Kirjoittaja: Kaari Utrio
Kustantaja: Suuri suomalainen kirjakerho
Julkaisuvuosi: 1977
Sivumäärä: 271
Mistä: oma (kirjaston ota tai jätä -hylly)
'' Henrietta irrotti kiharan paperipapiljotista. Tummanruskeat kiiltävät hiukset kiertyivät pyörteenä kaulan viertä valkoisen yöpuvun rinnuksille.
- Ehkä minun tulisi ruveta käyttämään myssyä.
- Henrietta! Myssyähän käyttävät rouvat ja vanhatpiiat.
Sophie hytisi peilipöydän ääressä. Hän järjesteli vaaleita kiharoitaan - jotka eivät kaivanneet papiljotteja - peilipöydän kynttilöiden häilyvässä valossa.
- Minä taidan olla vanhapiika, Henrietta sanoi miettivästi. - Ainakin melkein.
- Älä hupsuttele. Sinähän olet vasta -
Sophien ääni haipui hiljaisuuteen.
- Kahdenkymmenenneljän. Minun ikäiseni naiset ovat naimisissa ja heillä on lapsia. Joku on jo jäänyt leskeksikin. Minä käyn tansseissa kuin joku muinaismuisto. Pian minua kai aletaan pelätä. ''
s. 11
Tarininan keskiössä on siis vapaaherran tytär Henrietta, joka ennen loisti 1840-luvun Helsingin seurapiirien prinsessana. Nyt hänelle on kuitenkin karttunut ikää, peräti kaksikymmentäneljä vuotta, ja kaikki odottavat hänen vihdoin rupeavan käyttäytymään ikänsä sallimalla tavalla - vanhanapiikana. Ei Henrietalta suinkaan kosioita ole puuttunut, mutta itsetietoinen ja ehkä myös hiukan ylimielinen Henrietta ei ole näitä hyväksynyt. Tämä taas vuorostaan kiristi Henrietan ja tämän uskonnollisen pikkusiskon Alicen välejä. Hyvien tapajen mukaan tämä ei voinut avioitua ennen isosiskoaan. Toinen nuori nainen, jonka elämää kirjassa seurattiin oli Sophie. Nuori ja rikas kaunotar, jota Henrietan tuli auttaa seurapiirein saloihin. Ikävä kyllä Sophiella oli tapana hullaantua asioista välittämättä yleisestä mielipiteestä, mikä taas aikaansai paljon huolta ja murhetta Henrietalle, joka oli hänestä vastuussa.
Rakas Henrietta on yksi niistä Utrion kevyemmistä kirjoista, joten suhdesotkuja oli roppakaupalla. Henrietta tapaa Richard de Mauryn, tuon salaperäisen markiisin, joka rupeaa antamaan suosiotaan Henrietalle. Henrietta pitääkin tämän miehen loistavista käytöstavoista ja tarinoista eksoottisista maista, joissa tämä oli käynyt. Paikalle saapuu kuitenkin myös Sophien isoveli Fabian, tutkimusmatkailija, joka sanoo mitä sylki suuhun tuo, on röyhkeä ja arvostelee Henriettaa kovalla kädellä. Henrietta ei tietenkään voi sietää moista käytöstapojen puutetta, mutta samalla häntä rupeaa ihmetyttämään näiden kahden miehen täysin erilaiset kertomukset kaukaisista maista. Sophie myös aluksi rakastuu päätä pahkaa kreivi Alexander Keretskiin, jota Henrietta epäilee vain onnenonkijaksi. Miten Henrietta pystyy pelastamaan ystävänsä tämän luutnantin kynsistä?
Täytyy kyllä sanoa, että olisi ollut rankkaa olla tuohon aikaan nainen. Miten vielä 1800-luvun Suomessa pystyttiin suhtautumaan tuolla tavalla naisiin. Ajatella jos avioitumisikä nykyisinkin olisi jo mennyt reilu parikymppisenä. Kuten Henrietta taisi jossakin välissä sanoa, että nuoret tytöt tulivat lastenkamareista sesongiksi seurapiireihin, josta he sitten palasivat takasin lastenkamariin, nyt vain itse huolehtimaan omista pienokaisista. Eräs asia mikä huvitti oli näiden aatelisten suhtautuminen työntekoon. Jos se kerran on niin mahdottoman rahvasta, mitenköhän se oma kukkaro pysyi niin painavana. Useimpien ratkaisuhan oli naida rikkaita porvareita. Tätäkin tosin katsottiin halveksien: eihän oman säädyn alapuolelta ollut soveliasta naida.
'' Sophie oli tavallistakin kauniimpi valkoisessa vapeurleningissään, jonka ylle oli rypytetty ohut harsokangas ja lukemattomia valkoisia pitsikukkia. Hänen kultaiset kiharansa oli koottu pään sivulle laskeutumaan hartioille kallisarvoisen norsunluukamman molemmin puolin. ''
s. 24
Rakastuin tuohon Utrion tapaan kuvailla asuja ja muutenkin tapoja. Hän sai ne jotenkin heräämään henkiin, ja tuntui siltä että hän on oikeasti tiennyt paljon tuosta ajasta. Tämä olettamus mitä luultavammin pitääkin paikkansa, onhan Utrio opiskellut historiaa ja tekee käsittääkseni paljon taustatyötä romaaniensa eteen. Eräs asia kuitenkin häiritsi minua aivan suunnattomasti tämän kirjan kanssa. Tuntui nimittäin siltä, että alussa olisi ollut vaikka kuinka paljon aikaa ja tapahtumatkin sattuivat aika verkkaiseen tahtiin. Kuitenkin loppua lähestyessä tuntui, kuin Utriolle olisi yhtäkkiä tullut kauhea kiire saada kirja lopetetuksi. Aivan kuin hänelle olisi määrätty tietty pituus ja lopussa hän olisi huomannut kaiken olevan vielä levällään ja tilan loppumassa. Eihän siinä muu auta kuin solmia kaikki langanpäät nopeasti ja toivoa parasta. Tästä johtuen, tuntui kuin kaikki olisi edelleen jäänyt vähän kesken. Toinen seikka mikä myös vähän ärsytti oli kirjan samankaltaisuus. Nimittäin kun aloitin kirjan, jouduin todella miettimään olenko jo lukenut tämän (en siis ollut, mutta tunne oli sellainen silti). Taas utrion romaanin päähenkilönä on itsepäinen naiskaunotar, joka on jäämässä vanhaksipiiaksi, ei kuitenkaan olosuhteiden pakosta vaan omasta itsepäisyydestä johtuen. Vähän toistolta se siis vaikutti, mutta ihan kelpo kirja silti.
Tähdet: * * *
Muualla luettu: Salla/Sallan lukupäiväkirja, Bookin it some more, Saraseeeni/Saraseeenin maailma, Morre/Morren maailma ja Kirjain kerrallaan
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti