Kuolema oopperassa - Donna Leon (#Dekkariviikko)

Kirjan nimi: Kuolema oopperassa (Death at La Fenice)

Sarja: Guido Brunetti #1
Kirjailija: Donna Leon, suomentanut Titia Schuurman
Kustantaja: Otava

Julkaisuvuosi: 1992, suomennos 2012

Sivumäärä: 272

Mistä: Kirjastosta

 

' Brunetti oli vuosia sitten nähnyt hänen johtavan orkesteria kahdesti. Esityksen aikana Brunetti oli huomannut seuraavansa kapellimestaria orkesterin sijaan. Wellauerin vartalo oli keinunut edestakaisin korokkeen yllä kuin demonin tai jumalan tempoilemana, vasen käsi puoliksi nyrkissä ikään kuin hän olisi halunnut riuhtaista äänen esiin viuluista. Oikean käden tahtipuikko oli ollut kuin ase, se oli syöksähdellyt sinne tänne ukonvaajana, jolla hän kutsui esiin äänien hyökyjä. Mutta kuolema oli karkottanut kaikki jumaluuden merkit ja jäljellä oli vain demonin irvistävä naamio. '

s. 15

 

La Feniceen, Venetsian oopperataloon, on kerääntynyt suuri joukko musiikin ystäviä kuuntelemaan maailmankuulun kapellimestarin Wallauerin johdolla esitettyä oopperaa. Väliajan jälkeen kapellimestaria ei kuitenkaan kuulu takaisin. Lääkäriä kysytään yleisöstä. Suuri herra Wallauer on nimittäin löydetty kuolleena pukuhuoneestaan ja hänen kahvistaan voi haistaa vahvan mantelin tuoksun - syanidia!

 

Poliisi saapuu paikalle kanaalia pitkin poliisiveneellä ja sen mukana tutkintaa johtava Guido Brunetti. Hän on tiukan paikan edessä. Lehdistö tulee riehaantumaan tästä kuolemasta ja koko Venetsian maine on vaakalaudalla. Murhaaja tulee löytää, ja pian. Venetsian katuja ja kanaaleita pitkin Brunetti kulkee haastattelemassa oopperalaulajia ja Wallauerin menneisyyden ihmisiä. Kapellimestari ei ollut kovin pidetty ja hän oli vieläpä tunnetusti homovihaaja ja entinen natsi. Jostakin näiden kaikkien juorujen verkosta on löydettävissä totuus. Mitä kaikkea kuuluisuuden verhon takana onkaan tapahtunut.  

' Venetsia, joka oli kerran ollut koko maanosan huvielämän keskus, oli muuttunut uniseksi pikkukaupungiksi, joka iltayhdeksän tai -kymmenen jälkeen oli lähes aavekaupunki. Kesäkuukausina kaupunki muisti taas kurtisaaninmenneisyytensä. Se heräsi unestaan ja säihkyi niin kauan kuin turistit maksoivat ja kaunista säätä riitti, mutta talvella siitä tuli väsynyt vanha eukko, joka meni mielellään varhain maata ja jätti autiot katunsa kissojen ja muistojen valtaan. '

s. 39

 

Myönnän suoraan, että rakastin nuoruudessani näitä italialaisten dekkareiden tv-sarjoja. Niiden juonet olivat juuri sopivan koukuttavia, mutteivat liian raakoja tai julmia. Ja ennen kaikkea ne maisemat ja kaikki se italialaisuus puhetapoineen, vahvoine tunteineen ja ruokakeskeisyyksineen. Luinkin jokunen vuosi sitten Camillerin Montalbano-sarjan ensimmäisen osan ja petyin karvaasti. Niin paljon tuon sarjan ihastusta olikin siinä visuaalisessa puolessa ja ihanassa italialaisessa puhetavassa, jota en lainkaan tavoittanut kirjan sivuilta. Olen kuitenkin jo vuosia pohtinut, että joku päivä haluaisin kokeilla myös monien kehumaa Donna Leonia. Tämän kirjabloggaajien dekkariviikon saattelemana päätin sitten viimein tarttua lehmää sarvista ja antaa tälle toiselle ihanalle italialaiselle sarjalle mahdollisuuden.  

Tietyllä tapaa ymmärränkin, miksi monet ovat tykästyneet tähän sarjaan. Leon kuvaa eläväisesti Venetsian katuja sellaisella rakkaudella, johon vain kaupungissa asunut kykenee. Itsekin olen pari kerta käynyt tuossa kanaaleiden ja palatsojen upeassa kaupungissa ja siten pystyin hyvin eläytymään kirjan tarjoamiin maisemiin. Tässä myös tuo italialaisuus näkyi paremmin kuin Camillerin Montalbanossa. Ehkä koska kirjailija on alkujaan yhdysvaltalainen, joka on myöhemmin kotiutunut Venetsiaan, ja siten osaa katsoa tuota kulttuuria myös tällaisen ulkopuolisen katsein. 

Kuolema oopperassa on siis ihan mukavan leppoisa nojatuolimatka Venetsiaan, mutta jotain jäi silti uupumaan. Tietyllä tapaa tämä koko teos jäi liian keskinkertaiseksi. Sen dekkarijuoni oli ihan kiinnostava, mutta ei nyt mitenkään erityisen ihmeellisiä koukkuja sisältävä. Venetsian kuvaus oli mukavaa, mutta ei silti niin vahvaa, että vain sen vuoksi näitä jaksaisi lukea. Henkilötkin jäivät aika keskiverroiksi. Mikään ei varsinaisesti heissä häirinnyt, mutta toisaalta en nyt sen suuremmin myöskään kiintynyt. Varsinaista pahaa sanottavaa ei siis ollut, mutta silti jäin kaipaamaan jotakin enemmän. Jotakin joka nostaisi tämän sarjan sieltä massasta. Nyt tämä jäi sellaiseksi, että ei minulla sinänsä ole mitään sitä vastaan, että lukisin sarjan seuraavan osan, mutta toisaalta ei myöskään mitään sen suurempaa tarvetta siihen tarttua. Ilmeisesti tätä sarjaa on jo julkaistu yli kolmekymmentä osaa eli suuri lukijakunta tällä kuitenkin on. 

Tähdet: 3 / 5

Muualla luettu: Kahvikissan kirjahylly ja Kirjahullun päiväkirja