Sarja: Unohdettujen kirjojen hautausmaa #1 (kronologinen)
Kirjoittaja: Carlos Ruiz Zafón, suomentanut Tarja Härkönen & Anu Partanen
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2008, suomennos 2009
Sivumäärä: 607
Mistä: Omasta hyllystä
' Kirjailija ei unohda koskaan sitä, kun hän ensimmäisen kerran saa muutaman kolikon tai kehut tarinan vastineeksi. Hän ei unohda koskaan sitä, kun hän ensimmäisen kerran tuntee turhamaisuuden suloiden myrkyn suonissaan ja uskoo, että jos hänen onnistuu toimia niin ettei kukaan huomaa hänen lahjattomuuttaan, hänen kirjalliset haaveensa voivat antaa katon pään päälle, lämpimän aterian päivän päätteeksi ja sen mitä hän eniten halajaa: hän näkee nimensä painettuna surkealle paperinpalalle uskoen täysin että se elää häntä kauemmin. Kirjailija on tuomittu muistamaan tuon hetken, sillä siinä vaiheessa hän on mennyttä miestä ja hänen sielullaan on hinta. '
s. 9
Vuonna 1917 Barceloonassa Teollisuuden äänen tähtikirjoittajan Pedro Vidalin siipien suojassa kasvaa köyhä uusi kirjailijanalku David Martín. Pikkuhiljaa David saa vastuulleen lehden salapoliisipalstan jatkokertomuksen kirjoittamisen. Davidin kirjoittamistyyli jakaa kuitenkin paljon mielipiteitä eikä kateellisten työkavereiden keskellä tunnelma ole korkealla. Rikkaan suvun vesa Pedro pysyy kuitenkin Davidin tukena ja turvana, ja kun ovet Teollisuuden ääneen sulkeutuvat, on Davidille tarjolla kustannussopimus. Vaikka kyseessä ei olekaan unelmien diili, sillä Davidin pitäisi tahkota äärimäisen kovalla tahdilla kioskidekkareita ja vieläpä salanimen Ignatius B. Samsonin alla, ottaa hän sen lumoutuneena vastaan. Saahan hän viimein elantonsa kirjoittamisesta!
Roskapokkareitaan kirjoittamalla Davidilla on viimein myös varaa vuokrata kaupungilta tornihuvila, joka on ollut tyhjillään vuosikaudet nostaen vierailijoiden niskakarvat pystyyn. Davidia tämä mystinen torni on kuitenkin kutsunut jo vuosia. Järjetön työtahti ja oman teoksen murska-arvioit, vievät kuitenkin Davidin terveyden ja haaveet urasta. Enkelisiipisellä sinetillä vasrustettu kirje lupaa Davidille kuitenkin pelastusta, kuten vuosia aiemmin. Kaiken menettäneenä Davidillä ei ole enää syytä kieltäytyä mystisen kustantaja Andreas Corellin tarjouksesta. Corelli ei tarjoa mitään muuta kuin kuolemattomuutta ja suunnattomia rikkauksia vain yhtä ainutta teosta vastaan. Kaikki ei ole kuitenkaan sitä miltä näyttää, ja pian David huomaakin joutuneensa ansaan, jonka alttarilla kirjailijoita on ennenkin uhrattu hulluuteen. Mikä onkaan totta ja mikä vain mielenvikaista harhaa? Voiko edes Unohdettujen kirjojen haustausmaa pelastaa hänen sielunsa?
' Silloin tuo salaperäinen vartija seisahtui ja laski lyhdyn pylväskaiteelle, jonka takaa erottui kaariholvi. Kohotin katseeni enkä saanut sanaa suustani. Mammuttimainen siltojen, tasanteiden ja täpötäysien kirjahyllyjen labyrintti kohosi edessäni muodostaen mittasuhteiltaan kurittoman jättimäisen kirjaston. Tunneleiden kudelma halkoi tuota rakennelmaa, joka näytti kohoavan spiraalina kohti valtavaa, valon ja varjon muodostamia kiiloja ympärilleen levittävää lasikupolia. [- -] - Ignatius B. Samson, tervetuloa Unohdettujen kirjojen haustausmaalle. '
s. 154
Luin Zafónin kirjasarjan kaksi ensimmäistä osaa jo heti niiden ilmestyessä, mutta sittemmin sarja vain jäi pölyttymään kirjahyllyyn. Nyt kun viimeinenkin osa Henkien labyrintti ilmestyi 2017, tulin siihen tulokseen, että pitäähän tämä sarja viimein lukea läpi. Teosten lukujärjestyksen suhteen tuntui pikaisen googlettamisen perusteella olevan pariakin koulukuntaa toisten suosiessa julkaisujärjestystä (Tuulen varjo) ja toisten kronologista (Enkelipeli) lähestymistä. Omasta hyllystäni kun sattui löytymään Enkelipeli, päätin palata sarjan pariin kronologisessa järjestyksessä.
Muistikuvani Enkelipelin ensimmäisestä lukukerrasta ovat enemmänkin kuin hatarat. Mustin sen kasvattavan kierroksia loppua kohden, joka oli tuolloin mielestäni hyvinkin pelottavaa. Nyt hiukan kokeneempana lukijana Enkelipeli tarjosi kyllä edelleen jännitystä ja synkkää maagista realismia, mutta jalkoja se ei kuitenkaan vetänyt veteliksi. Itseasissa jäin kaipaamaan siihen vielä jotakin lisää, sillä lopussa tuntui aika tyhjältä ja huijatulta - tässäkö tämä nyt oli? Nuoruuden järisyttävä lukukokemus jäi saavuttamatta, mutta ehkäpä odotukseni olivatkin liian korkealla. Mullistava lukukokemus vaati jo hiukan enemmän, kun erilaisia teoksia onkin jo vinot pinot takana.
Tästä huolimatta pidin kyllä Zafónin teoksesta. Sen kieroutunut maailma vei menneessään eikä olisi halunnut päästää otteestaan. Sympaattisesta kirjakauppias Semperesta samoin kuin itse Unohdettujen kirjojen hautausmaasta (joka on konseptina aivan mahtava!) olisi mieluusti lukenut enemmänkin, mutta on ymmärrettävää että kaikelle ei vaan riitä palstatilaa kun jo nyt kyseesä oli yli 600 sivuinen järkäle ohuen ohuilla sivuilla. Pahaenteinen pohjavire seuraa lukijan mukana läpi näiden sivujen, eikä tarina päästä päähenkilöämme helpolla. Jäänkin mielenkiinnolla seuraamaan mitä tarjottavaa loppusarjalla onkaan. Sen verran kutkuttavia ihmissuhteita, jounikuvioita ja miljöitä Zafón nimittäin tarjoilee jo nyt tässä goottilaisessa ylistyslaulussaan.
Tähdet: * * * +
Muualla luettu: Lumiomena, Sallan lukupäiväkirja, Hurjan Hassu Lukija, Ei vain mustaa valkoisella, Rakkaudesta kirjoihin, Kirjahullun päiväkirja, Kirjavaras Rere, Sivumerkkejä, Kirjakuiskaaja, Mielikuvituksen melodiat, Kirjamerestä ongittua, Kirjoista ja Mari A:n kirjablogi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti