Ikimetsien sydänmailla - Mikko Kamula

Kirjan nimi: Ikimetsien sydänmailla

Sarja: Metsän kansa #1
Kirjoittaja: Mikko Kamula
Kustantaja: Gummerus

Julkaisuvuosi: 2017

Sivumäärä: 678

Mistä: Kirjastosta

 

' Heiska kykeni aistimaan, että ympäröivä metsä oli vanhaa. He olivat tulleet pois aavalta järveltä ja astuneet kokonaan toisenlaiseen maailmaan. Täällä oli lihaa, kalaa, marjoja, sieniä ja muita syötäviä kasveja, mutta täällä oli myös haltijoita, maahisia ja monia muita metsän olentoja. Heiskasta tuntui kuin he olisivat olleet tunkeilijoita, kuin ympäröivien puiden oksat olisivat syyttävinä kurottautuneet heidän ylleen peittääkseen metsään kuulumattomat hahmot näkyvistä. '

s. 58

 

Eletään 1400-luvun Savossa. Juko Rautaparta on perheineen muuttanut Juvan asumiskeskittymästä pohjoisempaan erämaahan uudisraivaajiksi. Tuolla metsän keskellä Kallavesi ja Unnakka järvet ovat pääasialliset kulkureitit. Naapureihin on matkaa, mutta silti pari muutakin perhettä asustaa täällä syrjässä, jossa voi törmätä sotaisiin karjalaisiin tai voimakkaisiin lappalaisiin. Syrjässä asumisen hyvänä puolena on myös, että neljännesmies ei hevin löydä tiloille vaatimaan veroja. Toisaalta perheen teini-ikäisiä lapsia jo houkuttaisi kohdata omanikäistä seuraa. Ehkäpä tähän tulee tilaisuus viimein kesän Ukon vakkajuhlissa, joissa pyydetään Ukolta siunausta ja hyvää viljasatoa.

Heiska on perheen vanhin lapsi ja oikeastaan jo nuori mies, joka on saanut luvan lähteä nyt ensimmäistä kertaa isänsä ja lähiseutujen muiden talojen miesten kanssa eräretkelle metsästämään. Ensimmäinen kaato on tärkeä virstapylväs ja tätä aikuistumisriittiä Heiska on odottanut palavasti. Keskimmäinen lapsista eli viisitoistavuotias Varpu on myös kovaa vauhtia kasvamassa nuoreksi naiseksi, joka jo haaveilee elämästä oman pihapiirin ulkopuolella. Tenho on puolestaan kymmenvuotias, joka on kiinnostunut kaikesta mystisestä ja tietäjä Yörnin äijän tarinoista. Myös talon haltija vanha Mökkö on näyttäytynyt hänelle, vaikka yleensä haltiat pysyvät omissa oloissaan. Sitten on vielä aivan vastasyntynyt Mielo, joka on Juko Rautaparran ja tämän uuden vaimon Matelin silmäterä.

Perheen tavallinen arki kuitenkin nytkähtää sijoiltaan. Eräretkellä kiivasluontoinen Heiska joutuu kahnauksiin lappalaisten kanssa. Yhteenoton lopputuloksena lappalaisnoita kiroaa Rautaparran perheen. Hän nostattaa metsän kuninkaan karhun vihat. Kotijoukot joutuvatkin itse mesikämmenen raivoisan hyökkäyksen kohteeksi. Haltija vanha Mökkö puolustaa omiaan, mutta menetyksiltä ei silti vältytä. Tämä tapahtuma tulee heittäneeksi varjon perheen ylle, mutta tilan töitä on silti jatkettava. Koston aika on kuitenkin vielä koittava.

 

' Karhun oikeaa nimeä ei yleensä suotta mainittu ääneen, ei ainakaan sinä aikana vuodesta, jolloin se oli hereillä. Kontio, otso, mesikämmen, kouvo ja monet muut olivat kiertoilmaisuja, joita tuosta kunnioitusta herättävästä petoeläimestä käytettiin. Metsän kuninkaan huomiota ei kannattanut turhaan kiinnittää itseensä kutsumalla sitä sen oikealla nimellä. '

s. 38

 

Huhhuh minkälaisen tarinan Kamula onkaan rustannut. Tätä lukiessa tuli selväksi, että kansanperinteen tutkija Kamula on tehnyt hienoa pohjatyötä tätä sarjaansa varten. Hän todella herättää historiallisen Savon henkiin. Kamula olisi voinut jättää tarinan tähän ja keskittyä rakentamaan vain vetävän historiallisen romaanin, mutta sen sijaan hän on kunnianhimoisesti herättänyt tekstissään myös kansanperinteen uskomukset henkiin. Rakennuksissa ja luonnossa elelee voimakkaita haltijoita, joiden kanssa ei parane ryppyillä. Metsänpeittoon voi oikeasti eksyä ja maahisiin törmätä. Köyrin aikaan vainajille tarjoillaan ruokaa ja päästetään saunomaan eikä näitä haamuja parane häiritä. Aivan uskomattoman saumattomasti Kamula on onnistunut tässä työssä niin, että nämä uskomukset ovat luonnollinen osa romaanin kulkua eivätkä tuntuneet päälle liimatulta tai lisätyiltä fantasiaelementeiltä. Olivathan ne totista totta myös muinaissuomalaisten mielissä.

 

Teoksessa pitkälti kuvattiin ihan sitä perinteistä arkea syrjäisellä tilalla. Olikin kiehtovaa päästä seuraamaan lähietäisyydellä, miten 1400-luvulla oikeasti elettiin. Ainakin Köyriä ja Ukon vakkajuhlaa vietettiin, karhulle järjestettiin peijaiset, vainajia kunnioitettiin ja haltijoille uhrattiin. Arkisempana menona tehtiin käsi- ja puhdetöitä, saunottiin, hoidettiin eläimiä, kuivattiin riihessä satoa, metsästettiin, ansastettiin ja kaskeakin poltettiin. Tylsää ei näillä sivuilla kuitenkaan ehdi tulla, sillä jännittäviä käänteitä oli ripoteltu sopivin väliajoin rikkomaan arjen kuvausta.

 

Ikimetsien sydänmailla aloittaa kuusiosaisen Metsän kansa -sarjan. Ilmestyessään 2017 en ollut oikein ymmärtänyt mistä tuo tuolloinen hype johtui, sillä minulle oli jäänyt hiukan sekava kuva juonilyhennelmistä. Nyt olen kuitenkin lukenut muutaman suomalaisesta kansanperinteestä ammentaman romaanin (Mikaman Myrrys ja Valkaman Itämeren Auri), jotka imaisivat mukaansa, joten päätin antaa myös tälle Kamulan tiiliskivi sarjalle mahdollisuuden. Ja se todellakin kannatti! Tämä oli juuri sellaista kirjallisuutta johon rakastua mikäli perinteet, historialliset romaanit ja ehkä jopa fantasiaelementit ovat mieleen. Sivujakin tässä on varsin kiitettävästi, joten tarinaa ehdittiin rauhassa rakentaa. Onkin kiinnostavaa jäädä seuramaan mihin suuntaan kunkin lapsen tie vie, sillä näen niin paljon potentiaalia tämän sarjan tiimoilta. Todella ihailtavaa, että Kamula on halunnut jakaa perinnetietouttaan uudelle lukijakunnalle romaanisarjansa avulla. Olen aivan koukussa. Nyt tuli tarve päästä pikimmiten metsään fiilistelemään. Ehkäpä siellä mökin saunalla tai metsäisen mättään alla on vielä jäljellä jotakin tuosta entisajan taiasta, jossa nokiset haltiat ja metsän maahiset vaeltavat.

 

' "Minä en ymmärrä", Tenho sanoi. "Etkö ole lainkaan ihmeissäsi siitä, että nauris ajoi ahman pakoon? Nauris!"

Isä katsoi häntä hetken kuin ei olisi ymmärtänyt kysymystä ja alkoi lopulta nauraa. Sitten hän potkaisi varovasti omituista naurista kenkänsä kärjellä saaden sen sihahtamaan. "En tietenkään ole. Itsehän minä laitoin sen tuonne nauriskuoppaa vartioimaan. Äkräs on niin pahansisuinen nauris, että se pihisee tuolla tavalla", isä selitti. '

s. 247 

 

Tähdet: 4.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirjasähkökäyrä, Kirsin kirjanurkka, Kirjahullun päiväkirja, Lumiomena, Amman lukuhetki, Mitä luimme kerran, Kirja hyllyssä, Mrs. Eriksson's Room, Kirjakaapin kummitus, Tuijata, Lukuaikaa etsimässä, Siniset helmet, Evarian kirjahylly, Kirjojen keskellä, Pauline von Dahl, Usva, Tuhansia sivuja,  Paljon melua kirjoista ja Kulttuuri kukoistaa