Kirjoittaja: Julian Fellowes, suomentanut Markku Päkkilä
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2008, suomennos 2019
Sivumäärä: 542
Mistä: Kirjastosta
' Jo kauan ennen tuota iltaa Damian oli kehittänyt kiihkeän romanttisen käsityksen kullanhohtoisesta piiristä, johon hänellä ei ollut pääsyä, mutta johon hän halusi tunkeutua. Näin jälkikäteen ajatellen se oli jossain määrin omituinen tavoite jopa vuonna 1968 varsinkin Damian Baxterin tapaiselle tyypille. Ei niin, etteivätkö muutkin olisi tavoitelleet täsmälleen samaa (ja moni tavoittelee edelleen), mutta Damian edusti uutta aikaa, hän oli motivoitunut, kunnianhimoinen ja vahva - ja jos näin sanon minä, sen on pakko pitää paikkansa. Hän jos kuka löytäisi paikkansa tuloaan tekevässä uudessa yhteiskunnassa. Miksi hän halusi haaskata aikaansa siniveristen katoavaan kunniaan, noihin surullisiin käveleviin historiankirjoihin, sillä niin monet suvut muistuttivat perunoita siinä mielessä, että parhaimmisto oli mullan alla? '
s. 47-48
Vuonna 1968 Englannin ylimystö taistelee vielä olemassaolostaan järjestämällä nuorisolle debytanttikauden, jossa aristokraattien tyttäret tullaan esittelemään seurapiireille vuoden kestävien tanssiaisten kautta. Kertojamme on parikymppinen diplomaatin poika, jota ei olla ulkonäöllä pilattu. Hän ystävystyy yliopistossa kuitenkin komean ja sanavalmiin Damian Baxterin kanssa. Kertojamme avulla Damian pääsee osaksi eksklusiivista debytanttikautta, vaikka hänen sukujuurissan ei virtaakaan tavallista pulliaista kummoisempaa verta. Pian aristokraattinen tytär jos toinenkin on iskenyt silmänsä tähän vaatimattomasti esiintyvään hurmuriin. Damianista tulee vakiokasvo kaikissa juhlallisuuksissa ja debytanttien äidit pelkäävät kauhulla, että tämä kiipiä iskisi silmänsä heidän kullanmuruunsa.
Nykyajassa kuusikymppinen kertojamme on tunnettu kirjailija. Hän on jättänyt seurapiirit taakseen jo 70-luvun alussa erään kammottavan Portugalin loman tapahtuman vuoksi. Samasta syystä myös hänen ja Damianin välit ovat saaneet karikkoisen lopun jättäen jäljelle vain katkeraa vihaa. Kertojamme yllätys on siis suuri kun hän saa Damianilta viestin. Miljardien omaisuuden kerryttänyt Damian on nimittäin kuolemansairas eikä toivoa paranemisesta enää ole. Hän on elänyt kovassa liikemaailmassa eikä hänellä ole enää ketään läheistä elämässään. Hän pyytääkin kertojaamme selvittämään kuka debytanttikauden tytöistä on synnyttänyt hänelle lapsen, jolle hän voisi jättää kaiken omaisuutensa. Sopivia ehdokkaita on viisi. Kertojamme päätyy siis elämään uudestaan muistoissaan nuo viimeiset aateliston hohdon päivät samalla kun hän tekee tutkimuksiaan nykyajassa nähden minne elämä on kenetkin kuljettanut.
' Mutta miksi ylimystö sitten katosi niin äkkiä? Koska se lakkasi uskomasta itseensä. Palveluskunnan kato yksin ei vielä merkinnyt pukeutumisen kuolemaa, vaan sen aiheutti establishmentin kollektiivisen pokan pettäminen vuonna 1945, mikä murenisi itseluottamusta seitsemänkymmentäluvulle asti, ja sitä myöten koko frakin käytön idea katosi muutamaa harvaa kansallista juhlatilaisuutta lukuun ottamatta. Minun sukupolveni ehti nähdä alamäen viimeiset vaiheet. Kun olin kahdeksantoista, kaikki metsästyskauden juhlat olivat vielä frakkijuhlia samoin kuin toukokuun tanssiaiset Cambridgessa ja Commem-tanssiaiset Oxfordissa. Perinteitä yritettiin vaalia joissakin debytanttitanssiaisissa, ja siksi frakki kuului itsestäänselvyytenä myös kuningatar Charlotten tanssiaisiin. '
s. 87
Downton Abbey tekijän romaani 70-luvun vaihteen ylimystön viimeisistä yrityksistä pitää kiinni vanhoista perinteistä! Kuinka herkullisia olivatkaan nuo nimettömän kertojamme huomautukset ja pohdinnat tuon ajan mielettömyydestä. Uusi aika oli jo ovella, jolloin omat meriitit ylittävät suvun statuksen ja raha vie voiton aateliarvosta - mutta ei aivan vielä. Olikin mielenkiintoista seurata kuinka niin monet teoksen siniverisistä loppujen lopuksi ei onnistunut sopeutumaan uuteen yhteiskuntaan, jossa joutilaana olon ja metsästyksen sijasta heidän olisikin pitänyt raataa cityssä töitä tehden saadakseen ylläpidettyä entisen asemansa. Todella kutkuttava ajankuva on siis käsillä ja vanhan kertojamme nasevat kommentit vain kruunasivat tämän kuvauksen.
Heti ensisivuilla lukija asetetaan oikeaan lukumoodiin: tarjolla oli rentouttava teos, joka ei vaatisi liikaa väsyneiltä aivosoluilta, mutta silti se kuvaisi historiallisesti mielenkiintoista aikaa. Itse en ollut edes hahmottanut debytanttiajan perinteiden jatkuneen peräti 70-luvun vaihteeseen asti. Tämä olikin mielenkiintoinen kurkistus noihin piireihin, joissa etiketti oli kaiken a ja o. Damian parkaa kävi oikeastaan sääliksi, sillä hän niin kovasti halusi kuulua tuohon siniveristen maailmaan, mutta silti hän ei koskaan voinut olla yksi heistä.
Koska tuo miljöö siis teki minuun niin vahvan vaikutuksen olikin harmi, että esimerkiksi monet kirjan sivuilla vilahtavat henkilöhahmot tuntuivat jäävän aika ohuiksi. Dialogin uskottavuus joutui myös harmillisen usein koetukselle. On vain rajallinen määrä, kuinka monen ihmisen kanssa olisi luontevaa keskustella noin tunkeilevasti kuin kertojamme teki tutkimustöissään. Tietyiltä kliseiltä ei myöskään voitu välttyä esimerkiksi kuvaamalla kuinka arvokkaimpien sukujen jäsenet olivat kokeneet kovimmat iskut uudessa ajassa ja jo debytanttikaudella hiukan ulkopuolisemmat olivatkin menestyneet elämässään.
Teoksessa oli siis lukuisia puutteita, mutta onneksi se silti onnistui lämmittämään näin talvisina päivinä. Fellowsin taika nimittäin piilee hänen ajankuvassaan. Voi sitä yksityiskohtien määrää hänen kuvatessa tanssiaisia, debytanttikauden koukeroita ja vallassa olevia etikettisääntöjä! Vaikka lukukokemus ei siis ollutkaan täydellinen toimi se silti mukavana välipalana. Tuon menneen maailman katkun pystyi nimittäin tuntemaan nahoissaan ja näkemään niiden viime hetken loiston silmissään.
Tähdet: 3 / 5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti