Neiti Marple koston jumalattarena - Agatha Christie

Kirjan nimi: Neiti Marple koston jumalattarena (Nemesis)
Kirjoittaja: Agatha Christie, suomentanut Eva Siikarla
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 1971, suomennos 1979
Sivumäärä: 247
Mistä: Omasta hyllystä

' Vaaleanpunaista villalankaa. Hetkinen, mihin se liittyi? Aivan niin - se liittyi nimeen jonka hän juuri oli nähnyt lehdessä. Vaaleanpunainen villalanka. Sininen meri. Karibian meri. Hiekkaranta. Auringonpaiste. Hän itse kutomassa ja - tosiaan herra Rafiel. Se matka Karibian merelle. St Honorén saari. Lahja hänen sisarenpojaltaan Raymondilta. Ja hän muisti miten Joan, Raymondin vaimo, oli sanonut:

- Jane-täti, älä sitten sekaannu enää mihinkään murhiin. Sellainen ei ole hyväksi sinulle.

No, eihän hän ollut toivonut sekaantuvansa mihinkään murhajuttuihin, niin oli vain käynyt. Siinä kaikki. '

s. 8

Neiti Marple istuu mukavasti tuolissaan ja lukee tuttuun tapaan sanomalehtiä, vaikka nykyään ne sisältävätkin uutisten sijasta yhä enemmän tyhjänpäiväisiä kauneusvinkkejä. Syntyneet palstakaan ei ole enää entisellään, sillä eihän siellä enää tuttujen nimiä löydy. Kuolinilmoitusten joukosta Marplelle iskee kuitenkin tuttu nimi silmään: Herra Rafiel. Pienen pohdinnan jälkeen muistot Karibian lomalta vyöryvät hänen mieleensä. Kuinka murha oli tullut yhdistäneeksi Marplen ja tuon satumaisen rikkaan vanhan herrasmiehen toisiinsa. 

Pian posti tuokin Marplelle kutsun saapua Lontooseen tapaamaan herra Rafielin asianajajia. Osana testamenttiaan herra Rafiel on nimittäin antanut Marplelle tehtävän, mikäli tämä on halukas ottamaan sen vastaan. Koska Rafiel on nähnyt, että Marplella on luontaista taipumusta oikeudenmukaisuuteen, saa hän tehtäväkseen ratkaista rikoksen. Mikäli hän onnistuu tekemään tämän vuoden sisällä, saa hän muhkean kasan kahisevaa. Ainut ongelma on, että viestissä ei kerrota lainkaan mistä rikoksesta on kyse. Neiti Marple joutuukin tunnustelemaan pimeässä tietään eteenpäin. Kuinka ratkaista rikos, kun ei edes tiedä mistä rikoksesta on kyse? Pian matkatoimisto ottaa Marpleen yhteyttä, sillä hänelle on varattu paikka Iso-Britannian Kuuluisia Taloja ja Puutarhoja -kiertomatkalta. Mysteeri rupeaa pikkuhiljaa aukeamaan. Nemesiksen on aika ruveta töihin.

' - Vanha juoruakka, neiti Marple sanoi itsekseen. - Niin, tiedän että olen aivan ilmeinen juoruakka. Maailmassa on niin paljon juoruakkoja ja he ovat kaikki niin samanlaisia. Ja olenhan minä tietenkin hyvin tavallinen. Tavallinen varsin höperö vanha nainen. Ja se on tietenkin erinomainen valepuku. Hyvänen aika, olenkohan minä nyt oikeilla jäljillä. Minähän tosiaan tiedän aina silloin tällöin millaisia ihmiset ovat. Tarkoitan, tiedän millaisia ihmiset ovat koska he muistuttavat tiettyjä muita ihmisiä jotka olen tuntenut. Niinpä tiedän heidän vikojaan ja heidän hyviä puoliaan. Tiedän millaisia he ovat. Sehän on kyllä niin. '

s. 49

Heti aluksi kerrottakoon, että Christielle epätyypillisesti tämä teos oli osittain jatkoa Lomahotellin murhat teokselle, jossa siis tuo Marplen ja herra Rafielin yhteinen Karibian meren murhaseikkailu on tapahtunut. Itsehän en tätä ollut tajunnut ja rupesin jo hyvän tovin luettuani ihmettelemään, että mikäs on tämä alussa niin runsaasti viitattu murhamysteeri, josta ei kuitenkaan kerrota sen enempää. Pienen googlettelun jälkeen sitten selvisikin tuo yhteys Lomahotellin murhiin, joka siis odotti minulla tämän teoksen vieressä tuolla lukemattomien hyllyssä. Hupsis! Menipäs nyt hassussa järjestyksessä mutta menkööt. Satunnaisesti Christietä lukevalle tällä tuskin on sen suurempia vaikutuksia, mutta mikäli mielii lukea tuon Lomahotellin murhat piakkoin, suosittelisin aloittamaan siitä välttyäkseen pieniltä spoilereilta.

Mitä taas tähän kyseiseen teokseen tulee, niin selkeästi oli jo huomattavissa, että Marple oli vanhentunut sitten Murha maalaiskylässä teoksen, jossa hänen ensiesiintymisentä oli. Neiti Marple koston jumalattarena taitaakin olla yksiä viimeisiä Marpleja. Marple paralta oli riistetty puutarhan hoitamisen ilot ja kerronnassakin jo näkyi, kuinka vanha mieli pyrki haparoiden löytämän menneisyyden muistikuvia. Christie olikin kuvannut tuota Marplen vanhentumista yllättävän uskottavasti, mistä on pakko nostaa hänelle hattua. Aina on nimittäin ilo löytää näin lukuistenkin Christieiden jälkeen uusia puolia hänen tuotannostaan.

Oikeastaan onkin harmi, että itse pääjuoni teoksessa ei tehnyt kovin kummoista vaikutusta. En tiedä oliko syynä tuo Marplen hyvin epämääräinen tehtävänanto vai takakansitekstin puute, mutta minun oli alussa hyvin vaikeata saada teoksesta otetta. Henkilöhahmojakin oli aikamoinen konkkaronkka, sillä jo pelkällä bussireissulla oli se parisenkymmentä ihmistä. Kun ei oikein hahmota mistä on edes kyse ja mitkä asiat tai henkilöt oleellisia ja kaiken päälle Marplen muistikin hiukan takkuili, niin paikoin oli jopa raskasta edetä Christien matkassa. Tämä oli minulle ainakin suuri yllätys, sillä olen tottunut Christien tuotannossa tiettyyn laatuun. Kyllähän tässäkin, kun tarina viimein rupesi keskittymään, löysi se omat uomansa, mutta ikävä kyllä se ei aivan riittänyt pelastamaan lukukokemusta kokonaisuutena.

Tähdet: 2.5 / 5

 

Muualla luettu:  Agatha Christien kirjat, Maailman ääreen ja Päiväkävelyllä