Hotelli Panama - Jamie Ford

Kirjan nimi: Hotelli Panama (Hotel on the Corner of Bitter and Sweet)
Kirjoittaja: Jamie Ford, suomentanut Annukka Kolehmainen
Kustantaja: Karisto
Julkaisuvuosi: 2009, suomennos 2011
Sivumäärä: 380
Mistä: Ostettu

On vuosi 1942. Toinen maailmansota on vallannut ihmisten mielet. Yhdysvallat ja Japani ovat ajautuneet eri puolille, mikä kiristää tunnelmaa Seatlen kiinalais- ja japanilaiskaupunginosissa. Kiinalaiset halveksivat japanilaisia, valkoiset kaikkia aasialaisia ja japanilaiset koittavat vakuuttaa olevansa amerikkalaisia. Tästä kaikesta saa osansa kokea kaksitoistavuotias kiinalainen Henry, joka on saanut stipendin valkoisten kouluun, jossa öykkärit ovat ottaneet kansalisvelvollisuudekseen piinata kaikkia aasialaisia eli tässä tapauksessa koulun ainutta - Henryä. Eräänä päivänä kouluun saapuu toinen stipendaatti japanilainen Keiko, ja näiden kahden hylkiön ystävystyminen on väistämätöntä.

'' ´´Sinä olet kiinalainen, vai mitä, Henry?´´
Henry nyökkäsi. Hän ei osannut vastata muutakaan.
´´Ei siinä mitään. Ole sellainen kuin olet´´, Keiko sanoi ja kääntyi pettyneen näköisenä pois. ´´Mutta minä olen amerikkalainen.´´ ''
s. 85

Henry rupeaa tapailemaan Keikoa salassa isältään, johon japanilaisten brutaalit hyökkäykset kiinassa hänen synnyinsijoilleen on jättänyt jälkensä. Isä on käskenyt Henryä jopa käyttämään rintamerkkiä, jossa lukee ''olen kiinalainen'', jottei häntä missään tapauksessa sekoitettaisi japanilaisiin. Ei siinä paljoa selittely siitä ettei keiko edes osaa japania auttaisi, jos vanhoillinen Henryn isä saisi selville totuuden poikansa kulkemisista. Sota kiristyy ja japanilaisia ruvetaan evakoimaan sisämaahan leireille. Henryn ja Keikon tiet eroavat.

Noin neljäkymmentä vuotta myöhemmin 1986 iäkäs Henry suree vaimonsa Ethelin kuolemaan syöpään. Eräänä päivänä Henryn kulkiessa hotelli Panaman ohitse, hän kuulee löydöstä kellarissa. Tämä uutinen ei jätä häntä rauhaan, vaan hän joutuu kohtaamaan menneisyytensä, sillä kaiken sen tuskan alla piilee toivo saada selville mitä Keikolle kävi.

Vau! Ensi fiilis heti kansien sulkeuduttua oli, että nyt taisi tulla luettua tämän vuoden yksi parhaista lukemistani kirjoista. Hotelli Panama on koskettava ja ajatuksia herättävä kokonaisuus, jossa on juuri oikeassa suhteessa traagisuutta ja onnenkipinöitä. Teksti on kirjoitettu todella sujuvasti ja mukaansatempaavasti. Paikka paikoin piti vain pysähtyä miettimään lukemaansa. Lopussa päädyin pyyhkimään silmäkulmiani. Niin koskettavaa se oli. Olen vaikuttunut, eikä siitä pääse yli eikä ympäri.

'' Silkkikangas leimahti liekkeihin, ja sen palavat riekaleet liihottivat kauemmas kuumuudesta kuin palavasiipiset perhoset. Ne leijuivat vedossa, lepattivat sitten pois ja satoivat alas mustana, tuhkaisena pölynä.''
s. 103

Kaikki tietävät toisen maailmansodan kauhuista. Ensimmäisenä mieleen nousee varmaankin ajatus natsisaksasta sekä juutalaisten vainoista ja sulkemisesta keskitysleireihin. Ennen tätä romaania ei mieleeni ollut edes juolahtanut, miten Yhdysvalloissa kohdeltiin japanilaisvähemmistöä. Tietysti kun ollaan sodassa suhtaudutaan vastapuolen kansalaisiin nuivasti, mutta jos kyseessä on jo toisenpolven syntyperäinen yhdysvaltalainen, luulisi jo tajuttavan että he eivät ole vihollisia.

Elämä ei tuolloin ollut kovin ruusuista jos omasi japanilaiset juuret tai jos edes näytti siltä että omaisi. Oman kaupunginosansa ulkopuolella heille ei suostuttu myymään mitään, eivätkä poliisit puuttuneet heihin kohdistuviin rikoksiin. Miten on mahdollista, että myös Yhdysvalloissa suljettiin ihmisiä keskitysleireihin, juutalaisten sijasta vain japanilaisia? Kohtelu ei tietenkään yltänyt Saksan tuhoamisleirien tasolle, mutta onko se inhimillistä sulkea kaikki japanilaiset piikkiaidalla rajatuille alueille asumispaikkoinaan ladon karsina tai kanakoppi. Jos kerran heidät evakoitiin heidän oman turvallisuutensa vuoksi, niin miksi vartioiden aseet osoittivat sisään leiriin eikä sieltä pois? Aina vaan tuntuu putkahtelevan esiin uusia kauheuksia historiasta. Milloin me ihmiset viimein opimme?

Pidin hyvin paljon romaanin erilaisista henkilöhahmoista. Erityisesti afroamerikkalainen Sheldon sulatti sydämeni. Tämä herttainen katusoittaja oli aina puolustamassa Henryä ja hänen tukenaan. Sheldonin soittamat jazz-soinnut saksofonilla sulautuivat tarinan rytmiin kauniisti luoden rauhallisen ja jatkuvuuden tunteen. Vaikka muualla myllersi, Sheldon oli aina valmis auttamaan Henryä vakio kadunkulmastaan. Toinen sydäntä sykähdyttävä hahmo oli Henryn vanhusversio, josta paljastui asioita kuin sipulista, kerros kerrokselta lisää. Kirjassa hypittiin vuosien 1942 ja 1986 välillä, mikä toimi hyvin. Kertojana vuorottelevat nuoruusajan naivi ja epävarma Henry ja vanhempi jo elämää kokenut vanhus, jonka sydämessä paloi sammumattomana liekkinä toivo. Hänestä pitäisi itse kunkin ottaa oppia.

'' ´´Entä jos olen jo vanhus?´´ Keiko kysyi ja nauroi. ´´Entä, jos joudun olemaan täällä, kunnes tulen vanhaksi ja hiukseni harmaantuvat -´´
´´Sitten tuon sinulle kävelykepin.´´
´´Odottaisitko tosiaankin minua?´´ ''
s. 314

Tähdet: * * * * +

Muualla luettu: Sanna/Luettua, Mari A:n kirjablogi, Emilie/Le Masque Rouge, Karoliina/Kirjava kammari ja Jenni/Kirjakirppu

Lue oman hyllyn kirjat - haaste pääsi tilanteeseen 16/65