Moby Dick eli valkoinen valas - Herman Melville

Kirjan nimi: Moby Dick eli valkoinen valas (The Whale or Moby Dick)
Kirjoittaja: Herman Melville, suomentanut Seppo Virtanen
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi:  1851, suomennos 1966
Sivumäärä: 655
Mistä: Isältä lainassa

' "Niin niin! Juuri tuo kirottu valkoinen valas murskasi minun alukseni, teki minusta kurjan ramman iäksi ja ajaksi!" Hän heilutti molemmat kätensä ilmaan ja huusi määrätöntä kostonhimoa uhkuen: "Niin juuri! Mutta minä ajan totisesti sitä takaa Hyväntoivonniemen ympäri ja Kap Hornin ympäri, pitkin Golf-virtaa ja kadotuksen liekkien lävitse, ennen kuin päästän sen menemään. Ja tähän tehtävään teidät on pestattu, miehet - ajamaan takaa tuota valkoista valasta mantereen molemmin puolin ympäri maapallon siksi kunnes se puhaltaa ilmaan mustaa verta. [- -]" '

s. 191

Ismael on levoton sielu jota luonto vetää vesille aina elämän yksitoikkoisuuden tullessa vastaan. Nyt taas Ismael on levoton. Tällä kertaa kauppalaivojen sijasta hän on kuitenkin päättänyt lähteä aivan uudelle seikkailulle - valaanpyyntialukselle. Hän voi jo kuulla myrskyävän meren ja nähdä aallokosta nousevan uhkaavan valaan pyrstön. Matkallaan Nantucketin valaanpyyntikylään kohtaa hän kauttaaltana tatuoidun harppuunanheittäjä Queequegin, josta tulee alun väärinkäsitysten jälkeen Ismaelin uskollinen ystävä.

Nantucketissa Ismael ja Queequeg pestautuvat Pequod valaanpyyntialukseen. Aluksen kapteeni ei kuitenkaan näyttäydy vielä pitkään aikaan vaikka purjeet onkin jo nostettu. Lopulta kapteeni Ahab astuu kuitenkin näyttämölle valaanluusta veistetyssä jalkaproteesissaan. Vaikka aluksen olisi määrä pyydystää mahdollisimman paljon kaskelotteja keräten niiden arvokkaat öljyt talteen, on Ahabilla vain yksi päämärä. Hullun kiilto silmissään hän näkee vain erään tietyn valkoisen valaan, pahamaineisen Moby Dickin, ja hän on valmis koluamaan läpi kaikki maapallon meret, jotta tämä kyseinen valas puhaltaisi ilmoille viimeisen verisen suhkunsa.

' Tärkeimpiä syitä siihen, että maailma kieltäytyy kunnioittamasta meitä valaanpyytäjiä, on epäilemättä tämä: ajatellaan että kutsumustyömme on parhaimmillaankin vain jonkinlaista teurastusta ja että meitä siinä puuhassa ympäröi kaikkinainen loka ja saasta. Teurastajia me olemmekin, se on kyllä totta. Mutta teurastajia, vieläpä kaikkein verisimpiä teurastajia, ovat olleet myös sotapäälliköt, joille maailma ilomielin ja poikkeuksetta suo kunnioitusta. [- -] Ja jos kerran vaaran ajatus kohottaa niin kovasti sotilaanammatin arvoa ihmisten silmissä, niin sallikaa minun vakuuttaa, että moni vanha veteraani, joka arastelematta on marssinut tykkipatteria vastaan, kavahtaisi nopeasti taaksepäin, kun kaskelotin valtava pyrstö ilmestyisi näkyviin ja leyhäyttäisi ilman pyörimään hänen päänsä päällä. '

s. 129

Melvillen klassikkoteoksen voisi jakaa kolmeen ulottuvuuteen. Ensinnäkin siinä on edellä kuvattu juonellinen valaanpyyntikertomus. Tämän lisäksi se sisältää myös hyvin yksityiskohtaista faktatietoa valaista ja niiden pyynnistä. Kolmantena ulottuvuutena on sitten vielä filosofista pohdintaa sisältävät luvut. Olikin hyvin kiehtovaa seurata kuinka suhteellisen saumattomasti nämä eri tyyppisen luvut vuorottelivat kerronnassa luoden yllättävänkin tasapainoisen kokonaisuuden. 

Oikestaan tuntui, että juonen sijasta Melvillen teoksen keskiössä olikin juuri esitellä 1800-luvun valaanpyyntiä mahdollisimman realistisesti. Melville on ilmeisesti itsekin nuoruudessaan viettänyt aika kiertolaiselämää johon on sisältynyt ajanjaksoja valaanpyyntialauksilla. Tämä ammattitaito myös näkyi sivuilla kun lukijan silmien eteen tuotiin hyvin yksityoskohtaisesti kuvauksia valaan käsittelystä aina itse pyydystyksestä sen leikkelyyn ja pään irrottamiseen. Näin nykyaikaisena kaupunkilaislukijana nämä kuvaukset tuntuivat jopa paikoin aika brutaaleilta kun veden sijasta valas suihkuttaa ympärilleen verta tai kun kuvaillaan tarkasti kuinka koukku pitää asetella ruhoon, jotta rasvakerros saadaan irti onnistuneesti. 

Toisaalta samaan aikaan kun teos valoittaa valanpyynnin realiteettejä aivan uudella tasolla paistaa sen sivuilta myös tietty vanhanaikaisuus. Ilmeisesti vielä 1800-luvulla valasta on yleisesti pidetty kalana (vaikka kuulemma absurdeja eriäviä mielipitäitä olikin jo ilmassa). Tämän lisäksi kaskelotit olivat ilmeisesti merien valtiaita ollen maapallon suurimpia eläimiä. Sinivalashan oli vain mainittu nimenä tarunomaisena valaana muun muassa pölkkypäävalaan ja jäävuorivalaan joukossa. Näiden faktojen epätarkkuuden lisäksi myös valistuksen ajan jalo villi ajatus tuntui olevan Melvillellä pitkälti mielessä Queequegia kuvatessaan. Queequeg on muun muassa kuvattu kannibaalina, villi-ihmisenä sekä ruohohameisenä barbaarina joka on kuitenkin villiksi osoittanut harvinaislaatuista älykkyyttä. Nämä iskevät nykylukijan silmille aika pahasti, vaikka teoksen julkaisuajankohta pitääkin ottaa huomioon ennen sen suurempia lynkkauksia.

Näistä huolimatta on minun kuitenkin myönnettävä Melvillen teoksen taiturimaisuus. Henkilökohtaisesti olen vahvasti valaanpyyntiä vastaan ja on hirveätä että nämä merten valtiaat on pyydystetty lähes sukupuuttoon. Melville onnistui kuitenkin saamaan minut hänen teoksensa (ei valaanpyynnin) puolelle hänen monipuolisella ja taiturimaisesti kirjoitetulla teoksellaan. Tämä teos pitää hyppysissään läpi tuon yli 600-sivun ja jopa suurimmaksi osaksi faktaosioissa. Tämä ei todellakaan ole teos jota voisi ahmia läpi. Se vaatii aikaa ja rauhallisen ympäristön jossa voi itsekin upota tuolle myrskyävälle ulapalle. Itse juoni jääkin toissijaiseksi kaiken sen muun syvyyden rinnalla, mitä tällä teoksella on tarjottavanaan.

' Kapteeni seisoi kannella

ja merta kiikaroi.

Ui siellä joukko valaita,

suihkutti, ilakoi.

Hei pojat, köydet veneisiin

ja sitten ahtamaan,

niin että noista muihkeimman

jo kohta kiinni saan!

Pojat, reippaasti siis! Onnen tuo, kukaties,

kun rautansa sinkoaa harppuunamies. '

s. 201

Tähdet: 4 / 5

Muualla luettu: 5555 luettua kirjaa, Kirjaurakka, Lurun luvut, Lukuvuosi, Kirjavaras Rere ja Nuharupi