sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Meriharakat - Susan Fletcher

Kirjan nimi: Meriharakat (Oystercatchers)
Kirjailija: Susan Fletcher, suomentanut Jonna Joskitt
Kustantaja: Like
Julkaisuvuosi: 2007, suomennos 2008
Sivumäärä: 383
Mistä: Kierrätyskeskuksesta ostettu


'' Neljä vuotta jo. Neljä - ja montako kuukautta?
En tiedä. En enää. Vuodet ovat minussa yhä, mutta pienemmät ja hatarammat ajan muodot ovat hävinneet - viikot ja päivät ja hiljaiset tunnit niiden sisällä. Ne ovat poistuneet minusta, tai ehkä haluni laskea niitä on. Aikoinaan minä laskin minuutteja ja sinun sydänääniäsi, sekunteja kellossani. Seurasin vuodenaikojen kulkua - kuinka puut muuttuivat, kuinka versot työntyivät maasta, tarkkailin halloja ja näin hauraan haamusi kävelevän kynnettyjen peltojen halki. Mietin itsekseni: Viime vuonna... ja näin sen mielessäni, sinut, sellaisena kuin olit, syömässä, tai ruohikolla. Rakkaani, näin minä mittasin elämäämme ensialkuun: palaamisilla, maapallon hitailla, äänettömällä pyörinnällä. Laskin neljä kurpitsaa, neljä lämmintä toukokuuta. Mäntypuita, vapaapäiviä; yhden karkausvuoden. Laskin kymmenentuhatta vuorovettä, Amy. Minä olin helmitaulutyttö. Laskeskelin öisin.
Olin toiveikas. ''
s. 11

Moira istuu sairaalasängyn vieressä. On kulunut neljä vuotta onnettomuudesta, jonka seurauksena hänen ennen niin elämää täynnä oleva sisko Amy on päätynyt koomaan. Moira ei ole koskaan liiemmin välittänyt paljon nuoremmasta Amysta. Tämä on se tunkeilija, joka ryösti hänen vanhempien huomion lapsuudessa. Moira on kuluttanut koko katkeran ikänsä innokkaan siskonsa torjumiseen, mutta nyt kun toivo Amyn palaamisesta on hiipumassa, Moira uskaltautuu viimein avaamaan muistojensa sanallisen arkun. Vaikka ei ole tietoa pystyykö Amy kuulemaan hänen sanansa, haluaa hän vihdoin paljastaa siskolleen syyllisyydentunteisen ja katkeran tarinansa, ehkä toivoen saavansa jonkinlaisen anteeksiannon.

Muistoissa palataan Moiran lapsuuteen. Hän oli selkeä meren lapsi. Tuo vaahtopäinen avara vesialue oli hänen kotinsa ja rannikon kivikot kuin kokonainen oma maailmansa. Moiran perheellä oli hyvä olla kolmistaan, vaikkakin hänen vanhempansa toivoivat hänelle sisarusta. Lopulta sitten tapahtuu se väistämätön - tunkeilija saapuu. Tästä tuohtuneena koulussa hyvin lahjakas nuori Moira päättää lähteä jatkamaan opiskeluaan yläasteelle kauas rannikon läheisyydestä Locke Hallin sisäoppilaitokseen. Välkkynä silmälasipäisenä ja kömpelönä stipendioppilaana Moirasta tulee syrjitty. Hänen yksinäisyytensä kasvaa. Ensin perhe hylkäsi, ja sitten koulussa hänen ainokaisiksi lohduikseen muodostuvat lampunssa oleva punaisen apinan kuva ja biologianluokan leikkuupöydällä tanssiva sammakko. Eräänä päivänä Moira saa tarpeekseen ja päättää hylätä syrjäänvetäytyvän ja ihmisiävälttelevän luonteesan. Hän aikoo rikkoa sääntöjä kuten muutkin isot lukiolaistytöt. Tämä kapina johdattaa hänen elämänsä uusille urille, joita hän ei osaa aavistaakaan, mutta sisällä kuplivan synkkyyden verho on hankalampi vetää pois kuin luulisi.

'' Amy, nämä sanat ovat minun sanojani. Tahdon sinun tietävän sen. Ne eivät ole peräisin kirjoista eivätkä lehdistä. Ne puhun minä - minä, jonka kieli on tuskin koskaan ollut sanoja kuten muun maailman kieli, vaan numeroita, merkkejä, jälkiä iholla. Ole kärsivällinen kanssani. Tiedän että minä hukun tähän, kerron asioita kahteen kertaan, tai jätän tyystin kertomatta. Kuiskaan sanat haavoittuneeseen korvaasi tai huudan ne huoneen poikki. Mutta ne ovat myös päässäni. Tämä on samalla minun mieleni ääni, joka ei ole milloinkaan ollut hiljaa, ja nämä ovat minun ajatuksiani, nopeita, makrillinkirkkaita. Ne välähtävät aivojeni läpi kuin kävelen, tai kun luen. Kun polvistun nurmikolle istuttamaan kukkasipuleita. Kun suljen tämän huoneen ikkunan sateen lähestyessä. ''
s. 13

Joo tuota kärsivällisyyttä olisi Fletcherin kielen lukemiseen tarvittu hiukan enemmän kuin minulta näin ylppäreiden lukulomalla löytyi. Hänen kielensä on hyvin rikasta ja monisäikeistä ja mertahenkivää. Kaiken järjen mukaan sen olisi pitänyt hienoudellaan imaista minut Moiran katkeransuloisen elämäntarinan pyörteisiin, mutta toisin kävi. En saanut minkäänlaista kontaktia koko kirjaan. Yhtenä potentiaalisena syypäänä pidän juuri tuota Fletcherin kirjoitustyyliä, joka tuntui paikka paikoin aivan liian harkitulta ja tekotaiteelliselta. Siitä puuttui luonteva soljuminen. Toinen rakenteellinen asia, mikä tökki oli se, että Moiran kertomus jakaantui noin sivun mittaisiin hetkien kuvauksiin. Kyllähän ne olivat yhtenäisiä ja kuvastivat hienosti muistojen palapeliä, mutta kuitenkin se tuli vastaan jotenkin liian sirpaleisena. Sellainen pitkäjaksoinen syvällinen kerronta puuttui, ja yleensä nautin juuri sellaisten lukemisesta.

Odotukseni Meriharakoista olivat hyvin korkealla. Monissa blogeissa sitä on ylistetty mullistavana lukukokemuksena. Itse päädyin kuitenkin vain välttelemään sen lukemista. En jotenkin ollenkaan pitänyt Moirasta. Vaikka itsellänikin on yksinäisyys ja hyvästä koulumenestyksestä lähtöisin oleva koulukiusaaminen tuttua, en pystynyt samaistumaan tähän katkeruuden ja negatiivisuuden keskittymään nimeltä Moira. Hän ei myöskään tuntunut kasvavan ollenkaan ihmisenä vaan jatkoi mm. Amyn torjumista vielä aikuisiälläkin. Ehkä en sitten kuopuksena - sinä tunkeilijana - pysty samaistumaan siihen mitä Moira käy läpi. En sano, että Meriharakoissa ei olisi jotain hyvääkin. Pidin meren jatkuvasta läsnäolosta ja sisäoppilaitoksen sisäisten jännitteiden seuraaminen oli varsin mielenkiintoista. Henkilöhahmot eivät myöskään olleet mitään yli-ihmismäisiä kiiltokuvia, mikä on varsin mukavaa vaihtelua. Mutta toisaalta jos kieli, rakenne ja päähenkilö tökkivät, niin ei siinä muu paljon auta. Ehkä en sitten vain tajua. Pahoitteluni.

Tähdet: * *

Muualla luettu: Rakkaudesta kirjoihin, Järjellä ja tunteella, Lumiomena, Lukuisa, Oota, mä luen tän eka loppuun, Luetut, lukemattomat, Kujerruksia, Luettua, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjoihin kadonnut, Leena Lumi, La petite lectrice, Opuscolo, Kirjakirppu ja Kirjakepponen

2 kommenttia:

  1. Oletko lukenut muita Fletcherin kirjoja? Minäkään en nimittäin kovin paljoa pitänyt tästä, pääasiassa juuri sen tekotaiteellisen oloisen kielen takia, mutta Tummanhopeinen meri taas vei mennessään. Siinä on kauniin melankolinen, jopa surullinen, tunnelma. Erilainen kuin tässä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä oli ensimmäinen Fletcherini ja vähän pelkään että samalla viimeinen. Toisaalta ehkä pitäisi antaa vielä toinen tilaisuus, jos kerran painit tämän kanssa samojen ongelmien kanssa, mutta pidit tuosta Tummanhopeisesta merestä =) Sinäänsä aiheen puolesta Noidan rippi vaikuttaisi myös mielenkiintoiselta. Katsotaan katsotaan...

      Poista