torstai 25. heinäkuuta 2019

Missä kuljimme kerran - Kjell Westö

Kirjan nimi: Missä kuljimme kerran (Där vi en gång gått)
Kirjoittaja: Kjell Westö, suomentanut Katriina Savolainen
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi:  2006/2006
Sivumäärä: 586
Mistä: Omasta hyllystä 

 ' Hän näki puoliksi pimennossa olevat kasvonsa ja laihan ja hontelon siluettinsa heijastuvan suuresta trymoosta hallin perältä, ja hän ymmärsi ensimmäistä kertaa eläessään että molemmat vanhemmat elivät hänessä. Hän tunsi miten sekä levoton pohtija että elämänläheinen seikkailija yrittivät raivata itselleen tilaa hänen sisimmässään ja miten ne pälyilivät epäluuloisesti toisiaan. '
s. 47

Missä kuljimme kerran on 'Romaani eräästä kaupungista ja tahdostamme tulla ruohoa korkeammaksi'. Näillä sivuilla tapaamme työläisperheeseen syntyneen Allun, synkkyyteen helposti uppoavan Eccun, yläluokkaista kasvatustaan vastaan kapinoivan Lucien sekä paljon muita. He kaikki talsivat pitkin Helsingin katuja vuosituhannen vaihteesta sisällissodan traumaattisten vuosien läpi aina talvisodan kynnykselle. Vuosikymmenet kuluvat ja Helsinki muovaantuu niiden mukana, mutta jokin siellä asuvissa ihmisissä on kuitenkin pysyvää.

Westön romaani puhaltaa henkiin historiallisen Helsingin. Sen sivuilla vilahtavat tutut kadut ja kaunpunginosat 1900-luvun alussa, kun unohdetut metsät ja torpat vielä asuttivat sen läänejä. Kuilu työläisten ja porvariston välillä on käsinkosketeltava. Allullekin iskostetaan jo nuorena, että työläiset eivät haikaile herrain palloilukerhoihin vaan pelaavat ylpeästi omassa joukkueessaan. Kun itsenäisyys viimein koittaa, näkevät työläiset hetkensä koittaneen. Pian yksinäinen punainen lyhty sytytetää työväentalon torniin. Vallankumous on alkanut, eikä mikään ole entiselleen sen jälkeen.

' Esplanadin puiston syvä elokuun vihreys, ilta-auringon kilo Bulevardinkatua pitkin, näkymä kaivopuiston valleilla hiljaisena syyskuun aamuna; idyllejä oli vielä jäljellä, mutta niiden säröissä ja reunamilla väijyi kaaos. '
s. 49

Missä kuljimme kerran tarttuu hyvin arkaan aiheeseen eli Suomen sisällissotaan. Westö antaa tarinassaan äänen niin punaisille kuin valkoisillekin sekä ihmisille siinä välissä, jotka joutuivat pelkäämään molempia puolia, sillä he eivät sopineet kumpaankaan ääripäähän. Ensin tuli punainen vallankumous, jossa katkeruus herrainkansaan kohtaan palaa vahvana. Vankileirit täyttyvät valkoisista, kunnes värit vaihtuvat ja kostonkierre alkaa. Kuinka traumaattisia noiden vuosien tapahtumat ovatkaan olleet suomalaisille. Westö ei valitse puolta vaan molempien osapuolien traumat ja ylilyönnit tulevat lukijan silmien eteen. Onneksi tarina ei ole kuitenkaan pelkkää tragediaa vaan 20-luvulla jazz taas soi hämyisten perhoslamppujen alla, vaikka pinnan alla sota onkin jättänyt merkkinsä itse kuhunkin.

Vaikka Westön teoksen hienous piileekin sen näkökulmien laajuudessa, on se samalla sen kompastuskivi. Missä kuljimme kerran vyöryttää sivuilleen niin monia elämäntarinoita ja hetkiä historiasta, että juonen punainen lanka livahti aina paikka paikoin karkuteille. Historiankuvana teos on ylivertainen, mutta henkiökaartin laajuus vei keskittymistäni. En oikein tiennyt ketä tarinassa tulisi seurata ja ketkä ovat vain läpikulkumatkalla. Westön henkilöissä olisi myös paljon syvyyttä, mutta liian monta kasvutarinaa iloinen ja tragedioineen vain hajautti pakkaa liiaksi.

Finlandi-palkittu Missä kuljimme kerran on siis teos josta olisin halunnut pitää vielä enemmän. Westön kieli on todella taidokasta ja tarinalla on selkeästi oma paikkansa. Siltikään en kokenut samanlaisia ihastumisen tunteita kuin Kangastus 38 kanssa. Missä kuljimme kerran ottaa oman aikansa päästä käyntiin, mistä kertoo sekin, että muutama vuosi sitten yritin jo aloittaa tätä Westön teosta pääsemättä kuitenkaan paria lukua pidemmälle. Hetki oli tuolloin väärä, eikä tälläkään kertaa katkonainen lukutahtini tarjonnut parhaita raameja teokseen tutustumiseen. Tästä kaikesta huolimatta olen yhä vakuuttuneempi Westön mestarillisesta kirjoitustaidoista. Vaikka tarina hajosikin, itse teksti lumosi siitä huolimatta.

' Muista se, Henriette kiltti: niin kauan kuin joku tietää meidän kulkeneen täällä ja niin kauan kuin joku muistaa meitä lämmöllä, kadut kantavat meidän nimeämme. '
s. 401 

Tähdet: * * *


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti