Little Dorrit - Charles Dickens

Kirjan nimi: Little Dorrit
Kirjoittaja: Charles Dickens
Kustantaja: Oxford
Julkaisuvuosi:  1855-1857 / 2008
Sivumäärä: 689
Mistä: Omasta hyllystä

' At what period of her early life, the little creature began to perceive that it was not the habit of all the world to live locked up in narrow yards surrounded by high walls with spikes at the top, would be a difficult question to settle. But she was a very, very, little creature indeed, when she had somehow gained the knowledge, that her clasp of her father´s hand was to be always loosened at the door which the great key opend; and that while her own light steps were free to pass beyond it, his feet must never cross that line. '

s. 57

Little Dorritissa (suom. Pikku Dorrit) Arthur Clennam palaa kaukomailta takaisin Lontooseen. Kuolinvuoteellaan hänen isänsä on kuitenkin kertonut hänelle jotakin, joka ei jätä Arthurin mieltä rauhaan. Onko hänen isänsä voinut tehdä vääryyttä jollekin, mikä tulisi nyt korjata? Lontoossa Arthurin invalidi äiti on lukittautunut omaan huoneeseensa eikä halua kuulla koko asiasta tai sen puoleen Arthurista mitään. Tällä samaisella visiitillään äitinsä taloon Arthur kohtaa myös nuoren herttaisen tytön tekemässä käsitöitä. Hän ei voi vastustaa kiusausta vaan lähtee seuraamaan tyttöä selvittääkseen kuka hän on. Tytön askeleet johdattavat Arthurin kuitenkin vihoviimeiseen paikkaan minne hän olettaisi: Marshalsen velkavankilaan.

William Dorrit on monia vuosia sitten päätynyt Marshalsean velkavankilaan vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Lukittuna rajatun pihapiirin sisälle hänellä ei ole mahdollisuuttakaan tienata elantoaan saati maksaa takaisin velkojaan ja päästä vapauteen. Kohtalonsa hyväksyneenä hän ryhtyy koko Marshalsean isähahmoksi. Williamille syntyy kuitenkin myös kolmas lapsi. Amy joka elää koko pienen lapsuutensa Marshalsean muurien sisällä. Hänestä tulee kuuluisa Marshalsean lapsi. Kasvettuaan Amysta tulee hyvin tunnollinen ja isälleen omistautunut tyttö. Hänen epäitsekkyytensä on pyhimyksen tasoa, kun hän koittaa järjestää perheen asioita ja tienata muurien ulkopuolella pientä palkkaa tekemällä käsitöitä, jolla tarjota isälleen ruuan pöytään. Toivoa tilanteen paranemisesta ei kuitenkaan ole.

Kohtaamisensa jälkeen Arthur ja Amy muodotavat eräänlaisen ystävyyden siteen. Amy on Arthurille hänen rakas pikku Dorritinsa, jolle hän haluaa pelkkää hyvää elämässä. On siis tullut aika nousta Verukevirastoa vastaan ja selvittää Dorritin perheen velkojat. Tehtävä ei ole helppo, mutta lopulta muutoksen tuulet puhaltavat. Kun ryysyt vaihtuvat palatseihin, ajautuvat pikku Dorrit ja Arthur yhä kauemmas toisistaan. Mutta tuoko raha kuitenkaan onnea...

' Through all these meditations which every day of his life crowded about her, he thought of her oterwise in the old way. She was his innocent friend, his delicate child, his dear Little Dorrit. This very change of circumstances fitted curiously in with the habit, begun on the night when the roses floated away, of considering himself as a much older man than his yaers really made him. He regarded her from a point of view which in its remoteness, tender as it was, he little though would have been unspeakable agony to her. He speculated about her future destiny, and about the husband she might have, with an affection for her which would have drained her heart of its dearest drop of hope, and broken it. '

s. 434

Vihdoinkin! Puoli vuotta siihen upposi, mutta tämä Dickensin järkäle on nyt viimein luettu. Little Dorrit ei ole missään määrin helppo teos. Ainakin oma opukseni oli niin pienen pienellä präntillä kirjoitettua tekstiä läpikuultavilla sivuilla, että hyvä että näin nuorilla silmilläkään siitä sai selvää. Tämän lisäksi henkilöitä tässä teoksessa on reilusti yli kolmekymmentä. Koitapa siinä sitten pysyä perässä kuka oli kuka, ja mitä sukua kenellekin, ja miten liittyyy mihinkin juonen haaraan. Tuo puolen vuoden lukutahti ei myöskään auttanut tätä perässäpysymisen vaikeutta, ja henkilöluettelo olisi ollut enemmän kuin tervetullut lisä. Valtavan henkilökaartin lisäksi Little Dorritin tarina myös poukkoile vähän joka suuntaan, joka muistutti kokemustani Oliver Twististä. Vaikka isona haarana oli Dorritit ja Arthur, niin näiden lisäksi tarinassa oli hyvin monta sivujuonta, joista kerrottiin välähdyksenomaisesti aina yksi luku siellä ja toinen täällä. Nämä tuntuivat hyvin irrallisilta ja häiritsivät lukukokemusta, kunnes viimeisen reilun sadan sivun aikana kaikki rupeaa nivoutumaan yhteen ja iso kuva kaiken tuon sekasotkun keskeltä rupeaa avautumaan. Valo löytyi viimeinkin tähän lukukokemukseen.

Yllämainitusta sekavuudestaan huolimatta  Little Dorrit ei ole huono teos. Kyllä see vaatii hyvin keskittyneen mielentilan, mutta kun sen löytää niin kiehtova tarina aukeaa edessä. Dickens on taas tehnyt pistävää kuvausta ajastaan. Tällä kertaa teos on kuitenkin jaettu kahteen osaan: köyhyyteen ja rikkauteen. Näin ollen pelkkä velkavankilan ja verukeviraston järjettömyyksien kuvailu ei ole riittänyt, vaan köyhien kurjuuden lisäksi tarkasta Dickensin kynästä saavat osansa myös rikkaiden pinnallinen ja ontto statuspeli. Vaikka Dickens kuvaakin aikaansa mestarillisesti, samalla henkilöt tuntuvat paikoin jopa karikatyyrisiltä. Pikku Dorritin pyhimysmäinen perheensä palveleminen ja maassa anteeksiannon aneleminen vaikkei olisi tehnyt mitään väärää, olivat paikoin hyvin raivostuttavia. Samoin monen muun henkilön luonteenpiirteet olivat ylikorostettuja eikä kukaan voinut mennä suoraan asiaan ilman pitkiä ja epäselviä korulauseita. Koin kuitenkin tämän enimmäkseen osana Dickensin satiiria aikansa mielipuolisuudesta, johon se istui kuin nenä päähän.

Little Dorritista ei voi myöskään puhua pohtimatta Marshalsean velkavankilaa. Kenelleköhän on tullut tämä nerokas ajatus mieleen, että kun ihminen on veloissa niin lukitaan hänet pois yhteiskunnasta, jolloin hän ainakaan ei voi maksaa velkojaan takaisin. Kerrassaan järjetöntä! Tämä on kuitenkin ollut totista totta vielä 1800-luvun Engalnnissa. Itseasissa myös Dickensin isä on ollut lukittuana samaiseen Marshalsean velkavankilaan, joten ei ihme, että se on inspiroinut Dickensiä. Toinen hyvin järjetön, mutta liiankin todentuntuinen oli Verukevirasto. Sen byrokratia oli niin monimutkainen ja vailla ohjeistusta, että kukaan ei voinut selvitä sen viidakon läpi. 

Kaiken kaikkiaan Little Dorrit on siis aika sekava soppa, joka palkitsee lukijansa vasta loppupuolella. Tarinasta olisi hyvin voinut karsia sivuja, henkilöitä ja sivujuonteita, ilman että itse kertomus tai Dickensin sanoma olisi siitä kärsinyt. Ehkä tämän massiivisen koon ja monihaaraisuuden voi osittain selittää se, että Little Dorritia ei alkujaan kirjoitettu yhtenäiseksi romaaniksi vaan jatkokertomukseksi joka ilmestyi vuosina 1855-1857. Itselläni lukukokemusta tosiaan häiritsi aika paljon tuo vaadittu keskittymisen mielentila, joka ei arkikiireiden keskellä oikein ottanut löytyäkseen. Suosittelenkin tähän klassikkoon tarttumista hyvällä ajalla rennossa mielentilassa. Itse tarinalla ei ole kiire mihinkään, joten miksi sinulla olisi.

Tähdet: * * *

Muualla luettu: Luetut 2006-2011