Haudattu jättiläinen - Kazuo Ishiguro

Kirjan nimi: Haudattu jättiläinen (The Buried Giant)

Kirjoittaja: Kazuo Ishiguro, suomentanut Helene Bützow
Kustantaja: Tammi

Julkaisuvuosi: 2015, suomennos 2016

Sivumäärä: 378

Mistä: Kirjastosta

 

' Hän mietti, kuinka sakeaa sumu mahtoi sinä aamuna olla, ja huomaisiko hän pimeän hälvettyä, että se oli tunkeutunut halkeamista heidän huoneeseensa. Mutta sitten kysymys painui taka-alalle, ja ajatukset kiertyivät asioihin jotka olivat askarruttaneet häntä aikaisemmin. Olivatko he kaksi eläneet aina tällä lailla, yhteisön laitamilla? Vai oliko kaikki ollut joskus aivan toisin? Aikaisemmin ulkona hänen mieleensä oli muistunut joitakin välähdyksiä: hetki jolloin hän oli kävellyt kylän keskikäytävää lapsi kainalossa, kulkenut hieman kumarassa, ei vanhuuttaan niin kuin nyt vaan yksinkertaisesti siksi ettei löisi päätään palkkeihin vähässä valossa. Ehkä lapsi oli juuri sanonut hänelle jotakin, jotakin hupaisaa, ja he olivat nauraneet sille. Mutta kävi niin kuin aiemmin ulkona, Axl ei oikein saanut otetta mistään, ja mitä enemmän hän keskittyi, sitä hatarammiksi muistonriekaleet kävivät. Ehkä kaikki olikin vain vanhuudenhöperön kuvittelua. Ehkä Jumala ei ollut koskaan antanutkaan heille lapsia. '

s. 13

 

Muinaisilla Brittiensaarilla on vielä kuningas Arthurin jälkimainingeissa kirouksia, lohikäärmeitä ja jättiläisiä. Keltit ja saksit elelevät enimmäkseen sovussa. Keltit asuvat kukkulan kupeessa tunnelien yhdistäessä asumukset toisiinsa. Saksit taas perinteisimmissä kylissä. Kauheasti ei kuitenkaan tehdä matkaa. Koko valtakuntaa hallitsee nimittäin tietty unohduksen verho. Sumu, joka pyyhkii pois menneen. Ihmiset elävät siis niin kirjaimellisesti kuin henkisesti tuon sumuvaipan syövereissä. Lapsi voi kadota, mutta pian se jo unohdetaan. Vanha kelttiläinen pariskunta Axl ja Beatrice ovat yhteisönsä ulkoreunalaisia, mutta kukaan ei muista miksi. Se on vain päätetty joskus.

 

Eräänä päivänä Axl kuitenkin pinnistelee muistiaan. Hän rupeaa nimittäin hahmottamaan, että on asioita, joita kaikki vain unohtavat. Hänkin on unohtanut. Jopa jotakin hyvin tärkeätä. Hänellä on tunne, että hänellä on joskus ollut poika. Ja että poika on lähtenyt. Ja että nyt viimein voisi koittaa aika hänen ja vaimon lähteä etsimään tätä poikaa. Eihän tuo pojan kylä edes ole kaukana. Vain muutaman päivän matka jopa heidän kaltaisilleen raihnaisille kulkijoille. Mutta sitten sumu taas hämmentää mielen, eikä hän enää ole varma mistään. Mies ja vaimo päättävät silti lähteä tuolle matkalle. He eivät tiedä minne ovat menossa. He eivät tiedä edes onko heillä varmuudella poikaa, jota he etsivät. Hidas taivallus käy silti läpi Englannin nummien. Toivo nousee: voisivatko he saada muistonsa vielä jotenkin takaisin? Mutta samalla herää myös kysymys onko loppujen lopuksi parempi muistaa vai unohtaa? 

 

' "Mutta, arvon rouva, tunnutte olevan varma siitä, että haluatte sumusta eroon. Eikö olisi parempi, että jotkut asiat kaikkoavat mielestämme?"

"Jotkut ehkä pitävät sitä hyvänä, isä, mutta emme me. Axl ja minä haluamme takaisin yhteiset onnelliset hetkemme. Niiden vieminen on sama kuin varas tulisi yöllä ja veisi sen, mikä on meille kallisarvoisinta."

"Mutta sumu kätkee kaikki muistot, niin hyvät kuin pahatkin. Rouva, eikä asia ole niin?"

"Haluamme takaisin myös ikävät muistot, vaikka ne saisivat meidät itkemään tai vapisemaan vihasta. Sillä eivätkö nekin ole meidän yhteistä elämäämme?"

"Ettekö pelkää ikäviä muistoja, rouva?"

"Isä, mitä pelättävää niissä on? Axlin ja minun tunteet toisiamme kohtaan kertovat, ettei tänne johtanut polku ole meille vaarallinen huolimatta siitä, että se on nyt sumun peitossa. Se on kuin onnellisesti loppuva tarina, ja lapsikin tietää, ettei sen sattumuksia ja käänteitä tarvitse pelätä. Axl ja minä haluamme muistaa elämämme sellaisena kuin se on ollut, sillä se on ollut meille kallis." '

s. 188-189

 

Vau, en voi muuta sanoa. Olen vuosia sitten, jo ennen blogini perustamista, lukenut Ishugurolta Ole luonani aina sekä Pitkän päivän ilta. Jo nämä lukukokemukset nousivat tuolloin vuoden parhaimmistoihin. Jostain syystä en ole kuitenkaan sen koommin hänen tuotantoonsa koskenut ja muinaisen brittiensaarten asukkaiden tavoin myös minun muistini Ishiguron loistavuudesta oli himmennyt. Kunnes nyt pääsin lukemaan tämän runollisen rauhallisen helmen. Vaikka Axlin ja Beatricen matka on hidas kulkea, on Ishiguron tekstissä jotakin niin kaunista ja herkkää, että se pitää hyppysissään.

Pakko jatkaa vielä Ishiguron ylistystä. Kuka olisi uskonut, että tällaisen fantasiatarinan pääsisikään lukemaan tällaisella kerronnan taidolla. Tuo maailma on nimittäin lohikäärmeineen, ritareineen ja monstereineen rakennettu kuin fantasiakirjoissa konsanaan. Toiminnan sijasta kerronnan keskiössä on silti jotenkin tuo kahden kulkijan matka. Pohdinta siitä onko parempi muistaa vai voiko olla joitakin asioita, jotka kauheuksissaan olisi parempi unohtaa ja jatkaa elämää, niin yksilön kuin yhteiskunnan tasoilla. Vanhuuden hauraus. Keskinäisen rakkauden rikkomaton side. Axl ja Beatrice pääsivät koskettamaan. Ishiguro on kyllä todellinen kameleontti, hänen tekstinsä kun taipuvat historiallisestä romaanista, dystopiaan ja fantasiaan. Se mikä ei kuitenkaan muutu on hänen taiturimainen kerrontansa, joka iskee syvälle sisälle. Lopussa minultakin pääsi jopa muutama liikutuksen kyynel.

Tähdet: 4.5 / 5

Muualla luettu: Tavaus, Keltainen kirjasto, Sivumerkkejä, Kirjoihin kadonnut, Lumiomena, Luetut, lukemattomat, Luettua elämää, Kirjallisia kosketuksia, Opus eka, Kaisa Reetta T., Tarukirja ja Kirjaimia