Päättymätön riemu - David Foster Wallace

Kirjan nimi: Päättymätön riemu (Infinite Jest)

Kirjailija: David Foster Wallace, suomentanut Tero Valkonen
Kustantaja: Siltala / Sanavalinta

Julkaisuvuosi: 1996, suomennos 2020

Sivumäärä: 1052  

Mistä: Kirjastosta

 

' "Anella on verbi, joka tarkoittaa jotakuinkin samaa kuin anoa, pyydellä rukoilla. Selitys löytyy meidän sanakirjastamme sivulta 38, toinen palsta, vähän kolmatta." 

"Voi luoja, se nainen ei todella liioitellut."

"Joskus minä saan akatemialla köniin, vähän tällaisesta. Onko tällä jotain tekemistä sen kanssa, miksi olen täällä? Että minä olen mantereenlaajuisesti rankattu tennisjunnu, joka kykenee tarvittaessa lausumaan pitkät pätkät sanakirjaa, saa usein köniin ja käyttää rusettia? Oletko sinä lahjakkaiden lasten ammattilainen? Tarkoittaako tämä, että minua pidetään lahjakkaana?" '

s. 28-29

 

Päättymätön riemu on rönsyilevä runsaudensarvi. Yksi sen keskeisiä juonilankoja kiertyy Bostonilaisen tennisakatemian ympärille, jossa junnut pelaavat kilpatennistä lähes aamusta-iltaan. Myös teini-ikäinen Hal pelaa täällä ja on päässyt erääksi mantereen korkeimmin rankatuista pelaajista. Päivän kohokohta on kuitenkin salaa pössyttely. Myös hänen toverinsa käyttävät milloin mitäkin aineita.

 

Toinen keskeinen aihepiiri on riippuvaisten puolikoti, jossa narkomaanit ja alkoholistit pyrkivät pääsemään kuiville. He käyvät iltaisin AA ja NA-kokouksissa ja pyrkivät kukin tavoillaan saamaan uuden elämän syrjästä kiinni. Heidän keskuudessaan on rankkoja ja kammottavia ihmiskohtaloita.

 

Kolmas pääjuonilanka taas liittyy Halin elokuvataiteilija isän viimeiseen elokuvaan. Se on nimittäin niin koukuttava, että siitä vilauksenkin nähdessään menettää kaiken mielenkiinnon elämään tai mihinkään muuhun. Ihmisistä tulee eräänlaisia eläviä zombeja, jotka haluavat vain katsoa tuota viihdettä uudestaan ja uudestaan. Tämän elokuvan master nauhaa pyrkivät löytämään niin Quebecilaiset pyörätuoliterroristit kuin ONANin (eli yhdistyneen Amerikan) salaiset agentit. 

 

' Ja kello oli juuri tuossa 0145 huhtikuun 2. päivänä dav, kun vaimo palasi kotiin, paljasti hiuksensa, tuli huoneeseen ja näki Lähi-idän lääkintöattasean, kasvot, tarjottimen, silmät ja sotketun erityisvalmisteisen nojatuolin, kiiruhti miehen viereen tämän nimen samalla äänekkäästi lausuen, kosketti miehen päätä, koetti saada reagoimaan, mutta mitään ei tapahtunut, mies vain tuijotti suoraan eteenpäin, ja ennen pitkää vaimo luonnollisesti - kun kerran jäykistynyt ilme vaikutti tavattoman myönteiseltä, voisi jopa sanoa ekstaattiselta - vaimo ennen pitkään ja luonnollisesti käänsi päätään ja seurasi miehen katsetta ruudulle. '

s. 77 

 

Päättymätön riemu on teos, josta on hyvin vaikea kirjoittaa mitään. Sen valtaisasta sivumäärästä huolimatta (tai ehkäpä juuri sen vuoksi) siitä on todella vaikea saada otetta. Edelleen tämän lukeneena on vaikea tiivistää mistä tässä on oikein kyse. Siinä on kymmeniä juonilankoja ja henkilöitä. Sen lisäksi se ei kulje mitenkään kronologisena tarinana normaalin proosan vaiheiden mukaisesti. Oikeastaan se ennemmin kuvaa asioita, kohtaloita, tapahtumia. Ja sitten se päättyy. Ei ole mitään hienoa ylös nostavaa loppukaneettia ja kaikkien juonilankojen yhteenvetoa. Se vain päättyy. Tai kirjailijan itsensä mukaan se kuuluisi sitten lukea vielä uudestaan alusta, jotta teos kunnolla aukeaisi, mutta taidan kyllä tällä kertaa jättää välistä.

 

Nimensä mukaisesti tämä teos kyllä tuntui päättymättömältä riemulta. Tai no riemu sanasta voidaan kyllä hiukan keskustella. Kieltämättä Wallace on taitava kirjailija. Mutta hänellä on vain niin paljon sanottavaa. Tennisakatemian omakehittämästä Eskaton peliäkin kuvattiin parikymmentä sivua. Hyyyyvin yksityiskohtaisesti. Ja taisinkin jo unohtaa mainita ne noin sata sivua alaviitteitä. Tarina hyppii milloin minnekin ja milloin kehenkin. Ehkä jossain neljänsadan sivun kieppeillä rupesin edes hiukan hahmottamaan tiettyjä hahmoja ja juonilankoja, jotka nousivat enempi keskiöön. En myöskään tiedä kuinka riemastuttavaa on lukea huumeaddiktien syöksykierteistä. Eikä tenniskään oikein ole minun juttuni. Ei tämän kai tarkoituskaan ole ollut olla hauska. Teoksen kerrottiin myös sijoittuvan tulevaisuuteen, mutta luonnollisesti sen kirjoittamisesta on kulunut jo se kolmisenkymmentä vuotta, joten sen monet 'tulevaisuuden innovaatiot' vastasivat esimerkiksi vain nykyajan Netflixiä. Kantaa kyllä otettiin jo osuvasti ihmisten viihderiippuvuuteen, suurvaltapolitiikan narrimaisuuteen ja valtaisaan jäteongelmaan joitakin mainitakseni.  

 

Tämä teos menee sinne kastiin, että tulipahan luettua, jotta nyt pystyn keskustelemaan tästä kulttiteoksesta. Olettaen, että joku toinenkin on päättänyt jaksaa lukea koko tuhatsivuisen järkäleen loppuun asti. Teos ei nimittäin millään tuntunut loppuvan. Luin itsekin tätä yli kuukauden, vaikka näin loppuraskauden olotiloissa olenkin kuluttanut enimmät päivät sohvalla makoillen. On teos kieltämättä älykäs. Ja sen tekstilajien moninaisuus niin suuri, ettei ole ihme, että siitä puhuttiin pitkään mahdottomana kääntää. Mutta on tämä matka myös raskas niin fyysisesti kuin henkisesti. Hyvän treenin tämän mukana kantamisesta kyllä saa. Ja olihan tämä lukuprosessi aikamoinen kokemus. Eli tutustua voi omalla vastuulla, jos haluaa kokea jotain omalaatuista.

 

Tähdet: 3 / 5

 

Muualla luettu: Eniten minua kiinnostaa tie, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Donna mobilen kirjat ja Kirjavinkit