Kirjan nimi: Sunnuntain unohdetut (Les oubliés du dimanche)
Kirjailija: Valérie Perrin, suomentanut Saara Pääkkönen
Lukija: Vuokko Hovatta
Julkaisija: Wsoy
Julkaisija: Wsoy
Julkaisuvuosi: 2015, suomennos ja äänikirja 2025
Kesto: 10h 43min
Mistä: Äänikirjapalvelusta
Ranskan maaseudun pienessä kyläpahasessa asustaa Justine. Hän on parikymppinen nuori nainen, joka asuu hiukan nuoremman serkkunsa kanssa isovanhempiensa luona. Heidän kaksosisänsä ovat molemmat nimittäin vaimoineen kuolleet traagisessa autokolarissa heidän ollessa vielä pieniä. Siinä missä serkkupoika ei voi odottaa pääsevänsä pakoon pikkukylän tunkkaisuutta, on Justine päättänyt jäädä. Hän työskentelee paikallisessa vanhainkodissa ja vapaa-aikanaan käy tansseissa. Näkeepä hän väillä myös erästä miestäkin, mutta suhteen vakavuudesta kertoo jotakin, että Justine ei muista edes hänen nimeään.
Justine viihtyy vanhainkodissa. Hän ottaa oman aikansa ja kuuntelee asukkaiden tarinoita heidän elämästään. Erityisesti Hélénen tarinaa hän rupeaa kirjoittamaan ylös. Hélénen, joka ei osannut lukea, mutta joka löysi kirjojen maailmaan pistekirjoituksen avulla. Hän koki suuren rakkauden, mutta myös tragedioita toisen maailmansodan runnoessa maan yli. Ja aina hän haaveili merestä. Vanhainkodista joku myös soittelee nimettömiä puheluita sunnuntain unohdettujen omaisille, jotta nämä saapuisivat väärän suru-uutisen turvin viimein tapaamaan läheisiään. Tätä selvitellessä Justine tulee kompastuneeksi myös oman menneisyytensä tutkimuskansioon. Mitä tuolloin vanhempien autokolarissa todella tapahtui?
Toinen ranskalainen kirjailija Melissa Da Costa on ollut viime vuosina aikamoisessa nosteessa ja minäkin olen lukenut niin hänen Kaikki taivaan sini ja Toivoa versovat päivät romaaninsa. Nyt kaipasin jotakin samantyyppistä koskettavaa teosta, jossa olisi ripaus tuota hurmaavaa ranskalaisuutta. Takakannen perusteella tämä Perrinin teos kuulostikin varsin vastaavalta. Nuori nainen ranskalaisessa maalaiskylässä ja traagisia kohtaloita, mutta samalla tiettyä elämänlämpöä. Mitäpä muuta sitä kaipaisi lukukokemukselta.
Perrinin teos ei kuitenkaan täysin lunastanut odotuksiani. Se jäi enimmäkseen sellaiseksi ihan mukavaksi tarinaksi, joka nyt tuli kuunneltua. En kuitenkaan usko, että sen jättämä muistijälki on kovin pysyvää laatua. Tässä tarinassa tunnuttiin haluavan kertoa ehkä hiukan liiankin monta tarinaa. Oli Justinen nykyajan vanhainkoti- ja suhdekuviot, sitten Hélénen ja hänen miehensä tarinat (molemmista näkökulmista) ja vielä tuo kolmas aikataso Justinen vanhempien kohtalosta. Kyllähän nuo kaikki juonilangat olivat varsin kiinnostavia ja koskettavuuspintaa löytyi, mutta keskittyneempänä tarinasta olisi muotoutunut eheämpi kokonaisuus. Toisaalta täytyy muistaa tämän olleen Perrinin esikoisteos ja tähän samaan syntiin liian monen asian sullomisesta yksiin kansiin on moni muukin esikoiskirjailija langennut. Ihmettelin myös nimivalintaa, koska nuo sunnuntain unohdetut olivat aika todella pienessä roolissa. Hélénenkin luona kävi oikein aktiivisesti eräs komea sukulaispoika kylässä...
Olin siis odottanut hiukan erilaista tarinaa, joka sijoittuisi vahvemmin tuonne vanhainkotiin. Sen sijaan sain monta koskettavaa tarinaa erilaisista ihmiskohtaloista ja toisen kohtaamisen haasteista. Kuinka sota-aika runtelee sielun, mutta silti toiset jaksavat toivoa. Toisaalta taas kuinka pitkät jäljet kaunalla voikaan olla. Entä kuinka uskaltaa avautua viimein toiselle ihmiselle, kun ei ole itse kokenut lämpöä kasvattiperheensä huomassa. Tarina soljui eteenpäin ja Hovatan pehmeää luentaa oli rentouttavaa seurata. Jäin silti vielä kaipaamaan sitä jotakin, mikä nostaa lukukokemuksen seuraavalle tasolle.
Tähdet: 3 / 5
Muualla luettu: Kirjasähkökäyrä ja Kirjavinkit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti