Ihmisruumis - Paolo Giordano

Kirjan nimi: Ihmisruumis (Il corpo umano)
Kirjoittaja: Paolo Giordano, suomentanut Helinä Kangas
Kustantaja: Wsoy

Julkaisuvuosi: 2012, suomennos 2014

Sivumäärä: 334

Mistä: Omasta hyllystä

' "Kai siellä leirissä on baari?" hän kysyy Cedernalta. Huutaen.

"Ei."

"Entä kuntosali?"

"Ei sitäkään."

"No kai sentään edes pingispöytä?"

"Et ole näemmä vielä tajunnut. Me olemme menossa paikkaan, jossa ei ole vittu yhtään mitään." '

s. 46

 

Helikopteri lentää kohti hiekan valtaamaa tukikohtaa. Uusi italialaiskomppania on saapumassa Afganistanin karulle maaperälle. Jokaisella on omat syynsä lähteä komennukselle. Luutnantti Egitto, tukikohdan lääkäri, on lääkekoukussa, sillä hän koittaa kovasti unohtaa menneisyyden traumansa. Ylivääpeli Renéllä on historiaa itsensä myymisestä, kunnes sattuu vahinko, joka saa hänen tunne-elämänsä solmuun. Alikersantti Cederna ylpeilee kovuudellaan ja haluaisi päästä erikoisjoukkoihin ampumaan jokaisen talebanin. Epävarma korpraali Ietri puolestaan hakee itsenäisyyttä ylisuojelevan äidin helmoista. Zampieri puolestaan kamppailee uskottavuutensa kanssa naisena miehisessä sotamaailmassa.

Sota talebaneja vastaan on käynnissä. Pyssyseikkailujen sijasta komppania viettää enimmäkseen aikaansa tukikohdassa. Ietri ihailee machoa Cedernaa ja haluaisi oppia häneltä kuinka olla mies. Kokonainen nauta teurastetaan mahat sekoittavin seurauksin. Kaikenlaista tukikohdassa siis tapahtuu arkisista askareista jäyniin, mutta enimmäkseen on rauhallista. Kunnes tilanne kiristyy ja komppanian on aika lähteä operaatiolle vihollismaaperälle. Kuinka tämä sekalainen seurakunta pärjää? Jokaisella on jo saapuessaan omat ristinsä kannettavanaan. Komennuksen jälkeen he tuskin ovat ainakaan ehyempiä.

' Mutta mitä hän voisi kertoa? Kaikki aiheuttaisi äidille vain kärsimystä. Että ruoka on paljon pahempaa moskaa kuin hän on antanut ymmärtää. Että hän on ihastunut naiseen, sotilaaseen kuten hänkin, mutta tämä pitää häntä pikkupoikana. Että huomenna heillä alkaa operaatio talebanien hallitsemalla alueella, ja häntä pelottaa niin että on paskantaa housuihinsa. Että tänä aamuna, kun hän näki irti sahatun pään, hän alkoi voida huonosti ja melkein oksensi aamiaisensa, ja nyt hän näkee kasvot edessään aina kun sulkee silmänsä. Että välillä hänellä on tyhjä ja surullinen olo ja hän tuntee olevansa vanha, niin, vanha kaksikymmenvuotiaana, eikä usko lainkaan että oli pienenä ihana. Että kaikki pitävät häntä pahnan pohjimmaisena, eikä hän ole löytänyt mitään, mitä oli toivonut, eikä enää edes tiedä mitä etsii. Että hän rakastaa ja kaipaa äitiään, että äiti on hänelle kaikkein tärkein, ainoa. Hän ei voi sanoa edes sitä, sillä hän on nyt aikuinen mies ja sotilas. '

s. 197

Giordanon uutuus Jopa taivas on meidän on saanut nyt paljon positiivista julkisuutta, joka heijastui myös kirjaston valtaisina varausjonoina. Päätinkin siis aloittaa tutustumiseni tähän kehuttuun italialaiskirjailijaan hänen edellisestä teoksesta, joka sattui löytymään minulta hyllyä lämmittämästä. Teos oli myös sinänsä osuva, sillä Afganistanin tilanne on jälleen kärjistynyt ja taleban noussut takaisin valtaan.

Ihmisruumis koostuu kolmesta osasta, joissa ensimmäisessä kuvataan sotilaiden tavallista arkea tukikohdassa. Toisessa osassa lähdetään kuitenkin muurien ulkopuolelle suorittamaan operaatioita ja viimeisessä osassa käsitelläänkin kuinka kukin reagoi noihin kokemuksiin. Giordanon teos on ennen kaikkea uppoaminen sotilaiden psyykkeeseen toiminnan sijasta. Se antaa äänen sotilaille ja sille millaista rintamalla on oikeasti nykyaikana. Vastakkaisten aserintamien sijasta on pidettävä vahtia kapinallisliikkeiden omatekoisien pommien varalta. Paljon tulee sotilaiden nähtyä eikä näitä traumaattisia kokemuksia ole helppo purkaa. Tuska padotaan sisälle. On pakko koittaa selviytyä osoittamatta heikkoutta. Ilman joukkoasi et ole mitään.

Tämä traaginen sotakuvaus italialaisesta komppaniasta oli teos, josta olisin halunnut pitää. Sen aihe on koskettava ja tulisi päästä iholle. Jostain syystä en kuitenkaan päässyt teoksen kanssa samalle aaltopituudelle. Henkilöitä ja vaihtuvia kertojia tuntui olevan auttamatta liikaa, niin että kehenkään ei oikein ehtinyt kiintyä ja tutustua pintapuolista syvemmin. Henkilöiden tarinat ja omat kamppailut toivat liikaa pirstaleisuutta kerrontaan. Punainen lanka purkautui liian moneen suuntaan hukaten Giordanon sanoman. Sota on kammottavaa ja traumatisoivaa. On hienoa että Giordano on tarttunut tähän aiheeseen ja tuonut sen keskiöön sotilaiden psyykeen. Harmi vain, että toteutus ei tällä kertaa tehnyt sen suurempaa vaikutusta ainakaan tähän lukijaan.

Tähdet: 2 / 5

 

Muualla luettu: Reader, why did I merry him?, Eniten minua kiinnostaa tie, Nannan kirjakimara, Lukuneuvoja, Yksi luku vielä..., Donna mobilen kirjat, Elämä on ihanaa, Mari A:n kirjablogi, Luetut, Lukemattomat, Luettua, Savannilla ja Kirjamuistikirja