Seksiä museossa - Sarah Forbes

Kirjan nimi: Seksiä museossa (Sex in the Museum)
Kirjoittaja: Sarah Forbes, suomentanut Tero Valkonen
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi:  2016, suomennos 2017
Sivumäärä: 268
Mistä: Kirjastosta

 ' Työpöydälläni on kirjakasa, kannettava, laturi ja kyniä. Siinä on myös anustappi, tekovagina, salaperäinen kuukautislääke ja tietenkin kasa pornoa.

Tervetuloa seksimuseoon. '

s. 7

Seksiä museossa - merkillinen urani new yorkin rohkeimmassa museossa on Sarah Forbesin omaelämänkerrallinen teos hänen erikoisesta urastaan New Yorkin seksimuseon intendenttinä. Museon intendenttinä työskentely ei suinkaan ollut antropologiaa opiskelleen Sarahin ensimmäinen uravaihtoehto, mutta elämän polut ovat välillä arvaamattomat. Seksimuseo ei nimittäin ole kuten mikä tahansa museo, joka on kangistunut byrokration painon alle. Nuorekas seksimuseo tarjosi jotakin aivan uutta - mahdollisuuden kertoa tarinoita ja vaikuttaa. Aloittaessaan työnsä Sarah ei omien sanojensa mukaan ollut koskaan 'katsonut pornoa, käynyt strippauspaikassa tai omistanut hieromasauvaa'. Hätä ei ollut kuitenkaan tämän näköinen, sillä heti ensimmäisenä työpäivänä hänen etensä paukautetaan notkuvat pinot pornoelokuvia. 

Teoksessa seurataan niin Sarah työskentelyä seksimuseossa kuin myös hänen yksityiselämänsä kiemuroita. Seksimuseo ei ole työpaikkana aivan tyypillisin. Työnkuva on kuitenkin sama kuin milla tahansa museon intendenttillä: uusien näyttelyiden kehittelyä, luontia ja organisointia. Vanhojen saviruukkujen sijasta näyttellei voi kuitenkin päästä design seksilelut, pin-up tyttökuvat tai fetissi välineet. Näitä näyttelyitä kootessaan hän tulee tavanneeksi myös paljon erilaisia keräilijöitä, jotka ovat enimmäkseen aivan tavallisia ihmisiä - muutamaa erikoisuutta lukuunottamatta. Vaikka Sarah näkee työnsä vaativana asiantuntijatehtävänä, on monia jotka assosioivat sen vain seksiin. Tämä ikävä sivuilmiö heijastuu puolestaan Sarahin yksityiselämään. Kuka nyt ottaisi tosissaan naisen joka työskentelee seksimuseossa ja puhuu täysin neutraalisti seksuaalisista erikoisuuksista?

' Halusin myös sekoitella aineksia - näyttää ensin jotain hieman järkyttävää ja sitten jotin hauskaa, etenkin kun kokoelmassa oli huomattavan paljon kumpaakin. Intendentti pyrkii aina esittelemään materiaalin monipuolisuutta, ja minä katselin Dennisin talossa tuntikaupalla filmimateriaalia, jossa alastomat miehet painivat, minkä jälkeen masturboitiin ja mittailtiin peniksiä, kuten Mizerin tuotannossa oli 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa tapana. Näin kolmessa päivässä niin paljon peniksiä, etten ollut pitänyt moista edes mahdollisena. '

s.75

Forbesin teos on virkistävän erilainen. Härskiyden sijasta Forbes lähestyy aihetta huumorin kautta pilke silmäkulmassa. Teos on kirjoitettu niin vetävästi, että sitä ei olisi malttanut laskea käsistään. Oikeastaan kerronnan painopiste on aika paljon eri näyttelyiden rakentamisessa, johon liittyen eri ilmiöiden historiaa tuli paljolti valotettua. 1800-luvun bordellioppaat sekä pornon ja burleskin historiat tulivat hyvin tutuiksi. Olikin kiehtova seurata miten erilaiset lainsäädännöt ovat vaikuttaneet ilmiöihin ja asioiden kehitykseen.  Seksiä museossa tarjoaakin siis elämäkerran lisäksiä viihdyttäviä aikamatkoja historian huminaan. Tämän lisäksi Forbes tarjoilee tekstissään hauskoja knoppitietoja, joita ei malttanut olla lukematta ääneen: "Tiesitkö muuten että...".

Seksiä museossa ei siis ole täysin tyypillinen teos. Se on hauska ja kiehtova tarina hiukan erilaisen museon toiminnasta. Toisaalta teos myös esittelee myös paljon ilmiöitä jotka eivät ole valtavirtaa, ja jotka siten voivat järkyttää tai hämmentää lukijaa. Forbes ei kuitenkaan tuomitse tai pyri shokeeraamaan. Hänen viestinsä vaikuttaisi olevan, että seksi on maailman luonnollisin asia. Sitä ei tulisi lakaista maton alle häpeissään.

Tähdet: * * * *

Muulla luettu: Kirjahilla, Minun mielessä, Jonnan lukunurkkaus ja Sateenkaarenmaalari    

Lie Down with Lions - Ken Follett

Kirjan nimi: Lie Down with Lions (suom. Leijonien laakso)
Kirjoittaja: Ken Follett
Kustantaja: Gorgi Books
Julkaisuvuosi:  1985/1990
Sivumäärä: 362
Mistä: Poikaystävän isältä lainassa

'  'It's difficult, you see, to achieve anything of real value in a shorter period. The idea of sending doctors there for a brief visit is highly inefficient. What the rebels need is some kind of permanent medical set-up, a hospital that stays in the same place and has at least some of the same staff from one year to the next. [- -] ' Jean-Pierre put so much effort into this speech that he almost believed it himself, and he had to remind himself of his true motive for going to Afghanistan, and of the real reason he had to stay for two years. '

s. 31 - 32 

On nuori englantilaisnainen Jane, joka on eksynyt radikaaleihin piireihin 1980-luvun Pariisissa. Kaikki on kuitenkin loistavasti sillä Janella on niin ulkonaköä kuin älliä, ja hän on oppinut ottamaan niistä kaiken hyödyn irti. Kun Janelle kuitenkin selviää hänen miesystävänsä salainen toiminta, hänen sydämensä murtuu täysin tästä petoksesta. Kuvioihin astuu kuitenkin ranskalainen lääkäri Jean-Pierre. Mies, joka tarjoaa hänelle mahdollisuuden hylätä menneet ja aloittaa alusta. Matka kohti Afganistanin sodan kapinallisrintamaa voi alkaa.

Leijonien laaksossa Jean-Pierre ja Jane pitävät yhdessä klinikkaa. Kun venäläisten pommikoneet liitävät taivaalla, ei yksikään kapinalliskylä ole turvassa. Näissä alkeellisissa oloissa Jane ja Jean-Pierre tekevät kuitenkin kaikkensa pelastaakseen niin monta kuin pystyvät. Heidän vakiintunut elämänsä kokee kuitenkin suuren muutoksen kun Janen entinen rakas ilmestyy paikalle. Kaikilla heillä on omat salaiset syynsä saapua Afganistaniin. Jane löytääkin itsensä keskeltä kahden miehen ja vakoojan välistä kamppailua. Kun kapinallisjohtaja Masudin vierailu lähestyy, KGP:n joukot valmistautumat mestaamaan tämän suuren johtajan. Amerikkalaisilla on puolestaan muita, koko sodan kulun muuttavia suunnitelmia Masudin varalle.

' The courage of the villagers was amazing. Each family had made a second home up there in the caves, and they climbed the hill every morning to spend the day there, returning at dusk, for there was no bombing at night. Since it was unsafe to work in the fields by day, the men did it at night - or rather, the older ones did, for the young men were away most of the time, shooting at Russians down at the southern end of the Valley or farther afield. [- -] The Russians could never defeat these people, Jane felt, unless they turned the whole country into a radioactive desert. '

s. 53 

Ihastuin muutama vuosi takaperin Follettin historialliseen tiiliskiveen The Pillars of the Earth, joten kun poikaystäväni isä esitteli jouluna innoissaan Follettin jännäreitä halusin heti päästä testaamaan tätä puolta Follettin tuotannosta. Kuitenkin siinä missä The Pillars of the Earth lumosi minut historiallisella kuvauksellaan, niin Lie Down with Lions ei oikein sykähdyttänyt. Tässäkin teoksessa Follett on nähnyt vaivaa kuvatessaa 1980-luvun Afganistania, sen tapoja ja luonnonoloja. Toisaalta en tiedä onko kyse ollut 80-luvun tavasta nähdä maailmaa vai mitä, mutta mielestäni afgaanien tavoissa korostettiin vähän liiankin kanssa niiden alkeellisuutta ja barbaarisuutta. Jos ollaan syrjäkylässä keskellä sotaa niin ehkä sähköjen tai hygieenian puuttuminen ei ole kovin suuri ihme...

Vaikka Lie Down with Lionsia mainostetaankin takakannessa seikkailujännäriksi ja romanttiseksi trilleliksi, niin todellisuus oli hiukan eri. Follett ei onnistu luomaan juurikaan jännitystä teokseensa, vaikka vakoilujännäriltä keskellä Afganistanin sotaa luulisi sen tulevan lähes luonnostaan. Jännitteen rakentamisen sijasta Follett paljastaa korttinsa aivan liian aikaisin lukijalleen eikä ennalta-arvattavuuksilta voida välttyä. Romantiikkakin keskittyi pitkälti yhteen seksikohtaukseen, jonka olisi suonut jäävän pois. Tästä huolimatta teoksessa oli myös hyvää. Kun lakkasi odottamasta sitä luvattua jännitystä ja romantiikkaa, pystyi keskittymään tarinaan sodasta. Siihen pelkoon, jonka hävittäjien äänet herättävät ihmisissä. Siihen menetyksen tuskaan, kun joku menehtyy täysin turhaan sodan jalkoihin. Ja myös sodan strategiseen puoleen molemmin puolin rintamaa. 

Lie Down with Lions ei siis tarjoile aivan sitä mitä lupailee, mutta jotakin siitä kuitenkin saa irti. Mikäli henkilöiden kuvaus olisi myös päässyt lentoon nopeatempoisen jännärin raameista, olisi lukukokemus voinut jopa olla jossain määrin vaikuttava. Nyt teos jää kuitenkin välipalakirjan tasolle. Ihan viihdyttävä, mutta jälkimaku ei ole kovin kummoinen. Aion kuitenkin antaa Follettille vielä uuden mahdollisuuden jännäreiden suhteen. Milloin ja mihin teokseen tulen tarttumaan en osaa vielä sanoa. Toivotaan parasta.

Tähdet: * * +

   

Little Dorrit - Charles Dickens

Kirjan nimi: Little Dorrit
Kirjoittaja: Charles Dickens
Kustantaja: Oxford
Julkaisuvuosi:  1855-1857 / 2008
Sivumäärä: 689
Mistä: Omasta hyllystä

' At what period of her early life, the little creature began to perceive that it was not the habit of all the world to live locked up in narrow yards surrounded by high walls with spikes at the top, would be a difficult question to settle. But she was a very, very, little creature indeed, when she had somehow gained the knowledge, that her clasp of her father´s hand was to be always loosened at the door which the great key opend; and that while her own light steps were free to pass beyond it, his feet must never cross that line. '

s. 57

Little Dorritissa (suom. Pikku Dorrit) Arthur Clennam palaa kaukomailta takaisin Lontooseen. Kuolinvuoteellaan hänen isänsä on kuitenkin kertonut hänelle jotakin, joka ei jätä Arthurin mieltä rauhaan. Onko hänen isänsä voinut tehdä vääryyttä jollekin, mikä tulisi nyt korjata? Lontoossa Arthurin invalidi äiti on lukittautunut omaan huoneeseensa eikä halua kuulla koko asiasta tai sen puoleen Arthurista mitään. Tällä samaisella visiitillään äitinsä taloon Arthur kohtaa myös nuoren herttaisen tytön tekemässä käsitöitä. Hän ei voi vastustaa kiusausta vaan lähtee seuraamaan tyttöä selvittääkseen kuka hän on. Tytön askeleet johdattavat Arthurin kuitenkin vihoviimeiseen paikkaan minne hän olettaisi: Marshalsen velkavankilaan.

William Dorrit on monia vuosia sitten päätynyt Marshalsean velkavankilaan vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Lukittuna rajatun pihapiirin sisälle hänellä ei ole mahdollisuuttakaan tienata elantoaan saati maksaa takaisin velkojaan ja päästä vapauteen. Kohtalonsa hyväksyneenä hän ryhtyy koko Marshalsean isähahmoksi. Williamille syntyy kuitenkin myös kolmas lapsi. Amy joka elää koko pienen lapsuutensa Marshalsean muurien sisällä. Hänestä tulee kuuluisa Marshalsean lapsi. Kasvettuaan Amysta tulee hyvin tunnollinen ja isälleen omistautunut tyttö. Hänen epäitsekkyytensä on pyhimyksen tasoa, kun hän koittaa järjestää perheen asioita ja tienata muurien ulkopuolella pientä palkkaa tekemällä käsitöitä, jolla tarjota isälleen ruuan pöytään. Toivoa tilanteen paranemisesta ei kuitenkaan ole.

Kohtaamisensa jälkeen Arthur ja Amy muodotavat eräänlaisen ystävyyden siteen. Amy on Arthurille hänen rakas pikku Dorritinsa, jolle hän haluaa pelkkää hyvää elämässä. On siis tullut aika nousta Verukevirastoa vastaan ja selvittää Dorritin perheen velkojat. Tehtävä ei ole helppo, mutta lopulta muutoksen tuulet puhaltavat. Kun ryysyt vaihtuvat palatseihin, ajautuvat pikku Dorrit ja Arthur yhä kauemmas toisistaan. Mutta tuoko raha kuitenkaan onnea...

' Through all these meditations which every day of his life crowded about her, he thought of her oterwise in the old way. She was his innocent friend, his delicate child, his dear Little Dorrit. This very change of circumstances fitted curiously in with the habit, begun on the night when the roses floated away, of considering himself as a much older man than his yaers really made him. He regarded her from a point of view which in its remoteness, tender as it was, he little though would have been unspeakable agony to her. He speculated about her future destiny, and about the husband she might have, with an affection for her which would have drained her heart of its dearest drop of hope, and broken it. '

s. 434

Vihdoinkin! Puoli vuotta siihen upposi, mutta tämä Dickensin järkäle on nyt viimein luettu. Little Dorrit ei ole missään määrin helppo teos. Ainakin oma opukseni oli niin pienen pienellä präntillä kirjoitettua tekstiä läpikuultavilla sivuilla, että hyvä että näin nuorilla silmilläkään siitä sai selvää. Tämän lisäksi henkilöitä tässä teoksessa on reilusti yli kolmekymmentä. Koitapa siinä sitten pysyä perässä kuka oli kuka, ja mitä sukua kenellekin, ja miten liittyyy mihinkin juonen haaraan. Tuo puolen vuoden lukutahti ei myöskään auttanut tätä perässäpysymisen vaikeutta, ja henkilöluettelo olisi ollut enemmän kuin tervetullut lisä. Valtavan henkilökaartin lisäksi Little Dorritin tarina myös poukkoile vähän joka suuntaan, joka muistutti kokemustani Oliver Twististä. Vaikka isona haarana oli Dorritit ja Arthur, niin näiden lisäksi tarinassa oli hyvin monta sivujuonta, joista kerrottiin välähdyksenomaisesti aina yksi luku siellä ja toinen täällä. Nämä tuntuivat hyvin irrallisilta ja häiritsivät lukukokemusta, kunnes viimeisen reilun sadan sivun aikana kaikki rupeaa nivoutumaan yhteen ja iso kuva kaiken tuon sekasotkun keskeltä rupeaa avautumaan. Valo löytyi viimeinkin tähän lukukokemukseen.

Yllämainitusta sekavuudestaan huolimatta  Little Dorrit ei ole huono teos. Kyllä see vaatii hyvin keskittyneen mielentilan, mutta kun sen löytää niin kiehtova tarina aukeaa edessä. Dickens on taas tehnyt pistävää kuvausta ajastaan. Tällä kertaa teos on kuitenkin jaettu kahteen osaan: köyhyyteen ja rikkauteen. Näin ollen pelkkä velkavankilan ja verukeviraston järjettömyyksien kuvailu ei ole riittänyt, vaan köyhien kurjuuden lisäksi tarkasta Dickensin kynästä saavat osansa myös rikkaiden pinnallinen ja ontto statuspeli. Vaikka Dickens kuvaakin aikaansa mestarillisesti, samalla henkilöt tuntuvat paikoin jopa karikatyyrisiltä. Pikku Dorritin pyhimysmäinen perheensä palveleminen ja maassa anteeksiannon aneleminen vaikkei olisi tehnyt mitään väärää, olivat paikoin hyvin raivostuttavia. Samoin monen muun henkilön luonteenpiirteet olivat ylikorostettuja eikä kukaan voinut mennä suoraan asiaan ilman pitkiä ja epäselviä korulauseita. Koin kuitenkin tämän enimmäkseen osana Dickensin satiiria aikansa mielipuolisuudesta, johon se istui kuin nenä päähän.

Little Dorritista ei voi myöskään puhua pohtimatta Marshalsean velkavankilaa. Kenelleköhän on tullut tämä nerokas ajatus mieleen, että kun ihminen on veloissa niin lukitaan hänet pois yhteiskunnasta, jolloin hän ainakaan ei voi maksaa velkojaan takaisin. Kerrassaan järjetöntä! Tämä on kuitenkin ollut totista totta vielä 1800-luvun Engalnnissa. Itseasissa myös Dickensin isä on ollut lukittuana samaiseen Marshalsean velkavankilaan, joten ei ihme, että se on inspiroinut Dickensiä. Toinen hyvin järjetön, mutta liiankin todentuntuinen oli Verukevirasto. Sen byrokratia oli niin monimutkainen ja vailla ohjeistusta, että kukaan ei voinut selvitä sen viidakon läpi. 

Kaiken kaikkiaan Little Dorrit on siis aika sekava soppa, joka palkitsee lukijansa vasta loppupuolella. Tarinasta olisi hyvin voinut karsia sivuja, henkilöitä ja sivujuonteita, ilman että itse kertomus tai Dickensin sanoma olisi siitä kärsinyt. Ehkä tämän massiivisen koon ja monihaaraisuuden voi osittain selittää se, että Little Dorritia ei alkujaan kirjoitettu yhtenäiseksi romaaniksi vaan jatkokertomukseksi joka ilmestyi vuosina 1855-1857. Itselläni lukukokemusta tosiaan häiritsi aika paljon tuo vaadittu keskittymisen mielentila, joka ei arkikiireiden keskellä oikein ottanut löytyäkseen. Suosittelenkin tähän klassikkoon tarttumista hyvällä ajalla rennossa mielentilassa. Itse tarinalla ei ole kiire mihinkään, joten miksi sinulla olisi.

Tähdet: * * *

Muualla luettu: Luetut 2006-2011

 

Lahja - Cecelia Ahern

Kirjan nimi: Lahja (The Gift)
Kirjoittaja: Cecelia Ahern, suomentanut Terhi Leskinen
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi:  2008, suomennos 2010
Sivumäärä: 372
Mistä: Omasta hyllystä
 

'  Kaikki tapahtui osittain samanaikaisesti, hän oli aina menossa, hänen piti olla aina josskin muualla, ja hän toivoi aina, että olisi jossakin muualla tai että voisi olla molemmissa paikoissa yhtä aikaa jonkin taivaallisen väliintulon ansiosta. Hän vietti mahdollisimman vähän aikaa jokaisen ihmisen seurassa mutta sai heidät tuntemaan, että se riitti. Hänellä ei ollut tapana myöhästellä, vaan hän oli säntillinen, aina ajallaan. Työelämässä hän oli täsmällinen ajannäyttäjä, yksityiselämässä hän oli rikkinäinen taskukello. Hän pyrki täydellisyyteen ja pursusi loputtomiin energiaa tavoitellessaan menestystä. '

s. 34

Lou Suffernin elämä on jatkuvaa tasapainottelua. Maksimoidakseen tehokkuutensa, ja sitä kautta varmistaakseen menestyksensä, hän joutuu jatkuvasti multitaskaamaan. Suihkussa käydessään toinen käsi selaa läpi sähköposteja BlackBerrystä ja kuunnellessaan tyttärensä tarinoita hän oikeasti seuraa aamu-uutisia. Vaimoa suudellessaankin mielessä on jo muut naiset. Perhe on jäänyt hänen prioriteettilistallaan hännille, kun töissä on vapautumassa isompi toimisto. Ylennys on luvassa jollekulle, ja Luo on vakaasti päättänyt, että se on hänen. Onhan hän tehnyt jo niin paljon uhrauksiakin työnsä eteen. 

Toimistorakennuksen ulkopuolella puolestaan istuu kerjäläinen Gabe, joka tarkkailee päivästä toiseen ohikulkevia kenkäpareja. Eräänä päivänä eräs tuttu kenkäpari kuitenkin pysähtyy hänen kohdalleen ja tarjoaa kahvia. Keskustellessaan Loulle pistää silmään Gaben erityislaatuisen tarkka huomiokyky. Kun ylennys on vaakalaudalla, on kaikki keinot otettava käyttöön. Lou järjestää Gabelle töitä toimistonsa postituksesta, mutta lopputulos ei ole aivan Loun haluama. Kerran sisään päästyään Gabe on koko ajan Loun kimpussa kyseenalaistamassa tämän päätöksiä. Voiko olla, että Gabe tavoittelee Loun työtä? Vai miksi muuten hän on yhtäkkiä niin hyvää pataa ison pomon kanssa ja tekee töitä lähes yliluonnollista vauhtia? Kaikki ei ole kuitenkaan sitä miltä näyttää ja jouluun on vain enää muutama viikko. Onko aikaa lopulta tarpeeksi tarvittavaan muutoksen?

' Hänellä oli monia kysymyksiä Gabelle, monia kysymyksiä, joita hänen olisi todennäköisesti pitänyt kysyä, mutta vain yksi tuli hänen mieleensä juuri sillä hetkellä.
"Voinko mina luottaa sinuun?" hän kysyi.
Hän halusi olla varma, saada mielenrauhan, mutta hän ei osannut odottaa vastausta, jonka Gabe antoi.
Gabe hädin tuskin räpäytti silmiään. "Voit luovuttaa vaikka henkesi käsiini." '
s.69

Lahja on yksi viihdekirjailija Cecelia Ahernin tuotannon koskettavimmista teoksista, mitä olen lukenut. Luonnollisesti itse kerronnassa ei ole kielellisesti niin monia tasoja kuin voisi toivoa, mutta siltikin sen onnistui loppua kohden nostattamaan kosteutta silmäkulmiini. Lou on kunnianhimoinen ja suoraan sanottuna aikamoinen persläpi. Kodin sijasta pubi ja nuoret neitokaiset houkuttelevat pitkän työpäivän jälkeen. Ympärillä olevat ihmiset eivät kiinnostaneet Louta pätkän vertaan vaan  pelkkä menestys ja vieläkin isompi työhuone kiiltävät hänen ahneissa silmissään. Kuinka pinnallisia arvoja. Nekö lämmittävät sitten myöhemmin? Sitten on Gabe. Kaikkitietävä ja osaava Gabe, joka noilla kyvyillää kuuluisi minne tahansa muualle kuin ulos kerjäämään. Mutta se ei olekaan tarinan pointti. Tarinassa koettu herääminen ja muutoksen ensiaskeleet olivat ne asiat jotka pääsivät koskettamaan.

Ahernin teoksessa on selkeä sanoma, jota pohjustetaan jo heti alussa. Se vie läpi suruhuuruisen mutta toiveikkaan tarinan. Jo alussa tiedetään, että jotakin tulee tapahtumaan. Siihen liittyvät ylikonstaapeli Raphaelin tarina putkassa olevalle nulikalle, joka oli päättänyt heittää kalkkunan isänsä ikkunasta läpi jouluna. Vaikka tarina siis sijoittuukin joulun aikaan, ei se ole varsinainen joulutarina. Se on tarina elämästä ja itsensä löytämisestä. Se on tarina siitä mikä on oikeasti tärkeätä.

Tähdet: * * * *

Muualla luettu: Kirjahullun päiväkirja   

 

Uljas uusi maailma - Aldous Huxley

Kirjan nimi: Uljas uusi maailma (Brave New World)
Kirjoittaja: Aldous Huxley, suomentanut I.H. Orras
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi:  1932, suomennos 1978
Sivumäärä: 261
Mistä: Isältä lainassa

' - Tasapainoa, sanoi ohjaaja, tasapainoa. Ei mitään sivistystä ilman yhteiskunnallista tasapainoa. Ei mitään yhteiskunnallista tasapainoa ilman yksilöllistä tasapainoa. - Hänen äänensä oli torventoitotus. Hänen kuulijansa tunsivat suurenevansa, lämpenevänsä. '
s. 53 -54

Uljas uusi maailma kertoo ajasta noin 600 vuotta Fordin T-mallin lanseerauksen jälkeen. Maailmasta on tehty tasapainon yhteiskunta, jossa jokainen toimii yhteiskunnan osasena ilman sen suurempia tunteita. Sanat 'äiti' ja 'isä' ovat kiellettyjä ja härskejä. Lapset hedelmöitetään ja kasvetetaan laboratoriossa mittatilauksena niin, että jokainen sopii täydellisesti tulevaan yhteiskunnalliseen tehtäväänsä. Ihmiset on jaettu yksilöllisiin alfoihin ja beetoihin sekä identtisista sisarparvista koostuviin gammoihin, deltoihin ja epsiloneihin. Heidät oloutetaan pitämään yhteiskunnan arvomaailmaa absoluuttisina totuuksina, ja unihypnopedian fraasit ovat jurtuneet heidän mieliinsä niin vahvasti, että niitä viljellään puheessa aivan normaalisti. Kaikki kuuluvat toisilleen eikä parisuhteita ole. Ei ole siis mitään syytä tuntea epämiellyttäviä tunteita! Vapaa-aikaansakin voi viettää tuntokuvissa tai liukuporrastenniskentillä. Ja mikäli jokin epämiellyttävä tunne on kuitenkin hiipimässä tajuntaan, niin aina voi ottaa somaa, joka turruttaa aistit ja vie sinut takaisin onneen.

Tässä maailmassa pääsemme seuraamaan hiukan tarkemmin muutaman ihmisen elämää. On nuori ja haluttava beeta Lenita, joka siteeraa jatkuvasti unihypnopedian fraaseja ja on kaikin puolin mallikansalainen. Mitä nyt hän on tullut viettäneeksi hiukan liikaakin aikaa vain yhden miehen kanssa... Vähentääkseen juoruiluja hän suostuu lähtemään matkalle oloutuskeskuksessa työskentelevän Bernardin kanssa. Vaikka Bernard on alfa, on jokin mennyt pieleen hänen olouttamisessaan, jonka seurauksena hän on erilainen. Eihän hän edes pidä estegolfista! Bernard kärsii yksinäisyydestä, sillä hän ei sovi yhteiskunnan muottiin aatteineen. Bernard ja Lenita lähtevät kuitenkin matkalle Etelä-Amerikkaan Villien asuinalueelle. Villien, jotka synnyttävät edelleen omat poikasensa, elävät yksiaviollisesti ja harjoittavat uskontoa. Täällä he kohtaavat sivistyksestä tulleiden vanhempien lapsen Johnin, joka on kuitenkin elänyt koko ikänsä villinä. Täysin erilaisten kulttuurien yhteistörmäykseltä ei voida välttyä. Kuka selviää voittajana? Ja kuka joutuu maksumieheksi?

' - Esikoilla ja maisemilla, hän huomautti, - on eräs vakava puute: ne ovat maksuttomia. Rakkaus luontoon ei pidä ainoatakaan tehdasta käynnissä. [- -]

- Me oloutamme kansanjoukot vihaamaan maaseutua, lopetti johtaja. - Mutta samalla me oloutamme ne rakastamaan kaikkea maalaisurheilua. Samanaikaisesti me pidämme silmällä, että kaikki maalaisurheilulajit tekevät välttämättömäksi taidokkaasti valmistettujen varusteiden käytön. Samalla siis sekä kulutetaan tehdasvalmisteita että käytetään liikennevälineitä. Tästä johtuvat nuo sähköiskut. '

s. 35 - 36

Huxleyn luomaa maailmankuvaa on hyytävä lukea. Jo nyt tuntuu, että kaikki palvelee vain yhtä tarkoitusta, joka on kuluttaa - kuluttaa koko ajan vain enemmän ja enemmän. Yritykset markkinoivat jatkuvasti uusia turhakkeita, jotka on aivan pakko saada koska ne ovat cooleja. Yhteiskunnan odotuksia muovutaan sosiaalisella medialla ja mielikuvamainonnalla. Ihmiset yritetään veistää samasta muotista ja saada haluamaan samoja, tehtaita pyörittäviä, asioita. Huxleyn tekstissä tämä on vain viety vielä pidemmälle lapsuuden olouttamisen ja unihypnopedian avulla. Toisaalta onko Huxleynkaan kuvaus labortorioiden mittatilauslapsista enää niin kaukaista? Juurihan uutisissakin oli tieto kiinalaisesta tutkijasta, joka oli manipuloinut alkioiden geenejä...

Uljaan uuden maailman ansiot ovat juuri tämän maailman pikkutarkassa kuvailussa. Oikeastaan tarinan henkilöhahmot jäävät hiukan sivuosaan vain esittelemään maailmaa jossa he elävät. Ymmärrän hyvin, että jotkut ovat voineet turhautua tästä seikasta, mutta minuun se upposi ja kunnolla. Innostun aina hyvin paljon näistä nuortenkirjosarjojenkin kuvaamista maailmoista (Outolinnut jne.), mutta olen aina jäänyt nuolemaan näppejäni, kun itse tarina on vienyt lopulta tilan alun maailmanesittelyltä. Nyt kerrankin Huxley tarjoili minulle sitä mitä olen niin pitkään kaivannut: keskittyneen kuvauksen itse maailmasta, josta muu tarina ei ota yliotetta.

Herätteleväähän tässä on, että Huxleyn teos on kirjoitettu jo 30-luvulla, ja tästä huolimatta sen kuvaama maailma ei ole vanhentunut. Se saa edelleen pohtimaan onko tässä suunta johon olemme menossa. Tietysti joissain paikoin huomasi, että kuvaus ei aivan vastaa nykyajan korrekteja linjoja. Muun muassa sivistyksen ihmiset oli enimmäkseen kuvattu vaaleina ja villit tummenpi-ihoisina. Tästä huolimatta Huxleyn teos herättää paljon ajatuksia ja on monin paikoin ajankohtaisempi kuin koskaan. Ehkä kaikkivaltainen onnellisuus ei olekaan tavoittelemisen arvoista, jos sen hintana on yksilö ja tunteet.

' - Ihme, kumma! hän lausui. Hänen silmänsä säteilivät, hänen kasvonsa hehkuivat heleinä. - 'Kuink' ihania olentoja täällä nyt näenkään! Kuink' ihminen on kaunis!' [- -] - 'Ah, uljas uusi maailma' '

s. 146

Tähdet: * * * * +

Muualla luettu: Yöpöydän kirjat, Lukuneuvoja, Kulttuuri kukoistaa, Maailman ääreen, Kirja-aitta, Hannan kirjokansi, Nenä kirjassa, Kujerruksia ja Mustelumo

Elämä elämältä - Kate Atkinson

Kirjan nimi: Elämä elämältä (Life after life)
Kirjoittaja: Kate Atkinson, suomentanut Kaisa Kattelus
Kustantaja: Schildts & Söderströms 
Julkaisuvuosi:  2013, suomennos 2014
Sivumäärä: 595
Mistä: Kirjastosta

' Englannissa vuonna 1910 Sylvie Todd synnyttää kolmatta lastaan. Lääkäri ei pääse paikalle lumimyrskyn vuoksi, ja tyttölapsi syntyy kuolleena.

Englannissa vuonna 1910 Sylvie Todd synyttää kolmatta lastaan. Lääkäri ehtii paikalle juuri ennnen lumimyrskyä, ja syntyy tyttö, Ursula. Tarina alkaa. '

Takakansi

Tämä on tarina Ursulasta joka syntyy 1900-luvun alussa porvarilliseen englantilaiseen perheeseen. Ursula ei kuitenkaan ole kuten kuka tahansa tyttö. Ursulan elämä koostuu sirpaleista - epätoivoisista yrityksistä selvitä aina pidemmälle kuin aiemmin. Saada tyydyttävä elämä, ja sitten kuolla. Ja aloittaa uudestaan alusta. Aina uudestaan ja uudestaan vailla loppua. Ensimmäisenä on päästävä syntymään  hengissä. Mutta elämä koettelee Ursulaa myös jatkossa. Onneksi kaikki alkaa kuitenkin taas alusta kuoleman jälkeen. Kaikki nollaantuu syntymähetkeen ja Ursula saa uuden mahdollisuuden tehdä toisin. Mitä useamman elämän yrityksen Ursula kokee, sitä vahvemmin erilaiset déjá-vu tuntemukset seuraavat häntä. Ne hellästi ohjeistavat elämän ristipaineissa: missä on vaara, ja mitä tulee tehdä toisin edellisiin yrityksiin verrattuna.

Ursulan elämän lukuisista yrityksistä huolimatta päätarina on sama. Lapsuuden rauhalliset päivät muuttuvat dramaattisesti kun ensimmäinen maailmansota puhkeaa. Pienen Ursulan isä lähtee rintamalle, eikä tehokkaan ja etäisen äidin päähän mahdu enää muuta kuin säännöstely. Sodan jälkeen on hankala palata takaisin normaaliin. Rauhan juhlissakin piilee salakavalasti kuoleman huuruinen suudelma. Elämä kuitenkin jatkuu ja Ursula varttuu. Tässä kohti tarina rupeaa haarautumaan. Lähtikö Ursula saksaan opiskelemaan kieliä vaiko jäi konekirjoituskurssille englantiin? Kohtasiko hän maailmansodan itse Hitlerin rinnalla vai tavallisena toimistorottana? Osallistuiko hän sotaponnistuksiin? Ryhtyikö hän kenen kanssa suhteisiin? Kaikki nämä päätökset vaikuttavat hyvin vahvasti hänen elämänsä suuntaan, mutta yksi asia on varma. Toisen maailmansodan kurjuutta ei voi päästä pakoon. Voiko siitä edes selvitä?

' "Ja hän saa jatkuvasti eräänlaisia déjá-vu-tuntemuksia", Sylvie sanoi lausuen sanat inhoten.

"Vai sillä lailla", tohtori Kellet sanoi, otti käteensä koristeellisen merenvahapiipun ja kopautti tuhkan takanristikkoon. Piipun pesä oli turkkilaisen pään muotoinen ja tuttu kuin vanha lemmikki.

"Oi", Ursula sanoi. "Olen ollut täällä ennenkin!"

"Siinäs näette!" Sylvie sanoi voitonriemuisesti.

"Hmm..." tohtori Kellet sanoi miettivästi. Hän kääntyi puhuttelemaan ursulaa. "Oletko kuullut reinkarnaatiosta?" '

s. 591

Olin kuullut tästä teoksesta niin paljon positiivista palautetta, että näin lukemisen jälkeen oloni on hyvin höynäytetty. Tässäkö tämä sitten oli? En tiedä vaikuttiko Totuus Harry Quebertin tapauksen niin vahva lukukokemus vielä taustalla vai mikä, mutta Elämä elämältä ei kyllä sytyttänyt millään. Verrattuna tuohon Dickerin teokseen Atkinsonin kerronta oli hyvin pintapuolista ja pliisua. Ehkä Atkinsonin dekkaritausta paistaa tästä läpi, sillä kieli jäi tylsäksi ja etäiseksi eivätkä henkilöt nousseet millään esiin. En saanut sellaista tunnesidettä teokseen, että olisin voinut kauhistella sotien tapahtumia henkeä haukkoen, kuten tarinan kurjuuksien määrästä voi päätellä olleen tavoitteena. Sen sijaan tuntui lähes pakkopullalta rämpiä näitä teoksen lähes kuuttasataa sivua eteenpäin toivoen löytävänsä sen jonkin, mikä on saanut muut niin lumoihinsa. Nyt on pakko myöntää tappionsa. En vain saanut tästä teoksesta millään kiinni.

Perimmäisin syy, miksi tämä Atkinsonin teos kiehtoi niin paljon on tuo sen 'Entä jos?' kysymys. Varmasti jokainen ajattelee aina välillä omia elämänvalintojaan, ja pohtii mitä olisi käynyt jos olisi tehnyt toisin. Minkälaista elämästä olisikaan voinut tulla? Olin siis hyvin täpinöissäni Elämä elämältä teoksen ideasta, mutta... Varsinkin alussa entä jos -kysymyksen sijasta Ursulan tarina vain näytti ne kaikki mahdollisuudet milloin Ursula olisi voinut kuolla. Tuntui hyvin tuskalliselta kun aina vain edetään vähän ja sitten taas kuolema jne. Koko tarina junnasi vain paikallaan. Onneksi hiukan myöhemmin tuli vastaan myös näitä tavanomaisempia päätöksiä ja tekoja, jotka vaikuttivat minkä kurssin hänen loppuelämänsä otti. Tämä oli selkeästi mielenkiintoisempaa kuin seurata eri kuolemanhetki mahdollisuuksia, ja siten pelastivat jossain määrin lukukokemustani täydelliseltä flopilta.

Kuten kirjoituksestani saattaa huomata niin Elämä elämältä ei iskenyt minuun. Korkeisiin odotuksiini sain vastaukseksi karvaan pettymyksen maun. Koin muun muassa hyvin häiritseväksi tuon Ursulan kyvyn muistaa asioita edellisistä elämistään. Sulkujakin käytettiin tekstin seassa oleviin huomautuksiin aivan liikaa. Ja oikeasti pitikö se Hitlerikin vetää tarinaan mukaan? Olisin kaivannut lisää syvyyttä kerrontaan. Harmi, sillä loistava idea kompastuu toteutukseensa.

' Pieni sydän. Avuton pieni, villisti läpättävä sydän. Pysähtyi äkisti kuin taivaalta pudotettu lintu. Yhdella laukauksella.

Pimeys lankesi. '

s. 20 

Tähdet: * *

Muualla luettu: P.S. Rakastan kirjoja, Lumiomena, Ullan luetut kirjat, Sanoissa ja sivuilla, Rakkaudesta kirjoihin, Kirja hyllyssä, Lukuneuvoja, Anna minun lukea enemmän, Kirjakaapin kummitus, Taikakirjaimet, Luetut, lukemattomat, Pieni kirjasto, Nannan kirjakimara, Kaisa Reetta T, Elämä on ihanaa, Todella vaiheessa ja Kirsin kirjanurkka

 

The Subtle Art of Not Giving a F*ck - Mark Manson

Kirjan nimi: The Subtle Art of Not Giving a F*ck
Kirjoittaja: Mark Manson
Kustantaja: Harper
Julkaisuvuosi:  2016
Sivumäärä: 204
Mistä: Poikaystävältä lainassa

' Why? My guess: because giving a fuck about more stuff is good for business.

And while there´s nothing wrong with good business, the problem is that giving too many fucs is bad for your mental health. It causes you to become overly attached to the superficial and fake, to dedicate your life to chasing a miragle of happiness and satisfaction. The key to good life is not giving fuck about more; it´s giving a fuck about less, giving a fuck about only what is true and immediate and important. '

s. 5

Mansonin teos (suom. Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan - nurinkurinen opas hyvään elämään) on hyvin osuva. Maailma tuntuu olevan täynnä erilaisia self-help kirjoja siitä, kuinka elää onnellisemmin, päästä tavoitteisiinsa ja menestyä. Nämä teokset antavat nipun ohjeita, kuinka ajatella positiivisemmin ja fake-it-till-you-make-it. Manson on puolestaan vain päättänyt hyväksyä tosiasiat, että elämä nyt vain sattuu olemaan useimmiten täynnä paskaa. Voit kuitenkin itse vaikuttaa siihen päästätkö sen vaikuttamaan sinuun. Elämä on liian lyhyt, jotta kannattaisi jäädä märehtimään jokaista epäonnistumista tai puutetta elämässään. Tärkeintä onkin löytää ne asiat jotka merkitsevät - ja olla välittämättä hittoakaan lopuista.

'  Our culture today is obsessively focused on unrealistically positive expectations: Be happier. Be healthier. Be the best, better than the rest. Be smarter, faster, richer, sexier, more popular, more productive, more envied, and more admired. Be perfect and amazing and crap out twelve-karat-gold nuggets before breakfast each morning while kissing your selfie-ready spouse and two and a half kids goodbey. Then fly your helicopter to your wonderfully fulfilling job, where you spend your days doing incredibly meaningful work that´s likely to save the planet one day. '

s. 3 - 4

Ensimmäisessä luvussa Don´t Try:ssa alustetaan siis teosta ja käsitellään kuinka liika yrittäminen olla jotain tai muuttua joksikin ei välttämättä ole paras tie. Ihmisten pitäisi päästää irti yhteiskunnan ja yritysten antamasta kuvasta millainen tulisi olla ja mikä on tavoittelemisen arvoista. Ei ihme, että ihmiset stressaavat kaiken aikaa, kun paineet täydellisyydelle ovat niin kovat ja saavuttamattomissa! Olla välittämättä ei kuitenkaan tarkoita apatiaa vaan omien arvojen uudelleenremonttia. Onko esimerkiksi se bussin myöhästyminen muka oikeasti niin iso juttu, että siitä kannattaa vetää hernettä syvälle nenukkiin ja pilata niin oma kuin muidenkin päivä?

Muita Mansonin kirjan poimintoja on muun muassa luvusta Happiness Is a Problem. Meidät on opetettu tavoittelemaan elämässä onnellisuutta, mutta onko onnellisuus todella sitä mitä luulemme? Manson läimäyttääkin kylmällä kalalla vasten kasvoja ja sanoo, että ei, onnellisuuden tavoittelu ja siinä ohessa ongelmien/haasteiden välttely on kaiken pahan alku ja juuri. Se luo tyytymättämyyttä, sillä todellisuudessa elämä on vain ketju haasteita, joiden ratkaisemisesta syntyy hyvä olo. Pakeneminen on vain itsepetosta. Onnellisuus ei siis olekaan elämää ilman haasteita, sillä tyytymättömyys löytää kyllä aina tiensä ihmismieliin. Josku sitä pitää vain kaatua useasti ennen kuin onnistuu, mutta ilman epäonnistumisia tai haasteita ei myöskään voi kehittyä. Luvun seitsemän sanoin Failure Is the Way Forward.

Mansonin kirjan opettavaisimmat luvut koskivat kuitenkin arvoja. Luvuissa The Value of Suffering, You are always choosing ja You´re Wrong about everything ottavat lukijan kovakouraiseen syleilyynsä näyttääkseen arvojemme massiivisen vaikutuksen elämäämme. Oikeastaan ymmärtääkseen toimintaansa pitää päästä syvemmälle kuin halun menestyä tai olla rikas. Pitää kysyä itseltään miksi niin monta kertaa, että pääsee sinne salattuihin lokeroihin, joihin arvokoodistomme perustuu. Arvojen tulisi pohjautua ennen kaikkea asioihin joihin itse voi vaikuttaa. Mikäli haluaa päästä omien vitutustensa herraksi ei voi riipsutaa arvomaailmaansa ulkoisiin seikkoihin kuten muiden tykkäykset tai urakehitys työpaikalla. Sure aina voi kuluttaa tunteja sen täydellisen selfien ottamiseen tai painaa niskalimassa töitä, mutta loppupeleissä se on kuitenkin muista kiinni.

Arvopohjalleen olisikin hyvä siis tehdä perusteellinen puhdistus, joka on luultavasti kivuliassa ja hyvin hidas prosessi, jotta voisi löytää ne itselle todellisuudessa tärkeät asiat. Ei mitä yhteiskunta sanoo, ei mitä some sanoo, eikä mitä äiti sanoo. Kun oma arvopohja vastaa todellisesti tärkeitä asioita voi viimein heittää kintaalla kaikkea sitä muuta turhaa vitutusta, joka ennen on ryöminyt ulkopuolelta pimentämään mieltä.

' If I could invent a superhero, I would invent one called Disappointment Panda. He´d wear a cheesy eye mask and a shirt (with a giant capital T on it) that was way too small for his panda belly, and his superpower would be to tell people harsh truths about themselves that they needed to hear but didn´t want to accept. [- -]

Disappoinment Panda would be the hero that none of us would want but all of us would need. He´d be the proverbial vegetables to our mental diet of junk food. He´d make our lives better despite making us feel worse. He´d make us stronger by tearing us down, brighten our future by showing us the darkness. Listening to him would be like watching a movie where the hero dies in the end: you love it even more despite making you feel horrible, because it feels real. '

s. 26 - 27

Manson ei ole kovin helläkätinen opastaja. Hän kertoo kuinka asiat ovat ja lukijan on parasta niellä se. Toisaalta hänen sanomansa on myös tärkeä. Ei kukaan jaksa lopulta sitä kilpajuoksua täydellisen elämän tavoittelun kanssa, joten mitä turhia edes lähteä kilpaan mukaan. Paremman elämän saa kun vähentää vitutusta ja oppii keskittymään vain oikeasti tärkeisiin asioihin. Totuutta voi vain joskus olla vaikea kohdata silmästä silmään. Mansonin teoksen alkupuoli oli varsinkin täynnä hauskoja esimerkkejä, mutta kun lukija on saatu koukkuun myös opastus vakavoituu. Mielenkiintoisia esimerkkejä kyllä edelleen pukkaa, mutta Manson osoittaa että paskanpuhumisen lisäksi hänellä on oikea agenda täällä taustalla, jota kannattaa kuunnella. Mukavan erilainen teos, johon en varmaan olisi itse tullut tarttuneeksi. Kannattipa kerrankin kuunnella poikaystävän suositusta.  

Tähdet: * * * *

Muualla luettu: Anna Vihervaarasta, Lintusen kirjablogi, Kirjavia mielikuvia,   Suvikukkasia ja Mummo ja koira