Kirjan nimi: Tonttu - Mies häviää
Kirjailija: Antti Leikas
Julkaisija: Jalava
Julkaisuvuosi: 2026
Sivumäärä: 170
Mistä: Kirjastosta
' Sitten kävi kehnosti.
Säikähdin multien yltyvää kihinää, kun muut tontut ymmärsivät minun läsnäoloni, joten yritin pinnistellä itseni kiireesti nurmen pinnalle, jälleen ihmiseksi. Sepä ei käynytkään niin. Työnnyin esiin, lempo soikoon, en ihmisenä enkä edes menninkäisenä - tulin esiin sienenä. En voinut käsittää, miten se oli käynyt. Siinä seisoin, olin jokin rousku, mikä lie.
Siis kiireesti toinen syöksy mustiin syvyyksiin. Imeydyin sähäkästi turpeeseen, kuuntelin hetkisen rihmojen kihinää, pinnistin ylös. Yritys oli yhtä heikko kuin ensimmäinen: jukolisti, nyt ilmestyin näkyviin peltoherkkusienenä, ei yhtään äskeistä kelvollisempi tulos. Syötäväksi kolme tähteä, perheenisäksi ei yhtään. '
s. 54
Itse teoksen kynäniekan on käynyt hullusti. Ihmisestä on tullut tonttu. Humuskerroksessa elävän rihmaston osanen. Sienten sukulainen. Kuitenkin mahdollisuudella myös kulkea jalan tai hypähtää maan alle kotaisaan multaan ja kulkea rihmoja pitkin. Leik´sin elämä ei mennyt kuten hän oli suunnitellut. Nyt mielessä siintääkin enää yksi päämäärä. Suunnata Venäjän maalle ja tappaa sen hirmuvaltias, joka on kylvänyt niin paljon sotaa ja tuskaa ympärilleen. Mutta kuinka yksi pieni tonttu voi onnistua näin massiivisessa hankkeessa?
' En pitänyt hengen riistämistä enää syntinä. Pikemminkin toisin päin: pidin sitä lähes välttämättömänä, kun hirveyksien määrä kohosi yhä uusiin lukuihin uutinen uutisen jälkeen, viesti viestiltä, merkki merkiltä. Syypää tähän oli mielestäni erityisesti yksi mies, yksi itsensä toisten yläpuolelle yläntänyt, ihmisen nimen häpäissyt kusipää, jolle mikään rikos ei tuntunut riittävän, eikä mikään nimitys olisi hänelle riittävän iljettävä. Violetinhehkuinen inho väkevöityi sisälläni kiehuen höyrynä yli ohimoreunojen, enkä pystynyt enää kuin mölisemään. Huusin verityötä, kiljuin hengenlähtöä, julistin koston välttämättömyyttä, ärjyin elämän riistämistä siltä pirun sikiöltä. '
s. 19-20
Leikkan teos oli hyvin erikoinen lukukokemus. Välillä sitä pohti millaisella tripillä hän on ollut keksiessään Tonttu-alteregonsa. Samaan aikaan sen kuvaama maailma kiehtoi. Kuin Mikko Kamulan upeassa Metsän kansa-sarjassa, se sai pohtimaan miksikäs ei uskoisi metsänpeitosta löytyviin pieniin asukkaisiin, jotka ovat yhtä luonnon kanssa. Tontutkin olivat tässä osa yhtenäistä sieniverkostoa. Ne pystyivät ottmaan sienen muodon tai liikkuvan tonttuhahmon. Silti he olivat humuksen kautta yhteydessä toisiinsa välittäen tietoa. Olipa herkullista päästä näkemään Leikaan näkemystä tonttujen olemuksesta. Vasta jälkikäteen minulle selvisi, että Laikas on kirjoittanut tätä ennen jo muitakin Tonttu kirjoja, mutta ainakin itse koin tämän teoksen toimineen mainiosti myös itsenäisenä teoksena.
Teos yllätti minut myös positiivisesti sisällöllään. Se ei jäänyt hassunhauskaksi tonttusekoiluksi. Leik´sen mielenmaiseman lisäksi sen sivuilta löytyi myös kuvauksia Ukrainen rintamalta, jotka iskivät syvälle sisälle. Taitaen hän oli antanut myös ääneen vainoharhaiselle Venäjän johtajalle, jonka parodia onkin luultavasti ainut tapa jolla tätä olisi voinutkaan käsitellä.
Tartuin tähän Leikasin Tonttu tarinaan, koska se on kirjoitettu täysin ilman suomenkielen yleisintä kirjainta A:ta. Tämä nyanssi sai minut kiinnostumaan. Pohdinkin, huomaisiko lukiessa tiettyä kömpelyyttä. Ja vielä mitä! Leikasin kieli oli monipuolista ilottelua. Niin runsaan kirjavaa sanavarstoa ja leikitteleviä lauserakenteita. Tämä oli todella taitaen kirjoitettu! Pakko kyllä nostaa hattua Leikasille. Tässä oli juuri sopivassa suhteessa absurdia tonttusekoilua ja sydämeen iskevää sodankuvausta. Tämän tunnelma vetosi ja piti paikallaan. Ja mikä kieli! uskomatonta, että tämä teos on tosiaan kirjoitettu täysin ilman a-kirjainta. Mikä työmaa se onkaan varmasti ollut. Lämmin suositus tälle pienelle teokselle, vaikka se voikin alkujaan kuulostaa aika erikoiselta. Kaikessa outoudessaan tämä lukukokemus myös palkitsi.
Tähdet: 4.5 / 5
Muualla luettu: Kirjavinkit