Kirjoittaja: Sally Rooney, suomentanut Kaijamari Sivill
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2018, suomennos 2020
Sivumäärä: 257
Mistä: Kirjastosta
' Connell nojaa selkänsä jääkaappiin ja katselee, miten Marianne nuolee lusikan. Koulussa hän ja Marianne eivät ole tuntevinaan toisiaan. Kaikki tietävät, että Marianne asuu valkoisessa kartanossa, jossa on pitkä pihatie, ja että Connellin äiti on siivooja, mutta kukaan ei tiedä näiden seikkojen välistä suhdetta. '
s. 8
Connell on lukiossa suosittu urheilija, mutta samalla myös luokkansa priimus. Ulkonäöllään ja älyllään hän on onnistunut ravistamaan harteiltaan köyhän pojan leiman ollen haluttu saalis. Marianne on puolestaan rikkaan, mutta rikkinäisen perheen tytär. Hän on myös luokan priimus, mutta kaikkien mielestä hiukan ällöttävä, sillä eihän hän edes meikkaa tai ajele säärikarvojaan! Marianne on koulussa kaikkien syrjimä, mutta toisaalta hän ei näytä välittävän muiden mielipiteistä. Connell taas keskittyy liiaksikin sosiaalisiin paineisiin ja statukseen.
Connellin äiti on Mariannen perheen siivooja ja nämä nuoret tapaavat toisiaan aina satunnaisesti Connellin hakiessa äitiään töistä. Vain täällä Mariannen kartanon valkoisen julkisivun sisässä he voivat osoittaa tuntevansa toisensa, sillä mikä haloo siitä syntyisikään jos koulun suosituin jätkä hengaisi Mariannen kaltaisen outolinnun kanssa. Jokin seksuaalinen vetovoima kuitenkin vetää näitä kahta yhteen. Connell tosin haluaa pitää kaiken visusti salassa.
Sitten lukio päättyy ja Irlantilainen peräkylä vaihtuu Dublinin katuihin. Trinity Collagessa Mariannen ja Connellin roolit kuitenkin kääntyvät päälaelleen. Mariannesta tulee sosiaalisissa piireissä älyllään säkenöivä, kun taas ei merkkivaatteita omaava Connell jää syrjään maalaisjunttina. Vaikka aikaa kuluu ja molempien elämäntilanteet muuttuvat moneen otteeseen opiskelujen aikana, niin näiden kahden välinen vetovoima säilyy. Siinä on jotakin niin erilaista verrattuna kehenkään muuhun, mutta samalla yhdessä oleminen ja kommunikointi ei vain tunnu luonnistuvan. Saavatko Connell ja Marianne lopulta toisensa vai onko jokin liian pahasti rikki heidän välillään, jotta siitä ikinä voisi tulla mitään enempää?
' Connell suukottaa hänen suljettuja silmäluomiaan. Muiden kanssa ei ole tällaista, Marianne sanoo. Joo, Connell sanoo. Ei niin. Marianne vaistoaa, että Connell jättää paljon sanomatta. Hän ei tiedä, pidätteleekö Connell halua vetäytyä kauemmas vai halua antautua jotenkin entistä haavoittuvammaksi. Connell suutelee häntä kaulaan. Luomet painavat. Mä luulen, että me pärjätään hyvin, Conell sanoo. Marianne ei tiedä tai muista, mistä Connell puhuu. Hän nukahtaa. '
s. 94-95
Tulen harvoin lukeneeksi uutuuksia, sillä olen enempi fiilislukija eikä varausten tekemisen vaatima aikainen suunnitelmallisuus oikein istu tähän. Normaaleja ihmisiä oli kuitenkin kehuttu muissa blogeissa, joten kerrankin päätin laittaa sen varaukseen ja päädyinkin mukavasti sijalle 900+. Sattuman kautta törmäsin kuitenkin heti seuraavana päivänä tähän kirjaston Bestseller hyllyssä, joten pääsinkin näin heti tuoreeltaan Connellin ja Mariannen maailmaan. Heti ensisivuilla naamani olikin venähtää, kun tajusin että dialogi onkin vain normaalin tekstin lomassa ilman mitään välimerkkejä. Pohdin jo että onkohan tämä minun teokseni ollenkaan ja mistä se hype oikein johtui. Onneksi tähän kirjoitusasuun kuitenkin tottui nopeasti alun hölmistyksen jälkeen ja pääsin uppoamaan tähän riipaisevaan tarinaan on-off suhteessa palloilevista irlantilaisnuorista.
Rooney kirjoittaa todella aidon tuntuisesti puhaltaen henkilöhahmonsa henkiin. Hän kuvaa tarkasti toisiaan kohti vetävää vetovoimaa, jonka esteenä kuitenkin tuntuu aina olevan sosiaaliset normit tai ajoitus. Tämä on rehellinen kertomus, jota ei ole sokerikuorrutettu vaan henkilöillä on vahvasti omat heikkoutensa tehden heistä moninaisia ja aidon tuntuisia. Kuinka vain toisen seurassa uskaltaa oikeasti olla oma itsensä ja haavoittuvainen, mutta kuinka toisaalta kommunikointiongelmat suhteen epätasapaino niin monella tasolla vaikeuttaa yhdessäoloa. Epävarmuus toisen tunteista ja omasta asemasta pysyi heidän välillään, mutta voiko muuta odottaakaan, kun lähtöasetelmat ovat mitkä ovat. Väärinymmärryksiltä ei voida välttyä, kun molemmat osapuolet ovat omalta osaltaan rikki ja epävarmoja. Rooneyn kertomus onkin erilainen rakkaustarina joka sykähdyttää.
Teoksessa molemmat osapuolet pääsevät vuorollaan ääneen parin kuukauden aikahypyissä, joissa kuitenkin aina myös kerrataan väliin jääneitä tapahtumia. Kuinka toisen tulkinta tilanteesta onkin voinut olla aivan väärä. Kuinka sisältä paistava kipu ja hyväksynnänpuute ajaa epätoivoisiin tekoihin. Kuinka kumpikin osapuoli kaipaa toista, mutta kuitenkin heidän välinen suhde on niin toksinen, että ei voi tietää kuuluisivatko he kuitenkaan yhteen kaikesta siitä vetovoimasta huolimatta. Lukiessa näiden tunnetasolla kipuilevien ihmisten tarinoita mieleeni nousi viime vuoden yksi voimakkaimmista lukukokemuksistani eli Ynagiharan Pieni elämä. Yhtä lailla tässä Rooneynkin teoksessa kuvattiin sitä arkea iloineen ja suruineen, mutta samalla pinnan alla möyrii yhä vahvemmin myös henkinen kipu ja ahdistus. Identiteettikriisi on näillä päähenkilöillä kova: kuinka löytää oma paikkansa nykyajan maailmassa. Alun arkinen nuorten epävarmuuksien kuvaus saakin yhä synkempiä sävyjä, kun molemmat tahoillaan rupeavat vajoamaan yhä vahvemmin ahdistuksen ja arvottomuuden tunteen peittoon. Luulin tarttuneeni johonkin kevyempään, mutta sainkin loppupeleissä aika rankan teoksen. Tämä on romaani, joka herättää voimakkaita tunteita.
Tähdet: 4 / 5
Muualla luettu: Kirsin Book Club, Annelin lukuvinkit, Lukuisa, Kirjakaapin kummitus, Rivi ja Kaiken ei tarvitse olla totta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti