karusellin kyydistä haluaisi nousta millään pois.
En kauheasti lue muuten dekkareita, mutta pidän äärimmäisen paljon Christien otteesta. Siitä ehkä kertookin jo se, että tänne bloginkin puolelle olen jo arvostellut 16 hänen teostaan. Aikamoinen määrä on siis Christien murhamysteerejä tullut luettua huomioiden että tuo luku ei edes sisällä kaikkia lukemiani Christieitä. Silti on aina yhtä viihdyttävää löytää uusia tuttavuuksia hänen tuotannostaan, varsinkin vanhan kunnon Poirotin seurassa. Onhan hän tunnettu juuri 'vaatimattomuudestaan' ja ennen kaikkea komeista viiksistään.
' Minä nauroin.
- Sinä - vaatimaton!
- Niin on asia, jos ei oteta lukuun sitä että olen hiukan ylpeä viiksistäni, minkä tunnustankin. Missään Lontoossa en ole nähnyt omieni veroisia viiksiä. '
s. 12
Tähdet: * * * *
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti